Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus

Supernatural: Kirkkaassa yössä | Jo/Dean, K-11

(1/1)

hedge14:
Nimi: Kirkkaassa yössä
Kirjoittaja: hedge14
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, romance, het
Paritus: Jo/Dean
Summary: "Metsästäjät kuolevat niin pirun nuorina."
A/N: Rare1O -haastetta varten kirjoitettu ficlet.

Kirkkaassa yössä

Unen maku suussa on polttavan savuinen. Tai oikeastaan se on bensaa ja kemikaaleja leviämässä iltaan, joka yöksi viimein tahtoo muuttua. Räjähdyksen liekit ovat vaivoin katulamppua kirkkaammat.

Dean voisi naulat turhiksi todeta. Kyllä kuumuus itsessään riitti jo tappamaan.

Hän herää ja tuntee vieläkin paineaallon selkänsä takana, vaikka oikeasti hänen selustaansa koskettaa vain motellin kulunut ja kova patja. Painajaisen katkera muistikuva piinaa hänen suljettujen silmäluomiensa takana, kun hän kuuntelee hiljaa pimeässä veljensä hentoa kuorsausta. Yö ei ole edes puolitiessä, mutta hänen luotaan uni on jo karannut valtamerten taa.

Dean nousee pystyyn ja horjahtelee ovelle. On outoa tottua taas nukkumaan vaatteet päällä, aina valmiina. Vaikeampaa oli heivata pullo pois ihan vain sen takia, että metsästäjän perisynti ei koituisi kuolemaksi.

Metsästäjät kuolevat niin pirun nuorina.

Piru oli myös joillekin epäonnekkaille suora syy viikatemiehen virkamatkaan. Hitto, siitä tuntuu kuluneen niin paljon aikaa. Vuosikymmeniä, kenties. Päälle vuosihan se oikeasti oli  ja Deanin sydämessä se päivä tuntuu vieläkin eiliseltä.

Impala ei ole täällä, eikä Dean siis tahdo tarttua rattiin.

Hän antaa polkunsa vetää alas loivaa mäkeä puiden katveeseen. Niin hän ei joudu näkemään taivaalla kurkkivaa kuuta, joka kipeästi muistutti taivaasta. Heistä, jotka olivat sinne päässeet. Oksien takana tuijottava hopeapinta ei ole vielä kutsunut ihmissusiakaan seikkailuun, joten Deanin taskussa odottava veitsi ei saisi ainakaan sutta maistaa. Metsä odottaa ja Dean odottaa myös. Hän tietää tulleensa kutsutuksi.

Jotain yliluonnollista tapahtuu.

"Jo?" Dean kysyy hiljaa kuiskauksena, niin, ettei metsäniityn toisella laidalla häilyvä hahmo millään voinut kuulla. Silti nainen nyökkää. Hän leimahtaa lähemmäs, liikkuu ilman askeleita.
Kummitus, hahmo, painajainen välkkyy paikasta toiseen, mutta aina eteenpäin ja kohti Deania. Unelmako sittenkin? Miehen epätoivoinen toteutumattoman rakkauden haavekuva.

Naisesta ei ollut jäänyt luuta suolattavaksi, ruumista poltettavaksi. Palo nielaisi kaiken kotiin kannettavan, vaikka Dean ei olisi voinut edes jäädä ketään kotiin saattamaan. Miten metsästäjä tämän metsästäisi? Kenellä oli hiussuortuva, maitohammas tai pala kynttä? Tai pahempaa, olento oli laskeutunut alas silkasta tahdosta.

Mitä naiselta olisi jäänyt kesken? Eikö hän jo kerran yrittänyt Deania tappaa?

"Dean." Jo sanoo. Hänen veriset huulensa eivät liiku, kun ääni karkaa hänen sisältään. "Dean."  Jo pudistaa päätään niin, että kultaiset hiukset valahtavat eteen ja taakse. Suru on vahvin sanoma naisen silmissä, kun hän viimein tulee miehen eteen ja nostaa kätensä olemattomaan kosketukseen. Vain kylmyyttä ne sormet kantavat, kun valahtavat Deanin posken läpi.

"Älä ole niin ankara itsellesi."

"Et olisi kuollut-"

"En kuollut sinulle tai sinun takiasi."

Jo hymyilee, katkerastikin. Pientä pilkettä on kuitenkin kaivautunut hänen silmiinsä.

"Älä käsitä väärin, Dean. Kuolin maailmalle, ihmisille. Kaikille."

Kuin kuiskatakseen salaisuuden nainen kurottaa kohti Deanin kasvoja. Mutta hän ei sanokaan mitään, vaan painaa suudelman Deanin kuivuneille huulille. Se tuntuu ilmalta, mutta kiinteämmältä kuin aikaisempi kosketus. Hetken Dean uskoo voivansa kietoa kädet rakkaansa ympärille, mutta hän ei saa otetta kuultavasta kehottomasta sielusta. Suudelma katkeaa ja Dean puhaltaa keuhkoistaan kylmää ilmaa ulos.

"Myös sinulle Dean. Rakkaudelle. Älä häpeä sitä, mitä olet saanut aikaan."

Jo tutkii katsellaan miehen piirteitä ja sielua, näkee paljon hyvää, mitä toinen ei suostu myöntämään.

"Nähdään myöhemmin." Jo toteaa. "Mutta älä kiirehdi!"

Dean ei voi nauraa niin lohduttomalle vitsille. Jo'n keho alkaa haihtua kuin savuna ilmaan, sumuna metsän oksien sekaan. Viimeisenä katoavat kasvot, valppaat silmät.

"Lupaathan?"

Eikä aave edes vastausta jää odottamaan, vain katoaa pois kirkkaasta yöstä.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu