Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst, Romance
Rating: S
Pairing: Aline Penhallow/Isabelle Lightwood, Alec/Magnus
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: ”Huomenna ne näyttää enää peilinsirpaleilta.”
Osallistuu Ikäraja10 -haasteeseen.
Kasvoillaan varjo auringonpaisteesta
Alec tuntee sen. Alec sanoo Alicanten olevan ihmeellinen. Alec tahtoo katsella, kuinka lasitornit heijastavat aamuauringon valokeilan vasten sinistä taivasta, katsella valovarjoja, jotka ovat kuin tähdenlentoja vasten talojen kattoja. Isabelle tietää, että Alecin ymmärtää sen kaiken olevan kaunista. Isabelle katsoo Alecia, Alecin mustaa tukkaa, kaistaletta kalpeaa ihoa, joka vilkkuu villapaidan helman alta, hiljalleen haalistuvia riimuja. Alec on kuvioitu mustalla, tehty sellaiseksi, kuin varjometsästäjät tahtovat olla. Alec on kaunis kasvoiltaan kuvajaisena ikkunassa, katsellessaan siniset silmät suurina taivasta hipovia lasinsirpaleita. Alec painaa nenänsä ikkunaan, heijastus kasvoista katoaa. Ja silloin Isabelle tietää, ettei Alec välitä, vaikka ne näkisivät Alecin oppineen hymyilemään. Sillä Alec on erilainen, rakastaa salaa velhoa, jonka kasvoja pitää kauniina.
Alec on nähnyt lasitorneja muuallakin kuin haalistuneissa valokuvissa, joissa heidän vanhempansa vielä leikkivät onnellisia. Alec oli aina ollut heistä ainoa, joka ymmärsi, miksi vanhemmat tahtoivat katsella valokuvia, joilla läikehti kristallin muotoisia palasia tähtitaivaasta. Alec oli aina ollut heistä ainoa, joka oli ymmärtänyt, millaista oli kadottaa jotakin sellaista, jonka tietää olevan olemassa, vaan kuitenkin liian kaukana, kuin kosketuksen ulottumattomissa. Alec muistaa, millaista oli elää hetkessä, millaista oli elää siellä, missä valo läikkyi vasten lasia vielä tähtien tuikkiessa taivaalla. Kai Alec muistaa, miltä näytti kuunsirppi sirpaleina ikkunalaudalla, onhan Alec koskettanut taivaanrantaa sinisenä juovana ikkunalasissa, kuun kalpeaa varjoa. Alec on asunut Alicantessa – Alec muistaa, millaista se oli. Seistä auringonpaisteen varjossa.
”Ei se niitä jaksa enää huomenna katsella”, Isabelle kuulee Alinen kuiskaavan, tuntee kevyen kosketuksen selällään, värähtää. Alinen sormet tanssivat pitkin Isabellen savunharmaan mekon selkämystä, vyötäisiä. Isabelle raottaa huuliaan, tahtoo sanoa, ettei Aline saisi koskettaa häntä. Mutta Isabelle ei sano sanaakaan, Isabelle on hiljaa, ja antaa Alinen haaveilla heidän katselevan taivankantta kahdestaan. Ja Isabelle tietää Alinen tietävän, että Isabellen tekee mieli itkeä. ”Huomenna ne näyttää enää peilinsirpaleilta.”
”Tiedän”, Isabelle vastaa hiljaa, vaikkei tiedäkään, miltä lasitornit näyttävät pirstaleina. Vaan Isabelle tietää, etteivät sirpaleet ole kauniita. Rikkinäiset sydämet. Surusta vääristyneet kasvot. Isabelle tietää, ettei kahtia haljenneista koskaan tule kokonaisia, ettei kerran rikottuja voi korjata, lasinsiruista rakentaa lasista rakkautta, lasitaloja. Isabelle tietää, ettei mikään kaunis koskaan kestä ikuisesti, ei Alecin hetki ikkunalla. Se on vain hetki aikaa unohtaa ajan kulkevan. ”Huomenna se jo haaveilee nukahtavansa hymy huulillaan.”
”Se sitten löysi itselleen jonkun, jota rakastaa,” Aline toteaa, laskee kätensä Isabellen lanteille, silittää tämän mustaa tukkaa, joka valuu laineina vasten Isabellen paljasta niskaa. Aline laskee hiukset aaltoina Isabellen olalle ja painaa huulensa tämän riimukuvioidulle iholle. Alinen suudelma saa Isabellen vavahtamaan ja vilkaisemaan Alecia, jonka kasvot yhä koskettavat ikkunalasia. Ja Isabelle antaa Alinen kietoa käsivartensa vyötäisilleen, kuvitella rakastuneensa. Hetken he seisovat sylikkäin, hengittävät hetkessä. Hetki on heidän yhteisensä.
”Niin löysi”, Isabelle sanoo, ajattelee Magnusta, joka on Alecille liian vanha, kaunis, paha suustaan. Silti Magnus on se, jota Alec rakastaa. Magnus on Alecille vääränlainen. Alec on Magnukselle liian rikkonainen, mutta he eivät välitä. Eivät edes siitä, etteivät miehet rakasta miehiä. Alecilla on paljon salaisuuksia, Magnus salaisuuksista ainoa, josta Alec ei uskaltanut kertoa Isabellelle, eikä vanhemmilleen. Alec tietää, etteivät ne tahdo ymmärtää. Alec tietää, ettei se olisi niille yhdentekevää. Onhan Alec sentään jo aikuinen, eivätkä aikamiehet rakastu vahingossa.
”Löysitkö sinä?” Aline kysyy, katselee silmät suurina Isabellen huulia. Mutta Isabelle tietää, ettei Aline uskalla suudella, ei Isabellea, joka on vain kaunis katsella. Isabellen musta tukka putoaa Alinen kasvoille, mustat silmät sammuvat, eikä Isabelle tahdo nauraa enää, ei hymyillä. Aline ei tahdo katsella Isabellea, Isabellen kalpeita kasvoja. Aline ei tahdo olla sellainen kuin Alec, vaikkei tiedä Alecin rakastavan miestä. Ei Aline tahtonut Isabelleen rakastua, vaan on jo liian myöhäistä katua sängynlaidalla varatettuja suudelmia. Sillä Isabelle suuteli Alinea Alecin nukkuessa makuuhuoneen lattialla, kuiskiessa unissaan Magnusta. Isabelle riisui Alinen. Aline käänsi Isabellen hymyn alassuin.
”Mitä?” Isabelle mumisee Alinen korvaan, vaikka tietää, mitä Aline tarkoittaa.
”Ketään,” Aline kuiskaa.
”En”, Isabelle sanoo, katselee Alinen pieniä kasvoja, jotka ovat kuin kahvinvärisiksi pinttynyttä posliinia. Alinella on tummat silmät ja tumma tukka, sekä suu, joka hymyilee vain Isabellen leikkiessä hymyilevänsä. Alinella on kaksi sinistä varjoa poskella, Aline ei saanut unta, katseli ikkunasta tähtitaivasta, taivaanvärisiä lasitorneja. Aline nukahti vasta pikkutunneilla, Isabellen jo nukkuessa Alecin vieressä lattialla. Aline painaa huulensa Isabellen poskelle, kavahtaa kauemmas Alecin kuvajaisen katsellessa heitä kahta. Eikä Isabelle sano rakastavansa, tahtovansa rakastua.
”Jotkut meistä osaavat rakastaa, toiset eivät koskaan opikaan rakastamaan,” Aline sanoo hiljaa.
Kun Alinen askelet kaikuvat vasten olohuoneen lattiaa, Alec katsoo Isabellea kasvot surullisina.
