Kirjoittaja Aihe: Wholock: Sinussa on ikuisuus (Oslock, K-11, slice of life, H/C, deathfic, fluff & crossover)  (Luettu 1823 kertaa)

tirsu

  • BubblegumKnight
  • ***
  • Viestejä: 1 998
  • Clara, my Clara
Nimi: Sinussa on ikuisuus
Kirjoittaja: tirsu
Beta: pelkkä Word vaan…
Genre: slice of life, H/C, deathfic & fluff
Fandom: (BBC) Sherlock & Doctor Who
Paritus: Clara Oswald/Sherlock Holmes
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Öö, hahmot saattavat olla hieman OoC, varsinkin Sherlock. Ja epämääräistä kuvailua huumeiden käyttämisestä.
Summary: Sillä joissakin asioissa välinpitämättömyydelläkin oli hintansa.
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Sherlock Holmes kuuluu sir Arthur Conan Doylelle ja modernisoitu Sherlock puolestaan Mark Gatissille ja Steven Moffatille. Doctor Who kuuluu mm. Sydney Newmanille, C.E. Webberille, Donald Wilsonille ja Steven Moffatille. Minä vain yksinkertaisesti lainaan heidän hahmojaan/maailmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi).
Haasteet: Rarepari 10
A/N: Oslock on rakkaus (heti whoufflén ja johnlockin jälkeen). Tumblr’n ihmeellisessä maailmassa sitä alkaa shippaamaan melkein mitä vain. En olisi ilman Tumblr’a löytänyt aivan loistavaa Oslockia.
Ja nyt rare pari-haaste antoi minulle täydellisen mahdollisuuden kirjoittaa heistä kahdesta. Toivottavasti tykkäätte kaksikosta yhtä paljon yhdessä niin kuin mä. Tai edes hiukan.
Sen verran on vielä sanottava, että poistin Danny Pinkin olemassa olon kokonaan. Clara ei siis ole koskaan tavannut tätä (ei millään pahalla, mutta mielestäni Danny oli vähän turha lisäys kasi kaudella…).
Ai joo. Ihan unohdin. Nimi on peräisin Apulannan Kaksoishuiput-biisistä.


Sinussa on ikuisuus

Sherlockin mieli oli jumiutunut heti, kun hän oli kuullut Rigsyn sanat ja nähnyt aikaa laskevan tatuoinnin Claran niskassa. Mikään ei läpäissyt sankkaa sumua, joka oli kohonnut hänen terävän mielensä ympärille. Hän kuuli kaiken mitä Tohtori, Clara, pormestari Me ja Rigsy puhuivat, mutta hän ei ymmärtänyt sanoja ja niiden merkityksiä.

Hän näki kuinka Clara tuli hänen luokseen ja puhui. Mutta hänen aivonsa eivät rekisteröineet sanoja. Ainoa asia, minkä hän ymmärsi, oli kun Clara sanoi rakastavansa miestä hyvin paljon.

Ennen kuin Sherlock ehti avata suutansa ja koettamaan onnistuisiko äänen tuottaminen, Clara jo siirtyi Tohtorin luokse. Kaksikko vaikutti käyvän kiivasta keskustelua, jonka lopuksi Clara silitti harmaapäisen ajan herran poskea.

Clara kääntyi kohti ovea, mutta pysähtyi sitten ja kääntyi katsomaan taakseen. Nopeilla harppauksilla tummapää oli Sherlockin luona. Tämä nousi varpailleen ja painoi pikaisen suukon Sherlockin huulille.

Sitten Clara oli poissa. Kadonnut ovesta ulos. Ja Sherlockilla löi yhä tyhjää.

Kun Tohtori otti jalat allensa ja meni Claran perässä, Sherlock sai pakotettua itsensä liikkeelle. Päästyään ovelle hän työntyi seisomaan jähmettyneen Tohtorin ohitse. Hän katsoi kadulla päättäväisesti eteenpäin kävelevää Claraa.

Ja silloin korpin rääkäisy tavoitti hänen ymmärryksenä. Sherlockin silmät osuivat paikoillansa kököttävään korppiin. Se tuijotti Claraa kuin seuraavaa uhriaan.

Mustan korpin syöksyessä ja Claran levittäessä kätensä sumu hälveni Sherlockin mielen ympäriltä ja hän ymmärsi kaiken. Hänen silmänsä suurenivat kauhusta, kun hän viimeinkin ymmärsi Claran teon ja sen seuraukset. Eikä se käynyt hänelle. Ei lainkaan.

Ajattelematta asiaa lainkaan Sherlock pinkaisi juoksuun. Samalla korppi syöksyi Claran sisuksiin ja ilmaa halkoi tuskainen huuto. Huuto, joka särki sydämen; tuntevan sydämen, jota Sherlock ei tiennyt omistavansa ennen Claraa.

Sherlockin suusta karkasi syvältä rinnasta kumpuava karjaisu, joka vaikutti saavan ikkunaruudutkin helisemään, kun Claran, hänen Claransa, suusta pöllähti musta usva, minkä jälkeen tämä lysähti maahan. Konsultoiva yksityisetsivä pudottautui polvilleen mukulakiviselle kadulle ja nosti Claran pään syliinsä. Hän etsi elonmerkkejä, mahdollisuutta pelastuksesta.

Mutta oli jo myöhäistä. Aivan liian myöhäistä.

:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

Uskomatonta kyllä, maailma jatkoi kulkuaan ilman Claraa. Oli kuin tätä ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Kuin tämä ei olisi ollut mitenkään tärkeä koko maailmalle, koko universumille.

Päivät vilisivät. Päivä vaihtui yöhön, yö jälleen päivään.

Sherlock toimi kuin kone joka päivä. Hän koetti elää elämäänsä niin kuin silloin, kun ei ollut tuntenut Claraa. Claraa, joka oli muuttanut hänen elämänsä silmänräpäyksessä sinä eräänä sateisena päivänä kolmisen vuotta sitten.

Clara oli haudattu hiljaisuudessa. Sherlock ei ollut mennyt hautajaisiin, ei vaikka John kuinka oli koettanut saada häntä sinne. Hautajaiset olisivat tarkoittaneet asian olevan lopullista, eikä Sherlock ollut tahtonut sitä. Lopulta John oli luovuttanut ja mennyt kahdestaan Maryn kanssa.

(Mycroft oli kuulemma lähettänyt Sherlockin puolesta kukkavihon, niin John kertoi hautajaisten jälkeen. Siinä oli ollut kaunis ja koskettava teksti. Se ei kiinnostanut Sherlockia.)

Sherlock ei ollut kertaakaan käynyt Claran haudalla. Johnista se oli typerää, mutta Sherlock ei välittänyt. Hän ei välittänyt edes siitä, kun John muutaman kerran suututuksissaan nimitti häntä tunteettomaksi ihmiseksi.

Sherlock sulki Claran mielestään ja hoiti työnsä. Mitään muuta hänen elämäänsä ei mahtunutkaan, ei saanut mahtua. Pienikin herpaannus toi muistot Clarasta liian elävästi mieleen ja se oli liikaa. Se repi Sherlockin hajalle, eikä Sherlock pitänyt siitä. Se muistutti häntä siitä, miten typerä hän oli ollut antaessaan Claran varastaa hänen sydämensä. Rakkaus oli heikkoja varten eikä Sherlock ollut koskaan uskonut olevansa heikko houkka, joka lankeaisi rakkauden valheiden verkkoon.

Mutta hän oli ollut heikko houkka ja nyt hän kärsi siitä. Se oli aivan oikein. Mitäs oli ollut niin typerä, että oli antautunut Claran lumoihin.

Sherlock ei ollut varma, koska hän oli viimeksi syönyt. Saati nukkunut. Luultavastikaan ei tarpeeksi usein, sillä John jaksoi motkottaa molemmista. Mies väitti jopa, että Sherlock näytti kamalalta. Eipä niin, että se olisi ollut mitään uutta.

Sherlock antoi Johnin räksytyksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän tiesi toisen olevan huolissaan, mutta hän ei yksinkertaisesti välittänyt. Ei enää. Ei ollut mitään syytä. Se kaikki oli mennyt Claran mukana.

Niinä hetkinä, jolloin Sherlock ei paininut minkään tapauksen parissa, hän kulutti aikaa tekemällä kemiallisia kokeita päivisin ja soittamalla viulua yöt läpeensä, mikä oli ajamassa taas rouva Hudsonin hulluuden partaalle. Rouva Hudson olikin melkein valmis lavastamaan rikoksen ihan vain saadakseen nukkua yönsä rauhassa.

Sherlock olisi polttanut tupakkaa kuin korsteeni, mutta John oli hävittänyt kaikki hänen askinsa. Jopa salaisista (tosin, eivät ne kovin salaisia olleet, kun John oli niistä tietoinen) kätköistä. Eikä kukaan myynyt hänelle tupakkaa, sillä John oli kieltänyt myymästä Sherlockille edes tupakan puolikasta, yritti tämä sitten mitä tahansa keinoa.

Joten sen takia Sherlock oli melkein vuorannut kehonsa nikotiinilaastareilla. Yhdessä vaiheessa, epätoivon syvimmissä syövereissä, hän oli saanut päähänsä kokeilla tehdä yhdestä nikotiinilaastarista itselleen tupakan, mutta se oli ollut huono idea. Siis todella huono idea.

Sherlock tiesi käyvänsä säästöliekillä, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän ei välittänyt siitä lainkaan, että oli polttamassa itsensä loppuun, ihan kokonaan. Sillä silloin tuska, joka seurasi häntä päivästä toiseen, tunnista toiseen, katoaisi. Ja hän olisi vapaa.

:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

Sherlock istui pöydän ääressä. Hän oli saanut hoidettua loppuun viimeisimmän työnsä. Ei mitään erityisen kiinnostavaa, vain kadonneen lapsen etsintää (olkoonkin, että sitä ensin luultiin kidnappausdraamaksi), mutta ainakin sillä sai pidettyä ajatukset kurissa. Nyt, kun hän istui keittiössä toimettomana, muistot yrittivät ottaa vallan hänen mielenpalatsissaan.

Hän ei voinut soittaa viuluaan, sillä se oli mystisesti ”kadonnut” (mitä rouva Hudson oikein luuli, huijaavansa yhtä maailman nerokkaimmista mielistä?). Hän oli luvannut olla etsimättä viuluaan Johnin mieliksi (sillä vaikka John rouva Hudsonista pitikin, tämä halusi rouva Hudsonin palaavan jo omaan kotiinsa).

Sherlock oli koettanut tehdä kemiallisia tutkimuksia, mutta jokin esti häntä. Hän oli ehtinyt kymmenen minuutin sisällä epäonnistumaan naurettavan helpoissakin jutuissa, että lopulta hän oli äärimmäisen turhautuneena viskonut pipettinsä, viljely- että mikrosentrifugiputket, näytepurkit ynnä muut pitkin keittiötä. Oli varmaan turha edes mainita, että rouva Hudson oli laittanut hänet siivoamaan jäljet heti (mikä sattuma olikaan ollut, että tämä oli juuri sillä hetkellä sattunut tuomaan teetä konsultoivalle yksityisetsivälle).

Hän ei voinut laittaa seinääkään uuteen uskoon, sillä John oli Maryn kanssa onnistuneesti kerännyt kaikki hänen omistamansa aseet pois. Ihan vain varmuuden vuoksi. Minä he häntä pitivätkään. Vaikkakin, reilukerhon nimissä, toisinaan ajatus kyllä vaikutti Sherlockista houkuttelevalta.

Sherlock rummutti sormillaan hermostuneena pöydän naarmuista ja hieman kärynnyttäkin pintaa. Nikotiinilaastarit olivat loppuneet hetki sitten ja hänen kehonsa huusi uutta annosta nikotiinia. Se kaipasi myös tervaa, mutta sitä nyt ei ollut saatavilla, kiitos Johnin.

John oli luvannut tuoda hänelle lisää nikotiinilaastareita samalla, kun toisi täydennystä hänen ruokavarastoonsa. Mutta siihen oli aikaa vaikka kuinka paljon, sillä John oli töissä. Ja tämä pääsisi vasta neljältä. Kaksi ja puolituntia siis vielä odotusaikaa.

Raskaasti huokaisten Sherlock nousi paikaltaan. Hän asteli rivakasti olohuoneeseen ja lysähti sohvalle. Hän pureskeli peukalonsa kynttä ja tärisytti vasenta jalkaansa lattiaa vasten.

Hän oli täynnä levottomuutta. Levottomuutta ja turhautuneisuutta. Samoin kuin tuskaa ja tylsyyttäkin. Ja raastavaa nikotiinin himoa.

Oli hyvin vaikea pysyä paikoillaan, olla tekemättä mitään. Miten tavanomaiset, tylsät ihmiset pystyivät siihen. Eikö se raastanut näiden hermoja, tehnyt heitä hulluiksi?

Pörrötettyään hiuksiaan Sherlock ponnahti ylös sohvalta. Hän harppoi ikkunan luokse ja tuijotti ulkona liikkuvia ihmisiä. Hän voisi huvittaa itseään vaikka päättelemällä miten säälittäviä näiden elämät olisivat.

Kaikki ohikulkijat olivat täysin tylsiä ja mitäänsanomattomia. Ei yhtään mitään erikoista. Ei yhden yhtä pettäjää, salaseuraan kuuluvaa, eksynyttä tai poliisia salatehtävissä. Vain muutamia kiireisiä yksinhuoltaja äitejä ja isejä, yllätyssyntymäpäiväjuhlia valmistava kaksikko, vaimoaan välttelevä mies, joka esitti kerjäläistä, ja…

Kirkkaankeltaiseen sadetakkiin ja –hattuun pukeutunut ihminen, joka puhui kännykkään. Ei kyseisessä henkilössä ollut muutoin mitään ihmeellistä kuin sadevaatetus täysin pilvettömänä päivänä. Sateen uhkaa ei ollut luvassa vähään aikaan, se oli takuuvarmaa, joten miksi ihmeessä sadevaatteet?

Sherlockin kiinnostus heräsi enempi, kun hän huomasi sadetakilla varustautuneen ihmisen suuntaavan määrätietoiset askeleensa kohti 221B:n ulko-ovea. Mahdollinen asiakas siis.

Sherlock ei vaivautunut siirtymään pois ikkunan edestä ja esittämään tehneensä jotain muuta. Se olisi vain ollut typerää. Ja vaikuttanut siltä, että hän välittäisi siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat.

Pian portaikosta kuului kopisevia askeleita. Ovea kopautettiin pari kertaa napakasti, mutta tulija ei jäänyt odottamaan kutsua sisälle vaan avasi oven tullakseen sisälle.

Sherlock käännähti katsomaan tulijaa. Ensimmäiseksi hän laittoi huomiolle, että tulijalla ei ollut jalassaan kumisaappaita vaan tummanvihreät kiilakorkokengät, jotka oli koristeltu niitein.

>> Okei. Te olette kuulemma paras etsivä tällä seudun, joten olisiko mitenkään mahdollista, että voisitte etsiä kissani? Ei muuten, mutta sillä oli kamalan kallis timanttikaulapanta – ja timantit oli tietysti aitoja >>, tutun kuuloinen ääni ilmoitti samalla, kun Sherlock siirsi katseensa tulijan kasvoihin.

Tulijan kasvot jäivät puoliksi sadehatun alle, mutta Sherlock tunnisti tämän silti. Hän ei voisi koskaan unohtaa kyseistä naista. Tämän piirteet olivat syöpyneet hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi vaikka hän kuinka koetti poistaa tämän mielenpalatsinsa sopukoista – turhaan.

>> Sinä. Häivy täältä, en halua nähdä sinua koskaan >>, Sherlock äyskäisi ennen kuin pystyi estämään itseään.
>> No mutta, noinko sinä kohtelet asiakkaitasi? >> nainen kysyi.
>> Et sinä ole asiakkaani >>, Sherlock sanoi pakottaen äänensä välinpitämättömäksi.
>> Olenhan, pyysin sinua etsimään kissaani >>, nainen väitti vastaan vilkuillen ympärilleen olohuoneessa.
>> Ensinnäkään, et ole asiakkaani ennen kuin olen päättänyt ottaa jutun hoidettavakseni, toisekseen, ei sinulla ole kissaa ja jos olisi, en etsisi sitä paristakaan syystä >>, Sherlock totesi.
>> Ai niinkö? >> nainen kuulosti hitusen kiinnostuneelta. >> Ja mitkähän ne syyt mahtavat olla? >>
>> Kissaa enempi sinua kiinnostaa vain panta ja sitten sinä olet vastuussa Claran kuolemasta >>, Sherlock sanoi.
>> Claran? Kenen Claran? En tunne ketään Claraa… >> nainen väitti.
>> Anna olla, säästä valheesi jollekin, joka on niin tyhmä, että uskoo sinua >>, Sherlock sanoi kyllästyneesti. >> Ja painu ulos asunnostani, pormestari Me. >>
>> No pakko se on myöntää, et sinä tyhmä ole >>, nainen sanoi ja riisui valtavan sadehatun yltänsä. >> Äänikö minut paljasti? Minun olisi pitänyt muuttaa sitä… >>
>> Äänikin, mutta myös kasvosi, hölmöstä asustasi ei ollut mitään hyötyä >>, Sherlock tuhahti pilkallisesti.
>> Ah, vai niin >>, pormestari Me sanoi tuijottaen Sherlockia tutkivasti.
>> Aivan, joten häivypäs siitä, en välitä nähdä sinua silmissäni >>, Sherlock toisti.
>> Oi, en ihan vielä. Tulin katsomaan kuinka pärjäät >>, pormestari Me ilmoitti suunnatessaan keittiöön.
>> Sepä mukavaa >>, Sherlock ivasi. >> Pärjään oikein hyvin, mikä ei ole sinun ansiotasi. En aio toistaa tätä enää tämän jälkeen: häivy, äläkä tule takaisin. >>
>> Hyvä on, hyvä on. Ei ole syytä hermostua. Sitä paitsi, näin ihan tarpeeksi >>, pormestari Me sanoi.

Sherlockin helpotukseksi pormestari Me lähti viimein. Kuultuaan ulko-oven sulkeutuvan konsultoiva yksityisetsivä valahti istumaan lattialle. Pormestari Men näkeminen palautti Claran kuolemaan aivan liian terävästi Sherlockin mieleen. Oli kuin se olisi tapahtunut vasta äsken.

Sen päivän tapahtumat toistuivat Sherlockin mielessä non-stopina. Hän näki silmiensä edessä yhä uudelleen ja uudelleen sen hetken, kun korppi survoutui Claran vatsaan ja Clara lyyhistyi kuolleena maahan.

Äkkiä Sherlockista alkoi tuntua siltä, että hänen happensa oli loppumassa. Hän ponnahti pystyyn, otti pari askelta ja mitään ajattelematta läimäytti oikean kätensä nyrkkiin puristettuna suoraan sivulleen. Hän vetäisi terävästi henkeä, kun peilinsirpaleet viilsivät hänen rystysensä auki.

Sirpaleita putosi kilahdellen takanreunukselle, mistä muutama kimposi lattialle. Särjettyyn peiliin muodostui liuta halkeamia, jotka näyttivät muodostavan hämähäkin kutoman verkon. Sen keskellä, lyönnin osumakohdalla, oli kirkkaanpunaisia veripisaroita.

Kirvelevä kipu veti Sherlockin takaisin nykyhetkeen. Hän katsoi rystystään, jonka kuunvaaleaa ihoa vasten veri näytti mahtipontisen punaiselta. Kun John näkisi sen, hän saisi moitteita.

:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

John oli ilmoittanut tulevansa myöhemmin, sillä tämä oli joutunut jäämään ylitöihin. Joku oli sairastunut äkillisesti tai jotain, eikä heillä ollut mahdollista saada sijaista niin nopeasti.

Se oli jotenkin ollut viimeinen pisara Sherlockille sille päivälle, jossa ei ollut alun alkaenkaan ollut mitään kehuttavaa. Joten Sherlock oli tehnyt jotain typerää. Jotain mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä se oli täysin järjenvastaista. Mutta Sherlock ei jaksanut välittää siitä.

Suhteiden, joilla ei hirveästi parannut kehuskella, avulla hän oli onnistunut saamaan itselleen nopeasti reilun annoksen kokaiinia. Sherlock ei vaivautunut ajattelemaan tekonsa seurauksia vaan oli käyttänyt ainetta saman tien, sillä hän halusi eroon ympäröivästä maailmasta niin nopeasti kuin oli vain mahdollista. Hän ei vain jaksanut enää, hän oli liian väsynyt.

Ajantajun kadotessa ja tajunnan hämärtyessä Sherlockista toinen annos alkoi tuntua viisaalta vedolta. Mitä enempi sen parempi, hänellä ei ollut mitään kiirettä tulla tietoiseksi jälleen todellisuudesta ympärillään.

Täytettyään itsensä, jälleen välinpitämättömänä, uudella annoksella Sherlock hoiperteli sohvan luokse. Hän siirsi kömpelösti sohvapöytää syrjemmäs ennen kuin kävi lattialle makuulle. Hän nosti jalkansa sohvalle tuijottaen kattoa.

Se oli hyvin tylsä, valkoinen katto. Ei lainkaan tuijottamisen arvoinen. Se tarvitsisi koristelua osakseen niin kuin sohvan takainen seinäkin oli tarvinnut. Harmi vain, ettei hänellä ollut välineitä katon koristelemista varten… Tai ehkä se oli vain ihan hyvä juttu, kun otti huomioon missä kunnossa hän oli.

Äkkiä Sherlock tunsi olonsa väsyneeksi. Silmäluomet alkoivat tuntua erittäin raskailta. Ne alkoivat lupsahdella kiinni vaikka Sherlock koettikin pitää niitä avoinna tahdonvoimallaan.

Hetkellisen kamppailun jälkeen silmäluomet vetivät pitemmän korren. Pimeys lankesi eikä se enää haitannutkaan. Tiedottomuus oli liian aliarvostettua.

Juuri kun Sherlock alkoi nauttia tiedottomuuden tilastaan, joku yritti vetää hänet sieltä pois. Joku kutsui hänen nimeään ja koski hänen poskeaan.

Vaivalloisesti Sherlock avasi raskaat silmänsä. Kaikkialla oli sumeaa, katseella kesti liian kauan tarkentua yhtikäs mihinkään. Lopulta katse tarkentui sen verran, että Sherlock näki jonkun kumartuneen hänen yllensä.

Sherlock laittoi hämärästi huomiolle, että henkilöllä, joka tuijotti häntä, oli sädekehä päänsä päällä. Enkelikö? Naurettavaa, mutta enkeliltä se vaikutti. Enkeliltä, joka näytti ihan Claralta.

Sherlock koetti nostaa kättänsä koskettaakseen mitä luultavimminkin kokaiinin aiheuttamaa harhakuvaa, mutta kädet olivat liian painavat. Silmäluometkin alkoivat muistuttaa painavuudestaan, joten konsultoiva yksityisetsivä antoi niiden painua kiinni.

Ennen tiedottomuuteen palaamista Sherlockin mielessä käväisi, että se saattoi olla viimeinen kerta, kun hän teki niin. Sillä joissakin asioissa välinpitämättömyydelläkin oli hintansa.

:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

Sherlock nyrpisti nenäänsä. Jokin haisi vahvasti desinfiointiaineelta. Jatkuva piipitys teki tiensä tajuntaan ja alkoi ärsyttää saman tien yliherkkiä korvia.

Ei tarvinnut olla helvetillisen älykäs tajutakseen missä hän oli. Eri asia oli, että miten hän oli päätynyt sinne. John, kenties?

Sherlock avasi hitaasti silmänsä, jotka aristivat huoneen kirkasta valoa. Hän tuijotti kattoa antaen silmiensä totutella valoon, joka tuntui sokaisevalta.

Ennen kuin Sherlock ehti kohentaa asentoaan, hänen yläpuolellensa ilmestyivät tutut kasvot. Kasvot saivat hänet ärsyyntymään. Hänhän oli käskenyt naisen häipymään.

>> Oh! Hän on hereillä! >> pormestari Me huudahti.

Sherlock kurtisti kulmiaan. Kenelle nainen oikein osoitti sanansa? Ei kai nyt Sherlockille itselleen, hänhän tiesi olevansa hereillä?

Kuului tuolin kirskuntaa ja napakat askeleet. Pian Sherlockin näkökenttään ilmestyivät huolesta vääristyneet kasvot.

Pienen hetken verran Sherlock tyhmästi kuvitteli tosiaankin kuolleensa ja olevansa taivaassa. Ajatuksen naurettavuus sai hänet pudistamaan päätän.

>> Saatanan idiootti! Mitä sinä oikein ajattelit? >> Clara huusi raivoissaan. >> Yrititkö tappaa itsesi?! >>
>> Minä… Oletko sinä oikeasti siinä vai näenkö minä harhoja? >> Sherlock kysyi.
Clara näytti hetken ajan häkeltyneeltä >> Olen, minä olen ihan oikeasti tässä, kokeile vaikka. >>

Sherlock katsoi tummapään ojennettua kättä. Epäröityään parin sekunnin verran hän kohotti oman kätensä ja tarttui ojennettuun käteen. Käsi tuntui hieman viileältä, mutta täysin kiinteä ja aito se oli. Hän ei nähnyt harhoja.

Sherlock siirsi kätensä hitaasti Claran käsivartta pitkin tämän poskelle. >> Luulin, että sinä kuolit… >>
>> Niin minä kuolinkin >>, Clara myönsi ja tuska välähti tämän tummanruskeissa silmissä.
>> Miten sinä sitten olet siinä? >> Sherlock ihmetteli.
>> Tohtori osti minulle lisää aikaa >>, Clara selitti. >> Olen niin sanotusti jumissa viimeisten sydämenlyöntieni välissä; en ole oikeastaan elossa, mutten kuollutkaan. Olen vähän niin kuin välitilassa. >>
>> Missä välissä…? Milloin se tapahtui? >> Sherlock kysyi.
>> Tuota, sinulle se tapahtui noin kolme kuukautta sitten, Tohtorille monia miljoonia, miljoonia vuosia sitten, minulle… no minulle se tapahtui pari päivää sitten >>, Clara selitti.

Sherlock nyökkäsi pienesti. Sellaista se oli ollut aina Claran ja Tohtorin kanssa – varsinkin viimeksi mainitun kanssa. Ajalla ei tuntunut olevan kaksikolle enää mitään merkitystä. Tai ehkä enemminkin sillä oli suurempi merkitys kaksikolle kuin kenellekään muulle koskaan. Aika tuntui tarkoittavan kaksikolle aina suurta seikkailua. Se olikin luultavasti syy, minkä vuoksi Clara oli tullut innoissaan hänen mukanaan rikospaikoille ja muille hänen työtehtävilleen. Tummapää tuntui himoitsevan seikkailua ja jännitystä kuin hullu puuroa.

>> Tuota, missä Tohtori nyt on? >> Sherlock kysyi vilkaisten ympärilleen.
Claran katse täyttyi siinä samassa surusta. >> Hän on tuolla jossakin, nauttimassa elämästään. Meidän tiemme erosivat. >>
>> Erosivat? Miksi? >> Sherlock kummasteli.
>> Koska Tohtori ei enää, tavallaan, muista minua >>, Clara sanoi estäen nyyhkäisyä karkaamasta ilmoille. >> Tavallaan niin on parempi, meidän yhdessä olomme olisi riski universumille. >>
>> Ai. Vai niin >>, Sherlock totesi ja tunsi itsensä hölmöksi – miksi hän tunsi olonsa äkkiä niin kovin mustasukkaiseksi?
>> Mutta se minusta. Palataan takaisin sinuun. Mitä ihmettä sinä oikein aioit? Luulin, että olit kuollut! >> Clara sanoi kuulostaen äkäiseltä.

Sherlock avasi suunsa, mutta sulki sen samaten nielaisten vastauksen, jonka oli meinannut antaa. Claralle oli turha yrittää syöttää palturia. Eikä Sherlock ollut kovin varma siitä, että haluaisiko hän paljastaa sen kaiken tuskan, joka yhdistyi levottomuuteen ja turhautumiseen? Ja kuinka hänen sydämensä, jota monikaan ei uskonut hänen omistavan (miten typerää, se oli jo fyysisestikin mahdotonta elää ilman sydäntä), oli särkynyt silloin korpin viedessä Claran häneltä?

>> En minä yrittänyt itseäni tappaa >>, Sherlock sanoi lopulta ainoastaan.
>> No se on hyvä tietää! >> Clara huudahti ja vaikutti siltä, että voisi purskahtaa hetkenä minä hyvänsä itkuun. >> Miksi ihmeessä sinä teit niin? Sinä lupasit lopettaa sen kokonaan! Kuulitko Sherlock, kokonaan? Olit ollut jo niin kauan ilmankin. Joten miksi sinä sorruit? >>

Sherlock ei oikein tiennyt mikä häneen meni. Luultavasti viime kuukausien tapahtumat olivat liikaa jopa hänelle. Oli syy sitten missä tahansa, jokin Claran näkemisessä, sai hänet yhtäkkiä vuotamaan ylitse niin kuin… niin kuin tavallisen ihmisen.

>> Mitä sinä siinä saarnaat minulle? Sinä olit se, joka kuoli! Sinä olet se, joka ei tullut ilmoittamaan, että olet taas elävien kirjoissa! Sinä olet se, joka pilasi minun elämäni! >> Sherlock huusi.
Clara säpsähti konsultoivan yksityisetsivän tuskan täyteistä raivoa. >> Minä… Minä olen pahoillani. >>
>> Pahoillasi? Se ei riitä >>, Sherlock sanoi kylmästi. >> Miksi sinä et tullut heti kertomaan minulle olevasi hengissä sittenkin? Etkö pitänyt sitä tärkeänä? >>
>> Ei kyse ole siitä, ettenkö olisi pitänyt sitä tärkeänä. Sinä olet tärkeä minulle, hyvin tärkeä. Minä rakastan sinua todella, todella paljon. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, koko universumissa… Miksi en tullut luoksesi heti, kun sain mahdollisuuden elää hiukan pitempään ennen kuolemaani? Koska en aikonut tulla laisinkaan, Sherlock >>, Clara sanoi ja puri alahuultansa.
Sherlock kurtisti kulmiaan. >> Et aikonut tulla lainkaan? Et aikonut kertoa minulle, että et kuollutkaan? >>
Clara pudisti päätänsä. >> En. >>
>> Miksi et? Väität rakastavasi minua, mutta et olisi tullut kertomaan olevasi hengissä? Olisit vain antanut minun riutua surussani? Kärsiä, koska luulin menettäneeni sinut iäksi? >>
>> Koska minä en oikeasti ole hengissä. Minä elän vain jatkoajalla, Sherlock. Olet menettänyt minut jo kerran, en halunnut laittaa sinua tilanteeseen, jossa joudut menettämään minut uudelleen. Se ei olisi reilua >>, Clara selitti itku kurkussa.
>> Ja sekö sitten olisi ollut reilua, että luulisin sinun kuolleen? >> Sherlock tokaisi.
>> Kyllä, se olisi ollut reilua. Olen pahoillani, mutta niin se on >>, Clara sanoi. >> Edes perheeni ei tiedä, että olen hengissä. Ei Rigsy, eikä kukaan muukaan ystäväni. Vain sinä – ja Ashildr. >>
>> Lady Me >>, pormestari Me korjasi automaattisesti – Sherlock oli jo unohtanut tämän läsnäolon.
>> Siis hetkinen. Hän kyllä sai tietää, että olet elossa, mutta minä en olisi saanut? Hänen takiaanhan sinä kuolit ennen aikojasi! >> Sherlock huudahti vihaisesti.
>> No, hän sattui olemaan paikalla. En minä sitä hänelle ilmoittanut. Eikä kuolemani ole Ashildr’n – älä sano mitään! – vika. Se oli minun oma vikani. Kompastuin nokkeluuteeni >>, Clara koetti selittää.
>> Miksi hän on nyt mukanasi? >> Sherlock kysyi silmät sirrillään.
>> Ömm, tuota… Me tavallaan matkustamme yhdessä >>, Clara vastasi.
>> Matkustat hänen kanssaan? Oikeasti? >> Sherlock ei voinut uskoa korviaan.
Clara nyökkäsi. >> Nii-in. >>
>> Hän kyllä kelpaa, mutta minä en >>, Sherlock totesi vaisusti – Clara erotti loukkaantuneen sävyn miehen äänestä. >> Tiedätkö, minä olin oikeassa. Rakkaus on inhimillinen erehdys, heikkoja ja typeryksiä, jotka eivät tiedä paremmasta, varten. Ja minä olin tarpeeksi tyhmä ja lankesin siihen. Kerta se ensimmäinenkin, mutta liikaa sekin. >>
Clara näytti siltä kuin joku oli lyönyt häntä. >> Ä-älä vääntele minun sanojani! Minä en koskaan sanonut, ettet sinä kelpaa! Luuletko sinä, että minä halusin olla erossa sinusta? Luuletko, etten halunnut tulla heti luoksesi ja kertoa, että sain uuden mahdollisuuden, joskin huijatun sellaisen? Minä rakastan sinua, helvetti vieköön! Ja siksi minä tein niin kuin tein, etkö sinä tajua sitä? >>
>> Tuo on vain sanahelinää. Se ei kiinnosta minua. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, että oletko sinä elossa vai et >>, Sherlock sanoi.
>> Et tarkoita tuota >>, Clara tiuskaisi tuskaisesti.
>> Tarkoitan. Minä todella tarkoitan. Joten, olepa hyvä ja häivy elämästäni. Sait harhautettua minua tarpeeksi kauan tärkeiltä asioilta, mutta se on nyt ohi. Kukaan ei harhauta minua enää >>, Sherlock pakotti sanat ulos suustaan.

Clara tuijotti Sherlockia kalvenneena. Tämän silmistä kuvastui loukkaantuneisuus ja suuttumus. Sitten molemmat tunteet sammuivat tummista silmistä ja Clara kääntyi poistuen paikalta.

>> Perun puheeni. Sinä olet tyhmä. Erittäin tyhmä >>, pormestari Me sanoi ja lähti sitten Claran perään.

Sherlock tuhahti pilkallisesti. Sitten hän riuhtaisi tipan irti itsestään. Oli aika lähteä kotiin ja palata takaisin Sherlock Holmesiksi, joka hän oli ollut ennen Claraa.

:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

John ja Mycroft olivat tietoisia Sherlockin hairahduksesta, sen Sherlock oli saanut tuta päästyään takaisin Baker Streetille. Kumpaisenkaan pitkästyttävät ja jo kuullut saarnat, saati asuntoon tehty huumeratsia, eivät sillä kertaa ärsyttäneet häntä. Ei, häntä ärsytti se, että Clara (ilmiselvästi, sillä kuka muukaan) oli ilmoittanut hänen isoveljelleen ja ystävälleen retkahduksesta. Näille tämä ei ollut pitänyt mitenkään mahdottomana ilmoittaa olevansa yhä elävien kirjoissa.

Myöhemmin Sherlockille selvisi, ettei ilmoittaja ollutkaan ollut Clara – ei ainakaan suoranaisesti. John oli kertonut hiukan kummissaan, että hänen vastaanotolleen oli tullut keltaisiin sadevaatteisiin pukeutunut nuori naisen alku kertomaan mitä Sherlock oli tehnyt. Johnilla oli mennyt kuuleman mukaan hetki ennen kuin hän oli uskonut outoa naista. Mycroftkin kertoi painostuksen jälkeen keltaiseen sadetakkiin pukeutuneen naisen käyneen luonaan pikaisesti.

Joten John ja Mycroft eivät olleetkaan tietoisia siitä, että Clara oli hengissä. Kaksikolle Clara oli edelleen kuollut ja kuopattu.

Sherlock ei ollut osannut päättää olisiko ollut tyytyväinen, ettei Clara ollutkaan kertonut Johnille ja Mycroftille olevansa elossa, vai vihainen siitä, että Clara oli laittanut pormestari Men puolestaan kertomaan kokaiinirepsahduksesta. Vaivattuaan päätään puoli päivää asian parissa Sherlock oli lyönyt päänsä seinään tajuttuaan vatvovansa yhä Claraa vaikka oli päättänyt unohtaa tämän ja tämän petturillisuuden.

Hän työnsi Claran ajatuksistaan. Hän oli ensin aikonut poistaa kaikki naiseen liittyvät tiedot kovalevyltään, mutta lopulta hän ei ollut pystynyt siihen. Ei vielä, mutta jonain päivänä kyllä.

Sherlock uppoutui uusiin tapauksiin, joita oli riittämiin. Hän otti Johnin yllätykseksi vastaan sellaisiakin tapauksia, joita ei normaalisti olisi vaivautunut ottamaan. Sillä hetkellä hänelle kelpasivat kaikki tapaukset, koska silloin hän pystyi keskittämään kaiken tarmonsa niihin. Hänen jokainen aivosolunsa olivat täydessä työntouhussa, mikä esti niitä ajattelemasta Claraa.

Vaikka Sherlock paiskoi töitä hulluna, hän oli tietoinen siitä, että John, Mary, Molly, Lestrade ja Mycroft (alaisineen) pitivät häntä tarkasti silmällä. Sherlock tiesi, että he etsivät hänestä merkkejä uusista hairahduksista. Se oli hyvin ärsyttävää, mutta hän tiesi myös sen, ettei ärähtämisestä olisi mitään hyötyä. Päinvastoin, se vain lisäisi tarkkailun alaiseksi joutumista.

:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

Sherlock kiristeli hampaitansa kävellessään myöhään yöllä kohti Baker Streetiä. Hänen hermonsa alkoivat olla katkeamispisteessä. Kaikki ne typerät tapaukset, joita tohelot ihmiset hänelle tyrkyttivät, alkoivat olla liikaa. Häntä ei edes tarvittu niiden ratkaisemiseen, ei oikeasti. Jopa Lestradekin osaisi ratkaista ne, sillä niiden ratkaisemiseen ei tarvittu älyä.

Sherlock tuhahti työntäessään avainta lukkoon. Siinäpä olisi Johnilla aihetta typerään blogiinsa. Kadonneet silmät ja naukuva kummitus kellarissa. Siitä tulisi vuoden ylistetyin teksti.

Kun asiakas oli tullut häntä myöhään illalla hakemaan, hän oli luullut saavansa edes hiukan mielenkiintoisemman tapauksen kuin hillopurkkiin joutuneet silmälasit ja vastasyntyneet kissanpennut kellarissa pakastinarkun (josta ei ollut löytynyt mitään epäilyttävää – kuten ruumista – Sherlock oli vilkaissut) takaa. Mutta sen siitä sai, kun suostui ottamaan vastaan kaikki tapaukset, joita hänelle tyrkytettiin.

Kaikki oli Claran syytä, Sherlock ajatteli heittäessään takkinsa sohvalle. Ilman tätä hän ei ottaisi vastaan täysin tylsiä arkipäiväisiä tapauksia.

Sherlock vilkaisi viulukoteloaan, joka nojasi vasten hänen nojatuoliaan. Hän oli saanut sen takaisin luvattuaan ensin, ettei vinguttaisi (mikä loukkaus!) sitä yötä myöten. Koska kello oli ylitse puolen yön, Sherlock oletti sen olevan rouva Hudsonista yötä myöten, joten hän unohti soittamiset.

Hän kuleksi keittiöön ja meni tutkailemaan hetkeksi jääkaappiaan. Se oli tyhjä – siis jos unohdettiin Johnin tuomat einekset ja muut ruokatarvikkeet kaupasta.

Turhautuneena Sherlock läimäytti jääkaapin oven kiinni ja lähti raskain askelin huoneeseensa. Välittämättä riisuutua hän rojahti sängylleen. Hän tiesi sen olevan virhe, sillä toimettomuus ei estänyt häntä ajattelemasta Claraa.

Sherlock irvisti tuskasta, kun kaipuu pisti rinnassa. Se muistutti häntä siitä, ettei hän ollut onnistunut poistamaan Claraa mielestään. Clara ei poistunut mielenpalatsista vaikka hän kuinka valitsi deleten.

Koko hommassa ei ollut mitään järkeä. Miksi hän kaipasi jotain sellaista, joka oli onnistunut tunkeutumaan syvälle huolimatta vankoista suojamuureista ja aiheuttamaan siten lopulta väkevää tuskaa? Miksi hän kaipasi ihmistä, joka oli ollut valmis antamaan hänen uskoa, että oli kuollut?

Clara unohtui ohikiitäväksi hetkeksi, kun Johnin kasvot välähtivät Sherlockin mieleen. Ja äkisti hän kuuli tohtorin äänen päässään toitottavan pata kattilaa soimaa-sanontaa.

Vaikka tiesikin sanonnan sopivan häneen täydellisesti, Sherlock pudisti päätään: se oli ollut aivan eri asia. Hän oli lavastanut kuolemansa (paino sanalla lavastanut; hän ei ollut kuollut oikeasti) suojellakseen hänelle tärkeitä ihmisiä Moriatyn retaleelta. Clara taas…

Sherlock huokaisi syvään. Hän inhosi huomata olevansa jossain asiassa väärässä. Se oli niin hemmetin ärsyttävää ja sai hänet tuntemaan itsensä aivan samanlaiseksi kuin Anderson.

Uh. Vilunväreet kulkivat Sherlockin lävitse ajatuksen myötä. Kuinka vastenmielistä.

Sherlock yritti kahdenkymmenen minuutin ajan vakuuttaa itsellensä olevansa oikeassa. Että hänen ja Claran teossa ei ollut mitään samaa. Että hän oli ollut typerä päästäessään Claran elämäänsä, vaikuttamaan mieleensä, syöpymään ikuisesti hänen mielenpalatsiinsa. Että hän ei ollut erehtyväinen ihmispahanen.

Sherlock läimäytti kätensä patjaa vasten. Vain houkka ei myöntäisi olevansa väärässä. Mutta se ei poistanut sitä tosi asiaa, että myöntäminen kirpaisi ja syvältä.

Sherlock kaivoi kännykkänsä esiin. Hän näpytteli nopeasti ja empi hetken ennen kuin painoi lähetä.

Minulla on ikävä sinua.
-SH


:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

Meni pari päivää ennen kuin vastaus tuli. Siinä oli yksinkertaisesti vain koordinaatit, ei mitään muuta. Kaikki olisi (jälleen) kiinni Sherlockista. Mitä hän tiedolla tekisi.

Sherlock oli seissyt ikkunan edessä aika lailla puoli päivää soittamassa viulua. Hän kävi sisäistä kamppailua, minkä pienen pieni epävarmuuden välähdys oli saanut aikaan. Olisiko hän valmis asettamaan sydämensä jälleen alttiiksi sille hetkelle, että hän menettäisi Claran uudelleen vai olisiko parempi antaa olla ja unohtaa tunteet, joita ei ollut uskonut koskaan tuntevansa, sillä hän ei ollut ikinä ajatellutkaan sellaisten olevan häntä varten.

Viulun soittaminen rauhoitti myrskyä hänen sisällään. Se auttoi häntä ajattelemaan selkeästi, ja yleensä jopa unohtamaan kaiken. Oli vain hän ja hänen musiikkinsa.

Portaikosta kuului askelia, jotka Sherlock tunnisti Johnille kuuluviksi. Tämä tuli jälleen täyttämään hänen jääkaappinsa kuuliaisesti.

John puheli jotakin keittiössä, mutta Sherlock ei kiinnittänyt sanoihin erityistä huomiota. Ne koskivat vain paria erikoista potilasta, jotka olivat käyneet tänään Johnin vastaanotolla, Marya ja heidän perhe-elämäänsä. Tohtorin äänessä oli väsynyt vire, mutta onnellisuus paistoi miehestä kilometrien päähän aivan selvästi. Typeryskin pystyi päättelemään Johnin olevan tyytyväinen elämäänsä. Enemmänkin kuin vain tyytyväinen. John nautti elämästään täysin siemauksin, jopa tylsistä arkisista hetkistä. Hetkistä, jotka olivat tehdä Sherlockin hulluksi, jos ne kestivät liian kauan – ja yleensä ne tuppasivatkin kestämään.

>> No niin >>, John sanoi tullessaan olohuoneen puolelle. >> Soitteletko huviseksesi vai onko sinulla jokin tapaus parhaillansa mietinnässä? >>

Sherlock lakkasi soittamasta. >> Tavallaan. >>
>> Onko vaikeakin tapaus? >> John kysyi kiinnostuneena.
>> Tavallaan >>, Sherlock toisti ja laski viulun käsistään.
John hymähti. >> Tavallaan? Oletko päässyt selvyyteen jo, mistä on kyse? Mikä on ratkaisun avain? Onko vastaus siihenkin tavallaan? >>
>> Kyllä, tiedän jo mikä on vastaus >>, Sherlock sanoi ja kiirehti porraskäytävään.
>> Minne sinä nyt? >> John kysyi tullessaan ystävänsä perässä.
>> Minun pitää rientää >>, Sherlock vastasi vetäessään takin yllensä.
>> Minne? >> John uteli.
>> Kohtaamaan loppuni >>, Sherlock tokaisi tahattoman dramaattisesti ja ryntäsi portaat alas.
>> Sinä… Mitäh?! Sherlock, odota!>> John karjui saaden vastaukseksi vain oven läimäyksen.

Sherlock juoksi parin korttelin verran ennen kuin sai pysäytettyä itselleen vapaan taksin. Hän ohjeisti naiskuskia ajamaan Lontoon syrjäiselle alueelle, niin nopeasti suinkin vain pääsi. Sherlockin harmiksi, sekä suureksi turhautumiseksi, taksikuski noudatti nopeusrajoituksia tunnollisesti. Nainen mulkaisi Sherlockia taustapeilin kautta varoittavasti, kun hän ärähti tätä ajamaan nopeammin, sillä kyseessä oli hätätilanne.

Sherlock avasi suunsa terävät sanat kielensä päässä, mutta sulki sitten suunsa. Hänellä ei ollut varaa tulla heitetyksi taksista ulos sillä hetkellä.

Matka tuntui kestävän kiduttavan pitkään ja Sherlockin oli pidäteltävä itseään, jottei räjähtäisi. Hänen pitäisi hankkia itselleen jonkin sortin menopeli, vaikkapa Kawasaki, jolloin hän ei olisi muiden armoilla.

Sherlockin hermot olivat ylitse katkeamispisteen, kun taksi viimeinkin pysähtyi määränpäässään. Hän heitti taksikuskille mittarin ilmoittavan summan verran rahaa (hän pyöristi sen lähimpään likiarvoon) ja poistui taksista sadatellen.

Hän joutui jatkamaan matkaansa vielä muutaman mailin kävellen ennen kuin oli täsmälleen siellä minne koordinaatit osoittivat. Sherlock tuijotti toinen kulma kohollaan dineria, joka oli nimetty Snacks and Gas’ksi. Nuhjuinen julkisivu vaikutti melko luotaantyöntävältä, mutta sisältä paikka kiilsi ihan kuin olisi täysin uusi paikka. Mielenkiintoinen kontrasti.

Sherlock vilkuili pikaisesti ympärilleen: paikka näytti aivan tavalliselta dinerilta, joka oli jostain syystä laitettu pystyyn todella syrjäiseen paikkaan. Niin syrjäiselle paikalle ei ilmestyisi pahemmin ihmisiä, joten jos paikka olisi oikea, sillä ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä.

Ovi, johon oli maalattu Elviksen kuva, avautui. Claran näkeminen aiheutti tutun reaktion, johon konsultoiva yksityisetsivä ei ollut tottunut vieläkään, Sherlockin sydämessä: se hypähti ilosta ja tuntui paisuvan pelkästä onnesta monikertaiseksi.

>> Hei >>, Clara sanoi ja työnsi paksut tummat hiuksensa pois kasvojensa edestä. >> Sinä tulit. >>
Sherlock nyökkäsi välittämättä itsestään selvyyksistä sillä kertaa. >> Olin melkein tulematta. >>
>> Onneksi tulit >>, Clara hymyili pienesti.
>> Onneksi John sai minut muuttamaan mieleni >>, Sherlock sanoi.
Clara hätkähti hieman. >> Kerroitko sinä Johnille…? >>
Sherlock pudisti päätään. >> En. Mutta hänen puheensa tänään saivat minut tajuamaan asioita. >>
>> Mitä asioita? >> Clara kysyi hipelöiden vasemmalla kädellään sähkönsinisen pitsitunikansa helmaa.

Sherlockin suuta kuivasi äkisti. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän inhosi tunteellista soopaa ja silti hän oli siinä, keskellä yhtä tunteellista soopaa. Miten naurettavaa, että hän oli onnistunut sotkeutumaan sellaiseen. Mutta…

Mutta Claran vuoksi hän oli melkeinpä mielellään osana sellaista naurettavaa, tunteellista soopaa. Mitä vain Claran vuoksi.

>> Että… >> Sherlock rykäisi. >> Että sinä olet tärkeä minulle, enkä haluaisi – en sano voisi, koska voisin pakon sanelemana – elää ilman sinua. >>
>> Enkö minä ollutkaan vain pelkkä harhautus? >> Clara kysyi ja tämän äänestä kuulsi loukkaantuneisuus.
>> Minä… Ei, et sinä ollut pelkkä harhautus >>, Sherlock vastasi.
>> Se on kiva kuulla >>, Clara sanoi.
>> Clara, minä… Tuota, minä olen… olen hyvin pa… Olen hyvin pah… >>, Sherlock huokaisi turhautuneesti. >> Että osaakin olla vaikeaa! >>
>> Ei sinun tarvitse sanoa sitä, Sherlock. Minä tiedän, että olet pahoillasi >>, Clara sanoi.
>> Tarvitseepas! >> Sherlock huudahti.
>> Ei tarvitse. Tiedän, että inhoat sanoa sitä, joten saat olla sanomatta sitä - tällä kertaa >>, Clara lausui. >> Minä tiedän, että olet pahoillasi, ja se riittää minulle. >>
>> Mutta se ei riitä minulle! Inhoan myöntää olleeni väärässä, inhoan katua asioita, inhoan sanoa, että olen… >>, Sherlock vaikeni kesken lauseen, sillä loput lauseesta kieltäytyi tulemasta ulos hänen suustaan.

Hän nieleskeli ja ryki hetken aikaa saadakseen sanat tulemaan ulos. Se oli niin hemmetin vaikeaa. Hän lausui kyseiset sanat hyvin harvoin, siis todellakin hyvin harvoin. Ja joka hiton kerta se oli yhtä vaikeaa. Joka kerta hänen piti pakottaa sanat suustansa ulos. Ne eivät koskaan lähteneet hänen suustaan helpolla.

 >> Mutta sinä ansaitset sen, sinä ansaitset kuulla sen! >> Sherlock äyskähti lopulta. >> Clara, minä olen… olen hyvin… pah… pah-oillani. Olen pahoillani! >>
>> Minä tiedän sen, Sherlock. Minäkin olen pahoillani, minun olisi pitänyt kertoa sinulle, mutta en halunnut, että joutuisit menettämään minut uudelleen. Ymmärrätkö? >> Claran hymy oli surullinen.
>> Minä… Ymmärrän. Ymmärrän sen täysin, minä vain olin itsekäs >>, Sherlock lausui hiljaa. >> Voitko antaa an… anteeksi minulle? >>
Clara nyökkäsi. >> Tietysti voin. Voitko sinä antaa minulle? >>
>> Sinulla ei ole oikeastaan mitään anteeksi pyydettävää >>, Sherlock totesi. >> Mutta, kyllä. Voin antaa sinulle anteeksi. Sinulle on mahdotonta olla antamatta anteeksi. >>
>> Se on hyvä kuulla. Siis, että voit antaa anteeksi minulle >>, Clara sanoi.
Sherlock haroi hiuksiaan. >> Minun on pakko sanoa tämä nyt, kun minulla on jälleen mahdollisuus siihen. Minä rakastan sinua. >>
>> Minäkin rakastan sinua, Sherlock >>, Clara vastasi.

Claran silmät kimmelsivät kyynelistä. Sherlock ei ollut täysin varma, olivatko ne vielä surunkyyneliä vai sittenkin helpotuksenkyyneliä. Vai ehkä ne ennemminkin olivat onnenkyyneliä.

Hän otti pari askelta kohti Claraa, mutta pysähtyi sitten epäröiden. >> Kauanko sinulla on vielä sitä lisäaikaa jäljellä? >>
>> Oh >>, Clara näytti yllättyneeltä. >> Tuota, periaatteessa niin kauan kuin haluan. >>
>> Joten, sinussa on ikuisuus >>, Sherlock totesi.
>> Ei nyt sentään. Minä en ole kuolematon niin kuin lady Me on. Minun on pakko kuoltava jossain vaiheessa, universumi vaatii sitä. Minä olen kiintopiste >>, Clara selitti.
>> Meillä olisi siis kuitenkin mahdollisuus elää yhdessä? >> Sherlock kysyi varmuudeksi.
Clara nyökkäsi hitaasti. >> Periaatteessa, mutta toisin kuin sinä, minä en vanhenisi, fyysisesti ainakaan. Hait-haittaisiko se sinua? >>
>> Ei. Kunhan saan vain olla kanssasi >>, Sherlock sanoi ja värähti sisäisesti – miten äklöltä hän kuulostikaan!
>> Joten, me kaksi… >>, Clara sanoi.
>> Niin, me kaksi >>, Sherlock myönsi.

Claran ilme kirkastui ja hänen hymyllään olisi voinut valaista koko universumin. Tämä juoksi Sherlockin syliin kietoen kätensä konsultoivan yksityisetsivän ympärille. Hän kietoi omat kätensä tiukasti Claran ympärille ja puristi tämän itseään vasten. Hän veti syvään henkeä ja haistoi Claran tutun tuoksun. Hän ei ollut tajunnutkaan aikaisemmin kaivanneensa sitä, ei sillä tavoin.

Sherlock suikkasi hetken mielijohteesta suukon Claran päälaelle ennen kuin irrottautui vastahakoisesti halauksesta. Hän ei pitänyt toisten ihmisten koskettelusta (jos unohdettiin kättelyt, niitä hän sieti), mutta Claran kanssa se ei haitannut. Claran kanssa se oli ihan mukavaa.

>> Pitääkö sinun palata Baker Streetille? >> Clara kysyi pää kohotettuna niin, että näki konsultoivan yksityisetsivän kasvot.
>> Hmm, enpä usko. Ei vielä >>, Sherlock vastasi.
>> Haluaisitko mennä jonnekin? >> Clara hymyili salaperäisesti.
>> Tuota, en oikein tiedä. Haluaisin vain, tuota, olla kaksin kanssasi >>, Sherlock sanoi ja tunsi harmikseen poskiaan kuumottavan.
>> Niin minäkin ajattelin >>, Clara lausahti ja astahti kauemmas Sherlockista. >> Haluaisitko juotavaa? >>
>> En >>, Sherlock vastasi ja katsoi ympärilleen. >> Mikä paikka tämä edes on? Täälläkö sinä olet ollut koko ajan? >>
Claran huulille nousi veikeä hymy. >> Periaatteessa kyllä. Olen ollut täällä, mutta en tässä paikassa. >>
>> Et tässä paikassa? >> Sherlock toisti kurtistaen kulmiaan.
>> Niin. Tohtori jätti minulle läksiäislahjan, tavallaan >>, Clara kertoi.
Sherlockin kulmat kohosivat. >> Et kai sinä tarkoita…? Onko tämä…? >>
>> On >>, Clara nyökytteli. >> Tämä on minun ikioma TARDIS. Konsolihuone löytyy tuon oven takaa. >>

Sherlock siirsi katseensa oveen, johon oli maalattu Elvis. Se oli se ovi, jonka takaa Clara oli tullut. Pieni hymyntapainen kohosi hänen huulilleen, mutta se kuoli samaten, kun Elvis-ovi avautui jälleen ja sen takaa paljastui pormestari Me.

>> Kas, Holmes. Kiva nähdä sinua >>, pormestari Me sanoi.
>> Valehtelisin, jos väittäisin samaa >>, Sherlock totesi.
>> Jos minäkin valehtelin, sinä voisit valehdella myös >>, pormestari Me hymyili tekohymyä.
>> En tuhlaa valheitani >>, Sherlock sanoi.
>> Nyt loppu, te kaksi >>, Clara puuttui puheeseen.
>> Hyvä on >>, pormestari Me sanoi. >> Minä taidan tästä mennä ihailemaan Lontoota, jotta te saatte olla kaksin. Tehkää mitä teette, kunhan palaatte hakemaan minua, kun olette olleet tarpeeksi kauan kaksinanne täällä tai missä ikinä sitten. >>
>> Ei sinun tarvitse poistua >>, Clara sanoi.
>> Kyllä tarvitsee, ihan itseni takia. En halua traumoja tai mitään >>, pormestari Me lausui ja iski silmää.
>> Hyvä on. Ilmoitan sinulle sitten, mistä löydät meidät >>, Clara myöntyi.
>> Aye, aye kapteeni! >> pormestari Me teki kunniaa ja poistui paikalta sitten.
>> Uh. Matkustatte sitten edelleen yhdessä. Onko hän kumppanisi, niin kuin sinä olit Tohtorin? >> Sherlock kysyi nyrpistäen nenäänsä.
>> Tavallaan joo >>, Clara vastasi. >> Mutta palatakseni kysymykseeni, nyt kun tiedät että tämä on TARDIS, haluaisitko mennä jonnekin? >>
Sherlock pudisti päätään. >> En, en vielä. Ehkä myöhemmin sitten. >>
>> Selvä on, ihan miten haluat >>, Clara sanoi. >> Kelpaisiko tutustumiskierros? >>
>> Kelpaa >>, Sherlock vastasi.
>> Menkäämme siis >>, Clara puhui ja viittasi Sherlockia menemään edeltä.
>> Kuule, miksi valitsit tämän näyttämään dinerilta? >> Sherlock kysyi avatessaan oven.
Clara nauroi. >> Se onkin hauska tarina se. Ja melko lyhyt myös. >>

:・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・: :・:✧:・:

Päivää myöhemmin, hoidettuaan asiansa kuntoon, Sherlock palasi takaisin Claran luokse. Hän oli väittänyt Johnille matkaavansa Skotlantiin selvittämään ajatuksiaan, minkä tohtori totesi viisaaksi päätökseksi. Tämä taisi kuvitella, että Sherlock oli viimein valmis käsittelemään Claran kuolemaa.

Mycroftille Sherlock ei sanonut mitään muuta kuin olevansa poissa jonkun aikaa. Eikä asia Mycroftia sen suuremmin kiinnostanutkaan, ei sen jälkeen, kun Sherlock oli vannonut Redbeardin (isoveli veti Redbeard-kortin aina toisinaan esille, kun halusi pitää pikkuveljensä mahdollisimman kauan kurissa) nimeen olevansa koskematta huumeisiin.

Sherlock seisoi malvan sävyisessä konsolihuoneessa ja tuijotti naama nyrpeänä pormestari Me’tä. Tämä virnuili ilkikurisesti istuessaan kaiteella ja heilutellessaan jalkojaan.

Clara pudisti päätään. >> Koettakaa käyttäytyä, te kaksi. >>
>> Tietysti me käyttäydymme, vai mitä Sher? >> pormestari Me lupasi.
>> Voinhan minä koettaa, mutta en lupaa mitään >>, Sherlock sanoi välittämättä pormestari Me’stä.
>> Se kelpaa minulle >>, Clara sanoi väännellessään konsolipöydän vipuja.
Sherlock laski katseensa tähän. >> Minne me olemme muuten matkalla? >>
>> Olemme matkalla kuolemaani, kiertotietä pitkin >>, Clara lausahti ja käänsi vivun alas, jolloin TARDIS alkoi pitää tuttua ääntänsä. >> Eli toisin sanoen kohti Fairylandia. >>

Sherlock hymähti ja kietoi kätensä Claran ympärille, jolloin tämä painoi päänsä vasten hänen rintakehäänsä. Sillä hetkellä kaikki oli hyvin – ainakin melkein, jos unohdettiin pormestari Me’n mukana olo. Ehkäpä tämä voisi ”unohtua” Fairylandiin, kun he lähtisivät sieltä. Ja Sherlock voisi pitää Claran kiireisenä, ettei tämä tajuaisi vähään aikaan pormestari Me’n ”unohdusta”. Hän voisi ehdottaa Claralle visiittiä 60-luvun Pohjois-Kaliforniaan: hän oli aina halunnut selvittää kuka oli Zodiac Killer, poliisit kun olivat mokanneet senkin tapauksen selvittämisen. Clara rakasti seikkailuja, joten tämä olisi varmasti helppo ylipuhua siihen. Kyllä, niin hän tekisi.

Pahankurinen virne levisi Sherlockin huulille. Hän iski silmäänsä pormestari Me’lle, joka värähti tahtomattaan, ja kumartui sitten painamaan pikaisen suukon Claran päälaelle.


« Viimeksi muokattu: 27.01.2019 14:43:17 kirjoittanut tirsu »
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor

Sindarin lapsi

  • ***
  • Viestejä: 62
  • hirvee hirvi-fani
Wow ( :))

Voisin oikeasti kuvitella lukevani Sherlockin mielensisäisiä ajatuksia. Varsinkin alkupuoli, wow! Olet saanut luotua tekstiksi sen , minkälaiseksi olen aina kuvitellut mestarietsijämme. Kaikki turhat ajatukset ja tuskan ja yms. Aivan mahtavaa! Yleensä en lue Sherlock ficcejä koska ne on aika bullshittiä tai en muuten pidä niistä koska kukaan ei vielä ole pystynyt kuvaamaan Sherlockia niin kuin hänet tunnen ennen tätä päivää.  Luin koko sangen pitkän tekstin suu pelkkänä o:na, koska tosi mahtavaa. Miksei tässä ole muita kommentteja  ???
Ei kirjoitusvirheitä ainakaan mun silmään, teksti oli sujuvaa ja eteenpäin vievää, se on myös raikasta ja täynnä rikkaita yksityiskohtia. Ainut miinus on se että sekoitti tähän Claaran mutta sehän oon vain minun omaa tyhmyyttä kun en kestä kahden mestari fandomin sekoittamista. Eipä siis ollut parannettavaa oikeastaan  ::)

tirsu

  • BubblegumKnight
  • ***
  • Viestejä: 1 998
  • Clara, my Clara
Oih! Sindarin lapsi, kiitos todella paljon aivan ihanasta kommentistasi! Se sai (onnen)kyyneleet silmiini. Kommettisi lämmitti sydäntäni todella paljon!  :D  :-*

Et tiedäkään kuinka paljon mulle merkitsee se, kun sanoit, että olen onnistunut hyvin kuvaamaan Sherlockia. Olin epävarma sen suhteen kuinka hyvin siinä onnistuin, sillä Sherlock on mielestäni vaikea hahmo kirjoittaa. Oli todella ihanaa kuulla, että olin onnistunut siinä huomattavasti paremmin kuin kuvittelin.

Ja oikein mukavaa kuulla, että pidit tästä muutenkin. Ylistävät sanasi saavat mut ihan sanattomaksi. ^ ^

Harmi, ettet erityisesti pitänyt siitä, että Clara oli tässä mukana seikkailemassa. Hän on suosikki(DW)hahmoni ikinä ja tumblr'n ansiosta olen tosiaankin alkanut shipata häntä ja Sherlockia. Mielestäni he kaksi sopivat oikein hyvin yhteen. Joten syyttäkäämme tumblr'a.  ::)

Vielä kerran, suuret kiitokset aivan ihanasta, sydäntä lämmittävästä kommentistasi! 。◕‿◕。

-tirsu
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor