Harry Potter -ficit > Godrickin notko

Valkoisen kuoleman maassa (K11, HP, drama, Teil 17/17 21.10.)

(1/11) > >>

Elfalas:
Nimi: Valkoisen kuoleman maassa
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Drama
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ohjeita
Fandom: Harry Potter

Yhteenveto:
Pääinkvisiittori Pimento sattuu olemaan kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtajan läheinen ystävä, ja lähinnä siksi Tylypahkan oppilaat pääsevät edustamaan kouluaan tämänvuotiseen T.O.S.I.-tapahtumaan. Tänä vuonna nuorisokokous järjestetään pikkuisessa Mintzin kylässä Sveitsin Alpeilla. Hopeahammas-vuori on oikea luonnon lasketteluparatiisi, ja kirkkaat talvipäivät kuluvatkin läpeensä rinteessä - ja hyvä niin, sillä Mintzin väki ei ole sitä ystävällisintä sorttia. Kylää kuitenkin terrorisoi pieni mutta sitkas sissiliike, joka ei kaipaa ulkopuolisia mailleen. Pian vieraat huomaavatkin joutuneensa ojasta allikkoon. Sitä paitsi Hopeahampaan velhoilla on hallussaan yksi lyömätön ase, jota alangon asukit eivät ole osanneet edes pelätä: valkoinen kuolema.

/Karolain lisäsi fandomin.

A/N: Luovutan. En kestä enää lukea tätä uudelleen ja miettiä, mikä tässä on vikana. Hitto, kun pelottaa julkaista tämä! Keskimmäinen osa on aina se vaikein. Oikeastaan ideoita tuppaakin tippumaan enimmäkseen siihen seuraavaan tarinaan. No, ensimmäiseksi täytyy selvitä tästä. Lyhyt, omituinen alkunäytös tutustuttaa meidät joukkoon pölkkypäitä. Nähtävästi tässä ollaan kuitenkin Alppien sijaan Etelämantereella, tai sitten ilmastonmuutos vain on yllättäen kääntänyt suuntaa.

A/N 2: Koska tämä jäi edellisessä Finissä kesken, on tietysti tärkeää saada se heti ensimmäiseksi näytille. Kuten myös Fini 2:ssa varoitin, minulla blokittaa kerta kaikkiaan, ja siksi päätin taukoilla tämän kirjoittamisesta ainakin siiheksi kunnes kesäteatteri on ohi (siis tämän viikon loppuun). Nähtävästi minun täytyy kuitenkin puida asiat selväksi blokkini kanssa ennen kuin kirjoittaminen taas luonnistuu, enkä osaa aavistaa, kuinka kauan siinä menee. Valmiina on viisi lukua. Julkaisen yhä viikoittain, ja jos teksti loppuu kesken, sitten se loppuu. Kestäkää.


Valkoisen kuoleman maassa
Licht kann jede Gefahr verbergen.




Prologi

Tam, tam, tam.

Tam, tam, tam.

Niin kuin joskus muinaisina aikoina, he käpertyivät vasten kiviseinää paksut turkikset peittonaan. Ulkosalla luonnonvoimat kävivät sotaa; kivi kohtasi jään, eikä kumpikaan suostunut perääntymään. Tuuli ulvoi vuorenseinämän onkaloissa, ja pakkasen polttaman kallion ratinan saattoi melkein kuulla. Tällaisessa paikassa ihmisten ei ollut tarkoitus olla. Silkkaa typeryyttään, ajatteli tuuli varmaan, ihmiset halusivat väkisin uhrata mielenrauhansa ja terveytensä. Silkkaa tiedonjanoaan he siellä olivat, onnettomat, paleltuisivat ehkä yöllä luolaan kuin kaljut, orvot sudenpennut. “Uteliaisuus vei kissan hengen”, sanottiin. Mutta paljonpa tuuli, joka vaelsi ulkona pakkasen kanssa, tiesi hulluista ihmisistä. Se eli vielä menneessä.
Tuhansia vuosia aiemmin asiat olivat olleet toisin. Matka Alppien yli oli vaatinut päiviä, jopa viikkoja, ja moni oli jäänyt sille tielleen. Silti elämän edellytykset olivat ajaneet ihmiset etsimään onneaan muualta. “Me olemme luomakunnan huipulla”, olivat hölmömmät sanoneet, “ei meihin pakkanen koske.“ Viisaammat olivat vaienneet ja etsineet nukkumapaikkaa. Hölmöt olivat jääneet pakkaseen, viisaat taas kehittäneet keinoja suojautua siltä. Nykyisin sitä sanottiin luonnonvalinnaksi. Nykyisin vuoria ylitettäessä oli kyse minuuteista, eikä pakkanen mahtanut mitään kerrostetuille keinoturkiksille, joissa olisi pysynyt lämpimänä Jäämeren aalloillakin. Viisaiden ihmisten opit oli lakaistu luolien nurkkiin yhdessä pölyisten, pengottujen luiden kanssa, ja siellä ne olivat säilyneet hyvässä tallessa ajan hampaalta.

 - Sillä vanhoja konsteja tarvittiin vielä. Tänä iltana he olivat sytyttäneet tulen aataminaikuiseksi luullulla tekniikalla ja käärineet itsensä käsin parkittuihin taljoihin. Tarjolla oli itse leivottua leipää ja yksi laiha vuorijänis. Sitä mukaa kun tuli rohkaistui leimuamaan, he kaikki kuoriutuivat osin turkiksistaan ja ryömivät piiriin nuotion ympärille. Yksi soitti rumpua: Tam, tam, tam.
Toiset venyttelivät ja työnsivät käsiään lähemmäksi liekkejä. Käsiä oli kahdenlaisia: punaisia ja sinisiä. Punaisilla oli vielä toivoa, mutta ne, jotka olivat jo muuttuneet sinisiksi kuin jäämiehen kasvot, olivat mennyttä tavaraa. Seuraavana aamuna joku kirkuisi, kun isot miehet hakkaisivat irti paleltuneen sormen jos toisenkin. Silloin kaikki muut peittäisivät korvansa ja teeskentelisivät nukkuvansa.
Heitä oli ollut pari tusinaa, kun he olivat lähteneet liikkeelle. Joukko oli pienentynyt tipoittain; yksi oli jänistänyt ja palannut kotiin, toinen pudonnut jäärailoon ja katkaissut jalkansa. Nyt heitä oli kymmenkunta. Osa heistä oli kokeneita ja karaistuneita eränkävijöitä, jotka tunsivat vuoret kuin omat taskunsa, toiset taas nuoria, kiihkeitä ja ennen kaikkea varomattomia. Nuorille kävisi vielä huonosti, kuten vanhemmat sanoivat, elleivät he oppisi tottelemaan käskyjä. “Hopeahammas ei ole suuri eikä vaarallinen vuori”, he väittivät, “mutta typerälle lapselle se voi olla kuolemaksi. Katsokaa, lapset, esimerkkiä.”

Kiisla oli oppinut kantapään kautta tämän säännön. Jollei hän seurannut veljiä, hän oli poikkeuksetta vaikeuksissa. Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä vetäytyvä jääpeite oli näyttänyt houkuttelevalta ja halkeamat helposti vältettäviltä. Hän oli vain mennyt etsimään jäkälää aasin syötäväksi, viaton. Sen retken jälkeen hän ei ollut palannut kokonaiseksi.
Muisto puristavasta, musertavasta lumesta rinnan ympärillä pani yhä edelleen vatsan kiertämään. Hän oli maannut siellä varmasti tunteja ainoastaan pää lumen yläpuolella ja kuullut aasin tukahdutetut kuolinkorahdukset kaikuna tuhanteen kertaan. Seuraavana päivänä veljet olivat leikanneet hänen paleltuneen oikean kätensä. Kiisla itse ei muistanut siitä mitään; onnekseen hän oli menettänyt tajuntansa. Mutta olematonta kättä särki aina joskus, ikään kuin se olisi elänyt yhä omaa elämäänsä siinä pohjattoman syvässä rotkossa, johon veljet olivat sen viskanneet.

Liekit käänsivät äkisti suuntaa ja savupilvi hajosi; yksi vanhemmista nousi seisomaan. Kiisla näki, että häneltä oli mennyt tänään ainakin yksi sormi, ja kasvojen vasen puoli näytti yhtä lailla kurjalta. Mutta hän ei näyttänyt kipua. Hän virnisti ironisesti ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. “Ovatko kaikki kunnossa?” hän kysyi.
Kuului mutinaa ja muutama tyrskähdys. Vanhempi nyökkäsi ja veti turkisviittansa hupun kasvojensa peitoksi. Toiset tekivät samoin. Hetken aikaa ilmaa halkoi vain rummun yksitoikkoinen, lohdullinen tam, tam, tam. Sitten vanhempi suoristautui.
“Kettu?”
“Voin hyvin”, kuului vastaus.
“Kiisla?”
“Läsnä”, sanoi Kiisla hiljaa. Vanhempi katsoi häntä pitkään ja murheellisesti, muttei puhunut.
“Kaarne?”
“Täällä näin.”
“Mäyrä on vielä ulkona”, kuului jostain. Taas rumpu puhui itsekseen: Tam, tam, tam.
“Luuletteko, että hän palaa?”
Kukaan ei vastannut.

“Kuunnelkaa”, tokaisi Kiisla äkkiä. Toiset ryhdistäytyivät ja höristivät korviaan. Niin, ei kuulunut mitään, ei muuta kuin rumpu ja leiritulen rätinä. Tuuli oli tyyntynyt ja sen paiskomat jääpiikit lakanneet lentelemästä. Hitaasti, vain tuuma kerrallaan, valo alkoi ryömiä sisään suuaukosta. Se oli kirkasta keskipäivän auringonvaloa, ei jääseinän läpi heijastunutta kimmellystä. Myrsky oli laantunut, lumi laskeutunut paksuksi puuterikerrokseksi äiti Maan runneltujen kasvojen päälle. Joku huokasi, joku toinen nauroi helpottuneena. Kiisla nojautui seinään ja painoi poskensa kiveä vasten. Ei askelia. Ei Mäyrää. Jos tämä oli ehtinyt kaivaa itselleen kiepin, kaikki järjestyisi. Joku kai lähetettäisiin pian etsimään.

Vanhemmat nousivat, keräilivät tavaroitaan. Yksi poimi nurkasta vanhan luun ja heitti sen rummunsoittajalle kapulaksi. Se, joka aiemmin oli puhunut, katseli nyt mietteissään ympärilleen ja hieroskeli kädellään leukaansa. Niin hän aina teki. Sitten joku toinen painoi kätensä hänen olkapäälleen. “Tehdäänkö silti, kuten sovittiin?”
“Kyllä. He eivät osaa odottaa mitään näin pian myrskyn jälkeen”, sanoi vanhempi topakasti ja näytti palaavan takaisin hetkeen. Hän rypisti kulmiaan, kohotti kätensä ja alkoi viittoilla käskyjä. “Kettu, Kaarne - rumpu”, hän komensi. “Supi - valmista kelkka. Hirvi - hoida muonat.”
Kiisla nousi pudistellen tomua vaatteistaan. Nyt sitä taas mentiin. Oli kiire päästä seuraavalle etapille ennen pimeäntuloa. Suunnitelman toteuttaminen veisi aikansa, eikä tässä ollut kyse löytöretkileikistä. Tyhmä kuolisi pakkaseen. Kiisla kääri nahkaisen makuupussinsa rullalle ja alkoi sulloa sitä laukkuunsa. Sitten Kaarne hyppäsi hänen ohitseen ja painoi hänen päälakeaan molemmilla käsillään.
“Pysy sinä siinä”, hän määräsi tomerasti, eikä Kiisla pannut vastaan. Hän paneutui maahan ja nojautui laukkuunsa, keinahteli kyynärpäidensä varassa, kun Kettu tarttui rumpuun ja alkoi takoa samaa rauhallista, varoittavaa tahtia.

Tam, tam, tam.

Tam, tam, tam.

Ja jostain kaukaa kantautui jyrähdys, kun valkoinen kuolema nosti päätään.

Elfalas:
1.
Valkoiset päivät

Vieraat olivat saapuneet jo aikapäiviä sitten, kun Markus Schwarz törmäsi sisään Schäärgistin kartanon ovesta. Ilta oli kirkas ja kuulas, ja aurinko kaukana mutkittelevassa horisontissa oli tummanpunainen. Ilmassa tuoksui jokin omintakeinen, eksoottinen, ehkä vaarallinenkin - sellainen tuoksu, joka kertoo poikkeuksetta siitä, että ahtaaseen vuoristokylään on saapunut vieraita.
Aamupäivän lumimyrsky oli peittänyt Mintzin ainokaisen kadun kyynärän mittaiseen untuvakerrokseen, jonka läpi tulijan oli harpottava edellisen kulkijan jälkiä pitkin, mikäli mieli päästä eteenpäin. Silti housunlahkeet upposivat lumeen, ja hiutaleet tunkivat saappaanvarsista sisään.
Kun kartanon paksu ovi aukeni, takkatulen lämmittämä, savuntuoksuinen ilma leyhähti vasten Markuksen kasvoja. Hän hengitti pari kertaa syvään ja pyyhkäisi pois lämpötilanmuutoksen ilmoille nostamat kyynelpisarat. Sitten hän pyyhki huolellisesti jalkansa, kopisteli lumet niskastaan, suoristi selkänsä ja harppasi sisään.
Vieraiden oli ollut tarkoitus saapua kylään jalkapatikassa. He olivat ensiksi matkanneet hormiverkon kautta läheiseen kylään vuoren juurella, sillä Mintzissä oli oma, yksityinen verkkonsa, ja jatkaa sieltä Hopeahampaan rinnettä kinttupolkua pitkin. Luudanvarret kun eivät arvaamattomien vuoristotuulien takia tulleet kysymykseenkään. Aamupäivällä kylän asukkaat olivat kuitenkin saaneet varoituksen ankarasta myrskystä sekä kehotuksen pysyä sisällä. Tuuli oli puhaltanut taukoamatta tuntikausia ja heitellyt irtoesineitä ympäriinsä. Vihreäksi maalatusta peltiämpäristä, jonka mukaan Markus tapasi mitata myrskyn voimakkuutta, oli maali hioutunut lähes kokonaan pois. He olivat odotelleet sormet ristissä Markuksen kotona, hän ja hänen sisarensa, ja toivoneet, että vieraat selviytyisivät ehjinä perille.
Tuuli oli alkanut heiketä kolmen maissa. Tuntia myöhemmin Mintzin kaupungintalolle oli saapunut viesti: tulijat olivat löytäneet suojapaikan ja olivat nyt enemmän tai vähemmän kunnossa matkalla kylään. Markus olisi juossut Schäärgistin talolle saman tien, ellei heidän oma talonsa olisi joutunut pienen lumivyöryn uhriksi. Isä oli pakottanut hänet lapioimaan lumen pihatieltä ennen kuin oli päästänyt hänet menemään.

Tylypahkan oppilaat olivat kerääntyneet takan ympärille. Heitä oli neljä. Kaksi heistä istui korkean lampaantaljapinon päällä lattialla, toiset kaksi taas Schäärgistin rouvan hatarilla antiikkituoleilla. Heillä oli päällään pyyhkeitä ja huopia, ja jokaisella oli käsissään höyryävä kaakaomuki. Siitä huolimatta he niiskuttivat, yskivät ja olivat punaisia kasvoiltaan. Markus pani merkille, että vasemmanpuolessa nojatuolissa retkottava tyttö kipristeli kivulloisen oloisesti varpaitaan paksujen villasukkiensa alla. - Toivottavasti ne eivät olleet paleltuneet.
Heidän valvojansa istuivat vähän loitompana. Nainen, pyöreähkö, kiharatukkainen rouva, oli kietonut paksun kylpypyyhkeen harteilleen. Sen sijaan synkänoloinen mies nosteli alituiseen kaapunsa kaulusta ja kyräili oppilaita massiivisen tuulenhalkojansa vieritse. Tämä kai yritti näyttää lähinnä arvokkaalta, mutta silloin tällöin nainen joutui tuuppaamaan tätä kylkeen, jotta tämä pyyhkisi happaman ilmeen kasvoiltaan.
Markus astui reippaasti eteenpäin ja ojensi kätensä lähimmälle oppilaalle, joka tarttui siihen hämmentyneenä. Markus hymyili. “Grüezi! Tervetuloa Sveitsiin.” Hän huokaisi; ainakin hän oli saanut keskustelun alkuun englanniksi. Sen sanottuaan hän oli aikeissa esitellä itsensä - mutta hänet keskeyttikin ääni varjoista, kärisevä iäkkään naisen ääni, joka sai jo itsessään Markuksen niskakarvat nousemaan pystyyn.
“Hattu pois päästä, nuoriherra Markus.” Markus riuhtaisi melkeinpä vaistomaisesti pipon päästään. Jos äänen omistaja olisi ehtinyt ensin, hän olisi pipon mukana saanut sanoa hyvästit myös suurelle osalle hiuksistaan.

Astra Sokeaski astui varjosta kasvot tavanomaisen yrmeinä. Hän piti käsiään siveellisesti ristissä, ja hänen pohjattomansinisen kaapunsa helmat liehuivat hänen ympärillään kuin hän olisi ollut lähdössä lentoon. - Kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, miten vanha Sokeaskin suvun matriarkka oli. Markus olisi veikannut likemmäs sataa vuotta; sen verran syviksi olivat juonteet vanhan naisen suupielissä ehtineet tulla. Nenää Sokeaskin eukolla oli tuskin lainkaan, ja jalat tuntuivat lyhenevän viikko viikolta. Tämän silmätkin vetistivät - mutta silti niistä oli havaittavissa se Sokeaskin suvulle ikuiseksi taakaksi muodostunut kellanpunainen häivähdys. Ja niitä silmiä ei oikeastaan kukaan halunnut suunnattavan itseensä - ei vaikka olisi ollut itse Sokeaski.

“Frau Astra, tervehdys”, sanoi Markus muodollisesti ja kumarsi kevyesti, niin kuin äiti oli opettanut tekemään vanhemman ollessa paikalla.
“Sama se”, sanoi Sokeaskin harppu. Hän astui vielä pari askelta eteenpäin, siristi silmiään ja tarkasteli vieraita arvostelevin ilmein. Sitten hän tuhahti. “Tylypahkan edustajat.” Hän puhui saksaa, mutta hänen äänensävynsä oli niin käskevä, että englantilaiset alkoivat kiemurrella paikallaan.
Silloin isonenäinen opettaja suoristautui, ja Markus näki ensimmäistä kertaa tämän kasvot kunnolla. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli madella turvaan sohvan alle, mutta toisaalta hänestä tuntui, että Sokeaskin rouvan katse olisi vaivatta tavoittanut hänet sieltäkin. Siispä hän rohkaisi mielensä ja puristi reippaasti rasvatukkaisen miehen niljaista kättä.
“Kalkaros, Severus Kalkaros”, sanoi mies.
“Markus Schwarz”, Markus lausui selkeästi ääntäen.
“Astra Sokeaski”, murahti Sokeaski ja istutti arvokkaasti takamuksensa sirojalkaiseen rokokootuoliin.
“Frau Astra”, selitti Markus tapailevalla englannillaan ja tuijotti johonkin synkän miehen otsan suuntaan, “täällä Mintzissä meillä on ehkä kolme eri sukunimeä. Siksi me kutsumme kaikkia heidän etunimillä.”
“Vai niin”, sanoi opettaja Kalkaros.
“Minä olen Pomona Verso”, helkäytti pyylevä nainen pukkipenkiltä. “Olemme todella kiitollisia siitä, että suostutte ottamaan meidät tänne kahdeksi viikoksi muiden muassa. Ja kaakaokin on vallan mainiota… kiitoksia kokille.” Tämän sanoessaan professori vilkuili hämmentyneesti keittiön suuntaan. Markus hymyili reippaasti.
“Schäärgistin kotihenget varmaan”, hän sanoi, “he eivät mielellään näyttäydy.”
“Sille ei ole vaikea löytää syytä”, sanoi opettaja Kalkaros ja vilkaisi merkitsevästi Astra Sokeaskia. Rouva tuijotti takaisin tavanomaisen pistävästi.
“Severus”, hihkaisi opettaja Verso ja virnisti niin leveästi, että ikenistä pakeni veri, “emmekö menisi käymään keittiössä? Paras ilmoittaa rehtorille, että olemme selvinneet perille.” Vastausta odottamatta hän raahasi synkeän professorin mukanaan tuvasta. Markus katsoi hetken heidän peräänsä, kohautti sitten olkiaan ja istahti vapautuneelle puupenkille. Astra Sokeaski tuijotti edelleen eteensä murhaavasti ja suupielet kireinä.

Seurasi hetken vaivaantunut hiljaisuus. Sitten Markus yskähti, ja aika alkoi yllättäen taas liikkua. “Tuota”, sanoi Markus, “mitkä teidän nimenne ovat?”
Tyttö, joka avasi suunsa ensimmäiseksi, oli hätkähdyttävä näky. Kun villatakki, jonka hän oli vetänyt päänsä yli, putosi syrjään, Markus saattoi aistia Sokeaskin rouvan paheksunnan; tämä vetäisi terävästi henkeä, ja vaikkei Markus katsonut edes tämän suuntaan, hän tiesi, että tämän ilme oli muuttunut entistäkin vaarallisemmaksi. Tytöllä oli kirkkaanpunaiset hiukset, kirkkaammat kuin yhdelläkään Schäärgistin suvun edustajalla koskaan. Mutta hänen kasvonsa erottuivat vielä räikeämmin: ne oli maskeerattu paksulla puuterikerroksella sekä poskipunalla, ja silmiä reunustivat leveät raidat rajausväriä, joka tietenkin oli myrskyssä levinnyt pitkin poskia. Ehostuksen murheellinen olotila ei kuitenkaan tuntunut tyttöä pahemmin hetkauttavan. “Essy Maldini”, hän tokaisi turhia selittelemättä. Astra Sokeaski tuhahti itsekseen, ja Markus kurottautui kättelemään reippaasti brittityttöä. Nuoret hymyilivät rohkeasti, kunnes Sokeaski latisti tunnelman mulkoilullaan.
Seuraavaksi ääneen pääsi pörröpäinen, vaalea, pieni tyttö. Tämä tuntui lämmenneen aika lailla siitä, kun Markus oli astunut huoneeseen, ja keikkui nyt rauhattomana tuolillaan. “Kukas sinä olet?” kysyi Markus.
“MacKenzie”, tyttö heitti, “tai Cassie oikeastaan, mutta kaikki sanovat MacKenzieksi, joten sano sinäkin!”
“Selvä, MacKenzie”, sanoi Markus. Uusi nimi taipui kielellä hiukkasen omituisesti - mieluummin hän olisi käyttänyt Cassieta. Mutta oppimassahan tässä oltiin. “Entäs sinä sitten?”

Kolmannella tytöllä oli ketunväriset, lyhyet hiukset. Nähdessään tämän lukuisat lävistykset Markus tunsi pienen mustasukkaisuuden piston; hänen vanhempansa sentään hyväksyivät hänen ainokaisensa vain, koska Markus oli lupautunut tekemään tuplasti tavalliset kotityönsä sen saadakseen. Tällä tytöllä oli kaksi reikää korvassaan ja hakaneula kulmassaan. Markus olisi ottanut vaikka seitsemän, jos olisi saanut mahdollisuuden. Mutta se, mitä tyttö seuraavaksi sanoi, yllätti Markuksen täysin. “Ich heiße Eve und kann auch Deutsch reden”, hän vastasi kauniilla, huolitetulla saksan kirjakielellä.

Markus oli vielä sanaton, kun Sokeaskin rouvassa tapahtui jo välitön muutos. Hän kohotti leukaansa niin paljon kuin paksulta kaulaltaan pystyi, nielaisi näkyvästi ja tokaisi: “Mikä sinun oikea nimesi on?” Eikä hän tehnyt sitä saksaksi, mikä sai Markuksen vieläkin enemmän tolaltaan; hän puhui englantia terävällä brittiaksentilla!
“Evangeline”, sanoi saksalaistyttö häkeltymättä. “Äitini oli saksalainen.” Markus olisi halunnut kuulla lisää, mutta enempää Eve ei sanonut.
“Vai niin”, totesi Sokeaski. “Täällä sinä olet Eva.”
“Eve.”
“Eva.” Astra Sokeaski pisti kätensä puuskaan: asia oli loppuun käsitelty. Eve - tai Eva - näytti närkästyneeltä, mutta nieli kai syytöksensä Sokeaskin luontaisen arvovallan edessä. Markus virnisti ja oli kumartumassa neljännen ja viimeisen tulokkaan puoleen, kun Sokeaski äkkiä puhuikin taas.
“Sinun nimesi”, hän murahti ja osoitti ryhmyisellä, reuman käpristämällä sormellaan MacKenzietä. Tämä hymyili leveästi ja oli kai vastaamaisillaan jotain nokkelaa, ennen kuin tuli katsoneeksi Sokeaskin silmiin.
“Ca- Cassandra”, hän änkytti.
“Siis Sandra”, virkkoi Sokeaski itseensä tyytyväisenä. Vasta sitten hän kiinnitti huomionsa neljänteen tyttöön, joka istui lähellä takkaa yrittäen näyttää siltä, että kuului kalustoon. Hänen ei tarvinnut kuin siirtää sormensa osoittamaan tyttöä, kun tämä jo parahti:
“Adrianna Lioslaith Fearchara!”
Sokeaski näytti hiukkasen hämmentyvän nimilitaniasta, mutta kokosi kuitenkin pian itsensä. “Sveitsiläisittäin Drina”, hän totesi, eikä tyttö väittänyt vastaan. Markus nojautui polviinsa ja tarkasteli Adriannaa. Hänellä oli kummallisen väriset silmät, jotakin hyvin tumman sinisen ja violetin väliltä, ja hänen huulensa olivat suorastaan poikkeuksellisen tummat. Se oli hämmentävää. Onneksi sentään hiukset roikkuivat hänen kasvoillaan eräänlaisena verhona. Mutta päällään hänellä oli jotain, joka näytti lähinnä… säkiltä.
“Sinullahan on poikien paita!” Markus uskalsi huomioida.
“Veljen vanha”, sanoi Adrianna ja painoi katseensa pörröisiin angorasukkiinsa.
“Suu suppuun, nuoriherra Markus”, tokaisi Sokeaski, ja Markus suoristautui jälleen. “Ja sinä. Essy ei ole oikea nimi.”
Essy kohautti harteitaan ja kallisti haastavasti päätään. “Niin, entä sitten? Se on silti hyvä nimi.”
“Kerrohan ristimänimesi, ole ystävällinen.”
“Tämä on typerää”, töksäytti Essy.
Sokeaskin suupieli alkoi nykiä uhkaavasti. Markus vetäytyi vaistonvaraisesti lähemmäksi seinää, pois orastavan raivokohtauksen tieltä. Jos halusi pärjätä Mintzissä, ensimmäinen askel oli opetella olemaan ärsyttämättä matriarkkaa! Vanha rouva saattoi olla heiveröinen, mutta hän käytti taikasauvaansa ennenkuulumattomalla taidolla!
Juuri silloin ovi narahti ja kylmä henkäys surffasi sisään. Sokeaski palkitsi Essyn julmimmalla korppikotkailmeellään.

-

Essy ei oikeastaan ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui, ennen kuin pikkuiset käsivarret olivat jo kiertyneet hänen piipunrassinlaihan vyötärönsä ympärille. Hän oli kaatua takkatuleen äkillisen hyökkäyksen voimasta. Pelkästään vaistonvaraisesti hän sysäsi tulijan kauemmaksi. Tämä tupsahti takamukselleen paksulle lampaantaljalle ja heitti hiukset kasvoiltaan.
“Hei, mitäs nyt?” Essy huudahti ja suoristautui kiireesti.
Tyttö oli ehkä seitsemän tai kahdeksan. Hän näytti pyöreältä ja pehmoiselta kuin puhpallura, ja hänen tummanruskeat silmänsä tuikkivat aurinkoisesti kuin eivät olisi koskaan pakkasta nähneetkään. Hänellä oli kuultava, okransävyinen iho ja kullanruskeat hiukset, jotka kaartuivat korkkiruuveiksi latvoistaan. Ja sen pitempiä silmäripsiä Essy ei taatusti ollut nähnyt kenelläkään! Teki melkein mieli tarttua niihin ja nyhtäistä oikein kunnolla varmistaakseen, etteivät ne olleet keinotekoiset. Tyttö ei kuitenkaan jäänyt paikalleen kyllin pitkäksi aikaa; hän pomppasi miltei saman tien pystyyn ja oli kai loikkaamassa uudelleen Essyn kurkkuun kiinni, kun ääni pysäytti hänet:
“Vivian, do bliebe! ‘S geht need!”
Tyttö seisahtui vieden nopeasti kätensä selkänsä taakse. “Entscholdigung.”
Essy räpytteli silmiään. Hän tunsi kyllä saksan kielen perusteet ja ymmärsi puhettakin aivan hyvin, mutta nyt hänen oli vaikea uskoa, ettei puhuttu aivan eri kieltä. Hän ei käsittänyt sanaakaan! Hämääntyneenä hän kohotti katseensa vain kohdatakseen viileät, meripihkanväriset silmät aivan yläpuolellaan. Hän ei ollut edes huomannut naisen tuloa pikkutytön kanssa painiskellessaan. Tämä oli ehkä neljännellä vuosikymmenellään ja pukeutunut väljään, vaaleaan kaapuun. Telttamaisinkaan vaate ei kuitenkaan olisi riittänyt peittämään sitä, että nainen oli viimeisillään raskaana. Sen Essy kuitenkin sivuutti olankohautuksella. Hiukset häntä eniten kiinnostivat: ne olivat pitkät, tuuheat, kimmoisat ja ennen kaikkea punaiset. Unikonväriset suorastaan. Juurikasvua ei näkynyt, eikä mitään muutakaan merkkiä värjäämisestä - joko nainen oli huomattavan taitava värjäämään hiuksiaan taioin, tai sitten tuo oli hänen luonnollinen värinsä. Eikä kenenkään tukka voinut olla luonnostaan noin kirkas.

“Päivää”, sanoi Essy reippaasti, hämmennystään näyttämättä. Muut olivat tuskin toipuneet ensivaikutelmasta, kun Essy jo nousi ja ojensi kätensä tulijalle. Tämä ei tarttunut siihen, katselipa vain tapaan, joka oli yhtä vilpoinen kuin sää ulkona. Mutta pikkutyttö heittäytyi vähemmän kalseaksi. Hän tarrasi lupaa kysymättä ilmassa sojottavaan käteen ja ravisti sitä koko kehonsa voimalla. Sitten hän nyrpisti pientä nenäänsä ja katsoi Essyä silmiin kuin olisi siten pystynyt näkemään hänet läpikotaisin.
“Sei italiana?” hän kysyi äkkiarvaamatta.
Essy oli jälleen menettää puhekykynsä yllätyksestä. Lapsi oli kai kaksikielinen, kuten hänkin. Essyn isä oli italialainen; heillä puhuttiin kotona kumpaakin kieltä. Mutta koska Essy Maldini ei koskaan ollut vaiti, hän sanoi nopeasti: “Si. E tu?” Hänen äänensä sorahti epämiellyttävästi.
“Sono da Veneto -” ehti tyttö aloittaa, ennen kuin häneen tartuttiin takaapäin. Viileäkatseinen nainen kiskaisi hänet kauluksesta luokseen ja vangitsi käsivarrellaan rintaansa vasten. Essy mulkaisi tätä tyytymättömänä.
“Montako kertaa olen kieltänyt puhumasta italiaa?” nainen kivahti englanniksi.
“Monta, täti”, sanoi tyttö alistuneena, englanniksi hänkin. Tässä vaiheessa Essy lakkasi miettimästä, montako kieltä yksi lapsi voi osata.

MacKenzie heitti äkkiä lampaantaljansa nurkkaan. Se havahdutti Essynkin mietteistään; hän huomasi, että Adriannakin - korpinkynsityttö - oli noussut seisomaan lapsen puheen kuullessaan. Essy muisti hatarasti, että tälläkin olisi ollut sukua Italiassa.
“Hei, keitä te olette?” kysyi Mackenzie iloisesti.
“Niin, ja miksi ryntäilette sisään noin vain? Eikö äiti opettanut tapoja?” säesti Essy voimatta hallita suutaan.
Frau Astran tuolin suunnalta kuului rykäisy. Sen sävyssä oli jotain niin määräävää, että kaikki kääntyivät saman tien katsomaan - Essy muiden mukana. Rouva odotti itsetietoisesti, että sai kaikkien huomion kiinnitettyä itseensä, ennen kuin tokaisi: “Minkälaista käytöstä tuo on, nuori nainen?”
“Minä asun täällä, Frau Astra, toisin kuin sinä”, virkkoi punatukkainen nainen ärtyneesti. Naiset vaihtoivat katseen, joka sanoi: “Tästä keskustellaan vielä.”
Mutta pikkutyttö käyttäytyi kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Kun vangitsijan huomio hiukan herpaantui, hän räpisteli irti kahleistaan ja loikkasi puristamaan MacKenzien kättä. “Minun nimeni on Bibiana!” hän luikautti kuulostaen siltä, kuin maailmassa ei olisi sen parempaa uutista ollutkaan. Rouva kuitenkin kaappasi hänet tottuneesti rinnalleen, kierrätti katsettaan yleisössä ja lausui painokkaasti:
“Älkää hänestä välittäkö. Täällä hänen nimensä on Vivian Schäärgist. Ja minä olen Arielle - ottoäiti.”
Kaikki mutisivat jotain sensuuntaista kuin: “Hauska tutustua.”
Essy puolestaan tyrkkäsi kyynärpäällään heidän opastaan, Markusta, ja jupisi: “Teidän kylänne on ihan tolaltaan.” Poika ei kai edes ymmärtänyt, mitä sanottiin, sillä tämä ei tuntunut ottavan huomautuksesta itseensä. Essy tuhahti itsekseen, pisti kätensä puuskaan ja tutkaili vähintäänkin tympääntyneesti Arielle Schäärgistin otteessa kiemurtelevaa Bibianaa. Rouva Sokeaski pyöritteli silmiään sen näköisinä, kuin olisi ollut aikeissa räjähtää kohta kappaleiksi, ja oppilastoverit vilkuilivat vaivaantuneina ympärilleen. Itse kukin olisi kai halunnut paeta keittiöön opettajien luokse. Mitä he siellä yleensä touhusivat? Kalkaroksen ja Verson salasuhde tästä vielä olisikin puuttunut!
“Tuota”, köhi Markus, “joko lähdemme akatemialle?”
“Hyvä ajatus!” vahvisti MacKenzie yrittäen kiskoa ylös Adriannaa, joka oli kai suurin piirtein unessa päätellen siitä, ettei ollut sanonut juuri mitään sen jälkeen, kun he olivat saapuneet. Eve - luihuinen kai, koska Essy ei tuntenut häntä ennestään - irvisti ja mourusi:
“Hulluko täältä lähtee tuonne kylmään? Kiitos ei.”
“Kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan”, heläytti Bibiana.
Noin puolentoista sekunnin ajan kaikki toljottivat häntä, eikä koko huoneessa kuulunut muuta kuin takan rätinä ja Sokeaskin rahiseva hengitys.
“Nyt riitti”, puuskahti Arielle Schäärgist, “alkakaa mennä!” Ja niine hyvineen hän paimensi koko joukon eteiseen ja sitä kautta ulos.

Pihamaalla ratisi pakkanen. Helmikuinen sää oli niin kylmä, että huuletkin jäätyivät toisiinsa kiinni, ellei puhunut koko ajan. - Markus näytti sisäistäneen jutun idean varsin hyvin, mutta muilla tuntui olevan lämmittelemistä. - Essy tähysi kumpuilevaan horisonttiin, jota koristi useampi kuin yksi partaveitsenterävä vuorenhuippu. Iltarusko valutti punaansa niiden jäätasangoille. Jostakin korkeammalta, ehkä Hopeahampaan huipun tuntumasta, kuitenkin kantautui ääntä, ikään kuin joku olisi hakannut suurta ämpäriä.

Tam, tam, tam.

“Mitä tuo on?” Essy tiukkasi Markukselta.
“Ai. Nuo taas”, totesi poika ja kohautti hartioitaan. “Tulkaa, jatketaan matkaa.”

Elfalas:
2.
Valkoiset illat

Even aikomus esittää mykkää oli mennyt pieleen. Oliko sitä nyt väkisin pitänyt aloittaa saksaksi? Tästä eteenpäin häntä pyydettäisiin apuun aina, kun tarvittaisiin tulkkia - ja hän oli hyvin harvoin auttamistuulella. Sokeaskin eukon ja oppaan saksankielinen keskustelu vain oli ärsyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli halunnut näpäyttää näitä hiukan. Olettaa nyt sillä tavalla, ettei kukaan englantilaisista puhuisi sanaakaan saksaa? Hah. Tietysti Evellä oli aika ajoin vaikeuksia saada selkoa sveitsiläisten paksusta murteesta - hän itse kun puhui mitä kauneinta yleiskieltä - mutta loppujen lopuksi sekään ei vaatinut kohtuuttomia voimanponnistuksia. Eipä hän olisi vielä muutama kuukausi sitten arvannut, että hassahtaneiden Saksan-tätien perinnöstä tulisi vielä olemaan hyötyä!
Hakupaperitkin olisi ehkä voinut lukea tarkemmin. Ilmoittautuessaan mukaan matkalle Sveitsiin Eve oli ehkä pistänyt nimensä lomakkeeseen suklaalevynkuvat silmissään. Hän oli kai kuvitellut, että kansainvälisen taikayhteistyön liiton nuorisokokous pidettäisiin alangolla, siellä missä suurin osa ihmisistä oli, tai yleensä jossakin ihmisten ilmoilla. Jossain, missä olisi kunnon tavarataloja kilometrimittaisine suklaahyllyineen. Täällä kuitenkin ilmeisesti elettiin yhä täydessä vaihtotaloudessa; missään ei näkynyt edes kylttiä kyläkauppaan! Mintzin kylä näytti koostuvan kokonaisuudessaan yhdestä pitkästä kadusta, jonka molemmille puolin oli siroteltu jonkinlaisia vinoja hirsihökkeleitä. Kaikkien katot notkuivat lumesta - paitsi hiljan taakse jääneen Schäärgistin talon. Siinä ei edes ollut kattoa; professori Kalkaroksen tiivistetyn historiikin mukaan se oli rakennettu aikanaan koko kylän yhteiseksi suojaksi säätä vastaan. Siispä se oli louhittu kokonaan sokkeloiseen kallioluolaan. Seinät, lattiat, sisäkatto - kaikki ruskeanharmaata kiveä. Joku oli tietysti yrittänyt pehmentää vaikutelmaa matoilla ja taljoilla, mutta Eveä ei hämätty. Puuovi ja kaksi pikkuruista, ampuma-aukkoa muistuttavaa ikkunaa keskellä kallioseinää näyttivät lähinnä naurettavilta.
Mintzin asukkailla ei tuntunut olevan minkäänlaista elämää. Heidän seuruettaan lukuun ottamatta kadulla ei näkynyt ketään. Taloistakin taisivat olla valot jo sammuksissa. Sitä paitsi joka paikassa oli lunta, hengitys höyrysi ja rakko Even kantapäässä puski jo rakkoa itsessään. Vaelluskengissäkö tällaiselle reissulle olisi pitänyt lähteä?

Paikallisen oppaan nimi taisi olla Markus. Tämä oli hintelä, saukonkasvoinen poika, johon masentavanharmaa kulmakarvalävistyskään ei oikein tuonut eloa. Hän piti silmillään raidallista pipoa, jonka alta pilkisti sieltä täältä vaaleita hiustupsuja. Kaiken kaikkiaan hän oli ulkoisesti mahdollisimman tylsistyttävän oloinen - mutta jotakin sisäistä tenhoa hänessä ilmeisesti piili, sillä sen jälkeen kun he olivat päässeet Sokeaskin eukon valvovan silmän alta, tämän kielenkannat olivat herenneet kuin taikaiskusta. Huolimatta puutteellisista englannintaidoistaan hän oli uppoutunut tunteikkaaseen ja kovaääniseen keskusteluun riiviömäisen rohkelikkotytön, Essyn, kanssa. Kaksikko taapersi aivan etunenässä se toinen rohkelikko aivan kannoillaan. Eve kuljeksi jonkinlaisen hajuraon verran heidän perässään pitäen käsiään taskuissa, ja kolmas tyttö aivan viimeisenä, mahdollisimman huomaamattoman näköisenä.
“Minne me nyt tarkkaan ottaen olemme menossa?” tiukkasi Essy varistaen toisella kädellään huurretta hiuksistaan.
“Monnhuus-akatemialle”, kertoi Markus säteillen. “Se on meidän kylän ylpeys, paras koulu näillä main. Ja ainoa.”
“Vai niin”, tuhahti Eve vain, koska tunsi tarvetta osallistua keskusteluun.
“Onko se iso koulu?” tahtoi MacKenzie tietää.
“Sinne tulevat kaikki nuoret lähiseuduilta. Yksi italialainen patriarkka lahjoitti rahat sen perustamiseen. Tosi monet ovat lopettaneet kotiopetuksen sen jälkeen ja lähteneet oikeaan kouluun!” Tämän sanoessaan poika aivan säteili. Niin kuin siinä nyt muka olisi ollut jotain kummallista, että saatiin lahjoituksia porhoilta. Hän kuitenkin jatkoi: “Frau Astra ja muut taistelivat viimeiseen asti sitä vastaan. Heidän mielestä Mintz on hyvä sellaisena kuin on. Olemme aina pärjänneet omillamme. Minusta tämä on suuri askel. Muutaman vuoden päästä saamme ehkä jo lennättimen!”
“Lennättimen”, Eve puuskahti.

Essy kääntyi nopeasti olkansa yli ja sähähti: “Älä sinä viitsi!” Sitten hän jatkoi Markukselle: “Mikä sitä naista yleensä vaivaa? Miten te muka pidätte yhteyttä ulkomaailmaan?”
“Emme pidä”, sanoi Markus, “näin täällä on pärjätty viimeiset satakunta vuotta. Siitä lähtien, kun maanvieremä katkaisi kulkureitin naapurikylään. Kyllä tänne aina joskus joku eksyy.”
“Epäilemättä”, sanoi Essy.
Eve puolestaan huokaili tympääntyneesti toiselle tytölle, joka ei tahtonut pysyä reitillä alkuunkaan, vaan hyppeli vähän väliä hankeen. Siinä vaiheessa, kun puuterilumipilvet alkoivat saavuttaa hänet itsensä, hän poimi maasta jääkalikan ja viskasi sen tytön korvan vieritse. “Nouda”, hän lausui hiljaa. Toinen ei joko ymmärtänyt, mistä oli kyse, tai sitten ei välittänyt - palasi vain sosiaalisempien tovereidensa seuraan.
“Entä se pieni tyttö?” tenttasi Essy äkkiä. Evekin höristi korviaan.
“Vivian”, sanoi Markus, “hän on sen saman italialaisen tytär. Hänellä on huonot keuhkot. Hänen isä pyytää vastapalvelukseksi koulun rahoittamisesta, että tyttö saa parannella itseään täällä.”
“Mutta se nainen?”
“Frau Arielle on kasvattanut Vivianin käytännössä sylivauvasta. Hänen oma vauva kuoli ihan pienenä. Luultiin kauan, ettei hän pysty saamaan enää lapsia, mutta nyt esi-isät ovat antaneet hänelle -”
“Esi-isät?” toisti Eve ja rypisti kulmiaan.
“Sanonta”, mutisi Markus. Sitten hänen ilmeensä kirkastui yllättäen. “Katsokaa - tässä on Monnhuus-akatemia!”
Eve pysähtyi katselemaan ympärilleen. He olivat tulleet kadun loppuun. Viimeiset talot olivat jääneet noin sadan metrin päähän. Siinä, missä he nyt seisoivat, tie kaartui aavistuksen verran oikealle. Täällä tasaista lumikenttää rikkoi leveä vana kengänjälkiä. Ainakin yhdet sukset ja yhdet lumikengät olivat kulkeneet ohi. Tuuli oli lakannut tuntumasta. - Nähtävästi heitä suojasi nyt korkea, nouseva kallionkieleke. Taivaasta ei näkynyt enää kuin harmaa pilvikaistale.

“Monnhuus-akatemia”, virkkoi Eve ja kohotti kulmakarvojaan.
Ylpeydestä hehkuva Markus osoitti pikkuruista, lumen kattamaa alppimökkiä, jonka vino katto päättyi noin pikkusormenmitan verran kinoksen yläpuolelle. Ainoa ikkuna hohti kellertävää valoa, ja jostakin lumen keskeltä tuprusi laiha savuviiru. Koon puolesta se olisi voinut olla mikä hyvänsä asuintaloista, ehkä kuitenkin hiukkasen vähemmän haalistunut. Mutta loppujen lopuksi ainoa, mikä sen erotti tavallisesta mintziläiskopperosta, oli sievä graniittiplakaatti ovessa: “TÄMÄN RAKENNUKSEN ON MINTZIN HALLINNOLLE LAHJOITTANUT Sig. Cav. ARCANGELO KUUKOSKI.” Koulusta siinä ei puhuttukaan mitään. Epäilemättä kylän ainoa satavuotiasta nuorempi rakennus toimitti koulun lisäksi tuomioistuimen, kirkon ja urheiluhallin virkaa.
“Ei millään pahalla”, änkytti MacKenzie, “mutta miten te oikein mahdutte tuonne?”
“Meillä on tietenkin vuorot”, sanoi Markus niin kuin siinä ei olisi ollut mitään kummallista, “luokat yhdestä kolmeen ennen lounasta, neljästä kuuteen iltapäivällä ja seitsemäsluokkalaiset yksin illemmalla, koska heitä on niin paljon.”
“Vuorot?” Essy ja Eve tuijottivat molemmat opasta kuin vähäjärkistä - tai oikeastaan vain Essy tuijotti, koska Eve ei tietenkään tuijottanut samoja asioita kuin rohkelikot.
“Ai niin tietysti!” Markus läimäisi kevyesti otsaansa kädellään. “Teillä on toisin. Meillä opiskellaan neljä tuntia päivässä ympäri vuoden - paitsi tietysti pääsiäisenä ja venetsialaisina. Siitä tulee saman verran kuin mitä teillä luetaan vuodessa.”
“Loistokasta”, sanoi Eve. Muut olivat liian järkyttyneitä kommentoimaan.

Monnhuus-akatemian kuudes vuosiluokka käsitti tasan kuusi oppilasta. Ei ainuttakaan enempää.
Mökin ainoasta huoneesta oli raivattu tuolit ja pulpetit seinustoille. Niiden lomassa lojui makuupusseja, reppuja ja eväslaatikoita. Taikamaailman Oikeellinen Sivistys Ilmoille -nuorisokokouksen osanottajat, kaksikymmentä kappaletta, istuivat kuka missäkin, kierrättivät keskuudessaan lomakkeita ja materiaalinivaskoja ja puhuivat ehkä tusinaa eri kieltä englannin lisäksi. Eve tunnisti saksalaiset sekä yhden itävaltalaisen heidän joukostaan. Sen sijaan Monnhuus-akatemian neljä läsnä olevaa oppilasta kyhjöttivät yhdessä nurkassa kuin sillit purkissa ja näyttivät neuvottomilta. Eivät kai olleet tottuneet tällaiseen määrään uusia naamoja paikassa, jossa jokaista kadulla kohtaamaansa saattoi tervehtiä nimeltä. Pari vapaaehtoista hääräsi hiki hatussa ikkunan luona. Kun Tylypahkan edustajat astuivat sisään Markuksen vanavedessä, yksi heistä - mustatukkainen, kalpea poika, kenties vuoden verran muita vanhempi - astui eteenpäin vakavan näköisenä.
“Sind alle da?” hän kysyi kirjakielisellä saksalla, josta erottui hienoinen vieras korostus. “Ole kiltti ja esittele heidät kaikille. Meillä on täällä aika hektinen tilanne juuri nyt. Dirk on tuolla jossain...” Sitten hän tuli luoneeksi katseensa muihin tulokkaisiin. Hän vaihtoi vaikeuksitta kielen siroon, viilattuun englantiin ja selitti nopeasti: “Tervetuloa. Minä olen Vladimir Mitrofanov Arkangelin taikaopistosta. Olin osallistuja viime vuonna, nyt johdan kokouksen järjestelyjä.” Niine hyvineen hän kääntyi ja viipotti tiehensä. ”Dirk”, hän vielä muistutti mennessään. Markus nyökkäsi.

Akatemian oppilaat tuntuivat kutistuvan sitä mukaa, kun heitä lähestyttiin, niin kuin heidän selkäpuolensa olisi koko ajan valunut hirsien raoista pihamaalle. Kaikesta näki, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun T.O.S.I-kokous järjestettiin Mintzissä. Nuo reppanat eivät kai olleet eläessään nähneet ketään kylän ulkopuolelta tullutta sen Vivian-tytön lisäksi. Eve harkitsi hetken loihtivansa kasvoilleen kaameimman pikkusiskonpelotusirvistyksensä ja katsovansa, miten se käpykylän asukkaisiin vaikuttaisi - mutta Markus ehti valitettavasti ensiksi. Hepun suu kävi kyllä taukoamatta! Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan irvistänyt, vaan ojensi kätensä ja esitteli nurkassa kykkijät, jotka puolestaan nousivat yksi kerrallaan virnistellen avuttomasti, heilautellen käsiään ja yrittäen muuten näyttää mahdollisimman luonnollisilta.
“Mariä, Hydra, Gracchus, Konstantin”, luetteloi opas osoitellen toisia. “Schäärgist, Sokeaski, Schwarz, Schwarz.” Tylypahkalaiset tuntuivat kummeksuvan tapaa luetella sukunimet tuolla tavalla erikseen, mutta kukaan ei avannut suutaan, vaikka rohkelikot vaihtoivatkin merkitseviä katseita. Eve kävi kaikki pikaisesti kaikki läpi katseellaan; yksikään oppilaista ei ollut enemmän kuin tavallisen näköinen lukuun ottamatta muutamaa silmiinpistävää seikkaa. Ensimmäiseksi esitellyllä tytöllä oli samat kirkuvanpunaiset hiukset kuin Arielle Schäärgistillä, toisella taas omituiset, punaiset silmät. Tämä ei tehnyt Eveen vaikutusta. Kasvonpiirteet kirkkaiden hiusten alla olivat ihan yhtä tylsät kuin muillakin. Molemmat Schwarzin suvun pojat olivat nimensä mukaisesti mustatukkaisia ja tummasilmäisiä, eivät lainkaan samannäköisiä kuin Markus, joka nyt kai kuitenkin oli heille sukua jonkin mutkan kautta.
“Tässä Essy, Eva, Sandra ja Drina”, esitteli poika vielä. Hän käytti huoletta saksalaistettuja nimiä, eikä näyttänyt mitään merkkiä siitä, etteivät ne ehkä olleet esiteltävien oikeat nimet.
Sveitsiläiset. Aina yhtä itsetietoisia.
“Kuka se Dirk sitten on?” muistutti Essy naputtaen Markuksen olkaa. Mintziläiset puistelivat päitään ja mutisivat. Eve käsitti, ettei ainutkaan heistä osannut englantia.
“Hed öpper Dirk gsehe?” Markus tulkkasi. Heti syntyi elämää; oppilaat alkoivat hölpöttää innokkaasti toistensa päälle ja sohia molemmin käsin joka suuntaan. Rohkelikot liittyivät olemattomine saksantaitoineen yleiseen älämölöön. Eve sen sijaan harppasi askeleen kauemmaksi - suoraan Adriannan varpaille. Eve oli tiuskahtamaisillaan jotakin, mutta tuli sitten katsoneeksi toista silmiin; tämä vain hymyili typerästi kuin ei olisi ymmärtänyt tilanteesta mitään. Hän tyytyi nakkaamaan niskojaan tytön suuntaan ja siirtyi seinustalle.
Ei pitäisi olla noin töykeä hänelle. Ei sille mitään mahda, että ujostuttaa. Ajatus leijaili Even päähän jostakin väkijoukosta. Hän pudisti päätään.
Mitä minä välitän? Hiivatin neropatit.
Yritettäisiin nyt vain nauttia matkasta, ajatteli toinen puoli. Eve puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen sen. Tällaista sattui aina toisinaan. Joku oli ehkä leikannut hänen aivonsa puoliksi joskus hänen nukkuessaan. Yksi lohko oli yhtä mieltä, toinen toista, eivätkä ne koskaan - koskaan - tulleet toimeen keskenään. Se toinen oli ehkä vähän niin kuin omatunto, jonkinlainen yliempaattinen sössöttäjä. Onneksi se älykkäämpi Eve onnistui yleensä pääsemään niskan päälle.

Lässyttäjäpuoli oli kokoamassa ajatuksiaan vastaiskua varten, kun äänekäs räsähdys sotki molempien puolien pohdinnat. Hetkessä ylenmääräinen kiltteys oli tiessään. Eve rykäisi kevyesti tarkistaakseen, että kaikki särmä oli tallella - kaikki kunnossa - ja kohotti sitten katseensa opettajankorokkeen suuntaan. Puhujalla oli kädessään pitkävartinen lasi, josta puolet lojui nyt sirpaleina lattialla, sekä lusikka, ja hän virnuili nolostuneena. “Proscht!” kuului jostakin, ja tyttö haroi silmät sirrillään tuuheaa, kiharaista tukkaansa. Tällä oli kuparinruskea iho, ruskeat silmät sekä pitkä, aristokraattinen nenä.
“Hei kaikki”, hän aloitti englanniksi. Hänen puheensa oli sujuvaa, vaikka siinä olikin outo, kulmikas korostus. “Olen Danae Dimitrakopoulou Sortaman lyseosta. Viime syksystä olen ollut vaihto-oppilaana täällä Mintzissä - ja voitte uskoa että on ihanaa kuulla taas kreikkaa!” Yleisöstä purkautui jokunen naurunpyrskähdys. Tyttö otti ne arvokkaasti vastaan ja jatkoi: “Sortaman lyseo ei osallistu kokoukseen erinäisistä syistä, mutta on meillä edustajia Manner-Kreikan taikaopistosta sekä Rhodokselta.” Riehakkaita suosionosoituksia jostakin oven suunnalta. “Kiitos. Oli nyt miten oli, minut on värvätty pitämään teille jonkinlainen tervetuliaisluento ja kertomaan hiukkasen tästä kylästämme tulokkaan silmin.”

Hän viittasi nopeasti sille Vladimir-nimiselle hepulle, joka oli istunut lavan vieressä raapustamassa muistilehtiöönsä. Tämä napautti poissaolevasti liitutaulua taikasauvallaan, ja sille heijastui äkisti kuva Monnhuus-akatemian rakennuksesta. Eve nojautui seinää vasten ja risti käsivartensa. Tästä voisi tulla mielenkiintoista. Millainen mäihä vaihto-oppilaalla - kun olisi voinut päästä mihin hyvänsä suurkaupunkiin, joutuikin Alpeille peräkylään, josta ei päässyt edes alas ilman kolmen tunnin kävelyä edellyttäen, että sää oli hyvä.
“Mintz”, aloitti Danae, “on yksi Confoederatio Helvetican - Sveitsin valaliiton - pienimmistä asutuskeskuksista. Asukkaita meillä on kuusikymmentäneljä ynnä minä ynnä Arielle Schäärgistin tuleva pienokainen. Pääasiallisesti täällä eletään maataloudesta. Kesäaikaan majoitamme alarinteiden kylien lehmiä, ja kylässä on jonkin verran lampaitakin. Täällä ollaan ylpeitä juustoista, jotka eivät tosin saa ansaitsemaansa huomiota ulkomaailmassa, sillä meillä ei ole juurikaan yhteyksiä muualle maahan. Emme käytä hormiverkkoa, eikä pöllöposti kulje näin korkealla vuoristossa. Naapurikylään pääsee hyvällä onnella päivässä, ja vuoren alarinteellä olevalle metsänvartijan talolle on muutaman tunnin matka. Siksi Mintziä pidetään hyvin taantumuksellisena kylänä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että ilmapiiri täällä on säästä huolimatta lämmin ja tiivis.
Kahdessa viikossa teidän on ehkä hankala päästä mukaan kylän elämänmenoon, varsinkin kun vietätte suurimman osan päivistänne täällä koululla. Työskentelette yhteistyössä koululaisten kanssa tutustuttaen heitä omiin kulttuureihinne ja opitte samalla tuntemaan sveitsiläistä elämäntapaa.

“Hopeahammas-vuori ei ole Alppien korkeimpia huippuja, ei lähelläkään. Sen sijaan se tarjoaa kylämme asukkaille mitä parhaat laskettelumahdollisuudet. Kylän tuntumassa on merkittyjä reittejä, joille oppaamme varmasti vievät teidät kaksiviikkoisen vierailunne aikana. Merkittyjen reittien ulkopuolella hiihtäminen on ehdottomasti kielletty. Haluatteko kuulla miksi? Helmikuu on täällä pahinta lumivyöryaikaa! Varoitus on voimassa kaikkialla puurajan yläpuolella. Mintz on kohtalaisen suojaisessa paikassa, mutta se ei tarkoita, etteikö kunnon äläkkä voisi nostattaa lumivyöryä. Ja silloin olette liemessä.”
Hetken dramaattinen hiljaisuus.
“Ja sitten kulttuuriasioihin”, heläytti Danae pirtsakasti, “Sveitsin viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retoromaani. Täällä Mintzissä me tosin puhumme lähes yksinomaan saksaa. Englannintaidot eivät välttämättä ole täydellisimmillään, mutta jos tarvitsette apua, oppaamme ovat täällä nimenomaan sitä varten…”

Vaikuttaa viihtyisältä. Omatunto nosti taas päätään ja ehdotti vaivihkaa, että mentäisiin lavan reunalle esittämään kysymyksiä. Eve tuhahti itsekseen.
Älä unta näe. Jos täältä pääsisi pois, olisin jo lähtenyt. Tuki nyt se leipäläpesi. Saat minut vaikuttamaan mielipuolelta!
Omatunto tyrskähti ja käpertyi kuoreensa. Eve painoi päänsä lankkuseinää vasten ja toivoi, että tämä jaaritteluosuus olisi pian ohitse ja päästäisiin syömään. Ja että joku siivoaisi pois lasinsirut, joita pyöri nyt jo hänenkin jaloissaan.
“… ja juhlapäivän kunniaksi Monnhuus-akatemia ja poissaoleva ystävämme signor cavaliere Arcangelo Kuukoski tarjoavat teille heti huomenna zöpfli- ja puuroaamiaisen täällä koululla. Tervetuloa kaikki!” päätti Danae puheensa. Eve oli ehkä innokkaimpana osoittamassa suosiotaan, kun tyttö keräsi rikkonaisen lasinsa ja hyppeli alas korokkeelta. Seuraavaksi hän suunnitteli etsivänsä käsiinsä sen oppaan ja selvittävänsä, mihin heidän tavaransa oli viety. Eväät tulisivat tarpeeseen. Hän alkoi jo menettää mielensä hallinnan! Eve äkkäsi rohkelikkotytön räikeän hiuspehkon toiselta puolelta huonetta, missä muut oppilaat näkyivät juttelevan Vladimirin kanssa. Hän riuhtaisi lankkukuvioille painuneen selkänsä irti seinästä ja harppoi heidän luokseen.

Äkkiä Eve tunsi kasvoillaan viileän ilmavirran. Pää kääntyi melkein automaattisesti ulko-oven suuntaan. Puheensorina ympärillä ei muuttunut miksikään, mutta silti joku tuntui kääntäneen volyymeja pienemmälle. Sisään harppasi kolme poikaa, pitkiä kuin aidanseipäät ja kasvoiltaan kauniita kuin seireenit. Yhdellä oli muutama partahaiven poskipäissään, toisella ohut, pikimusta leukaparta. Kolmannen posket oli ajeltu sileiksi. Tummansiniset silmät ja silmillä roikkuvat, tummat hiukset - oikeastaan kaikki näissä kolmessa miellytti Eveä. Paitsi asenne. Niin ylimielisesti ei katsellut edes Even äitipuoli! He huutelivat keskenään jotakin, josta Eve ei saanut selvää. Sitten yksi heistä, se kaikkein pisin, joka joutui kulkemaan melkein kumarassa täällä sisätiloissa, osoitti jotakin seinustalla. Even katse ehti kiertää hetken ympäri salia, ennen kuin hän käsitti, että pojan sormi oli suunnattu suoraan heidän porukkaansa.

Elfalas:
A/N: Jes, tähän jäätiin. Jatkoa seuraa epäilemättä viikonloppuna. Ja kommentteja toivotaan sitä mukaa, kun tähän hahmon kehittäneet ilmiintyvät paikalle.

3.
Valkoiset aaveet

Poikajoukko lähestyi määrätietoisesti ja nopeasti väkijoukon halki heitellen teennäisiä, saksankielisiä anteeksipyyntöjä. He olivat kaikki tummaverisiä ja kirahvimaisen honteloita. Kaksi muuta vaikuttivat ylenmääräisen nokkavilta liikkeissään, mutta kolmannen egyptiläinen ryhti melkein onnistui herättämään Essyn mielenkiinnon - ja sellaista sattui nykyään varsin harvoin. Hän tunsi tahtomattaankin syyllisyyden piston. Paljonpa hänellä oli oikeutta olla täällä, nauttia kokemuksista ja tuoksuista ja äänistä!
Ei. Ei täällä.
Essy ravisti aaveet niskastaan. Hän oli luvannut olla kahden viikon ajan ajattelematta elämänsä epäkohtia. Oli aika keskittyä hetkeen. Nyt nämä kolme sveitsiläispoikaa olivat rakentaneet muodostelmansa aivan heidän eteensä. Välissä olivat vain Markus ja hän, sekä tietysti MacKenzie, joka pälpätti kreikkalaistytön kanssa maista ja taivaista. Essy rypisti kulmiaan, veti suunsa tiukaksi viivaksi ja suuntasi tulijoihin mahdollisimman luotaantyöntävän katseen. Pojat tuntuivat kuitenkin piittaavan lähinnä Markuksesta.
“Ich höre, do e Schlammblut isch”, sanoi yksi tulkitsemattomaan sävyyn.
Essy terästi aistejaan ja keskittyi saadakseen selvää toisen puheesta. Markus ilmeisesti huomasi sen, sillä kun hän vastasi, hän käytti kirjakieltä, jota toisetkin ymmärsivät.
“Ala vetää, serkku. Ei se sinulle kuulu.”
Serkkupoika ymmärsi vihjeen. “Tässä kylässä kaikkien asiat kuuluvat kaikille”, hän sanoi ja kohotti toisen kulmakarvansa puoleenväliin otsaa. MacKenzie huomasi tämän silmäkulmastaan ja ponkaisi vaikuttuneena pystyyn. Kulmakarvasta, hyvä luoja! Essyn oli pakko puuskahtaa väsyneesti. Tilanne ei kuitenkaan voinut olla lämpenemättä, kun yksi vieraista yhtäkkiä säntäsi paikalle lörpötellen englanniksi höystettynä muutamalla tuntemallaan saksan sanalla ja ravistaen uuden tulokkaan kättä kuin paraskin sähkövatkain. Tylypahkalaiset nauroivat vapautuneesti. “Idiootti”, lausahti luihuistyttö melkein hyväntahtoisesti.
Mutta poika, se kaikista pisin, ei vaikuttanut huvittuneelta. Äkkiarvaamatta hän tarrasi vapaalla kädellään MacKenzien kyynärvarteen ja pusersi sitä niin, että tyttö älähti sekä yllätyksestä että kivusta. Hän vei kasvonsa aivan MacKenzien kasvojen tuntumaan, tuijotti häntä tiiviisti ja kuiskasi lopulta: “Du bist ’s.” Tämän onnistui Essykin ymmärtämään.
“Mistä hän puhuu?” hän suhahti Markuksen korvaan.
“Siitä… miten se sanotaan? Kuraverinen?”
“Jästisyntyinen!” Essy korjasi vaistomaisesti, vaikka tiesi kyllä tismalleen, mihin merkitykseen tulokas oli sanansa tarkoittanut. Tällaisessa pikkukylässä kaukana kaikesta kai oletettiin, että kaikkien velhojen tuli olla puhdasverisiä, että jästien keskuuteen sattuneet taikojat olivat jonkinlaisia luontoäidin virheitä. Mutta olisi nyt luullut, ettei kansainvälisen taikayhteistyön kokousta olisi pidetty paikassa, jossa oli vaara joutua pahoinpidellyksi, jos suonissa sattui virtaamaan vähän jästiverta. Tällainen porukka kai kannatti Sveitsin taikaministeriötä henkeen ja vereen. Essy painoi mieleensä, ettei vastaisuudessa ilmaisisi jästi-isänsä olemassaoloa, ja nyhtäisi varovasti punamustaraitaisen puseronsa hihaa kämmenselkänsä peitoksi. Vasta rupeutunutta haavaa kirveli. Essy irvisti sulkakynän ja verisen, tuhruisen tekstin muistolle. Jälki-istuntoa oli ollut vasta edellisellä viikolla. Professori Pimento oli vapauttanut hänet siitä vain, koska kokoukseen lähtijöiden nimet oli silloin jo ilmoitettu.

Sveitsiläispoika irrotti otteensa MacKenzien käsivarresta ja likimain paiskasi tämän seinään. Tyttö kuitenkin saavutti tasapainonsa ajoissa ja jäi - kerrankin sanattomana - tuijottamaan eteensä. Adrianna jossakin joukon perukoilla haukkoi henkeään. Essy pudisteli taas kerran joukon aaveita niskastaan ja hyökkäsi ahdistelijan kimppuun. “Tuo ei ole reilua!” hän huudahti englanniksi edes ajattelematta, ettei toinen ehkä tuntisikaan hänen omaa kieltään. “Ikävä puhkaista kuplasi, mutta keskiaika päättyi viisisataa vuotta sitten, ja saattaa tulla yllätyksenä, että nykymaailmassa ihmisiä ei tuomita taustan perusteella!”
Tässä Essy olisi odottanut tukea Markukselta, mutta tämä oli taas ryhtynyt tuppisuuksi ja harpannut sivummalle. Ihan kuin häntä olisi nolottanut olla sellaisen seurassa, joka kyseenalaisti valtavirran. Valtavirran, joka oli muualla maailmassa kaikkea muuta kuin enemmistö. Tämän serkku silmäili Essyä pistävästi muutaman sekunnin ajan. Sitten hän äkkiä liikahti eteenpäin saaden Essyn miltei kavahtamaan hänen kurkkuunsa ja ojensi kätensä. Kohteliaasti, ei satuttaakseen.
“[/i]Schade[/i]”, hän sanoi saksaksi käyttäen tällä kertaa jotakin kirjakielen ja sveitsinmurteen välimuotoa, “das so ein schönes Mädli eine Betrügerin ist.”
“Älä yritä imarrella”, Essy sähähti, “minä en mene lankaan. Tampio.”
“Suosin nimeä”, lausui poika ja katsahti Essyä tutkivasti vielä kertaalleen, “Mesmer Schwarz.”
“Vähemmän hauska tutustua”, Essy kivahti ja käänsi selkänsä. Markus viittoili hänelle anteeksipyytävästi ja astui sitten serkkunsa eteen. He vaihtoivat muutaman kiihtyneen sanan saksaksi niin nopeaan tahtiin, ettei Essy ymmärtänyt keskustelusta mitään. Sitten Mesmer huusi jotakin ja lähti, ja hänen sosiaalimykät kaverinsa keräsivät luunsa saman tien. Markus huokasi ja lysähti voipuneena lähimmälle pulpetille.

“Suku on pahin”, sanoi MacKenzie hellästi.
“Sattuiko sinuun?” kysyi Markus. “En anna anteeksi itselleni jos teille sattuu jotain. Olen teistä vastuussa.”
“Emme ole enää päiväkoti-iässä, ystävä hyvä”, Essy sanoi, “pärjäämme kyllä. Mutta siihen yhdyn, että serkkusi on jästipää.”
“Puhdasverinen hän on”, Markus totesi yllättyneenä.
“Pah”, Essy huokasi. Markus katsoi häntä kysyvästi, mutta Essy ei jaksanut selittää - sillä hetkellä kielimuuri tuntui ylittämättömältä. Hän nojautui samaan pöytään ja kohotti kasvonsa kohti kattoa. “Miten joku vielä tällä vuosisadalla jaksaakin olla noin kaavoihinsa kangistunut?”

“Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”, heläytti tuttu ääni jostain lattianrajan tuntumasta. Essy säpsähti, laski katseensa ja kohtasi pehkon kullanruskeita, kiharaisia hiuskutreja. Siinä hän nökötti kuin mitään luonnollisempaa ei olisi ollutkaan, kuin häntä ei olisi missään vaiheessa jätetty taakse: pikku Bibiana istui risti-istunnassa lattialla ja hymyili tietäväisesti.
“Mistä sinä siihen ilmestyit?” Essy ulvahti.
“Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”, lapsi totesi pyöritellen pörröistä palloa kädestä toiseen kuin olisi ollut harvinaisen suuri ja leikkisä kissa. Essy toljotti häntä pöllämystyneenä aikansa. Sitten hän ravistautui hetkestä irti ja painoi takaraivonsa seinää vasten. Koko kylä oli järjiltään. Kerta kaikkiaan järjiltään.

Tällä välin Markus oli koonnut kanaemon tapaan katraansa sivummalle ja varmisteli nyt äänekkäästi, että kaikki olivat edellisen kohtauksen jäljiltä tolpillaan. Bibianalle ja Essylle hän soi vain pikaisen silmäyksen. Essy huokasi syvään ja hieraisi pikaisesti ohimoitaan. Halkeillut puuteripinta hilseili ropisten lattialle. Täällä Mintzissä oli kai sitten tavallistakin, että alle kymmenvuotiaat tupsahtelivat tuosta vain ilmoille milloin mistäkin. Ehkä se peräti kuului Monnhuusin opetussuunnitelmaan. Jostakin Essy oli lukenut, että ennen ajanlaskun alkua lapsetkin oli opetettu ilmiintymään - ja olihan Sveitsi tunnetusti patavanhoillinen maa. Mutta ehkei sittenkään. Essy vilkaisi vielä kerran lattialla huolettomana könöttävää tyttöä ja käänsi sitten luopuneena katseensa pois.
Seuraavaksi hän sai huomata hätkähtävänsä suurellisesti ja melkein humpsahtavansa takamuksilleen; hänen näkökenttänsä täyttivät ennestään tuntemattomat kasvot korkeintaan kyynärvarrenmitan päässä hänen omistaan. Pojan tukka oli apinamaisen pörröinen. Iho hänellä oli ehkä kutakuinkin samaa sävyä kuin Essyllä itsellään; se kertoi eteläeurooppalaisista sukujuurista. Tummansiniset silmät olivat ulkonurkistaan aivan aavistuksen verran vinot. Ja hän hymyili. Hymyili hiljaa niin, että hampaat pilkistivät ohuena, valkoisena kaistaleena huulten lomasta, eikä se hymy hyytynyt edes, kun poika astui kiirehdityn askeleen taaksepäin Essyn käden tieltä. Hän yksinkertaisesti kumartui ja kääntyi Markuksen puoleen.

”Be do. Was isch los?”
Essy ei ymmärtänyt, mutta Markus näytti hyvinkin sydämistyneeltä. Hän heitti molemmat kätensä ilmaan ja huudahti: ”Siehst du was für Ziit isch?” Sitten hänen puheensa haipui armottomaksi kalkatukseksi, josta Essy ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä. Joku oli pahasti myöhässä, jossain oli vaarallista ja jotakuta tympäisi kovasti. Vastoin luontoaankin Essy pakottautui istumaan aloillaan ja seuraamaan sivusta tilanteen kehittymistä, vaikkei hän inhonnut mitään yhtä paljon kuin ymmärtämättömyyttä.
Jossakin vaiheessa toinen poika sitten keskeytti puheen kääntymällä sivuun. Markuksen nalkutus katkesi kuin joku olisi leikannut nauhan poikki. Sen sijaan uusi tulokas tarjosi kättään lähimmälle - Evelle - joka tarttui siihen puolittain kummastelevin, puolittain ylenkatsovin ilmein.
”Be Dietrich. Nur Dirk.”
”Eve…” aloitti toinen. Sitten hän pudisti päätään, ja hänen äänensä särähti, kun hän korjasi: ”Eva. Bin Eva.”
”Du redest Dütsch!” kuului, ja Markus virnisti rehvakkaasti tiedettyään ennestään jotain, mitä toinen ei tiennyt.
”Doch”, sanoi Eve.
Silloin Dirkiksi kutsuttu ravisti tukkaansa niin, että se kipusi kuin itsekseen vielä korkeammalle kattoa kohti, päästi otteensa Even kädestä ja vaihtoi kieltä. Hänen englantinsa oli äärimmäisen epävarmaa, eikä se välttämättä johtunut kielitaidon puutteesta. Jännityksen saattoi aistia ilmasta pojan ympäriltä. Hartiatkin kohosivat korkeuksiin hiusten perässä. ”Hei kaikki. Onpa hauska nähdä teidät viimein.” Kaiken aikaa hän hymyili sitä pelottavaa, jähmettynyttä hymyä, joka liiankin hyvin muistutti Essyä jostakin alitajunnan kätkemästä.
Ensimmäisen repliikkinsä päätettyään hän kiersi katseensa varpaidensa kautta Markukseen ja alkoi äkeästi elehtien selittää tälle jotakin - saksaksi ja niin nopealla tempolla, ettei Essy saanut siitä selvää sanan vertaa. Hän tavoitti MacKenzien katseen. Tämä kohotti ymmällään olkapäitään. Tässä asiassa he olivat samalla viivalla.

Markus ei kuunnellut hiljaa vaan aukoi suutaan lakkaamatta, keskeytti usein Dirkin lauseen ja pisti väliin kommentteja ja kysymyksiä. Täten keskustelu eteni valtavan nopeasti, ja muutamaa hetkeä myöhemmin molemmat pojat heittivät yhtaikaa kätensä ilmaan ja karjahtivat pari sanaa, joiden sävy olisi voinut olla mikä hyvänsä. Sitten Markus rykäisi ja kääntyi selittämään kuulemansa englanniksi muille.
”Dirk sanoo, että akatemian nukkumapaikat on täytetty. Tänne lattialle ei mahdu enää yhtäkään makuupussia.”
”Voi miten hienoa”, huudahti Essy siihen, ”ulkonako meidän oletetaan nukkuvan?”
”Ei, ei ollenkaan!” Markus puolustautui, ei kai käsittänyt ironiaa. ”Emme me sellaista pyytäisi. Te olette viimeisiä, joten se on vain reilua, niin - niin sen pitää olla. Juuri teidät jaetaan. Saatte nukkua kyläläisten kotona!”
Toiset olivat vähän aikaa hiljaa. Dirk kiinnostui äkisti kovin paljon eräästä oksankohdasta katossa.
”Älkää viitsikö, siitä tulee mukavaa”, Markus vakuutti. ”Teidän opettajat nukkuvat Sokeaskin talolla. Yksi mahtuu sinne…”
”Eiköhän sitten erotella heti alkuunsa jyvät akanoista”, lausahti Eve kylmästi ja harppasi eteenpäin Dirkin rinnalle. Markus möllötti tätä aika tovin ymmärtämättä lausetta, haki tulkintaa ympäriltään. Sitten hän näytti luovuttavan.
”Joka tapauksessa Arielle Schäärgist ottaa yhden luokseen. Ja loput tulevat meille.”
Eve puuskahti. ”Kai siellä saa illallista? Minä kuolen nälkään.”
”Illallisaikahan on jo ohitse…” suhahti Markus avuttomana. ”Tuota, varmaan kaikilla on keittiössä on jotain tarjolla. Leipää on ainakin jäänyt.” Hän haroi nolostuneena niskahiuksiaan. Eve venytti suupieltään kärsimättömästi.
”Pitihän se arvata. Tähteitä”, hän ärähti.
”Ei lapselle kahvia, eikä varsalle kauroja”, totesi siihen Bibiana. Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan häntä - pikkutytön olemassaolo oli kokonaan unohtunut. Hän vain katsahti tuijottajia pikaisesti pää kallellaan ja syventyi sitten taas karvapalloonsa.

”Olet sinäkin”, hönkäisi Eve.
”Anteeksi kamalasti”, Markus valitti luullen kai, että Eve oli tarkoittanut sanansa hänelle, ”me emme ole tottuneet järjestämään tällaisia tapahtumia.” Asiansa vakuudeksi hän nyökkäsi ponnekkaasti. Essy joutui pidättelemään naurua. He pääsisivät eroon hikisistä makuupusseistaan, eikä ainakaan tarvitsisi nukkua korisevien italialaispoikien välissä? Kyllä kiitos! Ja sitä vielä pyytelivät anteeksi. Saisivat he sitten kunnon sängyt tai eivät, kunnon talossa olisi varmasti pari kertaa lämpimämpää kuin tällaisessa onttoseinäisessä kopperossa. Sitä paitsi heille tarjoutuisi mahdollisuus tutustua perheisiinsä ja näiden tapoihin ja kulttuuriin… tai hitto vieköön, harjoitella kitaransoittoa kenenkään kuulematta!

Sen tietyn talven jälkeen Essy ei ollut soittanut yleisölle, ei kenellekään. Eivät edes vanhemmat tai sisarukset saaneet kuulla. Ilman Tonya kitarasta puuttui jotakin. Se ei koskaan tullut täysin vireeseen, aina soitti jokin kieli väärää nuottia. Ne tuntuivat elävän omaa elämäänsä, niin kuin käärmeet. Plektrat kirposivat käsistä kuin itsekseen, kitaran kaulaan painui syviä lommoja sormien jäljiltä. Jopa kitaran kopan kolahdus telinettä vasten kuulosti niin sietämättömän epämusikaaliselta, että Essy oli monesti harkinnut tukkivansa korvansa soittaessaan. Mutta harjoittelua hän ei lopettanut. Se olisi saanut Tonyn kääntymään haudassaan. Oli pakko soittaa, kaikki pitkät illat oli omistettava kitaralle ja Essylle. Kyllä tästäkin kuopasta vielä noustaisiin. Vielä hän ei ollut huumekierteessä eikä kokenut kuuttatoista avioeroa. Kaikki oli vielä mahdollista.
Ehkä.

”Essy?” sanoi ääni jostakin kaukaa. Se oli muuttunut metalliseksi, konemaiseksi, ennen kaikkea tunnistamattomaksi. ”Oletko kunnossa?”
”Olen”, hän vastasi. Hänen omakin äänensä oli hukannut särmänsä. Se purkautui ilmoille pelkkänä huokauksena. Salin seinä oli ensin lähellä, sitten sanomattoman kaukana. Essy yritti tukeutua siihen, mutta käsi kohtasi pelkkää ilmaa. Toinen ja kolmas yritys tuottivat yhtä vähän tulosta. Viimeisenä keinona hän tarrasi pöydänjalkaan kaikin voimin ja puri hampaansa yhteen. Ilmakuplat silmäluomien välissä poksahtivat päästäen verkkokalvoille kirkkaita, värikkäitä valonväläyksiä. Se oli liikaa. Teki mieli oksentaa. Mutta ennen sitä Essyn kaikki lihakset lakkasivat tottelemasta. Ote pöydästä kirposi, ja hän tunsi putoavansa.

Kului kauan, ennen kuin Essy havahtui. Kelloa hänellä ei ollut, eikä huoneessa ollut edes ikkunaa, josta olisi nähnyt auringon aseman, mutta ajan kulun saattoi aistia ilmasta. Huone oli tyhjillään ja pimeänä. Juuri pökertyneen ympärillä olisi ollut ihmisiä joka suunnasta, kun tutut ja vähemmän tutut ja kummin kaiman serkun koirat äkisti kiinnostuivat sairaasta. Mutta täällä oli tyhjää, ja ennen kaikkea pimeää. Ikään kuin Essy olisi nukkunut illan ohi ja tullut suoraan yöhön.
Taisinpa pyörtyä, hän totesi itsekseen. Se oli helppo päätellä siitä, että hänen päätään jomotti kuin hän olisi edellisenä iltana tyhjentänyt kokonaisen tuliviskipullon. Jokainen äännähdys, jokainen tuoksukin otti vaarin hänen haavoittuvuudestaan ja iski ohimoihin. Mitä minä muka teille olen tehnyt?
Essy ei vaivautunut käyttämään itsensä kokoamiseen montaakaan minuuttia. Kolmisenkymmentä sekuntia sen jälkeen, kun oli tiedostanut olinpaikkansa, hän rutisti itsepäisesti sormet ohimoidensa kuoppiin kipua hillitäkseen ja kampesi itsensä kylkiasennon kautta pystyyn. Vatsalihaksia kirveli, ne eivät totelleet sitten ollenkaan. Ne muutamat harjoitusliikkeet, jotka hän oli aiemmin jättänyt tekemättä, olisivat nyt tulleet tarpeeseen! Mutta koska Essy oli tarkalleen yhtä sitkas kuin antoi ymmärtää, hän pakotti itsensä nousemaan. Jalat siinä sotkeutuivat paksuun, karkeaan päiväpeitteeseen, ja yöpöydältä saattoi pudota jotakin - ehkä nenäliinapaketti - mutta aikansa ähkittyään Essy lopulta istui sängynreunalla molemmat jalat askeettisen ohuella kokolattiamatolla ja piteli päätään. Joku oli ottanut hänen kenkänsä; jalat olivat paljaat.

Selvä, hän ajatteli, seuraavaksi olisi mukava tietää, mihin sitä nyt on jouduttu.
Essyn pimeänäkö ei ehkä ollut huippuluokkaa, mutta sitä mukaa kun punaiset pilkut haihtuivat hänen näkökentästään, hän pystyi yhä paremmin erottamaan huoneen ympärillään. Ikkunaa ei todellakaan ollut; verhot taisivat roikkua seinällä lähinnä tyhjän panttina. Vastapäisellä seinustalla oli jyhkeän oloinen vaatekaappi, nurkassa tumma möhkäle, joka muistutti etäisesti arkkua, ja sängyn vieressä laatikkomainen yöpöytä, jonka yläpuolella riippui kynttilän- tai soihdunpidike. Muutama tyyny oli kasattu sängyn jalkopäähän. Muuta huoneessa ei sitten ollutkaan, vaikka se oli kooltaan samaa luokkaa kuin Maldinien kodin ruokasali. Vastapäiselle seinälle tuntui olevan loputtoman pitkä matka.
Yhtäkkiä jostakin vasemmalta päin kuului narahdus. Essyn pää kääntyi vaistomaisesti äänen suuntaan, mikä taas käynnisti ankaran, viiltävän kivunpuuskan hänen takaraivossaan. Asiaa ei auttanut myöskään ohut valojuova, joka kohta pisti esiin ovenraosta. Juova leveni sitä mukaa kun ovi avautui, osui lopulta Essyn silmiin ja pakotti hänet hautaamaan kasvonsa tyynyyn. Tulija ei kuitenkaan ollut turhalla empatialla pilattu. Askeleet lähenivät oviaukosta - hiipimättä ja hissuttelematta - ja pysähtyivät yöpöydän juureen.

”Arvelinkin, että olisit hereillä”, sanoi kylmänsävyinen ääni englanniksi. Taikasauva suhahti ilmassa, ja toinen lausui selkeästi: ”Lumos Maxima.” Essyn tyynyn tukahduttamaan tajuntaan tunkeutui itsepintainen kynttilänliekki. Hän veti syvään henkeä, ujutti kämmenensä silmiensä peitoksi ja vääntäytyi polvilleen.
Samassa kädet jo kiskottiin hänen silmiltään tukevalla, määräävällä otteella. Essy onnistui juuri ja juuri olemaan huudahtamatta. Sydän lakkasi takomasta vasta, kun hänen silmänsä tottuivat valoon ja hän huomasi katsovansa suoraan Arielle Schäärgistin kellanruskeisiin silmiin.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi.
”En osaa aavistaakaan”, vastasi nainen, ”muut toivat sinut tänne tajuttomana.”
”Missä he ovat nyt?”
”Nukkumassa. Kello on kaksi yöllä”, Arielle ynähti. Vasta nyt Essy huomasi, että tällä oli froteinen aamutakki päällään. Sekään ei täydellisesti verhonnut pompahtelevaa vatsaa, joka tuntui elävän omaa elämäänsä. Essy yritti välttää tuijottamasta sitä; ajatus tuntui jotenkin pelottavalta. ”Opettajasi kävivät aiemmin, mutta lähtivät, kun olit nukahtanut”, nainen vielä jatkoi.

”Nukahtanut?” Essy vingahti.
”Heräsit melko pian tänne tultuasi, hourailit hetken ja vaivuit uneen. Markus ja Jäger kantoivat sinut sänkyyn…” Lause jäi kesken, ja Arielle loi Essyyn puhtaasti arvostelevan katseen. Kai hänen puuterinjämistään oli jäänyt angoratyynyyn jokin jälki. ”…Mutta kai sinä sitten jäät tänne”, hän lopulta päätti. Sitten hän kumartui vaivalloisen näköisesti, otti kynttilän yöpöydältä ja vaappui tiehensä.
Essy laski päänsä lähimmälle tyynylle ja yritti hengittää syvään ja rauhallisesti, niin kuin takavuosien musiikinopettaja oli neuvonut tekemään silloin kun hermostutti. Kohta hänen oli kuitenkin pakko kääntyä kyljelleen. Ei hän ollut koskaan ennen pyörtynyt! Tällaista ei kerta kaikkiaan sattunut hänelle, hänhän oli aina kaikessa ensimmäinen, valpas, joskus ylienerginenkin. Sängyssä makaaminen ei kerta kaikkiaan soveltunut hänen imagoonsa. Vielä tästä puuttuisi, että Schäärgistit kutsuisivat lääkärin sorkkimaan häntä.
Schäärgistit, niin. Essy olikin kiinnostunut näkemään, millainen mies kesti avioliittoa Arielle Schäärgistin kanssa. Niin, ja Bibiana! Mahtoikohan tyttö olla talossa? Saattoihan tietysti olla, että tämä nukkui jossakin muualla. Ehkä Essy oli viety juuri hänen huoneeseensa - olisi kuulostanut nimenomaan tämän ottoäidin tapaiselta pitää lasta tällaisessa vankityrmässä. Yllättäen Essyn teki mieli hiipiä käytävälle etsimään pikkutytön makuuhuonetta. Jokohan se eukko nukahti?
Essy haukotteli. Jos hän oli nukkunut tuntikausia, miten saattoikin olla mahdollista tuntea olonsa näin voipuneeksi? Ja ennen kuin käsky nousta ylös ehti aivoista jalkoihin, hän oli jo unessa.

Vodkamartini:
Uusi fini ja uusi luku, kerrassaan hieno päivä.  :o

Minä rakastan edelleen kirjoitustyyliäsi ja toitotan sitä edelleen edelleen. Kirjoitusvirheitä ei ole ja teksti on sujuvaa ja niin mahottoman hyvin luettavaa. Voisin ihkuttaa tätä varmaan ensivuoteen asti x)

Mintz kylänä on suorastaan pienempi kuin mitä kuvittelin. Itse en vältämättä siellä haluaisi asua, mutta ei se oo ennenkään mitään haitannu. Suurin yllätys oli se, että olit ottanu Vladimirin tähänki mukaan. Se oli todella mukava yllätys.  :) Dietrichin olet ottanut todella hyvin haltuusi, mikä oli hauksa myös huomata.

Tuo kieli sitten. Onko se jokin oma väännöksesi vai oikeaa Sveitsin saksaa? Aika huvittava huomata että vaikka olen asunut vuoden saksassa niin en siltikään saanut juuri mitään selkoa siitä.  :) En käsitä miten jaksat paneutua yhden ficin vuoksi kaikkeen niin tarkasti. Siitä täysi kymppi sinulle.  :o

En lepertele enempää, mutta odotan innolla jatkoa.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu