Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus
Sherlock (BBC): Kumpikin tiesi (K-11, Sherlock/Jim (ja Sherlock/John))
Mustekehrääjä:
Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Cerwel
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst
Paritus: Sherlock/Jim ja taustalla totta kai Sherlock/John
Vastuunvapautus: Alkuperäinen Sherlock kuuluu Arthur Conan Doylelle ja BBC:n versio Gatissille, Moffatille ja muille, joten en omista mitään.
A/N: Päätin nyt lopultakin heittää BBC!Sherlock-neitsyyteni menemään. Alku lähti muotoutumaan Rolling Stonesin kappaleesta Paint It Black, mutta sitten ficci lähti kulkemaan ihan omia teitään. Ja Cerwelin lievällä painostuksella päädyin julkaisemaan. Toivottavasti kuitenkin pidätte. ^^
Yhteenveto: Mikään ei ollut enää salaisuus, eikä tulisi olemaan.
Kumpikin tiesi
Jim oli värittänyt Sherlockin maailman mustaksi. Jim ei välittänyt rajoista, värityskirjan viivoista, joiden sisällä olisi pitänyt pysyä. Hän oli värittänyt jokaisen sivun reunankin, niin ettei Sherlock enää erottanut värejä mustan alta. Johnin ruskeita silmiä tai punaista neulepaitaa. Sherlock ei nähnyt edes harmaata, vain satunnaisia pilkahduksia, jotka haihtuivat heti, kun niihin käänsi katseensa.
John oli käytettyjä teenlehtiä ja rouva Hudsonin kuivakakkua. John oli usvaista unta, jota kohti Sherlock ei enää meinannut jaksaa kurkottaa kättään. Nykyisin hän ei tavoittanut kuin muutaman muistokiehkuran ja nekin hajosivat hetkessä saavuttamattomiin.
Jim oli ilkikurisia virneitä, kiusoittelevia elkeitä ja lauseita, jotka merkitsivät kaikkea ja eivät kuitenkaan yhtään mitään. Jim oli painajaisia, elämän irvikuvaa ja kohtuuttomuutta, epäoikeudenmukaisuutta. Jotain, jota Sherlock oli odottanut ja samaan aikaan ei ollut.
”Sherlock.”
Sherlock kääntyi katsomaan toista hiljaa. Jim hymyili hymyä, joka teki Sherlockin hulluksi. Se kertoi, ettei hänellä ollut mitään valtaa. Jim hallitsi ja Sherlock saattoi vain pysyä mukana tai hypätä kyydistä. Mutta hypätessään Sherlock murtaisi jalkansa ja jotain muutakin. Eikä Sherlockista ollut ottamaan riskiä.
”Me tiedämme kumpikin, miksi olet täällä”, Jim hymyili.
Tiedämmekö?
Ääneen lausumaton kysymys leijui hetken aikaa hämärässä ilmassa. Se oli koleaa ja tummaa ilmaa, kuten kaikki Jim Moriartyn ympärillä oli. Myös Sherlock.
”John”, Sherlock kuiskasi kääntäen katseensa mustaksi maalattuun oveen, jonka takaa kuului tukahtunut kivun valitus.
”Väärin”, Jim hymyili. ”Minä.”
”Päästä hänet”, Sherlock sanoi hiljaa tuntien olonsa alastomaksi ilman asettaan, joka lojui huolitellusti lattialla, heidän välissään. Hän olisi voinut käyttäytyä typerästi, hyökätä pistoolia kohti, yrittää varastaa tilanteen herruus itselleen. Mutta Jim olisi ollut nopeampi, Sherlock tiesi sen turhauttavan hyvin.
”Jos päästän, sinä lähdet”, Jim totesi venyttelevästi, ja Sherlock tunsi toisen katseen kasvoissaan.
”Oliko tuo myönnytys sille, että tarvitset minua?” Sherlock kysäisi ja naurahti, vaikka naurusta oli pyyhitty ilo pois.
”Aivan kuten sinäkin minua, Sherlock”, Jim hymyili takaisin.
Sherlock olisi voinut kiistää, mutta se oli turhaa. Jim tiesi, Sherlock tiesi, eikä muuta tarvittu kahden miehen sanattomaan yhteisymmärrykseen. Ja vaikka Sherlock olisi halunnut väittää ettei sitä ollut, se oli. Olemassa olevaa ei saanut olemattomaksi.
”Sinun ei tarvitse koskea Johniin”, Sherlock sanoi koettaen pitää äänensä tunteettomana, mutta epäonnistui surkeasti. Jimin virne kertoi, että tämä huomasi.
”Olet unohtanut, Sherlock”, Jim totesi ja Sherlock sieppasi pettymyksen äänestä. ”Olet unohtanut, mitä olen sanonut, vai mitä?”
Jim asteli lähemmäksi, katsoi suoraan silmiin ja tutki. Avasi hiljaa jokaisen lukon Sherlockissa, kurkisti sisään ja lukitsi oven jälleen perässään. Se sai Sherlockin vaihtamaan painoa toiselle jalalle.
”Sinä et koskaan kuuntele sanojani. Se koituu lopulta turmioksesi”, Jim sanoi aivan kuin puhuen siitä, kuinka taivaan pilvet ajelehtivat hitaasti eteenpäin. Se oli vaarattoman kuuloista, mutta Sherlock ei tuudittautunut sävyn vietäväksi.
”Et tarvitse Johnia. Minä olen täällä. Joten päästä hänet”, Sherlock totesi yrittäen olla välittämättä Jimin katseesta, joka yhä tarkasteli hänen silmiään.
”Uhrautuisitko todella hänen vuokseen, Sherlock?” Jim kysyi, kallisti päätään ja nuolaisi aavistuksen huuliaan. ”Suloista.”
Sherlock kuuli, kuinka uusi lukko napsahti auki ja tyytyväinen virne valtasi Jimin kasvot. Tämä tiesi. Ei tarvittu kuin pieni silmäys ja toinen tiesi sen kaiken. Sherlockin sydän alkoi hakata lujempaa. Mikään ei ollut enää salaisuus, eikä tulisi olemaan.
”Seb!” Jim huudahti niin, että hän hätkähti ja korvissa kaikui. ”Päästä Johnnyboy menemään. Meillä on uusi lelu.”
Hetkeen ei kuulunut mitään. Valitus oli vaiennut, mutta se ei saanut Sherlockia tyyntymään. Sitten ovi avautui hiljaa, ja Sherlock käänsi katseensa sinne.
”Sherlock?”
John tyrkättiin ulos mustasta ovesta. Kuiskaus oli ollut ohut ja voimaton, tuskin edes kuuluva. Sherlock olisi halunnut juosta toisen luokse, nähdä, että tämä oli kunnossa, mutta hän näki jo nyt, ettei John ollut. Hän näki punaiset hiertymät ranteissa, kauhun harmaiksi käyneissä silmissä. Sherlock näki jo liikaa, toivoi, ettei olisi nähnyt enempää. Mutta hän näki. Hän näki huudon runtelemat huulet ja voimattoman vartalon, joka ei jaksanut enää.
Etsivä puristi silmänsä kiinni, kun vaalea mies tyrkki Johnia eteenpäin. Hän haistoi hien ja veren, kun John ohitti hänet.
Se oli hänen syytään. Sherlock oli ajanut Johnin sinne, ei tietenkään tahallaan. Mutta hänen takiaan Jim oli ottanut Johnin. Sherlock ei halunnut ajatella, mitä toinen oli joutunut kestämään, mutta ei saanut ajatuksiaan hiljenemäänkään.
”Sebastian on kieltämättä varsin vieraanvarainen, vai mitä Sherlock?” Jim kysäisi.
Tämä nautti. Hän kuuli sen, kuinka toinen hymyili tyytyväisesti hänen ympärillään, kallistui hieman lähemmäksi ja hiveli valtikkaansa sormissaan. Sherlock olisi halunnut, kovasti halusi, mutta hän ei kyennyt ottamaan valtikkaa itselleen. Hänen olisi pitänyt kyetä. Sherlockin olisi pitänyt pystyä tarttumaan ja murtamaan Jimin aivan kuin kaikki muutkin. Mutta ei. Jim oli erityinen. Oli aina ollut.
”Tule, Sher”, Jim sanoi pehmeän viekoittelevasti.
Kevyt käden liike, eikä Sherlock enää ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että olisi voinut siepata aseen käteensä kävellessään sen yli. Ei, Jim katsoi häntä ja sai hänet seuraamaan. Ei ollut vaihtoehtoja. Jim teki vaihtoehdoista turhia. Vaihtoehdot olivat pelkureille ja häviäjille. Eikä Jim ollut kumpaakaan.
Sherlock ei myöskään halunnut olla. Mutta hän ei ollut enää varma siitä, että oliko sittenkin? Oliko hänestä tullut pelkuri… tai, mikä pahempaa, häviäjä?
”Eikö meillä olekin miellyttävä asunto?” Jim kysäisi katsahtaen Sherlockiin. Se olisi kovin surullista tuhota.
”Odotin kieltämättä hieman jotain prameampaa”, Sherlock totesi ja kuuli Jimin hymähdyksen, joka ei paljastanut sen enempää.
Jim astui edeltä mustan oven toiselle puolen. Keittiö. Ainakin se oli ennen ollut keittiö. Sherlock huomasi kyllä vaaleansiniset kaapit, jääkaapin ja vedenkeittimen, mutta siellä oli paljon muutakin.
”Istu toki alas”, Jim kehotti hymyillen ja Sherlock istuutui keittiöpöydän ääreen.
”Kerro jos tarvitset jotain”, Sebastian huikkasi olohuoneesta aukaisten äänistä päätellen television, kun Jim painoi keittiön oven kiinni.
”Miksei hän tule?” Sherlock kysäisi, vaikka tiesi jo vastauksen.
”Koska sinä olet minun, Sherlock. Vain minun”, Jim kuiskasi hipaisten huulillaan hänen korvaansa ja ohitti Sherlockin takaa kävellen teekeittimen luo. ”Hän saa leikkiä muilla. No, mutta… Saisiko olla?”
”Ei kiitos.”
Jim hymähti, mutta keitti itselleen teetä. Sherlock katsoi toista herkeämättä, valmiina, mutta toinen ei tehnyt pienintäkään epäilyttävää erhettä. Tämä oli rauhallinen, kaatoi hitaasti itselleen teetä teekuppiin ja laski sen pöydälle Sherlockia vastapäätä. Hetkeä myöhemmin Jim istuutui kuppinsa taakse ja hymyili Sherlockille.
”Sinä et haluakaan tappaa minua”, Sherlock totesi lopulta hivellessään kädessään tikaria, joka oli laskettu pöydälle muiden aseiden joukossa.
”Voi, Sherlock, minähän teen sitä parasta aikaa”, Jim naurahti.
”John”, Sherlock kuiskasi tukahtuneesti ymmärryksen viiltäessä kivuliaan viillon hänen tajuntaansa.
”Aivan. Se sattui, kun näit hänet siinä tilanteessa, eikö vain? Se tappaa sinut sisältä, hitaasti ja kivuliaasti. Paljon tuskallisemmin, mitä nämä kaunokaiset tässä voisivat koskaan tappaa. Ja kun te molemmat murenette edessäni…” Jim puheli hiljaa sirpin malliin taotulle veitselle hivellen sen terää, mutta ei kuitenkaan viiltänyt sormeensa.
”Jätä John rauhaan”, Sherlock pyysi siitäkin huolimatta, että se oli turhaa. Jim ei vaihtaisi enää suunnitelmiaan, ellei hän tekisi niitä turhiksi. Sherlockilla ei vain tuntunut olevan vähäisintäkään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan.
”Sherlock, sinä tiedät, etten jätä häntä rauhaan. Suunnitelmani on liian täydellinen, jotta voisin jättää sen toteuttamatta. Muistatko, kun kerroin sinulle polttavani sydämesi? Kun John kärsii, sinä kärsit. Lopulta sydämestäsi on vain tuhkat jäljellä ja, jos olen armollinen, seivästän sen. Siis jos…” Jim katsoi suoraan Sherlockin sisimpään virnuillen, eikä Sherlock voinut kääntää katsettaan pois, kun Jim kohotti kupin huulilleen.
Sanat kiertelivät keittiössä vailla päämäärää. Sherlockin teki mieli siepata ne ja murentaa olemattomiin, mutta sanoja ei saanut katoamaan. Ne olivat pienenpieniä lintuja, jotka kaartelivat heidän yläpuolellaan päästämättä vähäisintäkään ääntä. Sherlock ei olisi kuitenkaan tarpeeksi nopea.
”Ensimmäinen isku”, Jim totesi lopulta katkaisten hiljaisuuden ja sanojen pienet seitinohuet siivet. ”Ja suoraan sydämeen.”
Jim hymyili kallistaen päätään. Se olisi voinut olla viaton hymy, leikittelevän viaton kuin pikkutytön, joka pyysi isältään karkkia, kun äiti ei suostunut. Mutta se ei ollut. Sherlock näki Jimin silmissä kaikkea muuta kuin viatonta.
”Oli mukava saada teidät vieraiksi”, Jim jatkoi, nousi ylös ikään kuin vahingossa hipaisten Sherlockin sormenpäitä. Sherlock sävähti kosketusta.
”Haluatko suklaamurukeksejä kotiin viemisiksi? Sebastian leipoi eilen. John olisi varmasti mielissään”, Jim hymyili lavuaarin äärellä, Sherlock kuuli tämän hymyn. Aivan kuin he olisivat vain viettäneet miellyttävää iltaa kahden kesken.
”Ei kiitos”, Sherlock vastasi ja irrotti otteensa teräaseen kahvasta.
Jim käänsi hieman päätään ja Sherlock näki virneen tämän huulilla. Virne sai hänet uudestaan miettimään asiaa, mutta lopulta hän hylkäsi ajatuksen. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut upottaa yhden keittiön pöydälle lajitelluista veitsistä Jimin niskaan, hän tiesi ettei se tulisi onnistumaan. Se ei saisi pirua kuolemaan.
”Kerrothan Sebastianille, että ruoka on valmista vartin kuluttua?” Jim kysäisi pyyhkiessään kauniisti koristellun tikarin terää. Se oli tahriutunut vereen, ja Sherlock tiesi kenen vereen. John.
Sherlock ei vastannut, kääntyi vain ovea kohti. Kävellessään olohuoneen poikki hän huomautti päivällisestä Sebastianille, joka heilautti kättään vastaukseksi. Päästyään ulos asunnosta Sherlock pakotti taksin pysähtymään ja sujahti kyytiin ennen kuin kuski ehti sanoa vielä mitään.
Baker Streetilla Sherlock kohtasi Johnin nojatuolissaan teekupillisen kera. Johnin katse oli tyhjä ja hän saattoi erottaa sen ohuen viillon kalpeaksi muuttuneessa poskessa, vaikka John oli puhdistanut sen varsin huolellisesti. Tietenkin oli.
”John…”
Sherlock istuutui Johnia vastapäätä, pyysi anteeksi katseellaan, mutta John ei vastannut. Hänen sormensa kurkottautuivat koskettamaan ranteita kevyesti. John säpsähti kirvelevää kipua, ja Sherlock lupasi, ettei Jim Moriarty koskisi enää ikinä Johniin.
Ei hänen Johniinsa.
Funtion:
!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Mä olin just aikeissa sulkea Finin, mut helvetti vie (tää vaatii pientä kiroilua) mitä mä näinkään!!!! Mun sydän oikeesti rupes hakkaa tuhatta ja sataa ja kädet hikos ja mä sain hetken aikaa vaa yrittää hengittää ja täristä. Tää fandom on mulle älyttömän rakas, enkä mä lue näitä ficcejä kuin suomeks. Lisäks Sheriarty on mun OTP ehdottomasti, eikä tätä oo about yhtään tarjolla suomeks… oh god oh god oh god. Varoituksen sana: tästä kommentista voi tulla liikaa sua ylistävä.
Jim oli ilkikurisia virneitä, kiusoittelevia elkeitä ja lauseita, jotka merkitsivät kaikkea ja eivät kuitenkaan yhtään mitään. Jim oli painajaisia, elämän irvikuvaa ja kohtuuttomuutta, epäoikeudenmukaisuutta. Jotain, jota Sherlock oli odottanut ja samaan aikaan ei ollut.
!!!!!! jtnahjajtbiakjtaatait!! Jos mun kommentteja ei kaikki näkis ja pystyi lukemaan, mä laittaisin tähän perään kasan gifejä ja hymiöitä ja vähän enemmän huutomerkkejä. Luoja mikä kohta, luoja luoja luoja!! Apua tää on ihana.
Jim hymyili hymyä, joka teki Sherlockin hulluksi.
!! Perun aiemmat sanani!! Tää on ihanampi!! Eikä Jimin hymy saa kyl vaan Sherlockia hulluks… joten tiedän täsmälleen mistä tuossa on kyse. Oh god.
Jim tiesi, Sherlock tiesi, eikä muuta tarvittu kahden miehen sanattomaan yhteisymmärrykseen. Ja vaikka Sherlock olisi halunnut väittää ettei sitä ollut, se oli. Olemassa olevaa ei saanut olemattomaksi.
En olisi sitä voinut paremmin sanoa. Tietkö, mulla on tätä tekstiä lukiessani huulillani kestovirne? Ja naurattaa kovasti, mut silkasta ilosta. Mä en voi vieläkään uskoa, että tää on totta, tää mitä mä luen. Ehkä tää on vain jotain hyvää unta. Mut niin, pidin myös tuosta hienosta oivalluksesta — jos sitä siksi voi kutsua — että “olemassa olevaa ei saanut olemattomaksi”. Koska mussa elää pieni — okei, aika suuri — filosofisti, niin toi oli joteki hieno kohta. Pysäyttävä, mut kuitenkin aika looginen ja yksinkertainen.
”Seb!” Jim huudahti niin, että hän hätkähti ja korvissa kaikui. ”Päästä Johnnyboy menemään. Meillä on uusi lelu.”
IIK!! Fanipisteet Sebastianin mainitsemisesta!! Apua, mä en voi kuin ylistää tätä tekstiä… (ja tuo miten noita lukkoja availtiin oli älyttömän hieno kohta ja toi miten sen Jimin äänensävy oli kuin olis puhunut jostain taivaan pilvistä yms. yms. Rakastan jokaista yksityiskohtaa tässä!)
Se ei saisi pirua kuolemaan.
!!!!! TSIIHIH!!!! TÄMÄ!! <3
Voi luoja miten HERKULLINEN tää teksti oli! Mä en vieläkään usko tätä todeksi! Tää idea on kyllä sellainen, josta on varmaan moni kirjoittanut ja jota mäkin oon aatellut, mut koska mä en edelleenkään lue enkunkielisiä tekstejä niiiiin... oon superiloinen että kirjoitit tän! Luoja mikä avaus sulta Sherlock-fandomiin! En tiennyt ees että oot Sherlockian! Uuh, oon pitänyt sun kirjoituksistas aiemminkin, ihanaa että liityit meijän joukkoon! Toivon sulta paaaaaaljon Sherlock-ficcejä tulevaisuudessakin, mä luen niistä jokaisen! <3
JIM!!! Sä teit siitä aivan täydellisen. Se on äääärettömän haastava ja vaikea hahmo, siinä on monia eri puolia ja syvyyksiä, ja mun mielestä sä oot vähintääkin raapaissut niistä jokaista, joihinkin taas sit on syvennetty vähän enemmän. Mut mä oon ihan hulluna Moriartyyn ja tää oli nappisuoritus! Upeasti kirjoitettu hahmo, erittäin IC! (Niin ja tällee randomisti aiheesta toiseen... toi Paint it black -kappale on loistava!)
Dialogi. Asia, johon kiinnitän aina lukiessani huomiota, sillä se joko toimii tai ei toimi. Tässä se toimi mielettömän hyvin. Sherlockin ja Moriartyn välinen dialogi on... vaikea pala. Ne on kummatkin niin kauheen älykkäitä, sit taas Moriartylla on aina vähä se flirttaileva asenne ja Sherlock taas sit on se, joka haluaa viimeisen sanan. Oon huomannut, et Sherlock on usein aika hiljainen kun se on Moriartyn kaa, Moriarty tuntuu puhuvan enemmän. Hassua sinänsä, yleensähä se ei mee niin, jos juttelee Sherlockin kaa. Mut joo, ehkä seki kertoo siitä miten Moriarty on erikoinen. Ja tässäkin aika hyvin se saneli säännöt, eikä Sherlock voinut kuin tanssia sen pillin mukaan. Yes indeed, näin sen pitää mennäki. Haha.
Sherlock/Johnia en nähnyt tässä, mut mä en katsonut tätä oikeiden lasien läpi. Nään ne vaan ystävinä. Tai sit niiden suhde on platoninen. No, kai sekin on paritus. Anyway, Sheriartya mä näin tässä kyllä, aivan hyvin! Musta sen parhaus on siinä psykologisessa puolessa. Valtapeliä. Emmä tiä, mut kuitenkin, tää toteutus oli tässä kertakaikkisesti hieno!
Lempikohtiani lainasinkin jo tuhat ja sata, mutta se ei estä mua lainaamasta vähän lisää:
”Koska sinä olet minun, Sherlock. Vain minun”, Jim kuiskasi hipaisten huulillaan hänen korvaansa ja ohitti Sherlockin takaa kävellen teekeittimen luo. ”Hän saa leikkiä muilla. No, mutta… Saisiko olla?”
JTAITHAUIKJthALKTA!!! Oh. Dear. God. Kiitos näistä Jimlock-feelingseistä, nyt en taatusti voi mennä nukkumaan! Hitto vie. Ja tää kohta oli mieletön... mä tärisin ihan innosta ja mun teki mieli vaan ruveta huutamaan ja mä koko tän tekstin ajan vaan hymyilin. Hiihihihi! <3
Okei, mulla ois yks kritisoitava juttu tuolta yhestä kohtaa, mut oikeesti, en jaksa nostaa sitä esiin. Jos haluut kuulla sen välttämättä, voin laittaa sen yksällä. Se on niin mitätön tähän koko tekstiin nähden, ettei mua yksinkertaisesti huvita nostaa sitä esiin. Ja tää on jo aika paljon, etten mä nipota, sillä mä nipotan aina. (Tosin mun nipottamisista lähes 90 % on mielipideasioita. Tämäkin.)
Ehkä lopetan kommenttini tähän. Mä yksinkertaisesti RAKASTIN tätä. Joka ikistä kohtaa. En välitä yhtään siitä mitä muut sanoo tai ajattelee tai mistään muustakaan. Enkä mä nyt huijaa, sillä mä oon aina rehellinen. Okei, en aina, siis noin elämässä, mutta kommenteissani kyllä. JOTEN, kiitos tästä! Sä. Teit. Mun. Torstai-illasta. Täydellisen. (Miten sattukin että shuffle laitto just Stayin' alive -kappaleen soimaan... Moriarty...) Mut joo, kiitos kiitos kiitos! <3 :-*
Kaapo:
OHHOH!
Hämmentynyt Kaapo tässä hei. Ensinnäkin, olen suuri Moriarty/Sherlock -fani, mutta tämä oli ensimmäinen Morlock, jonka olen koskaan lukenut ja olen tyytyväinen. Koska Johnlock on mulle niiiiiiin canon, että tämä sopi hyvästi mun mielikuvitukseen ja olen niin iloinen tästä.
Pidin hullusta Jimistä (ja siitä, että kirjoitit Jim etkä Moriarty! Jes!) ja näin myös pienen MorMorin, joka sekin oli kiva. Nam. Tämä oli vain niin hieno, etten oikein osaa pukea tunteitani sanoiksi, mutta no.
Pidin monesta asiasta, eikä tässä häirinnyt edes suomenkieli, jolla hyvin harvoin luen yhtään mitään muita kuin Potter-ficcejä, olen Sherlock Holmes -kirjatkin lukenut englanniksi ja suomi tavallisesti tuntuu tosi tönköltä kun se yhdistetään Sherlockiin, mutta tässä uppouduin tarinaan niin, etten edes huomannut suomea tai kääntänyt ficciä mielessäni englanniksi.
Tässä ei ole turhia kliseitä, hahmot toimivat hyvin ja voi että. En vain osaa sanoa mitään! En kadu tämän lukemista, tästä jäi kiva fiilis. Kiitän tästä: kiitos!
- Kaapo
Heinis:
Oli aika söpöä lukea ensin fiertén kommentti ja sitten itse ficci, hihi. Yllättävää kyllä kiinnitin huomiota vähän eri kohtiin, vaikka oli noissakin lainauksissa muutama ihana. Varsinkin se Jimin kuvailu.
Mutta yksi mun lempikohdista oli ihan alussa, se, että Jim oli värittänyt sivut mustiksi. Mä näin tässä paljon enemmän Johnlockia kuin Jimlockia, mutta molemmat olivat ehdottomasti canonia koska. Mä jotenkin ajattelen Jimlockin aika yksipuolisena ja kieroontuneena, ja tämä ficci tuntui vain vahvistavan sitä kuvaa, joka mulla muutenkin on. Sherlock obviously välittää Johnista ja rakastaa sitä ja ja no, tiedät kyllä. Ja sitten Moriarty tuntuu olevan vähän mustasukkainen siitä, ja sen takia se kiduttaa Johnia. Tai siis joo, en tiedä, sellainen mielikuva mulle vain tästä heräsi.
Enkä mä edes osaa selittää tota tunnetta. Sherlock ei toisaalta haluaisi pitää Moriartysta, koska se on paha ja hullu ja satuuttaa Johnia, mutta samalla sen pahuus ja hulluus kiehtoo Sherlockia. Tulkitsin tuon alunkin niin, että Sherlock rakastaa Johnia, mutta Moriartyn pahuus täyttää Sherlockin mielen viehättävyydellään ja vastenmielisyydellään, joiden takaa ei oikein näe enää muuta.
--- Lainaus ---Jim hallitsi ja Sherlock saattoi vain pysyä mukana tai hypätä kyydistä. Mutta hypätessään Sherlock murtaisi jalkansa ja jotain muutakin. Eikä Sherlockista ollut ottamaan riskiä.
--- Lainaus päättyy ---
Tykkäsin tästä kohdasta erityisesti, varsinkin tuosta "jotain muutakin". Jotain muutakin voi olla niin monia asioita, sydämensä? Mielensä? Sen huuman, jonka Moriarty on aiheuttanut? Jonkin sellaisen, jota Sherlock ei halua murtaa. Joka tapauksessa. Se jatkoi tuota haluaa-ei halua-pohdintaa, sitä, että Sherlockin maailmasta on tulossa musta ja kolkko.
Loppua en oikein sisäistänyt. Se tuntui hieman irralliselta. Jos Jimillä on valta, niin miten Sherlock voi vannoa tuollaista? En tiedä. En saanut siitä kiinni, mutta ehkäpä luin huolimattomasti. Ja no, luin tän muutenkin aikamoista kyytiä ja hypin varmaan puolet lauseista yli, joten pahoittelut, jos tulkitsin kaikkea ihan väärin :D en oikein pysähtynyt ajattelemaan, vaikka niin ehkä kannattaisi tehdä ennen kommentointia. Muutenkin sekava kommentti, mut fyssan tentti tyhjensi pään joten saan kai anteeksi. Ööh. Joo. Kirjoita lisää Sherlockia, mä tykkäsin tästä, jos se ei käynyt ilmi mun höpinöistä.
Sisilja:
No niiiiiin! Vihdoin uskallan sanoa jotain pelkäämättä että ulos tulee pelkkää näppäimistönhakkausmateriaalia. Ensinnäkin, pääsit totaalisesti yllättämään. Sherlockia! Jimlockia! Viiltävää ja kauhumaista angstia! Voi jestas, tyttösein!
Joo, olen pelkkää huutomerkkiä, pahoittelen. Mutta olin tämän pauloissa jo heti ensimmäisistä virkkeistä lähtien. Moriarty, Jim, joka ei välitä rajoista vaan värittää Sherlockin maailman mustaksi ja viivojen yli. Jo tässä olet mielestäni onnistunut tavoittamaan Jimlockin ytimen, tai ainakin sen ytimen jonka minä olen päähäni kehitellyt. Näiden kahden suhde on jatkuvaa hulluuden rajalla tanssahtelua, väärää ja silti niin oikeaa, puhdasta ja sairasta vetovoimaa!
Voi luoja ja tämän tunnelma todella oli synkkä ja sairas ja silti ihan tavattoman kuuma ja kiihkeä. Tekstin joukossa oli kohtia, jotka olisivat voineet olla kirjoitusasultaan sulavampia, kuten vaikka
--- Lainaus ---Sherlock olisi halunnut, kovasti halusi, mutta hän ei kyennyt ottamaan valtikkaa itselleen.
--- Lainaus päättyy ---
Tuossa ylläolevassa tuo "kovasti halusi" on jotenkin hassusti sanottu, se pomppaa rytmiltään ja on melkein koomisen satukirjamainen, jankkaava (tai sitten minun aivoissani on vikaa). Itse olisin yksinkertaisesti kääntänyt sanat toisinpäin, jolloin ne olisivat kuulostaneet neutraalimmalta. En nyt ala tällaisia kommenttiini listaamaan, koska ne eivät ole virheitä, ne ovat puhtaasti tyylillisiä makuasioita, joista voi toki keskustella mutta ei kiistellä. Joka tapauksessa, pienistä pikkuikku yksityiskohdista huolimatta tämä oli hallittu kokonaisuus ja tämä veti mukanaan syvyyksiin sellaisella vimmalla että ihan heikottaa.
Jim on seksikkään viettelevän vaarallinen, hyvin IC ja hyvin kiehtova. Sherlock on tyypillisen harkitseva ja silti täydellisen ajattelematon ("päästä John, minuthan sinä haluat", ihan niin kuin homma olisi sillä selvä), jopa säälittävä. Jimin kanssa Sherlock on usein se altavastaaja vaikka he kuinka olisivatkin tasavertaisia, ja silti vai ehkä juuri sen vuoksi Jim haluaa Sherlockin. Johnin vetäminen mukaan oli tässä onnistunut valinta, kaikki se kärsimys, mitä John joutuu käymään läpi, aah, se särkee sydämeni. Kamalan hienoa kuvausta, kaikki ne ruhjeet ranteissa ja viillot poskissa ja TYHJÄ KATSE SILMISSÄ. Voi luoja. Sebastian oli yllätys, mutta ihana sellainen! Olit kuvannut hänet ja hänen suhteensa Jimiin mielenkiintoisesti, ja näin mielessäni selkeän kuvan vaaleasta ja karunnäköisestä miehestä, joka usein näkyy tämän fandomin fanitaiteessa. (Silti minulla on oma headcanon, jossa Morania esittää Ian Hallard, eli tämä mies. Ian on muuten myös se tarkka-ampuja, joka tähtää Johnia Reichenbach-jaksossa.)
Vitsi, tämä ficci oli kyllä joka fanitytön unelma, täynnä oivaltavaa hahmoanalyysia, kuten tässä:
--- Lainaus ---John oli käytettyjä teenlehtiä ja rouva Hudsonin kuivakakkua.
--- Lainaus päättyy ---
ja tässä:
--- Lainaus ---Jim oli ilkikurisia virneitä, kiusoittelevia elkeitä ja lauseita, jotka merkitsivät kaikkea ja eivät kuitenkaan yhtään mitään.
--- Lainaus päättyy ---
John on turvallinen ja pysyvä, Jim on vaarallinen ja alati häilyvä. Ja Sherlock haluaa periaatteessa molemmat, tilanteesta riippuen enemmän joko Johnin tai Jimin. Ficin loppu viittaa minusta siihen, että Sherlock on naiivi ja kuvittelee voivansa luvata Johnille lopun, vaikka ihan varmasti Sherlock on niin koukussa Moriartyyn, ettei voi päästä enää ikinä irti. Johnin ja Jimin vastakkainasettelusta vielä, tämä kohta sai minut värisemään:
--- Lainaus ---”Tule, Sher”, Jim sanoi pehmeän viekoittelevasti.
--- Lainaus päättyy ---
Minä olen aina liittänyt Sherin Johniin, kuinka vain John voi käyttää tuota lempinimeä ja silloinkin pehmeästi. Tässä siihen samaan lempinimeen liittyy mustia ja teräviä sävyjä ja.... minua yksinkertaisesti karmii.
Huaah, joo. Ihan vallattoman loistava avaus, olet taitava. Olen sanaton ja silti en kuitenkaan. Olen käsittämättömän iloinen, että ficcaat Sherlockista. Kiitos siitä ja tästä ficistä, kiitos!
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta