Karkoitus, scifi/seikkailu (K11), 2/5

[O_oka]

Nimi: Karkoitus
Kirjoittaja: O_oka
Ikäraja: K11
Tyylilaji: scifi/seikkailu
Yhteenveto: Kalla on koko ikänsä asunus Asemalla mutta nyt hänet karkoitetaan sieltä rangaistukseksi. Hän matkaa avaruudessa ystäviensä kanssa koittaen löytää paikkansa maailmasta, hän tutustuu ihmisiin joista osa uskoo ihmeisiin, osa ei usko enää mihinkään ja osa ajaa vain omaa asiaansa. On ystäviä jotka esittävät vihollisia, ja vihollisia jotka esittävät ystäviä. Miten kehenkään voi luottaa kun kukaan ei paljasta todellista itseään - ei edes Kalla itse.
Varoitukset: jotain lasersodan kaltaista saattaa jossain kohtaa tulla esille

A/N päätin yrittää kirjoittaa pidempää tekstiä kun piempi novelli junnaa paikoillaan. Tästä on melkein kolme lukua jo kirjoitettu (jei!) viisi olisi tarkoitus saada aikaiseksi. Ensimmäinen tulee tässä!


   Luku 1.

   Seisoin suorana ja ryhdikkäänä kuten aina. Ylläni oli valkoiset housut joiden lahkeet loppuivat puolen sääreen. Paitaani vyötti leveä, valkoinen vyö ja hihat ylsivät juuri ja juuri kyynärpäihin. Maantienruskeat hiukseni olin letittänyt yksinkertaiselle letille, jonka olin vetänyt olkani yli eteen. En tuijotellut jalkoihini vaan olin nostanut teräksenharmaat silmäni suoraan Neuvostoon. Seitsemän miestä ja naista istuivat puolikaaren muodossa edessäni. Iältään he olivat 40-70 vuotiaita, ja tunsin heistä jokaisen.
”Kuunsäteen Kalla”, keskimmäinen nainen sanoi ja katsoi minua tiukasti. Minä nyökkäsin. Olin ollut Neuvoston edessä aikaisemminkin ja tiesin mitä odottaa.
”Olet jälleen kerran hyökännyt perinteitämme, moraaliamme ja elämäntapojamme vastaan. Mitä sinulla on sanottava puolustuksekseksi?”
”Myönnän tekoni, mutta en tunnusta tehneeni rikosta”, sanoin ja katsoin vuorotellen kaikkia Neuvoston jäseniä.
”En ole vahingoittanut mitään tai ketään. Kenenkään omaisuutta ei vahingoitettu.”
”Olet vahingoittanut minua, isääsi”, nuori, noin 40 vuotias mies nousi seisomaan vasemmalla puolella. Käännyin katsomaan hämmentyneenä. Isä ei koskaan puhunut Neuvostossa, hän oli aina hiljaa vaikka olikin nähnyt minut sen edessä useammin kuin halusi. Olin jo vastaamassa hänelle kun hän jo istuutui takaisin alas ja käänsi katseensa pois. Avasin suuni mutta ääntäkään ei tullut ulos.
”Viekää häneet Huoneeseen kun mietimme mitä tehdä”, oikealla puolella istuva vanha mies sanoi väsyneesti ja minut vietiin pois.

   Yritin jutella keveästi Nimin ja Rokin kanssa, niin kuin aina ennenkin. Nim yleensä nauroi vitseilleni ja Rokilta sai vähintäänkin hymyn. Tällä kertaa kaikki oli erilaista, kumpikaan pojista ei puhunut sanaakaan kulkiessamme käytävää pitkin Huoneeseen. Nim avasi oven ja kun astuin sisään hän sulki sen perässäni. Aina ennen Nim oli istunut kanssani huoneessa jutellen ja nauraen. Katselin ympärilleni ja tuttu huone toi vähän lohtua. Lattiat ja seinät olivat valkoista kaakelia, nurkassa oli hopeisena hohtava viemäri. Mitään muuta ei ollut. Istuuduin seinää vasten ja nostin polvet leukani alle. En itkisi vaan näyttäisin vahvalta, kuten aina.
   En tiedä kauan olin istunut mutta lopulta ovi aukesi. Odotin näkeväni Nimin hymyilevät kasvot ja kujeilevat silmät mutta sen sijaan näinkin isäni väsyneet, riutuneet kasvot. Hän ei tullut koskaan tapaamaan minua kun istuin Huoneessa. Näistä asioista ei koskaan puhuttu kotona, hänen mielestään sain rangaistukseni Neuvostolta. Isä istui minua vastapäätä ja huokaisi hiljaa.
”Kalla.. Kuunsäteen Kalla. Niin kuin äitisi sinua nimitti, rauha hänen sielulleen.” Isä puhui aina äidistä, silloin kuin puhui minulle. Äiti oli nimennyt minut Kallaksi, joka tarkoittaa kaunista. Nimi ei sopinut minulle lainkaan. Hiukseni olivat maantienväriset, olin lyhyt ja tanakka naiseksi. Ainoa asia josta pidin itsessäni olivat harmaat silmäni, eriväriset kuin kellään muulla. Isälläkin oli siniset silmät, Nimillä ja Rokilla vihreät. Addan silmät olivat vaaleanruskeat.
”Mikä tästä kerrasta tekee niin erilaisen?” Kysyin ja katsoin isääni pää hieman kallistuneena vasemmalle.
”Siitä lähtien kun äitisi poistui luotamme olet ollut etäinen, täynnä vihaa ja kysymyksiä.. se ei ole hyväksi.”
”Miksi kaikkeen täytyy aina liittyä traaginen lapsuus ja kaikki muu soopa?” kysyin ärtyneenä ja pyörittelin silmiäni.
”Täytän kohta kaksikymmentä, olen melkein aikuinen. En ole enää mikään angstaava teini”
”Niin, olet melkein aikuinen, joten sinut tuomitaan aikuisena”
”Miten niin? Juhlaan on vielä ainakin kaksi kuukautta?” Hämmennyin nähdessäni isäni ilmeen. Hän pudisti päätään ja nyppäisi langan hihastaan. Hän oli pukeutunut vaaleanharmaaseen asuun, jossa oli pitkät hihat ja lahkeet. Hänellä oli myös tummanharmaa viitta, jonka reunoja kuvioivat hopeinen koristenauha. Se kertoi hänen paikkansa Neuvostossa.
”Sinä et ole samanikäinen kuin muut, olet jo täysi-ikäinen”, isän sanat kaikuivat korvissani. Hengitykseni tuntui salpautuvan, olin aina olettanut että olin samanikäinen kuin Adda, Nim ja Rok ja kaikki muutkin.
”Miten se on mahdollista? Miksi olen ainoa? Mitä..?” En saanut kunnolla muodostettua edes kysymyksiä. ”Olen aina viettänyt Juhlaa samaa aikaa kuin Adda ja muut!”
”Niin olet, koska emme ole halunneet sekoittaa sinua. Koska emme ole halunneet nostaa sinua jalustalle. Miksi olisimme järjestäneet sinulle omat Juhlat, kun olet kuitenkin niin samanikäinen kuin muut?” Isä katsoi minua ja hymyili hieman. ”Etkö ihmetellyt miksi kaikkia muita on tasan kaksikymmentä, mutta teitä on kaksikymmentä ja yksi?”

   Olin kyllä kiinnittänyt asiaan joskus huomiota, mutta unohtanut asian nopeasti. Viiden vuoden välein syntyi kaksikymmentä lasta, kymmenen tyttöä ja kymmenen poikaa. Lapset syntyivät kaikki samana päivänä. Me emme syntyneet äideistämme, vaan meidät luotiin. Meidät annettiin vanhemmillemme, yksi jokaiselle parille jotka olivat ansainneet lapsen. Me puhuimme heistä vanhempinamme, äiteinä ja isinä, mutta pienestä pitäen meille kerrottiin asioiden todellinen laita. Meille ei kerrottu miten asiat olivat toimineet vuosisatoja sitten, meille opetettiin miten ne toimivat nyt.
”Etkö koskaan ole miettinyt miksei sinulla ole tarkoitusta?
”Miten.. mitä oikein tarkoitat?” Isäni sanat satuttivat minua. Tiesin, jossain syvällä sisimmässäni olin aina tiennyt, olevani ulkopuolinen. Erilainen. Mutta ettei minulla olisi tarkoitusta.. se oli jo liian rankkaa kuultavaa.
”Olet ollut minulle aina kuin oma tytär, olen kasvattanut sinua kaikella rakkaudella ja yrittänyt opettaa sinulle elämäntapamme. Et ole koskaan oikeasti omaksunut niitä.”

   ”Miten voit sanoa noin?” Silmäni kyyneltyivät kun nostin katseeni isäni pettyneisiin, väsyneisiin kasvoihin. Hän näytti vuosikymmeniä vanhemmalta.
”Olet ollut minulle kuin oma tytär. Mutta en voi enää suojella sinua”, isä nousi ylös ja avasi suunsa kuin sielä sanoakseen jotain. Odotin että hän olisi vetänyt minutkin pystyyn, että hän olisi sulkenut minut syleilyynsä ja sanonut että kaikki päättyisi hyvin. Sen sijaan hän vain lähti, eikä katsonut taakseen. Kaikki ne kysymykset, jotka pyörivät päässäni eivät olleet saaneet vastauksia. En ollut edes saanut esittää niitä kysymyksiä miehelle, jota pidin isänäni. Nousin seisomaan ja katsoin hänen peräänsä, teräksenharmaat silmät kiillellen, kun taistelin kyyneleitäni vastaan. En näyttäisi heille, että olisin heikko kuten muut.

   Me olimme kansa, joka eli mahdollisimman yksinkertaisesti ja selkeästi. Me elimme, me kuolimme. Me selviydyimme. Ihmiskunnan aika oli loppunut vuosisatoja sitten, mutta jotenkin olimme saaneet lisäaikaa. Elimme avaruudessa, keskellä sen pimeyttä, rakentamallamme Asemalla. Meillä oli kaikkea riittävästi, mutta ei mitään liikaa. Luonamme kävi harvoin vieraita, mutta tiesin että avaruudessa oli muitakin ihmisiä. Siellä täällä, planeetoilla ja kotimme kaltaisilla asemilla. Olin useana yönä livahtanut yläkannelle, minne tavallisilla ihmisillä ei ollut mitään asiaa. Siellä ei sillä hetkellä ollut alusta, vaikka olin toivonut näkeväni sellaisen. Kukaan muu kuin Neuvosto ei ollut tekemisissä ulkopuolisten kanssa. Olin hiipinyt Suuren Ikkunan luo ja tuijottanut loputonta avaruutta niin kauan, että olin meinannut nukahtaa. En ymmärtänyt miksemme saaneet katsella sitä kun halusimme. Elimme Aseman keskellä, tuijottaen ikkunoita joista näkyi tietokoneilla luotuja kuvia entisestä maailmastamme.

   Mietteeni keskeytyivät kun ovi avautui toistamiseen. Tällä kertaa näin Nimin ja nousin hymyillen ylös. Poika pudisti päätään ja ohjasi minut ulos huoneestani. Koitin rauhoittaa itseäni, pitää pääni kylmänä. Saattoi olla että olin mennyt liian pitkälle, mutta olimme keskellä avaruutta. Mitä he tekisivät minulle? Kävelin pää pystyssä Neuvoston eteen ja silmäilin heitä. En ylimielisesti tai välinpitämättömästi, mutta mielenkiinnolla. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin kun huomasin että isäni paikka Neuvostossa oli tyhjä. Mihin hän oli mennyt, miksei hän tahtonut osallistua tuomiooni?
”Kuunsäteen Kalla, olet tullut eteemme täysi-ikäisenä, jotta voimme tuomita sinut rikoksestasi”, vanha mies vasemmalle puolellani sanoi kuuluvasti. Kuulin kuinka Nim henkäisi takanani, hän ei ollut tiennyt että olin jo täysi-ikäinen. Tuomiotani oli kuulemassa pieni joukko itseni ikäisiä nuoria, Adda seisoi kalpeana oven vieressä. Hän oli ollut paras ystäväni kun olimme olleet lapsia. Nostin katseeni, ottaisin tuomioni vastaan mikä se sitten olikaan. En tiennyt miten minuun suhtauduttiin nyt, kun olin täysi-ikäinen. Se muutti niin paljon, kaksikymmentä vuotta saimme elää melko vapaasti mutta sen jälkeen meistä koulutettaisiin työntekijöitä Asemalle. Mutta jos olin ylimääräinen, mikä minun paikkani olisi? Ylimääräinen, kahdeskymmenesensimmäinen, luokaton ja paikaton. Erilainen.
”Sinut on täten määrätty karkoitettavaksi Asemalta, etkä saa koskaan palata takaisin. Lähdet seuraavalla kauppa-aluksella”, vanha nainen sanoi tärisevällä äänellä ja paukautti pöytäänsä puisella nuijalla. Typerä tapa, huomasin ajattelevani ennen kuin rekisteröin tuomioni. Karkoitus?
”Mutta.. minulla ei ole mitään minne mennä! Mitä minä teen?” Paniikki alkoi vyöryä ylitseni, olin nuori nainen, en osannut mitään, en kieliä tai taitoja, joista olisi mitään hyötyä.
”Olet kaksikymmentä vuotta ollut sitä mieltä, ettet kuulu tänne. Ja olet oikeassa, et kuulukaan. Järjestämme sinulle kyydin kauppa-asemalle ja siitä eteen päin olet omillasi” isäni ikäinen nainen puhui lempeästi mutta tiukasti. Minä katsoin kauhuissani kaikkien kuuden Neuvoston jäsenen kasvoja vuoronperään ja näin vain myötätuntoa, vihaa ja lempeyttä.
”Voit poistua, sinut viedään Yläkannelle ja valmistellaan lähtöön”, viimeiset sanat kaikuivat korvissani kun Rok otti minua käsivarresta kiinni viedäkseen minut pois.
”Nim, Rok.. ette te voi!” Minä vaikeroin pojille kun he puoliksi raahasivat minut yläkannelle. Kumpikaan ei puhunut mitään, vilkaisivat vain toisiaan.

   Tilanteen vakavuus iski minuun siinä vaiheessa kun muutama vanhempi nainen kylvetti ja pesi minut. He antoivat minulle hiekanruskeat housut, nahkaiset saappaat sekä lyhythihaisen paidan. Kaikki oli erisävyistä ruskeaa. Housuissa oli leveä vyö ja paidan päälle sain raskaan takin. Hiuksenikin pestiin ja palmikoitiin. Naiset eivät puhuneet minulle mitään. Sain repun, johon oli pakattu paksu, vedenpitävä öljykangastakki sekä tulentekovälineet, ruokaa, hieman rahaa. Katsoin peloissani kun naiset asettivat vyölleni laseraseen, en ollut koskaan tosissani ampunut sellaisella. Ainoastaan radalla, leikilläni kavereiden kanssa. Se ei ollut vaarallinen ase, mutta sillä saattoi saada silti riittävän ilkeää jälkeä aikaiseksi mikäli osasi tähdätä.
”Avaruus on niin laaja, mistä minä löydän itseni?” Huomasin puhuvani ääneen kun seisoin lastauslaiturilla Nimin ja Rokin kanssa. Käännyin katsomaan Nimiä, joka koitti hymyillä rohkaisevasti. Poika levitti käsivartensa ja sulki minut tiukkaan syleilyynsä. Elämäni jäisi Asemalle, vaikka itse lähtisinkin pois.
”Muista, että aiheutit tämän itse. Vain sinä voit korjatakin tämän”, Nim kuiskasi korvaani ja riistäydyin irti hänen otteestaan.
”Väitätkö että olet onnellinen täällä?” Kivahdin ja siristin silmiäni. Nim hymyili surullisesti lammasmaista hymyään ja nyökkäsi.
”Olen turvassa, olen kotona”, hän katsoi alusta jonka oli tarkoitus viedä minut pois. ”Sinua kyllä tulee ikävä, ehkä näemme vielä joskus.”
”Niin, ehkä”, sappi oli noussut kurkkuuni mutta ei sen takia että olisin ollut surullinen. Vaan sen takia, että olin vihainen Nimille ja hänen sokeudelleen. En edes pyytänyt häntä lähtemään mukaani. Vaikka meillä oli paljon historiaa takana, Nim oli aina Aseman lapsi. Hän kuuluisi tänne, toisin kuin minä. Minä en kuulunut ilmeisesti minnekään. Enkä tosiaan uskonut että näkisimme koskaan. Asemalta ei niin vain lähdetty, enkä minä aikonut tulla takaisin. Isä ei ollut selittänyt syntymääni tarkemmin, vaikka en kyllä ollut kysynytkään. Minulla oli tunne, että vaikka olisinkin ollut mallilapsi ja toiminut juuri niin kuin olisi pitänyt, minut olisi silti lähetetty pois. Asema ei pystynyt elättämään ylimääräisiä suita. Ensivuonna syntyisi taas kaksikymmentä uutta lasta, joista piti pitää huolta. Nim työnsi minua hellästi kohti alusta. Liukuovi aukesi ja nuori nainen seisoi sen takana puoliksi ärtynenä, puoliksi huvittuneena. 
”Tämä pieni varpunenko tulee meidän mukaamme? Alas tulla sitten, meillä on kiire”.

[O_oka]

A/N toinen luku, jei! kolmannessa meneekin sitten hetkinen...


2. luku

Alus oli suuri ja sokkeloinen. Sen käytävät kaikuivat askelieni alla, se oli tehty kokonaan harmaasta teräksestä. Kapteenin tytär, Farida, ohjasi minut pieneen hyttiin. Farida oli minua muutaman vuoden vanhempi ja käyttäytyi kuin aikuinen. Hän myös näytti aikuiselta, hänen miltei mustat silmänsä olivat reunustettu kajaalilla ja ripsivärillä, hän käytti tummanpunaista huulipunaa ja Faridan korvat olivat täynnä renkaita. Hän oli pitkä nuori nainen, jonka sysimustat hiukset valuivat kuin öljyinen putous pitkin selkää paksuna palmikkona. Hän toi mieleeni merirosvotaren, merellä seilaavan julman mutta kauniin naisen. Olin lukenut Asemalla paljon ja yksi tarinoista oli kertonut Punaisesta Ruususta, espanjalaisesta merirosvotaresta, joka oli taistellut itsensä Mustaparran kanssa.
”Tämä on sinun hyttisi, älä vaeltele yksin mihinkään se ei ole turvallista. Aluksessa on minun ja isäni lisäksi perämies, kokki ja muutama muu matkustaja. Lukitse hyttisi ovi yöksi, kaiken varalta. Tulen hakemaan sinut puolentunnin kuluttua lounaalle”, Farida luetteli ja lähti sitten pois. Minä seisoin hämmentyneenä hyttini edessä ennen kuin astuin sisään ja suljin oven nopeasti perässäni. Hetken mietittyä lukitsin sen ja katsoin sitten ympärilleni. Hyttini oli pieni, mutta mukava. Siellä ei ollut ikkunaa, mutta kattolamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen. Yhdellä seinustalla oli melko leveä, pehmeä sänky ja sen vieressä pieni yöpöytä lamppuineen. Vessa ja suihku olivat pienen liukuoven takana ja huomasin ilokseni että kylpyhuone oli melko tilava. Yhdessä nurkassa oli pieni kaappi, joka paljastui minikokoiseksi kylmiöksi. Kaapissa oli muutama sinetöity vesipullo ja mietin ihmeissäni olivatko ne minua varten. Vedestä tuntui aina olevan pulaa, se oli melko arvokasta nykyisin. Sitä louhittiin ja tislattiin joillain jäisillä planeetoilla, mutta en oikein ollut varma että missä ja kuinka paljon.

   ”No, mitäs sinä sitten teit?” Mies kysyi minulta hymyillen vinoa hymyään. Kapteeni Thomd oli hänen nimensä, hän oli viisissäkymmenissä ja hänen hiusrajansa oli jo hiukan vetäytynyt. Hän oli lyhyt, kumara mies toisin kuin pitkä tyttärensä, joka toimi kakkospilottina. Farida oli tuonut minut ohjaamoon tapaamaan kapteenia ja muita matkustajia.
”En halua puhua siitä”, vastasin ärtyneenä ja litistin nenäni paksuun, vääristävään ikkunaan. Asema näytti niin erilaiselta kauempaa katsottuna.
”Älä huoli, et ole ensimmäinen lapsi, joka haetaan pois Asema Seitsemältä”, kapteeni myhäili ja paineli aluksen nappuloita.
”Asema Seitsemältä?”
”Niin, siksi me sitä kutsumme ja se on sen virallinen nimi. Yhteensä asemia on tai ainakin on ollut kaksitoista, mutta en tiedä ovatko ne kaikki enää kunnossa. Ykköseltä, vitoselta ja kymmeneltä ainakin tulee silloin tällöin viestejä, ysi on katkaissut välit kaikkiin ja yhdellätoista riehui jokin aika sitten jonkinlainen kulkutauti ja se jouduttiin sulkemaan, en tiedä selvisikö kukaan...” Vanhus jutusteli niitä näitä. Ihokarvani nousivat pystyyn tahtomattani.
”Onko lapsia haettu paljonkin?”
   Kapteeni nauroi hersyvää naurua ja pudisti epäuskoisena päätään.
”Mistä luulet, että me kaikki tulemme ellemme Asemilta? Tietysti kun meitä on yhä enemmän ja enemmän olemme perustaneet omia tukikohtiamme, Beta Asemia, joissa elämme”, Kapteeni katsoi minua hailakan harmailla silmillään. Hän nyökkäsi muita matkustajia.
   ”Enemmän tai vähemmän Asemien kasvatteja. Holly ja Teddy ovat kaksoset vitoselta, Malik on kakkoselta, meidän luotetuimmalta Asemaltamme! Sieltä tulee melkein joka toinen vuosi nuoria” Katsoin Kapteenin esittelemiä nuoria. Holly ja Teddy olivat selkeästi nuorempia, luultavasti viisitoistavuotiaita. Hollyn hiukset olivat kirkkaanpunaiset ja sojottivat pystyssä. Hän oli kietonut vaaleanpunaisen huivin päänsä ympärille ja nojaili seinään aivan liian lyhyissä shortseissa. Teddyn hiukset olivat aivan lyhyet ja mustat ja jostain syystä hän oli pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen kauluspaitaan ja mustaan liiviin. Kummallakin puolella vyötäröä roikkuin musta ase. Siinä missä Teddy oli pukeutunut mustaan ja valkoiseen, Hollystä löytyi kaikki maailman värit. Hänen kenkäsäkin olivat värikkäät. Eivät tosiaankaan mitään tavallisia Aseman lapsia. Malik oli suunnilleen minun ikäiseni poika jonka vaaleat hiukset ylettyivät melkein olkapäille. Hänellä oli todella vaaleat silmätkin, melkein valkoiset mikä sai hänet näyttämään omituiselta. Hän oli pukeutunut kokonaan valkoiseen.
”Tässä on perämiehemme Rasul, hän on minun ja Faridan lisäksi ainoa vakio aluksella”, Kapteeni nyökkäsi kohti miestä joka istui toisessa tuolissa tuijottaen avaruutta. Mies oli kalju, lihaksikas ja hänen paljaat käsivartensa olivat tatuointien peittämät. Hän katsoi minua ja murahti nyökätessään.
”Kaikki auttavat ja tekevät, ensimmäinen etappi on Vyöhyke 54A7”
”Mutta eihän sinne saa mennä?” Teddy urahti ja kurtisti kulmiaan. Poika oli lihaksikas ja tanakka siinä missä Holly oli laiha ja pitkä. Holly oli itseasiassa pidempi kuin Teddy, sillä tytön kengät olivat korkeimmat koskaan näkemäni.
   Kapteeni nauroi ja käänsi tuolinsa nappuloidensa puoleen.
”Jokaisen, joka lähtee asemalta tulee tietää mistä on pohjimmiltaan kotoisin, eikä siellä nykyään ole mitään sen vaarallisempaa kuin kiviä ja tuhkaa.” Farida hymähti isänsä puolesta ja istuutui toiselle tuolille rennosti.
Malik istuutui seinän vierellä olevalle penkille, niitä oli rivissä varmaan kymmenen. Istuuduin reunimmaiselle tuolille ja laitoin valjaat kiinni seuraten Malikin esimerkkiä. Holly huokaisi ja istuutui hänkin räpläillen jotain pientä elektroniikka laitetta. Teddy tarkisti aseidensa kiinnikkeet ja änkesi toiseen reunaan.
”Ovatko kaikki kiinni? Hyvä. Matka Vyöhykkeelle kestää kolmisen tuntia, joten ei hukata aikaa”, kapteeni sanoi ja käänsi hyperajon päälle. Tunsin nytkähdyksen jossain vatsani seudulla ja nojasin tuoliini lievästi pahoinvoivana. Tähän kyllä tottuisi, ainakin Faridan mukaan. Suljin uupuneet silmäni ja nukahdin melkein heti levottomaan uneen, vaikka olinkin täysin vieraassa seurassa.

   Kapteeni irrotti ohjaamon muusta aluksesta kovien kolahdusten saattelemana. Hätkähdin hereille ja katsoin ikkunasta, kuinka suuri osa aluksesta jäi leijailemaan planeetan kiertoradalle.
”Mitä jos emme pääse takaisin muun aluksen luo?” Malik kysyi pehmeällä, lapsenomaisella äänellä. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin hänen puhuvan koko kolmituntisen matkan aikana.
”Ei huolta, täällä ei kulje kaappareita”, Rasul naurahti ja venytteli käsiään. Kolme tuntia lentoa yhteen soittoon oli raskasta, kapteeni ja Farida olivat kumpikin pitäneet taukoa mutta Rasul oli lentänyt koko ajan.  Alus tärisi tullessaan ilmakehään ja ojensin kaulaani nähdäkseni edes vilauksen tarunomaisesta planeetasta. Tunnelma oli jännittynyt, vaikka Holly ja Teddy eivät omaa jännitystään näyttäneetkään. Malik oli yhtä kalpea kuin valkoiset vaatteensa ja puristi rystyset valkoisina tuolinsa käsinojia, silmät suljettuina ja huulet äänettömästi liikkuen. Mietin mitä hän mahtoi puhua, rukoiliko hän turvallista laskeutumista? En ollut koskaan aikaisemmin ollut avaruusaluksessa, saati sitten laskeutunut planeetalle. Jos olisin osannut, olisin rukoillut itsekin. Tahdoin sulkea silmäni mutta en pystynyt siihen. Ojentamalla kaulaani näin ikkunasta harmaan, kuolleen planeetan jonka mantereet olivat muotoutuneet täysin erilaisiksi kuin karttapallossa, jonka olin nähnyt pimeässä varastossa. Minua oli kielletty kertomasta siitä kellekään, ja pitkään se olikin ollut oma salaisuuteni.
”Se ei näytä yhtään Maalta”, sanoin hiljaa ja käänsin päätäni. Hollyn kulmat kohosivat kysyvästi. ”Löysin kerran Aseman varastosta karttapallon, se oli kuin minikokoinen maapallo. Muistan että se oli väreiltään sinistä ja vihreää, ja sen mantereet eivät olleet noin... hajallaan”, mumisin hieman häpeillen ja laskin katseeni. Puna kohosi poskilleni, en osannut pitää suutani kiinni koskaan. Asemalla olin ollut varma, itsenäinen nuori mutta nyt... suoraan sanottuna pelkäsin räikeää Hollyä ja aseita kantavaa Teddyä. Jopa Malik pelotti minua, valkoisine vaatteineen ja hiljaisine rukouksineen.
”Et ole aivan väärässä”, Farida huikkasi edestä. Hän katsoi minua vino hymy huulillaan. ”Vuosia sitten, kun maapallo oli asuttavassa kunnossa, se oli sininen ja vihreä ja täynnä elämää. Mantereet olivat suuria. Mutta merenpinta nousi, napajäätiköt sulivat. Pohjoinen ja eteläinen pallonpuolisko täyttyi vedellä ennen Uutta Jääkautta, ja ihmiset pakenivat korkeammalle maalle. Kun veden pinta sitten laski kaikki oli vähän erilaista. Uuden Jääkauden aikaan napajäätiköt levisivät ja sitoivat yhä enemmän ja enemmän vettä. Ihmiset elivät käytännössä aavikoilla”, kuuntelimme kaikki hiljaa Faridan kertomusta, jopa Holly joka pyöräytti silmiään muutaman kerran kun kapteenin tytär kertoi ensimmäisistä matkoista avaruuteen Suuren Jääkauden jälkeen.

   Routa hohkasi kenkien läpi ja kipristelin varpaitani pitääkseni ne lämpiminä. Lämmöt oli suljettu aikoja sitten ja valotkin toimivat vain varageneraattoreilla. Olimme laskeutuneet pienelle kuvun peittämälle asemalle, joka oli hylätty vuosia sitten. Hengityksen mukana nousi kevyitä vesihöyrypilviä, jotka jäivät leijailemaan ilmaan. Seisoimme pelokkaana pienenä ryhmänä samalla kun kapteeni, Farida sekä Rasul penkoivat paikkoja.
”En usko että tänne on tuotu mitään käyttökelpoista”, Farida huikkasi ja sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse pengottuaan muovista laatikkoa. Kohotin käteni ja kosketin lasista seinämää. Se tuntui kylmältä ja märältä ja kämmeneni jätti siihen jäljen.
”Tällaista täällä nyt on”, kapteeni sanoi ja katseli mietteissään avaraa aavikkoa. Silmänkantamattomiin sinertävää hiekkaa ja tuhkaa, kaikki jäässä. Taivaalla näkyi pelkkää tuhkaa ja tiesin, ettei aseman ulkopuolella olisi voinut hengittää. Onneksi hapentuottaminen oli jatkuvaa eikä vaaraa sinänsä ollut.
”Asuuko tuolla joku?” Holly kysyi ja osoitti laiskasti kuvun takana näkyvää aavikkoa.
”En usko, ei ainakaan ole ollut mitään merkkejä siitä että asuisi”, kapteeni vastasi ja jysäytti raskaan säkin maahan.
”Nyt opitte jotain, mitä asemilla ei olekaan opetettu”, kapteeni nauroi ja kaatoi maahan kasan mustia hiiliä. Olin nähnyt niitä konehuoneessa, missä oli ollut vanha hiilipannu. Noki mustasi sormet ja tarttui vaatteisiin. Isä oli sanonut, että ennen oli saatu lämpöä sillä tavalla, mutta minä en ymmärtänyt. Kapteeni kasasi hiilet korkeaksi keoksi ja ruiskutti haisevaa nestettä niiden päälle. Astuimme muutaman askeleen taakse päin ja näin Hollyn nyrpistävän nenäänsä hajulle. Se oli pistävä ja epämiellyttävä.
”Voisitko sytyttää sen Farida?” kapteeni kysyi ja astui askeleen taakse. Farida otti taskustaan pienen esineen, jota napsautti. En nähnyt kunnolla mitä tapahtui, mutta hetkessä hiilet leimusivat ja liekehtivät. Savu nousi ylös kiertelemään, sillä se ei päässyt muuallekaan.
”Tulta”, kapteeni sanoi hymyillen ja katsoi meistä jokaista. Meidän ilmeemme taisivat kertoa kaiken mitä vaadittiin – emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet tulta, emme oikeasti. Asemilla ei ollut kynttilöitä, ei takkoja, eikä vanhoja hiilipannuja enää käytetty. Tuli oli kiehtovaa ja vaarallista, olin nähnyt sitä elokuvissa joita katselimme lapsena asemalla. Se poltti aina kaiken tieltään ja jäljelle jäi vain tuhkaa, josta kasvoi uutta ja parempaa. Se oli uudistuksen symboli, liekki oli tatuoitu Pappien kasvoihin kertomaan että he olivat puhdistautuneet ja uudistuneet. Että me selviäisimme, vaikka kaikki tuhoutuisi, nousisimme uudestaan.
   
   Malik tuijotti liekkejä kuin transsissa. Hän kohotti kätensä ja ojensi sen kohti liekkejä, juuri niin kauas että tunsi polttavan loimun. Poika sulki silmänsä ja hymyili.
”Tuli, Vesi, Ilma ja Maa. Elämän edellytykset, ja meillä on niistä vain Ilma ja Vesi”, kapteeni sanoi ja pudisti päätään. Hän katsoi ympärilleen, jokaista meistä vuoronperään.
”Meidän elämäntehtävämme on etsiä paikka, josta löytyy noita kaikkia. Asemilta löytyy Vesi ja Ilma, täältä löytyy Maa ja Tuli”, kapteeni viittasi kupolin ulkopuolella olevaa karua maisemaa. ”Me emme selviä täällä, ja hädin tuskin selviämme Asemilla. Me, jotka olemme irtolaisia, me selviämme koska meidän on pakko. Minun, Faridan ja Rasulin tehtävä on opettaa teille mitä teidän kuuluu tietää avaruudesta ja sen salaisuuksista. Mutta kun olette valmiita, olette omillanne. Oppitunti numero yksi”, kapteeni rykäisi ja oikaisi selkänsä. Malik havahtui transsistaan ja veti kätensä pois liekeistä. Holly ja Teddy vilkaisivat toisiaan ja tyttö pyöritteli silmiään.
”Ihmisiä on erilaisia. On hyviä ja pahoja. Hyvät voivat joskus esittää pahoja, pahat voivat esittää hyviä. Ette voi luottaa kehenkään, edes toisiinne. Irtolaisuus muuttaa ihmistä, ihmisen luonnetta. Kukaan ei paljasta todellista luonnettaan, ei ennen kuin on pakko eikä muita vaihtoehtoja ole. Epäilkää kaikkea ja kaikkia”, kapteenin katse viipyi meissä kaikissa.

   Istuimme nuotion ääressä kunnes kaikki kallisarvoiset hiilet olivat palaneet. Jäljelle jäi vain punaisena hohtavaa hiillosta kun kapteeni käski meidän katsoa taivaalle. Olin nähnyt näyn ennenkin, Asemalta, miljoonat ja taas miljoonat tähdet loistivat taivaalla luoden erilaisia kuvioita. Täällä se tuntui vain jotenkin... erilaiselta.
”Te tiedätte sydämissänne että elämä Asemoilla ei jatku ikuisesti. Meidän tehtävämme on löytää uusi koti, meille kaikille”, kapteeni sanoi hiljaa ja tuijotti hehkuvia hiiliä mietteissään. ”Kaikki eivät pidä ajatuksesta, kaikki eivät jaksa yrittää. Minun ja miehistöni tehtävä on opastaa teitä niin pitkälle kuin pystymme, mutta loppu on teistä kiinni”, kapteenin katse kiersi taas joukossamme. ”Ei ole sankareita, on vain ihmisiä jotka haluavat löytää kodin.”

   Palasimme aluksellemme, jokainen omissa mietteissämme. Emme puhuneet toisillemme paljon mitään vaan menimme omiin hytteihimme. Emme toivottaneet edes hyvää yötä, Malik vain nyökkäsi minulle hävitessään omaan huoneeseensa. Teddyn ja Hollyn huoneet olivat yläkannella ja minä yritin sunnistaa omaan huoneeseeni. Ihmettelin, kuinka Malik ei vaikuttanut kovinkaan läheiseltä Hollyn ja Teddyn kanssa, vaikka he olivat matkustaneet aluksella useampia päiviä keskenään. Makasin tunteja sängylläni kuunnellen aluksen hiljaista huminaa. Oli jotenkin lohdullista kuunnella koneiden ääntä, se muistutti hieman Aseman huminaa, johon olin tottunut jo pienestä pitäen.