Ficin nimi: Kuolinvuode
Kirjoittaja: Nahme
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Minä/sinä, ei turhia nimiä tai muuta
Varoitukset: Sisältää kuoleman ja sen jälkeistä
KUOLINVUODE
Sade piiskaa kasvojani. Odotan sinua. Odotan joka päivä, vaikka et ole viikkoon saapunut. Minä olen aina odottanut sinua. Vaikka et enää tulisi, minä seisoisin täällä ikuisesti. Kyyneleni sekoittuvat vesipisaroihin. ”Sinä odotat, vaikka en ole palannut luoksesi, Shugbru”, kuulen lempeän äänesi, joka lämmittää sydämeni. Käännyn nopeasti ympäri ja riennän käsivarsillesi. Sinä työnnät minut hellästi kauemmaksi ja katsot silmiini. Tunnen uppoavani silmiisi, joihin on käytetty kaikkein kauneimpia metsän sävyjä. ”Shugbru, me emme voi enää tavata”, lausut minulle lempeästi. ”Miksi?” kuiskaukseni on tuskin kuuluva. Sinä käännyt ja katoat sadeverhon taakse. Jalkani eivät kanna minua vaan kaadun. Maa sulkee minut syleilyynsä ja taivaanvedet saattavat minut lohdulliseen uneen.
Minä en unohtanut koskaan sinua. Vaikka aika on kaiken muun vienyt, muistot sinusta pysyvät. Et sinä olisi minua jättänyt. Näin sen sinun silmistäsi. Sinä rakastit minua. Sinä et olisi tahtonut sitä. Vanhemmistasi se johtui. Olit ennenkin kertonut, kuinka he eivät olisi pitäneet, jos olisivat kuulleet minusta. Meistä. Aivan varmasti se oli heidän syytään. Tahtoivat erottaa meidät toisistamme.
”Shugbru”, tuuli ottaa äänesi ja pyörittelee sitä kiusoittelevasti ympärilläni. Nauraen istuudun maahan, saaden sinut viereeni. Annat suukon poskelleni ja punastun. Painat lämpimän kätesi rinnalleni ja katsot silmiini. Nostat minun käteni oman sydämesi päälle. ”Tunnetko? Kuinka sydämemme sykkivät samaan tahtiin?” kysyt minulta. Nyökkään, vaikka en edes kuule kysymystäsi. Näen vain silmiesi metsään. ”Se kertoo siitä, että kuulumme yhteen”, sanot ja minä nauran. En usko sanojasi. ”Totta se on. Äiti loi meistä jokaisen. Mutta hän ei luonut meitä olemaan yksin, hän loi jokaiselle sielulle parin. Ja meille on annettu elämä, jotta voisimme löytää oman sielumme kumppanin. Pyhä Äiti antoi meille keinon löytää kumppanimme. Sydämet, jotka lyövät yhdessä”, kerrot minulle ja hymyilen. Äänesi täyttää minut, kuten viini pikarin.
Minä tahdoin etsiä sinut, mutta en koskaan sitä tehnyt. Enkä tiedä, miksi en tehnyt niin. Mutta pysyin sinulle uskollisena, vuodesta toiseen. Vaikka isäni yritti saada minut avioon. En suostunut yhdellekään miehelle ja vanhempieni kuoltua jäin yksin. Pyhitin yksinäisyyteni sinulle. En puhunut kenellekään. En edes tavannut ketään. En antanut itseni nauttia elämästä, jonka jouduin viettämään ilman sinua. Myin sukuni kartanon kaikkine hienoine tavaroineen ja kauniine tauluineen ja ostin itselleni pienen mökin keskeltä metsää. Tuntui, kuin olisin tuossa mökissä voinut olla lähempänä sinua. Ostin vuohen ja kanan. Huolehdin puutarhastani. Ja ikävöin sinua. Joka ikisenä päivänä, tuntina, minuuttina ja sekuntina.
”Ma uf sa Shugbru”, kuiskit korvaani ja minä hymyilen. Silmäni on suljetut ja makaan ruohikolla, joka kutittelee minua. ”Mitä se tarkoittaa?” kysyn sinulta. Kielesi on kaunis ja tarinasi mielenkiintoisia. Ne lumoavat minut. ”Sinä olet minun Shugbruni”, vastaat, kuulen hymyn äänessäsi. Avaan silmäni ja käännän katseeni silmiisi. ”Miksi kutsut minua aina Shugbruksi?” kysyn kysymyksen, jota olen miettinyt pitkään. ”Shugbru on tarulintu vanhempieni kotimaassa”, kerrot. ”Lintu, jonka höyhenet loistavat kullan ja hopean lailla auringossa, kuten sinun hiuksesi. Tarun mukaan Shugbru on itse pyhän Äidin lemmikki, jonka Äiti lähettää niiden ihmisten luokse, joihin on mieltynyt. Shugbru tuo onnea hyvin paljon jokaiselle, joka sen näkee. Se parantaa jokaisen vamman, niin ruumiissa kuin hengessäkin. Shugbru on ikiaikainen”, sinä kerrot ja silmäsi nauravat. Varjot katoavat silmistäsi hetken, antaen tilaa valolle. Mutta pian varjot ovat jälleen silmissäsi.
Ja nyt on liian myöhäistä lähteä etsimään. En kykene nousemaan sängystäni ja rukoilen, että Kuolema saapuisi luokseni. Ja sinäkin olet jo vanha. Ehkä jo siellä, minne minäkin menen pian. Pian näen, onko kuoleman jälkeinen sellaista kuin kerroit aikoinaan.
Täysikuu loistaa taivaalla, luoden kalpean katseensa meihin. Silittelet hiuksiani lempeästi. ”Mitä kuoleman jälkeen on?” kysyn hiljaa. Tiedät minun tarkoittavan vanhempiesi kotimaan taruja. ”Kun ihmisen on aika siirtyä ajasta ajattomuuteen, häntä saattamaan saapuu yksi Kuoleman seitsemästä sisaruksesta. Tämä Kuoleman sisar saattaa ihmisen ensimmäiselle portille, jonka toisella puolella on nainen, joka valitsi elämän kuljettaen ihmisten sieluja Tyhjyyden kenttien läpäisevää kapeaa polkua pitkin toiselle portille. Tuo nainen on ainoa, joka voi kulkea tuota polkua pitkin, minkä vuoksi hän joutuu kantamaan jokaisen sielun. Sillä muuten sielu katoaa Tyhjyyden kentille ikuisiksi ajoiksi. Kun sielu on päässyt toisesta portista sisään, hänen edessään on ratsu, joka johdattaa hänet kolmannelle portille. Joko Hybzneen, Puutarhaan, tai Gahrneen, Tulikiven maahan. Joskus joku, joka pääsisi Hybzneen, tai joka on siellä jo jonkin aikaa ollut, päättää itse mennä Gahrneen, jonne hänen sielunsa kumppani on joutunut”, kerrot minulle. ”Mutta sinun, Shugbru, ei tarvitse miettiä kuolemaa. Sinä olet ikiaikainen”, sanot hymyillen ja painat huulesi otsalleni.
Ehkä sinä löysit minut jätettyäsi jonkun toisen. Sait hänen kanssaan pojan, jolla on sinun silmäsi, ja tyttären, jolla on sinun tummat hiuksesi. Kuten toivoit aikoinaan meidän saavan. Ja ehkä tuo toinen oli sellainen, kuin vanhempasi toivoivat. Varmaankin heidän kotimaastaan.
”Miksi vanhempasi eivät pitäisi minusta, jos kuulisivat?” kysyn sinulta uteliaana. Käännät katseesi kohti merta. ”Koska et ole heidän kansaansa”, vastaat surullisena. ”Miksi minun pitäisi olla heidän kansaansa?” en voi estää kysymystä, vaikka en sitä olisi tahtonut esittää. ”Koska vain heidän kansaansa oleva kykenee ymmärtämään heidän tapojaan. Heidän mielestään sinä et voisi ikinä ymmärtää kaikkea”, äänesi värähtää hieman. Siirryn syliisi ja painaudun rintaasi vasten. Haen turvaa sinusta. ”Mutta me kuulumme yhteen, eikä mikään voi erottaa meitä.”
Suljen silmäni. Miksi Kuolema ei jo tule, miksi hän kiduttaa minua näin. Kuulen oven avautuvan hiljaa ja sulkeutuvan yhtä vähin äänin. Kuulen aivan liian kevyet äänet lattiaa pitkin ja avaan silmäni. Suljen ja avaan silmiäni kerta toisensa jälkeen, uskomatta näkemääni. Sinä. Etkä ole lainkaan muuttunut.
”Minä palaan. Minä palaan aina. Vaikka joskus en pääsisi hetkeen, minä palaan.”
Katson silmiäsi, joiden metsä on yhtä kaunis kuin muistin. Henkäisen ihastuksissani, eksyessäni niiden syvyyksiin. ”Sinä...” en onnistu kuin kähisemään, oltuani vuosia käyttämättä ääntäni. ”...palasit”, lopetan, etsittyäni mielestäni, kuinka tuo sana luodaan kuuluvaksi. ”Minä palasin, Shugbru”, vastaat ja polvistut viereeni. ”Mutta olen myöhässä”, jatkat.
”Vaikka vuodet kuluvat, eivät tunteeni tule muuttumaan. Kun vain saan katsoa sinua, sielullani on kesä, vaikka muu maailma kärsisi talven kylmyydestä.”
”Minä odotin. Minä odotin aina”, sanon hiljaa. Painat huulesi omilleni. Ensimmäinen suudelma, jonka sinulta saan. ”Ja minä pysyin poissa”, vastaat hiljaa. Olet suruissasi. ”Kuinka?” kysyn, tiedän sinun ymmärtävän. ”Shugbru. Kunpa voisinkin vastata, mutta en voi”, kuiskaat korvaani.
”Minun sydämeni kuuluu sinulle. Kukaan toinen ei voi sitä saada.”
Näen nuoren tytön, ehkä neljäntoista vanhan, ovella. Sinäkin käännät katseesi hetkeksi ja sitten takaisin minuun. Rypistät kulmiasi. ”Kuka hän on?” kysyn. Katsot jälleen ovelle. ”Minä en näe ketään”, vastaat ja katsot silmiini. Yksi kyynel kirpoaa silmäkulmastasi, kulkee poskeasi pitkin ja putoaa sen jälkeen minun poskelleni, josta löytää tiensä tyynylleni. Ymmärrän. Kuolema saapui juuri, kun Elämäni palasi luokseni. ”Hän on hyvin kaunis”, kerron ja tyttö tulee lähemmäksi. Seuraan hänen liikkeitään katseellani. ”Minä seuraan sinua”, lausut hiljaa ja painat viimeisen suudelman huulilleni.
”Olet aina luonani, vaikka joutuisimme eroon. Olet aina sydämessäni, Shugbru.”
”Ja sinä minun.”
”Minä rakastan sinua, Shugbru”, lausut hiljaa ja tunnen huulesi otsallani. ”Aina”, lupaat. Tyttö ojentaa kätensä. ”Minäkin sinua”, vastaan. Tyttö tarttuu kädestäni ja nostaa minut seisomaan. Käännän katseeni sinuun, itket ruumiini sylissäsi. ”Näemme pian”, kuiskaan. Tunnut kuulevan, tai ainakin aistivan, sanani, sillä toistat ne. Tyttö vetää minut pois luotasi, vaikka minä tahdon jäädä.
