Originaalit > Pergamentinpala

Pakkasenkestävät (slash, K 11)

(1/1)

Solveig:
Ikäraja: K 11
Paritus: Niila/Oula
Yhteenveto: Oulan lämpö, ihon pehmeys, niskavilla. Niila ei rehellisesti sanoen osannut nimetä asiaa, jota hän olisi rakastanut enemmän kuin tuota pyhää kolminaisuutta.

A/N: En rehellisesti sanoen edes muista milloin olisin viimeksi kirjoittanut slashia. Joululahjaksi Hypocritelle, joka halusi tarinan tämännimisistä pojista. Oli hauskaa kirjoittaa, tosin kohtasin yllättävän ongelman koska inarinsaamen sanastoa ei oikein netistä kunnolla löydy.


Pakkasenkestävät
Oula oli ajanut porot tokkaan metsästyskoiriensa avulla ja kokosi niitä nyt aitaukseen huudellen silloin tällöin yksittäistä eläintä nimeltä. Kyllä poika tiesi etteivät ne todella voineet tulla kutsusta luokse, mutta se ei vaikuttanut haittaavan häntä. Tämä oli niin uppoutunut työhönsä, että näytti aivan unohtaneen toisen henkilön läsnäolon.

Niila oli taiteillut itsensä istumaan suhteellisen huteralle puuaidalle ja katseli vaitonaisena, kuinka porot juoksentelivat sikin sokin aitauksessa. Kaikilla oli korvassa pieni lovi merkkinä siinä, että ne kuuluivat Oulalle – tarkemmin ottaen suurin osa hänen isälleen, mutta joukossa oli myös pari nuoren poromiehen ikiomaa eläintä. Niilan perheeseen ei kuulunut poronhoitajia eikä hän siksi ollut aivan perillä kaikesta, mikä oli Oulalle osa arkipäiväistä elämää. Kuten se, että sarvipäät kerättiin kasaan lokakuussa kun maa alkoi jäätyä ja taivas heittää ensilunta jäkälien päälle.

Huudeltuaan vielä hetken saameksi Oula näytti viimein tyytyväiseltä työhönsä ja lähti astelemaan kohti aitauksen porttia ja sitä pätkää, jossa Niila istui hievahtamatta, antoi katseensa vaeltaa harmaakarvaisten eläinten joukossa. Portista mennessään Oula sipaisi varovasti toisen pojan käsivartta merkkinä siitä, että tämän oli aika laskeutua alas tähystyspaikaltaan ja seurata häntä jonnekin, missä he saisivat olla rauhassa.


Oulan mopon kyydissä istuminen oli aina hyvä tekosyy kietoa käsivarret toisen pojan vyötärölle ja pitää kiinni hieman tiukemmin kuin olisi ehkä ollut välttämätöntä. Ei sillä että Oulaa olisi erityisemmin haitannut, mutta vähäiset ohikulkijatkaan eivät jääneet ihmettelemään heidän tarpeetonta läheisyyttään. Sinä aamuna Utsjokea kohti vievä tie oli kuitenkin autio ja Niila olisi voinut täysin vaaratta painaa päänsä Oulan olkaan, ellei kypärä olisi tehnyt elettä jotakuinkin mahdottomaksi.

Niila oli arvannut heidän määränpäänsä jo kauan ennen kuin Oula hidasti vauhtiaan kääntyessä kapealle metsätielle, joka päättyi hylätylle mattolaiturille tiheän kuusiryteikön takana. Laiturilta avautui näkymä pienelle järvelle tai suurelle lammelle, pojat eivät olleet päässeet vielä keskinäiseen ymmärrykseen siitä, kumpi se loppujen lopuksi oikeastaan oli. Vesi oli kirkasta ja puhdasta, kesäisin se lämpeni pienen kokonsa ansiosta nopeammin kuin valtava Inarinjärvi. Ennen kaikkea siellä oli aina rauhallista ja ihmisetöntä. Oula pysäköi moponsa laiturin reunalle, riisui päästään punaisen kypäränsä ja antoi tummien hiusten valahtaa rennosti olkapäille. Niilan seuratessa esimerkkiä syksyn ensimmäinen pakkanen iski hänen kasvoilleen ja hetken ajan nenänpää paleli tuulenpuuskassa.

”Katso, järvi on jäätynyt yön aikana”, Oula huomautti heidän ehtiessä kuuraiselle laiturille. Niila kurkisti varovasti veteen, jonka päälle oli tosiaankin muodostunut paperinohut kerros uutta jäätä. Se ei olisi kantanut vielä edes pikkukiven painoa, mutta hän muisteli edellisenä vuonna seisseensä jo marraskuun keskellä lammikkoa. Voitonriemu kupli pojan rinnassa – talvi oli tulossa, veden lämpöasteiden raju laskeminen oli varma merkki siitä. Talvi oli ehdottomasti Niilan suosikkivuodenaika. Oula inhosi kaamosta vaikka olikin asunut sen keskellä koko ikänsä, mutta Niila koki pimeyden lähinnä rauhoittavana ja turvallisena.

Veteen kurkottelevan pojan ruskea tukka tuli silmille ja hän pyyhki sitä epätoivoisesti sivuun kasvoiltaan. Pohtiessaan pitäisikö vain vetää puukko esiin ja katkoa ylikasvanut reuhka lyhyeksi pörröksi Niila tunsi Oulan jäntevien käsivarsien kietoutuvan vyötärönsä ympärille samalla tavalla kuin Niila itse oli tehnyt moottoriajoneuvon kyydissä. Hän hymähti kun Oulan huulet etsiytyivät painamaan kevyen suudelman korvalehdelle ja hengittämään sitten sanoja hänen kuulokäytäviinsä.

”Kaadetaan nuo puut pois ja rakennetaan tänne mökki vain meille kahdelle”, Oula mutisi suomeksi. Hänen äänestään kuului pieni korostus, joka kieli siitä, ettei se ollut hänen äidinkielensä, mutta kovinkaan moni ei olisi huomannut mitään kummallista. Kotona Oula puhui inarinsaamea, mutta Niilan kanssa tämä vaihtoi melkein aina suomeen, mikä oli hieman sääli, sillä alun perin rovaniemeläinen poika rakasti sitä, millä tavalla tuo vieras kieli soljui tummatukkaisten kieleltä – ainoa haittapuoli oli se, ettei hän silloin ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä Oula hänelle yritti puhua.

”Sitten raivataan vähän lisää metsää pois ja tuodaan tänne poroja. Minä voin ottaa Pyryn ja Kanervan ja aloittaa uuden tokan kokoamisen”, Oula jatkoi ja tiukensi hieman käsiensä otetta Niilan ympärillä. Jälkimmäinen hymähti hiljaa ja antoi Oulan maalailla kuvia yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka siitä puhuminen nostatti Niilassa aina esiin pienen ahdistuksen. Oula oli niin vakaasti sitä mieltä, että hän jatkaisi sukunsa perinnettä poronhoidossa. Niila luki kirjoituksiin ja vaikka hän sanoi aina, ettei tiennyt vielä mitä tekisi lukion jälkeen, takaraivossa jyskytti jatkuvasti ajatus yliopistosta Oulussa tai Rovaniemellä. Eikä sieltä olisi enää paluuta Inarin takapajuisiin kyliin, vaikka reilussa kahdessatoista vuodessa Niila olikin oppinut rakastamaan karuja maisemia ja tuntureita, jotka kohosivat jykevinä taivaanrannassa.

”Tiedän että on vähän hölmöä puhua tällaista, mutta minä voisin viettää sinun kanssasi koko loppuelämäni, Niila…”

Etelän poika kääntyi kohtaamaan tummanruskeat silmät, jotka tutkailivat häntä läpitunkevina ja ystävällisinä. Sellaisina ne olivat tuijottaneet Niilaa jo ensimmäisten koulupäivien aikana, vaikka Oula oli yrittänyt pitää vilkuilunsa salassa. Hän oli kuitenkin epäonnistunut siinä surkeasti heti alusta alkaen. Oulalla oli edelleen se tapa, jäädä tuijottamaan Niilaa kasvoillaan poissaoleva ilme, vino hymy tai jokin muu tulkitsematon.

He suutelivat toisiaan hitaasti kylmässä lokakuuaamussa ja antoivat ulkopuolisen maailma jäädä hetkeksi täysin toisarvoiseksi. Niila hautasi sormensa Oulan tummaan tukkaan, nautti pojan käsien liikkeestä pitkin selkäänsä ja tämän hiusten tuoksusta. Oulan lämpö, ihon pehmeys, niskavilla. Niila ei rehellisesti sanoen osannut nimetä asiaa, jota hän olisi rakastanut enemmän kuin tuota pyhää kolminaisuutta.

”Jos ei mietitä tulevaisuutta, sopiiko?” Niila pyysi kun he irrottautuivat hetkeksi suudelmasta. Jossain kaukaa kuului lintujen ääniä niiden noustessa siivilleen. ”Elettäisiin ihan vain tässä hetkessä.”

Oulan hymy ulottui silmiin asti ja hän sulki sormensa Niilan sormien lomaan. Kummallakaan ei ollut hansikkaita, mutta he jättivät käsien hitaasti alkavan viilenemisen huomioimatta, sillä kumpaakaan ei erityisemmin huvittanut vielä lähteä takaisin kohti heräilevää kylää. Niilaa odotti kotona turhan utelias pikkusisko ja Oulaa erinäinen kasa kotitöitä, joten molemmat livistivät mielellään velvollisuuksistaan toistensa seuraan kuulaina lauantaiaamuina.

Rovaniemellä he olisivat voineet herätä samasta asunnosta, samasta vuoteesta ja kävellä kaduilla käsikkäin eikä kaikkia kosketuksia olisi tarvinnut säästää hetkiin, jolloin he olivat varmasti kahdestaan ja ehdottoman varmoja, ettei kukaan ollut tulossa. Niila olisi halunnut kysyä, muuttaisiko Oula hänen kanssaan etelään, mutta kysymys juuttui aina kurkkuun. Oula kuului Inariin, hän kuului nutukkaisiin ja jahtaamaan poroja metsissä. Niila taas oli hieman ulkopuolinen, suomenkielinen ja vaaleampi vähemmistö. Jos Oula olisi ollut kaukokatseinen, hän olisi ottanut jonkun kaltaisensa pojan, mutta hän halusi Niilan, jolle saattoi kyllä kuiskia sellaisia yksinkertaisia sanoja kuin rákkás, mutta jonka kanssa ei voinut keskustella arkipäivän asioista äidinkielellään.

Poikien huulet kohtasivat vielä uudemman kerran ja Niila toivoi kipeästi voivansa pitkittää suudelmaa, jottei hänen tarvitsisi ajatella, että ehkä jo kevään saapuessa hän joutuisi luopumaan niistä. Jo sen hetken tilanne oli välillä turhauttava; Oula oli jatkuvasti lähellä, koulussa aina korkeintaan parin pulpetin päässä ja rakennuksen ulkopuolella he viettivät aikaa yhdessä niin paljon kuin vain saattoivat herättämättä tarpeetonta huomiota, mutta Niila olisi halunnut vielä enemmän. Että he olisivat voineet mennä koulun päättäjäisjuhliin parina eivätkä molemmat yksittäin ja väistellä sitten kylän tyttöjen iskuyrityksiä. Yksi vihreäsilmäinen tuntui aina olevan Niilan kimpussa eikä poika osannut päättää, olivatko Oulan mustasukkaiset silmäykset ärsyttäviä (eikö tämä muka luottanut siihen ettei Niilaa kiinnostanut?) vai ainoastaan hellyttäviä.


Niila työnsi palelevat kätensä Oulan paksun hupullisen paidan alle ja sai pojan huudahtamaan yllättyneenä, kun viileät sormet osuivat lämpimään ihoon. Niila hymyili ilkikurisesti ja kohotti hieman kulmiaan.

”Senkin hullu, minä heitän sinut tuohon lammikkoon!” Oula uhkasi, tarttui kiinni Niilan käsivarsista ja pakotti ne tämän kylkiä vasten. ”Olen ehkä lappalainen, mutten minäkään pakkasenkestävä ole.”

”Sen kuin heität, joudut kuitenkin sukeltamaan perään kun minä kohmetun ja painun pohjaan”, Niila vastasi näennäisen viattomasti. ”Et kuitenkaan voisi antaa minun hukkua.”

”Jos vielä teet noin, en mene kyllä vannomaan.”
”Teen mitä – laitan käteni paitasi alle?”
”No oletpas sinä tänään hauska. Hyvä on, saat tehdä niin, mutta ainoastaan silloin kun kätesi eivät muistuta kahta jääpalikkaa. Pitäisikö meidän muuten lähteä ennen kuin ne todella muuttuvat sellaisiksi?”

Niila riisti itsensä irti Oulan otteesta voidakseen halata tämän tiukasti itseään vasten.

”Ei meidän pitäisi”, hän kuiskasi Oulan korvaan. ”Ei ainakaan vielä, tässä on ihan hyvä olla.”


Taivaalta oli alkanut sataa kevyttä puuterilunta, joka suli heti jouduttuaan tekemisiin vaatekankaan tai hiusten kanssa. Pojat istuivat laiturin nokassa ja heiluttelivat kenkiään vesirajan yläpuolella. Niila oli napannut itselleen maasta ruskean kepin ja tökki sillä välillä jäätä hajalle. Oula poimi havuja läheisestä kuusesta ja pureskeli niitä hajamielisenä. Tuntui olevan sukuvika, Niila oli nähnyt Oulan isän tekevän samaa. Silloin he eivät olleet tunteneet toisiaan vielä kovin hyvin ja Niilalla oli käynyt mielessä, että he olivat yksiä sekopäitä koko sakki.

Ei hän ollut kovin väärässä ollut – Oula oli omalla tavallaan hieman omalaatuinen, mutta ehdottoman hyvällä tavalla. Niila oli oppinut rakastamaan hänen erikoisia huomioitaan maailmasta ja pieniä tapoja, joita hän aluksi oli vierastanutkin. Niistä oli tullut ainoastaan oulamaisia erikoisuuksia.

”Ajattelin lähteä joulun jälkeen lähteä käymään Venäjällä. Ehkä Moskovassa”, Oula kertoili ja sai Niilan katsomaan itseään hämmästyneenä. Oula ei ollut sellainen, joka olisi innostunut matkustelusta tai suurista kaupungeista. ”Huvittaisiko sinua lähteä mukaan?”

Moskovaan. Ihmisjoukkoon, kahviloihin, vanhojen rakennusten varjoon. Ja Oulan kanssa. Niila nyökkäsi hymyillen. Tarvitsiko sellaista edes kysyä?

Nuppis:
Oi, musta tää oli kaunis!

Mulla on pakkomielle kaikkeen Lappiin liittyvään, ja tää oli jotain aika ihanaa siihen littyen. Toi, että Oula puhuu inarinsaamea, on kyllä ihanaa. Sitä olisin lukenut mielelläni, mutta juu, sanastojahan ei tosiaan netistä löydy, joten. Ei varmaan tarvii erikseen mainitakaan, miten suloiselta Oula tuntui, sen pystyi kuvittelemaan niin hyvin.
Sitten tuo Niila, se jäi vähän etäisemmäksi. Ainakaan minulle ei täysin selvinnyt, miten Rovaniemi liittyi kuvioon. Toisaalta asioiden auki jättäminen ei ole mitenkään huono piirre, se vain sai mielenkiinnon heräämään entisestän, ja mietinkin, että tällaista olis kiva lukea lisääkin.


--- Lainaus ---Jos Oula olisi ollut kaukokatseinen, hän olisi ottanut jonkun kaltaisensa pojan, mutta hän halusi Niilan, jolle saattoi kyllä kuiskia sellaisia yksinkertaisia sanoja kuin rákkás, mutta jonka kanssa ei voinut keskustella arkipäivän asioista äidinkielellään.
--- Lainaus päättyy ---
Kaunis lause tuo, jotenkin tuo vain yksinkertaisten sanojen kuiskiminen kuvastaa niin hyvin poikien välistä eroa.


--- Lainaus ---”Olen ehkä lappalainen, mutten minäkään pakkasenkestävä ole.”
--- Lainaus päättyy ---
Nauroin tuolle  ;) ihana sana tuo pakkasenkestävä, ja mun mielestä sopi tämän nimeksikin hyvin.

 Ääh, en osaa sanoa enempää mitään, mutta kiitos siis tästä  :)

Solveig:
Hei jee, en ole ainoa, jota kiinnostaa pohjoisen napapiirin toinen puolisko! Joo, inarinsaamea oli aivan mahdotonta löytää mistään - seuraavalla kerralla käytän pohjoissaamea niin sujuu huomattavasti kivuttomammin (;

Rovaniemi liittyi kuvioon yksinkertaisesti sillä tavalla, että se on lähin suuri kaupunki ja todennäköisesti monet Lapissa asuvat hakevat juuri sinne esimerkiksi yliopistoon tai jos kaipaavat jotain suurempaa kaupunkia. Niila kaipasi. (Ja oli myös kotoisin sieltä, joten kuului saamelaisten keskellä suomalaisvähemmistöön.)

Kiitos paljon!

Sokerisiipi:
Aww, olipas tämä söpö! Ihana mielikuvamatka Lapin syksyyn ja ensimmäisiin pakkasiin, poronhoitoon, salamyhkäiseen hellyyteen ja saamelaisuuteen. Voin niin samaistua Niilan ajatuksiin, koska en minäkään voisi asua loppuelämääni jossakin vain toisen ihmisen vuoksi. Riipaisevaa tietää, että joutuu luopumaan rakastetusta eriävien unelmien vuoksi. Ihana tuo lopun kompromissi. Ehkä pojilla on vielä toivoa.

Kiitos, pidin!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu