Kirjoittaja Aihe: Kahden aseman välissä | K11 | fantasiaseikkailu | 13. luku 25.3.  (Luettu 6995 kertaa)

Lontoo

  • ***
  • Viestejä: 112
Yhdestoista luku

Kun käännyin kulman ympäri matkallani takaisin nukkumaan, olin aivan varma, että näin jonkun juoksevan majataloon. Kuulin ulko-oven terävän koladuksen. En tiennyt, että majatalossa yöpyi joku muu kuin minä ja Joonatan. Aatoskin kävi paikalla vain silloin tällöin, jotta oikean majatalon vaikutelma pysyisi yllä Joonatanille.

Joonatan. Ei, se ei voinut olla hän. Hän oli mennyt nukkumaan. Ei, hän ei ollut voinut olla hereillä! Sitten muistin antaneeni hänelle kirjan, ja kuinka Joonatan oli lukenut edellistäkin tuntikaupalla yömyöhään. Mutta olin kuunnellut, kuuluiko hänen huoneestaan ääniä ennen kuin lähdin! Siellä oli ollut täydellisen hiljaista!

Tihensin askeliani. Kun pääsin majataloon sisälle, otin jo juoksuaskelia.

Se ei ollut hän. Juoksin portaan ylös mahdollisimman hiljaa ja pysähdyin käytävään. Painoin korvani Joonatanin ovea vasten ja kuuntelin. Aluksi en kuullut mitään, mutta sitten erotin tiheän hengityksen. Suljin silmäni, hengitin syvään ja annoin taian pyyhkäistä ylitseni. Katsoin oven läpi. Joonatan istui huoneensa vastakkaisessa nurkassa ja hyperventiloi.

”Joonatan!” koputin oveen ja yritin avata sen. Se oli lukossa.

”Mene pois!” Joonatan pihisi hengitystensä välistä. Hän oli paniikissa.

”Minä en tiedä mitä sinä näit, mutta voin selittää –”

”MENE POIS!” Joonatan huudahti lujempaa. Kuulin hänen haukkovan hengitystään.

”Jos et rauhoitu, sinä menetät kohta tajuntasi tai tukehdut! Päästä minut sisään”, anelin.

”Ei!” Joonatan vastasi. ”Minä en ymmärrä, minä en tiedä mitä tapahtuu”, hän mutisi enemmän itselleen kuin minulle. Hän kuulosti
kuin olisi menettämässä järkensä. Hakkasin ovea nyrkilläni, js halusin, että se aukeaisi. Halusin auttaa Joonatania, vaikka en tiennyt vielä miten. Kolmannella lyönnillä lukko napsahti auki itsestään ja ovi revähti auki.

Joonatan oli surullinen ja pelottava näky. Hän katsoi minua suurilla, kauhunsekaisilla silmillä, otsa kylmässä hiessä ja suu auki, aina vaan uusia henkäyksiä haukkoen. Hetken ajan näin nurkassa äitini ja tiesin, miltä Felixistä oli tuntunut, kun äiti oli nähnyt hänet ensi kertaa vuosien jälkeen. Joonatan pelkäsi minua, piti minua friikkinä, asiana jota hän ei ymmärtänyt eikä halunnut ymmärtää. Hän ei näyttänyt enää hengittävän lainkaan ulos. Juoksin hänen luokseen ja Joonatan yritti peruuttaa pakoon, mutta oli jo nurkassa. Hänen jalkansa potkivat lautalattiaa hyödyttöminä. Tartuin hänen käsiinsä, jotka olivat jääkylmät ja hikiset. Hän ei katsonut minua silmiin. En tiennyt, että melkein 190-senttinen mies saattoi näyttää niin pieneltä.

”JOONATAN!” huusin lopulta ja hän tuntui napsahtavan takaisin todellisuuteen. Sen sijaan, että hän hyperventiloi, hän lakkasi hengittämästä kokonaan. Hän katsoi minua vihdoin silmiin ja toivoin, etten näyttänyt uhkaavalta.

”Okei, nyt, hengitä. Ensin ulos”, nyökyttelin rauhoittavasti. Sanani tuntuivat rekisteröityvän jossain, sillä Joonatan teki kuten pyysin. En päästänyt hänen käsistään irti. ”Hyvä. Juuri noin. Sitten, hengitä rauhallisesti sisään.”

Hengitimme yhdessä muutaman minuutin. Kun hengitys alkoi sujua hieman paremmin, Joonatan alkoi täristä, mahdollisesti purkautuvasta adrenaliinista, mahdollisesti kylmästä. Hänen kätensä olivat niin jäiset, että epäilin molempia.

”Minä istun nyt viereesi”, sanoin painokkaasti ja varmistin, että hän ymmärsi mitä sanoin hakemalla hänen katseensa. Joonatan nyökkäsi. Hänen hampaansa kalisivat. Siirryin seinän viereen, laskin käteni Joonatanin ympärille ja vedin tämän puoliksi syliini, puoliksi viereeni. En tiennyt toiminko oikein, mutta näin olin lohduttanut äitiä, kun hän oli saanut pahan masennuskohtauksen liian monen alkoholiannoksen jälkeen. Yleensä hän itki sylissäni, kunnes nukahti. Joskus en ollut uskaltanut herättää häntä, ja olin istunut lattialla kunnes hän aamulla heräsi.

Joonatan tärisi edelleen, mutta hänen hengityksensä alkoi tasaantua.

”Mitä tapahtui?” hän kuiskasi.

Muistelin, mitä Felix oli neuvonut minua tekemään, kun olimme nähneet ensimmäisen kerran. Hän oli käskenyt uskoa kaikkeen. Mutta minulla oli ollut vuosi aikaa. Sitten muistin, mitä Joonatan ja Vilja olivat kertoneet äidistäni, kuinka hän oli murtunut ja kuinka olin todistanut sitä elämäni jokainen päivä, kunnes olin pakannut matkalaukkuni ja lähtenyt. Minun oli pakko yrittää pelastaa Joonatan äitini kohtalolta, jos vaan pystyisin.

”Muistatko kaikki elokuvat, jotka olet nähnyt? Etenkin ne, joissa tapahtui jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista. Muistatko sen tunteen, ennen kuin sinun piti tulla ulos katsomasi elokuvan maailmasta? Muistatko, kuinka hetken aikaa, ennen kuin se ihana kupla puhkesi, elokuvan todellisuus oli aivan yhtä oikea, ehkä oikeampikin, kuin se, johon olit palaamassa?”

Joonatan nyökkäsi.

”Juuri nyt, minä haluan, että keskityt siihen tunteeseen. Usko kaikkeen, mitä ole nähnyt. Yritä päästä siihen samaan paikkaan, jossa olit ennen kuin vanhempiesi huudot kuuluivat elokuvan loppumusiikin yli. Pystytkö siihen?”

Joonatan tärisi yhä, mutta hän ei ollut vielä työntänyt minua pois tai kutsunut minua hulluksi, mitä pidin rohkaisevana merkkinä olosuhteisiin nähden. Yritin muistella tarkalleen, mitä Felix oli minulle vuosi sitten sanonut.

”Usko jokaiseen kuvaan kuin se olisi totta. Avaa mielesi sille, minkä muu maailma sanoo olevan fantasiaa, kuvitelmaa”, sanoin hitaasti ja toivoin, että Joonatan pystyisi siihen.

Istuimme jonkin aikaa puhumatta, Joonatanin pää rinnallani ja minun käteni hänen ympärillään. Hitaasti tunsin, kuinka tärinä alkoi helpottaa. Hengitimme samaan tahtiin. Lopulta emme liikkuneet ollenkaan.

”Joonatan? Oletko kunnossa?” kysyin lopulta, kun minua alkoi pelottaa, että hän oli mennyt shokkiin.

Joonatan säpsähti, kuin olisi vasta silloin muistanut minun olevan läsnä. ”En tiedä”, hän sanoi äänellä, johon hän ei selvästi luottanut.

”Minä olin pahoillani, kun en kertonut. Minua kiellettiin”, sanon. Nyt, kun Joonatan ei tuntunut enää olevan akuutissa vaarassa pyörtyä tai pahempaa, aloin tuntea syyllisyyttä koko tilanteesta.

”Pieni varoituksen sana olisi voinut auttaa”, Joonatan vastasi. Hänen äänensä kuulosti vaikealta ja pelokkaalta, mutta uskoin kuulevani siinä jo hieman tuttua huolettomuutta.

”Miltä sinusta tuntuu?” kysyin.

Joonatan mietti hetken. ”Kuin olisin juuri saanut paniikkikohtauksen. Niin, ja olen melko varmasti tullut hulluksi. Minä näin, kun sinä leijutit vettä.”

Naurahdan hermostuneesti. Oliko se vitsi vai oliko hänen selviytymisstrategiansa olla uskomatta silmiään?

Joonatan korjasi ryhtiään ja nousi istumaan seinää vasten. Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että käteni oli hänen ympärillään. Yhtäkkiä en enää tiennyt, mitä tehdä. Oli kuin käsikirjoitus olisi loppunut ja improvisaatio alkanut.

”Uskon sinua, jos teet sen uudestaan”, hän sanoi ja näin hymyn kareilevan hänen huulillaan.

”Oletko varma?” kysyin. ”Sinua ei enää pelota?”

”En kutsuisi sitä niinkään peloksi vaan maailmankuvan totaaliseksi uudelleenjärjestelyksi”, Joonatan vastasi. ”Mutta olin aina hyvä pakenemaan todellisuudesta. Tai todellisuudesta toiseen tarkemmin sanottuna.”

”Sinä olet oikeasti kunnossa?”

”Kaikki mikä on fantasiaa tai kuvitelmaa on nyt totta. Olen täysin sekaisin, mutta tällä hetkellä melko vakaassa mielentilassa. Joten jos vain pystyt... Minä haluaisin todisteen siitä, etten ole hullu, vaan niin oikeasti tapahtui.”

Katsoin häntä kummeksuen, mutta nousin ylös ja hain vanhanaikaisen posliinikannun Joonatanin yöpöydältä, avasin verhot päästääkseni kuunvalon sisään ja istuin takaisin lattialle. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Kuu on vanha ja vesi liikkuvaa. Tunsin heti, kuinka paljon vaikeampaa oli löytää oikea virtaus, kun vettä oli puoli litraa ja se oli seissyt paikoillaan kannussa aamusta asti. Etsittyäni hetken aikaa sain kuitenkin kiinni kuunvalosta. Nostin veden kannusta leijailemaan Joonatanin ja minun väliin. En halunnut yrittää mennä kamalan pitkälle menneeseen, joten näytin Joonatanille hänet itsensä, tunti sitten, kuuntelemassa ovensa takana, kun minä lähdin yölliselle oppitunnilleni. Se sai minut närkästymään ja taika raukesi. Vesi läiskähti lattialaudoille.

”Hei! Sinä vakoilit minua!”

Joonatan, joka parhaillaan sadatteli kastuneita farkunlahkeitaan, näytti yllättäen nolostuneelta.

”Anteeksi, minä... Minä olin niin tylsistynyt. Ainoa aika päivästä, jolloin minulla oli hauskaa, oli iltaisin sinun kanssasi. En ole koskaan päässyt majatalon pihaa pidemmälle, kun olen yrittänyt lähteä ulos yksin. Minä luin lainaamaasi kirjaa, ja kun kuulin ovesi käyvän, en voinut vastustaa kiusausta”, hän kertoi. ”Ei millään pahalla, mutta sinä et osaa hiippailla ulos talosta yömyöhällä. Minä puolestaan olen mestari.”

”Huomasin sen”, mutisin edelleen hieman kärttyisenä. En voinut uskoa, etten ollut kuullut hänen olevan hereillä.

”Tiesin, että sinulla oli pakko olla hyvä syy lähteä. Halusin nähdä, olitko menossa öiseen pakanarituaaliin. Tai uhraamaan vuohia Zuulille.”

”Zuulille?”

”Tarina toiselle kerralle”, Joonatan nauroi. ”Selvisi, että mitä todella teit oli jotain niin paljon siistimpää. Ja pelottavaa. Ei millään pahalla. Mutta ainakin nyt ymmärrän, miksi kaikki täällä ovat niin omituisia. Ja hyvin yksityisiä.”

”Kukaan ei ole ennen sinua eksynyt tänne vahingossa, ainakaan minun tietojeni mukaan.”

”Heillä on varmaan kasa ruumiita jossain kellarissa.”

Heitin Joonatania tyynyllä. Hän vain nauroi.

”Saatko sinä kertoa minulle tästä paikasta nyt? Tai siis”, Joonatan sanoi, ”nyt ei ole oikeastaan enää mitään menetettävää. Kuka se nainen lammella oli? Oliko hän edes nainen? Mitä te tarkalleen teitte? Tiesitkö sinä tästä ennen kuin tulit tänne? Liittykö se Elsa-tyttö tähän jotenkin?”

”Hidasta vähän”, toppuuttelin. Sitten kerroin hänelle, mitä olin siihen mennessä oppinut, ja mitä Felix oli kertonut minulle Ikilemmestä.

*

”Sinä pysyt täällä.”

”Kyllä.”

”Sinä et halua vain päästä minusta eroon, jotta voisit hypätä katolta alas?”

”En.”

Olimme käyneet todella pitkän keskustelun, jonka aikana minä olin puhunut enemmän kuin olin varmaan koskaan aikaisemmin puhunut toisen ihmisen seurassa. Ääneni oli hieman karhea. Joonatan oli keskeytellyt minua silloin tällöin kysymyksillä tai yleisesti ihmetystä ilmaisevilla äänillä. Lopulta, kun hänen kysymyksensä alkoivat käydä liian yksityiskohtaisiksi, enkä osannut enää niihin vastata, Joonatan oli todennut, että raitis ilma olisi jotain, mikä voisi tehdä meille molemmille hyvää. Löysimme majatalon parvekkeen kerroksen vastakkaiselta puolelta. Olimme istuneet kahdelle puiselle aurinkotuolille, jotka pienelle parvekkeelle oli ahdettu, ja olleet hiljaa jonkin aikaa. Sitten Joonatan oli sanonut, että hänellä oli kaikesta hämmennyksestä huolimatta nälkä. Minä tarjouduin käymään majatalon keittiössä varkaissa. Toivoin, että maailmankuvan mullistuminen oli Ikilemmessä hyväksyttävä syy vähäiseen rikokseen.

Löysin keittiöstä mansikoita, saaristolaisleipää, voita, juustoa ja yksittäispakattuja jogurtteja. Kun olin jo lähdössä, huomasin keittiön takahyllyllä viinikaapin. Tunsin oloni jo kovin vastuuttomaksi kaiken sen sääntöjenrikkomisen takia, johon Elsa oli minut innosttanut ja mahdollisesti myös sen takia, että olin syömässä luvatonta, salaista illallista mieleltään järkkyneen ihastukseni kanssa. Varastin pullon kuohuviiniä. Ei siitä voisi haittaakaan Joonatanille olla. Tämä ei kuitenkaan ollut uusi tuttava alkoholin juovuttavalle vaikutukselle.

Kun pääsin takaisin parvekkeelle, Joonatan makasi toisessa aurinkotuolissa ja katseli taivaalle. Kun hän kuuli askeleeni, hän kääntyi.

”Olen nähnyt jo kaksi tähdenlentoa”, hän hymyili, ja vatsani teki perinteisen kuperkeikan. Olin jo niin tottunut siihen, että tuskin edes säpsähdin.

”Tuon saaliin”, ilmoitin ja nostin tarjotinta, jolle olin koonnut illan antimet.

”Shampanjaa, neiti Kuuravuori? Yritätkö saada minut humaltumaan?” Joonatan nosti toista kulmakarvaansa ja hymyili toispuoleisesti kun laskin tarjottimen parvekkeen lattialle. Jos olisin ollut kokeneempi ihmisten välisestä kanssakäynnissä, olisin voinut vannoa, että hän flirttaili kanssani.

”Se on vain tavallista kuohuviiniä”, tyydyin vastaamaan.

”Joka tapauksessa, olen tyytyväinen”, Joonatan vastasi ja poksautti korkin jonnekin parvekkeen alla olevalle kadulle.

Me katselimme tähtiä, joimme kuohuviiniä suoraan pullon suusta ja napsimme mansikoita. En ollut koskaan ennen juonut maistiaisia enempää. Äitini käyttäytyminen alkoholin kanssa ei ollut koskaan houkutellut minua kyseisien aineen pariin. Mutta nyt olin toisessa maailmassa. En ollut Aino Kuuravuori, väritön ja huomaamaton tyttö, joka ei sopinut oikein minnekään. Olin Ikilemmen Aino, vuosikymmenen lupaavin noita, Kiven kesyttäjä. Tunsin oloni melkein itsevarmasti. Leikin jopa ajatuksella, että Joonatan todella flirttaili kanssani. Hän vaikutti entistä tuttavallisemmalta, ja Joonatanista se oli paljon sanottu. Hän oli ollut tuttavallinen jo kun tapasin hänet ensi kertaa. Ja juuri nyt kaikki oli täydellistä. Ikilemmen katulamput valaisivat niin vähän, että näin ensi kertaa elämässäni Linnunradan ja tähtiä niin paljon, etten voinut uskoa, että olin kulkenut koko elämäni tämän saman taivaan alla. Joonatanin käsivarsi melkein kosketti omaani, kun makasimme vierekkäisillä tuoleilla tähtikuvioita osoitellen ja tunsin tuttua kihelmöintiä koko vartalossani, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä taikuuden kanssa. Mietin, uskaltaisinko siirtyä kaksi senttiä oikealle niin, että käsivartemme koskettaisivat. Tunsin, kuinka pulssini alkoi nousta, kun yritin pakottaa itseni ottamaan riskin, maailman pienimmän riskin. Olinhan minä koskenut häntä aikaisemminkin. Olin niin tietoinen käsivarsistamme ja kovin teini-ikäisiltä kuulostavista ajatuksistani, että säpsähdin hieman, kun Joonatan avasi suunsa.

”Miten minä voin jaksaa kiinnostua elokuvista enää, kun tiedän että taikuutta on oikeasti olemassa?” hän sanoi ja käänsi katseensa taivaasta kohti minua. Hänen silmänsä kiilsivät yön valossa. Mietin hänen sanojaan hetken.

”Mutta et sinä koskaan katsonut elokuvia taikuuden takia.”

”Enkö?”

”Sinä katsot niitä samasta syystä, kuin minä luen kirjoja. Tarinoiden takia. Taikuus on vain lisämauste. Se ei koskaan ole pääasia.”
Joonatan mietti sanojani hetken ja sitten hänen kasvoilleen levisi taas se hymy, josta pidin yli kaiken. Se sai vatsani muljahtamaan nopeasti.

”Sinun pitää puhua enemmän. Alan olla vahvasti sitä mieltä, että aina, kun avaat suusi, sieltä tulee jotain niin viisasta, etten voi olla miettimättä, mitä pääsi sisällä tapahtuu. Minä haluan kuulla, mitä sinä ajattelet.”

Punastuin. Kehut olivat minulle tuntematon asia vielä puolitoista viikkoa sitten. Enkä vieläkään olisi odottanut saada niitä Joonatanilta, mutta se kuulosti ihanalta ja halusin kuulla niitä lisää.

”Tarinoissa on aina kaikki voima. Tämä paikka –”, viittasin parvekkeelta alas, ”on satoja vuosia vanha ja se on täynnä ihmiskohtaloita, salaisuuksia ja legendoja. Se ei kiinnostaisi minua lopulta paljoakaan, jos kaikki, mitä täällä tehtäisiin, olisi taikominen. Mutta sen takana on niin paljon enemmän. Ihmisiä, elämää, rakkautta, tragedioita. Ne kuljettavat mukanaan kaikkea muuta, mikä on lopulta vain pintaa. Tarinat pysyvät. Siksi sinun elokuvasi ovat turvassa. Oman elämän aikana ei voi koskaan kokea niin montaa tarinaa. Niin hyvää tarinaa.”

Joonatan katsoi minua ja siirtyi aavistuksen lähemmäksi. Käsivarsiemme välissä ollut piinaava tila katosi ja tajusin olevani juuri niin lähellä häntä kuin olin halunnut, enkä ollut liikkunut ollenkaan. Kääntelin pääni hermostuneena takaisin kohti tähtiä, mutta Joonatan haki katseeni takaisin.

”Minulla on yksi hyvä tarina mielessä. Ihan omasta elämästä”, hän sanoi ja tuijotti minua syvälle silmiini, kuin etsien merkkiä.

”Mikä?” sanoin ja hymyilin pienesti. Sydämeni hakkasi niin lujaa, etten uskaltanut sanoa muuta. Joonatan hymyili takaisin.

”Tämä”, ja hän kohotti kätensä, laski sen niskalleni ja veti minut ensisuudelmaani. Sähköinen kihelmöinti, jolla ei ollut mitään tekemistä taikuuden kanssa, valtasi koko kehoni. Olin täysin pöllämystynyt, enkä osannut aluksi reagoida mitenkään. Joonatan irrotti huulensa omiltaan ja katsoi minua hieman kysyvästi, hieman peloissaan.

”Onko kaikki –” hän aloitti, muttei ehtinyt sen pidemmälle, kun omat aivoni vihdoin ehtivät mukaan tilanteeseen. Suutelin häntä takaisin niin nopeasti, että pelkäsin hampaittemme kolahtavan yhteen, mutta sitten unohdin kaiken muun. Tunsin Joonatanin kämmenen hiuksissani ja kuinka hänen huulensa maistuivat kesältä ja kuohuviiniltä ja vadelmilta.

Lontoo

  • ***
  • Viestejä: 112
A/N: Don't you just hate school? Jossain vaiheessa syksyä vaan tajuaa, että kirjoittaa vain esseitä ja suunnittelee presentaatioita ja unohtaa, mitä oikeasti haluaa tehdä. Minun tapauksessani kirjoittaa. Mutta tässä nyt olisi luku, teille jotka tätä luette :)

---

Kahdestoista luku

Heräsin seuraavana päivänä tokkuraisena. Unet ja todellisuus eivät oikein erottuneet ja hetken luulin nähneeni upeaa, kaikki toiveeni täyttävää unta. Kun todellisuus upposi vihdoin sisään, tunsin oloni euforiseksi ja pelokkaaksi samaan aikaan. Puin päälleni ja yritin hiipiä ulos niin hiljaa kuin mahdollista. En oikein tiennyt miksi. Ehkä en halunnut kohdata Joonatania ja rikkoa sitä ihanaa unelmaa, mikä eilisilta oli. Jos hän ei ajattelisikaan samoin minusta? Hän oli vanhempi, kokeneempi ja mies. En minä tiennyt sellaisista ihmisistä mitään.

Pääsin käytävään ja vedin oven paikoilleen niin hiljaa kun pystyin.

”En tiedä pitäisikö minun olla loukkaantunut siitä, että yrität noin paljon päästä täältä pois ilman että huomaan?”

Käännyin säpsähtäen ja ilkikurisesti hymyilevä Joonatan seisoi takanani.

”Ei! En vain halunnut herättää sinua”, vastasin liian nopeasti.

”Sitten sinä olet varmasti tyytyväinen, kun kuulet, että olen ollut hereillä jo vaikka kuinka kauan”, Joonatan vastasi ja tarkasteli kasvojani. Välttelin hänen katsettaan. En ollut valmis tällaiseen. ”Sinua saattaisi myös kiinnostaa se, että olen odottanut oveni takana jo vartin ja odottanut, että heräisit.”

”Oikeasti?” kysyin silmät pyöreinä. Häpesin pelkuruuttani.

”No... itse asiassa puoli tuntia”, Joonatan korjasi vaivaantuneena, mutta alkoi hymyillä, kun hän näki omalle kasvoilleni levenevän hymyn. Hän otti askeleen lähemmäksi, kumartui ja suuteli minua varovaisesti, melkein kömpelösti.

”Aamupalaa? Vai onko sinulla”, Joonatan alensi äänensä kuiskaukseksi, ”taikuutta opeteltavana?”

”Olen täysin vapaa”, vastasin ääni täristen. Joonatan otti minua kädestä ja veti minut rappusiin.

*

Elsa liittyi seuraamme, kun olimme saaneet koottua lautasillemme puuroa, saaristolaisleipää ja marjoja. En ollut koskaan ollut vähemmän tyytyväinen hänen näkemiseensä. Tänä aamuna olisin halunnut olla kahden Joonatanin kanssa. Refleksinomaisesti nostin käteni Joonatanin kädeltä, kun kuulin oven käyvän ja Elsan hihkaisevan huomenet hyvin äänekkäästi. Joonatan katsoi minua kummeksuen, loukkaantuneena. Totta puhuen en ollut ennen tätä hetkeä ajatellut, kuinka sataprosenttisesti olin eilen rikkonut Felixille antamani lupauksen pitää Joonatan pimennossa Ikilemmen todellisesta luonnosta. En halunnut, että Elsa saisi tietää mitään eilisen tapahtumista.

”Mitä tänään tapahtuu?” Elsa kysyi meiltä iloisena, istui alas ja keräsi aamupalaa lautaselleen.

”Aino lupasi esitellä minulle kylää”, Joonatan totesi automaattisesti Potkaisin häntä pöydän alla. Elsa pälyili meitä epäilevästi.

”Mitä Joonatan tarkoittaa on, että minä lupasin kysyä Felixiltä, josko voisimme hieman kävellä ympäriinsä.” Katsoin Joonatania närkästyneenä.

”Minä olen tulossa mökkihöperöksi”, Joonatan aloitti ja kääntyi Elsaan päin. ”Olen ollut täällä neljän seinän sisällä jo Sinun pitäisi tietää, mitä kaikkea olen alkanut kuvittelemaan. Eilenkin luulin nähneeni, että Aino taikoi veden vesikannusta –”

Potkaisin häntä uudelleen.

”Hei!” Joonatan huudahti, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Elsan kasvot valtasi järkyttynyt, mutta samalla innostunut ilme. Hänen suunsa valahti auki ja silmät pyöristyivät.

”Hän tietää!” Elsa huudahti. Minä hyssyttelin häntä heti.

”Niin tietää, mutta ole hiljaa ole kiltti!” sihisin. En ollut nähnyt Aatosta tänään, mutta se ei tarkoittanut, ettei hän saattanut olla naapurihuoneessa. Se mies oli pelottavan hiljainen, mutta sitä voi kai odottaa henkilöltä, joka ei puhu.

”Aino, sinä tiedät, että tämä on todella paha asia”, Elsa sanoi, muttei kuulostanut lainkaan ajattelevansa niin itse. Enemminkin hän oli innoissaan. Innoissaan oleminen oli Elsalle perusolotila, mutta tämä meni jo siitäkin yli. Nyt hänen ei tarvitsisi enää miettiä sanomisiaan Joonatanin edessä, ja olin alkanut epäillä, että Elsa nautti sääntöjen rikkomisesta hieman liian paljon.

”Minä tiedän, se oli vahinko”, kuiskasin.

”Niin oli”, Joonatan astui apuuni.

”Hän näki meidät eilen. Lammella.”

Elsa vinkaisi innostuksesta ja läimäytti käden suulleen.

”Joten minun oli pakko kertoa kaikki, muuten hän olisi menettänyt järkensä”, selitin.

”Itse asiassa en ole vielä päättänyt, menetänkö järkeni”, Joonatan korjasi.

Elsa tuijotti meitä vielä hetken silmät suurina. Sitten hän kuiskasi: ”Tämä on mahtavaa!”

*

Elsan mielestä oli todella huono idea kertoa Felixille, mitä oli tapahtunut. Aikuiset eivät tajunneet koskaan. Olisi parempi hyödyntää Joonatanin vastalöytynyttä vapautta ja ottaa ohjat omiin käsiinsä. Me voisimme hiipiä minne vain, kunhan vain olisimme tarpeeksi viisaita ja ovelia, ettemme jäisi kiinni. Vellamo oli antanut meille vapaapäivän opinnoista. Olivatko onnenlahjat koskaan menneet niin tasan?

Joonatan oli vahvasti samaa mieltä Elsan kanssa. Häntä ahdisti jatkuva tarkkailu, jonka alla hän oli ollut jo yli viikon. Hän ei luottanut siihen, että hänelle annettaisiin vapaa liikkumisoikeus vain sen perusteella, ettei mitään hävittävää enää ollut. Ja nyt hänellä oli rikostoveri, joka tiesi tarkalleen, miten pysyä piilossa Ikilemmen kaduilla. Vastarintani oli hyödytöntä ja lopulta kaatui. Elsa ja Joonatan puhuivat molemmat paljon, mutta yhteisenä rintamana he olivat pysäyttämättömiä.

Hiippailtuamme aikamme löysimme tiemme Ikilemmen arkistoon. Elsa oli luvannut viedä minut sinne jo aikaisemmin. Sekin visiitti olisi pitänyt tehdä salaa, sillä Elsalla oli vierailukielto kyseiseen paikkaan, joten Joonatanin lisääminen pakkaan ei tuntunut niin suurelta lisältä. Olin odottanut hämähäkinseitein ja pölynpeittämin hyllyin varustettua, vanhalta paperilta tuoksuvaa kellarihuonetta. Sen sijaan, Ikilemmen arkisto näytti harmillisin paljon... arkistolta. Sen seiniä kiersivät harmaat metallilaatikot, joiden sisältä löytyi satoja mappeja. Huoneen keskellä oli kaksi tyhjää, kiiltävää kirjoituspöytää. Kaikki oli kliinistä. Paikka näytti valtionvirastolta. Olin salaa pettynyt, kunnes Elsa alkoi availla laatikoita ja kaivaa esiin historiaa.

Löysimme Ikilemmen ensimmäisten asukkaiden kirjoittamia kirjeitä, kylän historian erikoisimpien asukkaiden fyysisten tarkastusten muistioita ja valokuvia vuosikymmenten ajalta. Aloin myös ymmärtää, miksi Elsaa oli alun perin kielletty vierailemasta arkistoa omin päin. Hän jätti kaikki mapit ja kansiot lojumaan ja lähti etsimään uusia. Minä juoksin hänen perässään, pistäen tavaroita paikoilleen. En halunnut, että vierailustamme jäisi yhtäkään jälkeä.

”Hei... Näyttääkö tämä teistä siltä kävelykeppimieheltä? Otsolta?” Joonatan kysyi avattuaan kansion, jossa oli papereita noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Elsa ja minä kiirehdimme katsomaan.

”Kyllä”, Elsa hihkaisi. ”Se on yksi noista oudoista kuvista, missä Otso ei näytä itseltään.”

Minä en kuitenkaan huomannut Otsoa. Tuijotin itse naista Otson vieressä. Kuva näytti viralliselta, metsän vieressä otetulta. Otso seisoi käsikynkässä nuoren naisen kanssa, joka oli se sama vaalea, hento nainen, jonka olin jo kaksi kertaa nähnyt näyissä menneisyyteen.

”Minä tunnistan hänet”, sanoin ja nappasin kuvan. Se oli otettu vuonna 1986. Käänsin kuvan ympäri. Takana luki vain: Otso ja Illatar.

”Illatar”, sanoin ääneen ja katsoin Elsaa kysyvästi. Hän pudisti päätään ymmällään. Ketään sen nimistä ei ollut asunut Ikilemmessä vuosiin.

Siitä lähtien tutkimme vain laatikkoa, josta kuva oli löytynyt. Elävät ihmiset voittivat menneet. Löysimme kuvan, josta Elsa oli kertonut minulle, kun hän oli esitellyt minulle Ikilempeä ensi kertaa. Siinä vain parivuotias Otso (pakko sen oli olla Otso, vaikka hänellä ei ollutkaan valkoisia silmiä) hymyili kehdossa nukkuvan vauvan vieressä. Kuva kertoi vauvan nimen olevan Lovia. Kuvassa oli jotain tuttua, vaikka en ollutkaan nähnyt sitä ennen. Siksi että Elsa oli kertonut siitä minulle? Aivan kuin olisin nähnyt sen ennenkin.

Löysimme lisää kuvia. Yhden Vellamosta ja Illatarista. He olivat lapsia, Vellamo selvästi muutaman vuoden vanhempi. Kuva oli ikuistanut hetken, jossa Illatar oli hypännyt metrien koerkeuteen ja Vellamo nauroi hänen alapuolellaan. Vellamo näytti lapselta. Suomut koristivat silti hänen kehoaan, mutten voinut uskoa, että joku niin iätön ja arvokas olisi koskaan ollut lapsi. Löysimme vielä yhden kuvan Loviasta. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida, sillä hän seisoi selkä kuvaajaan päin lammen rannalla, mustat hiukset kuin sähköstä leijaillen ja teki samaa vesitaikaa, mitä minä olin opetellut tekemään edellisenä iltana. Hänen edessään oli valli vettä, jonka salaisuudet aika oli jo haalistunut kuvasta. Vuosi oli 1980.

”Keitä nämä ihmiset ovat?” kysyin pitäen kädessäni kuvia Loviasta ja Illatarista.

Elsa oli aivan yhtä ymmällään. ”Minä en tiedä. En ole koskaan kuullut heistä.”

Katselimme kuvia. Nousin ja avasin seuraavan laatikon. Se käsitti vuoden 1988-1990. Nostin ensimmäisen kuvan vuodelta 1988, jossa oli Otso.

”Katsokaa tätä.” Ojensin kuvan Elsalle ja Joonatanille. Otso oli kuvassa sellaisena, kuin hän oli nyt. Valkosilmäisenä. Keppiin nojaavana. Ei enää suoraselkäisenä ja ruskeasilmäisenä, kuten kuvassa kaksi vuotta aiemmin. Kuvassa Illatarin kanssa hän ei voinut olla paljoa Joonatania vanhempi, hän hymyili, näytti onnelliselta. Vain kahden vuoden päästä hän ei ollut vain oudon näköinen – hän näytti vuosikymmenen vanhemmalta. Samalta kuin nyt.

”Minä sanoisin, että vuonna 1987 tapahtui jotain erikoista”, Joonatan totesi.

”Minä haluan tietää mitä”, Elsa totesi.

*

Siivosimme jälkemme parhaamme mukaan ja hiivimme pihalle, jossa aurinko oli alkanut laskea. Elsa tarkkaili ympäristöä hetken aikaa ja viittasi meidät sitten peräänsä. Juoksimme kadun yli kahden talon välissä olevaan varjoon. Sääntöjen rikkomisessa ja salailussa oli jotain aivan upealla tavalla hysteeristä, emmekä voineet olla hihittämättä ja nauramatta koko ajan. Elsa hiipi majatalon lähellä olevaan mökkiin, jonka oletin olevan hänen kotinsa. Minä ja Joonatan palasimme majataloon seiniä pitkin kulkien. Kun pääsimme vihdoin nukkumaan keskusteluiltamme ja... muilta asioilta, olin väsynyt, mutta onnellinen. Se, että Joonatan oli saanut tietää totuuden oli upeaa. Pystyin vihdoinkin hengittämään normaalisti hänen seurassaan. Ja olisin voinut vannoa, että sillä oli jotain tekemistä kaiken totuuden paljastumista seuranneen kanssa. Nukahdin tyytyväisenä.

Näin unta, että olin jälleen yhteydessä Kiveen. Näin taas menneitä asioita, jälleen vauhdilla. Minä ja Joonatan suutelemassa parvekkeella. Felix hyvästelemässä Otsoa junalaiturilla, kymmenen vuotta nuorempana. Vellamo loitsimassa metsässä. Sitten olin jo kaukana. Näin jälleen saman kuvan Illatarista lentämässä puiden yläpuolella. Sitten olin lammella. Oli kuin olisin astunut sisään löytämäämme valokuvaan Loviasta, mustahiuksisesta tytöstä. Seisoin hänen takanaan, samassa kohtaa kuin valokuvaaja oli seissyt ja katsoin, kuinka hän taikoi menneisyyttä näkyviin. Vesi nousi ylemmäs ja ylemmäs. Näin ihmisiä, joita en tunnistanut. Sitten kuva pysähtyi. Se oli valokuva Otsosta ja Loviasta lapsina, se sama, jonka olimme tänään nähneet, se miss Lovia nukkui ja Otso hymyili. Mutta Lovian silmät olivat auki. Muistin, miksi minusta oli tuntunut päivällä, että olin nähnyt valokuvan aikaisemmin. Lovian silmät olivat valkoiset, kaihin peittämät. Henkäisin. Lovia edessäni, vanhempi Lovia, tuntui kuulevan sen. Vedet loiskahtivat takaisin lampeen. Halusin lähteä pakoon, en ollut oikeasti täällä. Miksen päässyt pakoon? Lovia kääntyi ja hänen vitivalkoiset silmänsä porautuivat minuun. En tiennyt miksi olin niin varma, että hän näki minut. Vaikka silmät näyttivät sokeilta, ymmärsin, että ne oli täsmälleen samat kuin Otson. Ja hän näki kaiken.

”Kuka sinä olet?” Lovia huudahti kylmällä äänellä. ”Vastaa minulle!”

En osannut sanoa mitään. En ollut oikeasti täällä. Kenelle hän puhui?

”Minä sanoin, kuka olet?” hän sanoi uudelleen, liikautti kättään ja lensin selkä edelleä päin takanani olevaa koivua. Kaarna ja oksat repivät käsiini ja niskaani haavoja.

”Minä en ole täällä!” huusin hänelle tai ehkä enemmän itselleni. Lovia katsoi minua hymyillen vinoa hymyä. Hän ei voinut olla yli 15-vuotias, mutta pelotti minua enemmän kuin kukaan oli aikaisemmin pelottanut.

”Tämä on unta”, sanoin. Pystyn tekemään mitä vaan. Kohotin käteni, tunsin taikuuden  leviävän kehooni ja Lovia lensi kauemmas, aivan lammen reunalle. Hän nousi pystyy, hiukset olemattomasta tuulesta lainehtien, huusi raivosta ja tunsin, kuinka taikuus ympärillämme muuttui joksikin pimeäksi ja vaaralliseksi. Lovia tuijotti minua valkoisilla silmillään, pyöräytti käsiään päänsä yläpuolella ja minun päässäni oli vain yksi ajatus: Herää! Herää nyt, tämä on unta!

Säpsähdin takaisin omaan sänkyyni kuin raipan sivalluksesta. En tiennyt, olinko juuri herännyt vai kulkenut vuosien takaa takaisin omaan vartalooni. Joka tapauksessa, olin yltä päältä hiessä ja käteni tärisivät. Käsissäni kirvelivät koivunoksien repimät haavat.

---

Chuva

  • Mursumarsu
  • ***
  • Viestejä: 656
Juhuu, tarina jatkuu!

Tyylisi on yhä ennallaan ja tätä lukiessa tuli sellainen olo kuin mitään parin kuukauden lukuväliä ei olisi koskaan ollutkaan. Eli homma on pysyny hyvin hanskassa, hahmot on entisellään ja kerronta tuttua korkeaa laatua.

Täähän alkaa mennä jo aika jännäks! Etenkin toi lopun painajainen/takauma oli aika kamala, etenkin kun ei tiedä varmuudella että kuka tässä on pahis ja kuka ei. Tämän perusteella Lovia vaikuttaisi varteenotettavalta pahikselta, mutta mistäs sen tietää jos kyse onkin väärinkäsityksestä tai jostain.

Elsa on aina niin innokas :D Loistava tyyppi! Ja Aino ja Joona on tosi söpöjä <3

Kiitos tästä taas, kyllä mä ainakin yhä tätä seurailen!
"I understand what you're saying, and your comments are valuable, but I'm gonna ignore your advice."
-Roald Dahl (Fantastic Mr. Fox)

Alvarnea

  • ***
  • Viestejä: 3
Täytyy nyt sanoa, että sait mut ihan koukkuun tän tarinasi kanssa. :D Kulutin koko eilisen illan (öh, yhteen asti, mutta hällä väliä) lukien kaikki nää luvut putkeen, ja ihan tosissaan oli kyllä hyvää tekstiä. Jotain kirjoitusvirheitä pomppi silmään aina välillä, lähinnä taivutusten kanssa tai sitten jotain pikkusanoja oli jäänyt huolimattomuudesta pois, muttei mitään sen radikaalimpaa. (Anteeksi etten nyt jaksa lähteä niitä tuolta kivenkovaa etsimään ja kampeemaan ^^'')

Tosiaan, teksti oli kyllä ilahduttavan sujuvaa ja romaanimaista, että kyllä tästä olisi kirjankin voinut väsätä! (tosin sillon en olisi luultavasti löytänyt tätä eilen ja öhmöh okei ehkä oli parempi että kirjotit tänne röh) Hahmoista oot saanut tosi samaistuttavia, ja öhmöh ei sille oikeestaan ole mitään muuta sanaa. Taino todenmukaisia. Realistisia. Oikean tuntuisia. Miten pitkään keksin näitä sanoja. Jokaisella on oma persoonallisuutensa. En oikein osaa löytää tästä mitään kauhean negatiivista. :D (..sehän on hyvä, eikö?)

... Niin. Ei tästä oikein muuta sanottavaa löydy kuin että todella hyvää tekstiä. Muutamia pienoisia kirjoitusvirheitä aina välillä, mutta röh, huolimattomuus on ihan inhimillistä. ^^ Jatkoahan minä tästä kaipaan, tietenkin.

sharony

  • ***
  • Viestejä: 59
Olipa sujuvaa tekstiä. Pieniä kirjoitusvirheitä minäkin lukiessa bongasin, mutta ei mitään vakavaa, enkä edes muista niitä enää.

Tarina on tosi kiinnostava ja koukuttava, saa odottamaan lisää...!
If you ever find yourself in the wrong story, leave. -Mo Willems

Lontoo

  • ***
  • Viestejä: 112
Chuva: Ihanaa että jaksat aina kommentoida! Olen kamalan oikukas kirjoittaja, kun tuppaan unohtamaan tämän tarinan erinäisistä huonoista syistä vähän väliä kamalan pitkiksi ajoiksi, joten on ihana kuulla, etteivät tauot ainakaan ihan hirveästi verota lukukokemusta! Toivottavasti jaksat vielä lukea, vaikka olenkin näin hidas lukujen välissä!

Alvarnea: Upeinta palautetta on kuulla, että oma teksti on aiheuttanut kunnon koukun! Olen itse mestari jäämään koukkuun erinäisiin asioihin, ja se on (ainakin minusta) ihan mahtava tunne, joten voit vain kuvitella miten liikuttunut olin, kun sanoit samaa tästä tarinasta! Kiitos :) Pahoitteluni kirjoitusvirheistä, itsepäisesti en suostu etsimään betaa, koska a) luulen aina, että löydän kaikki virheeni itse ja b) kukaan beta ei jaksaisi minua, kun saatan kadota Finistä kuukausiksi erinäisten oikean elämän velvoitteiden takia. Tämän luvun luin läpi ja korjailin, mutta myönnän, että omalle tekstille tulee aina jossain vaiheessa sokeaksi ja virheitä eksyy mukaan. Yritän jatkossa paremmin ja toivon tietenkin, ettei lukukokemus kärsi liikaa!

Sharony: Kiitos kommentistasi! Tässä olisi nyt tätä jatkoa, pahoitteluni taas kamalasta tauosta... Oikea elämä sucks sometimes.

---

A/N: Tämä luku saattaa olla todella jännä tai todella sekava. Kello on puoli kolme yöllä, joten en enää usko omaan kykyyni arvioida. Toivotaan ensimmäistä! Ja haluan vain kertoa, että pidän tästä tarinasta ja hahmoistani todella paljon, ja haluan vielä joskus saada tämän valmiiksi. So do not lose faith my darlings! Elelen vaan sitä ihanaa opiskelija elämää, jossa pitää opiskella täyspäiväisesti ja käyn sen päälle vielä töissä, ja jostain surullisesta syystä silloin, kun on väsynyt, kiireinen ja ylikuormittunut, ensimmäinen asia mikä aina putoaa pois on se, mistä eniten nauttii.

---

Kolmastoista luku

”Elsa!” kuiskasin niin lujaa kuin uskalsin ja koputin oveen, jonka taakse Elsa oli muutama tunti sitten kadonnut, kun erosimme luvattomien salapoliisitöidemme jälkeen. En edes tiennyt, kenen kanssa Elsa asui. Oliko hänen vanhemmillaan sukulaisia, joista oli tullut Elsan huoltajia vai asuiko Elsa yksin? Mökki ei ollut iso, mutten uskonut, että kylä, josta alle 20-vuotiaita nuoria ei päästetty pois, antaisi 15-vuotiaan, pahantekoon taipuvaisen tytön asua ilman aikuista. Kun mitään ei tapahtunut, hengitin syvään ja yritin avata oven samalla tavalla, kuin edellisyönä Joonatanin oven. Laskin käteni oven kahvalle ja tyhjensin mieleni. Hetken kuluttua lukko naksahti auki. Joonatan kurkki nurkan takana. Viitoin hänet mukaani ja hiivimme sisään Elsan kotiin.

Mökissä oli vain yksi, hyvin sekavasti sisustettu huone. Seinillä oli julisteita ja tauluja viimeisen seitsemänkymmenen vuoden populaarikulttuurista ilman minkäänlaista yhtenevyyttä. Yhtä seinää julisti poikabändi N’Sync, toista elokuvajuliste Tappajahaista. Elsan yöpöydällä oli pieni koristepatsas jostakin valkoisesta, pyöreäpäisestä robotista (Joonatan kuiskasi onnellisena ”R2-D2!”). Lattialla lojui kasoittain Aku Ankka -lehtiä ja 50-luvun Kotiliesiä. Tuntui, että Elsa oli kerännyt kaiken Ikilempeen vuosien varrella ulkomaailmasta päätyneen krääsän ja koristellut sillä koko huoneensa lattiasta katonrajaan. Itse Elsa nukkui tyytyväisenä Muumi-lakanoilla, suu auki tyynylleen kuolaten, hiukset joka suuntaan sojottaen.

”Elsa”, kumarruin hänen viereensä ja kuiskasin mahdollisimman lempeästi, minkä nyt veressäni virtaavalta adrenaliinilta pystyin. Elsa heräsi ensin uneliaana, näki kasvoni muutaman kymmenen sentin päästä omistaan ja säikähti niin, että säpsähti ja tipahti sängyn vastakkaisen laidan yli.

”Mitä ihmettä, Aino!” Elsan pää ilmestyi sängyn reunan yli, kun hihitin vastoin tahtoani. Hän alkoi närkästyneesti irrottaa itseään ympärilleen kietoutuneesta peitosta.

”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut säikäyttää, mutta...” Odotin, että Elsa sai kerättyä itsensä ja kerroin sitten unestani. Hän kuunteli silmät pyöreinä. Kun kerroin unessa saamistani haavoista ja näytin Elsalle käsissäni samoissa paikoissa loistavat tuoreet arvet, hänen silmänsä melkein pullahtivat päästä.

”Aino... Minusta tuntuu, että sinä aikamatkustit”, hän sanoi mietittyään asiaa hetken.

”Anteeksi?” En voinut uskoa Elsan sanoja.

”Se on mahdollista täällä! Kiven energiaa voi suunnata niin, että se kuljettaa ihmisiä menneeseen”, Elsa sanoi. ”Mutta yleensä se  on todella iso prosessi. Mittarit pitää kalibroida ja varmaan kuusi ihmistä seuraa, ettei mikään mene vikaan. Sen lisäksi tarvitaan vielä taikoja. Se on vaarallinen prosessi ja sitä tehdään hyvin harvoin.”

”Te voitte aikamatkustaa?” Joonatan kysyi silmät suurina. ”Tämä on varmasti upein asia, minkä olen kuullut viimeisen vuorokauden aikana ja olen kuullut aika helvetisti upeita asioita.”

”Miksi te aikamatkustatte?”

”Tutkimustyön vuoksi! Täällä on jo pitkään yritetty selvittää, milloin Kivi tarkalleen putosi, ja miksei se tuhonnut koko aluetta kilometrien säteeltä. Oikean ajan löytämisessä on riskinsä. Jos päätyy liian kauas aikaan ennen Kiveä, ei välttämättä pääse enää pois”, Elsa vastasi. ”Kaikki eivät aina tule takaisin”, hän lisäsi vielä ja käänsi katseensa pois.

”Mutta miten on sitten mahdollista, että minä aikamatkustin sängyssäni?” sanoin nopeasti, jotta puheenaihe vaihtuisi.

”En tiedä”, Elsa vastasi. ”Mutta sinä olet aika outo. Kummallinen yhteytesi Kiveen ja niin edespäin. Olit ehkä ajatellut menneitä niin paljon, että teit kaiken alitajuisesti. Miksi muuten olisit päätynyt niin samanlaiseen hetkeen, kuin mistä olit juuri nähnyt kuvan?”

Mietin asiaa hetken. Todella omituisella ja hämmentävällä tavalla tuossa oli järkeä. Mutta se ei silti voinut olla mahdollista. Elsa uskoi kykyihini huomattavasti enemmän kuin minä. Kivi-episodin jälkeen en ollut tehnyt enää mitään ihmeellistä – Ikilemmen standardeilla.

”Mutta se saattoi olla unta”, aloitin, kunnes käsissäni olevat haavat kirpaisivat jälleen.

”Ja sinä juoksit tänne kertomaan minulle painajaisesta?” Elsa kysyi sarkastisena.

”Okei”, Joonatan sanoi. ”Oletetaan, että Aino aikamatkusti. Kuka tämä Lovia on? Oletko varma, ettet ole kuullut hänestä?” hän kysyi Elsalta.

”Olen! Hänen on pakko olla suurin piirtein Otson ja Vellamon ikäinen. Täällä ei ole ketään sen ikäistä ja sen nimistä. Mutta...” Elsa hiljeni.

”Mutta mitä?” tivasin liiankin voimakkaasti.

”Nuorien on tapana lähteä ulkomaailmaan, kun he täyttävät kaksikymmentä, ja ennen ei minun tietääkseni ollut niinkään tiukkoja sääntöjä. Ehkä Lovia lähti, eikä koskaan palannut.”

Olimme hetken hiljaa. Se tuntui todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Sitten muistin, miten ilma ja taika ympärilläni oli muuttunut, kun Lovia oli kutsunut sen voimia. Se oli ollut pimeää, synkkää, ja olisin voinut olettaa pahuuden tuntuvan siltä. Mieleeni juolahti ajatus, josta en pitänyt. ”Entä onko ketään koskaan pakotettu lähtemään ja kielletty tulemasta takaisin?”

Elsa mietti hetken. ”En ole kuullut sellaisesta. Mutta ottaen huomioon, etten tiedä kuka tämä ihminen on, voin melko turvallisesti olettaa, ettei minulle kerrota kaikkea”, hän sanoi närkästyneenä, mutta sitten hänen silmänsä laajenivat jälleen, niin kuin ne tekivät aina loistavan idean ilmestyessä hänen päähänsä. ”Meidän pitää mennä lammelle ja selvittää kuka Lovia on!”

”Anteeksi?”

”Kyllä me osaamme!”

”Mutta ethän sinä edes harjoitellut Vellamon kanssa viime yönä –” aloitin.

”Jos en harjoittelisi joka kerta, kun Vellamo suututtaa minut, en oppisi yhtään mitään”, Elsa sanoi melankolisesti nauraen. ”Minä opettelin menneisyystaikuutta yksin täällä samana iltana. Aino! Yhdessä me olemme varmasti tarpeeksi voimakkaita. Minä haluan tietää kuka Lovia on!” Elsan silmissä kiilsi uteliaisuus ja ilkikurisuus vahvempana kuin koskaan. Se, että häneltä oli salattu jotain merkittävää Ikilemmen historiasta, ja tietenkin mahdollisuus sääntöjen rikkomiseen saivat hänet melkein hyppimään innosta. En ollut koskaan ollut erityisen hyvä sääntöjen rikkoja, mutta sitten katsoin Joonataniin, jonka ei todellakaan olisi pitänyt olla huoneessa kuuntelemassa keskustelua ja kuinka hauskaa meillä oli ollut eilen, tutkimassa salaa Ikilemmen arkistoja. Tulin siihen tulokseen, että säännöt olivat hävinneet jo aikoja sitten. Käännyin Elsaan ja nyökkäsin hymyillen.

*

Kesti pitkään ennen kuin löysimme yhteisen virran vedelle ja ajalle. Emme olleet harjoitelleet yhteisiä taikoja paljoakaan, joten kömmähdykset ja epäonnistumiset muuttuivat nopeasti kikatukseksi ja pelleilyksi. Joonatan, joka ei ymmärtänyt mitä tapahtui, istui lammen reunalla olevaa koivua vasten närkästyneenä. Koivu oli sama kuin se, johon olin mahdollisesti lentänyt kohdatessani Lovian unessani. Se oli nyt isompi ja vanhempi kuin silloin.

”En haluaisi keskeyttää kaikkea tätä hauskuutta, mutta huomaatteko, että kuu on jo alkanut laskea? Meillä ei ole kohta enää aikaa”, Joonatan huomautti, kun minä ja Elsa olimme jälleen vahingossa työntäneet toisemme pois taian virrasta juuri kun olimme pääsemässä eteenpäin, ja loiskauttaneet litrakaupalla vettä jo valmiiksi märille housuillemme. Hihitimme puristaessamme vettä lahkeista.

”Tule sinä tänne taikomaan, niin näet miten helppoa se on”, Elsa huudahti.

”Tulisin, jos minulla olisi hajuakaan mitä teette”, Joonatan vastasi kuulostaen närkästyneemmältä kuin oli ehkä halunnut. ”Mutta oikeasti, keskittykää, niin voi olla ettemme jää kiinni. Teidän ei pitäisi olla täällä, ja minun vielä vähemmän.”

”Anteeksi”, sanoin nopeasti, kun näin että Elsa oli jälleen avannut suunsa vastatakseen pisteliäästi. ”Me otamme tämän tästä lähtien tosissamme. Lupaan niin.”

Sen jälkeen rauhoituimme ja muutaman yrityksen jälkeen onnistuimme. Vesi alkoi nousta valliksi edessämme ja vuodet juoksivat taaksepäin, ensin sameina ja himmeinä, sitten koko ajan tarkemmin. Näin Felixin, Mielikin, luultavasti nuoren Aatoksen. Näin Elsan ja hänen vanhempansa, mutta niin nopeasti, ettei Elsa ehtinyt reagoimaan. Juoksimme pitkin samaa virtaa. Sitten näin Illatarin ja jarrutin. Tartuin kiinni myös Elsasta, ettei tämä menisi liian pitkälle ja joutuisi eroon minusta.

Katso, sanoin hänelle, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Oli kuin olisimme olleet sisällä kuvassa, jonka näimme. Vesi oli korkealla yllämme, kaartuneena ympärillemme melkein kokonaan. Olimme metsässä, jossain lammen lähellä ja Illatar poukkoili puiden välissä oksalta oksalle, kuin hän ei painaisi mitään. Hän ei voinut olla kymmentä vuotta vanhempi. Hänen hiuksensa liehuivat vaaleana pilvenä. Yhtäkkiä oksa, jolle hän oli hyppäämässä, liikahti omia aikojaan ja löi häntä kasvoihin. Luulin kuulevani, kuinka Illatar älähti. Kuulinko todella äänen vai oliko se ilmeinen hänen kasvoiltaan? Kun olin harjoitellut aikataikuutta Vellamon kanssa, olin ymmärtänyt, että tällä tavalla oli mahdollista nähdä vain kuvia. Oksan isku sai Illatarin keskittymisen herpaantui, ja hän alkoi pudota tiheät oksat poskia, käsiä ja jalkoja raapien. Juuri ennen kuin hän iskeytyi maahan, hän pysähtyikin pehmeästi. Laskeuduttuaan maahan hän alkoi itkeä. Oksa oli jättänyt hänen poskeensa punaiset, vuotavan haavan.

Vellamo juoksi metsän siimeksestä Illatarin luokse. Hän oli selvästi nuori, mutta oli edelleen vaikeaa antaa hänelle tarkkaa ikää. Pituutensa puolesta hän olisi ollut teini-ikäinen. Hän otti itkevän Illatarin syliinsä ja silitti tämän päätä. Oli omituista nähdä Vellamoa välittävänä, huolehtivana, ja ylipäätään fyysisessä kosketuksessa toiseen ihmiseen.

Jokin herätti kaksikon huomion. Kolmetoistavuotiaan näköinen Lovia seisoi puuhun nojaten jonkin matkan päässä ja sanoi jotain. Pinnistelin kuullakseni. Hänen kasvonsa olivat kokonaan varjojen peitossa

”Miksi – olisi voinut –”, Vellamo kuulosti sanovan. Ääni tuli jostain kaukaa, kuin toiselta puolelta valtavaa kanjonia. En ollut varma kuulinko sitä todella.

Lovia vastasi. Hänen äänensä kaikui niin monen muiston kautta, että se puuroutui. ”Hän ei – liihotella elämänsä läpi.” Sanat tarkentuivat koko ajan, kun pinnistelin kuullakseni ne.

”Hän on vasta kymmenen!” Vellamo huusi.

”Ja me olimme viisivuotiaita, kun meitä alettiin opettaa”, Lovia vastasi ylpeänä.

Illatar nosti päätään Vellamon sylistä. ”Miksi sinä vihaat minua?”

”Koska sinä olet heikko!” Lovia kivahti. Hänen silmänsä välähtivät ja ne loistivat varjoista vitivalkoisina. Vannoin, että tunsin kaiun siitä pimeyden aallosta, joka oli täyttänyt ilman unessani. Elsakin tunsi sen ja hänen keskittymisensä herpaantui hetkeksi. Ajan virtamme värähti yllättäen, ja lähdimme hallitsemattomasti liukumaan ajassa. Vellamo, Illatar ja Lovia katosivat. Yritin päästä takaisin päin, lähemmäs nykyaikaa ja vedin Elsaa mukanani. Jos Illatar oli ollut kymmenen tällöin, se tarkoitti, että olimme olleet ehkä kahdeksan vuotta liian aikaisessa. Vuosi 1987 oli se, jonne halusimme.

Meidän pitää päästä takaisin päin, sanoin Elsalle, joka nyökkäsi. Hänen silmiinsä oli alkanut hiipiä pelko. Ehkä näin syvällä menneisyydessä oleminen tai Lovian olemus olivat lopulta voittaneet halun rikkoa sääntöjä. Mutta minä en ollut valmis lähtemään. Halusin tietää, nyt vielä enemmän kuin koskaan.

Päädyimme junalaiturille. Elsa oli hengästynyt ja hikoili vieressäni.

Aino, minä haluan mennä kotiin, hän sanoi.

Meillä ei ole mitään hätää, sanoin. Vain vähän pidempään. Tämä on vain muisto.

Mutta sinä -, Elsa aloitti, mutta keskeytin hänet.

Otso! Tuolla on Otso! huudahdin.

Laiturilla oli seitsemän ihmistä. Nuori, ruskeasilmäinen Otso istui käsi noin kahdeksantoistavuotiaan Illatarin ympärillä penkillä, jota laiturilla nykyään ei enää ollut. Vellamo leijutti ajatuksissaan muutamaa koiranputkea käsissään. Loppuja ihmisistä en tunnistanut heti. Tuossa oli nuori poika ja tyttö, samannäköiset. Hymyilin, kun tajusin heidän olevan Felix ja Vilja. Heidän takanaan seisoivat nainen ja mies, joiden en voinut kuin olettaa olevan isovanhempani.

Rento, huoleton tunnelma loppui heti, kun raiteet alkoivat soida. Juna lähestyi asemaa ja jarrutti. Metallin kirskunta metallia vasten täytti illan. Illatar ja Otso nousivat seisomaan ja vaikka Otson käsi oli yhä Illatarin ympärillä, se oli jännittynyt. Vellamo tiputti koiranputket laiturin viereen ja kääntyi katsomaan, kun juna pysähtyi hitaasti. Ihmiset sen sisällä nukkuivat tyytyväisinä pientä, ovella seisovaa joukkoa lukuunottamatta. Juna oli vanhan näköinen, mahdollisesti pikajuna 60-luvulta. Kun se nytkähti lopullisesti paikoilleen ovi avautui ja laiturille astui ensin kolme ihmistä, kaksi miestä ja yksi nainen. Ensimmäinen ajatukseni heistä kaikista oli moottoripyöräjengi. Heidän perässään junasta nousi nuori nainen, joka oli lyhyempi ja pienempi kuin kolme muuta, mutta nämä antoivat hänelle tietä kuin palvelijat.

Päivä tuntui muuttuvan sinä hetkenä, kun nainen astui laiturille. Hän veti syvään henkeä ja tunsin, kuinka kesäillan värit haalistuivat ja varjot pitenivät. Laiturilla oleva tervetuliaisjoukko jännittyi entisestään. Nuorella naisella oli mustat, pitkät hiukset ja aurinkolasit. Hänen farkkunsa olivat kireät, ja musta nahkatakki koristi hänen siroa, mutta kulmikasta vartaloaan. Hänen hymynsä antoi hänet ilmi. Tämä oli Lovia, palaamassa kotiin, tervetuliaisseurueen jähmeästä, varautuneesta ilmeestä päätellen pitkän ajan jälkeen. Lovian mukana tulleet tyypit näyttivät samalta kuin hän, mutta jäivät johtajansa varjoon. Lovian hymyssä oli jotain hypnotisoivan euforista. Pinnistelin kuuloani. Olisiko mahdollista kuulla mitä he sanoivat?

”- hyvältä olla taas kotona. Kaipasin todella tätä tunnetta. Niin kuin ei olisi rajoja”, Lovia sanoi hengittäen uudelleen syvään, ja hänen kylmä äänensä oli täsmälleen sama kuin se, jonka olin kuullut tunteja ja vuosia sitten unessani.

”Lovia”, Otso nyökkäsi ja huomasin hänen kätensä tiukentuvan Illatarin ympärillä, ja niin huomasi Loviakin.

”Sain kutsusi, veli. Aiot naimisiin?” hän sanoi ja kohdisti Illatariin säälivän, inhoavan katseen. Illatar hätkähti. Lovia oli kuitenkin jo kääntänyt päänsä muualle, aivan kuin Illatar ei oikeastaan ansaitsisi hänen huomiotaan.

”Täti, setä!” Lovia huudahti pariskunnalle kuin maailmassa ei olisi hätäpäivää, vaikka jokainen laiturilla oleva oli niin paikoillaan ja jännittynyt, että pieninkin virheliike tuntui voivan aloittaa tappelun. Lovia otti pari askelta pariskuntaa kohti, mutta pysähtyi, kun nämä nostivat lapsensa suojelevasti syliinsä. ”Onko tämä todella se tapa, jolla te toivotatte veljentyttärenne takaisin kotiin? Äiti ja isä eivät näköjään edes vaivautuneet tulla toivottamaan minua tervetulleeksi.”

”He ovat pettyneitä. Sinä olet ollut poissa kauan”, Vellamon eteerinen ääni kantautui yli luonnon äänien. ”Ja et ole sama ihminen kuin silloin, kun lähdit.”

Lovia kääntyi kohti Vellamoa, aivan kuin olisi huomannut tämän ensimmäistä kertaa. Aurinko välkähti hänen aurinkolaseistaan.

”Rakas Vellamo”, hän sanoi ivallisen lempeästi. ”Minä olen enemmän oma itseni kuin koskaan.” Hän hengitti jälleen syvään. Tunsin taas notkahduksen luonnon tasapainossa, sen pimeän tunteen, joka oli pelottanut minua niin paljon unessani, ja saanut Elsan pois tolaltaan vain minuutteja aikaisemmin. Kuulin etäisesti, kuinka Elsa parahti vieressäni, mutta en muistanut välittää. Jos pinnistelin kovin, pystyin näkemään jonkin tumman energian kertyvän Lovian ympärille.

”Lovia, minä varoitan sinua. Olet ollut kauan poissa. Sinulla on ollut amuletti mukanasi, mutta et voi muistaa, miltä todellinen taikuus tuntuu. Me olemme täällä toivottamassa sinut tervetulleeksi. Älä pilaa tätä hetkeä”, Felixin ja Viljan äiti sanoi vakavana. Lovia kääntyi häntä kohti naurahtaen.

”Täti, minä vain kerään voimia! Mitä sinä muka taikuudesta tietäisit, kun et ole koskaan kokenut sitä. Älä ota kaikkea niin vakavasti. Olen tullut kertomaan teille ulkomaailmasta.”

”Toit sen näköjään myös mukanasi”, isoäitini vastasi ja katsoi Lovian hiljaisia seuralaisia, jotka seisoivat edelleen, ”vaikka tiedät hyvin, ettei ulkopuolisia saa tuoda tänne luvatta.”

”Minä en välitä sinun vanhoista säännöistäsi”, Lovia kivahti ja olin varma, että kesäilta synkkeni taas silmissä. ”Minä olen nähnyt niin paljon. Olen nähnyt suuruutta, olen nähnyt voimaa ja valtaa. Olen nähnyt käsittämätöntä tuhoa”, hän henkäisi syvään ja kääntyi melkein nälkäisenä Vellamon puoleen, ”ja kaikki mitä minä pystyin ajattelemaan, kun katsoin sitä, oli kuinka paljon enemmän se voisi olla minun voimillani… meidän voimillamme.”

”Mistä sinä puhut?” Vellamo kysyi epäuskoisena.

”Meistä!” Lovia melkein kivahti, ja oli kuin kaikki muut ihmiset laiturilla olisivat kadonneet. Vain Vellamolla oli väliä. ”Sinä et tiedä millaista ulkomaailmassa on, koska kaikki täällä ovat kertoneet sinulle, ettet sovi sinne, että näytät liian omituiselta! Mutta minä voin kertoa, että tuolla, ulkomaailmassa, se jolla on valta, määrää, mitä muut ajattelevat. Miksi jäisimme tänne, kun Kiven voimat voivat viedä meidät minne vaan!”

”Lovia, sinut on korruptoitu”, isoisäni huudahti. ”Sinä tiedät hyvin, että meidän on pysyttävä salassa. Se on ainoa keino, jolla voimme olla rauhassa, jolla voimme tutkia historiaamme –”

”Teitä kiinnostaa vain historia! Minä olen nähnyt tulevaisuuden!” Lovia huudahti. Yhtäkkiä terävä tuulenpuuska puhalsi läpi laiturin. Lovian aurinkolasit lensivät hänen päästään raapaisten hänen silmäkulmaansa matkallaan. Illatar oli riuhtaissut itsensä Otson kainalosta, ja hänen kätensä olivat ojennettuina kohti Loviaa, joka piteli kättään kasvojensa päällä.

”Sinä olet hullu! Olet aina ollut”, Illatar huusi ja seisoi paikallaan taisteluvalmiudessa.

”Sinä olet aina ollut heikko!” Lovia huusi takaisin, avasi silmänsä ja näin, kuin maidonvalkeat silmät välkähtivät. Illatar lensi metrejä taaksepäin ja löi päänsä laituriin. Otso syöksyi hänen peräänsä.

”Lopeta!”, Vellamo huudahti ja juoksi Lovian ja sisarensa väliin. ”Sinä et kuulu tänne enää. Jos et olisi lähtenyt, olisimme voineet yhdessä pitää huolta, että voimasi ei korruptoi sinua, mutta olet vajonnut liian syvälle varjoihin!” Vellamo loi käsiensä väliin valkoisen pallon, joka loisti kirkkaana pimenevässä kesäillassa. Varjot laiturilla katosivat hetkeksi sen loisteeseen, mutta Lovia puristi kätensä nyrkkiin, huusi kurkkunsa pohjalta, ja varjot palasivat, mutta eivät sinne minne kuuluivat. Ne lähtivät liikkelle hänestä, tummina matoina kohti Vellamoa, Otsoa ja Illatarta. Felix ja Vilja kiljuivat vanhempiensa sylissä, jotka juoksivat pois laiturilta kohti metsää saadakseen nuorimmat turvaan. Heillä ei ollut taikuutta, eikä heistä olisi apua. Vellamon valo värähteli ja hänen suomuisiin kasvoihinsa alkoi tulla hikipisaroita, mutta Loviakin tuntui väsyvän.

Sinä olet ruosteessa! Vellamon ääni kaikui laiturilla, kaikkien mielissä, vaikka hän ei ollut avannut suutaan.

”Sinulla ei ole ollut arvoistasi vastusta pitkään aikaan!” Lovia huusi takaisin. Vellamo tuntui tiedostavan tämän myös. Hän nosti kätensä, puski yhtä aikaa eteensä kohti valoa, josta purkautui suihku kohti Loviaa. Lovia oli liian nopea ja ehti pois tieltä: valo osui hänen kätyreihinsä, jotka lensivät laiturilta ja jäivät makaamaan metsän reunaan tajuttomina.

Kun Vellamo toipui voimannäytöstään, Lovia juoksi varjot kintereillään tämän ohi kohti Otsoa ja Illatarta, heitti pienellä kämmenenheilautuksella Otson kihlattunsa luota, ja kääri Illatarin samaan varjoon, joka ympäröi häntä itseään. Otso huusi, ja lähti juoksemaan kohti sisartaan, mutta Vellamo, nopeaakin nopeammalla liikkeellä pysäytti tämän paikoilleen. Otso jäi leijumaan kesken liikkeen pystymättä liikkumaan. Lovialla on Illatar. Hänellä oli valta, hän sanoi, ja vain Otso ja minä kuulimme sen.

Lovia tiesi tämän tietenkin. Hän piti Illatarta edessään polvillaan varjoinen lonkero hänen kaulallaan. Illatarin takaraivosta vuoti vana sinertävää verta, joka sotki hänen valkoiset, pörröiset hiuksensa. Hän oli kauhuissaan ja vielä päähän saamastaan iskusta tokkuraisena.

”Eikö tämä olekin kaunista? Minulla on ainoa ihminen, jota te molemmat olette aina rakastaneet”, hän sanoi. ”Ja minä en voisi vähempää välittää mitä hänelle tapahtuu.”

”Päästä hänet menemään!” Otso huusi Vellamon taian takaa. Hänen äänensä kuului vaimeana, aivan kuin hän olisi ollut lasin takana.

Lovia, Vellamo sanoi jälleen ilman, että avasi suutaan. Miksi sinä teet tämän? Mitä sinä haluat?

”Minä haluan sinut mukaani!” Lovia sanoi silmät välähtäen kiristäen varjoa Illatarin kurkun ympärillä. ”Minä päästän hänet menemään, lupaan sen, jos sinä lupaat tulla kanssani ulkomaailmaan.”

Siellä ei ole mitään minulle. Olet tuhon ja vallan sokaisema, varjojen myrkyttämä.

Sinä haluat jäädä tänne? Lovia sanoi ja nyt hänkään ei avannut suutaan. Et kai sinä… vieläkin? hän naurahti. Vaikka hän on menossa naimisiin siskosi kanssa? Vain minä ja Vellamo kuulimme mitä hän sanoi. Otson katse ei värähtänytkään, hän huusi Illatarin nimeä, ja kuinka kaikki olisi vielä hyvin.

Sinä haluat jäädä tänne kiduttamaan itseäsi mieluummin, kuin tulla minun kanssani ja nähdä kaiken, mitä maailmassa on?

Minä olen onnellinen täällä, Vellamo vastasi.

Etkä ole. Sinä olet raukkamainen. Tuttu ja turvallinen Otso ja suloinen, heikko Illatar. Voit katsoa koko elämäsi vierestä, kuinka muut ovat onnellisia, Lovia hymyili tietäen, että Vellamo kuunteli, tai tehdä jotain elämälläsi.

Ennen kuin Vellamo ehti vastata, jotain tapahtui. Illatar tuntui heräävän tokkurastaan, löi takanaan olevaa Loviaa vatsaan ja hyökkäsi häntä puristavien varjojen kimppuun. Hän sytytti kädelleen valon, samanlaisen kuin se, jota Vellamo piti edessään, ja varjot pakenivat. Illatar juoksi Otson luo ja tarttui tätä kädestä pitäen valoa edessään koko ajan antaen sen suojella heitä Lovian varjoilta. Lovia haukkoi henkeään.

”Sinä et osaa taikoa muuta kuin ilmaa!” hän huusi epäuskoisena.

”Osaanhan!” Illatar huudahti takaisin. ”Toisin kuin sinulla, minulla on rakastava sisko, joka on puolellani!”

Lovia silmät aukenivat hämmästyksestä ja hän kääntyi Vellamoon päin. Hän näytti hetken hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten jotain selvästi vastemielistä. ”Sinä… sinä jaoit voimasi hänen kanssaan”, hän sanoi suu ammollaan. ”Sinä olet tehnyt itsestäsi heikon hänen vuokseen.”

”Suojellakseni häntä sinulta”, Vellamo vastasi lujana.

”Minä ihmettelinkin… miksi sinä olit niin helppo vastus. En ollut koskaan ennen nähnyt sinun hikoilevan”, Lovia hymyili.

”Aikaisemmin olisit saattanut voittaa minut, mutta et enää. Kiitos tiedosta, sillä se tarkoittaa, että minä olen ainoa täällä, jolla on kaikki voima maailmassa!”

Hän sulki silmänsä ja varjot tulivat hänen luokseen, eivätkä enää pelkästään ne, jotka olivat kiemurrelleet hänen ympärillään jo aikaisemmin, vaan kaikki varjot. Puista, laiturin kivien raoista, junaraiteiden alta. Ne nostivat Lovian ilmaan ja Vellamo jäi valonsa kanssa alakynteen.

”Kerro, rakas ystävä”, Lovia sanoi rauhallisena, ”miten tämä taiansiirto toimii? Jos olet kerta niin taitava, miksi et ole jo vienyt minun voimiani?”

”Sinun voimasi ovat varjoja. En haluaisi niitä kenenkään kontolle.”

”Mutta etkö sinä, vuosisadan ihmelapsi, pystyisi kesyttämään ne hetkessä? Katso, miten hyvin minä osaan käsitellä niitä”, Lovia naurahti ja pyörähti ilmassa varjopyörteensä keskellä. ”Ellei… Aivan. On sääntöjä.”

Vellamo taisteli kaikkensa pitääkseen valonsa voimissaan, samalla kun Illatarin pienempi liekki valaisi Otsoa. Lovian varjot levisivät koko ajan.

”Sinä et voi viedä voimiani… Koska me emme ole sukua?” Lovia sanoi varjolaahuksensa päältä. ”Aivan. Taikuus on veressä. Mutta Vellamo, minä onnittelen sinua. Taikuuden siirtäminen henkilöstä toiseen on todella kekseliästä. Haluan oppia sen itsekin joskus. Harmi vain, ettei Otsolla ole taikavoimia, jotka voisin ottaa –” Lovia pysähtyi kesken lauseen. Hän ja Vellamo tuntuivat tajuavan jotain.

Seuraava hetki kului kuin hidastetusti. Vellamon silmät rävähtivät auki. Hän ja Lovia kääntyivät molemmat katsomaan Otsoa ja Illataria. Lovia hyökkäsi – hänen mustat varjonsa kiirivät laiturin läpi kohti Otsoa, mutta Illatar työnsi hänet sivuun. Lonkerot nappasivat Illatarin Otson sijaan. Lovia katsoi Vellamoa, Vellamo Otsoa ja sitten Illataria Lovian kourissa. Hetki venyi, ja Illatar pyristeli. Otso kampesi itsensä pystyyn ja lähti juoksemaan kohti kihlattuaan, ja Vellamo heräsi. Hän luovutti heikkona välkkyvän valonsa kanssa ja alkoi liikkua, samankaltaista tanssillista liikettä, jota olin itsekin opetellut viime päivien aikana. Lovia huusi raivoissaan, ja Illatar katosi kokonaan varjojen myrskyyn. Samassa Lovian mustien varjojen sisältä alkoi virrata valoa ja kun Vellamo liikkui, hän keräsi sen kaiken. Valon jälkeen Lovian varjot alkoivat virrata kohti Vellamoa, pienentyä ja rauhoittua, ja Lovia ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän kiljui ja yritti haroa varjoja takaisin luoksensa, mutta ne pakenivat, kerääntyivät massaksi Vellamon ja Lovian väliin. Kun Lovia lopulta lysähti maahan, kun pimeys ei enää kannatellut häntä, Vellamo pyöräytti käsiään ja suuntasi ne hitaasi kohti Otsoa. Heidän katseensa kohtasivat, ja Vellamon silmistä valui kyyneliä. Hän sulki ne aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitä tapahtui, ja niin varjot upposivat Otsoon, joka huusi tuskissaan, kun tumma voima virtasi sisään hänen silmiinsä.

Lovia istui polvillaan maassa, kasvot maahan suunnattuna ja tärisi. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat hikiset ja hän näytti pienemmältä kuin ennen. Hänen vieressään, epämääräisessä mytyssä makasi Illatar, jonka veren tahrimat hiukset harottivat joka suuntaan. Vellamo lysähti maahan itsekin.

”Mitä sinä olet tehnyt?” hän sanoi heikolla, tärisevällä äänellä ja nosti päänsä kohti Vellamoa. Hänen silmänsä olivat tummanruskeat, ja täynnä vihaa.

”Sinun ei olisi koskaan pitänyt lähteä pois”, Vellamo vastasi jostain kaukaa.

Tulin yhtäkkiä tietoiseksi vedestä ympärilläni. Kuulin jälleen Elsan äänen. Olin unohtanut, että hän edes oli mukanani. Koko kuva alkoi väreillä ja huomasin, etten ollutkaan laiturilla, vaan lammen keskellä, hitaasti ylöspäin virtaavat vesivallit kaikkialla ympärilläni.

Ensin lakkasin kuulemasta mitä Lovia ja Vellamo sanoivat. Sitten näin, kuinka Vellamo nousi vaivalloisesti ylös ja juoksi sisarensa luokse. Otso alkoi virota ja näin välähdyksen maidonvalkeita silmiä, ennen kuin kuva kävi koko ajan sumeammaksi. Vaikka taistelin pitääkseni siitä kiinni, olin väsynyt ja huomasin, kuinka kylmä hiki peitti vartaloani. Elsa niiskutti. Sitten kuva katosi kokonaan, vesivallit sortuivat ympärillämme, ja putosimme kylmään veteen. Pärskin vettä suustani ja tartuin vieressäni polskivaa Elsaa kädestä.

”Mitä tapahtui?” kysyin. Elsa ei joko pystynyt tai halunnut vastata ja katsoi taaksemme kylmästä ja adrenaliinista hytisten. Käännyin ja näin Vellamon ja Otson lammen reunalla, hermostunut, erittäin kiinni jääneen näköinen Joonatan vieressään.
« Viimeksi muokattu: 02.04.2015 23:06:44 kirjoittanut Lontoo »

Chuva

  • Mursumarsu
  • ***
  • Viestejä: 656
Ihanaa saada taas jatkoa! :)

Mullakin tuppaa käymään noin, että tekstit vaan jumittuu paikoilleen kuukausiks (krhm, mulla lukujen julkasuväli voi kevyesti venähtää yli puoleen vuoteen, yleensä ilman mitään hyvää syytä), eli ymmärrän tilanteen :D Mutta tässä tauot ei silleen edes haittaa, sillä uusi luku tempaisee aina mukaansa ihan niin kuin mitään taukoa ei koskaan olisi ollutkaan...

Tää luku oli mun mielestä jännittävä. Tapahtumissa pysyi hyvin kärryillä ja henkilöiden taustoista selvis ihan uusia juttuja. Illatarta, Otsoa ja Vellamoa käy kovin sääliksi, kun taas Lovialle voisin antaa korvatillikan.
Ja vähän käy myös sääliks tätä Elsan, Ainon ja Joonatanin superkolmikkoa... mitähän niille käy nyt kun ne jäi kiinni..?

Lainaus
Kuulinko todella äänen vai se ilmeinen hänen kasvoiltaan?
Tää lause oli vähän jännä.

Ei millään malttais oottaa seuraavaa lukua, mutta ehkä mä kuitenki nyt kestän :D
"I understand what you're saying, and your comments are valuable, but I'm gonna ignore your advice."
-Roald Dahl (Fantastic Mr. Fox)

Welmasein

  • Makeisprinsessa
  • ***
  • Viestejä: 259
heheei!
ihanaa, jatkoa! mä oon vähä ootellukkii tätä. tää käy koko ajan jännemmäks ja jännemmäks, ja viimein on jatkoa tarjolla! mahtavaa settiä jälleen kerran, sulta tuntuu kirjottaminen luonnostaa ja sellasta tekstiä on kivointa lukee. en voi muuta sanoo, ku kiitos taas tästä ja jään oottamaan innolla lisää :)
Me ihmiset emme tule maailmaan, vaan maailma tulee meille. Syntyessään ihminen saa koko maailman lahjaksi.

Jostein Gaarder - Enkelimysteerio

Alvarnea

  • ***
  • Viestejä: 3
Hitsit! Kun tulin tänne ja päivitin sivun niin ajattelin että tuskin siellä on mitään tapahtunut, mutta ei, sieltä pomppasi oikeen uusi luku! :D Aivan ihana päivänpiristys näin koeviikolle!

Mutta niin. Tuossa jo joku sanoikin tuosta yhdestä lauseesta...

Lainaus
Kuulinko todella äänen vai se ilmeinen hänen kasvoiltaan?
Niinsiis tämä. Itse ajattelin tähän kaksi mahdollista muotoa, "...vai _oliko_ se ilmeinen..." tai sitten "...vai _ilmenikö_ se...". Muttajuu. ^^

Lainaus
Kivi-episodi
No tässä musta tuntuu että ei olis viivaa tarvinnut, kun kerran on eri vokaalit kysymyksessä.

Muttajuu, muuta en kyllä minäkään löytänyt! ^^ Oli kyllä oikein ihana pätkä taas. Kirjotat oikein sujuvasti, ja kyllähän sieltä löytyy niitä erinomaisia kuvailujakin. Tämä luku tempaisi oikein kiitettävästi mukaansa! Enpä nyt sitten tiedä että mitäs muuta tässä olisi sanottavaa. Hahmot ovat edelleenkin hyvin samaistuttavia. c: