Kirjoittaja Aihe: Kaukana kuin meri - [K-11, romantiikkaa, roadtrip] - XI luku 23.12.  (Luettu 3000 kertaa)

StaCa

  • Vieras
Ikäraja: K-11.
Genre: Roadtrip-romantiikkaa.
Yhteenveto: Mitä tapahtuu, kun aikaa on vaikka koko kesä, alla on vanha Volkkari ja meri on kaukana?
A/N: Pöytälaatikon tyhjennystä. Joku kaikista kiljoonista finiläisistä on saattanutkin novellin jo lukea jostain toisaalta. Tämä on vanha tarina, mutta pidän siitä kaikista heikkouksistaan huolimatta. Osat ovat varsin lyhyitä, että ihan helppolukuista kamaa. 





Prologi - Freija



Olen minäkin mytologiani lukenut. Kreikkalaiset ja roomalaiset, intialaiset tarinat kaikkine tuhansine jumalineen, kelttiläisiä sotaretkiä, viikinkejä ja Kalevalaa. Naiset niissä tunnutaan laitettavan aina kolmeen eri kastiin: joko ne ovat elämän antajia, niin saamarin kauniita, täydellisiä ja hyveellisiä, tai sitten syöjättäriä. Naisia edestä, käärmeitä takaa. Kuiskailevat miesten korviin viedäkseen ne turmioon. Kolmantena sorttina ovat tuhoavat naiset. Tökkäävät sormensa soppaan ja sekoittavat vähän saadakseen kaaoksen aikaan.

Jos ei ole helppoa olla nainen, niin ei ole helppoa olla jumalattaren läheisyydessäkään.

Minun suosikkini niissä taruissa on kuitenkin aina ollut Freija. Freija, Valfreyja, Vanadís.
Kaunein ja halutuin jumalattarista, rakastettu, kevytkenkäinen ja kumppaneita joka sormelle. Korujen perään kuin korppi kerrassaan. Samalla myös noita ja sodan jumalatar, oman tuonpuoleisensa Fólkvangrin hallitsija joka ajaa jättimäisten kissojen vetämissä sotavaunuissaan tantereita, vieden sotilaiden sieluista ne puolet jotka eivät kuulu Valhallaan.

Huima nainen.

Olisin kovin mielelläni ollut Freija.
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 08:11:26 kirjoittanut Pyry »

StaCa

  • Vieras
I - Ellu


”Siis täähän on aivan mahtava!” huudahti Linnea ja siveli sormellaan tuoretta, kiiltävää maalipintaa. Sen kirkkaansinisestä heijastui auringossa violetin sävyjä. Väri oli valittu pitkän harkinnan jälkeen. Linnea kiersi autoa myötä- ja vastapäivään, tehden satunnaisesti ihastuneen kiinnostuneita huomioita: ”En mä kyllä uskonut, että sä saisit siitä ruostekasasta näin hyvännäköisen. Kai se myös kulkee eteenpäin? Kuluttaako se paljon?”

”Ei se nyt niin paljoa kuluta”, hän vastasi, ”mä vaihdoin moottorinkin. Vanhaa siinä ei ole oikeastaan kuin kuori. Ja tietty osa kalusteista.”

”Ainiin! Saanko mä katsoa sisälle?” Linnea kysyi.

”Tietenkin, ei kai se nyt mikään salaisuus ole, kohtahan sä joudut katselemaan sitä pidempäänkin.”

Linnea veti sivuoven auki, kiipesi sisään ja nosti kulmakarvojaan yllättyneenä: ”Melkoinen... verhoilu.”

Melkoinen oli ihan oikea sana. Hän oli tarkoituksella valinnut 70-luvun kuosit, vaikka äitikin oli nostellut niille kulmakarvojaan auttaessaan häntä verhoilun ompelemisessa. Linnea ja äiti näyttivät aivan toisiltaan silloin, kun etsivät sanoja joilla ilmaista epäuskoinen hämmennyksensä loukkaamatta sanojen kohdetta.

”Sä et taida tykätä niistä.”

”Mä en sanonut etten tykkää. Veikkaan vain, että se vaatii vähän totuttelua. Onneksi niissä ei ole kuin kolmea väriä.”

Vain kolmea väriä, eikä kukkia, hän ei halunnut kukkia, vaikka ikkunoihin viritellyt verhot ja penkkien tyynyt veivätkin mielikuvat suoraan jonnekin post-hippiaikoihin.
Hän huokaisi. Linnean hyväksyntä oli mukava asia, vaikka ilman sitäkin hän oli ylpeä aikaansaannoksestaan. Puoli vuotta siihen oli mennytkin, puoli vuotta miltei joka ikinen vapaahetki sormet rasvassa, ruosteessa tai maalissa, ja ne vapaahetket olivat välillä melko tiukassa kun elämä vei mukanaan.



Joskus hieman ennen joulua, alkutalven pistelevänä pakkaspäivänä hän oli käynyt katsomassa uteliaisuuttaan ruosteista Volkswagen Westfaliaa, vuosimallia 1968, sitä sellaista jossa oli ylös nouseva katto, jotta sisällä mahtui seisomaan. Aito hippimatkailuauto jollaisesta hän oli salaa haaveillut viisitoistakesäisestä saakka.

Ellu. Hän oli nimennyt auton Elluksi, ja lähes kaikki siinä oli mennyt uusiksi. Mutta nyt Ellu näytti todennäköisesti paremmalta kuin nuoruudenpäivinään. Kaksi paikkaa edessä, yksi turvavöineen penkillä takana. Pöytä, pieni kaasuliesi, jääkaappi ja vesipumppu. Nukkumistilaa kahdelle, tai jos tiiviimmin suostui olemaan, kolmelle.

Hän näki Linnean hymyilevän tyytyväisenä. Ellu-projektin loppuunsaattaminen tarkoitti myös sitä, että hän pystyisi lunastamaan lupauksensa jonka oli Linnealle antanut aikoja sitten, humalapäissään. Tämä halusi nähdä Välimeren, laventelipellot ja Atlantin siinä sivussa. Hän oli luvannut viedä sisarensa merelle ja tämä ei todellakaan ollut antanut hänen unohtaa lupaustaan. Se huono puoli Linneassa oli, yleisen levottomuuden lisäksi. Kun sisar sai jotain päähänsä, piti tämä ideastaan kiinni kynsin hampain.

”Milloin me lähdetään?”

”Milloin sulla on viimeiset tentit?”

”Öäh, ensi viikon lopulla kai”, vastasi Linnea.

”Me voidaan lähteä vaikka heti sen jälkeen, jos sä haluat.”

Tytön kasvoilta saattoi lukea peittelemättömän innostuksen. Hän tiesi tämän hyökkäävän heti suoraan kirjastoon lainaamaan matkaoppaita ja nettiin suunnittelemaan reittiä. Jälkimmäistä hän oli tosin jo pyöritellyt mielessään useampaan kertaan Ellun kanssa puuhastellessaan. Jotain aivan perinteistä: lautalla Ruotsiin, siitä Saksan ja Alppien läpi Italiaan Välimeren rannalle ja lopulta Etelä-Ranskaa pitkin Atlantin rannikolle.

Hän oli itsekin innoissaan matkasta, vaikkei myöntäisikään sitä siskolleen kuin ehkä pahimman kidutuksen kourissa. Se, mikä oli alkanut humalaisena lupauksena, oli tullut lähemmäs ja lähemmäs pitkien talvipäivien aikana. Nyt hän ei meinannut malttaa odottaa lähtöä. Muutama asia oli vielä järjestettävänä, mutta kahden viikon päästä he olisivat jo kaukana Suomen viileästä ja sateisesta alkukesästä.

StaCa

  • Vieras
II - Nora


”Ota nyt vielä yks voileipä, kasvava poika tarvihtoo energiaa”, mummo usutti.

Hän kätki hymynsä ja kieltäytyi kolmannen kerran. Enää hän ei kasvaisi kuin leveyssuunnassa, ja se olisi väistämätöntä jos hän kävisi mummon luona useammin.

”Mittee työ niin kauas lähettä? Eikö tuota olis Suomessai näkemistä vaekka kuinka?”

”Oliishan sitä varmaan, mutta Linnea halusi, ja onhan se kiva käydä katsomassa muutakin kuin Suomea. Eikä me sitä paitsi edes mennä kovin kauas, eri asia olisi jos jonnekin Amerikkaan.”

”Ameriikkaan... miten työ ees saisitta sen auton rahattua Ameriikkaan?”

Huokaus. ”En minä tiedä. Laivalla, kai. Niin kuin Ruotsiinkin. Me lähdetään huomisaamuna.”

”Millonkas työ meinaatta tulla takasin?”

”Jaa-a, joskus ensi kuussa varmaan, kunhan siltä tuntuu. Ei meillä mitään aikataulua ole.”

Mummo tuhahti. Tuhahdus, joka kertoi sen, ettei tämä oikein hyväksynyt löyhää matkasuunnitelmaa, mutta oli jo luovuttanut kun ei näyttänyt onnistuvan kääntämään lastenlastensa päätä. ”Muista nyt aenakin vanhempana ja viksumpana kahtoo sen siskos perrään, se on niin huithapeli että unohtuu vielä johonkin kun viet sen niin kauas.”

Hän ei voinut olla nauramatta ääneen. Linneasta ei tosiaankaan tiennyt mitä tämä saisi päähänsä. ”Katson, katson. Kiitos muuten kahvista ja kakusta... ja tuota, voileivistä.”

***

Auringonpaiste taisteli tuulenhujakan kanssa heidän kiivetessään portaita ylöspäin, laivan kannelle saakka. Se sekoitti Linnean vaaleat hiukset ja sai kiljahtelevat lokit leijumaan miltei paikoillaan, vastatuulessa. Hän istui nauttimaan auringosta ja Linnea kiersi tutkailemassa kantta ja ympäröiviä maisemia, hymyillen kaikelle ja kaikille. Avatessaan silmänsä hän huomasi sisarensa kauempana, juttelemassa punaiseen mekkoon pukeutuneen tytön kanssa. Kovin Linnean tapaista, tämä onnistui hankkimaan seuraa mistä tahansa, varttitunnissa. Uteliaana hän asteli lähemmäs ja tutkaili nuorta naista. Tumma, suora ja kiiltävä tukka oli leikattu melko lyhyeksi, sellaiseksi joka ylsi juuri leuankärkeen saakka. Se oli vedetty pois silmiltä kahdella vaaleanpunaisella hiuspinnillä, mikä antoi olemukseen jotain pikkutyttömäistä. Silmät olivat tummat, yhtä tummat kuin hiuksetkin ja hänestä tuntui että niillä näki ajatuksiin saakka. Ilmassa leijui sähköä, eikä hän voinut olla värähtämättä.

Tyttö loi häneen terävän katseen huomatessaan olevansa tarkkailtuna ja sai Linnean kääntymään. ”Aijoo, tuo tuossa on mun isoveli. Se, jonka autolla me ollaan liikkeellä”, tämä selosti, ja vaihtoi sitten selostuksensa kohdetta: ”Tässä on Nora. Sekin on matkalla Ranskaan, eikö niin?”

”Joo”, Noraksi esitelty vastasi, ”lounaaseen, Bordeaux’n lähelle, mulla on siellä sukua. Isoisä etenkin.”

”Millä sä matkustat? Junalla vai?” uteli Linnea.

”Ajattelin liftata. Ei mulla kiire ole. Menen junalla sitten jos matkanteko ei etene ollenkaan. Mutta hei, mä taidan mennä etsimään itselleni jotain syötävää, jotten kuolen nälkään. Mä varmaan näen sua... teitä vielä ennen kuin ehditään Tukholmaan saakka.”


Noran poistuessa paikalta Linnea seurasi tovin tämän selkää ja käänsi sitten katseensa suoraan veljeensä. Silmissä kimalsi idea, jota ei ollut vaikea tunnistaa. Hän pudisti päätään. Ei tulisi kysymykseenkään.

”Noh, ainakin joksikin matkaa”, tyttö sanoi, ”Kai sinne autoon nyt mahtuu. Se vaikuttaa ihan kivalta tytöltä. Tai ei ainakaan miltään kirvesmurhaajalta.”

Kyllä hän Linnean ’ihan kivat tytöt’ tiesi, samanlaisia tuulispäitä kuin hänen rakas siskonsakin. Kahden sellaisen kanssa reissaaminen veisi hänet takuuvarmasti mielenhäiriöön. ”Ei. Autoon ehkä mahtuu, mutta mihin me se yöksi laitettais? Luuletko sä muka, että se suostuisi nukkumaan mun kyljessä kiinni?”

”Ei ehkä sun, mutta kyllä munkin vieressä saa nukkua.”

”Niin aina. Mutta ei onnistu, Linnea. Mä lupasin matkustaa sun kanssa, en sun ja jonkun... jonkun randomin.”

Linnea tuhahti, ihan samalla tavalla kuin mummo silloin kun ei ollut tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen, ja jätti hänet mielenosoituksellisesti yksin mennäkseen kurkkimaan laivan partaan yli, sen mereen piirtämiä kuohuja.

Hän huokaisi syvään. Linnea käyttäisi kaiken mielikuvituksensa kääntääkseen hänen päänsä niiden muutamien tuntien aikana jota matkaa olisi edessä.


StaCa

  • Vieras
III - Lilith ja Nea


Saaristomerikin on hurjan kaunis aurinkoisena kesäpäivänä. Ei ehkä samalla tavalla villi ja vapaa kuin mitä minä kuvittelen Atlantin olevan, mutta kaunis silti. Ja tuuli tunkee hiuksia suuhun.

Tiedän tasan tarkkaan mitä äiti sanoisi jos olisi tässä: ”Nea, tule pois sieltä keikkumasta, tiput vielä mereen.” Ihan sama olenko Nea kakskytyks vai Nea kakstoista. Lapsi kuitenkin. Ja isälle aina Lili, äidille Nea. Molemmille puolikas. Äiti sai sen jälkiosan, kympintytön joka ainakin yritti olla kiltti ja avulias kotona. Isä halusi Lilin joka rakensi mökillä majoja puihin ja kyllästyi sadasosasekunnissa jos ei ollut jotakin tekemistä. Minusta tuntuu ettei kumpikaan niistä ole koskaan halunnut minua kokonaisena, ihan vain Linneana, sinä kaikkena mikä paketissa tulee.

Isän käyttämässä Lilissä on sekin huono puoli, että se tuo minun mieleeni aina Lilithin. Enkä nyt ole ihan varma, pitäisikö mielikuva ottaa hyvällä vai ei. Toisaalta olisi hienoa olla maailman ensimmäinen nainen, vahva, taipumaton ja alistumaton. Toisaalta taas en ihan välttämättä haluaisi olla demoni. Syöjätär jonka seuralaiset ovat vähintäänkin arveluttavia ja jonka tarina oli liian hurja ja verinen kelvatakseen Raamattuun.

Tosiaan, jos vanhemmat haluavat minut naisenpuolikkaana, niin veljeni jellonamieli on eri asia. Sen ne halusivat ja saivat kokonaisena. Siksi sille varmaan annettiin niin lyhyt nimikin. Leo. Siitä ei paljoa lempinimiä väännellä tai lyhennöksiä tehdä. Rauhallisuutensa ja kokonaisuutensa lisäksi Leo on toisinaan aika lailla yhden asian ihminen. Niin kuin sen Volkkarinsa kanssa. Se ei puoleen vuoteen puhunut minulle mistään muusta, kirosi toisinaan kuinka paljon aikaa se auto vie... mutta annas olla jos erehtyi ehdottamaan että auttaisi. Minähän olisin saattanut vaikka rikkoa jotain. Vähintäänkin sen hermot.

Tiedän ettei se juuri arvosta minun poukkoiluani, vaikkei se sitä sanokaan. Ei se sano aina kaikkea muutakaan, mutta ainakin se kutsuu minua Linneaksi. Ja ainakin se suostuu lähtemään ajamaan Euroopan läpi ihan vain minun päähänpistoni takia. Tai niin se ainakin sanoi. Oikeastihan se haluaa itsekin nähdä miten Volkkari pärjää Alpeilla ja Ranskan moottoriteillä, mutta ei se sitä myönnä. Ei se myönnä aina kaikkea muutakaan.

Jos Leon kanssa eläessä on jotain oppinut niin sen, että pojan saa suostumaan vaikka mihin, kunhan malttaa vähän odottaa ja antaa sille aikaa. Minä haluan Noran meidän mukaamme, ainakin osalle matkaa, ja Leon on paras vain suostua siihen. Minähän voisin vaikka perustella asian sillä kuinka paljon helpompaa olisi reissata Ranskassa kun seurassa olisi joku joka puhuu ranskaa... kai Nora ranskaa puhuu jos siellä on kerran sukuakin. Pitääkin kysyä siltä.

Minneköhän se meni syömään?

StaCa

  • Vieras
Vs: Kaukana kuin meri - [K-13, romantiikkaa, roadtrip] - IV
« Vastaus #4 : 04.12.2012 12:43:58 »
Kommenteille en nyrpistele, mikäli joku haluaa jotain sanoa.


IV - Agni


Linnea kiskoi veljensä mukaan etsintäpartioon. Tehtävä ei lopulta ollut vaikea, Nora oli asettunut erään ison ikkunan ääreen ja pyöritteli puoliksi juotua kokispulloa käsissään. Linnea istui aivan tätä vastapäätä ja Leo jäi seisomaan toivoen, että pääsisi pian pois tilanteesta.

”Mä mietin kun sä sanoit, että meinaat liftata... meidän Volkkarissa on kyllä istumapaikkoja kolmelle.”

Leo keskeytti sisarensa kerrasta: ”Mmh, mutta nukkumaan sinne ei mahdu kuin kaksi, joten...”

”Joten”, Linnea jatkoi, ”en mä tiedä.” Kasvoilla käväisi pieni lannistuminen.

Nora peitti sananvaihdon aiheuttaman huvittuneisuutensa huonosti. ”Se on ihan okei, mulla on teltta mukana.”

Leo vilkaisi yllättyneenä tytön vieressä olevaa reppua. Tuonneko muka mahtui teltta muiden tavaroiden lisäksi?

”Olisihan se tietysti ihan mukavaa”, Nora jatkoi ja Leo tunsi kaksi katsetta kasvoillaan. Pari tummia ja pari vaaleita silmiä. Sillä hetkellä hän tiesi hävinneensä.

”Olkoon, mutta mä ajan.”

”Ihan vapaasti vain. Mä en erityisesti epäillytkään, että sä antaisit mun koskea rattiin”, totesi Linnea nauraen. ”Mä veikkaan, että siinä on ratissa jonkinlainen naistunnistin, sellainen mikä rupeaa ulvomaan jos vääränsorttinen ihminen sitä liiaksi hivelee.”



Autokannen metelin keskellä Nora reagoi Ellun sisäverhoiluun vielä häkeltyneempänä kuin Linnea paria viikkoa aiemmin: ”Oletko sä ihan varma ettet ole värisokea?”

Leo ei voinut olla nauramatta. Ehkä seuraavalla kerralla pitäisi kuitenkin kysyä naisten apua kankaiden valinnassa. He asettautuivat kaikki kolme tavaroineen mukavasti istumaan, Leo luovi auton ulos lautalta ja sitten satamasta, ja käänsi sen kirkkaansinisen nokan etelää kohden. Ajomatkaa olisi edessä vielä tunteja tälle päivää.



Nora osoittautui hauskaksi matkaseuraksi. Tyttö vaikutti olevan tyynempi kuin Linnea, mutta silti eloisa ja tiesi huiman paljon. Kertoi hauskoja anekdootteja paikoista joita he ohittivat, vanhoja legendoja ja uudempia kummitustarinoita. Kun soppaan sekoitti suulaan sisaren, ei Leon tarvinnut kuin nyökkäillä satunnaisesti ja keskittyä ajamiseen.

”Malmö! Tuossa kyltissä luki Malmö”, Linnea huudahti osoittaen kylttiä jonka ohitse he olivat jo ajaneet.

”Ei sen niin väliä, ei me kaupunkiin olla menossa, kierretään vähän ohitse.”

Kuten hän oli tytöille aiemmin luvannut, yhdestä lähistön pikkukaupungeista löytyi kohtuullisen sympaattinen leirintäalue. Keskiyö uhkasi, mutta Linnea ei vaikuttanut väsyneeltä vaan viritti jo tulta sillä oli huomannut, että aivan lähettyvillä, pienen lammen rannalla oli nuotiopaikka. Siihen he istuivat, käristämään kaikenlaista tavaroiden joukosta löytynyttä syötäväksi kelpaavaa.
Nora jatkoi tarinointiaan, tällä kertaa kertomuksilla kaksipäisestä ja kolmijalkaisesta Agnista, hindujen tulen jumalasta, mustasilmäisestä ja -tukkaisesta olennosta joka tanssii nuotion liekeissä. Parantajasta, suojelijasta ja tuhoajasta. Eikä Leo voinut olla miettimättä, kuinka paljon Agnissa mahtoi olla samaa kuin kertojassa itsessään, kun liekkien valo leikki tämän kasvoilla. Linneakin vaikutti kiinnostuneelta, vaikka Leo tiesikin tämän jo mytologioita lukeneen. Tai ehkä juuri siksi. Noralla oli taito kietoa kuulijansa sametinpehmeän äänen syvyyksiin odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtui.

Tarinoiden vaimettua Linnea jäi tuijottamaan hiipuvia liekkejä mietteliäänä ja säpsähti silminnähden kun Nora kiersi kätensä hänen ympärilleen. Nora kumartui, nojasi leukansa kevyesti Linnean olkapäähän ja palasi Intiasta Euroopan kamaralle.

”Tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen”, lainasi Nora Leinoa ja kysyi: ”Mitä sä mietit, neiti Vanamo?”

Leo oli harvoin nähnyt sisartaan yhtä sanattomana kuin yllättäen esitetyn utelun edessä. Lopulta tämä löysi kadonneen kielensä ja takelteli: ”En kai oikein mitään. Jos en sitten kaiken sortin jumalia.”

Tytöt loivat toisiinsa nopean katseen täynnä ymmärrystä ja saivat Leon tuntemaan itsensä hieman ulkopuoliseksi. Hän noukki tavaransa maasta ja lähti astelemaan autoa kohden, kuullen tyttöjen kikatuksen seuraavan perässään.



”Onko tuo muka teltta?” sai hän kysyttyä Noran kiskoessa repustaan pienen vihreän pussin.

”On se, usko vain. Teltta-arkkitehdit tekevät ihmeitä nykyään.”

Teltaksi se tosiaankin osoittautui, hassun malliseksi teltaksi. Edestä suurempi, perästä matala ja kapea. Kuin täyteen puhallettu muumiomakuupussi.

”Ja sä mahdut sinne?”

”Oi kyllä, tavaroiden kanssa jopa.”

”Okei sitten. Hyvää yötä, yritetään herätä ihan ihmisten aikoihin, mä haluaisin selvitä koko Pohjois-Saksan läpi huomenna”, Leo sanoi.

”Mihin sulla on kiire?”

”Ei mulla kai mihinkään, mutta Linnea haluaa merelle saakka.”

Nora naurahti ja pudisti päätään hiukan: ”Voi teitä. Hyvää yötä sitten.”



Linnea valvoi vielä, tuijotti kattoa hajamielisenä ja kuiskasi Leolle hyvät yöt. Hän oikaisi itsensä auton perään levitetylle sängylle Linnean viereen. Ja kun hän seuraavan kerran tajusi maailmasta jotakin, aurinko paistoi jo korkealta.

Seuraavat kilometrit odottivat matkaajia kärsimättöminä.


StaCa

  • Vieras
V - Helena


Sitä voi jo kutsua sillaksi.

Minä unohdin tietenkin nimen, mutta pirun pitkä se on, se joka johtaa Ruotsista Tanskan puolelle. Huonompaa alkaisi heikottaa, eikä minulla ole aavistustakaan miten se pysyy kasassa. Voisinkin oikeastaan kysyä Leolta joskus, se tajuaa rakennelmista enemmän kuin minä. Mutta kaunis se on, se silta.

Tanskakin on kaunis. Tasainen ja tuulinen, aika lailla sellainen kuin odotinkin.

Vähän kuin Nora. Tasainen ja tuulispää yht'aikaa. Kaunis ja vaarallinen kuin Troijan Helena. Rakentaisin puuhevosen ja katselisin sen sisältä ilokseni koko illan jos uskaltaisin.

Niin muuten katselisi varmaan Leokin. Vaikka ei se sitäkään myönnä. Leo ja naiset. Ei se ujo ole, sillä on vain ollut huono tuuri osua aina ihan käsittämättömien sekopäiden seuraan. Niin kuin se viimeisin, joka veti palkokasveja hengityselimiin jo silloin, kun minä kävin kahvilla Leon kanssa. Eikä se ollut edes erityisen nätti.

Leo ja Nora olisivat kyllä nätti pari, sille ei voi mitään. Velikulta on ihan hyvin veistetty nuori mies. Me ollaan itse asiassa aika saman näköisiä. Jopa niin saman näköisiä, että minäkin tajuan sen. Vaaleita, pitkiä ja kulmikkaita. Mutta siinä missä minä tunnen itseni joskus vähän drag-queeniksi peiliin katsoessa, mekko päällä etenkin, Leolle se sopii. Siis ei mekko, vaan kulmikkuus. Se on kuitenkin meistä kahdesta se mies.

Ne olisivat kyllä nätti pari, mutta.

Mutta.

StaCa

  • Vieras
VI - Lorelei


Näköalareitti vei vanhaa Volkswagenia pieniä teitä pitkin, ja he olivat juuri ohittaneet Münsterin kaupungin kun Nora ehdotti kierrosta Reinin varrelle. Sanoi haluavansa käydä tervehtimässä Loreleita.

Leo vaihtoi pitkän silmäyksen sisarensa kanssa ja suostui lopulta, eihän tässä jäniksen selässä oltu. Nora tavasi karttaa takapenkillä ja ohjasi heidät lopulta perille melkein ilman erehdyksiä. Viheriäällä paikalla joen varrella oli muitakin turisteja. Linnea laskeutui rantaan ihmettelemään leveää, vuolasta jokea ja Leo odotti uteliaana mikä tarina tästä paikasta olisi kerrottavana.

Nora istuutui nurmelle ja odotti Leon asettuvan viereensä ennen kuin osoitti sormellaan läheistä kalliota: ”Sanovat, että tuolla ylhäällä istuu Lorelei, nuori vaalea nainen kampaamassa hiuksiaan ja laulamassa merimiehet turmioon. Vähän kuin seireenit, mutta ilman pyrstöä tai siipiä. Oikeasti tämä on kai Reinin kapein kohta, ja virtauksiltaan vaarallisin. Haaksirikkoutuvat toisinaan vielä nykyäänkin.”
Tyttö jäi katselemaan kallion huipulle, kuin nähdäkseen miehille kuiskailevan taruolennon, ja jatkoi legendaa hukkuneesta Loreleista. Leo ei kiinnostunut kalliosta tai joesta, vaan seurasi Noran vaaleanpunaisen suun liikkeitä ja silmiä joiden tummuudessa tanssi pieniä kultaisia pilkkuja. Ne saivat hänet miettimään millaista olisi tuntea nuo huulet ihollaan, omilla huulillaan, katsoa silmiin aivan lähietäisyydeltä.

Haaveiden kohde herätti hänet itse: ”Sä et ole kuullut sanaakaan.”

”Kuulin mä. Tai siis, alun ainakin.”

Hän oikaisi itsensä kyljelleen nurmelle. Hänen hämmästyksekseen, pienen harkinnan jälkeen, Nora teki samoin. Siinä he olivat, nenät vastakkain, miltei piilossa maailmalta kasvillisuuden suojassa. Ja hänestä tuntui jälleen siltä, että Noran terävä katse osasi lukea hänen ajatuksensa. Leo painoi kasvonsa lähemmäs tytön kasvoja, otti tämän alahuulen hellästi omiensa väliin ja tunsi Noran vastaavan suudelmaan.  Hän antoi kätensä liukua selkää pitkin, löysi kaistaleen paljasta ihoa t-paidan ja shortsien väliseltä alueelta ja hyväili sitä sormenpäillään. Tästä hän piti, pienestä tummasta seireenistä joka houkutteli miehen mukaansa syvyyksiin.



Mukavasti alkaneen hetken keskeytti aivan lähistöltä kuuluva yskähdys. Leo pongahti istumaan ja huomasi Linnean nojaavan auton kylkeen ja katselevan heitä ilmeettömänä.

”Älkää toki antako mun häiritä”, Linnea sanoi.

”Se taitaa olla vähän myöhäistä”, Leo vastasi ja nousi ylös puhdistaen heiniä vaatteistaan. Tilanne oli kumman kiusallinen.

Pieni tumma seireeni oli kohottautunut kyynärvarsiensa varaan, silmäili sisaruksia levollisena ja kysyi lopulta: ”Jatketaanko me vielä matkaa, vai haluatteko te jäädä yöksi jonnekin tänne?”

Leo vilkaisi kelloaan. ”Jatketaan vielä vähän. Eiköhän me tunnin parin sisään jokin leirintäalue löydetä.”



Linnea istui pelkääjän paikalla ja tuijotti ikkunasta ulos, seuraillen ohikulkevia jokivarren maisemia omituisen vaitonaisena. Leo puhui niitä näitä Noran kera, saaden irrotettua sisareltaan vain satunnaisia hymähdyksiä. Lopulta kelvollinen leirintäalue löytyi, Leo parkkeerasi auton tuuhean tammipuun alle ja Linnea penkoi ruokakaappia illan vähitellen hämärtyessä. ”Mitä te haluatte syödä? Vaihtoehtoina on pastaa tomaattikastikkeella tai pastaa tomaattikastikkeella.”

Nora naurahti. ”Pastaa tomaattikastikkeella sitten varmaan.”

Linnea kävi ruoanlaittopuuhiin sanaakaan sanomatta, jättäen veljensä ja Noran jutustelemaan keskenään.



”Mä olen aika väsynyt, taidan mennä jo nukkumaan, kunhan saat ne tiskit alta pois”, Linnea sanoi Leon kootessa astioita pöydästä.

”Eihän kello ole kuin hädin tuskin kymmenen.”

”Kannattaisi sunkin jos meinaat huomenna jaksaa ajaa.”

”En kyllä meinannut ajaa niin paljoa kuin tänään, en todellakaan.”

”Itsepähän tiedät.” Linnea avasi sängyn, pesi hampaansa ja toivotti seuralaisilleen vaimean hyvän yön ennen kuin veti auton sivuoven perässään kiinni.

”Ehkä se on huomenna paremmalla päällä”, totesi Leo hiljaa. Linnea oli oikukas, hänen jos kenen pitäisi se tietää. Nora hymyili, hassua vinoa hymyä, saaden hänet muistamaan että ilta oli vielä nuori.

Ja kun hän lopulta, vuorokauden vaihtuessa jo toiseen, etsi paikkansa nukkuvan Linnean vierestä, hymyili hän itsekin tajutessaan kuinka nuori ja iloluontoinen ilta oli tosiaan ollutkin.

StaCa

  • Vieras
Oi, ihanaa, kommentti. :) Vieläpä pitkä kommentti... Kiva kuulla, että joku tätä lueskelee.
Jatkettaisiinko sitten vähän merelle päin? Tai ainakin Reinin toiselle puolen.




VII - Dionysos


Hän oli täynnä energiaa herätessään aamun valjetessa ja muisti jokaisen yksityiskohdan edellisillasta. Nora oli ollut sievä ja suloinen, pehmeä ja kiinnostava. Pitänyt vaatteet tiukasti yllään, eikä hän ollut viitsinyt ehdotella enempää. Hänelle olivat riittäneet ihon silkkisyys ja uteliaat huulet. Mutta lähinnä he olivat kuitenkin vain istuneet hämärässä ja keskustelleet. Tai pimeäähän se oli jo ollut, näillä leveysasteilla oli jo pimeää jopa kesäkuun alussa. Pimeää mutta lämmintä. Hän olisi verrannut yöilmaa linnunmaitoon, jos olisi tiennyt millaista linnunmaito on. 

Leo keitti kahvia, herätti sisarensa kolistelullaan ja oli tyytyväinen huomatessaan, että Linnea vaikutti suunnilleen omalta itseltään. Ehkä tämä oli tosiaan vain ollut väsynyt. Hän avasi pöydän, kattoi siihen kupit ja kutsui Norankin aamiaiselle. Oli suorastaan huvittavaa, millainen kontrasti tyttöjen välillä vallitsi. Tumma Nora oli suihkupuhdas, raikas ja laittautunut, vaalea Linnea pörröpäinen ja vastaherännyt.

Hän levitti kahvikuppien keskelle karttakirjan. Heillä mitään gps:aa ollut, hänestä tuntui että Ellu olisi loukkaantunut moisesta nykyajan kotkotuksesta.

”Minne seuraavaksi?” kysyi Linnea kun oli saanut heräteltyä itseään kofeiinilla.

”Mä ajattelin, että ihan vain tästä etelään ja Sveitsin suuntaan”, hän vastasi.

Nora näytti miettiväiseltä, kaivoi taskustaan pienen, punaisen ja kuluneen muistikirjan ja selaili sitä tovin. Nora oli siis muistikirjaihmisiä. Sopi hyvin yhteen perinteisten karttojen kanssa.

”Tuota, mulla voisi olla ehdotus”, aloitti tyttö varovaisesti, ja kuullessaan ettei sitä ainakaan vielä tyrmätty, jatkoi: ”Riippuu tietty siitä, onko teillä kiire. Mutta me ollaan ihan lähellä Ranskan rajaa. Sen toisella puolella on Elsassin viiniteitä. Upeita maisemia, söpöjä kyliä, mainiota valkkaria, tietenkin. Kiersin joskus viisi vuotta takaperin vanhempieni kanssa. Näkemättä jääneisiin paikkoihin kuuluu vaikkapa... odottakaas... Niedermorschwihr.”

”Mikä?”

”Nie-der-morsch-wihr. Sori, ei ole mun vika että elsassilaiset on halunneet antaa kylilleen mahdottomia nimiä. Mutta siellä on ainakin useampi winstub, viinitupa ihan kylässä. Sä nimittäin et aja jos me jumiudutaan johonkin maistelemaan.”

”Joo!” sanoi Linnea ja kääntyi vasta sitten kysyvän näköisenä veljeään päin: ”Ei kai meillä kiire ole?”
 
Leo kohautti olkiaan. Mihinkäpä heillä kiire, valmiissa maailmassa. Jos Linnea oli valmis lykkäämään merelle ehtimistä päivällä, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan. Tarkoittaisihan se myös päivää lisää Noran seurassa.



Kylä oli pieni. He ajoivat kertaalleen sen läpi ja sitten takaisin. Muutama katu ristissä. Pääkadun alussa oli parkkipaikka ja siihen Leo jätti Ellun kiltisti parkkiin. Linnea hypähti ulos ja oli jo seuraava hetkenä kadunkulmassa tutkimassa ympäristöään: ”Täähän on ihan mielettömän pittoreski kylä. Kattokaa nyt noita hirsiristikkoja talojen seinissä. Tai tuota sinistä taloa. Ihan hurja väri. Leo, anna mä etsin kamerani ennen kuin sä lukitset ovet. Meneeköhän kauan jos me kierretään tämä ympäri?”

”Jaa-a, ehkä varttitunti. Eihän tässä oli kuin kolme hassua katua”, Leo vastasi. He tarttuivat tuumasta toimeen, eikä siinä paljoa varttituntia pidempään tosiaankaan mennyt.



”Mistä kellarista me aloitetaan?” Leo kysyi kun he olivat nähneet suunnilleen kaiken kylässä.

”Lähimmästä? Mä huomasin yhden tuossa kulman takana”, Nora ehdotti.

Omistaja maistatutti heillä kaikkea tuotantoaan. Viini oli juuri sopivaa: viileää, makeaa tai happamampaa, hieman kirpeää. Nuorten mukaan lähti useampi kapeakaulainen vihreä pullo. Lounastauko paikallisessa winstubissa, rasvaisen ja kermaisen paikallisen ruoan ja oluen kera, sitten seuraavaan kellariin. Linnea hihitteli jo.



He joutuivat odottamaan hetken, sillä kellarissa paikalla oleva parrakas mies palveli saksalaista turistipariskuntaa. Esillä olevat viineistä kertovat kirjat ja tilan tuotteet kiinnittivät Noran huomion. Tämä siveli sormillaan kevyesti yhden pullon pintaa ja kysyi: ”Tiedättekö te kuka keksi viinin?”

”Joo!” Linnea vastasi. ”Dionysos, tai Bacchus, miten halutaankin kutsua.”

Nora nyökkäsi. ”Dionysos aiheutti melkolailla ongelmia ja orgioita juottamalla humalaan niin jumalia kuin kuolevaisiakin. Eikä tainnut itsekään olla ihan kohtuukäyttäjä.”

Leo totesi miettiväisenä: ”Orgiat jumalten kesken olisivat varmaan olleet mielenkiintoista koettavaa. Harmi etten elänyt silloin.”

Tyttöjen naurun keskeytti parrakas mies, joka onnistui lopulta myymään heille varastoistaan vielä muutaman pullon lisää.



”Jäädäänkö me tänne? Mä en tosiaan voi kyllä ajaa, mutta ei täällä kyllä sen kummempaa tekemistäkään ole. Sitä paitsi ihan kohta sataa”, Leo sanoi kun he kävelivät kylän kujien poikki parkkipaikkaa kohden. Tytöt vilkaisivat taivaalle, jossa horisontti täyttyi uhkaavista pilvistä.

”Ellu, korttipeli ja vähän lisää viiniä?” Linnea ehdotti. ”Mulla on pelikortit jossain laukun pohjalla.”

Muilla ei ollut parempiakaan ideoita, joten he asettautuivat pöydän ympärille, avasivat vielä yhden valkoviinipullon ja ryhtyivät pelaamaan. Jumalten nektari irrotteli kielenkantoja ja peli eteni suorastaan meluisena sateen ropistessa auton peltejä ja ikkunoita vasten, siihen saakka, kunnes itse kukin tunsi alkoholin väsyttävän voiman.

Linnea avasi sängyn ja kysyi reppuaan penkovalta Noralta: ”Et kai sä nyt meinaa teltassa nukkua? Tää on parkkipaikka, silkkaa asfalttia ja sitä paitsi siellä sataa. Kyllä tuohon kolme mahtuu.”

Nora epäröi hetken, mutta myöntyi. Ajatus kosteasta teltasta ja lainehtivasta asfaltista ei tainnut houkutella. Tyttö vaihtoi päälle yöasunsa ja sai karttakirjaansa syventyneen, seuraavaa etappia miettivän Leon havahtumaan. Pieni yöpaita ei ollut tiukka tai läpinäkyvä, mutta niin keveää materiaalia, että vartalon jokaisen yksityiskohdan saattoi arvata sen läpi. Hän tuijotti Noraa hetken ja vilkaisi sitten Linneaa, jolla oli kasvoillaan aivan samanlainen ilme kuin hänellä itselläänkin. Ei tainnut olla Linneakaan täysin immuuni naiskauneudelle.

Lopulta sisar laski katseensa ja oikaisi itsensä sänkyyn, seinän viereen. Nora asettautui sängyn keskelle, selkä miltei Linnean selkää vasten, eikä siis jättänyt Leolle muuta paikkaa kuin aivan itsensä ja seinän välissä. He olivat niin lähekkäin, että hän tunsi Noran hengityksen kasvoillaan. Linnea vaikutti nukkuvan ja Norakin oli sulkenut silmänsä, mutta Leo makasi hereillä vielä pitkään silittäen tytön poskea pimeydessä.

StaCa

  • Vieras
VIII - Thor


Seuraava aamu ei valjennut. Se yritti muuttua päiväksi harmaiden pilvien ja yhä yltyvän sateen seurassa. Autossa oli ahdasta, ja levoton Linnea niin ärtynyt, että sai muidenkin hermot kireälle.

”Mene juoksemaan ulos, että rauhoitut!” äyskäisi Leo lopulta.

”No en varmasti mene, siellä sataa. Mä haluan vaan suihkuun ja... ja jotain.”

”Siinä saat samalla sen suihkuskin!”

”Älkää viitsikö”, Nora sanoi, ”kai tuolla kaupungissa joku uimahalli on, mäkin kävisin mielelläni ihan oikeassa suihkussa.”


Uimahallin löytymisen ja suihkun jälkeen Leo sai viimein mahdollisuuden ohjata Ellun Sveitsin suuntaan. Rajan yli Baselin nurkilta, tietullitarra ikkunaan, tunneleiden läpi aina Genevejärven kärkeen saakka. Alpit saivat kaikki matkalla olevat hiljaisiksi, sateessakin.

”Jäädään jonnekin tänne”, Linnea sanoi veljelleen. ”Edes yhdeksi yöksi, mä haluan tietää,  miltä tuntuu kävellä noin valtavien vuorten rinteillä.”

”Okei, löydä mulle leirintäalue, niin jäädään. Mä en halua sun kiukuttelevan suihkun takia huomisaamunakin.”

Terävä katse. ”Mä mitään kiukutellut!”

”Lapset!” kuului takapenkiltä. Linnea kääntyi katsomaan taakseen ja purskahti nauruun nähdessään Noran toruvan ilmeen. 

”Joo, joo, mä yritän löytää jonkin leirintäalueen. Pysähdy johonkin missä on ihmisiä, niin mä kysyn. Mitä kieltä täällä puhutaan?” uteli Linnea matkatovereiltaan.

”Kyltit näyttäisivät olevan ranskaksi, mutta kokeile huonoa englantia, se on aika universaalisti puhuttu kieli”, Leo sanoi.
 
”Siinä tapauksessa sun pitää kysyä, mun englanti ei ole tarpeeksi huonoa.”


Sopivan leirintäalueen metsästäminen vaati energistä selittämistä ja useampia kysymyksiä.  Kun he viimein löysivät perille, näytti Linneakin päässeen ärtymyksestään yli. Siitäkin huolimatta, että vuorten huiput piiloutuivat yhä matalammalla olevien pilvien taakse ja ilma oli raskas.  Lopulta taivas aukeni, aivan yhtäkkiä, suurten salamien ja rinteistä kaikua saavan jyrinän myötä.

Matkalaiset pitivät sadetta leirintäalueen peltikattoisessa keittiössä ja Nora yritti saada äänensä kuuluviin jylinän ylitse: ”Thor löysi näköjään vasaransa. Kertovat, että jääjättiläinen Thrym varasti Thorin vasaran ja vaati sen palauttamiseksi Freijan kättä. Freija ei tietenkään ollut vaihtokaupasta kovinkaan innoissaan, joten Thor otti ja pukeutui naiseksi, Freijan vaatteisiin ja hunnun taakse piiloon tietenkin. Tyytyväinen Thrym järjesti suuret juhlat kihlauksen kunniaksi, ja Thor meinasi paljastua syömällä aivan tuhottomia määriä juhlaruokia.”

”Saiko se sillä sen vasaransa takaisin?” Leo kysyi.

”Niin joo, sai. Tappoi siinä sivussa puolet juhlavieraista, mutta se on se vähemmän hauska osa tarinaa.”

”Ovatko jumalat ylipäätään osanneet mitään muuta kuin juhlia, sotia ja pitää orgioita?”

”Eipä juuri, mutta osaavatko ihmisetkään?”


Kysymys leijui ilmassa vielä heidän käydessään nukkumaan, tälläkin kertaa ahtaasti autoon. Kaatosade olisi ollut pienelle teltalle liikaa. Aamulla Linnea ponkaisi ylös lähes yhtä aikaa auringon kanssa, totesi sateen lakanneen ja kiskoi vielä mukavasti nukkuvan Noran ylös ja mukaansa pienelle vaellukselle.

Palatessaan tytöt olivat punaposkisia ja nauravaisia. Linnea antoi Leon selata kamerastaan aimo annoksen kuvia vuortenrinteiden vuohista, huimaavista maisemista ja seurassaan vaeltelevasta tummatukkaisesta nuoresta naisesta.

Niillä eväin oli hyvä jatkaa matkaa merta kohden.

StaCa

  • Vieras
Kaukana kuin meri - [K-13, romantiikkaa, roadtrip] - IX luku
« Vastaus #9 : 16.12.2012 19:07:58 »
IX - Kaijat




Huomasin, että Sveitsistä pääsee näköjään ihan muutamassa tunnissa Välimeren rannalle.

Nora ehdotti, ettei mentäisikään Italian rannoille, vaan jatkettaisiin tunnin verran Ranskan puolelle, ja velikultanihan tokikin suostui ehdotukseen mukisematta. Joku on jo kierretty pikkusormen ympärille.

Joka tapauksessa, Nora opasti meidät ihan mielettömän kauniiseen pikkukaupunkiin. Käännyttiin moottoritieltä pois jossain vähän ennen Nizzaa. Se kaupunki on sellaisella niemellä. Kapeita katuja, palmuja ja papukaijoja puutarhoissa. Siis ihan oikeasti papukaijoja, hurjaa. Minä en tiennyt, että papukaijat säilyvät hengissä luonnossa Euroopassa, mutta näköjään sitten kyllä. Ovat kuulemma paenneet joskus omistajiltaan ja päättäneet lisääntyä. Määrätietoisia otuksia.

Ja niiden puutarhojen keskellä on huviloita, joiden ostamiseen minä en näe tarpeeksi rahaa koko ikänäni. Nora puhui jotain vähintään neljästä miljoonasta eurosta per talo. Toisilla on. Myös loistojahteja ja pienempiä venheitä. Niitä on ankkuroituna siihen selälle useampia, kesällä lomakauden alettua kuulemma useampia kymmeniä. Sellaiselle kun pääsisi, kannelle makaamaan, näpäkkä stewardess toisi hopeatarjottimella samppanjaa ja aina välillä voisi sukeltaa turkoosiin mereen. Saahan sitä haaveilla.

Näytin varmaan ihan lahnalta ihmetellessäni kaikkea suu auki ja ollessani ihan varma siitä, että tänne minä haluan jäädä pidemmäksikin aikaa kuin yhdeksi yöksi.

Mutta ne rannat ovat sentään avoimia ihan kuolevaisillekin. Ne rannat. Pientä kiveä, miltei hiekkaa, matalaa ties kuinka kauas ja lähes tyyni läpinäkyvä vesi. Kaloja. Kaloja, joita edes minä en tunnistanut. Aurinkoa ottavia tyttöjä ja poikia,  jotka ovat jo ihan ruskettuneita, vaikka eletään vasta kesäkuun alkupuolta. Suolaa. Merivesi on vielä aika viileää, kirvelee silmiä ja maistuu pahalta, mutta voiko olla olemassa hienompaa tunnetta kuin kellua meritähtenä tyynessä Välimeressä auringon alla?

Tai siis, voi kai. Ei ole myöskään erityisen huono tunne vaeltaa ihan kaksin, aamuvarhaisen sumun pikkuhiljaa hälventyessä, vuorenrinnettä ylös Noran kanssa. Nora hieman hengästyneenä ja hiukset kasteesta kosteana, pehmeä kosketus ja hymy kameralle.

Tarvitseeko sitä paljoakaan muuta?

puhpallura

  • höpelö
  • ***
  • Viestejä: 620
  • aww ♥
Tääpäs vaikuttaa mukavalta ja kiinnostavalta, tällaisia matkakertomuksia on kiva lueskella ja kun tuossa on vielä lisänä tuota mytologiaakin kivasti. Harvoin sattuu näin mukavia lukukokemuksia eteen :3

Eli eli aion tätä jatkossakin seurailla! Linnean ja Leon matka vaikuttaa mielenkiintoiselta etenkin kun tuo Norakin vaikuttaa omalla tavallaan jotenkin salaperäiseltä, jotenkin omalla tavallaan tosi kiinnostavalta, joten olisi kiva seurailla miten kolmikon matka jatkuukaan :)

Jatkoa odotellessa! :3
“We are only as strong as we are united, as weak as we are divided.”

StaCa

  • Vieras
Vs: Kaukana kuin meri - [K-13, romantiikkaa, roadtrip] - X luku
« Vastaus #11 : 19.12.2012 13:10:33 »
Kiva, että viihdyt, Puhpallura. Tää on joo vähän tämmöinen matkakertomus, oli tarve kirjoittaa Etelä-Ranska itsestäni ulos.



X - Cupido




Ranskan Riviera osoittautui matkailuautolla liikkuvan taivaaksi. Heillä oli suorastaan vara valita, hintaa ja tähtiä riitti jokaiselle sormelle. Lopulta he päätyivät rauhalliselta vaikuttavalle kahden tähden leirintäalueelle, aivan kivenheiton päähän merenrannasta. Kesäsesonki ei ollut vielä alkanut, joten he saattoivat valita paikan, jossa ei ollut muita karavaanareita ihan vieressä. Nora heittäytyi vatsalleen nurmelle, laittoi kuulokkeet korviinsa ja syventyi johonkin ranskalaiseen naistenlehteen. Linnea sen sijaan kaivoi matkatavaroiden joukosta repun ja ehdotti: ”Mennään käymään kaupassa, siinä marketissa mikä nähtiin tuossa aiemmin.”

”Äh, mä en millään viitsisi”, Leo sanoi,”onko ihan pakko?”

”Noh, vähän pakko on jos sä meinaat syödä jotain lähipäivinä.” Huomattuaan, ettei veli liikahtanutkaan, Linnea pyöritti päätään ja puuskahti lopulta: ”Olkoon, mä menen sitten yksin. Ensi kerralla on sun vuoro.”

”Okei okei. Älä eksy.”


Leo huomasi suunsa olevan kuiva. Häntä ei huvittanut käydä kaupassa, mutta Linnean kadotessa leirintäalueen portista ulos hän tiesi tasan tarkkaan, mitä haluaisi tehdä. Hän kosketti keveästi Noran olkapäätä, sai tämän heräämään aikakauslehdestään ja johdatti tytön sisään autoon sulkien oven visusti perässään.

Noran ilmettä oli vaikea tulkita tämän ihmetellessä, missä Linnea oikein oli.

”Kaupassa käymässä. Sinne on tästä pari kilometriä, joten kyllä se tovin viipyy”, Leo vastasi ja istui sängyn laidalle vetäen Noran lähemmäs itseään. Hänen olisi käytettävä tilaisuutensa nyt, seuraavasta sopivasta ei koskaan tiennyt. Hän tunsi hengityksensä tihenevän, kosketti tytön reittä ja liu’utti kättään hitaasti ylöspäin, tummanharmaan kesämekon helman alle, peläten koko ajan, että Nora sanoisi ei. Tämä ei kuitenkaan vastustellut, joten hän nosti helmaa ylöspäin ja painoi huulensa litteälle, vaalealle vatsalle. Leo auttoi mekon tytön päältä pois ja veti tämän syliinsä istumaan hajareisin. Noran alusvaatteet olivat juuri sellaiset kuin hän oli odottanutkin, tummaa, miltei pikkutuhmaa pitsiä. Hän nautti näystä hetken ja painoi sitten kasvonsa Noran hiuksia vasten hengittäen tämän tuoksua. Avattuaan rintaliivien hakasen hän hamusi huuliensa väliin toisen pienistä pyöreistä rinnoista. Nora vinkaisi hiljaa, vei kätensä hänen t-paitansa alle ja riisui hänet sitten määrätietoisesti kokonaan. Tytön hellät kädet kulkivat hänen selkäänsä pitkin ja sitten kynnet painautuivat kevyesti hänen ihoonsa.

Hän saattoi miltei kuulla adrenaliinin kohinan heidän suonissaan. Pelko yllätetyksi tulemisesta lisäsi tilanteeseen haparointia, mutta myös jännitystä. Kaikki oli ohi melko nopeasti, mutta kun Nora makasi hänen sylissään jalat kiedottuina hänen ympärilleen ja hymyillen, Leo tiesi kuitenkin tehneensä jotain oikein. Hän jatkoi Noran suutelua ahnaasti, mutta pian tyttö kohottautui istumaan ja sanoi:

”Meidän pitäisi varmaan pukeutua.”

”Jos ei pukeuduttaisi koko iltana, mä voisin ihan hyvin jatkaa tätä sun kanssa.”

”Sä olet kyllä varsinainen Cupido”, Nora totesi nauraen, noukki alusvaatteensa lattialta, puki ne päälleen ja pujotti mekon niiden ylle. ”Mutta mä olen ihan mielelläni sun Psykhe”, tyttö jatkoi ja antoi hänelle pienen suukon nenänpäähän.


Leo huokaisi ja pukeutui itsekin. Eikä ollenkaan liian aikaisin. Hän oli juuri saanut hengityksensä tasaantumaan huomatessaan pikkusiskonsa palaavan kauppareissulta. Linnean ylienergisyyskään ei saanut häntä ärsyyntymään illan aikana, ja yön hän nukkui paremmin kuin pitkiin aikoihin, uneksien kielletyistä leikeistä ja tummasta pitsistä.

StaCa

  • Vieras
XI - Merenneito vai Medusa


Leon keittäessä kahvia ja yrittäessä herätä uuteen päivään Linnea tyhjensi matkakassinsa sisältöä sängylle.
”Mitä ihmettä sä oikein puuhaat?”

”Etsin toisia bikinejäni, jossain täällä ne on. Tämmöinen järjestyksen ihminen kuin mä on vain laittanut ne jonnekin tosi hyvään talteen. Ha! Löysin. Mulla on aikomus olla tänään äärimmäisen tehokas ja tuottava: makaan rannalla, kunnes palan tai kyllästyn täysin. Sitä paitsi meillä on myös kylmälaukku ja olutta.”

Leo totesi, ettei Linnean idea ollut ollenkaan huono. Eipä heillä ollut parempaakaan tekemistä, ja tuskin he aivan heti Välimeren rannoille palaisivat. Sitä paitsi hän voisi ilokseen katsella uimapukuista Noraa koko päivän, sen takia jo otti riskin nahkansa käristämisestä.
Tai ainakin melkein: ”Kai sulla on aurinkorasvaakin jossain siellä laukkusi uumenissa?”



Hän sai levittää rasvaa ensin sisarensa ja sitten Noran selkään. Vaalea iho oli lämmennyt aamupäivän auringossa, ja tyttö oli pukeutunut pienen pieniin punaisiin bikineihin. Nora keräsi hädin tuskin piiloteltuja silmäyksiä ohikulkevilta ja tuntui ottavan sen stoalaisen tyynesti, miltei itsestäänselvyytenä. Leo ei tuntenut itseään aivan niin tyyneksi, mutta minkäpä hän muiden katseille saattoi. Eikä hän olisi malttanut millään jättää Noraa yksikseen rannalle kun Linnea houkutteli häntä mukanaan mereen. Nora sai hänet nauramaan, puhumaan itsestään, ja hänen vastahakoisuutensa muita aktiviteetteja kohtaan ansaitsi Linnealta päivän myötä useammankin kuin yhden pitkän katseen.

Lopulta Linnea kiersi pahimman suolaveden pois niskassaan roikkuvasta vaaleasta palmikosta ja istui aivan heidän viereensä, selin, nakkelemaan kiviä mereen. Plops, plops.

Nora kaivoi kylmälaukusta toisenkin oluen ja innostui sen rohkaisemana utelemaan: ”Mä tiedän jo, että Leo opiskelee informaatio-jotakin, mutta mitä sä opiskelet, Linnea?”

Plops. ”Mä en ole vielä päättänyt haluanko olla isona merenneito vai Medusa”, Linnea vastasi kääntymättä. ”Biologiaa mä opiskelen, vesibiologiksi. Kalat on kivoja, ja mä olen ihan onnellinen niin mikroskoopin vieressä kuin kumisaappaat jalassakin. ”

”Ah, mä voin hyvin kuvitella sut kumisaappaat jalassa”, Nora naurahti ja osoitti sitten sanansa Leolle: ”Teillä ei vissiin ole naisia ihan valittavaksi saakka tietokoneiden seassa.”

Linnea ehti avaamaan suunsa ensin: ”Ei, ja nekin mitä se on sieltä löytänyt ovat olleet toinen toistaan sekopäisempiä. Mun veljellä ei aina ole ollut mikään loistava arviointikyky kumppania valitessa.”

”Mitenkäs sulla sitten?” Nora kysyi.

Linnea ei vastannut mitään, tyytyi vain kohauttamaan harteitaan ja nakkasi vielä yhden kiven mereen.


Leo seurasi sen lentokaarta ja tajusi, ettei muistanut Linnean koskaan seurustelleen vakavasti. Ei Linnea mikään ruma ollut. Pitkä, suorastaan laiha ja vaalea kyllä. Ei mitenkään eksoottinen, muttei todellakaan ruma. Lisäksi niin mutkaton, että sai seuraa halutessaan mistä vain. Leo tiesi, että yksi hänen parhaista opiskelukavereistaan oli yrittänyt lämmitellä Linneaa jo ainakin vuoden päivät, mutta tyttö oli sujuvasti kiertänyt kaikki lähestymisyritykset. He asuivat samassa kaupungissa, näkivät toisiaan usein, ja suulas sisar kertoi hänelle miltei kaiken muun, mutta pysyi hyvin vaitonaisena rakkauselämästään.
 
Mietteiden kohde herätti itse hänet ajatuksistaan koluamalla kylmälaukusta oluttölkin.
”Mitä me muuten tehdään huomenna?” Linnea kysyi tölkkiä avatessaan. ”Haluatteko te lähteä sinne laventelipeltojen suuntaan, vai?”

”Miksipä ei”, Leo totesi, ”eteneepähän matkanteko, meillä on vielä lähemmäs tuhat kilometriä edessä ennen kuin päästään länsirannikolle saakka.”

Nora nyökkäsi suunnitelmalle hyväksyvästi, ja Leo oli jo nyt miltei harmissaan siitä, että joutuisi matkan päätteeksi eroamaan tämän seurasta.

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Tästä tulee nyt vähän lyhykäinen kommentti, mutta kun en kuitenkaan muista kommentoida myöhemmin, jos en tee sitä nyt. :--D Lukaisin siis tässä rakkaustarinoiden kaipuussani tähän asti ilmestyneet luvut ja jään odottelemaan innokkaasti seuraavaa. Kun rakkaustarinaan yhdistetään matkakertomus, ei voida mennä kovin syvälle metsään, etenkin, jos päälle ripotellaan vielä vähän mielenkiintoista mytologiaa. Tykkään kovasti tekstin huolettomasta tunnelmasta, kesäauringosta, sisarusten suhteesta ja kutkuttavasta asetelmasta. Nora sen sijaan ei herätä mussa hahmona mitään erityisiä tuntemuksia, vaikka siihen onkin yksi sisaruspari kusessa. Milloinkohan asia valkenee Leo-paralle?

Kiitos, jatkoa odotellessa!

her shaking shaking
glittering bones

StaCa

  • Vieras
Kiitti kommentista sugared. Tämä on ollut vähän roikkumassa, kun olen sattuneesta syystä ollut kaukana finistä kuukauden verran. Noh, jos sitten lisää.


XII - Pandora



Sininen Volkswagen nieli urheasti kilometrejä. Lähinnä tosin mielikuvituksetonta moottoritietä pitkin, Provencen rajamaille ja siitä aavistuksen verran pohjoiseen. Kartanlukijana toimiva Nora ohjasi heidät yhä pienemmille ja pienemmille hiekkateille violettien peltojen tuntumaan. Lopulta auto pysähtyi pölyävän tien varteen, ja Linnea juoksi rinnettä ylemmäs. Juoksi tosiaan, kuin lapsi. Leo pyöritti päätään ja seurasi perässä Noran jäädessä hengaamaan auton vierustalle. Tämä puhui puhelimeensa nopeita lauseita, joita hän ei ymmärtänyt.

Linnea seisoi liikkumattomana silmäinkantamattomiin jatkuvan laventelipellon vierellä. Keveä tuuli sai violetit kukinnot aaltoilemaan kuin meren, ja kaukaa kuuluvan tien huminan ohella ainoa ääni oli mehiläisten pörräys.

”Se on huiman kaunis”, Linnea huokaisi ensin ja vilkaisi sitten nopeasti veljensä selän taakse. Kun tyttö huomasi, ettei Nora seurannutkaan aivan perässä, tämän kasvoille ilmestyi epäröivä ilme, joka sai Leon epäilemään − aiheellisesti − että luvassa olisi jotain epämiellyttävää.

Linnea etsi sanojaan hetken ja kysyi sitten, katse yhä jossain laventeliaaltojen pinnalla: ”Kerrohan mulle... mitä teidän kahden välillä oikein on?”

”Ei mitään”, hän sanoi ja katui sanojaan saman tien.

Linnea ei irrottanut vieläkään katsettaan pellosta: ”Älä viitsi valehdella mulle Leo, en mä nyt sentään ihan idiootti ole.”

Pienen tauon jälkeen tyttö raotti epäonnekseen Pandoran lipasta: ”Oletko sä ollut sen kanssa sängyssä?”
Hänen hämmentynyt hiljaisuutensa riitti vastaukseksi, ja Linnea nielaisi. ”Milloin te oikein ehditte?”

”Toissapäivänä. Kun sä olit kaupassa käymässä”, hän myönsi hiljaa.

Parin sekunnin ajan Linnea näytti siltä kuin olisi ollut valmis käymään hänen kurkkuunsa kiinni. Sitten tyttö noukki maasta pienen kiven, viskoi sen kaikin voimin jonnekin laventelien sekaan ja harppoi pois. Pellon läpi, määrätietoisin askelin ja kädet nyrkissä.



Leo tuijotti suu auki sisarensa mäen taakse katoavaa selkää kun Nora ilmestyi hänen olkansa viereen. Tämä vilkaisi samaan suuntaan ja kysyi: ”Mitä oikein tapahtuu?”

”Mä kerroin sille mitä... tuota... me tehtiin toissapäivänä. Se kysyi, enkä mä osannut valehdellakaan.”

”Ah.” Noran äänensävy ei ollut syyttävä, ainoastaan toteava.

”Se on ihastunut suhun”, Leo sanoi hämmästyneenä, eikä ollut varma sanoiko sen ääneen itselleen vai Noralle.

”Mä tiedän”, Nora vastasi. ”Mä tiesin jo sillä hetkellä kun se tuli juttelemaan mun kanssa siellä ruotsinlautalla. Silti mä lähdin teidän mukaan.”

Tällä kertaa Leo jäi katsomaan suu auki Noraa, ja sai lopulta puuskahdettua: ”Sä tiesit?”

Tyttö nyökkäsi hieman nolon näköisenä. Tämä oli tiennyt koko ajan. He olivat molemmat kiertäneet Noraa kuin mehiläiset hunajapurkkia, ja tämä oli ollut koko ajan tietoinen aiheuttamistaan tunteista. Leo oli sanaton. Hän tunsi itsensä hieman huijatuksi, yritti olla suuttunut, mutta sai aikaan lähinnä pettymyksen sekaisia tunteita. Hän piti Norasta, päivä päivältä enemmän, mutta rakasti myös sisartaan.

”Tuota, jos sä annat mulle avaimet, niin mun on varmaan parempi mennä autoon odottamaan”, Nora sanoi. Leo kaivoi avaimet taskustaan, ojensi ne tytölle sanaakaan sanomatta ja lähti seuraamaan Linnean jalanjälkiä laventelipellon poikki.