Varjo-olennon tytär, K-11, prologi + 4/?

[Nahme]

Nimi: Varjo-olennon tytär
Kirjoittaja: Nahme
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: Prosymna
Varoitukset: Itsemurha aivan lopussa..

A/N: Aloin kirjoittamaan tätä alusta, vaikka alkuperäistä versiota en täällä ole julkaissutkaan, niin sen kumminkin mainitsen. Tähän kyseiseen tarinaan liittyen on täällä jo yksi tarina julkaistu, nimittäin Prosymna, S

PROLOGI
Nainen katsoi verhojen raosta ulos, alas vilkkaaille kaduille. Hän oli joutunut pysymään sisällä jo lähes yhdeksän kuukauden verran, mutta pian se olisi vihdoin oli. Olento, lapsi, jota hän kantoi sisällään syntyisi pian. Huoneen ovi avautui ja sulkeutui. Nainen käänsi katseensa saapuneeseen, kolmen vanhaan vaaleahiuksiseen  poikaan, ja nyökkäsi tuolle lähes huomaamattomasti.

Lapsi syntyi talven pimeimpänä yönä. Kuu oli pimeänä, eikä tähtien valo päässyt maahan paksujen pilvipeitteiden takaa. Useiden kivuliaiden tuntien jälkeen, yön pimeimmällä hetkellä, lapsen ensimmäinen parkaisu rikkoi yön luonnottoman hiljaisuuden. Äiti vain vilkaisi lapsen yönmustia hiuksia ja kuunloisteen valkeaa ihoa, ennen kuin käski viedä ”tuon olennon” pois.

Palvelija kietoi tytön huopaan, poistuen sitten talosta varjoihin kätkeytyneenä. Hän oli saanut käskyn ja totteli. Vie lapsi Metsään ja jätä. Kyllä hän tiesi, miksi lapsi piti viedä Metsään. Vampyyrit. Ihmissudet. Henget. Varjo-olennot. Yhdelläkään ihmisellä ei ollut mahdollisuutta selvitä elossa siellä. Saati pieni lapsi.

Palvelija katsoi lasta silmiin. Nuo vain pienen hetken elämää nähneet silmät katsoivat takaisin hopeanhohtoisina tähtinä. Tietäväisinä, kuin tuo olisi selvillä kohtalostaan. Palvelija pudisti päätään. Ei lapsi voinut ymmärtää. Tuo oli pelkkä vastasyntynyt. Pelkkä uhrilahja Metsälle, jotta se jättäisi kaupungin rauhaan.

Nainen pääsi puurajan luokse. Hän näki Metsässä kulkevia mustia hahmoja. Varjo-olentoja. Nainen nielaisi peloissaan ja laski lapsen lähimmän puun taakse. Hän kääntyi ja juoksi paluumatkansa, taakseen katsomatta. Kukaan ei pitänyt Metsän lähettyvillä olemisesta.

Palvelija ei katsonut taakseen, eikä nähnyt kuinka lapsi liitettiin varjo-olentojen sukuun vain muutamalla sanalla. Yhdellä nimellä, Prosymna.

[Nahme]

1. LUKU
”Prosymna”, varjo-olentojen johtaja lausui nimen lempeydellä, joka annettiin vain tuolle yhdelle.
Vuoden vanhan tytön katse kääntyi puhujaan, tuon huulilla oli pieni hymy. ”Meidän on aika mennä”, olento kuiskasi lapselle, joka nyökäsi vastaukseksi. Vain puoliksi olevainen ojensi kädensä, johon tyttö pelottomana tarttui. Varjo ei kyennyt ymmärtämään vieläkään lapsen mieltä, joka tuntui toimivan täysin eritavoin kuin kaikien muiden ihmisten. Ennemmin kymmeniätuhansia vuosia vanha Metsän olento, kuin vuoden vanha ihminen.

”Me menemme tapaamaan Metsän johtajia. He eivät tule pitämään, kun kuulevat meidän liittäneen sinut sukuumme”, Varjo kertoi ääni tyynenä, vaikka hänen sisällään myllersivät tunteet, joita hän ei ollut ennen tytön saapumista koskaan tuntenut. ”Symna. Kaikkein tärkeintä on, että et puhu, jos sinulle ei puhuta”, Varjo ohjeisti lasta, joa puristi hänen kättään. ”Valjo. Ei pelkää. Tymna olla tulvatta”, tyttö lausui luottavaisesti, vaikka ääni olikin vain pelkkä kuiskaus. Varjon kasvottomissa kasvoissa näkyi surullinen hymy.

Varjo istui omalle paikalleen kokousaukiolla ja nosti tytön syliinsä. Lapsi nojasi olennon rintaan ja katseli hiljaisena, kun muut, kaksitoista, Metsän johtajaa saapui aukiolle vuorollaan. Ensimmäisinä ihmissusi ja vampyyri, keskenään jutellen. Juttelu päättyi, kun he näkivät lapsen varjo-olennon sylissä.

”Se on ihminen”, vampyyrien johtaja oli ensimmäinen, joka puhui aloittaen kokouksen pääaiheeksi käyvän aiheen. Prosymna katsoi puhujaa, tallentaen mieleensä jokaisen yksityiskohdan tuosta. Jopa tytön kuunloisteista valkeaa vaaleamman ihon. Vanhat silmät, jota olivat kuin epäonnistunut yritys saada tytön oman Varjon silmien tuli ja loiste. Lapsesta vampyyri näytti hyvin vanhalta ja helposti särkyvältä, mutta silti hyvin vaaralliselta ja tuhoutumattomalta. Eikä hän kyennyt ymmärtämään, miten yksi henkilö saattoi olla samaan aikaan särkyvä ja tuhoutumaton.

”Mitä oikein ajattelit, kun otit tuon ihmisen?” ihmissusi murahti, vampyyrin tavoin ihmistä korostaen. Aivan kuin Varjo ei olisi vielä tajunnut, mikä hänen sylissään istui. Kaikista olemattomin hahmo silitti hiljaisuudessa kaikkein olevaisimman tummia kiharoita, pitkittäen vastaksensa antamista. ”Hän on uhri kaikkein pyhimmälle. Hän vain on erilainen uhrilahja kuin kaikki muut ihmiset. Kaikkein pyhin otti uhriksi sielun, ei ruumista”, Varjo lausui hitaasti, ääni täysin neutraalina. ”Kaikkein pyhin siunasi lapsen liitoksen sukuuni, teki Prosymnasta tyttäreni”, varjo-olento kertoi. Kaikki hiljenivät. Vain hetkeksi, sillä seuraavaksi alkoi kiivas keskustelu.

”Olet pitänyt ihmisen elossa. Ja antanut sille nimen”, virvaliekki sanoi, ääni vähemmän raivoisana kuin kaikilla muilla, mutta täynnä inhoa, joka sai ihmisen liikahtamaan varjo-olennon sylissä. Varjon käsi silitteli lapsen hiuksia rauhoittavasti. ”Etkä mitä tahansa nimeä”, vampyyri lausui sanansa varoen vihaista sävyä.

Varjo katseli muita johtajia, odottaen. Kaikki kävivät hiljaisia kesusteluja neuvoa antaviensa kanssa. Hän tiesi, että lapsi tulisi selviämään. Jos lapsi ei olisi ollut kaikkein pyhimmän mielestä tarpeeksi arvokas nimeä kantamaan, ei tuo olisi sillä hetellä Varjon sylissä.

Ja Varjo oli oikeassa. Hän poistui kokouksesta kantaen pitkän äänestyksen aikana nukahtanutta tyttöä.

[Drakness]

Mielenkiintoista. Olen itsekin varsinainen varjokulkija, joten kiinnostuin. Virheitä en huomannut (en osaa rakentavia kommentteja), joten jään odottamaan jatkoa. Toivottavasti sitä on pian luvassa?

[Nahme]

A/N: Sanon, etten ihmettele, vaikka tässä olisikin kirjoitusvirjeitä, sillä koneellani on vaikkeuksia koon kanssa sekä muutamien muiden kirjaimien kanssa.

2. LUKU
Prosymna istui puussa ja katseli ihmisten kylään. Ihmisiä, jotka kulkivat nopeasti Metsän ohitse. Ihmisiä, jotka vilkuilivat koko ajan Metsän suuntaan peloissaan. Eikä hän kyennyt ymmärtämään, miksi he pelkäsivät. Ei mitään syytä. Hänen huomionsa keskittyi erityisesti poikaan, joka ei haissut pelolle. Vain vihalle. Poika oli kuten kaikki muutkin ihmiset, vaalea hiuksinen ja rusehtava ihoinen. Tyttö vilkaisi omia käsiään, joiden tiesi olevan paljon vaaleammat. Poika ei leikkinyt toisten lasten  kanssa, vaan mulkoili vain Metsää. Prosymna liikahti paikallaan ja poika tuntui huomaavan sen. Siniset silmät kääntyivät katsomaan suoraan hopeisiin ja poika perääntyi. Ei vieläkään pelkoa.

Prosymna hyppäsi puusta ja vilkaisi taakseen. Poika lähti juoksemaan ja laskeutuvan auringon valossa tyttö lähti juoksemaan tuon perään. Kukaan ei tuntunut huomaavan häntä tai katsoivat vain hieman kummastuneina. Prosymna ei kumminkaan välittänyt muista, seurasi vain poikaa. Poikka meni sisälle taloon ja tyttö katsahti ympärilleen ennen kuin meni talojen väliselle kujalle ja nousi laatikkokasan päälle. Hän katseli pienestä ruudusta – ikkunaksi Varjo oli sellaista kutsunut – poikaa ja joitakin muita ihmisiä. Hän kuunteli puheita, vaikka ihmisten sanat olivatkin hänen korvilleen vieraat. Tyttö säpsähti ikunan takana, kun ihmisnainen löi poikaa. Metsän kasvatti putosi maahan, saaden laatikot päällensä. Lähimmistä taloista tuli ihmisiä katsomaan ja kun yksi laatikoista nostettiin pois tytön päältä tuo oli lähes luonnottoman nopeasti pystyssä ja juoksemassa kohti Metsää.

Lapsi pysähtyi heti Metsän turvallisten puiden kätköihin päästyään ja nosti katseensa Varjoon, jonka silmissä oli jokin surunkaltainen tunne. Prosymna katsoi kasvattajaansa kummissaan. ”En estä, päätit mitä tahansa”, varjo-olento lupasi, antaessaan atseensa tutkia tyttöä, joka alkoi pudistamaan päätään tajuttuaan isäksi kutsumansa sanat. ”Symna ei kuulu sinne. Symna ei ole ihminen”, tyttö sanoi hyvin päättäväisesti ja Varjon ohittaen lähti kävelemään kohti kotiaan.

***

Seuraavana aamuna Prosymna istui jälleen Metsän rajalla, samassa puussa kuin edellisenäkin päivänä. Tutkija, kuten hän itse asian ilmaisi. Tutki ihmisten elämää ja tapoja. Jotakin Metsän asukkaille niin käsittämätöntä asiaa. Sama poika, kuin edellisenäkkin päivänä, saapui puolen päivän aikaan ja katsoi suoraan Prosymnaan. Tyttö viittoi kädellään, kutsui poikaa luokseen. Ihminen vilkuili ympärilleen, mutta kukaan ei tuntunut kiinnostuneen hänestä, joten hän asteli varovaisesti Metsää kohden. Tällä kertaa hänessä oli pelkoa. Paljon ihmismäisempää. Prosymna hyppäsi alas puusta ja johdatti pojan hieman syvemälle, saaden tuon joka hetki pelkäämään enemmän. Lopulta tyttö istahti maahan ja viittoi poikaa tekemään samoin. Prosymna istui poikaa katsellen ja mietti, ennen kuin nosti kätensä rintansa päälle. ”Prosymna”, tyttö lausui nimensä hitaasti, miettien, että ymmärtäisikkö ihminen sen. Poika kurtisti kulmiaan. Tyttö mietti hetken ennen kuin käänsi kätensä niin, että osoitti nyt etusormellaan itseään ja toisti nimensä. Sitten hän osoitti poikaa ja näytti kysyvältä. ”Alexander”, poika sanoi, kasvot selvästi kirkastuneina ymmärryksestä. Prosymna toisti pojan nimen.

Lapset kävivät keskustelua, jossa yrittivät osoittelemalla selittää sanojaan. Keskustelu ei kumminkaan kestänyt kauaa, sillä poika katsoi taivaalle ja lähti juosten takaisin tulosuuntaansa ja Prosymnakin palasi kotiinsa. Keskustelu oli kumminkin tytön ja pojan välisen ystävyyden alku, josta ajan myötä kehittyi hyvin voimakas side kahden vastakohtaisen elävän välillä.

[Nahme]

A/N: Tämä on lyhyt, mutta uskoisin seuraavan olevan pidempi, ainakin jos suunnitelmani toteutuvat oikeanlaisina.

3. LUKU
Prosymna katseli Varjoa. Varjoa ja pientä rasiaa tuon kädessä. Lapsen käsi nousi sylistä ja kosketti varovaisesti rasian kantta. Varjo laski rasian tytön syliin ja nyökkäsi äänettömään kysymykseen, jota tyttö ei ollut vielä uskaltanut tai tahtonut kysyä. Lapsi avasi rasian varovaisesti ja katseli tyynyn päälle asetettua kaulakorua. Kädet nostivat sen ilmaan ja asettivat paikalleen. Sormet sivelivät mustaan metalliin upotettua punaista kiveä ja tytön täytti tunne sisällä riehuvasta sähköstä. Ja sitten ei mistään. Keveydestä, tyhjyydestä. Hänen katseensa kääntyi omiin käsiin, varjo-olennon käsiin. Katse kääntyi Varjoon, silmät innosta loistaen. ”Sinä onnistuit! Prosymna sanoi, että Varjo onnistuu!” tyttö huudahti innoissaan ja kietoi kädet kasvatti-isänsä ympärille. Ensimmäinen halaus, joka ei ollut kummallekaan epämieluisa.

Varjo-olento lipui puiden ohitse, kohti Metsän rajaa. Ihmisen nähdessään hän ensin hidasti ja pysähtyi sitten kokonaan. Ihmisen säikähti selvästi ja katsoi olennon silmiin, rauhoittuen hieman. Olento, jonka silmät olivat väärän väriset ollakseen aito, sipaisi korua kaulassaan ja tunsi, kuinka paino palasi pieneen kehoon. Pieni puistatus aloi varpaista ja nousi nopeasti koskettaen jokaista pienintäkin solua. ”Todella... siistiä”, poika lausui katse täynnä intoa, hieman epävarmasti Metsän Kieltä lausuen. Tyttö nyökkäsi, istuutuen sitten pojan viereen. ”Varjo onnistui”, tyttö kertoi hymyillen. Hän ei ehkä ollut syntynyt varjoksi, mutta nyt hän oli viimein se joka hänen kuuluikin olla.

Prosymnan katse kääntyi kohti taivasta, joka pimeni nopeasti. Pilvet kerääntyivät kaksikon ylle. Talven pimein yö oli alkamassa. ”Pian”, tyttö lausui hiljaa. ”Symna on kahdeksan vuotta vanha, kuten ihmiset ikää laskevat”, tyttö lausui hitaasti, vaikka tiesi pojan tietävän asian.  Toinen vain nyökkäsi hieman. ”Pian. Liian pian. Nopeasti, liian nopeasti”, tyttö puhui, pojan mielestä käsittämättömiä sanoja, katse kaukaisuuteen luotuna. ”Mutta”, tyttö ääsi sanan kohdalla katseensa poikaan. ”Onneksi olet sinä”, tyttö sanoi hymyillen, nousten sitten seisomaan. Käden heilautus hyvästiksi ja korun sipaisu, turvallinen olemattomuus. Hän palasi kotiinsa vauhdilla, joka ei olisi ihmisruumiille koskaan ollut mahdollista.

Prosymna istui keskellä varjo-olentojen kylää, katse ylös suunnattuna, päässään käyden keskustelua kaikkein pyhimmän kanssa. Monet olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kuin uskoisivat hänen kertovan kaikkein pyhimmän sanat heille. Vaikka hän ei tehnyt niin koskaan. Talven ensimmäinen lumihiutale putosi taivaasta, leijaili tytön lävitse, saaden tuon värähtämään ja hypähtämään pystyyn. Prosymna käänsi katseensa Varjoon. ”Et ole kertonut”, tytön sanoissa ei ollut syytöstä, vain pettymystä. ”Neljätoista, ei kolmetoista”, tyttö lausui, saaden kaikki ympärillän olevat ymmärtämään. ”Miksi?”

[Nahme]

4. LUKU
Valoa. Pelkkää valoa kaikkialla. Prosymna kääntyili tyhjyydessä, yrittäen nähdä jotakin. Mitä tahansa. Sinun on aika nähdä, lapseni. Tyttö etsi äänen lähdettä, vaikka tiesi, kenestä se oli lähtöisin. Kaikkein pyhin. ”Mitä tämä on?” tyttö kysyi, ehkä hieman pelkoa äänessään. Tämä on alku. Prosymna nyökkäsi. ”Mitä tahdot minulle näyttää?” tyttö kysyi, saamatta vastausta. Hän kumminkin tiesi, että pian hän näkisi. Näkisi sen, mitä hänelle tahdottiin nähdä.

Valon rajoilla, jossain kaukana, mutta silti niin lähellä, alkoi pimeys muodostumaan. Varjot tekemään valosta siedettävän. Maa muodostui hänen jalkojensa alla ja taivas pään päällä. Taivas täyttyi tähdistä ja maa ruohosta. Alku, todellakin. Puut kasvoivat korkeuksiin ja tytllä oli tunne, että kyse oli Metsästä, vaikka se oli paljon hänen tuntemaansa suurempi. Muodostuivat aavikko ja jääerämaa. Kaikki muodostui vain hetessä ja sitten tyttö ei nähnytkään maailman rajoille saakka. Valosta ja pimeydestä muodostuva hahmo laskeutui maahan ja alkoi lausumaan sanoja, jota olivat Prosymnalle vieraita. Maasta alkoi muodostumaan kaksi hahmoa. Musta ja valkea, kummallakin otsassaan sarvet. Ensimmäiset yksisarviset. Prosymna. Diran. Lapseni. Kaikkein pyhin lausui noille kahdelle, äänessään puhdasta rakkautta. Sitten kaikkein pyhin katosi, jättäen nuo kahdestaan vasta luotuun maailmaan.

Yksisarviset loivat muut lajit. Kolmetoista toisistaan poikkeavaa lajia, jokaisella vahvuutensa. Heikkoutensa. Metsä jaettiin jokaiselle tasan ja elämä jatkui, muodostaen jokaiselle lajille suuremmat laumat. Ensimmäiset toimivat valvojina, riidan sovittajina. Yksisarvisia syntyi uusia. Monia värejä, joista vain murto-osan tyttö osasi nimetä. Kaikki näytti niin täydelliseltä.

Sarvet iskivät toisiaan vasten. Viha huokui kaksikosta. Musta ja valkoinen. Hopea ja kulta. Hopeista verta vihreällä ruoholla. Valkoinen yksisarvinen kauhuissaan sisarensa vieressä. Peloissaan otettuja askelia taaksepäin. Diran! Poikani, mitä oletkaan tehnyt? Kaikkialla kaikuva ääni oli puhdasta pettymystä, joka sai kaikki valkeaa yksisarvista ja ihmistyttöä lukuunottamatta kaatumaan maahan, kädet omistavat olivat painaneet ne korvilleen kuin se estäisi puhtaan tunteen pääsyä. Prosymna. Tyttäreni. Surua, aivan liikaa. Valkea yksisarvinen painoi päänsä alas, häpeää ja katumusta suruun sekoittuneena. Valkean pää nousi kumminkin pian, jalat veivät tuota pois päin. Yli aavikon ja jääerämaan. Ylitse jättiläisten laajojen laaksojen ja ylitse maailman rajalle saakka. Kaikki lajitoverit perässään. Prosymna seurasi heidän matkaansa. Rangaistuksista ovin, vankiloista pahin. Kunnes Metsä tulee teidät noutamaan.

Kun yksisarviset lähtivät Metsä ajautui riitoihin ja sotiin. Laji lajia vastaan. Veli veljeä vastaan. Ja sitten saapuivat ihmiset, tuhoten puolet Metsästä. Lajit heräsivät jälleen unistaan, riidat jatkuivat pinnan alla, mutta nyt Metsällä oli yhteinen vihollinen. Ihminen. Ja he saivat ennustuksen.

Ihmiset rakensivat kylää ja Metsä alkoi lähettämään retkueita etsimään yksisarvisia. Eikä yksikään niistä palannut. Metsä alkoi pelkäämään, retkueet vähenivät, lopulta loppuivat kokonaan. Viimeinen retkue lähti, kun Varjo oli vain kymmenen vuoden vanha, kuten ihmiset aikaa laskevat. Prosymna tunnisti kasvatti-isänsä heti tuon nähdessään, Varjo joutui hyvästelemään oman sisarensa. Kuten niin monet muutkin ennen häntä.

***

Prosymna nousi sängyssään istumaan ja katsoi hetken ympärilleen. Nyt hän tiesi. Tyttö nousi ja asteli äänettömästi kohti kylän keskustaa. Mutta jokainen huomasi hänet ja alkoivat saapumaan ympärille. Prosymna odotti, että jokainen oli saapunut ennen kuin avasi suunsa. ”Nyt Symna tietää kaiken. Aivan kaiken”, tyttö lausui sanat kirkkaalla äänellä. ”Kuusi vuotta Symna on odottanut ja kukaan ei ole kertonut”, tyttö sanoi toteavaan sävyyn, katseen kiertäessä jokaisessa kuulijassa. ”Retkue”, Prosymnan lausuma sana sai aikaan muminaa. Pelon sekaista muminaa. ”Retkuetta ei ole järjestetty aikoihin. Eikä yksikään retkue ole ollut täysi”, tyttö lausui, saaden muminan kovenemaan. ”Mitä tarkoitat?” kuului Varjon kysymys, kun tuo kulki kasvattiaan kohden.

”Entisissä retkueissa on ollut vain kolmetoista ja opastaja”, tyttö lausui, saaden jälleen ympärilleen täyden hiljaisuuden. Jokainen tahtoi kuulla kaiken. ”Mutta Metsään kuluu neljätoista lajia”, tyttö jatkoi. ”Niin, yksisarviset olivat neljästoista laji. Mutta niitä ei ole enää!” kuului huuto olentojen joukosta ja myöntelevää mutinaa. ”Niin, yksisarviset lähtivät, mutta Metsä ei jäänyt vajaaksi. Pian yksisarvisten lähdön jälkeen tänne saapui uusi laji”, tyttö kertoi ja jokainen ymmärsi sanojen merkityksen. ”Ei. Se EI ole totta!” huusi jälleen joku. ”Me tarvitsemme retkueeseen ihmisen, jotta onnistumme”, tyttö lausui äänellä, jonka kaikkein pyhin oli voimistanut. Kukaan ei uskaltanut sanoa vastaan.

***

”Alexander. Prosymna tietää pyytävänsä paljon, mutta toivoo ystävänsä suostuvan”, tyttö lausui pojalle, joa katsoi kysyvästi ystäväänsä. ”Prosymna pyytää, että Alexander liittyy ihmisenä retkueeseen, jonka tarkoitusena on tehdä jotain, mihin tuhannet aikaisemmat eivät ole kyenneet”, tyttö kertoi. ”Hän pyytää sinua tehtävään, jonka epäonnistuessa jokainen tehtävän hyväksyjä kuolee.”