Title: Myrkynmakea
Author: Riika
Genre: angstinen fluffy? fluffyinen angsti?
Rating: S
Fandom: BBC!Sherlock
Pairing: Sherlock/Moriarty
Summary: Oli kyse näkökulmasta. Nielikö myrkyn karvaana vai makeana.Disclaimer: ACD omistaa alkuperäishahmot ja BBC:n porukka uudemmat versiot. Mulle ei mitään.
A/N: Sain alkuperäisen kipinän
tästä tumblr-postauksesta, mutta leikitään etten varastanu kenenkään ideaa ku tässä on muutakin enkä toteuttanu totakaan kunnolla. Hm. Kirjotin tän ihan puhtaasti siitä ilosta että Jimlock.
sensaatiolle. Pidä hyvänäs ):
MyrkynmakeaLontoon taivas vuoti harmaata, levitti iltapäivään valottomuutta joka hämäsi silmiä. Ilmassa oli muutakin; Sherlock puhalsi tupakansavun välinpitämättömästi pois kieleltään, ja Jim mietti, tarkoittaisiko sen hengittäminen sitä että pala Sherlockia oli hänen keuhkoissaan. Hän hymähti heti ajatuksen muotoutuessa sanoiksi, antoi sen lipua pois saman tien. Siitä oli tulossa tapa.
”Ruskeatakkinen mies”, Sherlock sanoi, nyökkäsi toisella puolella katua kävelevää miestä kohti. Jim kallisti päätään.
”Keskituloinen. Naimisissa, yksi tai kaksi lasta, aikuisia, muuttaneet jo pois kotoa.”
Sherlock nyökkäsi. ”Mihin hän on menossa?”
”Kiire kotiin. Hän on tulossa töistä, hänellä on vielä jokin projekti kesken, eikä hän halua kuluttaa siihen koko iltaa.”
”Pankkiin. Laput hänen kädessään – laskuja. Katsoo leimaa kyljessä. Huomaatko miten hän rutistaa niitä kädessään, ikään kuin haluaisi repiä ne rikki tai heittää ne pois? Hän vilkuilee kelloa, sillä hän pelkää myöhästyvänsä tapaamisesta. Rahaongelmia.”
Sherlock tumppasi tupakkansa lasiseen tuhkakuppiin kahvilapöydän keskellä, kuin pisteeksi päättelylleen. Ilme sanoi, että vastaan oli turha väittää.
”Minä en sitten ikinä opi”, Jim sanoi. Hän vastasi Sherlockin katseeseen ja hymyili; Sherlock ei palauttanut elettä, hän kohautti olkiaan ja palasi tarkkailemaan ohikulkevia ihmisiä. Se oli heidän pieni pelinsä: Sherlock osoitti ihmiset, Jim yritti keksiä heidän tarinansa. Hän osui oikeaan silloin tällöin, useimmiten hän oli oikeilla jäljillä, vain yksityiskohdat pettivät. Sherlock syytti Jimiä keskittymisen puutteesta. Yksityiskohdat olivat tärkeimpiä, Jim luisteli niiden yli liian nopeasti, ei katsonut tarpeeksi kauan eikä tarpeeksi tarkkaan.
Sherlock itse jätti huomiotta sen, että ehkä Jim ei yrittänytkään keskittyä. Tai ehkä hän tiesi, ei vain halunnut näyttää tietävänsä. Ehkä se ärsytti häntä kaikkein eniten.
Jim joi viimeiset tipat kahvikuppinsa pohjalta ja nuolaisi huuliaan, eikä häneltä jäänyt huomaamatta miten Sherlockin silmät seurasivat liikettä. Sherlock nosti takin harteilleen ja nousi ylös, veti kauluksensa pystyyn tuulta vasten. Jim seurasi perässä kun Sherlock alkoi astella poispäin, antoi jalkojensa löytää saman rytmin kuin pidemmällä miehellä. Jotenkin se alkoi olla jo liiankin helppoa, askellus jo tuttu, jokainen liike laskelmoitu, hallittu, mutta samalla huoleton.
Kadut sulivat heidän jalkojensa alle. Seinillä sanottiin olevan korvat, mutta ei silmiä. Suuressa kaupungissa jokainen sai kulkea häiritsemättä, vastaantulijan kasvot unohtuivat heti seuraavan nähdessä. Lopulta ihmiset eivät edes katsoneet: kaikilla oli tavaton kiire, paikka jossa piti jo olla, jokainen näki vain kellonviisarit edessään. Se oli ihmisten pitkästyttävimpiä, inhottavimpia ominaisuuksia. Jos kiipesi katoille teiden ylle, näkymä oli kuin muurahaiskeko, loputtomat virrat ihmisiä ja autoja kuhisemassa talojen väleissä. Jim oli nähnyt sen liian monta kertaa.
Toisaalta se oli hänen pelastuksensa. Ihmiset katsoivat, mutta eivät nähneet. Näkivät, mutta eivät huomanneet. Sherlock oli tiennyt sen koko elämänsä – niin oli myös Jim.
Yksityiskohdat olivat tärkeitä.
Jim katsoi Sherlockin ohuita sormia viulunkaulalla. Ajatteli hetken, toisen, ajatteli miltä ne tuntuivat
hänen kaulallaan, pulssin kohdalla, tunsivat sen juoksun. Tiesivät. Tiesivät juuri kuten tiesivät miten painaa viulunkieliä, asettuivat automaattisesti tuttuun sävelmään ilman että Sherlockin tarvitsi edes miettiä sen kummemmin.
Se oli ensimmäinen kerta, jona Sherlock kysyi Jimiltä mitä hän halusi kuulla. Jim halusi Sherlockin oman sävelmän. Niinpä se oli myös ensimmäinen kerta, jona Jim kuuli jotakin mitä Sherlock oli itse tehnyt. Jotakin, johon hän oli pistänyt palan itseään, valuttanut ylimääräiset ajatuksensa ja – tunteensakin, jopa.
Jim sulki silmänsä ja kuunteli.
Sherlockille tieto oli kaikki kaikessa, ylin taso, peruuttamaton – Jim ei uskonut siihen. Joskus tieto oli tarpeetonta. Tosinaan tiesi jotakin, vaikkei sille ollut järkeviä perusteita. Oli älytöntä olla hyväksymättä joitakin asioita, vaikka oma pää väittäisi vastaan. Ja eivätkö ihmiset päivittäin tehneet asioita, joiden tiesivät olevan huono idea?
Tunteet. Sherlockille ne olivat myrkkyä. Ehkä ne olivat sitä kaikille, Jimillekin, suloista myrkkyä joka virtasi hänen suonissaan.
Oli kyse näkökulmasta. Nielikö myrkyn karvaana vai makeana.
Sävelmän loppuessa Jim kurkotti sokeasti eteensä, kiersi kätensä Sherlockin vyötäisille ja nuuhkaisi niskakuoppaa, painoi päänsä miehen olalle. Hän tunsi miten Sherlock laski kätensä, antoi viulun ja jousen roikkua toimettomana maata kohti, mutta siinä – antamassa hänen käsilleen paikan, sillä ilman sitä niiden paikka olisi ollut toisaalla. Jim tiesi. He molemmat tiesivät.
”Eihän se niin vaikeaa ollut, eihän?” Jim kuiskasi. Sherlock huokaisi, kireys harteista katosi.
”Sinä tiedät teoriani”, Sherlock mutisi.
”Epätodennäköistä, mutta ainoa mahdollisuus. Mukavaa, että pääsimme yhteisymmärrykseen.”
Yöllä muurahaiset olivat poissa. Siksi Jim piti yöstä: se piilotti kaiken sisäänsä samalla kun antoi loputtomasti tilaa hengittää. Jim nojasi raskaammin parvekkeen kaiteeseen, karisti tuhkat tupakasta; ne tippuivat hetken, mutta sitten tuuli vei ne mukanaan. Sherlockin sormet kietoutuivat Jimin sormien lomaan, nappasivat tupakan ja nostivat sen huulille. Hengitys sisään, tauko, ulos. Savu välkkyi valkoisena aaveena pimeyttä vasten.
Jim kurkotti pidemmälle kaiteen yli, tunsi miten tuuli tarttui hänen hiuksiinsa.
”Pitkä pudotus”, Sherlock sanoi. ”Sinuna en kurkottaisi pidemmälle.”
Jim värisi. Jokin lauseessa, vai jokin äänessä? Äänessä joka viimeksi oli puhunut suoraan hänen korvansa juuressa, matala tumma – kyllä, jokin äänessä. Mutta silti:
”Se on minun ongelmani.” Jim suoristautui, kiersi kätensä ympärilleen.
”Sinä kurkotat aina liian pitkälle”, Sherlock sanoi, katse oli terävä saavuttaessaan Jimin. Jim vastasi siihen, ei virnistänyt. Pääkallot hymyilivät luisilla hampaillaan. Nauroiko kuolema niiden kustannuksella, vai nauroivatko ne kuolemalle? Tiesivät jonkin salaisuuden, joka lihallisilta jäi arvaamatta.
”Jonakin päivänä vielä putoan.”
Sherlock heitti tupakan kaiteen yli, punainen hehku katosi jossakin matkan varrella, ennen kuin osui asvalttiin.
Polte.
Jim astui aivan lähelle, suuteli Sherlockin leukaluuta. Valkoiset hampaat valmiina haukkaamaan.
”Täällä on liian kylmä. Tule takaisin sisälle.”
Sherlock ei epäröinyt, ei ollut epäröinyt enää pitkään aikaan. Kai se kertoi kaiken tarpeellisen. Jim meni aina liian pitkälle, mutta he molemmat olivat pudonneet jo aikoja sitten.
