Hetki aikaa hymyillä, S || Albus/Gellert, drama

[Unohtumaton]

Kirjoittaja: Unohtumaton
Ikäraja: S
Genre: drama, angst
Paritus: Albus/Gellert
Disclaimer: J.K.Rowlingin omaisuutta, jota vain lainailen.
Tiivistelmä: Hetken hymyilyä ja tunteiden kirjoa.

A/N: Ajatuksenvirtaa keskellä yötä jälleen kerran. Osallistuu Spurttiraapale II -haasteen 12. kierrokselle sanalla Harvinainen.
 

Hetki aikaa hymyillä

Nuoren miehen kasvot olivat saaneet väriä. Nauru hänen suustaan oli hetkeksi vaiennut, mutta hymyntapainen pysytteli suupielissä ja sai hetkeksi Albuksen vain katselemaan. Tuijottamaan. 

”Mitä?” Gellertin kulmakarvat kohosivat vain aavistuksen, mutta sekään ei jäänyt Albukselta huomaamatta. Ilmeet ja eleet kuuluivat niihin harvinaisiin hetkiin, jolloin he olivat kahden.

”Sinä hymyilet, Gellert.”

Silmissä välähti tunne. Merkki siitä, että sanat olivat löytäneet kohteensa ja tehneet vaikutuksensa. Albus antoi kätensä etsiä miehen kalpeita sormia ja kietoutua hetkeksi niiden ympärille. Kalpeudesta huolimatta iho oli lämmin.

Gellertin hymy ei kuollut sanojen myötä. Se sinnitteli kasvoilla vielä hetken, sen pienen hetken, kun heidän sormensa saivat koskea. Albus halusi säilyttää tämän kuvan, hymyn, joka oli vain hänen. Gellertin ja hänen.

”Kiitos.”

Albuksen kevyen kuiskauksen myötä Gellertin kasvot antoivat hymyn hiljalleen haihtua pois ja sormet erosivat toisistaan jättäen jälkeensä vain haamuja, jotka kutittivat iholla  vielä pitkään.

[Fiorella]

Tervehdys kommenttikampanjasta!

Olen tainnut lukea Albus/Gellertiä viimeksi silloin, kun se suhde julkistui seiskakirjan myötä. Oli ihan somaa vaihtelua palata niihin tunnelmiin.

Tämä oli lyhyt pikku tuokiokuvaus, mutta sellainen tuokio, joka varmasti oli (nimimerkkisi mukaisesti!) unohtumaton kummallekin nuorukaiselle. Gellertin kalpeus saa minut ajattelemaan, että tapaaminen olisi niitä poikien viimeisimpiä, kenties jo sellaisena aikana, jona kaikki oli jo ohi, tai ainakin tietoisuus siitä oli jo ilmassa. Tässä on sellaista onnenhetken muistelujen, kenties jäähyväistenkin, tunnelmaa, vaikka pojat ovatkin läsnä ja kaksistaan. 

Se päättyvyyden, muutoksen ja eron uhkan haikeus jotenkin ihan leijuu tässä ilmassa, vaikka siihen ei viitatakaan. Läheisyys ja hymyt ovat herkkiä ja arvossapidettyjä tässä tarinassa, ja se tekee siitä niin suloisen. Kiitokset sinulle hellyttävän haikeasta lukukokemuksesta.
 

[Antelope]

Heeii.

Luin seiskakirjan vähän aikaa sitten uudestaan ja sen jälkeen olen yrittänyt löytää Albus/Gellertiä, mutta sitä ei tunnu löytävän sitten millään. No, tänään onnesti.

Pidin tästä paljon, tämä pikku fic piti sisälleen niin paljon, mutta kertoi paljon myös. Pidin tätä aika fluffyisena, vaikka sitä ei edes mainita genressä. Hassua sinänsä, koska angst oli käsin kosketeltavaa. (Suosittelen näiden hienojen huomioiden skippaamista, koska niissä ei ole päätä eikä häntää...)

Poikien suhde näyttää olevan aika lailla läheinen, siis fyysisesti. Jos he pitävät käsistä kiinni ja näin. Se on aika yllättävää jos ajattelee Gellertiä. Hän oli kuitenkin tunnetuin ja vaarallisin(?) pimeyden velho ennen Voldemortia. Mutta, uskon, että Gellert antoi vain Albuksen nähdä todellisen minänsä. (Hienot ajatukseni jälleen kerran)

Hieno fic, joka tapauksessa ja pisti ajattelemaan hymyilemisen tärkeyttä ja poikien suhdetta. (Voi hyvää päivää taas)

Kiitoksia! :>


Antelope

Silmissä välähti tunne. Merkki siitä, että sanat olivat löytäneet kohteensa ja tehneet vaikutuksensa. Albus antoi kätensä etsiä miehen kalpeita sormia ja kietoutua hetkeksi niiden ympärille. Kalpeudesta huolimatta iho oli lämmin.

[Unohtumaton]

Fiorella: Ensinnäkin kiitokset, kun tämän nappasit kommenttikampanjasta! Tässä on juurikin haikeutta ripauksella läheisyyttä ja jälleen kerran kiitokset itsellesi lukemisesta!

Antelope: Ihana huomio: fluffy, joka on kuitenkin angstia. Minä pidän. 

Mä olen aina mieltänyt Albus/Gellertin toisinaan melko fyysiseksikin paritukseksi, joten se lienee tästäkin paistanut läpi. Kiitokset lukemisesta & kommentista!

[kanelimarja]

Miksi tämä ei ole saanut enempää kommentteja?

Itse pidin tästä ihan älyttömästi, erityisesti tuosta fyysisyydestä ja siitä, että Albus on viettänyt niin paljon aikaa kahden Gellertin kanssa, että on oppinut havaitsemaan niinkin pienet eleet kuin kulmakarvojen hienoisen kohoamisen tai silmissä välähtävän tunteen, mielestäni se kuvastaa hienolla tavalla sitä, miten tärkeitä miehet/pojat ovat toisilleen. Anteeksi tämä on taas tätä kun yrität olla fiksu ja filmaattinen kahdelta yöllä..

Kiitän lukukokemuksesta.

[Lokitar]

Kaunis. En keksi muuta sanaa  Vaikka tää oli näin lyhyt raapale niin se kertoi miljoona asiaa kerralla. Rakastan etenkin tuota sormien kosketusta ja haamuja jotka kutittelivat iholla vielä pitkään. Ah <3 Tää kuulostaa vähän siltä kuin Gellert olisi ollut jossain poissa, kun puhe oli siitä että sen kasvot oli saaneet väriä. Jäi sellainen olo että oooo kerro lisää 

[Sisilja]

Tätä ei heti tunnistaisi tajunnanvirraksi, sen verran hieno tämä tekstipätkä oli. Näinkin lyhyessä tekstissä tuli hyvin esiin sekä Albuksen että Gellertin olemus, Albuksen suunnaton ihastus (tuijotus ja käsittämätön tarkkanäköisyys) sekä Gellertin tietynlainen pidättyväisyys ja salaperäisyys. Lukija ei saa tietää, miksi Gellert loppujen lopuksi hymyilee, ja se on minusta kiinnostava yksityiskohta, jätät sen meille tulkittavaksi.

”Sinä hymyilet, Gellert.”

Jostain nimeämättömästä syystä tämä oli suosikkini tekstissäsi. Tämä lausahdus on tavallaan hyvin yksinkertainen ja vähäeleinen, mutta sen taakse kätkeytyy paljon, ennen kaikkea tunnetta. Ja mikä ihaninta, Gellertin hymy ei katoa heti välittömästi Albuksen sanojen myötä vaan viipyy hetken ja sulaa hiljalleen näkyvistä. Vaikka canon ja JK antoivat muuta ymmärtää, tästä sai käsityksen, että romanttiset tunteet olisivat molemminpuolisia ja haluan pitää käsitykseni elossa, tämä oli niin kaunista.

[Unohtumaton]

kanelimarja: Kiitos! Tykkään ihan hirmuisesti kiinnittää huomiota pieniin eleisiin ja minusta Albus on juuri sellainen ihminen, joka ottaa huomioon pienet yksityiskohdat ja rakentaa niiden pohjalta kokonaisuuksia. Sekin, että pienillä eleillä voi kertoa vaikka kuinka paljon, tuntuu jotenkin juuri Albuksen ja Gellertin jutulta.

Fubuki: Niin sitä vain pieneen raapaleeseenkin saa paljon asiaa, kun vain antaa sanojen viedä! Kiitos!

Susimus: Tykkään kirjoittaessa juuri tuoda hahmojen luonnetta ja olemusta esiin juurikin pienillä yksityiskohdilla ja eleillä, ja näiden kahden kanssa tällaisia yksityiskohtia on niin hirvittävän ihana käyttää, kun he molemmat ovat juuri sellaisia persoonia, joille ne niin hyvin sopivat. Itse haluaisin uskoa, että tunteet olivat molemminpuolisia, joskin ehkä vain ohikiitävän hetken, mutta silti siellä jossain. Kiitos!

[kaaos]

Hahaa jatkan samalla linjalla kuin edellisen arpajaisvoittosi kanssa

Ihana albus/gellert tämäkin <3 lyhyempi ja tunnelmoivampi, mutta tosi tosi ihana! Liikkis hetki, ja liikkikset poitsut. Jotain albusmaista kovasti tuossa hymyn varjelussa ja siitä noin ilahtumisessa, vaikka hän onkin ihastunut jokseenkin hurjaan poikaan! Ja samaten kovin gellertimäistä siinä, että hymy haipuu pian. Ja kovin heitä, että ilmeitä ja eleitä saa vain salassa toiselta <’3

Tämä oli kaunis ja hieno ja myös hyvin aikaa kestänyt fiklet!

Kiitos,
Kaaos

[Unohtumaton]

kaaos: Nyt kun tämän itsekin pitkästä aikaa luin uudestaan, niin kieltämättä Albus/Gellertiä olisi taas pitkästä aikaa kiva kirjoittaa. Kiva kun löysit tämän(kin) ja kiitos kun kommentoit! <3

[Violetu]

Oi. Tämäpä oli suloinen, mutta samaan aikaan myös jotenkin hauras hetki.
Minulla oli tätä lukiessa koko ajan jotenkin sellainen tunne, että pienikin väärä sana Albukselta voi jotenkin lopettaa koko hetken kauneuden, saada ehkä Gellertin nostamaan taas suojaukset korkeiksi tai sanomaan jotain "ikävää" 🤔
Tästä tuli tavallaan vähän yksipuolinen kuva Albuksen tunteista, tai ehkä Gellert vain kamppailee omia tunteitaan vastaan hanakammin, ja Albus tietää sen.

Gellertin hymy ei kuollut sanojen myötä. Se sinnitteli kasvoilla vielä hetken, sen pienen hetken, kun heidän sormensa saivat koskea. Albus halusi säilyttää tämän kuvan, hymyn, joka oli vain hänen. Gellertin ja hänen.

tästä pidin kovasti, ja lopetuksesta myös.

Kiitos tästä, tämä shippi on kyllä ihana <3 ^^

~Violet

[Odo]

Olen iät kaiket tykännyt ficeistäsi ja niiden tunnelmasta, mutta en ole tullut pitkään aikaan lukeneeksi. Albus/Gellert on ihana paritus, joten tämä on tovin odotellut, että luen ja kommentoin. Tykkäsin kyllä ihan hirmuisesti ja yksittäiset lyhyet replat erityisesti iski minuun upeiden kuvailujen seassa. Varsinkin "sinä hymyilet" sulatti sydämeni! ♥ Voisin lainata koko ficin, mutta jos vain lyhyesti: pidin.♥

[Unohtumaton]

Violetu: Olipa mielenkiintoista lukea tulkintaasi tästä hetkestä! Olen itsekin ajatellut, että Albus on näistä kahdesta se, joka haluaisi osoittaa tunteitaan myös sanoin, mutta samalla se on äärimmäisen vaikeaa, koska Gellert vetäytyy helposti kuoreensa. Ehkä Gellert jollain tasolla on aina aavistanut, että heidän tiensä ei tule kulkemaan samaan suuntaan, mutta toistaiseksi he voivat vielä pitää hetkensä – hauraat sellaiset. Kiitos paljon kommentoinnista! <3

Odo: Oi kiitoksia! Kuinka ihana kuulla, että näistä vanhemmistakin teksteistä löytyy sitä tunnelmaa, mistä pidät. Kiitos paljon kommentoinnista. <3