Title: Sun särkyä anna mä en
Author: Katriona
Genre: angst, deathfic, songfic ja on siellä vähän toivoakin
Rating: K-11
Warnings: Melkoisen angstista tekstiä, suosittelen nenäliinoja lähelle, jos on herkkää tyyppiä.
A/N: Johanna Kurkelan biisi
Sun särkyä anna mä en antoi inspiraation tähän surulliseen tekstiin.
SUN SÄRKYÄ ANNA MÄ EN
En enää ymmärtänyt mistään mitään. Missään ei ollut järkeä. Miten tässä maailmassa edes voi koskaan käydä näin? Mistä tämä kaikki tunne oikein tulee? Millä sen saa pois? Onko sitä pakko kestää?
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä enSormeilen hiuskiehkuraa tuijotellen kaukaisuuteen, kuitenkaan näkemättä mitään. Oli kulunut nyt kymmenen vuotta siitä, kun hän oli lähtenyt. Kymmenen pitkää vuotta näkemättä häntä – elämäni tärkeitä ihmistä. Hän oli aina luvannut palaavansa, mutta miten kävikään. Hän oli ollut nyt kymmenen vuotta poissa, palaamatta koskaan. Enää hän ei pystyisi tulemaan takaisin. Hän oli siirtynyt sen mahdollisuuden toiselle puolen.
Äiti laskee kätensä olalleni ja sipaisee kristallinkirkkaat kyyneleni pois poskiltani, joille ne piirtävät suolaisia uriaan. Äiti sanoo aina, ettei hän ole koskaan poissa, jos vain muistamme hänet. Minä muistan hänet, päivittäin, mutta se tekee eron vain selkeämmäksi. Saa minut tajuamaan paremmin, ettei hän tule takaisin. Onneksi minulla on muita rakkaita, ystäviä, jotka rakastavat minua ja torjuvat yksinäisyyden kipua ja pelastavat minut sieltä ahdistuksen syvimmistä soista. Heidän ansiostaan olen kestänyt nämäkin kymmenen pitkää vuotta.
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä enTiedän, että olen heikko, koska antaudun tuskalleni, mutta ymmärrän sen ja tiedän sen olevan aivan luonnollista. Ihmisten voimat ovat katoavia eivätkä ihmiset vain pysty kestämään kaikkea. Jossain on mentävä raja. Ehkä se raja sitten on tullut tässä vastaan. Tuntuu kuin pieninkin tuulenvire voisi hajottaa sen suojan, jonka olen koonnut ympärilleni suojautuakseni tältä tuskalta. En tiedä, onko tämä liian suuri hinta maksettavaksi siitä, että olen ihminen. Ehkä. En vain osaa tällä hetkellä sanoa, koska tuska on niin suuri, että sumentaa arvostelukykyni.
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä enTiedän sen, että heikkous ja tuska kuuluvat ihmisyyteen, mutta nyt se on liian suuri hinta maksettavaksi siitä, että olen ihminen. En voi olla miettimättä sitä, miten kaikki olisi helpompaa, jos en olisi ihminen. Jos olisin vaikkapa taivaan lintu tai kukkanen maan pinnalla. En kokisi tällaista tuskaa, minun ei tarvitsisi surra. Olen kuitenkin vielä päättänyt pysyä täällä rakkaideni luona. Rakastan heitä aivan liikaa, jotta voisin satuttaa heitä. Toisaalta pelkään tuskaa niin paljon, että vaikka haluankin pois tästä piinatusta lihasta, en halua tehdä itselleni mitään. Umpikujassa siis ollaan ja tällä hetkellä olen tyytyväinen siihen. Niin kauan, kun en pysty tekemään itselleni oikeasti mitään, en myöskään tuota tuskaa rakkaimmilleni. Uskon myös siihen, että sitten ajallaan valo ja toivo voittaa ja pimeys ja tuska helpottavat. Mahtaa olla ihana tunne herätä uuteen aamuun ilman, että haluaa tappaa itsensä ja huomaa, että menneisyyden haamut ovat viimeinkin väistyneet. Siihen on vielä ehkä matkaa, mutta odotan sitä hetkeä innoissani luottaen hauraan elämäni rakkaideni käsiin. Luottaen, etteivät he koskaan anna minun särkyä tai tehdä itselleni pahaa.
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä enKäännyn hymyillen katsomaan äitiäni ja kosketan kyynelet silmissäni tämän poskea. En pystyisi koskaan kertomaan, kuinka häntä rakastan, mutta puhukoon tekoni puolestani. Niin kauan kuin rakkauteni kestää, olen elossa enkä edes ajattele tosissani riistäväni itseni heiltä. Toki kaikki ne ihanat ihmiset ympärilläni auttavat tuntemaan toivoa. En tiedä, missä olisin ilman heitä. Ehkä en olisi enää elossa ilman heitä kaikkia.
Otan kännykän käteeni ja näppäilen numeron, joka kuuluu yhdelle parhaista ystävistäni. Sitten kirjoitan kännykän ruudulle vain yhden lauseen.
”Nähdäänkö tänään vielä kerran, kun haluaisin puhua.” Häneltä riittää minulle aina aikaa.
