Aarnin laulu (lukiolaiskummitukset ja kuinka löysin hymyni) k-11

[pihlajanmarja]

Ikäraja: k-11
Hahmot: Johannes, Aarni, Kai
Tiivistettynä: Johanneksen äiti kuoli kun hän oli 13, ja silloin hänen hymynsäkin hävisi. Nyt hän on lukiossa ja yrittää löytää hymykuopat, jotka jäivät hautakiven luo.

A/N: On se kumma, kun yhtäkkiä päässäni vilisee joukko hahmoja :-D En oikein osaa kuvailla tätä tekstiäni. Ensin se oli vain kauhean surullista, ja Johannes säälitti minua. Sitten jostakin ilmestyi Aarni ja yhtäkkiä Johanneksesta tulikin vähän iloisempi. Ehkä. Otsikko on... kummallinen. Mutta ehkä se kuvaa tätä tekstiä jollain tavalla. Pähkäilin sen kanssa aivan liian kauan, ottaen huomioon, että kello on kolme yöllä ja koulu alkaa huomenna puoli kymmeneltä.

En osaa sanoa, tuleeko tähän jatkoa. Luultavasti. En lupaa mitään. Osallistuu Originaali10-haasteeseen sanalla 1.Väärin.

Aarnin laulu (lukiolaiskummitukset ja kuinka löysin hymyni)

Kaikki meni ihan väärin. Muistan kun luulin, että olisin lapsi ikuisesti. Aina vain hymykuoppia ja pihapuusta napattuja omenoita, äidin lempeä käsi hiuksissani. Sitten puu lakkasi tekemästä omenoita, äiti kuoli ja hymy hävisi. En minä tiedä, minne se hävisi. Ehkä harmaan hautakiven luo, kun kevättalvella menin ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen katsomaan äitiä. Maa oli sulaa haudan luona, mutta kun yritin halata äitiä, tunsin vain kylmän kiven poskeani vasten. Sinne ne hymykuopat jäivät, sulautuivat harmaaseen ja kun lähdin, ne eivät seuranneet.

Kaikki puhuivat siitä, että olin muuttunut, mutta kukaan ei tehnyt mitään asialle. Sekin oli kai väärin. En minä edes odottanut, että kukaan tekisi mitään. Näytin enemmän äidiltäni kuin isältä. Siksi isä katsoi minua silloin niin surullisesti. Minusta tuntui kuin sisältäni olisi viety pala pois. Ystäväni yrittivät piristää minua, tulivat käymään ja miettivät selvästi, uskaltaisivatko hymyillä joskus. Eivät uskaltaneet, minun lähelläni. He vain tulivat syyllisen näköisiksi ja lähtivät pois.

On väärin että lapsuus loppuu kun täyttää kolmetoista. Väärin että yläasteella minä en puhunut kenellekään. Tuskin edes ajattelin mitään. Väärin että isä vuokrasi minulle yksiön kaupungista kun peruskoulu on ohi, ei siksi, että olisin pyytänyt, vaan siksi, että hän halusi minut pois silmistään. Hän vihasi minua, vaikkei koskaan sanonut niin. Vihasi sitä, että minä näytin äidiltä, mutten voinut tuoda häntä takaisin.

Minäkin vihasin itseäni. Kerran aioin hypätä jokeen, mutta en uskaltanut nousta kaiteelle. Silloin ajattelin, että sekin oli väärin. Se uskalluksen puute.

*

- En osaa puhua ihmisten kanssa
- En osaa olla hiljaa oikeissa kohdissa
- En osaa hymyillä
- En osaa itkeä
- En osaa soittaa
- En osaa laulaa
- En osaa piirtää
- En osaa hypätä sillalta
- En osaa olla suosittu
- En osaa olla
- En osaa
- En osaa
- En osaa

Lukiossa luokkamme tutustumistunnilla kaikkien piti kirjoittaa lapulle vahvuutensa ja lukea ne sitten muille ihmisille. Minä raapustin lyijykynänpätkällä A4-paperin täyteen valheita ja kerrottuani ne muille keskityin kirjoittamaan kirjaston lainakuitin toiselle puolelle todenmukaisemman listan. Tungin sen taskuuni ja kun tunti oli ohi, häivyin luokasta ensimmäisten joukossa. Matkalla lukion ruokasaliin mietin, mitä ihmettä tein täällä. Miksi en osannut muuttaa itseäni? Jos vain saisin ne väittämät kirjastokuitin takapuolelta jotenkin vääriksi, jos edes yrittäisin olla toisenlainen - ehkä minua ei silloin edes harmittaisi se, etten osannut hypätä sillalta.

Olin kyllästynyt itseeni. Olikohan se juuri silloin, tehdessäni päätöksen muutoksesta, kun kirjastokuitti tippui taskustani? En minä sitä huomannut. En, ennen kuin ruokalan jonossa vieressäni seisova poika puhui minulle.

"Johannes hei", hän sanoi ja minä säpsähdin. Miten hän muisti nimeni?

"Sinulta tippui tämä", hän jatkoi ja ojensi minulle kuitin. Tiesin oikein hyvin, mitä toisella puolella luki, ja yritin selvittää pojan ilmeestä, oliko hän lukenut listani. Hän katsoi tarjotintaan. Sitten hän vilkaisi minuun, varovasti. Säälikö hän minua? Ehkä hän ei ollut edes lukenut niitä kamalia asioita, joita olin kirjoittanut itsestäni.

"Kiitos…" sanoin. Yritin epätoivoisesti muistaa hänen nimeään samalla kun laitoin kuitin taas taskuuni.

"Aarni", hän sanoi ja katsoi minuun vähän ystävällisemmin. "Minä olen Aarni."

Kohotin suupieliäni hieman ylöspäin, mutta kun olimme saaneet ruoat, odotin tahallani, että hän menisi ensin pöytään. Menin istumaan toiselle puolen ruokalaa kuin hän. Yksin.

Ensimmäinen lukion jakso meni niin kuin olin odottanutkin. Yritin puhua ihmisille, mutta olin kai unohtanut sen taidon sen jälkeen kun äiti kuoli. Oli aika ennen äidin kuolemaa, ja aika äidin kuoleman jälkeen. Valo ja varjo. Jotenkin toivoin, että varjo olisi voinut jo haalistua, mutta koulupäivän jälkeen yksinäiseen asuntoon meneminen ei auttanut asiaa.

En minä enää oikeastaan kaivannut äitiä niin paljon. Ikävästä äitiin se oli lähtenyt, minun alakuloni. Sitten kun se oli vallannut minut kokonaan, minä kai vähän unohdin, miten ollaan onnellisia. En ajatellut äitiä joka päivä. En ajatellut mitään, paitsi joskus isää ja hänen pettymystään ainoaan poikaansa.

"Olit joskus onnellinen, Johannes", hän sanoi kerran, kun olin vielä yläasteella. Minä kohautin olkapäitäni ja vastasin:

"Niin olit sinäkin." Sen jälkeen isäni kai alkoi vihata minua.

Nyt minä halusin olla taas onnellinen. Listani oli täynnä vääriä asioita, mutten tiennyt, miten korvata ne oikeilla. Tai mitä ne oikeat asiat edes olivat.

Menin aina viikonloppuisin kotiin ja siellä minä yritin pitkästä aikaa hymyillä isälle. Juttelin hänelle, kerroin opettajista ja luokastamme ja siitä, miten koulu sujui. Pyysin häntä auttamaan matikan läksyissä. Luin hänelle äidinkielen esseeni, vaikka hän ei sitä pyytänyt. Ensimmäisen jakson viimeisenä viikonloppuna hän taisi ensimmäisen kerran hymyillä minulle takaisin. Istuimme syömässä ja yhtäkkiä vain huomasin että hän katsoi minua ja osa rypyistä oli silennyt hänen otsaltaan.

"Näytät välillä ihan äidiltäsi", hän sanoi. Lempeästi. Ehkä hän ei vihannutkaan minua. Ehkä minä olin vain kuvitellut.

*

Musiikintunnit olivat kellarikerroksen bändiluokassa. Kun kävelin sinne ensimmäistä kertaa, poika joka istui vieressäni ruotsin tunneilla (hänen nimensä oli Kai, olin alkanut oppia ihmisten nimiä), juoksi minut kiinni ja sanoi:

"Minä luulen, että täällä kummittelee. Loisteputkivalojen alla piinattujen lukiolaisten sielut kulkevat läpi seinien ja ulvovat tuskaisina. Välillä he soittavat musiikin luokassa huonoja poikabändicovereita. Mutta niin he tekevät vain keskiyöllä."

Kai kertoi minulle aina tunnillakin mitä mielikuvituksellisimpia juttuja. Minä olin ruvennut piirtämään hänen vihkonsa kanteen ja monisteiden marginaaleihin epämääräisiä koukeroita, eikä hän näyttänyt välittävän siitä. Olimme molemmat yhtä huonoja ruotsissa, ja olin alkanut hymyillä, kun hän tuli vastaan käytävällä.

"Pitävätkö ne enemmän Green Daysta vai Maroon 5:sta?" minä kysyin. Kai näytti ilahtuneelta, kun menin juttuun mukaan. Hän ei ollut kai ollut kovin suosittu peruskoulussa. Toisaalta, kukapa olisi.

"Ei Green Day ole poikabändi!" hän huudahti.

"Teknisesti ottaen on. Se on bändi, ja siinä on pelkkiä poikia. Tai no, miehiä jotka yrittävät olla poikia."

"Poikabändi on aivan oma genrensä, eikä Green Dayn musiikki täytä niitä kriteerejä."

"Minä olen aina luullut, ettei poikabändien musiikissa ole minkäänlaisia kriteerejä", takaamme kuului ja käännyin katsomaan, kuka puhui. Se oli Aarni. Hänellä oli päällään Beatlesin paita, enkä voinut olla sanomatta:

"Teknisesti ottaen -"

"Tiedetään, tiedetään, teknisesti ottaen Beatleskin on poikabändi, koska se on bändi, ja siinä on pelkkiä poikia."

Aarni hymyili minulle. Siitä tuli jotenkin epämukava olo. En ollut tottunut aitoihin hymyihin, enkä siihen, että ne osoitettiin minulle. En ollut edes jutellut Aarnille sen jälkeen, kun hän oli löytänyt listani. Emme olleet kovin monilla samoilla kursseilla.

Olimme päässeet kellarikäytävän päähän ja istuimme käytävälle oven eteen odottamaan opettajaa.

"Green Day ei ole poikabändi", Kai sanoi taas. Hän taisi olla tuohtunut asiasta.

"Sovitaan sitten niin. Mutta minkä bändien musiikkia ne kummitukset soittavat?" minä kysyin. Olin oikeastikin kiinnostunut niistä kummituksista. Lukiolaisten sieluparat.

"Spice Girls on lukiolaiskummitusten sydäntä lähellä", Kai sanoi. Hän oli katsovinaan kaukaisuuteen, jonnekin kummitusten luo, luulisin.
 
"Se ei ole poikabändi", sanoimme Aarnin kanssa yhtä aikaa.

"Osaathan sinä puhua ihmisten kanssa", Aarni kuiskasi korvaani. Meinasin hypätä ilmaan ja nauruni katkesi kuin seinään. Hän oli siis lukenut listani. En halunnut katsoa häneen päinkään.

*

Seuraavalla viikolla kaikkien piti laulaa luokan edessä musiikintunnilla. Minun ääneni värisi ja katsoin jonnekin takaseinään omalla vuorollani. En edes muista, mikä oli kappale, jonka lauloin. Opettaja säesti pianolla ja sanoi "Hyvä, Johannes!" Mutta ei kai hän sitä oikeastaan tarkoittanut. Hän sanoi niin kaikille.

Aarni nappasi koulun kitaran käteensä ja istuutui opettajanpöydälle. Hänen ruskeat hiuksensa menivät silmille kun hän viritti kitaraa. Se ei meinannut pysyä vireessä, mutta ainakin hän yritti. En ollut puhunut hänelle edellisen viikon jälkeen. Välillä hän tuli vastaan käytävällä ja minä katsoin toiseen suuntaan. 

Aarnin ääni oli karhea ja kaunis. En minä tiedä, miten se pystyi olemaan molempia samaan aikaan. Hänellä kesti kauan vaihtaa sointuja eikä hän saanut säestystään tasaiseksi, mutta se ei haitannut. Huomasin unohtavani kaiken muun kun katsoin häntä ja hänen kömpelöä soittoaan. Kun hän lopetti, opettaja ei sanonut "Hyvä, Aarni!" Sen sijaan hän näytti sanattomalta ja katsoi Aarnia tutkivasti. Aarni painoi päänsä ja lampsi omalle paikalleen.

Kun tunti loppui ja kävelimme pois luokasta Kain lörpötellessä minulle omiaan, Aarni ilmestyi vierelleni. En oikeastaan ihmetellyt sitä, olin melkein odottanut, että hän tulisi siihen.

"Osaathan sinä laulaa", hän sanoi. Tällä kertaa en viitsinyt hävetä listaani, vaan vastasin:

"Niin osaat sinäkin."

Aarni katsoi vaatimattomana muualle, ja minua alkoi hymyilyttää. Ehkä minä osasinkin laulaa. Ja puhua ihmisille. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin väärin kuin olin kuvitellut.

"Mistä te oikein puhutte?" Kai kysyi ja minä kohautin olkapäitäni.

"Laulamisesta."

"Koulun kummitukset laulavat öisin Gaudeamus Igituria nuotin vierestä."

Siihen meillä ei ollut enää lisättävää.

[sugared]

Meinasin aloittaa tämän kommentin sillai "miksei tässä oo siis yhtään kommenttii ku tää on niin hyvä???", mutta sitten huomasin, että tämä on julkaistu tänään aamuyöllä. :--D Joten ehkä se vääryys tulee vielä korjattua.

Tämähän oli vallan ihana! Sulut otsikossa aiheuttaa mulle hengenahdistusta, mutta kun se muuten oli niin kiinnostava, päätin poikkeuksellisesti avata. Hyvä niin.

Ihastuin heti yksinkertaiseen ja lämpimään kieleen, joka vahvisti Johanneksen hahmon sympaattisuutta ja raukkaparka-asemaa. Juuri raukaksi poikaa kutsuisin, melkein ärsyttävissä määriin itsesääliin taipuvainen mutta kuitenkin mukava kaveri, joka tarvitsee vähän uskoa itseen ja hellävaraisen potkun persauksiin. Tuo isän 'viha' äidistä muistuttavaa poikaa kohtaan tökkäsi, se kun aikamoinen klisee, jolla en usko olevan juurikaan perusteita tosielämässä. Sitten Johannes alkoikin epäillä, että oli vain kuvitellut, ja näin minäkin uskon. Toinen juttu, mihin kiinnitin huomiota, oli tuo Aarnin nimi. Olen vähän kyllästynyt näihin supererikoisiin nimiin, joita Finin originaaleissa vilisee tiuhaan tahtiin ja joihin oikeassa elämässä tuskin törmää. Kai se on jokin tapa korostaa hahmon yksilöllisyyttä ja erilaisuutta (onhan Aarni selkeästi tietyssä mielessä merkittävin henkilö Johanneksen elämässä), mutta kyllähän se tulisi muutenkin selväksi. :--D No, tämähän on vain makuasia, eikä mikään maatakaatava synti. Ja onhan Aarni kaunis nimi.

Teksti oli loppuun asti kaunista ja herkkää, ja samaistuin moniin kohtiin. Tykkäsin yksityiskohdista, Kaista ja siitä, miten Johanneksen herääminen (kuulostaapa raamatulliselta) tapahtui hitaasti mutta selvästi ja uskottavasti. Dialogi oli särmikästä, tykkäsin erityisesti näistä:

"Se ei ole poikabändi", sanoimme Aarnin kanssa yhtä aikaa.

"Osaathan sinä laulaa", hän sanoi.

"Koulun kummitukset laulavat öisin Gaudeamus Igituria nuotin vierestä."

Siihen meillä ei ollut enää lisättävää.

Loppu oli mielestäni aivan täydellinen, ja tämä toimii loistavasti yksiosaisena. Itse en keksi, miten tätä voisi jatkaakaan niin, että tämän 'taika' säilyisi. Mutta jos keksit, niin mielelläni luen jatkonkin. Kiitos kovasti upeasta lukukokemuksesta!

[starseeker]

En kestä tätä ihanuutta.

Ajattelin ensin otsikon perusteella, että tämä olisi joku kunnon fantasiapätkä, mutta loppujen lopuksi olin hiukan väärässä. Mutta vain hiukan, sillä arkisesta aiheesta huolimatta olit saanut tähän jotain todella yliluonnollista ja taianomaisen tuntuista. Harmaaseen hautakiveen katoavat hymykuopat, Kain piinatut lukiolaiskummitukset ja salaperäinen Aarni, joka on päättänyt osoittaa Johannekselle, ettei poika olekaan niin huono kuin kuvittelee olevansa. Sitä paitsi poika ilmeisesti laulaakin kuin enkeli (Aarni siis, vaikka ei Johanneksenkaan ääni ilmeisesti huono ollut).

Tykkäsin myös käyttämästäsi kielestä. Se oli sopivalla tavalla yksinkertaista, ei kai lukioelämästä voisi korulausein kovin uskottavasti kirjoittakaan. Sitäkin tämä oli, uskottavaa nimittäin. Pystyn helposti kuvittelemaan tarinassa kuvaillun poikakolmikon kävelemään jonkun koulun käytäviä kummituksista ja poikabändeistä höpöttäen. Vähän sellaista taiteilijaporukkaa ehkä, mutta yhtä kaikki. Ja saatan omassa mielikuvituksessani ihan kevyesti shippailla Aarnia ja Johannesta nyt. En tiedä, oliko alkuperäinen tarkoituksesi saada lukija kehittelemään hiukan ystävyyttä syvempää suhdetta poikien välille, mutta nyt vain kävi näin

Loppu oli minun lempparini, Kain toteamus kummitusten epävireisestä Gaudeamus Igiturista kruunasi koko tekstin.

Kiitoksia, tätä oli todella mukavaa lukea ja ainakin minulle tuli jollain tapaa jopa rauhallinen olo tätä lukiessa. Kuulostan varmaan todella oudolta juuri nyt, mutta halusin vain tuoda asian julki Toivottavasti en aiheuttanut ylimääräisiä traumoja.

[creep]

Aa, tää oli jotenki tosi ihana. Osais vielä sanoa, että miksi... Äh, päässä lyö ihan tyhjää, niin kiva tää oli! Mua aluks hieman häiritsi ja epäilytti se, että pojat puhui kirjakieltä ja saatoin sille vähän irvistellä, mutta toisaalta se kuitenki tähän sopi tietyllä tapaa. Toi lista oli tosi aito ja kiva lisä, ihan hyvin itekin olisin voinu vastaavan joskus koulussa rustailla... täs oli hyvää se, että ei tullu kuitenkaa sellasta 'ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti'-saissea, vaan lähinnä muuttu pikkuhiljaa silleen positiivisemmaks.

Pitää sanoa, että miekin aloin shippaan Johannesta ja Aarnia. Ja jatkon suhteen oon samaa mieltä sugaredin kanssa, tää toimii tällasenaan niin hyvin... mutta luen oikee mielelläni, jos päätät tätä jatkaa tai kirjotat jotain uutta näillä pojilla, miten vain.

Nimi herätti muuten melkosta ihmettelyä, sen takia oliki kai ihan pakko kytätä, että mikäs tää on. Tykkään kyllä tosi paljon siitäki. Kiitos tästä, luin tän oikeastaan jo about neljä tuntia sen jälkeen, kun tää tänne ilmesty ja ihan kivastihan tää pelasti muuten ärsyttävää unetonta yötä/aamua. c:

[Renttu]

No awws nyt. Kommenttikampanjasta siis moro, anteeksi kun kesti, oon olmi. : P

Olipas tämä nyt kerrassaan syötävä. Asettelu on kenties vähän kliseinen tarkoittaen nyt lähinnä äidin kuolemaa, mutta pidän ajatuksesta, että toinen ihminen voi pienillä teoilla auttaa toista mitä kummallisimmissakin tilanteissa. Ja Aarni on todellakin mielenkiintoinen hahmo, hänestä voisin lukea vielä reippaasti lisää! Ihan hitusta eläytymishankaluutta mulle aiheuttaa poikien nimet, vaikka todella kauniit ovatkin, mutta kun tunnen sekä Johanneksen että Aarnin ja noh...  Omapa on ongelmani. : D

Johanneksen ajatuksissa on jännää lapsenomaisuutta ja sellaista loukkaantunutta eksyneisyyttä. Hän ei oikein hahmota muita ihmisiä, ja tuo suhde isään vaikuttaa mielenkiintoiselta.

"Niin olit sinäkin." Sen jälkeen isäni kai alkoi vihata minua.

Viha on vahva sana, ja jotenkin juuri tässä osoittautuu, ettei Johannes ehkä osannut tragedian jälkeen suhtautua muiden tunteisiin saati omiinsa. Jotenkin en oikein usko, että tämän isä suorastaan vihaisi omaa lastaan, vaikka tämä muistuttaisikin menneestä. Hmm, pohdituttavaa.

"Koulun kummitukset laulavat öisin Gaudeamus Igituria nuotin vierestä."

Nauratti tämä ja koko kummitusjuttu muutenkin, Gaudeamus Igituria on varsin helppo laulaa nuotin vierestä.

Kerrassaan mukaisa pätkä, mielestäni tarina olisi voinut jatkua vielä pidemmällekin, mutta tämäkin sai ajattelemaan. Ehkä kuulemme pojista vielä....? : P

[pihlajanmarja]

Oon aivan mielissäni kun tähän on kommentoitu näin ahkerasti, ihanaa! ♥

Kaikkien kysymyksiin jatkosta: en vain voinut pitää näppejäni erosta näistä hahmoista. Jatko on tosin vain kahdensadan sanan pituinen, tällä kertaa Aarnin näkökulmasta. 6048000 sekuntia (S), olkaa hyvä! Sitäkin saa kommentoida. :>

sugared: Johannes on kyllä aika raukka. Ei sen isä koskaan vihannutkaan sitä, mutta koska Johannes itse syyllisti itseään, hän samalla luki isää vähän väärin. Isääkin käy vähän sääliksi...

Aarnin nimellä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa että olisin jotenkin yrittänyt korostaa Aarnin merkittävyyttä, minä vain tiesin heti, kun hahmo tuli päähäni, että sen nimi olisi Aarni. Voisin sanoa että Aarni itse ilmoitti nimensä eikä minulla ollut sananvaltaa!

Kiitos itsellesi mukavasta kommentista, kiva että pidit! :>

starseeker: Mitään traumoja et todellakaan aiheuttanut kommentillasi, pelkästään virnuilevan naaman ja hyvän mielen! Oon tosi otettu siitä että sanoit tekstin olevan taianomaista, kiitos hirveästi kehuista. Shippaile vaan, en sano mitään omista tarkoituksistani...

creep: En vaan osaa kirjoittaa puhekielellä edes repliikkejä! Tai no joskus se onnistuu, mutta miun pitää ensin totutella siihen ja kirjoittaessani irvistelen sille samalla tapaa kuin sinä kirjakielisille repliikeille.

"Elämänsä loppuun asti onnellisena" on aina vähän tylsä ratkaisu miun mielestä. Tai no ei aina, mutta noh, kuitenkin.

Kiva että tykkäät nimestä! Ja muutenkin tosi kiva kun tykkäät ja kommentoit, kiitos. <3

(Mikä ois Johanneksen ja Aarnin shippailunimi, Jaarni? Aarnes? Joo-o...)

Sab: ...se järkevä vastaus. Ei vaan en oikeesti osaa sanoa muuta ku kiitos, oon ihan hämilläni vieläkin näistä kaikista kommenteista vaikka oon lukenut nää jo vaikka kuinka monta kertaa! Kohtaus jossa Aarni rämpyttää kitaraa on yksi minunkin lempikohdista tässä. Shipatkaa ihan rauhassa

Renttu: Eipä mitään, miullakin kestää aina tuon kampanjan kanssa! Hassu sattuma, että tunnet sekä Johanneksen että Aarnin. Toivottavasti nimet eivät kuitenkaan ihan liikaa haitanneet...

Johannes on miun vauva <3 Eiku. Se on tosiaan aika eksynyt, raukkaparka. Minäkään en usko että isä oikeasti vihasi Johannesta, hän vain itse luuli niin.

Kiva että tykkäsit tästä ja kiitti kommentista!

[nauha]

Mun pitäisi ehdottomasti olla jo nukkumassa, koska neljältä herätys ja töihin, mutta tietenkin tartuin juuri nyt tätä lukemaan, kun en malttanut Luokan kauneimman tytön jälkeen vastustaa kiusausta.

Aina vain hymykuoppia ja pihapuusta napattuja omenoita, äidin lempeä käsi hiuksissani

Pidin tästä virkkeestä hirmuisesti, ehkä koska pidän hymykuopista ja omenista. Pakko muuten sanoa, että pitäisin siitä vielä paljon enemmän, jos omenoita olisi taivutettu nimenomaan omenia. Eihän se virhe ole, oikea taivutusmuoto on tuokin, mutta taidan vain pitää enemmän omenista, se on pehmeämpi ja sulaa suuhun. En voi uskoa, että takerruin tällaiseen typerään asiaan niin tiukasti, että lopulta oli pakko googlettaa, voiko edes sanoa omenia, kun se alkoi jankuttamisen jälkeen kuulostaa niin omituiselta. Hui minua.

En minä tiedä, minne se hävisi

En tiedä olenko hullu, koska omenat selvästi sekoittivat pääni, mutta olisiko tämä jotenkin fiksumpi ilman pilkkua? Ymmärtäisin pilkun, jos olisit kirjoittanut Minne se hävisi, en (minä) tiedä, mutta näin tuntui hassulta.

Hymykuoppien jättäminen hautakivelle oli kirjoitettu jotenkin ihanasti. Tuntui todelliselta ja pahalta, mutta ei liian säälittelevältä.
Muutenkin pidin tuosta ensimmäisestä osasta hirveästi. Siitä erityisesti, miten toistit asioiden väärin menemistä. Se tuntui oikealta. Erityisesti lauseet:

Sekin oli kai väärin.

ja

Silloin ajattelin, että sekin oli väärin. Se uskalluksen puute.

Kuten moni muukin on sanonut, en usko, että Johanneksen isä vihasi häntä. Et tainnut uskoa sinä itsekään. Tuntuu pahalta, että Johannes ajattelee niin, kun kyse on selvästi enemmänkin pakenemisesta ja omasta ikävästä. Pahalta tuntui myös se, että Johannes tosissaan ajatteli olevansa syyllinen johonkin, mihin ei selvästi ollut.

Johanneksen lista ja tämä:

- En osaa hypätä sillalta

särkivät mun sydämen. Miten se menee samaan kastiin sen kanssa, ettei osaa piirtää tai laulaa.
Kirjastokuitin takapuolesta ja valehtelemisesta pidin myös paljon.

Aarni ei vaikuta alussa yhtä tuntuvalta henkilöltä, kuin Johannes, mutta pidin hänestäkin kyllä. Siitä, että joku oikeasti vain on mukava ja muistaa muiden nimet. Aarnin kohtaaminen on arkinen ja silti jotenkin elämää mullistavan tuntuinen, vaikka Johannes sitä kiertääkin. Tai ehkä ylitulkitsen. Tartun tänään varmaan liikaa kaikkeen ja tästä kommentista tulee kilometrin mittainen, enkä koskaan nuku.
Myöhemmin Aarni tuntuu hirveän rohkealta jotenkin. Ei röyhkeältä tai liian tunkeilevalta, mutta rohkealta sillä tavalla, että katsotaan silmiin ja sanotaan ääneen.
Jotakuta oli häirinnyt tuo pojan nimi. Mä en osaa ajatella Aarnia mitenkään erityisen epätavallisena nimenä, ihan tavallinen miehen nimi, vaikkei mikään Kalle tai Matti olekaan. Sopiva minusta.

Kai on mahtavan random, alusta asti. Kummituksia, ha? Ja se asioihin tarttuminen tuollaisella vimmalla, suloisen todellista.

Viimeisessä osassa hymyilytti Aarnin ja Johanneksen suhteen kehitys. Aloin taas shippailla. Huhhuh.
Se, miten Johannes tällä kertaa uskaltaa vastata toteamukseen listasta, on sopivan aito osoitus kehityksestä. Laulava Aarni oli minustakin pysäyttävä ja antoi tekstin nimelle yhden merkityksen lisää. Hassua miten en ollut ajatellut sitä konkreettisesti laulamisen kannalta.

Tiivistettynä tämä siis oli toimiva kokonaisuus ja pidin siitä kovin. Hahmot olivat samastuttavia, vaikka Johanneksen isä tuntui hassulta. Ehkä vain siksi, että Johannes ajatteli alussa tämän vihaavan itseään, kun niin harvoin oikeasti on ja ajatus tuntuu absurdilta.
Pidin kerronnastasi läpi tekstin, mutta myös kovasti dialogista. Pidän aina dialogista ja tässä se tuntui oikealta. Sellaiselta, mitä joskus todella käydään.

Nyt mietin aukkoa tämän ja Luokan kauneimman tytön välillä. Ehkä tuo 6048000 antaa siihen vastauksia, mutta sinne en nyt tänään voi antaa itseni poiketa, vaikka se jo välilehdissä avoinna onkin. Huomenna ehkä tai tiistaina.
Joka tapauksessa kiitos. Kuulisin näistä vielä mielelläni lisääkin(, vaikka luenkin osat typerässä järjestykssä).

- Nau

[kermakorva]

Rakastan originaaleja sen takia, kun hahmot tuntuvat niin lämpimiltä ja tutuilta, sellaisilta, että voisin tavata heidät oikeasti.
Tässä ficissä oli jotain lumoavaa ja lämpöä ja hymyä ja luontevuutta. Tätä oli kiva lukea, sillä se oli niin mukaansatempaavaa.
Tän ficin otsikkokin kutitti vatsanpohjassa :-) Kiitos kovasti, en oikein osaa kirjoittaa kommentteja.