Ficin nimi: Noidankehä
Kirjoittaja(t): Jakutin
Beta: Pähkinäinen
Genre: Angst, drama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Kaikki esiintyvät henkilöt ovat omia
luomiani luomuksiani.
Summary: Vaikkei Michaelia koulussa varsinaisesti kiusattu, hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi ja tiesi, että se johtui enimmäkseen hänestä itsestään.A/N: Ok, ensimmäinen tekstini, jonka tänne julkaisen. Saa laittaa kommenttia, otan kritiikkiä vastaan mielleläni, kunhan se on rakentavaa
B/N: Poistin vain joitain virheitä ja neuvoin vähän, koska ajattelin, että te finiläiset saatte sitten hoitaa homman : D Ja kyllähän siinä muutenkin kehittyy kun kirjoittaa.
**********
”Voi...” Michael mutisi kävellessään märkää, pimeää katua, jota valaisivat vain neljä lamppua, joista yksi oli rikki. Sadepisaroita tipahteli Michaelin pitkään ruskeaan tukkaan, joka valui silmille ja näytti aivan verhoilta, joita oli avattu vain vähän, sen verran että näkee pienen kaistaleen Michaelin ärtyneeseen ilmeeseen vääntyneistä kasvoista. Punainen auto ajoi Michaelin vierestä ja läiskäytti paljon likaista ja kylmää vettä Michaelin päälle. Hänen ohut paitansa kastui, samoin mustat farkut. Mahtavaa. Hänellä oli jo valmiiksi kylmä ilman takkia. Hän jatkoi kävelyään, näytettyään ensin keskisormea autolle.
Michael muisti juuri unohtaneensa ruotsinkirjat kotiin, ja vaikka hän luultavasti saisi jälki-istuntoa, ei hän jaksanut lähteä hakemaan kirjoja enää, kun oli näin lähellä koulua. Oli kevätaamu, ja vaikka oli luvattu lämmintä ilmaa, kun tuuli puhalsi Michaelin kasvoja päin jäätävän kylmästi ja vettä tihutti pilviä täynnä olevasta värittömästä taivaasta, Michael olisi voinut vaikka vannoa että oli syksy. Hän näki pyörän kaatuneena kadulle. Sen vaihteet olivat selvästi rikki, ja haalistuneesta punaisesta maalista päätellen se oli ainakin viisi vuotta vanha. Michael katsahti ympärilleen. Koko pitkällä kadulla ei ollut Michaelin lisäksi ketään muuta. Hän nosti pyörän pystyyn. Sen renkaat olivat ilmaa täynnä, sekä se oli säädetty lähes sopivalle korkeudelle Michaelin kokoiselle laihalle, mutta pitkälle ajajalle. Hän katsahti jälleen ympärilleen. Ei edelleenkään ketään. Ja kouluun oli vielä jonkin matkaa. Hän nousi pyörän selkään ja lähti ajamaan kohtalaisen hiljaista vauhtia.
Matka taittui selvästi paljon nopeammin kuin yleensä, ja vaikka tuuli puri nyt kasvoja yhä jäätävämmin sadepisaroiden iskeytyessä kasvoihin, hän ajoi silti verkkaista vauhtia haalistuneella pyörällä paljon mieluummin kun mateli jalan. Hänen pitkä tukkansa heilui nyt tuulessa, mutta jätti silloin korvat suojatta, jolloin niille tuli kylmä.
Hän oli juuri kääntymässä risteyksestä, kun pyörän renkas luiskahti. Michael kaatui kylki edellä maahan, mutta laittoi kädet vaistomaisesti eteen. Hän makasi siinä pienen hetken, mutissen kirosanoja, jaksamatta edes yrittää nousta. Sitten hän nousi istumaan kadulle. Hän näki joukon kahdeksasluokkalaisia tyttöjä nauramassa kadun toisella puolen. He vilkuilivat häntä huvittuneina, mikä ärsytti Michaelia paljon. Hetken hänen teki mieli huutaa heille jotain ilkeää, mutta ymmärsi sitten, että hän nolaisi itsensä vain pahemmin. Hän katsoi käsiään. Hänen oikeaan käteensä oli tullut haava joka vuoti nyt verta sekä kirvelsi inhottavasti. Hänen polveensa oli myös tullut syvä haava, joka vuoti myös verta. Nyt hänen vaatteensa olivat entistä likaisemmat ja märät. Hän nousi pystyyn ja heitti pyörän ojaan. Hänen laukkunsa oli pudonnut, sekä sieltä oli lentänyt osa kirjoja pois, jotka olivat nyt märät. Michael tunki kirjat laukkuun, ja lähti löntystelemään koulua päin.
Michaelin koulu oli iso punainen rakennus, jossa oli kaksi kerrosta. Koulun pihalla ei ollut nyt ketään, joten se näytti autiolta ja hylätyltä paikalta. Piha oli täynnä suuria lätäköitä, joista heijastui synkkä, pilvinen taivas. Michael mietti missä kaikki olivat. Nyt oli sentään kouluaamu, jolloin yleensä piha on tupaten täynnä oppilaita. Nyt koulun piha oli erittäin masentavan näköinen paikka tylsine penkkeineen ja kivetyksineen. Pihalla ei kasvanut edes ainuttakaan kasvia. Hän katsahti ovia päin, ja huomasi että lämpimiin tuulikaappeihin oli ahtautunut valtavasti oppilaita. Michael mietti ensin hetken halusiko hän ahtautua tuonne muiden ihmisten täytettyyn paikkaan, jossa hän luultavasti kuulisi muiden keskustelut ja vitsit, mutta lähti sitten laahustamaan ovelle. Hän avasi oven ja ahtautui tuulikaappiin, joka oli jo valmiiksi lähes kokonaan täynnä. Siellä tosiaan oli uskomattoman lämmin, ja vielä kun se oli ahdettu täyteen ihmisiä, siellä oli lähes läkähdyttävää.
Kukaan ei ensin kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kukaan ei kääntänyt päätään, kukaan ei puhunut, kukaan ei sanonut ”hei”. Sitten juuri ne kahdeksasluokkalaiset tytöt, jotka olivat nähneet Michaelin kivuliaan kaatumisen, supisivat jotain, vilkaisivat Michaeliin päin, ja kääntyivät taas omaan keskusteluunsa. Michael tunnisti heistä muutaman. Siellä oli ainakin Emmi Käärinen 8e-luokalta, sekä Rosa Hirvelä 8e:ltä hänkin, sekä Marjaleena Valkinen, hän 8a-luokalta. Michael katseli seinään päin, kuunteli muiden iloista ja pirteää keskustelua, ja mietti samalla, miksei hänellä ollut rinkiä jonka sisälle kuulua, tai kaveriporukkaa jossa nauraa ja jutella?
Hän oli muuttanut noin kaksi vuotta sitten Lontoosta Suomeen. Lontoossa Michaelilla oli suuri kaveriporukka, johon kuului paljon naapureita, luokkatovereita ja muista kouluista olevia poikia ja tyttöjä. Siellä hän oli ollut itsevarma, rohkea ja iloinen. Sitten kun hän muutti kylmään Ouluun, hän ymmärsi ettei luultavasti ikinä näkisi ystäviään uudestaan, ja jotenkin vain... sulkeutui. Hän ei edes yrittänyt hankkia uusia ystäviä, vaan muisteli vanhoja. Kaikki oli ollut ihanaa, nyt kaikki on synkkää ja masentavaa. Lontoossa hän oli harrastanut jalkapalloa, ja ollut hyvä siinä. Suomessa hän ei ollut varmaan koskenutkaan jalkapalloon. Mitä järkeä pelata jalkapalloa, jos ei ole ystäviä joiden kanssa nauttia siitä, pelata ja pitää hauskaa?
Sitten tuli kesäloma, jolloin Michael matkusti kuukaudeksi takaisin Lontooseen. Michaelille vierailu teki kaikkea muuta kuin ilahdutti. Hän kuuli ystäviltään kaikki hauskimmat kuulumiset ja tapahtumat, ja ymmärsi miten paljosta hän oli jäänyt paitsi. Vaikka hän vietti koko kuukauden ystäviensä kanssa, hän ei nauttinut ajastaan.
Michael sulkeutui yhä enemmän, ja kun hän palasi Ouluun, ei hän jaksanut enää tehdä edes läksyjään, eikä lukea kokeisiin, joten hänen ennen loistavat numeronsa ja tuloksensakin lopahtivat. Vaikkei Michaelia koulussa varsinaisesti kiusattu, hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi ja tiesi, että se johtui enimmäkseen hänestä itsestään. Hän tunsi olonsa haikeaksi kun kukaan ei moikannut häntä nähdessä, mutta luultavasti se johtui vain siitä, että Michael ei itsekään ikinä moikannut ketään, eikä ollut koskaan moikannutkaan.
Michael tunsi elämänsä spiraalina, turhana noidankehänä joka ei loppunut, muttei ollut missään vaiheessa alkanut. Hänen elämässään oli ainekset hyvään ja nautittavaan elämään, mutta silti se tuntui surulliselta. Hän ei halunnut hankkia jotain, mitä hänellä ei ollut, mutta odotti silti sitä. Hän halusi jotain, hän ei itsekkään tiennyt mitä, muttei halunnut tehdä mitään sen saavuttamiseksi. Oliko Michaelin elämä iloista? Ei, ajatteli Michael ensin. Mutta sitten hän ajatteli, että voiko hänen elämäänsä sanoa surulliseksikaan? Mitä hän oli tehnyt tehdäkseen elämänsä iloiseksi? Mitä hän oli tehnyt suurentaakseen noidankehää, tai vaihtaaksee sen suuntaa?
Michael muisti, kuinka hän oli istunut bussissa noin pari kuukautta sitten. Hänen eteensä oli istunut vanhus, joka oli hymyillyt lämpimästi. Vanhuksella oli ollut paikatut housut, kulunut takki ja lippis, jossa oli reikä. Hän oli huomannut silloin Michaelin katseen, ja oli kääntänyt oman katseensa Michaeliin, ja hymyillyt hänelle lämpimästi. Michal oli kääntänyt katseensa heti pois. Sitten vanha mies oli sanonut: ”Mikäs sinua huolettaa, poika?”
Michaelia ärsytti kun häntä oli kutsuttiin pojaksi, olihan hän sentään kuusitoista. Ensin hänen ei ollut tehnyt mieli vastata, mutta sitten hän oli ajatellut, että vanhus varmaan kyselisi lisää kysymyksiä, jos hän ei vastaisi, eikä hänen tosiaankaan tehnyt mieli rupatella.
”Kuinka niin?” oli Michael kysynyt hiljaa. Hän oli kääntänyt katseensa taas vanhukseen, joka oli edelleen hymyillyt, mutta jonka hymystä oli kadonnut hippu lämpöä.
”Ulkona on kaunis sää, mikset hymyile?”
Michael oli vilkaissut ikkunasta ulos. ”Mutta siellähän sataa”, oli Michael vastannut hämmentyneenä.
”Niin, siellä sataa, mutta mikä on se joka tekee sadesäästä huonon? Miksi se on niin paljon huonompi kuin aurinkoinen sää? Koska ihmisten mielet ovat tehneet siitä huonon. Jos kaikki olisivat aina ajatelleet, että sadesää on ihanteellinen, se tekisi siitä sellaisen. Minä pyrin ajattelemaan kaikkea tuolta kannalta, ja suosittelen sinulle samaa.”
Michael oli noussut bussista, vaikka hänen pysäkkinsä oli vielä pienen matkan päässä.
Kello soi. Kaikki muut keräsivät kirjansa, nousivat ylös ja riensivät kotia kohti. Michael jäi istumaan pulpettiinsa, koska hänen oli määrä suorittaa jälki-istuntonsa tänään. Se oli tunnin pituinen. Michael tuijotti seinää unisena. Seinällä oli erään hänen luokkatoverinsa tekemä maalaus, joka esitti kaunista vuorimaisemaa, jossa näkyi myös vesiputous. Michael pystyi oikein kuvittelemaan, kuinka linnut lauloivat, ja vesiputous kohisi rauhoittavasti. Hän ajatteli tapahtumaa bussissa. Hän muisti hymyilevän vanhuksen sanat sateesta. Hän löysi hyvin paljon samaa sateessa ja hänen elämässään. Vanhus oli ollut oikeassa. Hän tunsi elämänsä surulliseksi vain, koska hän itse niin ajatteli. Michaelin nautti elämästään Lontoossa koska hän itse piti sitä iloisena. Hän oli asettanut itselleen huonon elämänasenteen Oulussa, ja sen takia hänen elämänsä tuntui niin haikealta ja värittömältä.
Michael käveli samaa katua pitkin, jota hän oli kävellyt sinä aamuna. Nyt aurinko paistoi, ja hänellä oli hyvin kuuma. Hänen hiuksensa kostuivat hiestä.
