Title: Lentoon
Author: Piicu
Pairing: Mikael/Petro
Rating: S
Genre: Romance, fluff, slash
Summary: Mä haluun lentää sun kanssa.
A/N: Hmm.. Voin sanoa, että olen tästä hemmetin ylpeä. Väsäsin tunnissa, koska deadline oli niin lähellä ja en kerennyt laittaa tätä edes betalle. Sanat oli mun mielestä suht koht helpot, kiitän onneani, koska yleensä saan aina hirmuisen vaikeat sanat. Eli siis tämä on vastaus Minen LW-haasteeseen. Betaamaton, ilmoitelkaa virheistä, joohan.
Luonnehdin kasvoilleni hymyn tapaisen.
”No, tuutko sä?”
Mä nään, että sä epäröit, mutta istut kuitenki mun pyörän tarakalle. Pyörä horjahtelee hieman, ku mä otan vauhtia ja pienien alkuvaikeuksien jälkeen me kuitenki päästään liikkeelle. Onneksi ei sentään oo vastatuuli.
Sä kiedot kätes mun vyötärölle. Pieni tuulenvire on tarttunu sun pitkiin hiuksiin. Mun omat on lyhyet, eikä tuuli tartu niihin.
Mä haluun lentää sun kanssa.
Vauhti kiihtyy alamäessä. Sä tiukennat otettas ja mä tunnen kuinka sun hengitys katkeaa hetkeksi. Vauhti alkaa taas tasaantua ja mä huomaan polkevani tyhjää. Helvetti soikoon, taas se kettinki. Jarrutan jaloillani ja horjahdat mun selkää vasten. Käännän pyörän ylösalaisin ja seuraat sivusta sormi suussa puuhiani.
Sitä kettinkiä ei oo öljytty varmaan koskaan. Mun sormenpäät ei edes pahemmin tummu, kun mä yritän taiteilla sen paikoilleen. Kettingin takaisin laitto sujuu yllättävän nopeasti ja käännettyäni pyörän takaisin oikein päin viiton sua takaisin tarakalle.
Me jatketaan sitä loputonta matkaa, kunnes mä lopulta näen meren. Pysähdyn, kun kivinen tie vaihtuu hiekaksi ja jätän pyörän maahan kyljelleen. Tartun sua vyötäisiltä ja sä hätkähdät.
Me kuljetaan sitä ainaista rantaviivaa, jota mä oon kuluttanu niin kauan ku mä muistan
”Mikael, mä en tiedä.”
Se kutsuu mua edelleen Mikaeliksi. Mä vihaan sitä kirottua nimeä.
”En mäkään. Enkä mä edes halua tietää.”
Se tuuli tarttu mun siipiin. Vihdoin mä lensin. Mä ja sä lennettiin. Me lennettiin.
”Mä en tiedä millon musta viimeks tuntu näin vapaalta.”
Mutta mä en jaksa kauan ja mun siivet katkeaa.
”Mikael.”
Taas se helvetin nimi. Se ei koskaan sano Mikke, sille mä olen aina Mikael.
”Kai sä viet mut kotiin.”
”Sä et halua olla mun kanssa.”
Se nojaa mun olkapäähän ja mä hipaisen huulillani sen otsaa.
”Ollaan vielä hetki.”
Mä putoan.
”Nähdäänkö me vielä?”
Se hassu tunne kulkeutuu mun kehon läpi päästä varpaisiin, ku mä hymyilen.
”Ei.”
Nopea suudelma ja mä olen taas poissa. Yö oli taas vieny mut mennessään.
Makaan mun sängyllä ja aamuisen auringon säteet yrittää päästä sisään sälekaihtimien välistä ja kaikki tuntuu taas oikealta.
Mä lennän taas.
Mutta en oikeasti.
Petron päiväkirja:
Mikael, mä pelkään lentää.
Yö – Karheaa ja kaunista
Kylmä poskillaan, tuuli hiuksissaan,
hän katsoo mua ja hymyilee,
vaikka viiman tuntee, ja värisee.
Kättään ojentaa, pyytää kattoa,
hän yötä varten ja sanoilleen
painon laittaa ja kuiskailee.
kertosäe:
Karheaa ja kaunista,
on täällä taivaltaa.
Kirpeää ja raikasta,
yksinkin on vaeltaa.
Silti aina tarvitsee
kohteen tunteilleen,
muuten kaatuu ja putoaa,
jos muuta haluaa.
Niin hento varreltaan, silmät tulvillaan,
on kuvia ja sanoja,
kun hän kertoo mulle matkoistaan,
pidä lähellä, sanoo silmillään,
ei yö tää jatku aamulla,
kun silloin täytyy jatkaa taas.
kertosäe
Toiset meistä luodaan
kulkemaan ja katsomaan,
kun aurinko puiden päälle nousee
ja varjot valaisee.
kertosäe 2x.
