Nimi: Olen tuntenut sinut (enkä voi unohtaa)
Kirjoittaja: Rosena
Beta: Haruka
Ikäraja: S
Paritus: Anna/Louise
Tyylilajit: angst, femme, draama, eräänlainen h/c
Yhteenveto: Anna katsoo naisystäväänsä hetken hämmentyneenä, ennen kuin purskahtaa heleään nauruun. Hän ei voi ymmärtää, miksi Louise kysyy sellaista. Eihän sellaista voi unohtaa.
A/N: Joo-o. RoastedGarlic heitti mulle räpellyksessä ideoita ruttumummo-femmestä, josta inspiroitumisen tulos tässä. Opinpa tätä kirjoittaessa ainakin sen, kuka oli Yhdysvaltain presidentti vuonna 1973. :D Otsikosta kiitokset Eppu Normaalin kipaleelle Olen tuntenut sut (enkä voi unohtaa).
Osallistuu Femme10 3.0 -haasteeseen.
Olen tuntenut sinut (enkä voi unohtaa)
”Sinä tulit sittenkin!”
Annan ääni on käheä, mutta iloinen kun vaalea nainen tulee sisälle huoneeseen. Tätä hän on odottanut koko päivän, odottanut sitä, että Louise tulisi taas kylään. Hänen oma rakas, ihana ja kaunis Louise Darwell. Anna tulee halaamaan rakastaan kietoen kädet tämän ympärille ja sulkee silmänsä nauttien vain hyvästä olosta.
”Tietenkin minä tulin, minähän lupasin”, Louise sanoo hiljaa ja hetken he vain halaavat. Lopulta Anna irtautuu syleilystä ja vetää naisen istumaan vierelleen sängylleen. Kädet eksyvät toisen käsiin, ne tuntuvat lämpimiltä ja pehmeiltä. Turvallisilta.
”Minun oli sinua jo kova ikävä”, Anna kertoo, hymyilee ujosti ja punastuu kevyesti. ”Muistelin ensimmäistä kesäämme yhdessä. Muistatko sen? Olimme telttailemassa, uimme alasti järvessä ja makailimme laiturilla vain tähdet peittonamme…”
”Tietenkin minä muistan sen.”
”En epäillytkään. Sanoit silloin minulle ensimmäistä kertaa, että rakastat minua.”
”Niin sanoinkin. Ja rakastan yhä.”
Hymy levenee Annan huulilla sytyttäen silmät loistamaan kilpaa taivaan tähtien kanssa.
”Se oli hieno kesä.”
”Niin oli. Pitäisikö meidän mennä ensi kesänä uudelleen vuorille?” Louise ehdottaa hymyillen ja puristaa kevyesti Annaa kädestä. Anna nyökkää päättäväisesti ja hänen hymynsä levenee.
”Voi, se olisi ihanaa.”
”Sitten teemme niin. Anna muuten… kuka on tällä hetkellä presidenttinä?”
Anna katsoo naisystäväänsä hetken hämmentyneenä, ennen kuin purskahtaa heleään nauruun. Hän ei voi ymmärtää, miksi Louise kysyy sellaista. Eihän sellaista voi unohtaa.
”Richard Nixon, tietysti. Miksi sinä sellaista kysyt?” Anna ihmettelee huvittuneesti hymyillen.
”Kunhan kysyin, älä sinä siitä huoli. Mutta, minun pitää nyt mennä.”
”Nyt jo?”
Naisen ilme romahtaa useamman asteen alaspäin. Hän ei halua Louisen lähtevän vielä, vastahan hän tuli.
”Tulen huomenna taas uudelleen, käykö?” Louise ehdottaa, yrittää saada Annan paremmalle tuulelle. Se on helppoa, hymy palaa ajan piiskaamille kasvoille hetkessä. Vanhempi nainen halaa vielä kerran nuorempaa, ottaa iltalääkkeet ja käy makaamaan sänkyynsä.
”Hyvää yötä, Louise.”
”Nuku hyvin Anna”, Alice vastaa hymyillen ja vetää peiton Annan päälle. Sen jälkeen hän menee ovelle, jonka suussa seisoo Sirene Hoitokodin uusi harjoittelija Olivia. Hän näyttää surulliselta, Alice ajattelee. Se on ihan normaalia, sillä hän oli itsekin surullinen ensimmäisenä päivänään.
”Kuka on Louise?” Olivia kysyy ja kurkkii ovenraosta huoneeseen. Ovessa on kyltti, jossa on numerot yksi ja kahdeksan, sekä potilaan nimi. Anna Lauper.
”Annan entinen naisystävä, hän kuoli vajaa kymmenen vuotta sitten, jonka jälkeen Anna sairastui piakkoin Alzheimeriin. He olivat kuulemma yhdessä monta vuosikymmentä”, Alice vastaa haikeasti. Anna oli ollut hänen ensimmäinen potilaansa, ja hän oli ehtinyt kiintyä vanhaan naiseen kovasti.
”Eikö meidän pitäisi kertoa hänelle, että Louise on… kuollut? Ja ettei Richard Nixon ole ollut presidenttinä moneen kymmeneen vuoteen?”
Alice naurahtaa hiljaa ja pudistelee päätään, vaikka ei voikaan syyttää Oliviaa tietämättömyydestään. Nainen luo vielä viimeisen katseen huoneeseen, jossa Anna makaa hoitokodin pehmeässä sängyssä, tietämättä, missä vuodessa tai tapahtumassa mennään. Silti vanha nainen näyttää onnelliselta.
”Ei. Antaa hänen elää hyvät hetkensä vielä kerran. Hän on ansainnut sen.”
