Kirjoittaja Aihe: BBC!Merlin: Kiellettyjä tunteita, salaisia päiväunia [S, merthur]  (Luettu 1543 kertaa)

Black rose

  • Romanttinen rosvotar
  • ***
  • Viestejä: 81
Title: Kiellettyjä tunteita, salaisia päiväunia
Author: Black rose
Fandom: BBC! Merlin
Genre: fluff, slash, PoV, one shot
Rating: PG/S
Pairing: Merthur
Disclaimer: En omista mitään, mikä kuuluu alkuperäiseen tarinaan, enkä saa tästä taloudellista hyötyä jne. Kirjoitettu lähinnä omaksi iloksi.
Summary: "Enhän minä mitään vapaapäivää oikeasti ollut halunnut, vaan kahdenkeskeisen hetken Arthurin kanssa. Yhden yön hänen jumalattoman pehmeässä sängyssään hänen jäntevää ruumistaan vasten käpertyneenä."
Perustuu löyhästi kolmannen kauden kahdeksannen jakson loppuun.
A/N: Ensimmäinen kirjoittamani Merlin-ficci, joka nyt vasta näkee päivänvalon.  Idea tästä on tosin ollut jo kohta vuoden, mutta nyt vasta kirjoittelin tämän puhtaaksi. Tämä on omistettu ystävälleni, joka on suuri Merlin & merthur fani, jolle kirjoitin tästä ensimmäisen raakaversion viime syksynä ;)
Ficcin idea on pieni söpöily ajatuksen tasolla, ei sen syvempi sekä pelkkä kokeilu kyseisellä fandomilla. Pahoittelen siis jo valmiiksi sitä mahdollisuutta, että hahmot saattavat olla ehkä hieman ooC.


Mutta. Kommenttit risuineen ja ruusuineen ovat tärkeitä! Olisin niistä erittäin kiitollinen.





KIELLETTYJÄ TUNTEITA, SALAISIA PÄIVÄUNIA



Merlin's PoV:


Ratsastimme takaisin linnaan huikeasta seikkailusta, jonka olimme taas kokeneet. Seikkailu, jonka suorittaminen merkitsi paljon Arthurille. Hänen oli löytänyt etsimänsä - Kalastajakuninkaan kolmikärjen. Tuo retki merkitsi minulle kuitenkin paljon enemmän kuin Arthurille - ehkä enemmän kuin kuvitella saatoinkaan. Kalastajakuningas oli puhunut vaarasta, joka kohtaisi meidät pian. Hän oli puhunut suuria sanoja tulevaisuudesta, jossa minun rooli olisi välttämätön, jotta Albion ja Arthur sen kuninkaana kukoistaisivat eivätkä tuhoutuisi. Vain minä voisin pelastaa meidät tuolta tuholta.

Kalastajakuningas antoi minulle pienen pullollisen Avalon-järven vettä, jota oli säilyttänyt vuosia odottaen oikean henkilön saapumista. Ja se oikea henkilö olin minä. Vesi näyttäisi minulle oikean ratkaisun hädän hetkellä. Olivat hänen varoituksensa totta tai ei, joukossamme oli silti jo yksi vihollinen, joka saattaisi hyvinkin olla kykeneväinen aiheuttamaan suuren vaaran - Morgana.
Päässäni pyöri, sillä en kyennyt kuitenkaan ymmärtämään aivan kaikkea, joten ajattelin kertoa tapahtumista Gaiukselle, kunhan vain pääsisimme takaisin kotiin. Tiesin, että hän varmaan voisi tietääkin jotain, sillä hän on niin vanha ja viisas sekä nähnyt maailmaa.

Camelotin rajalla pysähdyimme ja erosimme Gwainesta, joka ei voinut enää jatkaa matkaa kanssamme kuolemantuomion takia, jonka Uther hänelle oli langettanut aiemmin. Arthur oli pahoillaan, mutta Gwaine ei ollut oikeastaan millänsäkään. Hän vain virnisti omaan velmuun tapaansa ja totesi, että jatkaa matkaansa etelään katsastelemaan paikallisia tavernoja.
"Et voi jatkaa noin!" huudahdin, mutta Gwaine vain naurahti.
"Ainahan sitä voi yrittää."

Jätimme hyvästit ja jatkoimme matkaa. Vaalea vilja ylettyi lähes hevostemme ryntäille asti. Olimme molemmat aivan hiljaa. Minä ja Arthur.
Linnan tornit alkoivat näkyä tummanvihreän tuuhealehtisen metsän takaa, hevoset korskahtivat vaimeasti ja satulat narahtelivat. En voinut olla vilkuilematta välillä vierelläni ratsastavaan Arthuriin, joka vakavailmeisenä tuijotteli hevosensa mustaan harjaan. Lopulta hiljaisuus alkoi käydä liian kiusalliseksi niin, että näin lopulta velvollisuudekseni rikkoa jään.
"Täytyy todellakin sanoa, että oli kyllä aikamoinen reissu", aloitin ensin yskähtäen. Prinssi nosti katseensa ja vilkaisi minuun vaivihkaa. Pian hän kuitenkin taas käänsi ilmeettömät kasvonsa takaisin horisonttiin, josta  Camelotin valkoiset tornit paljastuivat.
"Tapasitteko muuten sen miehen siellä sillalla?" jatkoin kyselyä.
Arthurin huulilla käväisi virne, mutta hän vain hymähti.
"Ja, ja ne traakit olivat tosi pelottavia", totesin enkä voinut olla tutkailematta vaivihkaa prinssin ilmeettömiä kasvoja. Tosi asiassa ne olivat kyllä olleet melko hurjia, mutta lohikäärmeherrana en niitä kuitenkaan tosissani pelännyt. Olinhan tottunut erilaisiin suomullisiin taikaolioihin melkoisen hyvin.
"Entä se ovi. Se oli murskata minut!" yritin vielä saada keskustelua aikaiseksi luomalla äänelleni liioitellut kiihtyneen sävyn.
Arthur käänsi hitaasti katseensa minuun, ja voin vaikka vannoa, että hän pyöräytti sinisiä silmiään.
"Puhut toisinaan aivan hölynpölyä, Merlin", Arthur totesi rauhallisesti. "Tarkoitan, että ethän sinä tiedä siitä mitään, etkä edes ollut siellä."
En voinut sille mitään, että kastoin prinssiä kuin järkensä menettänyttä, sillä tietenkin olin ollut.
"Olinhan", tyydyin vain sanomaan, vaikka mielessäni olisikin poltellut arvuutella Arthurin mielenterveyttä tai muistin järkkymistä. Mutta koska olin vain pelkkä palvelija, sellainen ei ollut sopivaa, ja kaiken lisäksi Arthur vaikutti juuri nyt siltä, että olisi sietänyt piikittelyäni normaalia vähemmän.
"Et ollut", Arthur sanoi tiukasti. "Etkä ole nähnyt minua päiviin. Olit pienellä  retkellä poimimassa yrttejä tai mitä sinulla nyt ikinä onkaan tapana tehdä."
Hän heilautti käsiään suureleisesti kuin vielä ilmaisten etteivät asiani kiinnosta häntä, minkä takia hän ei voi tietää niistä mitään. Tiedän kuitenkin, että hän tietää.
"Aa... Niin tietysti", totesin ymmärrettyäni, mitä Arthur oikein tarkoitti. Tehtävä oli ollut yksin hänen. Se oli niin sanottu miehuuskoe, joka osoittaisi olisiko prinssissä ainesta kuninkaaksi. Olisi varmasti noloa, jos avunanto tulisi muiden tietoon. Arthur joutuisi hakemaan jonkin muun esineen tai sitten pahimmassa tapauksessa... menettäisi kruununperijän arvonimensä ja oikeutensa Camelotin kruunuun Utherin jälkeen.
"Jos isänne saisi tietää, ettette ollut yksin..."
"Niin, Merlin. Joten pidä vain suusi kiinni", Arthur sanoi ja katsoi minua tuimasti vaaleiden kulmiensa alta. Hän vaikutti todellakin tarkoittavan sitä mitä sanoi.
Nyökäytin päätäni.
"Ehdottomasti, teidän korkeutenne", lupasin, mutta jäin hetkeksi punnitsemaan sanojani. Mieleeni oli nimittäin noussut eräs ajatus, jonka ääneen ilmaisemisesta en ollut täysin varma. En ollut varma siitä, kuinka Arthur reagoisi.
"Teen ihan mitä tahansa käskette", lisäsin ja vilkaisin varovaisesti Arthuriin yrittäen tulkita prinssin kasvojen ilmeitä.
"Maksusta", uskaltauduin lopulta toteamaan kuin ohimennen. Pienoinen jännitys kutitteli kurkkuani seuratessani Arthurin kasvoilla vuorottelevia ilmeitä tämän kääntäessä katseensa hitaasti minuun.  Prinssin kasvoilla vuorottelivat kummastus ja epäluulo, muttei suuttumus. Näytti siltä, että hän oli kuin olikin tarvittaessa lahjottavissa.
"Millaisesta maksusta?" hän kysyi lopulta lievä hämmennys äänestään paistaen. Siniset silmät tutkailivat minua herkeämättä.
Aloin empiä, sillä eihän sellaista asiaa voisi näin suoraan sanoa. Mitä Arthurkin ajattelisi?
"Vapaapäivä", sanoin lopulta, jo kiroten oman pelkuruuteni mielessäni.
Arthurin kasvoilla käväisi varjo helpotuksesta. Aivan kuin hän olisi odottanut jotain aivan muuta.
"Hmm... Luulen, että olet tainnut syödä liikaa niitä yrttejä, joita poimit", hän totesi naurahtaen kiusoittelevasti ja antoi hevoselleen pohkeita karauttaen sitten vehreän lehtimetsän syleilyyn. "Saat mitä haluat, kunhan muistat vain pitää suusi!" Arthur huudahti vielä ennen kuin katosi näkyvistä.

Hymähdin itsekseni.

Vapaapäivä.

Saat mitä haluat.


Enhän minä mitään vapaapäivää oikeasti ollut halunnut, vaan kahdenkeskeisen hetken Arthurin kanssa. Yhden yön hänen jumalattoman pehmeässä sängyssään hänen jäntevää ruumistaan vasten käpertyneenä.  Antaisin siitä vaikka mitä - jopa vapaapäivän tai taikavoimani. Olin kuitenkin ollut auttamattoman ujo enkä uskaltanut tuoda tunteitani ja oikeita ajatuksiani esiin. Oikea pelkuri, jänishousu. Pelkäsin Arthurin reaktiota. Arthurhan olisi voinut suuttua tai sitten - vielä pahempaa - vain nauraa. Hän olisi pitänyt minua tärähtäneenä ja matkasta ylirasittuneena. Toisaalta hän olisi myös voinut häätää minut hovista tai sitten lukinnut tyrmään. Sitä en olisi halunnut. En haluaisi eroon hänestä, sillä hän on minulle kaikki. Kurjina päivinä syy siihen, että edes jaksan nousta sängystä ylös. Hän tuo mustavalkoiset päiväni täyteen kirkkaita värejä. Vaikka tunteeni ovatkin kielletyt, rakastan häntä siitä huolimatta. Illalla käydessäni maaten, ajattelen häntä ja hänen kasvojansa. Kykenen näkemään hänet aivan selvästi. Kykenen tuntemaan hänen kosketuksen ihollani, näkemään hänen virnistyksensä sekä kuulemaan hänen ääneensä kehräämässä korvani juuressa, jos vain tarpeeksi syvennyn ajatuksiini.

Hänen silmänsä ovat siniset kuin kristallinkirkas kimmeltävä puro, joka luikertelee vehreän laakson lävitse raviten maaperän ja kaunistaen maiseman.

Hiukset vaaleat ja tuuheat kuin viljapelto, joka syksyisin valmistuessaan vaalenee ja laskee päänsä kuin nöyrtynyt palvelija. Ne huojuvat leppoisassa tuulenvireessä ja odottavat tunnollista kerääjäänsä. Vaalea sileä iho sekä jäntevä ruumis.

Lihakset jännittyvät joka liikkeellä kuin valmiina syöksymään suin päin seikkailuun tai sitten kiertymään toisen ihmisen ruumiin ympärille.

Ääni lempeä ja miellyttävä. Ei yhtään epämiellyttävä, karkea tai kova, vaan aivan kuin tuhatpäisen lintuparven luritus tai tumman ikimetsän rauhoittava humina.

Täyteläiset vaaleanpunaiset kuin taitavan käsityöläisen veistämät huulet, jotka raottuvat ja tapailevat sulosointuisia sanoja. Niille kohoava ilkikurisuutta viestittävä vino hymy kaikessa kiusoittelevaisuudessaan työntää auringon paksujenkin pilvien takaa kerta toisensa perään. Vaimea soinnikas nauru ja viiruksi kaventuvat silmät.

En voinut olla hymyilemättä mielikuvalle. Oma yksityinen piristysruiskeeni, fantasioitteni satuprinssi. Vaikka hän naljaileekin ja ärsyttää minua välillä aivan tahallaan, en kuitenkaan ota siitä itseeni, sillä tiedän. Minä teidän, ettei hän tee sitä ilkeyttään tai vain vihasta minua kohtaan. Arthur on siihen aivan liian sympaattinen ja puhdassydäminen. Yksinkertaisesti pohjimmiltaan liian kiltti. Hän vain naamioi tunteensa esittämällä tunteetonta pokerinaamaa ja pelkäämätöntä urhoa, jolle mikään ei merkitsisi mitään. Onhan Arthur rohkea, mutta mitä hän tekisi ilman minua. Kuka onkaan pelastanut hänen henkensä monen monta kertaa? Kenen ansiosta hän on nyt tässä? Kuka on vastuussa hänen tulevaisuudestaan? Kuka on kenenkin kohtalo?

Hymähdin itsekseni muistaessani sanonnan kaukaa lapsuudestani.
"Rakkaudesta hevonenkin potkii."

Se pitänee tismalleen paikkansa. 
                                                                                       
B.R
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 09:58:05 kirjoittanut Vanilje »
Your silent whispers, silent tears...

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 634
En yleisesti ottaen ole kovinkaan ahkera lukemaan merthuria, vaikka kyseisestä parituksesta tykkäänkin. Jotenkin kaikki ficit, jotka olen avannut, eivät ole olleet niin hyviä, että jaksaisin avata niitä lisääkin. Tämä oli kuitenkin suhteellisen söppänä, vaikka jossain vaiheessa Merlinin romantisoiva puoli veti hahmon pikkaisen epäuskottavaksi, mutta rakkauden huuma nyt tekee sellaista. :D Jossain määrin olisin kaivannut persoonallisuutta, koska esimerkiksi ”kurjina päivinä syy siihen, että edes jaksan nousta sängystä ylös” on hyvin kliseemäinen eikä siksi kovin hauska.

Ideana tämä oli mahtava, koska tuon episodin loppu oli kyllä aivan liian söpö. Ehkä aavistuksen jopa petyin, kuinka vähällä tässä tavallaan päästiin, mutta ymmärrettäväähän se oli. Ainoastaan hieman dissaan sitä, kuinka paljon ficin alku keskittyikään siihen, mitä episodissa tapahtui. Pidän siitä, että pohjataan johonkin valmiiseen, mutta sille ei saa antaa liikaa tilaa tai lukijalle tulee fiilis, että lukee vain ”käsikirjoitusta”. Alkua olisi siis voinut hyvinkin tiivistää.

Sitten pieniä nipotuksia…
En voinut sille mitään, että kastoin prinssiä kuin järkensä menettänyttä, sillä tietenkin olin ollut.
Katsoin.
"Etkä ole nähnyt minua päiviin. Olit pienellä  retkellä poimimassa yrttejä tai mitä sinulla nyt ikinä onkaan tapana tehdä."
Ylimääräinen välilyönti tuossa.
Vaalea sileä iho sekä jäntevä ruumis. Ääni lempeä ja miellyttävä.
Tämän kaltaiset virkkeet ovat musta vähän niin ja näin, tässä ne eivät oikein toimineet. Olisin siis halunnut aivan kokonaisia virkkeitä predikaatista lähtien.
Täyteläiset vaaleanpunaiset kuin taitavan käsityöläisen veistämät huulet,
Noiden kahden sanan väliin saisi tulla pilkku.
Vaikka hän naljaileekin ja ärsyttää minua välillä aivan tahallaan, en kuitenkaan ota siitä itseeni, sillä tiedän. Minä teidän, ettei hän tee sitä ilkeyttään tai vain vihasta minua kohtaan.
Tässä minua häiritsi muotoilu. Olisit hyvin voinut vain jatkaa, että sillä tiedän, ettei hän tee… Lisäksi tuo jälkimmäinen tiedän näyttääkin olevan teidän.

Tämä oli kuitenkin oikein hyvä ficci ensimmäiseksi merthur-ficiksi. Vaikka idea painottuikin vahvasti Merlinin ajatuksiin, se oli oikein hyvä. Loppu oli tehokas ja hauska, tämä ei ollut ihan hirmuisesti liian pitkä, vaikka edelleen sanon alun olleen liian pitkä episodiin pohjautuessa. Kokonaisuutena tämä oli miellyttävä lukukokemus, joten kiitoksia tästä!

- Mustis

Black rose

  • Romanttinen rosvotar
  • ***
  • Viestejä: 81
Mustekehrääjä: Kiitän :)

Kuten jo sanoin, tämä oli aikalailla sellainen kokeilu kyseisestä fandomista. Tarkoitus ei ollut olla kovinkaan syvällinen saatikka omaperäinen. Osa noista lausahduksista esim. juuri tuo sängystä nousu -juttu olivat tarkoituksellakin ehkä sellaisia siirappikliseitä. Tiedostan siis kyllä nuo kliseet  ;)

Kieltämättä pohdin melko pitkään, kuinka paljon oikeasti otan alkuperäisestä episodista. Tämä nykyinen määrä kuitenkin tuntui ehkä loppujen lopuksi luontevimmalta. Typoja saattaa kyllä toki olla lievästi lukihäiriöisenä ja melko nopsakasti kirjoitettuna. Pitänee siis korjailla hieman noita, joita listailit sitten, kun aikaa vain siihen on. Yes. Pistänpä siis korvan taa.

Mutta... kiitoksia vielä kommentista!   
Your silent whispers, silent tears...

Camiela

  • ***
  • Viestejä: 368
Kommenttikampanjasta hei!

En ole koskaan ennen lukenut ficciä, jonka fandomina on Merlin. Juuri siksi valitsinkin tämän. Merlin/Arthur ei ole parituksenakaan minua paljoa kiehtonut, mutta pitäähän sitä aina olla testata. Eikä tämä nyt niin paha ollut kuin aluksi luulin.

Tapahtuma oli täysin yhdistettävissä canoniin ja erityisesti pidin Merlinin dialogista, joka sai hänet IC:ksi.

Lainaus
"Ja, ja ne traakit olivat tosi pelottavia"
Etenkin tässä kohdassa pystyin sielunisilmin näkemään Merlinin ja Arthurin ratsailla keskustelemassa.

Merlinin haaveilu ja unelmointi oli ehkä hieman ylitsevuolasta. Kuvailu oli kylläkin kaunista, mutta ehkäpä ei niin Merlinin henkilöhahmolle sopivaa. Kuitenkin pidin tästä kuvailusta todella paljon, koska se oli uudenlaista rinnastuksillaan sekä hyvin selkeää. Lisäksi se oli täydellinen kuvaus Arthutista ;)

Tietysti tähänhän olisi tullut juonellista särmää enemmän, jos Merlin olisi paljastanut haaveensa. Toisaalta, ficci olisi muuttunut pois söpöilevästä.

Hmm... Mikä on siis oma "virallinen" mielipiteeni tästä?
- Pidin tästä ficistä yllättävän paljon. Vaikka tämä ehkä meni hieman OoC:n puolelle, oli ficci mukavaa luettavaa ja onnistunut. Kuvailusta erityisesti pisteitä! Se oli oikeasti ihanaa luettavaa. Kirjoitusvirheitä oli muutama. Ylimääräisiä kirjaimia oli sanoihin joutunut, mutte se ei oikeastaan haitannut lukukokemusta :)

Kiitokset uuden fandomin esittelystä!
Camiela

Black rose

  • Romanttinen rosvotar
  • ***
  • Viestejä: 81
Kiitos kommentoinnista, Camiela :)

Mukava kuulla, että uskallauduit sukeltamaan tuntemattomaan eli Merlin-ficcien pariin. Lämmittää mieltä mukavasti, jos vielä kaikenlisäksi ihan pidit ficcistäni sekä sen kuvailusta.

Ja kyllä... Myönnän. Meni paikoin hieman OoC:ksi ::) Mutta kuten jo olen aiemmin ilmaissut, oli tämä ficci pääsääntöisesti vain sellainen kokeilu kyseisellä fandomilla sekä tarkoituksellakin ehkä sellainen ei-niin-vakava ilmelähkön siiraappinen söpöily. Pitänee katsoa, josko keksisin jotakin uutta ja "järkevää" ideaa, ja kirjoittelisin lisää Merlin-ficcejä vielä joskus tulevaisuudessa.   
Your silent whispers, silent tears...

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 839
Olen katsellut uudelleen Merliniä, juuri aloittanut kolmannen kauden ja kun mainitsit, että tämä osuu kahdeksannen jakson loppuun, hieman pohdin odottaisinko, että ehdin päästä sinne saakka, mutta sitten aloitin lukemaan, enkä saanut enää lopetettua. Olit tosi ihanasti saanut lomitettua jakson lopun ja kirjoittamasi Merlinin ajatukset yhteen. Toive vapaapäivästä kuulosti todella siltä, hätäiseltä ehdotukselta, kun hän todella haluaisi kysyä jotain ihan muuta. Juuri tuo, että olit saanut saumattomasti yhdistettyä Merlinin ajatukset ja dialogin, toi vaikutelmaa, että hyvin voisin tässä lukea ihan sarjan Merlinin ajatuksia (mitä ne tietty ovat minulle, kivenkovana merthur-shipperinä ;D).

Lainaus
Enhän minä mitään vapaapäivää oikeasti ollut halunnut, vaan kahdenkeskeisen hetken Arthurin kanssa. Yhden yön hänen jumalattoman pehmeässä sängyssään hänen jäntevää ruumistaan vasten käpertyneenä.

Tämä oli kenties lempparikohtiani, tuli sellainen olo, että Merlin tuntisi todella olevansa turvassa kahden Arthurin kanssa, hänen syleilyssään. :) Ihan huokailin ääneen, kun niin kauniisti kuvailit Merlinin rakastavaa kuvaa Arthurista ja toiveistaan lähentää heidän suhdettaan. Arthurin, tai siis Bradleyn, silmät ovat kyllä ilmiömäiset, jään itsekin niitä välillä tuijottamaan suu auki, ei ihme, että Merlin on huomannut niiden kauneuden. ^^ Tuo ajatus, että Arthur on välillä ainoa syy, miksi Merlin nousee ylös sängystä kuulosti samalla niin aidolta ja samalla osuvalta kuvaukselta kirjoittamastasi Merliniltä. Koska tottahan se on ja siksi rakastin todella tuota yksityiskohtaa. Tämä ei myöskään ollut kovin surullinen kuvaus, vaikka puhuttiinkin yksipuolisesta rakkaudesta (tjaah, voihan tuosta lopusta muutakin päätellä ^^), vaan Merlin vaikutti olevan sinut asian kanssa ja kuten sanoikin, hän sai tarpeeksi mielikuvistaan ja siitä, että sai olla lähellä Arthuria. Minusta se oli todella ihana tyyli kuvata Merlinin rakkautta, ihanaa, että olit ottanut positiivisemman näkökulman tähän. Lopun toiveikkuus oli myös hyvin Merlinmäistä ja lohdullista. Arthur ei osaa oikein olla, ainakaan alkuun, rehellinen tuntemustensa kanssa ja hänellä on vaikeuksia ilmaista niitä, ehkä asia onkin kuten Merlin sanoi, rakkaudesta se hevonenkin potkii. <3 Kiitän paljon tästä piristävästä ruiskeesta, kolmoskausi alkaa olla paljon aiempia kausia synkempi ja tämä tuli oikein sopivaan kohtaan. ^^
« Viimeksi muokattu: 13.10.2021 23:11:14 kirjoittanut Meldis »
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚