Kirjoittaja Aihe: Huurteen kätkemä, (S/R, R/OC, J/L), 3. luku 24.4, K-11, drama, romance, fluff  (Luettu 3608 kertaa)

kaokaros

  • ***
  • Viestejä: 21
Title: Huurteen kätkemä
Author: kaokaros
Rating: K-11
Genre: drama, romance, fluff, humor
Pairing: Sirius/Remus, Remus/OC, James/Lily
Disclaimer: Row omistaa miljöön ja henkilöt, jotka tunnistatte olevan kirjoista peräisin. Tällä ei myöskään ole tarkoitus tienata mitään yms. tiedätte.
Summary:

Todellisella luonnolla on aina lopulta tapana valjeta… jollakin tavoin.

James, Sirius ja Peter suunnittelevat hyvää vauhtia tulevaa halloweenia varten tehtäviä piloja, mutta Remuksen päässä pyörivät aivan muut, häntä mietityttävät ajatukset. Kelmien viimeiset kouluvuodet ovat varsin tapahtumarikasta aikaa, mutta millä saralla?


A/N: Sainpas ekan luvun valmiiksi.. Eräässä kohdassa siirrytään ripeästi muutama vuosi eteenpäin, elkää hämmentykö siitä. Tulevasta lukujen määrästä on vielä tässä vaiheessa vähän paha sanoa, mutta tästä olis ainakin tarkoitus tulla vähän pitempi ficci. :)
Uusia lukuja ilmestyy siihen tahtiin kun niitä saan kirjoitetuksi. Kommenttia toivoisin kovasti!
Lukuiloa! =P



Huurteen kätkemä



1. luku

Ulkona oli alkanut jo hämärtyä. Ilma kylmeni sumuisena läpi lehdon ja kevyt, pihkalta tuoksahtava tuulenvire pyyhälsi verkkaan metsikön halki. Maa rasahteli välillä uhkaavasti jalkojen alla poikien pälyillessä ilmeisen hermostuneina ympärilleen. Vasta kolmas ilta Tylypahkassa toisena lukuvuonna oli hiljalleen kääntymässä yöhön, poppoon kietoessa viittojaan tiukemmin ympärilleen.
”Minusta alkaa tuntua, että ollaan oltu täällä tarpeeksi kauan”, Remus kuiskaisi Jamesille, Peterille ja Siriukselle heidän harppoessaan yhä vain syvemmälle metsän katveeseen. Jossain edessäpäin vellovat, epämääräiset kohahdukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi.
”N-niin, minä mietin samaa”, Peter lausahti äänellä, josta saattoi erottaa hienoista tärinää, ”meitä on aina kielletty menemästä tänne, tämä metsä on kielletty.”
”Hei kaverit, ette nyt viitsisi jauhaa tuota. Yksisarviset näyttävät varmasti uskomattomilta luonnossa, haluaisin todella nähdä sellaisen”, Sirius pakisi tohkeissaan.
”Niin kyllä minäkin”, James myönsi, ”tai vaikka hopealiskon. Miettikää nyt, ei meille ennenkään ole mitään käynyt. Ja kaikki hauskahan kielletään aina, joten täällä on pakko olla jotain todella näkemisen arvoista!”
”Niin, kuten vaikka ihmissusia?” Peter ehdotti puoliääneen ja valahti kalpeaksi pelkästä ajatuksesta. Remus tunsi sisällään jotakin pistelyn ja kuohahduksen väliltä.
”Eikö sinun päässäsi pyöri mikään muu? Ei aina tarvitse ajatella pahinta”, Sirius tuhahti välinpitämättömästi.
”Aivan, ja ihmissudet ovat sitä paitsi varmaan jo syöneet iltapalansa”, James arveli optimistisena.
”Eivät ihmissudet syö ihmisiä”, Remus mainitsi huokaisten, ”ne vain tartuttavat uhrinsa, tai voivat huonommalla tuurilla tappaa.”
Peter inahti ja nojautui selällään puuta vasten. Loputkin pojat seisahtuivat.
”Tiedä sitten, kumpi vaihtoehto olisi siinä vaiheessa parempi”, Sirius huokaisi ilottomasti ja raapi kämmenselkäänsä. Remus laski katseensa alakuloisena maahan. Kuinka Sirius saattoi sanoa noin, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään hajua koko asiasta?
”Minusta elämä on parempi”, Remus mutisi synkkänä.
”Niin kai, mutta… voiko ihmissudella muka olla hyvä elämä?” James mietti epäuskoisena. Remus vilkaisi Jamesia nopeasti kulmiensa alta.
”Kyllä, jos hänellä on ystäviä”, poika totesi hiljaisena.

James, Sirius ja Peter katsoivat Remusta hetken, hämmentyneinä tämän käytöksestä. Remus nypläili poimimaansa käpyä hieman värisevin sormin. Oliko hän nyt paljastanut liikaa, ymmärtäisivätkö he viimein, miksi hän ei koskaan ollut paikalla täyden kuun aikana? Menettäisikö hän nyt asian, minkä vuoksi oli aina viitsinyt nousta aamulla vuoteestaan, ja jopa iloita elämästään?
Remus oli jo aikaa sitten tehnyt mielessään päätöksen olla kertomatta ’toisesta puolestaan’ kenellekään. Hänet oli opetettu häpeämään asiaa – niin kuin sitä pitäisi muka opettaa – ja salaamaan se visusti, sillä ihmisillä oli useimmiten tapana suhtautua sellaiseen joko pelokkaasti taikka halventavasti. Vaikka kyllähän poikkeuksiakin löytyi, mainittakoon esimerkiksi hänen koulunsa rehtori, jota Remus kunnioitti valtavasti. Mutta tässä tapauksessa, mikäli hän oli nyt paljastanut ystävilleen liikaa, jos he parhaillaan epäilivät jotain ja joku heistä esittäisi hänelle suoran kysymyksen, ei hänellä olisi pienintäkään aikomusta valehdella.

Metsässä vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Ilmassa ei kuulunut muuta kuin yhtäkkinen, lepattava kaiku, kookkaan linnun pyrähtäessä lentoon korkealta puunoksalta. Remus uskaltautui kohottamaan päätään ja katsomaan ystäviään.
”Remus – olet jotenkin vain sen oloinen, mietin… äh, tai… onko jotain mistä me ei tiedetä..?” James kysyi epämääräisesti ja hyvin epävarmaan sävyyn. Remus empi hetken ja käänsi kasvonsa hitaasti pois.
”Joo, olen ihmissusi”, hän lopulta totesi kitkerästi, ”te ette varmaankaan enää halua – ja minä ymmärrän sen, minuakin varmaan hirvittäisi…”
Remus nousi ylös ja kääntyi lähteäkseen. Hän ajatteli tämän olleen epäilemättäkin liikaa. Olihan hän niin lukuisat kerrat nähnyt ikäistensä suhtautumisen yleensäkin koko asiaan. Riitti, että joku, esimerkiksi opettaja mainitsi kyseisen olennon, ja ympäriltä kantautui heti astetta terävämpiä henkäyksiä. Eih, minkä helvetin takia hän oli sillä tavalla mennyt paljastamaan kaiken, kaikkihan oli ollut oikeastaan ihan hyvin, Remus sadatteli mielessään. Hän tunsi käsien tarttuvan hellästi – ei kaiketi inhoavasti? – olkapäistään ja kääntävän hänet takaisin ystäviensä puoleen.
”Älä höpsi”, Sirius hymyili. James ja Peter kävelivät myös hänen vierelleen. ”Et kai sinä vain tosissasi kuvitellut, että me sinut hylättäisiin... mokoman vuoksi.”
”Niin, ja onhan se aika siistiä tuntea ihmissusi”, James lisäsi virnistäen hyväntahtoisesti ja pörrötti ystävänsä vaaleahkoja hiuksia. ”Kuule, lähdetään takaisin koululle, tai jäädytään vielä kaikki tänne metsään eikä kukaan enää löydä meitä.”

Nelikko pujahti pois näkymättömyysviitan alta saapuessaan ääneti muotokuvalle. James rykäisi terävästi ja Lihava Leidi heräsi hätkähtäen unestaan.
”Mit… te taas! Täytyykö teidän pojankloppien aina hiippailla täällä yömyöhään ja herättää minut? Jonain kertana en enää päästä teitä!” Lihava Leidi kivahti heilauttaen sotkuista nutturaansa kiukkuisena ja huitoi uhkaavasti viinilasiaan heidän suuntaansa.
”Tuhkaluikura. Ja anteeksi”, Sirius kuiskasi pahoittelevasti. Lihava Leidi tuhahti ja muotokuvan takaa avautui takkatulen loimun valaisema oleskeluhuone. He astelivat lämpöiseen huoneeseen ja huokaisivat helpottuneina.
”Se oli näin lähellä”, James pisti peukalonsa ja etusormensa niin, että ne melkein koskettivat toisiaan, ”ettei Voron käsi hipaissut omaani, hän käveli aivan liian likeltä.”
”Olen samaa mieltä. Olisi katastrofi, jos vahtimestari saisi tietää pienestä viitastamme”, Sirius päivitteli huojentuneena.
”Tarkoitat varmaan viitastani”, James tähdensi virnistäen ja nappasi viitan Siriuksen käsistä.
”Mutta minä taidan lähteä koisimaan. Hyvät yöt.” James heilautti heille vielä letkeästi kättään portaissa ja Peter lähti seuraamaan tämän perässä makuusaliin.
Remus istahti laiskasti pehmeälle sohvalle ja jäi katselemaan liekkien tanssahtelua tulisijassa.
”Minua ei huvittaisi mennä vielä nukkumaan.”
Sirius kävi istumaan hänen seurakseen. Hän vilkaisi syrjäsilmällä Remusta.
”Remus, minä – kun sinä kerran olet, tuota, ihmissusi – niin mietin vain, se kun muutut… tekeekö se kipeää?” Siriuksen ääni vaimeni pelkäksi kuiskaukseksi. Remus pyyhkäisi hiuksia silmiltään.
”Joo… kyllä se sattuu”, hän myönsi ja liikahti sohvalla. ”Totta puhuen, välillä se tuntuu niin kamalalta, että epäilen jo sietokykyäni... se on eräänlainen tiedottomuuden tila, vaikka usein sen muistaakin aina jälkeenpäin. Siitä haluaa ikään kuin vain pois, olla joko ihminen tai se susi, eikä se tuskainen välimuoto, joka täytyy kestää aina muuttuessa. Olen kuullut, etteivät kaikki selviä siitä ensimmäisellä kerralla.”
Sirius nielaisi, muttei sanonut mitään. Remuskin pysyi vaiti.

”Remus?” Sirius aloitti.
”Mhh?” Remus kohotti aavistuksen verran kulmiaan.

Sirius epäröi. Se oli ollut Remukselle varmasti kova paikka, eikä hän olisi välttämättä tahtonut muistella sitä, ei ainakaan juuri nyt. Hän päätti kuitenkin kysyä, sillä hän halusi kovasti tietää.
”Milloin sinusta tuli ihmissusi?”

Remus mietti hetken ja vaihtoi hieman asentoaan. ”Olin silloin kuusivuotias. Rakenneltiin metsässä majaa silloisen kaverini kanssa – hänen nimensä oli Matt. No, meiltä loppuivat oksat kesken ja Matt lähti etsimään niitä lisää, minä taas jäin kiinnittelemään meidän rakentamamme majan osia paremmin yhteen…” tässä kohtaa hän nielaisi raskaasti, ”sitten kuulin takaani askelia ja ajattelin tietysti tämän olevan Matt. Mainitsin jotakin pidemmistä oksista, kunnes – ”, Remus jätti lauseen kesken.
”…Kunnes tajusit, ettei tulija ollutkaan Matt”, Sirius selvensi ilmeettömänä. Remus nyökkäsi.
”Onneksi hän ei ollut siellä silloin. Se olisi voinut olla melko karua katsottava. Tai mikä pahempaa, hänestä olisi voinut tulla se…”
Sirius pysyi vaiti. Remus ei näyttänyt olevan kovinkaan katkera siitä, että oli juuri itse tullut purruksi Mattin sijaan. Hän oli aina ollut vähän sellainen. 
”Entä löysikö hän sinut sitten myöhemmin?” Sirius katkaisi hetkellisen hiljaisuuden.
Remus pudisti päätään. ”Ei. Minä juoksin silloin niin kovaa kuin pääsin, heti kun näin sen tulevan”, hän tokaisi ja häntä puistatti. ”Se oli ihmisenäkin niin karvainen… ja silmät näyttivät pelottavan julmilta.”
”Ai – mahtoi olla kamalaa... kun olit niin nuorikin”, Sirius arveli. Remus kohautti harteitaan.
”No niin. Tai luulen, että se on lähes yhtä kamalaa kenelle tahansa”, hän totesi mietteliäänä. ”Seuraavaksi heräsinkin ruohikossa joskus aamuyön aikoihin. Minusta on hyvä, ettei Matt löytänyt minua siinä kunnossa, se olento repi ihoni verille… katso, tässä on edelleen jälki siitä.” Hän osoitti naarmumaista arpea poskessaan, joka erottui muusta ihosta vaaleampana.
”Niinkö?” Sirius kuulosti yllättyneeltä. ”Olenkin välillä miettinyt, että mistähän se on tullut. Ajattelin, että joku lemmikkisi on raapaissut sinua tai jotain sellaista.”
”Olisikin”, Remus hymähti ja korjasi jälleen jalkojensa asentoa. Aihe oli hänelle edelleen melko arka, ja hänestä tuntui hieman kiusalliselta puhua siitä. Mutta jollakin tapaa se myös helpotti, saada viimein puhua asiasta josta ei ollut ennen saanut pihahtaa kenellekään.
Tarkemmin asiaa miettiessään, Remus ei olisi kai keksinyt Siriusta parempaa henkilöä, jonka kanssa olisi asiaa saattanut puida. Vanhempien kanssa puhumista hän ei voinut edes ajatella; kelmeistä Remus oli periaatteessa valmis juttelemaan kenelle tahansa, ja tulisi vielä puhumaankin, mutta hän tunsi Siriuksen olevan heistä neljästä itselleen läheisin, joten hän tuntui heistä luontevimmalta vaihtoehdolta.

”Minulla on vielä kyljessä yksi isompi, joka on sekin Harmaaselältä – siis siltä ihmissudelta, joka tartutti minut”, Remus lisäsi nähdessään Siriuksen rypistävän kulmiaan kysyvästi. Hän nyökkäsi.
”Toisinaan saatan kylläkin satuttaa itseäni”, Remus sanoi, eikä voinut olla huomaamatta Siriuksen kasvoilla valahtavaa kauhistuneisuutta, vaikka tämä kuinka yritti pitää ilmeensä mahdollisimman tasaisena kuunnellessaan häntä. Remus päätti vaihtaa kolmanteen persoonaan.
”Susi saattaa raapia, ehkä purra itseään, jos joku asia hermostuttaa sitä, esimerkiksi se, jos minulla itselläni on jokin huonosti…”, hän kertoi, ”mutta ei se yleensä kovin vakavaa ole. Matami Pomfrey osaa kyllä asiansa.” Remus hymyili Siriukselle rauhoittavasti. Mikäli nyt aivan rehellisiä oltiin, susi haavoitti itsensä jollakin tavoin aina, mutta ei hän kaikkea tohtinut Siriukselle heti kättelyssä sanoa.
Remus raotti paitaansa ja vatsan sivussa komeili pitkähkö naarmu.
”Tämä on viime kerrasta – öh, oli sitä aiemmin riitaa vanhempieni kanssa.”

Remuksen tultua ihmissudeksi tämän välit omiin vanhempiinsa olivat olleet varsin kehnot. Oikeastaan ne olivat nykyisin melko olemattomat. Hänen äitinsä ei koskaan oikein osannut hyväksyä asiaa tai suhtautua siihen, että juuri hänen poikansa kimppuun oli hyökätty ja että juuri hänen pojastaan oli tullut ihmissuden kaltainen hirviö. Hänen isänsä oli kylläkin osannut sopeutua siihen melko hyvin, mutta hänen erottuaan vaimostaan – kyllästyttyään lopullisesti tämän käytökseen – ja muutettuaan pois, Remuksen viimeisinkin kuva onnellisesta perheidyllistä oli särkynyt. Remus ei muistanut, milloin oli viimeksi saanut äidiltään halauksen tai yleensäkään jotain, mikä osoittaisi heidän kuuluvan samaan perheeseen.

”Saitko sinä pojan nukkumaan?” Vaalea nainen sitoi suortuvansa kireälle nutturalle niskaansa ja näytti väsyneeltä. Hänen olemuksensa viesti levottomuutta. Sohvalla istuva lukulasipäinen mies, joka omasi hiekanruskeat hiukset, kohotti vaivoin katseensa lehden artikkelista.
”Hän näytti nukkuvan kuin tukki, kun viimeksi kävin katsomassa.”
Nainen kävi istumaan miehensä viereen, tuijottaen kaukaisuuteen. Hän avasi vaivoin suunsa.
”En vieläkään ymmärrä… mitä olemme tehneet väärin, kun saimme tämän osaksemme? Miksi… miksi menin päästämään Remuksen sinä iltana ulos… mikset sinä estänyt minua silloin?”
”Me emme olisi voineet tietää mitä tuleman pitää. Sinä tiedät oikein hyvin, että tämä on turhaa, emme saa asioita muuttumaan näin.  Hän on kuitenkin edelleen meidän oma pieni poikamme, vaikka hän onkin vähän… muuttunut.”
”Mutta kun… minusta tuntuu, etten enää, minä en…”, hänen äänensä haipui, ”en enää tunne häntä omaksi pojakseni...”


Remus ei ollut suinkaan ollut unessa.
Hän ei ollut päässyt mielessään eroon keskustelusta, jonka oli kuullut vanhempiensa käyneen. Se kummitteli hänen päässään aina, kun hän palasi kotiin viettämään jokavuotista kesälomaansa, tai hänen istuessaan perinneruoantäyteisen joulupöydän ääreen. Tunne siitä, ettei häntä hyväksytty. Päähän pinttynyt ajatus siitä, kuinka hän aiheuttaa kotonaan vain pahaa oloa ja häpeää, ja miten susi tekee hänet kummajaiseksi, jollaista ei kukaan voisi hyväksyä, ja josta haluttaisiin ainoastaan eroon.
Siitä illasta vasta seitsemän vuotta täyttäneeseen pikkupoikaan oli jäänyt arpi, joka pysyisi hänessä taatusti vielä pitkään, kenties aina.

Sirius kumartui hivenen katsomaan vatsan sivussa olevaa, taikakeinoin jo paranneltua naarmua. Remus huomasi hyvin, kuinka pojan katse irtautui välillä haavasta ja poikkesi muualle, ennen hänen paitansa peittäneelle iholleen. Remus ei ihmetellyt, olihan hänellä paljon muitakin ajan saatossa haalenneita arpia ihollaan, ja niitä oli todella enemmän kuin muutama. Hän tunsi olonsa hieman varautuneeksi, eihän hän ollut juuri koskaan aiemmin ollut muiden kuin vanhempiensa seurassa ilman paitaa, saatikka näyttänyt mitä sen alla oli, olihan se ollut tähän päivään asti tarkkaan varjeltu salaisuus.
Nyt Sirius sai huomata kuinka hoikka Remus todella oli, vaikka oli tuntenut tämän jo päälle vuoden. Tai, ei hän oikeastaan niin kamalan hoikkakaan ollut, mahdollisesti vain hieman sirommanpuoleinen? Joka tapauksessa, kuinka hän olikaan voinut piilotella heiltä koko tämän ajan? Sirius kävi mielessään läpi tekosyitä, joiden ohella Remus oli päässyt livahtamaan niinä kaikkina vuoteen mahtuneina täysikuuöinä pois heidän silmiensä alta. Nyt niitä tuumaillessaan, useat olivat olleet melkoisen läpinäkyviä, mutta mistä he olisivat siltikään voineet arvata niiden todellisen merkityksen? 
”Kai te kumminkin ymmärrätte, ettei tämä tieto saa levitä?” Remus varmisti häneltä hieman varovaisesti. ”Nimittäin, jos oppilaiden vanhemmat saisivat tietää että heidän lapsensa opiskelee samassa koulussa ihmissuden kanssa, en halua edes ajatella mitä – ”
”Remus, sinun ei tarvitse ajatella”, Sirius vakuutti nyökäten varmasti.
”Kiitos”, Remus totesi hymyillen. Hän tunsi verrattoman suurta kiitollisuutta vieressään istuvaa poikaa, Jamesia sekä Peteriä kohtaan, hän ei itse olisi voinut toivoa parempaa suhtautumista heidän tahoiltaan. Hän ei ollut todellisuudessa voinut koskaan edes kuvitella, että he suhtautuisivat asiaan tällä tavoin.

”Missä sinä vietät ne yöt?”, hän kuuli kysymyksen kaukaisena korvissaan.
”Minä – öh, Rääkyvässä röttelössä.”
”Ai”, Sirius sai jälleen yllättyä. ”Sinustako ne äänet ovat lähtöisin?”
Remusta nauratti. ”Joo.”
”Siellä taitaa olla aika mälsää”, Sirius tuumiskeli.
Remus ei tiennyt mitä sanoisi. Hän oli niin valtavan kiitollinen jo siitä, että hänellä oli paikka, jonne saattoi mennä täysikuun tullen.
”Jaa, no tuota, onhan siellä hiukan yksinäistä”, hän naurahti jälleen.
”Me voitaisiin varmaan joskus pitää seuraa”, Sirius pohdiskeli ääneen.
”Ei – älä edes kuvittele!” Remus henkäisi melkein säikähtäneesti. ”En minä sitä tarkoittanut...”
”Mutta minä tarkoitin”, Sirius vetosi purevasti, ”kyllä me jotain keksitään.” Hän taputti Remusta rennosti olkapäälle. Remus värähti hivenen, sillä viimetäysikuu oli jättänyt jälkeensä hieman aristavan raapeauman, joka ulottui sille kohtaa. Ja viimetäysikuuhan oli ollut ennen koulun alkua, eikä hänellä ollut tällöin ollut kotonaan matami Pomfreyn ihmejuomaa, joka maistui aivan kurpitsamehulle ja jonka vaikutuksesta arvet paranivat ainakin kolme kertaa nopeampaa kuin ilman.
”Sattuiko se?”, Sirius kysyi huolestuneella äänellä ja vetäisi kätensä syliinsä. ”Anteeksi, en minä – ”
”Ei, ei se sattunut”, Remus tokaisi, ”se vain… öh… ”
Remus hiljeni ja jäi katsomaan Siriusta epäröivin silmin. Hän ei saanut sanotuksi mitään, aivot tuntuivat torkahtaneen siihen paikkaan. Remus ei tiennyt mikä siinä oli, jollakin tapaa häntä vain hävetti oma heikkoutensa; se, miten kovin uupuneeksi ja riutuneeksi hän itsensä tunsi aina täysikuun jälkeen. Remus ajatteli aina, että kaikilla oli omat ongelmansa ja niistä piti vain selviytyä. Mutta välillä hän tunsi itsensä niin heikoksi muiden ihmisten rinnalla, katseiden alla, että poti pettymystä itseään kohtaan, vaikkakin tiedostaen sen, ettei hänen ongelmansa – karvainen ongelmansa, joksi hänen ystävänsä sitä myöhemmin nimittivät – ollut varsinaisesti verrattavissa muiden ongelmiin.
Remus katsahti kahteen ruskeaan silmään, jotka katsoivat häntä odottaen. Odottaen, että hän lopettaisi asiansa kuten ihmiset tapaavat normaalisti tehdä.
Hän käänsi katseensa lattiaan. ”Tai siis, tarkoitan – pieni ruhje vain. Se on vain vähän… arka”, Remus totesi hieman vaivaantuneena.
”Ymmärrän…” Sirius nyökkäsi ilmeettömänä. ”Toivottavasti se paranee pian.”
”Äh, tietysti paranee”, Remus lausahti väheksyvästi ja katsahti kelloa. ”Voi, onpa myöhä. Minä taidan käydä nyt nukkumaan, tuletko sinäkin?”
”Joo… niin… mitäs minä täällä yksinäni.” Sirius naurahti hieman väkinäisesti ja lähti tallustamaan Remuksen perässä kohti hämärää makuusalia. 

Vielä pehmeän untuvapeittonsa alla Sirius mietti illan tapahtumia. Remus oli paljastanut heille olevansa ihmissusi. Hämmästyttävän vähän se loppujen lopuksi oli Siriusta hätkäyttänyt, vaikka Remus oli hänelle niin hyvä ystävä. Tai, ehkäpä se juuri oli syy siihen, ettei Siriusta tuntunut asia ihmeemmin huolettavan. Hän tunsi Remuksen ja tiesi, ettei tämä ikimaailmassa tekisi kenellekään pahaa.
Sirius tunsi myös pientä iloa sisimmässään. Hän oli ollut ensimmäinen, jolle Remus oli puhunut asiasta enemmän, ja jolle tämä oli uskonut yhden takuulla arkaluontoisimmista asioista itsessään. Sirius oli saanut nähdä pojasta puolen, josta kukaan muu – hänen vanhempiaan tietystikään lukuun ottamatta – ei ainakaan vielä tiennyt mitään, ja hän oli siitä melko hyvillään. Tunne siitä että Remus luotti häneen niinkin paljon, oli Siriukselle korvaamaton.

*

”Anturajalka? Ai, täällähän sinä oletkin! Ehdin jo huolestua, että olet taas lukinnut itsesi luutakomeroon. Meidän pitää lähteä, muodonmuutokset alkavat pian, tiesitkö?” James sepusti vikkelästi ja Sirius kohotti päätään sänkynsä päiväpeitteen päältä. Hänen tarkoituksenaan oli ollut selata läpi Päivän Profeetta – joka tällä hetkellä makasi punaisen päiväpeitteen päällä hylätyn näköisenä hänen ja seinän välissä – mutta olikin ajautunut muistelemaan kolmen vuoden takaista iltaa, jona hänen käsityksensä ystävästään Remus Lupinista oli hivenen muuttunut.
Oli siis vuosi 1975, Kelmit kävivät tällä hetkellä viidettä lukuvuottaan Tylypahkassa, James oli aikaa sitten valittu Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeniksi ja Remus vastikään valvojaoppilaan pestiin. Moni asia oli ajan saatossa muuttunut, mutta tärkein käännekohta heidän elämästään oli kiistattomasti päivä, jona pojat – Remusta lukuun ottamatta – saivat animaagiopintonsa päätökseen ja kelmit – lähinnä Sirius ja James – laativat toisilleen ulkopuolisten korvissa mitä kummallisimmin sointuvat nimet: Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara. Mutta näiden nimien taakse kätketty merkitys oli vaiettu salaisuus, jonka tiesivät ainoastaan he itse.
”Ai”, Sirius venytteli teatraalisen nautinnollisesti raajojaan ja kohottautui istuma-asentoon vuoteensa reunalle. Poika nousi ripeästi seisomaan ja lähti viilettämään nopein askelin makuusalin ovea kohti, jättäen hoputtavat ystävänsä jälkeensä.
”Tuletteko te?” hän virnuili vielä olkansa yli.

Pojat laahustivat muodonmuutostunnille. Siriusta haukotutti edelleen.
”Mitähän me tehdään ensimmäisellä tunnilla”, hän mutisi ja kaivoi kaapunsa taskusta suklaapatukan.
”Ehkä me kerrataan teoriaa”, Remus arveli ja loi kaihoisan silmäyksen Siriuksen suklaapatukkaan, jota tämä paraikaa rouskutti.
”Ota sitten”, Sirius huokaisi ja ojensi patukanpuolikkaan Remukselle.
”Ai – öh, kiitos”, Remus tokaisi muka-yllättyneenä ja Sirius pyöräytti hänelle silmiään.
 ”Ihan kun et olisi sitä yrittänytkin”, hän naurahti ja Remus kohautti harteitaan loihtien kasvoilleen viattoman ilmeen, jolla olisi epäilemättä saanut kenet tahansa vakuutettua.
”Mmh, pähkinäsuklaata”, Remus lausahti lähes haltioituneena haukattuaan palasen ja Siriuksen kaikkitietävä ilme sai Jamesin miltei hekottamaan.
”Aivan. En ehkä tunne kaikkia Remuksen paheita, mutta yhdestä voin mennä takuuseen.”

Luokkaan päästyään kelmit istahtivat vapaille pulpeteille. Seuraavaksi McGarmiwa piti oppilaille nimenhuudon.
”… ja neiti Blyton? Hienoa. Nyt kun kaikki kerran ovat paikalla, jaan teidät kahden hengen ryhmiin. Muistattehan viime kerralla harjoittelemamme kadotusloitsun? Tällä kertaa harjoittelemme samaa loitsua elävään kohteeseen. Avun pyytäminen on edelleenkin suotavaa, mikäli epäilette sille olevan tarvetta.”
Sirius ja James saivat olla pari ja he läpsäyttivät kätensä rennosti yhteen.
”Hei, katso, Remus ja Peter eivät näköjään olekaan pari”, Sirius kummasteli.
”Katsopa tosiaan, Remus pääsi tuon tyypin pariksi”, James tokaisi, ”tuo on se uusi huispausselostaja!”
”Andy Bennet”, Sirius lausahti synkästi, ”sen nimen muistan aina. En tule unohtamaan, kuinka se saakelin nimi julistettiin huispauskentällä ja voitto vietiin nenäni edestä.”
”Äh, et jaksaisi enää vatvoa sitä”, James sanoi, ”se oli loppujen lopuksi pelkkää arpapeliä. Olisit voinut aivan yhtä hyvin saada sen selostajanpaikan. Andy nyt vain sattui viemään voiton.”
”No, minkäs sille teen, että minua vieläkin jurppii”, Sirius mutisi närkästyneenä.

”Olen muuten Andy”, ilmoitti tummahiuksinen poika Remuksen istahtaessa vierekkäiselle pulpetille.
”Remus”, toinen poika tokaisi näpräten hihansuutaan.
”Oletko sinä, tuota, hyväkin muodonmuutoksissa?” Andy kysäisi ja käänsi katseensa Remuksen suuntaan.
”No… viimeisin arvosanani taisi olla Odotukset ylittävä”, Remus sanoi, tietenkin hieman vaatimattomasti.
”Ai…”, Andy tokaisi ja tuijotti häntä kastanjanruskeilla silmillään, ”sitten et varmaankaan halua tietää minun arvosanaani.”
Remus hymyili. Kummankin pojan pulpetille ilmestyi valkoinen rotta, jonka McGarmiwa oli taikonut jokaisen oppilaan eteen.
”Lausukaa perässäni: Haihtuus”, McGarmiwa käski ja luokka toisti sanan peräti innokkaana. Tämä loitsu taisi kiinnostaa monia.
”Hyvä. Nyt voinette kokeilla sitä rottiinne, mutta muistakaa, huolellisuus on valttia”, opettaja täsmensi.

Aikaa kului ja jokunen oppilas oli vähitellen saanut taian onnistumaan. McGarmiwa kulki välillä luokan käytävää pitkin katselemassa heidän suorituksiaan.
”Ei onnistu”, Sirius vaikeroi Jamesille ja levitteli käsiään tuijottaessaan nyt hännätöntä rottaansa.
”Ei täälläkään”, James totesi. Kummatkin käänsivät päänsä kohti luokan vasenta reunaa, josta oli alkanut kuulua pohjatonta naurunremakkaa.
”Andy… miten sinä onnistuit?” Remus kysyi piilottaen huvittuneisuuttaan vieressään istuvalta Andy-paralta, joka oli tahattomasti loihtinut rotastaan kaksipäisen. Hän itse oli jo saanut rottansa kadotusloitsun onnistumaan.
”Minähän sanoin sinulle siitä arvosanasta”, Andy mutisi ja tuijotti tiiviisti pulpettiaan. ”Remus, ole kiltti ja hävitä tuo rotta pois, kaikki nauravat.”
Epäröityään hetken Remus huokaisi, osoitti sauvallaan kaksipäistä rottaa ja pian Andyn pulpetti oli tyhjä lukuun ottamatta siinä makaavaa taikasauvaa, jonka Andy oli turhautuneena pudottanut otteestaan.
”Äläs nyt. Eivät he sinulle nauraneet, vaan sille rotalle”, Remus lohdutti. Andy nojasi päätään kämmeniinsä ja huokaisi.
”He nauroivat suoritukselleni”, hän tarkensi harmistuneena.

”Toivotaan, että hän olisi vähän parempi selostajanpenkillä kuin täällä”, Sirius mutisi Jamesille. Jamesin silmät olivat kertakaikkisen laajenneet.
”Anturajalka… katso! Rottani on poissa!” hän hihkaisi ällistyneenä. Sirius nyökkäsi hänelle kunnioittavan hyväksyvästi.
”Hienoa Sarvihaara. Minerva tulee vielä mykistymään.”

Tunnin päättyessä Remus heilautti vielä Andylle kättään ja palasi jälleen kelmien seuraan.
”No, Kuutamo?” Sirius tivasi.
”Mitä no?”
”Miten tunti meni? Millainen Bennet on?” hän selvensi kysymystään. 
”Andy on… okei”, Remus sanoi.
”Ja vei minulta selostajanpaikan”, Sirius mutisi. Remus puisti päätään.
”Se ei ole syy vihata häntä, Anturajalka.”
Kelmit poistuivat hiljalleen luokasta ja lähtivät kulkemaan kohti Suurta salia, jossa päivällinen ilmestyisi kohtapuoliin pöytään.
Remus pohdiskeli viimetuntia. Andy oli ollut mukava ja Remus oli huomannut tulevansa melko hyvin juttuun tämän kanssa. He olivat ehtineet jutella niitä näitä ja Andy oli saanut Remuksen useinkin nauramaan vitseilleen. Remus oli pistänyt merkille myös tämän kiehtovanvihertävät silmät sekä tummanruskeat, puolipitkät hiussuortuvansa.

Toden totta, Remus pohdiskeli nykyään melko usein, mistä asti oli alkanut tuntea tietynlaista jännitettä samaa sukupuolta oleviin kanssaihmisiinsä, tai hieman tarkemmin ilmaistuna, alkanut kiinnittää kyseiseen asiaan enemmän huomiota.
Remus ei todellakaan tiennyt kunnolla, mitä tunsi taikka halusi, eikä häntä tällä hetkellä järin huvittanutkaan kantaa siitä huolta. Juuri nyt hän tunsi vain armottoman nälän kurnivan suolissaan ja halusi päästä pian aterioimaan.

Eikä todellakaan aikonut järkyttää ystäviään taas uudella yllätyksellä itsestään, vastahan he olivat päässeet sopuun ensimmäisen kanssa. Tai no, olihan siitä jo aikaa, mutta Remus muisti silti kaiken kuin eilisen; illan, jona hän oli todella oppinut luottamaan ystäviinsä.

*

Ikkunasta pilkotti enää vain valju puolikuun hohde, jota tuskin erotti himmeästi valaistussa huoneessa. Nelikko istui makuusalissa, kukin omalla vuoteellaan.
”James, milloinkohan sinä ajattelit palauttaa tuon?” kysäisi Remus ohimennen kohotettuaan katseensa kirjasta ja Jamesin vuoroin heitellessä sieppiä ilmaan ja sieppaillessa sitä kiinni.
”Kuinka niin?” James vilkaisi Remusta kysyvästi, pitäen kopittelua yllä.
”Sinun pitäisi ehkä palauttaa se, ylihuomista huispausmatsia ajatellen. Saatat nimittäin joutua vaikeuksiin, jollet palauta sitä ajoissa”, Remus selitti kärsivällisesti. James loi häneen mietteliään katseen, ja loikkasi sitten ylös sängyltään.
”Tuossa on kieltämättä perää”, hän myönsi, ”käyn palauttamassa sen huomaamattomasti takaisin paikoilleen.” James nappasi näkymättömyysviittansa jalkopäästään ja lähti kulkemaan ripein askelin makuusalin poikki kohti ovea, häviten sitten näkyvistä.
Sirius huokaisi. ”Mitähän me tehtäisiin ilman Kuutamoa?” hän ihmetteli katsahtaen Peteriin.
”En minä vaan tiedä”, Peter tokaisi, ”varmaan olisimme nalkissa.”
Sirius vilkaisi Remukseen, joka oli ilmeisesti syventynyt kirjaansa uudelleen.
”Kuutamo, mistä se kirja kertoo?” Sirius uteli ja kurkisti kirjan takakantta. Remus kohotti katseensa kulmat aavistuksen verran rypyssä.
”Hmm, kerron sen sinulle kyllä kohta, kunhan olen ensin päässyt sopuihin sen ajatuksen kanssa, että sinua kiinnostaa.”
Sirius katsoi häntä hieman mietteliäästi, kunnes hymähti tajutessaan mitä Remus oli tarkoittanut. ”Eikö minua sitten saisi kiinnostaa? Haluan ehkä tietää millaisia kirjoja sinä luet, mitä ihmeellistä siinä on?”
Remus kohotti aavistuksen kulmiaan ja vino hymy kieli, ettei Sirius uskonut tuota itsekään.
”Hyvä on sitten, herra Hurahtanut. Tämän juoni kertoo eräästä tuiki tavallisesta, joskin hieman eristäytyneestä metsän laitamilla asuvasta uusioperheestä sekä siitä, kuinka heidän elämänsä käy päivä päivältä vaarallisemmaksi. Heille sattuu merkillisiä asioita, joita ei kyetä selittämään, heidän kotonaan alkaa käydä omituisia vieraita, eikä mikään ole lopulta niin kuin ennen ja sitä rataa, tiedäthän.”
”Jaa”, Sirius totesi, ”en tiennytkään, että luet myös kauhukirjallisuutta.”
Remus kohautti harteitaan. ”Eihän kokeileminen ole pahitteeksi.”
”No, ei kai niin…”

”Noin, ilkityö onnistuuui”, James hoilasi palatessaan jälleen makuusaliin ja napautti huolettomasti sauvallaan Kelmien karttaa.
”Kuutamo, olet niin nero! Miten voit olla noin nero?” hän hämmästeli iloisesti ja tanssahteli matkallaan oman vuoteensa luo. ”Muistin taas, ettei tätä karttaakaan olisi ilman sinua!”
”No… en minä nyt niin ihmeellinen ole…” Remus mutisi ja katseli jalkoihinsa pienesti hymyillen.
”Remus! Sinä vähättelet itseäsi! Miksi sinä aina vähättelet itseäsi?” James ihmetteli taas, hilpeänä tosin. Hän rojahti kepeästi sängylleen.
”Sarvihaara, jos saan kysyä… otitko kenties jotakin sillä välin, kun kävit palauttamassa siepin?” Sirius kysyi katsahtaen Jamesiin epäluuloisesti.
”No, nyt kun kerran otit puheeksi, niin… Lily hymyili minulle!” James kajautti siinä määrin voimakkaasti, että ääni saattoi kantautua makuusalinkin ulkopuolelle.
”…Tai sitten sinä kuvittelit kaiken”, Sirius huomautti ja virnisti leveästi perään. James heitti häntä yöpöydällään lojuneella yrttitiedonkirjalla.

”Taidan tästä ryömiä peiton alle, ellette pistä pahaksenne”, Remus mumisi asettaen oman kirjansa lattialle pylvässänkynsä viereen. Möyhennettyään hieman tyynyään hän painoi sille päänsä ja veti päälleen täkin, jonka pinta tuntui vielä hivenen viileältä uneliaan pojan ihoa vasten.
”Hyvää yötä, Kuutamo”, Sirius toivotti ja Remus ynähti vastaukseksi jotain epäselvää.
”Ihme tyyppi, unessa jo ennen kuin ehtii edes päätään tyynylle laskea”, James puhahti ja Peter puisti huvittuneesti päätään.
”Hei, älkääpä unohtako sitä asiaa, että täysikuuhun on enää vajaa viikko”, Sirius huomautti, ”eli ei se ole niin ihmekään.”
”No niin, mutta minusta hän oli muutenkin jotenkin… hiljaisemman oloinen, eikö teistäkin? Tai siis, tiedättehän te miten hän yleensä valittaa siitä, ettei me olla vieläkään opittu kirjaamaan muistiinpanoja tunnilla, silloin kun kysymme niitä lainaksi häneltä, mutta nyt hän vain ojensi ne, sanomatta mitään...” James ihmetteli.
”Niin… eikä hän edes kommentoinut siitä rotanloukusta Ruikulin pulpetin sisällä... ” Peter lisäsi.
Sirius hymähti heille. ”Miettikää nyt vähän, mitä puhutte. Sehän se vasta kummallista olisi, jos hän pölisisi samaan aikaan kun lukee kirjaa!”
”No, niin niin, mutta kun hän oli sellainen jo päivällisellä”, James vänkäsi.
”Minustakin hän taisi olla vähän omituinen”, Peter totesi hieman mietteliäästi. Sirius katsoi heitä kulmat hivenen rypyssä.
”Ja muuten… ajatelkaa jos Kuutamo ei nukkuisikaan, vaan kuuntelisi meitä tuolta nytkin”, hän kuiskasi sen verran hiljaa, että sen saattoi kuulla vain James ja Peter. ”Me vaan puhutaan hänestä ja hänen omituisesta käytöksestään – tai no, te puhutte.”
James ja Peter hiljenivät hetkeksi.
”Öh… Kuutamo?”, James kokeili hetken päästä, eikä Remuksen suunnalta kuulunut mitään.
”Ehkä hän vain esittää”, hän lisäsi hiirenhiljaa, ja nousi sitten sängyltään kurkatakseen Remuksen sängyn edessä roikkuvan verhon taakse.
”Kuutamo?” James lausahti, sillä Remus makasi selkäpäin häneen.
”Remus?”, hän vielä kuiskasi kurotettuaan aivan Remuksen korvan juureen. Remus hätkähti pienesti ja käänsi uniset kasvonsa kohti Jamesia.
”Ei saisi säikytellä noin”, hän urahti.
”Nukuitko sinä?”, James kysäisi, haluten varmistaa asian.
”No, mitäs sinä luulet?” Remus mutisi melkein turhautuneena. ”Tietysti nukuin.”
”Aa… okei, selvä juttu.”
”No mitä asiaa sinulla oli?” Remus kysyi, kuulostaen jo aavistuksen vironneelta.
”Öh, no… ei oikeastaan mitään.”
Remus kurtisti kulmiaan.
”Miksi herätit minut, jos sinulla ei ole mitään asiaa?”
James katsahti Siriukseen pyytävästi. Sirius pidätteli nauruaan.
”Siksi, koska Sarvihaara tykkää herätellä muita ja kysyä, nukkuvatko he”, hän virnisti. ”Hän vain on vähän sellainen.”
Remus katsoi Jamesia, ilmeisen ymmärtämättömänä, kunnes tyytyi pudistamaan päätään ja kääntyi takaisin kyljelleen.
”Etkä herätä minua enää tänä yönä”, hän mutisi vielä tyynynsä lomasta.
James istahti takaisin vuoteelleen hymyillen Siriukselle tekopirteästi.
”Kiitos, Anturajalka. Mitä tekisinkään ilman sinua.”
”Oli ilo auttaa”, Sirius lausui hymyillen edelleen ärsyttävästi. Hän kömpi peittonsa alle.
”Korvaan tämän varmasti joskus”, James totesi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan.

*
« Viimeksi muokattu: 26.05.2015 04:23:08 kirjoittanut Kaapo »
Onko sulla haavepaikkoja, joihin menet
aina öisin jos et muuten unta saa?
Rakastatko aamuja vai iltaruskon kajoa,
kun purppuroitu taivas lakoaa?

Sinu

  • ***
  • Viestejä: 119
Vs: Huurteen kätkemä (S/R, R/OC, J/L) luku 1/?
« Vastaus #1 : 01.01.2010 16:48:12 »
Osui ja upposi!

En oikein tiedä mistä aloittaisin... Olen taas pitkään etsinyt itselleni koukuttavaa lukemista tällä parituksella ja nyt taisin todella löytää etsimäni. Alku asetelma on hyvä. Toinen vieras poika sotkemassa kuvioita tietää yleensä aina mustasukkaisuutta ja minusta vain tietyt hahmot ovat niin suloisia kun he ovat mustasukkaisia. Kelmit ovat tämän listan kärjessä.
Luku oli ihanan pitkä. Alun "johdanto" aikaan jolloin syntyivät nuo syvät luottamussiteet ja todella herkullista luettavaa. Pidän tavastasi kirjoittaa. Tarpeeksi keskustelua, kuvailua ja ajatuksia sekaisin. Kirjoitusvirheitä en löytänyt ja kielenkäyttö on selkeää, muttei pelkistettyä. Hahmot ovat omat ihanat itsensä, mutta niissä näkyy silti sinun persoonallinen värityksesi. Ne pelaavat hyvin yksiin! Myös se, että mukana on lisäksi Jamesin ja Lilyn juttua, luo piristystä. Tämä toimii varmasti moneen makuun.
Tuo aika hyppäys ei ollut mitenkään häiritsevä. Itse ainakin tunnistin sen heti kun James kutsui Siriusta Anturajalaksi. Ajan käyttö on sallittua ja jopa suotavaa. Harvoin asiat ja tunteet tapahtuvat/muodostuvat yhdessä yössä.
Voit olla siis varma, että tulen lukemaan jatkon tälle. (Toivon todella, että sitä tulee pian!)
Jag tänker banka dig gul och blå!

amorgirl

  • Vieras
Vs: Huurteen kätkemä (S/R, R/OC, J/L) luku 1/?
« Vastaus #2 : 01.01.2010 17:32:47 »
Oih! Tää tuli niin sopivasti! Oon yrittäny löytää kelmificciä jossa olis viä Remus/Sirius paritus. Ja tattadaadaa! Sä teit sen! Eli siis, tykkäsin tosi paljon, se alkuki oli kivaku siin oli sillai vuosien takainen juttu.

Sit se Andy (jos nyt ton niminen oli). Kiinnostaa ehdottomasti tietää mitä sen kans tapahtuu ja saako se esim. selville Remuksen karvaisen ongelman.  Nii, no virheitäkään en nähtyt, ei sillä että etsisin. Lukukin oli kivan pitkä  :)  Ja kun lyhennetään toi kaikki selitys yhteen sanaan, niin se ois jatkoa!

kaokaros

  • ***
  • Viestejä: 21
Vs: Huurteen kätkemä (S/R, R/OC, J/L) luku 1/?
« Vastaus #3 : 31.01.2010 14:51:19 »
Sinu, hienoa kuulla että pidit! Kelmit tosiaan osaavat olla hirmu suloisia mustasukkaisina ;) Kiitokset kommentista!

amorgirl, vai tuli tämä sopivaan aikaan ;D hyvä juttu. Kiitoksia kommentista, ihanaa että pidit!

Mustalupiini, kiva kun kommentoit! ^^
Kohdassa jossa Remus tunnustaa olevansa ihmissusi, oli oikeastaan vähän sellainen ajatus, että hän sanoo sen nopeasti koska on hermostunut/haluaa saada sen äkkiä sanotuksi.  Hyppelin kylläkin kahden vaiheilla, mutta päädyin sitten siihen. Kiva kun kuitenkin muuten tykkäsit! :)


A/N: Huh, valmistuipa vihdoin. Ehti sentään ennen kuun vaihtumista. :D Pieni poikkeus kirjoihin: James on valittu huispauskapteeniksi. Minusta se oli kiva niin, joten annoin sitten mennä. :)
Kaikki kommentti on jälleen tervetullutta.

Muttapa niin. Tämän enempää pitkittelemättä, olkaa hyvät.



2. luku

Vaikka kello oli jo tuntia yli keskiyön, ei James kerta kaikkiaan saanut unta. Hän itse olisi kernaasti suonut nukahtavansa – hän ei kerännyt mielellään univelkaa huispauskisojen lähestyessä – mutta hänen päässään pyörivät ajatukset eivät antaneet sille tilaisuutta.
Pitkät ja kiiltävät, punaiset hiukset omaava ja vihreäsilmäinen, kaiken kaikkiaan sopusuhtainen Lily oli istunut oleskeluhuoneessa ystäviensä Annien ja Mirellen kanssa, kun James oli siepin palautettuaan saapunut muotokuva-aukosta sisään. James oli kysynyt, mitä tytöt tähän aikaan illasta oleskeluhuoneessa tekivät, jolloin Lily oli esittänyt hänelle terävästi vastakysymyksen, mitä se hänelle kuului ja miksi hän itse hiippaili vielä tähän aikaan koulun käytävillä, sekä ihmetellyt, kuinka tämä yleensäkään pystyi siihen aina jäämättä kiinni. James oli vastannut sen olevan osa hänen poikkeuksellisen viehkeää ja virheetöntä identiteettiään, jolloin Lilyn ystävät olivat tirskahdelleet, mutta Lilyn itsensä ilme ei ollut edes värähtänyt. Hän puolestaan oli luonut Jamesiin kyllästyneen katseen ja huokaissut.

”Potter, olen pahoillani jos rikon herkän kuplasi, mutta sinussa ei ole muuta virheetöntä kuin virheettömän ontto pääsi”, hän totesi kuivasti.  
”Voi Lily-kaunokkini, olet aina niin kekseliäs”, James liversi, ”keneltä oikein olet perinyt nokkeluutesi?”
”En minä sitä keksinyt, tottahan se on. Ja viitsisitkö nyt mitenkään jättää meidät rauhaan?” Lily näytti paraikaa olevan räjähtämispisteessä, joten James päätti tehdä työtä käskettyä ja lähti tallustamaan kohti portaikkoja, näkymättömyysviitta sullottuna turvallisesti housujensa taskuun.
”Mitä kummaa? James Potter uskoo sanaa!” Lily huudahti, ei niin teeskennellynkään järkyttyneenä. ”Nyt ovat maailmankasvot vääristyneet.”
”Sanasi on lakini”, James totesi ja kumarsi juhlallisesti Annien ja Mirellen seuratessa heitä uteliaina vierestä.
”Ei se vaan ennen ole ollut”, Lily äyskähti kulmat koholla.
”Kultaseni, se oli aikaa, jolloin et vaivautunut puhumaan minulle”, James lausui rauhallisella ja tasapaksulla äänensävyllä, matkien taidokkaasti erästä kentauria, jonka oli kerran kohdannut Kielletyssä metsässä, ”joten minulle tuotti hivenen hankaluuksia totella käskyjäsi. Mutta nyt, päästyäsi eroon passiivisuudestasi minua kohtaan, saan viimein tilaisuuden näyttää jalon luonteeni.”
Lily pyöräytti silmiään.
”Hyvä on sitten, sinä jalouden ruumiillistuma, mitäpä jos näyttäisit jaloutesi vaikka suksisimalla kuuseen, näin alkajaisiksi?”
”Se onnistuu kyllä, minun täytynee vain ensin hankkia sukset, sekä etsiä kuusi, johon voin suksia itseni”, James luetteli, ”joten jaksatko odottaa sen verran?”
Lilyä hymyilytti. Ensimmäistä kertaa elämässään James huomasi Lilyn hymyilevän melkeinpä vilpittömästi hänen jutulleen, ja tunsi pienoisen kuohahduksen sisällään.
Hän oli niin kaunis.
Turhan nopeasti Lily kuitenkin vaihtoi takaisin haudanvakavaan ilmeeseensä, joka hänellä oli tapana säilyttää kasvoillaan aina Jamesin osoittaessa hänelle huomiotaan.
”Pois silmistäni, Potter!”


James pudisti päätään. Hänen olisi pakko nukkua. Hänen täytyisi olla mahdollisimman virkeä viimeisten, ottelua edeltävien harjoitusten aikana, sekä ennen kaikkea itse ottelussa. Hän ei aikonut tuottaa pettymystä, kun kerran oli taannoin kapteeniksi kaikkien joukosta valittu. Mutta valitettavasti ajatus siitä, että oli pakko nukahtaa, ei auttanut häntä millään tavoin saamaan unen päästä kiinni, lähinnä vain karkotti viimeisimmätkin unihiekanrippeet hänen silmistään. James nappasi lasinsa yöpöydältään ja asetti ne päähänsä, kohottautuen sen jälkeen istumaan. Mitä hän nyt tekisi?
Hän muisti Remuksen pari vuotta sitten todenneen, että joskus unen sai helpommin kirjan avulla. Tummahiuksinen poika kurotti Remuksen vuoteen vierellä lojuvaa kirjaa, ylettyen kuin ylettyenkin siihen. Hän ryömi peittonsa alle, avasi ensimmäisen sivun ja alkoi lukea.

Kirja tuntui hyvinkin kiinnostavalta, mistä James oli enemmän kuin ymmällään. Eihän hänestä ollut Remuksen kaltaiseksi kirjaihmiseksi nimeksikään. Ehkä se johtui väsymyksestä – jota hän tosin kutsuisi tällä hetkellä ennemmin jonkinlaiseksi piiloväsymykseksi – tai jostakin hetkellisestä, hänen mielentilaansa horjuttavasta asiasta, mutta jokin kirjassa vei häntä mukanaan alusta alkaen, ja hän totesi mielessään, ettei tämän kirjan lukeminen auttaisi häntä millään tavoin nukahtamaan. James asetti lasinsa takaisin pöydälle ja palautti kirjan takaisin sinne, minne se ehdottomasti kuului, Kuutamon sängyn viereen, ja alkoi sitten kerrata mielessään viimeisintä taikuuden historian tuntia. Sitten hän nukahti.

*

”Huomenta, mikä onkaan suunnitelmamme tälle myrskyn riepottamalle, muutoin kyllä mukavalle lauantai-päivälle?” Sirius kysyi pirteästi noustuaan vuoteelleen istumaan, ja vetäisi peiton vielä jalkojensa lämmikkeeksi.
”Teidän suunnitelmistanne en tiedä, mutta minun päiväni tulee olemaan huispauksentäyteinen, ja sen pohjalta olettaen sangen vetinen.” James katsahti vettä valuvaan ikkunaan, joka sai hänen olonsa miltei samaksi kuin hänen olonsa tapasi olla ensimmäisellä koeviikolla. ”Mutta aion hoitaa kapteenin velvollisuuteni kunnialla, vaikka rankkasade heittäisi vettä kasvoilleni ja sumentaisi näköni.”
”Hmm, toivottavasti muut pelaajat ovat yhtä pirteitä ja motivoituneita kuin meidän Sarvihaara”, Remus lausahti, pieni hymynkare suupielessään.
”Enpä menisi siitä pirteydestä niin takuuseen…” James mutisi. Hänen viimeöinen, korkea vireystasonsa oli luonnollisestikin johtanut aamuväsymykseen, jota mahdollisesti voisi lieventää kupposella kahvia mustana.
”Ai, nukuitko sitten huonosti?” Peter kysyi kampeutuen hänkin istualleen.
”Noh, ensiksi minä vain lojuin sängyllä kuin jokin raato, mutta sitten päätin… tai no, antaa olla, säästetään Anturajalan epäusko johonkin muuhun kertaan... mutta joka tapauksessa”, James veti vielä housut jalkaansa, ”minä lähden nyt takomaan meille voittoa.” Pian Jamesista ei näkynyt muuta kuin osa hänelle hivenen pitkähköstä viitastaan, joka pian katosi hänen mukanaan.
”James on kyllä kapteeni vailla vertaa”, Sirius myhähti.
”Hei, mennäänkö jo syömään?” Peter ehdotti, ”minun vatsani potee nälkäkuolemaa.”
”Minun pitää ensin pukeutua, ja niin varmaan Kuutamonkin, ellei hän ole jostakin syystä päättänyt mennä yövaatteissa.”
”Hyvä on, tulkaa sitten joskus perässä.” Peter sutaisi hiuksiaan taemmas ja lähti kävelemään ovelle.

”No, Kuutamo, miten on?” Sirius kysäisi. ”Mitä aamiaisen jälkeen?”
Remus näytti mietteliäältä. ”Maanantaina on koe liemistä…”
”Luojan tähden Kuutamo”, Sirius parahti, ”minä tungen sormet korviini, etten kuule! Minä halusin tehdä jotakin hauskaa lauantai-päivän kunniaksi, ja sinä vihjaat kokeeseen lukemista!”
”Koska sinä sitten ajattelit lukea? Maanantaiaamunako?” Remus tuhahti hivenen ärtyneenä. Hän itse koki harjoitelleensa jo riittävän paljon, mutta tiesi kokemuksesta Siriuksen tarvitsevan lukuaineiden kanssa melko kipeästi lukukaveria, sillä yksin ollessaan tämä jaksoi harvoin keskittyä kunnolla. Mutta eipä siinä mitään, Remus autteli mielellään ystäväänsä.
”No vaikka huomenna?”
”Huomenna on huispausta, ja pidot kestävät varmasti yöhön jos me voitetaan…”
”No ihan sama, väliäkö edes jostakin kokeesta. Ei minua kiinnosta mitkään liemet”, tokaisi Sirius ykskantaan.
”Minkä takia sinä sitten edes kysyt minulta muistiinpanot jos et välitä…” Remus sanoi, ”miksi yleensäkään haluat minulta apua missään, jos se on sinulle yksi ja sama… aurorin uraan tarvitsee liemistä hyvän numeron, mutta sekään ei taida enää kiinnostaa sinua…”
Sirius näytti aavistuksen vaivaantuneelta katsoessaan lattiaan.
”Öh, sori Remus… en minä sitä noin pitkälle ajatellut, minä vaan…” hän huokaisi ja jatkoi, ”tuota, mennäänkö edes oleskeluhuoneeseen? Siellä on mukavampaa kuin täällä. Siis, sitten aamiaisen jälkeen.”
”Juu, mieluusti”, Remus hymyili.

”Matohäntä, viitsitkö ojentaa yrttivoin?”
Peter kurkotti pieneen, valkoiseen kulhoon ja luovutti sen sotkutukkaiselle Jamesille, joka näytti erittäin kiireiseltä haukkaillessaan voileipäänsä. Jopa hänen silmälasinsa näyttivät olevan hivenen vinossa. Peter naurahti sisäisesti näylle.
”Kiirettä pitää”, hän totesi Jamesille.
”Jep”, James totesi ruokaa suussaan, ”minun pitäisi paraikaa olla hoputtamassa pelaajia kentälle, varasin sen nimittäin aamupäiväksi. Puuskupuhit harjoittelevat iltapäivällä, ja meidän täytyisi sitä ennen saada jotain aikaan.”
”No siinä tapauksessa minäkin pitäisin kiirettä”, Peter nyökytti.
”Mutta hei, pärjäile”, James huikkasi hörpättyään vielä kupin pohjalla viruneen kahvitilkan, ja häipyi paikalta hieman kolisevin äänin, sillä oli melkeinpä kompastua harpatessaan penkin toiselle puolelle. Peter jäi ylhäiseen yksinäisyyteensä toivoen, ettei Jamesin päivä jatkuisi ihan niin epävarmoissa merkeissä kuin oli alkanut.

”Ai, terve Matis”, Sirius tervehti ja istahti Peterin oikealle puolelle. ”Joko se Sarvinaama ehti kadota?” Remus istuutui heitä vastapäätä, hän oli oppinut sen käytännöllisimmäksi vaihtoehdoksi.
”Kyllä. Ja minusta tuntuu, etten halua hänen heti palaavan, hän on tänään melko stressaavaa seuraa nimittäin”, Peter sanoi. ”Ja hei, Kuutamo muuten, vaivasiko sinua eilen jokin?” Hän kysäisi asian huolettomasti, saaden Siriukselta osakseen tappavan mulkaisun.
”Peter, sinä…”, Sirius sihisi, ”sinä turmelet koko hienon hankkeemme, käsitätkö?! Koko vaivalla väsätyn suunnitelmamme olla kuin ei mitään! Tämä, jos jokin on stressaavaa.”
”Mit – ai, olen pahoillani…”
”No, eipä sillä enää väliä… niin, kerro toki Kuutamo, vaivasiko sinua jokin?” Sirius lausui leppeään sävyyn. Myrkyllisen leppeään, saattoi Peter erottaa.
”Öh…” Remus henkilökohtaisesti oli kadottanut varsinaisen punaisen langan jo aikaa sitten.
”Peterin mielestä käyttäydyit omituisesti”, Sirius totesi, ja Peter lehahti viininpunaiseksi.
”H-hei, en minä sanonut niin!”
”Itse asiassa”, Sirius selvensi, ”sinä sanoit juuri niin.”
”Niin, mutta ei sitä tarvitse – ”
”Itse otit tämän puheeksi, Matis, joten kanna vastuu”, Sirius tokaisi napakasti.

Tilanteen käydessä yhä kiusallisemmaksi Remus tunsi pienen koputuksen olkapäällään.
”A-ai, hei Andy.”
”Hei. Tuota, ajattelin vain, jos haluaisit pelata erän velhoshakkia…” Andy sanoi ja virnisti perään.
”Hmm, minä lupasin kyllä jo lukea Siriuksen kanssa – ”
”Ei kun… mene vaan, voin lukea Matohännänkin kanssa”, Sirius lausahti ja katsahti Peteriin. Peter nyökkäsi hitaasti, vaikkei hänellä ollut hajuakaan mistä Sirius puhui. Remus katsoi Siriusta hieman mietteliäästi, kunnes päätyi toteamaan: ”No, kai minä sitten voin tulla.”

”Tuota, tuo kaverisi”, Andy aloitti, kun he olivat kävelleet vähän matkaa Suuren salin ulkopuolelle, ”hän katsoo minua aina jotenkin… aivan kuin hän ei oikein pitäisi minusta…”

Remus ei tiennyt mitä sanoa. Olihan se totta, ei tarvinnut olla mikään selvänäkijä jotta huomasi, kuinka Sirius vihasi Andya, eikä Remuksella oikeastaan ollut aavistusta mistä se johtui – ellei oteta huomioon heidän taannoista kamppailuaan selostajanpenkistä, mutta eihän Sirius voinut niin pitkävihainen olla? – mutta hänellä ei ollut mitään halua saada heitä toisiaan vastaan enempää, saatikka toimia puolueettomana välikappaleena heidän ehkä mahdollisesti tulevissa yhteenotoissaan. Näin äkkiseltään parhaalta vaihtoehdolta tuntui lyöttäytyä tietämättömäksi.
”Jaa, niinkö? Sepä kummallista. Ei hän ole ainakaan sanonut mitään.”
Andy kohautti olkapäitään. ”Ehkä minusta vain tuntuu siltä. Muuten, miksi sitä toista tyyppiä kutsutaan Matohännäksi?” Ilmeestä paistoi kumma huvittuneisuus. Kyselipä Andy vaikeita, Remus mietti päässään.
”Se on vaan eräänlainen, ummh, sisäpiirijuttu”, hän kuittasi pikaisesti hymyillen. Andy nyökytti. ”Okei, eli en varmaan ymmärtäisi.”
”Et varmaan.”

Kaksikko ennätti oleskeluhuoneeseen Jamesin valmistautuessa vielä harjoituksiin. Hänen kiireellisyytensä – toisin sanoen hermostuneisuutensa, jonka James yritti tällä harmillisen ilmiselvästi peittää – vaikutti koko huoneen ilmapiiriin. Ja mahdollisesti myös huoneeseen johtavan porraskäytävän ilmapiiriin, sillä sen varrella komeilevat muotokuvat olivat olleet poikkeuksellisen levottomia.
”Morjens Kuutamo. Ai, moro Andy. Toivota meille onnea.” Hän läksi huispausvarusteittensa kera jättäen heidät huoneeseen muutaman muun rohkelikon kanssa.
”En taida olla ainoa, jota hermostuttaa huominen”, Andy havainnoi.
”Joo, James on aivan poissa tolaltaan. Mikäli meidän tupa häviää, hän kokee sen omaksi syykseen”, Remus huokaisi. ”Tämä on hänelle ikään kuin miehen mitta.”
”Minusta James on loistokapteeni. Olen nähnyt hänet ohjaamassa joukkuetta”, Andy sanoi, ”moni ei kykenisi samaan.”
”Mmh, hän ottaa tämän erittäin vakavasti”, Remus nyökytti.

”Ai, ettekö te pelaakaan?”
Sirius käveli huoneen poikki kohti poikien makuusaliin vieviä portaikkoja luomatta katsettaan heihin. Pian häntä en enää näkynyt.

”Tosiaan, haen sen pelin…”

Kohta Andykin hävisi Remuksen näköpiiristä. Remus istahti pehmeälle, nukkaiselle matolle odottamaan. Pian hän saisi nähdä, oliko todella niin lyömätön velhoshakissa kuin Siriuksen kanssa pelatessa oli aina tottunut olemaan. Sirius pelin Remukselle oli alun perin opettanut, mutta sen koommin ei viimeksi mainitun voittoputkea oltu nähty katkeavan. James ja Peter pelasivat useimmiten keskenään, sillä Jamesin mielestä oli hyvä asia höykyttää Siriuksen egoa aina silloin tällöin, ja shakkipeli Remuksen kanssa oli siihen oiva lääke.  

Kotvan kuluttua Sirius asteli portaikot alas sekä oma, että Peterin liemikirja kainalossaan. Andy saapui pian hänen perästään, kanniskellen pientä laatikkoa, jossa oli mitä luultavimmin ahdettuina shakkilauta ja kasa kuluneita pelinappuloita.

*

Sirius ja Peter eivät olleet erityisen kiinnostuneita liemien lukemattomilta tuntuvista aineosista. Peter oli alkanut valittaa jo ajat sitten, mikä ei liiemmin edistänyt Siriuksen oppimishalua. Hän olisi todennäköisesti luovuttanut jo kolmannen sivun tienoilla, mutta Remuksen sanat auroriudesta kaikuivat yhtä mittaa hänen korvissaan. Pahuksen Kuutamo, vaikka olisinkin kaiketi rappiolla ilman häntä, Sirius mietti itsekseen.

”Matohäntä, mitä on sarviuute?” hän tenttasi.
”Öh… varmaan uute, jota saadaan sarvista.”
”Peter, tuo ei ollut lainkaan nokkelaa”, Sirius nurisi. ”Odotin sinulta edes jotakin tasokkaampaa.”
”Mitä minun sitten olisi pitänyt sanoa?”
”Vaikka että… se on uute, jota irtoaa Sarvihaaran sarvista, ja siksi hän haiskahtaa aina ollessaan hirvi. Ja se on syy siihen, miksi et tapaa hyvät hajuaistit omaavana rottana viihtyä kovin kauaa hänen sarvissaan…”
Peter näytti alakuloiselta.
”Kyllä sinä vielä opit.” Sirius tökkäisi häntä rohkaisevasti kyynärpäällään. Peter oli tottunut, Sirius oli näet vuosien mittaan osoittautunut hänen henkilökohtaiseksi kelmigurukseen, joka pyrki kaiketi rakentamaan hänestä vielä Aidomman Ja Oikeamman Kelmin, kuin kaikessa oveluudessaan, piittaamattomuudessaan, tahdittomuudessaan ja viehätysvoimassaan jo oli.

”Mennäänkö katsomaan miten Sarvihaaralla sujuu?” Sirius ehdotti, eikä Peterille tullut mieleenkään epäröidä. He kävelivät koulun uloskäynnille, ja Sirius työnsi ovea auki; tuuli pani kuitenkin niin kovasti hanttiin, että se onnistui lopulta vain kaksin käsin. Molemmat kelmit vetäisivät viittojen huput päänsä suojiksi. Myrsky todella oli armoton.

Kaksikko tarpoi kohti stadionia tuulen singotessa teräviä sadepisararyöppyjä heidän kasvoilleen. Sirius hahmotti Jamesin seisomassa maan kamaralla ja ilmeisesti ohjeistamassa luudillaan leijuvaa joukkuetta. He nopeuttivat askeliaan, kunnes pääsivät puhe-etäisyydelle vettä valuvaa Jamesia. James tuijotti heitä kuin heikkopäisiä yleensä.
”Miksi ihmeessä tulitte tänne? Täällä on maailmanloppu meneillään!”
”Sarvihaara, olet paras ystäväni” Sirius lausahti, ”tokihan minun täytyi tulla katsomaan miten sinulla täällä menee.”
”No, kukaan pelaajista ei ole ainakaan toistaiseksi luovuttanut sään suhteen, mikä sekin on jo ylpeyden aihe. Ja on onni, ettei täällä ukkosta, sillä ukonilmalla olisi melkoinen riski lähteä huispaamaan. Ja jos joku opettajista sattuisi näkemään, saisin satikutia siltä seisomalta.”
”Koska te lopetatte?” Sirius kysyi.
”Ai, onko jo ikävä?” James naurahti. ”Luulisin, että me lopetetaan kaikesta huolimatta ennen iltapäivää. Tappokeli mikä tappokeli, ei siitä mihinkään pääse.” Hän käänsi katseensa stadionin yläpuolelle, missä pelaajat näyttivät melko säälittäviltä litimärkine hiuksineen ja vaatteineen. James korotti ääntään:
”Luulenpa, että me ollaan ryvetty täällä tarpeeksi pitkään. Eiköhän lähdetä pikkuhiljaa kuivattelemaan? Sitä paitsi te kaikki olette konkareita. Muistakaa pitää rima korkealla, kaverit!”

Kuului lukuisia vislauksia ja pelaajat alkoivat yksi toisensa perään laskeutua luudiltaan. James kiersi viittansa kangasta ja valutti vettä nurmikolle, aivan kuin siitä olisi jotain hyötyä ollut.

*


Kumpikaan ei näyttänyt olevan vielä voitolla. Remus olisi todennäköisesti voittanut Siriuksen siinä ajassa peräti kolmasti, mutta Andy oli näemmä tietoinen pelin saloista.

”Remus, miksi siirrät kunkkua joka toisella vuorollasi?” Andy ihmetteli, katse kohdistettuna tiukasti pelilautaan.
”Koska se on pääjehu, ja siirtelet nappuloitasi tosi uhkaavasti”, Remus mumisi keskittyneesti, ”enkä minä sitä paitsi ole siirtänyt sitä joka toisella vuorollani. Miten sinulla muka silloin olisi enemmän syötyjä nappuloita?”
”Hei, Remus…” Andy lausui aloittavalla äänenpainolla, aikoen selvästi myös jatkaa.
”No?” Remus urahti, miettiessään kuumeisesti seuraavaa siirtoaan. Andy päätti tehdä omansa.  
”Kuka on koulun vetävin tyyppi?”

Remus nosti äkisti katseensa – mikäli hänen yläpuolellaan olisi sillä hetkellä ollut esimerkiksi kaappi tai hyllykkö, olisi hän todennäköisesti lyönyt kipeästi päänsä – ja nielaisi. Kysymys oli tullut varoituksetta ja kyllin tiheälehväisen puun takaa, jotta se oli saanut hänet ymmälleen.
”Mitä?” hän kysyi, tietäen vaikuttavansa kuurolta. Tai kenties tyhmältä, ottaen huomioon kysymyksen selkeän artikuloinnin ja yksikäsitteisyyden.
”Niin. Ketä olet katsonut sillä tavalla? Kai sinulla joku on.”
Remus katseli hämmentyneenä nukkaantunutta, ajan saatossa lyttyyn astuttua mattoa. Miksi Andy tahtoi tietää? Tai no, olihan se melko yleinen kysymys teini-ikäisten – etenkin poikien – keskuudessa, mutta Remukselle hyvin arveluttava sellainen.
”En minä oikein tiedä. Kuka sinusta?”
”Jos kerron sinulle, et saa kertoa siitä eteenpäin”, Andy vannotti. ”Lupaathan?”
Remus nyökkäsi. ”Lupaan.”
”Miles Fletcher. Hän käy seitsemättä luokkaa.”

Remuksen suu raottui, mutta hän koetti kovasti olla näyttämättä äimistystään, olihan Andy kertonut sen hänelle luottamuksellisesti. Saattoiko Miles -nimisiä tyttöjäkin olla? Remus ei oikein uskonut siihen.
Andy vilkaisi häntä. ”Tiedän, tämä kuulostaa oudolta…”
Remuksen täytyisi saada jotakin ulos suustaan. Toinen poika näytti olevan hieman häpeissään, eikä tavoistaan poiketen saanut sanotuksi mitään. Remuskin tunsi itsensä kumman vaiteliaaksi.
”E-ei se niin oudolta kuulosta…” hän mutisi, ”minä vain hiukan… yllätyin.”
”No, se on ihan ymmärrettävää”, Andy naurahti, vaikkakin aavistuksen väkinäisesti, ”tunnut vain jotenkin niin luotettavalta ja… suvaitsevalta tyypiltä…”
Remuksen elämään vaikuttava, kuukausittainen seikka ei jättänyt hänelle varaa olla suvaitsematta. Hänelle teki liian usein tiukkaa vain oman itsensä suvaitsemisessa, mutta jopa se oli alkanut nykyisin onnistua paremmin. Hän oli alkanut luottaa enemmän omiin valmiuksiinsa lähes tavallisena ihmisenä, jolle vain yksi viikko kuussa kului enemmän tai vähemmän uupuneissa merkeissä, sekä yksi yö kuussa aina erittäin tuskaisissa ja kesyttömissä sellaisissa.

”Mmh, niin se taitaa vähän olla”, Remus myönteli, eikä voinut olla miettimättä tilanteen silkkaa merkillisyyttä. Kun Andy oli esittänyt hänelle taannoisen kysymyksen, oli Remuksen mieleen putkahtanut ensimmäiseksi kuva henkilöstä, jonka kanssa hän oli tekemisissä päivittäin ja joka myös nukkui hänen kanssaan samassa nurkkauksessa makuusalia, sekä tiesi hänen salaisuutensa, ja joka taatusti ja kenenkään kiistämättä kuului Koulun Vetävimpien Tyyppien kärkeen. Ei se ollut hänelle mikään yllätys ollut, hän oli tiedostanut sen niin kauan kuin pystyi muistamaan, mutta sen ääneen sanomista Remus ei olisi ikimaailmassa edes harkinnut. Ja sen jälkeen Andy oli vastannut kysymykseen jotain aivan muuta kuin mitä Remus olisi ikänään tullut otaksuneeksi, ja jonka pohjalta hänen oli pakko todeta tilanne jokseenkin erikoiseksi.

”Oletko sinä ihan oikeasti okei sen kanssa? Ajattelin vain, että olisi parempi sanoa heti, jos sinua sattuisikin häiritsemään –”
”Ei, älä huoli”, Remus sanoi, ”on maailmassa paljon vakavampiakin asioita.”
Andy hymyili. ”On muuten edelleen sinun vuorosi.”
Remus silmäili pelilautaa ja käski sitten kuningattarensa kolme ruutua oikealle. Vasta Andyn huudahtaessa 'shakki ja matti', tämä tajusi virheensä. Andyn vaalea torni liukui tyynen rauhallisesti hänen mustan kuninkaansa luokse murskaten sen sitten palasiksi.
Heidän välisen keskustelunsa johdosta Remuksen keskittyminen oli tosiaan herpaantunut. Hän ei ollut kunnolla keskittynyt viimeiseen siirtoonsa, ja sai nyt maistaa häviön katkeran kalkin.
”Ihka ensimmäinen häviöni”, Remus niiskautti.
”Oikeasti?” Andyn silmät olivat laajenneet. ”Mutta sittenhän taidan olla oikea shakkimestari!”

Remusta vähän hymyilytti. Tuskin Andy häntä tulisi kuitenkaan montaa kertaa voittamaan, ottaen huomioon mitä Remuksen voittamiseen tarvittiin.

*

”Kuutamo, söisit jotain.”

Sirius vilkuili Remuksen haarukkaa, jolla tämä pyöritteli perunanpuolikastaan. Täysikuun lähestyessä Remuksen ruokahalulla oli tapana kadota toisinaan.

”Jos sinulla ei olisi lainkaan nälkä, et söisi itsekään.”

Muut eivät koskaan motkottaneet siitä hänelle, olihan Remus selvinnyt ruokavalionsa turvin aina tähänkin asti. Heillä kun ei muutenkaan ollut tapana tekeytyä toistensa varaäideiksi – ystäviensä kohtalaisesta koulumenestyksestä huolehtimistahan ei oteta lukuun – vaikka vanhemmat melko kaukana olivatkin. Se ei varsinaisesti kuulunut heidän imagoonsa. Sirius asetti lihapullan lusikkaansa, sinkauttaen aterimella pian tähteen kohti Severus Kalkarosta. Lihapulla osui mustahiuksista miehenalkua niskaan, ja Sirius, James sekä Peter luonnollisesti käkättivät kovaan ääneen pojan suunnatessa heihin kiukkuisen katseensa. Remus sen sijaan oli vaiti, keskittyen tiukasti perunanpuolikkaansa paloittelemiseen kymmeneen pikkuruiseen osaan.

”Kannattaisi ehkä nostaa huppu päähän, Ruikuli, muutoin saatat nimittäin löytää sieltä myöhemmin vähän kaikennäköistä pikku purtavaa. Ja ai niin, saisihan sillä kätevästi piiloon myös tuon orgaanisella eritteellä peittyneen kuontalosi, vaikkei se hajuhaittaan autakaan”, Sirius ilkeili.
”Pidä jo se turpa kiinni, saatanan pesunkestävä kusipää”, Severus manasi. Muutama lähellä istuva rohkelikko puhkesi hirnumaan.
”Vai aletaan sitä jo koppavaksi”, James hyrähti, ”taidat kerjätä verta tuosta nokastasi. No, valitettavasti meillä on vielä ruokailu kesken, joten jos palataan asiaan ehtoommalla.”
Severus käänsi raivoisan katseensa takaisin oman tupansa pöydän suuntaan, sillä tiesi joutuvansa vain enemmän naurunalaiseksi jos tulisi vielä sanoneeksi jotain. Sirius ja James olivat kovin suosittuja, toisin kuin hän.

”Kehtasikin olla noin päällekäyvä”, James sihahti. ”Kiittäisi onneaan, etten kironnut häntä siltä istumalta.”

Ja Remuksen omaatuntoa kolkutti hieman. Toisinaan hän vihasi olla valvojaoppilas, jonka aina odotettiin puuttuvan asioihin. Jonka olisi pitänyt kyetä siihen.

”Ei jumalauta.” Toteamus kantautui Jamesin suunnalta. Remus käänsi muiden kelmien tavoin kysyvän katseensa häneen. James puolestaan tuijotti epäuskoisena ylös ikkunaan, josta sisään tulvi vuoroin kirkas auringonpaiste, vuoroin pääskysten kimeä liverrys.
”Puuskujen onnenpäivä”, poika sylkäisi, hampaat tiukasti yhdessä, ”tämä alkaa mennä jo yli.”
”No, etpä ainakaan voi syyttää itseäsi tai joukkuetta, jos ette voita”, Peter totesi, yrittäen tavoitella positiivisuutta, ja epäonnistuen siinä Jamesin ilmeestä päätellen lahjakkaasti.
”Mutta, sehän kuulostaakin mainiolta”, James tokaisi muka-ilahtuneella äänellä, ”yritämme miten paljon tahansa, häviämme joka tapauksessa. Niin on vain tarkoitettu.”
”Älä lannistu, Sarvis”, Remus sanoi, ”se nähdään vasta huomenna. Olette sitä paitsi treenanneet niin paljon että luulisi teidän voittavan puuskupuhit leikiten. He harjoittelivat puoli tuntia siinä missä te harjoittelitte tunnin, muistatko?”
”Kuutamo on oikeassa”, Sirius lausahti, ”mitäpä sitä etukäteen murehtimaan. Te olette höyryjyriä, pahuksen kestäviä sellaisia, teitä eivät amatöörit lannista. Te jyräätte.”

*

”Minusta aurinko on kauniimpi illalla.” Remus veti sieraimiinsa suuren annoksen syysilmaa, koettaen erottaa siinä muutamien, aikaisin pudonneiden lehtien tuoksun.

”Mutta minä näkisin sen silti mieluummin aamulla”, tumma nuorukainen sanoi, ”on mukavampaa herätä kauniiseen päivään kuin rummutukseen, jonka sadepisarat aiheuttavat osuessaan ikkunaan.”

Kelmit oleilivat järven rannalla vakiopuunsa alla, joka oli vaihtanut väriä kesänvihreästä kellertävään. Sirius istui sikiöasennossa nojautuen puuta vasten, James loikoili syksyn viilentämällä nurmella kädet niskaa ja takaraivoa tukien. Peter pyydysti niittyperhosta ja Remus oli kiivennyt puun matalimmalle oksalle istumaan. Ilmassa erottui edelleen sateen jättämä vieno tuoksu ja James tunsi, kuinka vesi imeytyi hiljalleen hänen paitansa selkämykseen tehden ilmasta kylmemmän tuntuisen.

”Katsokaa, sain kaksi!” Peter syöksähti heidän luokseen. ”Seuratessani toista se johdattikin minut tämän eksoottisenvärisen lajitoverinsa luokse. Nämä ovat todella harvinaisia!”
”Jätä ne hyönteiset rauhaan”, Sirius huokaisi laiskasti. ”Niiden siitepöly jää tuon lasipurkin pintaan ja sitten ne eivät enää lennä. Kuutamo, sano hänelle jotain.”
”Matohäntä, sinun ei kannattaisi ärsyttää Anturajalkaa, muuten hän tulee ja vapauttaa perhosesi tai jotain muuta dramaattista”, Remus totesi seesteisesti.
”Hyvä on, vapautan ne itse”, Peter sanoi, tavoitellen loukkaantunutta sävyä. Hän avasi kannen ja katsoi nyrpeänä kahden perhosen matkaa jäljettömiin.
”Pääset siitä kyllä yli”, Sirius vakuutti. ”Se saattaa kestää tovin ja viedä sinulta voimat, mutta ajan oloon huomaat ajattelevasi sitä koko ajan vähemmän.”

”Pojat, lähdetään sisälle, minua paleltaa.” James hytisi silminnähtävästi. ”Selkäni on läpimärkä.”

He tervehtivät vastaantulevaa Dumbledorea, joka hymyili heille lämpimästi. Koulun käytävälle päästyään he kapusivat portaat ylös oleskeluhuoneeseen, missä Sirius sanoi haluavansa pitää heidän kesken palaverin koskien tulevaa halloweenia. He istuivat sohvalle ja tuoleille.

”Me pidetään kemut”, Sirius kuiskasi. ”Isot sellaiset, missä ei juotavan määrästä tarvitse huolehtia. Kai te olette mukana?”
”Tietysti me ollaan”, James lausahti, ”vai mitä velikullat?”
”Ilman muuta”, Peter totesi kerkeästi. Remus arveli kysymyksen olleen suunnattu lähinnä häneen itseensä.
”Joo, mukana”, hänkin suostui. Ei hänellä mitään juhlia vastaan ollut, kunhan hänen ei tarvitsisi toimia maistajana Siriuksen sekoitusten kanssa. Onneksi Peter hoitikin mielellään sen puolen.
 ”Hyvä. Me aletaan levittää sanaa. Tästä tulee hyvä juttu”, Sirius intoili.
”Meidän pitäisi keksiä jotain muutakin”, James lausahti, ”vähän niin kuin viime vuonna. Jotakin säväyttävää.”
”Joo, se feikkikurpitsahirviö oli tosi nerokas”, Sirius muisteli.
”Aaveet eivät tykänneet”, Peter huomautti, ”sir Nicholas loukkaantui, koska me ei oltu saatu sen hirviön kurpitsapäätä pysymään paikoillaan ja hän luuli, että me tehtiin hänestä pilaa.”
”Se oli sääli”, Sirius harmitteli, ”hän ei näyttäytynyt sen jälkeen viikkoon, eikä me voitu selittää että se oli puhdas väärinkäsitys.”
”Varotaan loukkaamasta aaveita tänä vuonna, varsinkaan Veristä Paronia”, Peter sanoi ääni värähtäen. ”Siitä ei syntyisi mitään kaunista.”

Ja sinä iltana James makasi vuoteessaan poikkeuksellisen levollisin mielin. Enää ei mitään olisi tehtävissä huomisten kisojen suhteen. Edessä saattoi odottaa tappio, mutta hän uskoi toisin. Rohkelikon pelaajat eivät olleet kuin ketkä tahansa huispaajat; heiltä löytyi yhteishenkeä sekä tahdonvoimaa, nopeutta ja oveluutta. He taatusti pitäisivät riman korkealla, aivan kuin olivat pitäneet tähänkin asti. He olivat kokemuksen harjaannuttamia, pahuksen kestäviä höyryjyriä, joita eivät puuskupuhien amatöörikiipijät tulisi helposti lannistamaan.



« Viimeksi muokattu: 21.02.2010 10:51:42 kirjoittanut kaokaros »
Onko sulla haavepaikkoja, joihin menet
aina öisin jos et muuten unta saa?
Rakastatko aamuja vai iltaruskon kajoa,
kun purppuroitu taivas lakoaa?

kaokaros

  • ***
  • Viestejä: 21
Vs: Huurteen kätkemä, (S/R, R/OC, J/L), 2. luku 31.1
« Vastaus #4 : 24.04.2010 11:52:45 »
Kiitoksia Mustalupiini jälleen ihanasta kommentista, oivoi olet ihana n_n hih, ja mukavaa kun tykkäsit tosta siirtosysteemistä, se oli munkin mielestä kiva. :D

A/N: Anteeksi kun tässä on mennyt näin kamalan kauan :// mut toivottavasti luku on mieluinen. :)


3. luku

Aamun koittaessa Remus kuuli peittonsa alta, kuinka tulevat huispauskisat olivat rohkelikkojen keskuudessa suosittu puheenaihe. James oli jo täysissä pukeissa valmistellessaan pelaajia tulevaan koitokseen, jonka katselusta saataisiin ikkunasta pilkottavan aamun tuulisesta olemuksesta päätellen nauttia valoisassa ja melko viileässä säässä.
”Sarvihaara selvästi nauttii kapteeniudestaan”, Sirius totesi aavistus aamunkäheyttä äänessään, istuessaan Peterin tavoin vielä tokkuraisena vuoteellaan, mutta huomattavasti Peteriä pirteämmän oloisena.
”Hän elää sitä varten”, Peter täsmensi neuvokkaasti.
”Ei, vaan Lilyä varten”, Remus korjasi tyynyään vasten.
”Ai, oletkin jo hereillä”, Sirius lausahti, ”tule tänne kanssamme pohtimaan Jamesin elämäntarkoitusta.” Hän virnisti. Remus päästi myötätuntoa herättävän äänen hinautuessaan istumaan.
”Älkää elätelkö liikaa toiveita sen suhteen. Aih, päätäkin särkee.”
 
*

Remus röhnötti viileää aamiaispöytää vasten. Hänen mielensä ei tehnyt juustovoileipää, eikä pahemmin muutakaan, mitä pöydällä oli tarjottavana. Hän kuunteli puolella korvallaan Siriuksen ja Jamesin sanailua jostain typerästä aiheesta, jonka jauhamista olisi takuulla voinut jatkaa loputtomiin, ja seurasi Siriuksen etäisiä, mutta sitäkin tarmokkaampia käsienliikkeitä tämän selittäessä asiaa omasta näkökulmastaan. Remuksen sattuessa vilkaisemaan Peteriä tämä selvästi yritti rikkoa myyttiä siitä, kuinka nopeasti kokonaisen voileivän voikaan todellisuudessa ahmaista.

Voi kunpa Remus vielä piristyisi. Hän ei halunnut pilata muiden päivää oman voipumuksensa takia. Hän suunnitteli jo sulkevansa itsensä pimeään luutakomeroon loppupäiväksi pois muiden iloa viemästä.

”Kuutamo”, Sirius huhuili pöydän yli, ”piristy vähän. Tänään on huispauskisat, me voitetaan, ja me juhlitaan. Murjottaminen ei ole millään tasolla loogista. Mieti, sinun ei edes tarvitse istua kaatosateessa seuraamassa urheilulajia, josta et kieltämättä ole osoittanut olevasi erityisemmin kiinnostunut. Takuulla virkistävä ajatus. Varmasti yhtä virkistävä, kuin kurpitsamehunroiskeet olisivat naamallasi – ”
”Älä”, Remus pyysi. ”Pyydän, älä.”
”Noh, en minä sitä oikeasti aikonut tehdä”, Sirius protestoi, ”koetin ainoastaan iskostuttaa virkistäviä ajatuksia päähäsi, mutta se taitaa olla aika epätoivoista…”
”Olen pahoillani…”
”Nääh, älä viitsi olla. Minulle tulee kamalan syyllinen olo jos sinä pyydät minulta tuollaista anteeksi. Se saa minut tuntemaan itseni täysin empatiakyvyttömäksi olennoksi.” Sirius veti suunsa siriusmaiselle mutrulle, joka kirvoitti Remuksessa väistämättä pienen naurahduksen.
”Anturajalka hyvä, tiedän, kuinka ylitsepääsemättömältä tämä kuulostaa, mutta ole hiljaa”, James rukoili, ”sinä todella hermostutat minua. ” Hän puri etusormensa kynttä varsin levottomana. 
”Hyvä on, hyvä on”, Sirius sanoi hitaasti. ”Rauhoitu, äläkä unohda hengittää…

*

”James, olet lyömätön!”
Sirius seisoi katsomon hulinassa. James kiisi talvisäässä ilman halki jahdatessaan kaatoa, kasvoillaan keskittynyt ilme.
”Totta tosiaan, minua ei ole taidettu tämän pelin aikana lyödä vielä kertaakaan...” hän mutisi lentäessään kelmikolmikon ohi.
Tarkkakuuloinen Remus, joka seisoi Siriuksen oikealla puolella tutisten välillä kylmästä, oli luonnollisesti kuullut kommentin ja naurahti sympaattisin elkein, sillä James tapasi huispauksessa saada harvinaisen usein mailasta päähänsä keskittyessään sujauttamaan kaatoa salkoon ja osuessaan siten vastajoukkueen lyöjän tielle – tosin koskaan itseään pahastikaan satuttamatta.
”… Dawson syöksyy kovaa kyytiä kohti maalisalkoa, Keith vastassaan ja… 50–60 rohkelikoille!” Andy Bennet kuulutti selostamon penkiltä.

Remus havahtui jonkun heilutellessa harmaita lapasia hänen nenänsä alla.
”Sinä taidat tarvita näitä kipeämmin kuin minä.”
Remus oli aikeissa sanoa Siriukselle vastaan, mutta päätyi kuitenkin pysymään hiljaa tämän peräänantamattoman päättäväisen katseen alla, tyytyen ottamaan ne vastaan kiitollisena hymyillen. Täytyi myöntää, pehmeät villalapaset lämmittivät hänen käsiään mukavasti. Remus tunsi pienen, polttelevan kirvelyn veren alkaessa jälleen pikkuhiljaa kiertää hänen sormissaan.
Rohkelikkojen etsijä Richard Austen lensi aivan Jamesin edestä ja piti katseensa tiukasti naulittuna yhteen, siivekkääseen pisteeseen. James ravisti päätään.
”…Austen kurottaa kohti kullankiiltävää sieppiä, Puuskupuhin etsijä McGorren aivan kiinni kyljessään. Oh, sieppi luiskahtaa pois. Austen vaihtaa suuntaa tuupaten McGorrenia, siepin kääntyessä ympäri… ja Winslet tekee sillä välin maalin! 90–70 puuskupuheille! ” Andy selosti hengästyneenä.
”Andy on kyllä vertaansa vailla tuolla selostamossa”, Remus totesi huvittuneesti hymyillen.
Olihan Siriuksenkin se myönnettävä, vaikkakin hieman katkerana. Nyt hän epäili, että syy siihen, miksei häntä oltu valittu kyseiseen pestiin, oli pitkälti hänen suosionsa. Varmaankin he vain ajattelivat, että hänen kilpatoverinsa olisivat kumminkin valittaneet siitä kuinka hän aina pääsi kaikkialle sen vuoksi, että oli niin suosittu. Ja eihän se edes ollut hänen omaa syytään, Sirius pohdiskeli nyrpeänä. Tietenkään ei.

”Austen saavuttaa, haroo ilmaa, kuroo, ja... ja – hän – nappaa – siepin! Rohkelikot voittavat pistein 90–220!” Andy huudahti ihastuksissaan.
Rohkelikkokatsomo puhkesi kauas kantaviin suosionosoituksiin, peittäen siinä ohessa puuskupuhien taholta kantautuvan pettyneen mylvinnän.
”Peter on minulle auki 25 sirppiä, hän halusi jostakin hämärästä syystä lyödä vetoa puuskupuhien puolesta”, Sirius selitti Remukselle hilpeänä.
Remus katsahti syyttävän kummeksuvasti Peteriin, ja tämä väläytti hänelle hymyn, mikä ilmeisen tekaistussa viattomuudessaan paljasti hänet oitis syylliseksi kaikkeen.
”Mikä kumma sinuun on mennyt, Matohäntä? Lyödä nyt vetoa oman tupansa häviöstä”, Remus tuhahti, rypistäen hämmästyneesti kulmiaan.
”No niin, kun… minä tarvitsin vähän rahaa”, Peter lausahti surkeana, näyttäen jo itsekin unohtaneen mitä järkeä oli ideassaan alun alkaen nähnyt.
”No, nyt sinä menetit rahaa”, Sirius tokaisi ykskantaan. Hänen suustaan se kuulosti lähinnä ilouutiselta.
”Kuvitteletko sinä tosissasi”, Peter parahti epäuskoisella äänellä, ”että minulla on varaa maksaa sinulle kahtakymmentäviittä sirppiä?”
Sirius kohautti harteitaan.
”No, ei sille sitten kai mitään mahda.”
”Mitä? Voi Merlin, Anturajalka… olet paras!” yllättynyt Peter miltei kiljahti, mutta vaikeni Siriuksen nostaessa sormensa äkisti ilmaan.
”Tarkoitan, virallisestihan näissä tilanteissa on tapana periä kohtuullista viivästyskorkoa, kunnes rahat ovat kasassa”, hän selitti asiallisella sävyllä, joka muuttui astetta pirullisemmaksi, ”vai haluaisitko, että kysäisen Jamesin mielipidettä?”
Peter näytti kauhistuneen pelkästä ehdotuksesta.
”ÄLÄ – ei sanaakaan hänelle! Hän ei antaisi koskaan anteeksi.”
”Vaikka hän ansaitsisikin kuulla kunniattomasta tempustasi, en ajatellut kertoa. Mutta ne rahat minä kyllä tarvitsisin, mitä pikimmin, joten se korkojuttu astuu ihan oikeasti voimaan, jollet saa tämän viikon aikana rahoja kasaan.”
”Mutta –”
”Kuule, ei ehkä kannattaisi ehdottaa vedonlyömistä, jos ei ole sulmuakaan antaa.”
Peterin kasvoilta kuvastui neuvottomuus. Hänen pupillinsa näyttivät suurentuneen ja niistä suuntautuneen katseensa kohdistuneen epämääräiseen tyhjyyteen, ja avuttomana hän näpräsi taskunsa sisäkangasta, kunnes pienehkö toivonkipinä syttyi pojan häilyvään katseeseen.
”Hei… Remus kiltti, ei sinulla olisi vipata – ”
”Kuutamoa ei nyt sekoiteta tähän”, Sirius äyskähti. ”Et saa käyttää tuolla lailla hyväksesi hänen myötämielisyyttään!”
Peter huokaisi nöyrtyvästi painaen katseensa maahan. Viimeinenkin toivo päästä kiipelistä oli nyt hiipunut olemattomiin.
Remus puolestaan katsoi Siriusta kasvoillaan vaikuttunut ilme.
”Löytyihän sinustakin vähän empatiaa.”

*


Rohkelikkotornissa tunnelma hipoi kattoa. Kermakaljat kilisivät, stereoista jymisi tunnelmaa entisestään nostattavaa musiikkia, ja James oli jälleen tyttölauman piirittämänä – kuten aina rohkelikkojen voitettua pelin – ja näemmä nautti joka hetkestä, joskin pälyillen välillä ympärilleen.
”Sarvinaamalla riittää näemmä vientiä”, Sirius tokaisi huvittuneena. Tavanomaisesti myös hänen ympärillään pörräsi satunnaisia naispuolisia kihertäjiä, mutta pelaajat tietysti olivat tänä iltana suosiossa.
”Hän näyttää aivan siltä, kuin etsisi jotain…” Peter huomautti kolmikon istuessa takan reunalla pauhaavien kaiuttimien vieressä.
”Vaikeaahan se on arvata kenen perässä hän juoksee”, naurahti Sirius seuratessaan myötätuntoisen huvittuneena Jamesia.
”Ei hän ikinä luovuta sen Evansin suhteen”, Peter totesi. Sirius otti kulauksen kermakaljatuopistaan.
”En minä ainakaan jaksaisi juosta viittä vuotta saman tytön perässä”, hän totesi vankasti.
”Muistatteko, kun James näki hänet ensikerran matka-arkkunsa kera”, Remus sanoi, ”sen ilmeen muistan edelleen elävämmin kuin olisi tarpeen.”
”Siitä muistikuvasta ei varmaankaan pääsisi eroon edes taikakeinoin”, Peter arveli skeptisenä. Sirius veti naamansa irveeseen.
”Mutta”, hän lisäsi, ”eiköhän oteta Jamesin ja Lilyn ehkä joskus roihahtavalle rakkaudelle? Asettuisi sekin äijä joskus aloilleen.”
”Puhu sinä vaan omasta puolestasi.”
Peter ja Sirius kilistivät tuoppejaan. Sirius ojensi omaansa kohti Remusta, mutta huomasi kuitenkin juuri parahiksi ettei tällä ollut juotavaa, ennen kuin ehti läikäyttää kaljat ystävänsä paidalle.
”Mutta, Kuutamo, missä sinun virvokkeesi on?” hän kysyi ihmetellen.
”Tuota, ei oikein tee mieli”, Remus vastasi, aavistuksen vaivaantuneena. ”Katsos, minulla on hieman… outo olo, täällä on kuuma ja meteliä. Tiedäthän, ottaa korviin.”
Suden äärettömän hyvä kuulo oli luonnollisesti astunut aikaa sitten Remuksenkin elämään. Hän kuuli täysikuun lähestyessä aina pienimmätkin kalahdukset, eikä se tehnyt elämää välillä lainkaan helpommaksi.

Sirius loi häneen mietteliään katseen. Pian hän kohottautui liekehtivän takan reunalta ja laski vaahtoisen, mutta muutoin tyhjän tuoppinsa pöydälle.
”Odottakaa, käyn vähän säätämässä äänenvoimakkuutta.”
”Varo vaan, ettet käy sillä välin säätämässä vähän muidenkin kuin kaiuttimien kanssa.”
”Pöh, Matis, ilta on vielä nuori.”
”Uh, siirryttäisiinkö vaan mieluummin vähän kauemmas noiden kaiuttimien luota”, Remus ehdotti.

Pian sen jälkeen he katsoivat ympärilleen, sillä huoneesta oli alkanut kajahdella tusinoittain tulejo-loitsuja ja heti sen perään makuusalien oviaukoista syöksyä lumenvalkoinen tyynyparvi, joka lopulta epämääräisesti hajaantui ojennetuille käsille.
Kaikki oli todennäköisesti alkanut siitä, kun eräät neljäsluokkalaiset tytöt olivat tyynynsä kutsuttuaan aloittaneet tyynysodan, jonka seurauksena he olivat, tahattomasti tietenkin, tulleet huitoneeksi myös muita kanssajuhlijoita.
Tyynyjä suurenneltiin, jonka jälkeen niiden loisiminen alkoi. Pian jättimäiset päänaluset puhkesivat toistensa perään hakkaamaan omin päin kaikkea, mikä niiden eteen sattui, ellei niille oltu erikseen valittu kohdetta, jota vainota.

Remus oli epäonnekseen valittu kohteeksi. Eräs muhkea tyyny leijui äkkiarvaamatta hänen eteensä ja alkoi huitoa hänen kasvojaan. Remus yritti siepata sitä huonolla menestyksellä. Lopulta, monen turhauttavan yrityksen jälkeen hän sai kahmaistua tyynyn käsiinsä ja istahti nopeasti sen päälle. Hän koetti tiirata ympäriltään henkilöä, jolle tyyny mahdollisesti kuului, eikä aikaakaan, kun hän huomasi sohvalla rennosti lököttelevän Andyn tarkkailemassa häntä huvittunut virne kasvoillaan.
Olisi pitänyt arvata, Remus spekuloi, eikä edes vaivautunut kiroamaan päänalusta; hän säntäsi suoraa päätä kohti Andyn huvittunutta kuontaloa ja mätki häntä nyt jo muuten rauhoittuneella tyynyllä niin paljon kuin vain jaksoi ja ennätti, kunnes Andy vihdoin sai siepattua sen hänen käsistään.
Remus lysähti hänen viereensä hengästyneenä.
”Sinä siis lähetit sen kimppuuni”, hän tokaisi hieman näreissään, ”olikos nyt sitten hauskaa?”
”Et arvaakaan”, Andy heitti ja Remus muksautti häntä leikkisästi olkapäähän.
”Hmm, luulen, että me ollaan nyt sujut, eikö vain, Remus?” Andy kysyi.
”Luule vaan”, tokaisi toinen hymyillen. ”Taisit muuten todella ansaita sen selostajanpaikan. Oikein yllätyin, miten innostuit siellä.”
”Ai, kiitti. Tykkään siitä hommasta”, Andy virkkoi iloisena, ”sieltä on parhaat näkymät kentälle.”
”Takuulla”, Remus totesi, ”vaikka toisaalta, onhan peliä mukava katsoa myös ilman että joutuu olemaan yhtä mittaa ajan tasalla ja vastuussa viimeisimmistä tilastoista.”

*

”Mihin ihmeeseen Kuutamo katosi?” James kysäisi, palattuaan hakemaan lisää juotavaa.
”Tyyppi huomasi! Vastahan hän on ollut vartin poissa”, Sirius hymähti, ja otti kulauksen Jamesin pitelemästä tuopista.
”Joku ehkä täytti tyynynsä kivillä, ja hän makaa nyt jossain taju kankaalla”, Peter ehdotti.
”Matohäntä, olen sanonut tämän sinulle biljoona kertaa, ajattelet liikaa ja aina pahinta”, Sirius soimaisi. ”Katso nyt, sieltä hän jo tulee, eikä lainkaan niin rujon näköisenä kuin kolkatut yleensä.”

”Kimppuuni usutettiin tyyny”, Remus totesi toisten kysyvien katseiden alla, ja istuutui yhdelle niistä tuoleista, joita oli yksittäisinä ympäri huonetta.
”Tiesinhän!” Peter huudahti. Sirius huokaisi.
”Ja se oli varmaan täytetty kivillä?”
”Öh… niin millä?”
Remus huomasi, kuinka Siriuksen pitelemä tuliviskilasi täytti jo paikoitellen tehtäväänsä tämän artikuloinnin suhteen. Sen oli oppinut huomaamaan.
Siriuksen huomio kiinnittyi toisaalle.
”Hei, Tracy, kelpaisiko paukku?”
”Sirius, kysytkin vielä!”
Siriuksen käsivarsi jäi kuin itsestään lepäämään vaaleahiuksisen tytön olalle, eikä tyttö pannut lainkaan pahakseen. Hän otti hymyillen vastaan Siriuksen tarjoaman drinkin, ja joi sen Siriuksen pieneksi yllätykseksi pois kahdella kulauksella.
”Sinähän juot nopeasti, kun otetaan huomioon että on vielä kokonainen ilta edessä”, Sirius puheli virnistäen.
”No, ainahan sinä voit tarjota uuden”, tyttö hihitti ja sotki hänen jo ennestään sekaisia hiuksiaan.

Hetken päästä Remus huomasi istuvansa käytännössä yksin, sillä James oli mennyt koettamaan onneaan Lilyn kanssa, ja Peter jonkun lyhyenpuoleisen bruneten kanssa, eikä Siriuksestakaan ollut seuraa tämän iskettyä silmänsä vaaleaverikköön.

Remus nousi penkiltä aikeenaan siirtyä ylös makuusaliin, mutta päästyään portaille hän kuuli takaansa kysyttävän:
”Et kai sinä vielä aio lähteä?”
Hän tunnisti äänen kuuluvan Andylle, joka tuntui seisovan aivan hänen takanaan.
”Minua väsyttää”, hän vastasi todenmukaisesti, ja juuri sillä samalla hetkellä hänen suustaan pyrki suuri haukotus. Hän toivoi, ettei se saanut häntä näyttämään siltä kuin hän vain teeskentelisi väsymystään hieman liian yliampuvasti.
”Jaa”, Andy sanoi, hieman pettyneenkuuloisesti, ”kun ajattelin juuri tulla pitämään sinulle seuraa.”
Miettiessään Remuksen oli kyllä todettava itselleen kaivanneensa seuraa, ja iltatuokio Andyn kanssa ei tuntunut hänestä yhtään sen huonommalta ajatukselta kuin kaivautua sängynpohjalle vailla minkään sortin kelvollista kirjaakaan seuranaan, sillä Remuksella oli tämän päivän aikana ollut aivan liikaa tekemistä uhratakseen ajatustakaan kirjastossa pistäytymiselle.
”Voisin minä vielä hetkeksi jäädä”, hän myöntyi, ja lähti kävelemään Andyn kanssa takaisin oleskeluhuoneeseen, jossa vallitsi kohtalaisen ahdas ja ehdottoman meluinen ilmapiiri. 

”Haluaisitko että mennään jonnekin, missä on rauhallisempaa?”
”Suurin toiveeni tällä hetkellä.”    
He suuntasivat huoneen kulmaan joka oli toistaiseksi jätetty rauhaan, ja jossa vallitsi suoranainen harmonia jos verrattiin huoneen muihin tiloihin.
”Haluaisitko hakea jotain juotavaa?” Andy kysyi.
”Anteeksi, mutta minun ei nyt tee lainkaan mieli. Tietysti voit hakea itsellesi jos haluat.” Remus loi kasvoilleen pienen, hieman väsähtäneen hymyn.
”Ystäväsi nauttivat anniskelusta näemmä täysin rinnoin”, Andy sanoi vinkaten Siriuksen puoleen, joka oli siirtynyt vaaleaverikön kera vähän kauemmaksi juomatiskeistä, näyttäen viihtyvän melko läheisissä tunnelmissa tämän kanssa. ”Hän ei näytä kovinkaan… no, selvältä.”
Remus kohautti harteitaan. Se osa mikä hänen päänsä sisässä oli joskus kiinnittänyt asiaan erityisemmin huomiota, oli nyttemmin jo totuttautunut ajatukseen, että toiset pitivät sillä tavoin hauskan illan ja seuraavana päivänä kenties hieman huonovointisemman aamun, mutta yleisesti ottaen hänen ystävänsä ymmärsivät kaikesta huolimatta rajan eivätkä menneet aivan liiallisuuksiin, taivaalle kiitos.

”Mietin joskus, miten sinä olet voinut päätyä siihen seuraan”, Andy jatkoi huvittuneesti, ”sinähän olet… kun olet valvojaoppilaskin ja kaikkea. Tunnut välillä olevan ihan eri maata.”
”En tiedä itsekään”, Remus myönsi naurahtaen, ”jotenkin siinä vain kävi niin. Pelkkää sattuman kauppaa.”
Hän vilkaisi taas Siriuksen suuntaan, mutta laski pian katseensa nähtyään vaaleaverikön suutelevan tätä hiprakan yhä vain selvemmin erottuessa molempien olemuksesta. Remus sysäsi asian pois mielestään. Miksipä hän olisi vakoillut ystävänsä tekemisiä, ei hänellä mitään haluakaan siihen ollut. Ei todellakaan.
”Onko kaikki ok?” Andy kysyi, katsahdettuaan Remukseen. ”Et näytä kovin, öh, iloiselta.”
”Mitä…? Aa, on. Tietysti on. Haettaisiinko juomista?”
Remuksen mieliala taisi toisinaan olla aika vaihteleva, Andy päätti mielessään, eikä jäänyt sen enempää hämmästelemään tämän suhteellisen rivakkaa mielenmuutosta juomien suhteen.

*

”…ja lupaan tarjota sinulle Hunajaherttuasta juuri niin monta suklaarasiaa kuin vain tahdot, heti kun suostut myöntämään, että haluat nähdä mitä tämän väljän paidan alta löytyy.”
”Potter, älä – unta – näe.”
James näki Remuksen ja Andyn lähestyvän kohti juomapistettä, jonka äärellä hän oli viimeiset puoli tuntia viettänyt yrittäessään saada Lilyä lämpenemään yrityksilleen.
”Hei Remus, mukava nähdä”, Lily lausahti hymyillen heidän päästyä perille.  ”Joko sait sen hevoskotkakirjoitelman valmiiksi?”
”Sainpa hyvinkin, pakersin sen kanssa koko viikon.”
”Minun pitäisi vielä käydä kirjastossa etsimässä tietoa, mutta ajattelin, jos voisit lainata niitä löytämiäsi kirjoja minulle huomenna, voisin sitten kirjoitelman valmistuttua palauttaa ne muiden kirjojen mukana. Siis jos sinulle sopii.”
”Totta kai”, Remus lupasi, ”annan ne sinulle huomenna heti kun törmätään.”
Lily nyökkäsi. Jamesin ilme oli vaihtunut hivenen tympääntyneeseen. Remus huomasi sen.
”Älä viitsi”, hän sanoi hiljaa.
”Mitä?” James kysyi typerästi.
”Tiedät hyvin”, Remus totesi ärtyneesti, vastaten toisen syyttelevän oloiseen katseeseen. Hän lähti juomansa kera Andy perässään.
Lily taitaa pitää enemmän asiallisuudesta, James otaksui, ja päätti kehitellä kenties jonkun mielestä hivenen tungettelevasta iskutavastaan jotakin muuta.

”Ei taas mene mikään oikein”, Remus huokaisi lähinnä itsekseen, ja hörppäsi vaahtoisen kulauksen kermakaljastaan. Hänen silmistään näkyi väsymys, mikä harmitti Andya, sillä tämä olisi mielellään viettänyt Remuksen kanssa iltaa pidempäänkin.
”Kuinka niin?” Andy kysyi.
”En tiedä, kai minua vain väsyttää”, Remus sanoi.
”Virkeys on yliarvostettua”, Andy tokaisi. Remus naurahti.
”Sinäkö haluaisit sitten olla väsynyt?” hän kysyi. ”Ethän sinä edes koskaan ole väsynyt. Et ainakaan näytä sitä.”
”Olen minä joskus”, Andy vakuutti, ”ja juuri silloin tunnen olevani virkeimmilläni, niin tai no, vähän omituista, tiedän… mutkikas juttu.”
”Ei käy kieltäminen”, Remus sanoi. ”Olet siis pirteä siihen saakka, kunnes vain torkahdat jonnekin?”
”Ei se nyt aivan niinkään mene, mutta, se, tai siis…”
”Mutkikasta.”
”Niin.”
Remuksen mieleen putkahti, miten paljon Siriuksella oli ajoittain tapana puhua väsyneenä, vähän nuorempana ainakin. Toisinaan tämä saattoi hyperenergisenä hyppiä aiheesta toiseen, ja välillä sitä oli jopa varsin huvittavaa kuunnella. Eli toisin sanoen Remus tiesi jokseenkin hyvin mitä Andy ajoi takaa.
”Väsyneenä on vaikea ajatella selkeästi”, hän totesi.
”Silloin tekee helposti jotakin harkitsematonta”, Andy täydensi. Hänen käsivartensa hipaisi ohimennen Remuksen omaa, ja Remuksen katse siirtyi hetkeksi häneen. 
”Niin.”

Pienen hetken he vain tarkastelivat toisiaan, lähinnä katselivat silmiin. Andyn kasvoille kohosi pieni virne.
”Sinulla on ripsi silmäkulmassa, tiedätkö.”
Remuskin hymyili, ja pyyhkäisi sitten pienellä eleellä silmäkulmaansa. Andyn virne syventyi entisestään.
”Minusta tuntuu, että sinun luomesi alkavat painua väkisin kiinni.”
”Ai, näytänkö minä siltä?”
”No ehkä hieman.”
Andyn aikomus oli istahtaa eräälle tuolille, mutta silloin Remus tajusi kostohetkensä tulleen – ei Andy niin vähällä taannoisesta päässyt. Kelmien seuran myötä jopa Remuksen mieli saattoi tarpeen tullen kehitellä kovinkin ilkikurisia aatteita. Hän otti Andyn huomaamatta sauvansa esiin, ja vaihtoi sen avulla nopeasti tuolin ja erään lattialla lojuneen, muhkean tyynyn paikkaa.
Andyn reaktio oli juuri sellainen kuin Remus oli toiveikkaana kuvitellut.

”VOOU”, hän huudahti, mätkähtäen pehmeälle tyynylle, ”mit… mitä ihmettä?”
Nyt me ollaan sujut”, Remus totesi tyytyväisenä, eikä edes yrittänyt pyyhkiä pirullista virnettä naamaltaan.
”S-sinä teit tuon! Arvaa säikähdinkö, kun alla oli vain tämä saamarin… tyyny.”
”Itse halusit, että me ollaan tasoissa. Nyt me ollaan.”
”Lurjus, auta minut ylös.”
Remus teki työtä käskettyä, asetti kermakaljansa lähimmälle, tasaiselle alustalle, ja veti Andyn jaloilleen.
”Sinun kanssasi ei näköjään kannata pelleillä”, Andy nauroi.
”Luulitko, että pääsisit pälkähästä noin vain?” Remus tuhahti hymyillen.
”Hmm, sinulla on muuten vieläkin se ripsi”, Andy ilmoitti väliin virnistäen.
”Ai… no sepäs on sitkeää laatua”, Remus hymähti ja kohotti kättään poistaakseen sen, ”oikea taistelijaluonne.”
”Minä voin taistella sinun puolestasi”, Andy sanoi, laskien Remuksen käden omallaan, ja pyyhkäisi sormellaan ripsen varovasti hänen silmäkulmastaan.
Äkkiä hänen hymynsä muuttui jotenkin häilyvämmäksi, epävarmemmaksi, ja katse suuntautui jonnekin aivan muualle kuin Remuksen silmiin.
”Tuota, nyt on aika myöhä… tai niin”, Andy höpisi epämääräisesti ja laski kätensä, ”minun pitäisi ehkä päästää sinut, siis, kun olet varmaan aika –”
”Kiitti, Andy”, Remus sanoi suupieli koholla ja kosketti sormenpäillään kohtaa, mihin Andy oli koskenut. ”Kiitti.”
”Ei kestä”, Andy lausahti tavalla, joka kuulosti melkeinpä henkäykseltä. ”Mutta… voinkohan minä jatkaa vielä seuraavissa kisoissa… siis selostajana, koska minusta tuntui, että olin ihan kotona, tai no, siis, kyllä sinä tajuat…”
”Takuulla voit”, Remus vakuutti nyökäten, ja haukotteli tahattomasti. ”Sinä olit siellä kuin kotonasi, sen huomasivat muutkin.”
”Kuule, minusta vähän tuntuu, että jos en päästä sinua suosiolla, uinahdat pian seisaallesi”, Andy arveli hymyillen. Remuksen silmänaluset olivat melkoisen tummat, ja ajoittain luomet näyttivät peittävän lähes puolet hänen silmistään.
”Hmm, no taidat olla oikeassa”, Remus myönsi ja siemaisi tuoppinsa tyhjäksi. ”Kaipa minun on parasta lähteä nukkumaan.” Hän otti askeleen kohti portaikkoja.
”Nähdään huomenna ja… hyvät yöt”, Andy toivotti, ja Remus toivotti takaisin, jonka jälkeen hän lähti kulkemaan portaikolle. Portaikon keskivälillä hän ei voinut olla vielä vilkaisematta taakseen, ja näki Andyn siirtyneen parin kaverinsa seuraan. Miksi juuri tänään, hän mietti, kuunkierron piti tulla vaikeuttamaan hänen elämäänsä. Hän talsi loput portaat ylös tuntien itsensä lopen uupuneeksi.

*


Sirius tunsi, kuinka Tracyn vatsalihakset hytkyivät tämän nauraessa. Tyttö istui Siriuksen sylissä, Siriuksen kädet ympärillään. Sirius itsekin nauroi, nauroi jollekin mitä ei edes meinannut muistaa, ja tarttui tiukasti siihen hetkelliseen tunteeseen, kuinka ei tuntisikaan omia murheitaan, tai niitä, jotka tuntuivat hänestä niin kovin vähäpätöisiltä verrattuina joihinkin muihin, joita hän ei voinut kuin kuvitella mielessään.
Vaikka yhdet mitättömät mustelmat käsivarsilla, kun häntä oli pidelty vähän liian kovaa vähän liian myöhäisen kotiintulon jälkeen, olivatkin sillä hetkellä tehneet sekä kipeää että pelokkaaksi, ei hänen sentään tarvinnut kestää itse itselleen tahtomattaan aiheuttamaansa kipua. Sen oli tunnuttava kamalalta.

Joka tapauksessa nämä olivat niitä hetkiä, jolloin hän tiesi varmaksi, että oli joka ikisen huolen tai mielipahan saavuttamattomissa. Hän otti pitkän hörpyn paukustaan, ummisti silmänsä ja nielaisi, tuntien ikävien tunteiden hukkuvan jälleen vähän syvemmälle mielensä sopukoihin.
Ei sillä, että hän usein miettisikään kotiasioitaan, mutta koulunkeskeisillä huispauskisoilla oli tapana tuoda väistämättä hänen mieleensä se kerta, jolloin hänen isänsä Orion oli vienyt hänet ja Reguluksen katsomaan huispauksen maailmanmestaruuskisoja, ja sen myötä aika, jolloin he olivat vielä vanhempiensa silmissä tasavertaisia. Nykyään Sirius kiellettiin, ainakin periaatteessa, eikä häntä pidetty juurikaan minään, mutta ei se häntä pahemmin liikuttanut. Hän tunsi vihaavansa Mustien viheliäistä sukua, ja ennen kaikkea vihasi kuulua siihen.

”Tanssitaanko?”

Tracy veti Siriuksen kädestä jaloilleen, ja kun hidas kappale taustalla soiden he painautuivat toisiinsa kiinni, oli Sirius saanut tarpeekseen ajattelusta.

Onko sulla haavepaikkoja, joihin menet
aina öisin jos et muuten unta saa?
Rakastatko aamuja vai iltaruskon kajoa,
kun purppuroitu taivas lakoaa?

Sinu

  • ***
  • Viestejä: 119
Vs: Huurteen kätkemä, (S/R, R/OC, J/L), 2. luku 31.1
« Vastaus #5 : 24.04.2010 15:53:36 »
Oi ihanaa! Pitkä odotuksen jälkeen pääsee taas lukemaan! Tunnustan, että olin jo kokonaan unohtanut mitä kahdessa ensimmäisessä luvussa oli tapahtunut, joten luin nekin uudestaan. Oli kiva huomata, että uusi lukukertakaan ei puuduttanut vaan tuntui yhtä herkulliselta. *nam nam*

Pidän tavasta, jolla aika kulkee tässä fickissä. Se tuntuu jotenkin rauhalliselta, uskottavalta ja selkeältä, olematta kuitenkaan puuduttava. Myös hahmot tuntuvat elävän tässä ajassaan tiiviisti, eikä asioita vain hypi silmille. Andy on mielenkiintoinen sivuhahmo, josta lukee mielellään, ja tuntuu hykertelevältä huomata kuinka he lähestyvät Remuksen kanssa. Oli todella kultaista häneltä mennä pelastamaan Remuksen ilta, vaikkei Remus ollutkaan parhaissa ruumiin ja sielun voimissa.
Lainaus
”Mietin joskus, miten sinä olet voinut päätyä siihen seuraan”, Andy jatkoi huvittuneesti, ”sinähän olet… kun olet valvojaoppilaskin ja kaikkea. Tunnut välillä olevan ihan eri maata.”
Tämä kohta sai suupieleni ylös. Andy <3 On vaikea selittää sitä fiilistä joka tuli tuosta kohdasta. Sellainen "Ahaa! Sitä ollaan seurattu Remusta jo pidemmän aikaa", "Olenko aistivani pientä katkeruutta?" ja "Aika ovela tapa kehua..." ajatusten sekoitus. Ei täysin yksi selitteinen ja siksi nerokas.
Toinen suuren plussan arvoinen huomio oli tuo, että Remus kosti Andylle sen tyynysota-jutun. Ei Remus ihan koristeen vuoksi kuulu Kelmeihin. (;

Lainaus
”James, olet lyömätön!”
Sirius seisoi katsomon hulinassa. James kiisi talvisäässä ilman halki jahdatessaan kaatoa, kasvoillaan keskittynyt ilme.
”Totta tosiaan, minua ei ole taidettu tämän pelin aikana lyödä vielä kertaakaan...” hän mutisi lentäessään kelmikolmikon ohi.
Tällainen hurttihuumori puree todella hyvin. Lievää ironiaa ja sarkasmia, ja tietysti yhdistettynä oikeaan tilanteeseen, saa naurun irtoamaan herkästi. Nämä huumori kohdat eivät tunnu yhtään tekaistuilta ja ne sopivat hyvin kelmeille.
Lainaus
”Odottakaa, käyn vähän säätämässä äänenvoimakkuutta.”
”Varo vaan, ettet käy sillä välin säätämässä vähän muidenkin kuin kaiuttimien kanssa.”
Toinen nappi esimerkki hyvästä huumorikohdasta! Kilttiä muuten ottaa Peterkin huomioon tässä fickissä. Usein hän on joukossa vain näön vuoksi, mutta tässä hänellä on selvä, oma persoona ja ajatusmaailma. Sirius yrittää kouluttaa häntä... Voi! Se kommentti kivillä täytetyistä tyynyistä oli kyllä kruunuhuomio Peteriltä! Varsinkin se sitä seuraava keskustelun pätkä Remuksen kanssa oli lystikäs.

Ja lopussa oli vielä Siriuksen pään sisältä... Se jäi jotenkin ilmaan heitetyltä, ihan kuin se olisi sanonut "Tähän palataan vielä..." Ja minä todella toivon, että siihenkin palataan vielä. On jotenkin inhimillistä lukea Siriuksestakin inhimillisenä tapauksena, jolla on omat ongelmansa.
Toivon vain, että seuraavan kerran kun jatkoa ilmestyy, minun ei tarvitse lukea näitä kolmea lukua uudestaan... Tosin onhan se ymmärrettävää, että tällaisten täyteläisten, pitkien ja tapahtumarikkaiden lukujen kirjoittaminen vie oman aikansa. Kiitos kun kirjoitat tätä! Tämä on paras!
« Viimeksi muokattu: 24.04.2010 15:55:26 kirjoittanut Sinu »
Jag tänker banka dig gul och blå!

kaokaros

  • ***
  • Viestejä: 21
Vs: Huurteen kätkemä, (S/R, R/OC, J/L), 3. luku 24.4
« Vastaus #6 : 01.05.2010 12:56:20 »
Kiiitoksia Sinu kattavasta ja ihan käsittämättömän ihanasta palautteesta! <3 Aika hidasta tämän ficin kulku on kyllä ollut, mutta on tosi kiva kuulla ettei se ole susta kuitenkaan pitkäveteinen. ^^
Ja Peterin osalta... olen itsekin huomannut, ettei hänellä ole monissakaan ficeissä varsinaisesti persoonaa, mutta vaikka Peter myöhemmin tekikin sen mitä teki, tuntuu se musta kuitenkin realistisemmalta että hänelläkin on tässä oma osansa kelmien suhteen.

Ja joo, tämän kirjoittamisessa meni kyllä kauan, ja mulla saattaa nyt tän neljännenkin luvun tekemisessä mennä jonkin aikaa kun on niin paljon muuta, kuten koulujuttuja ja sen sellasta :/ mut ymmärrystä toivon :D
Onko sulla haavepaikkoja, joihin menet
aina öisin jos et muuten unta saa?
Rakastatko aamuja vai iltaruskon kajoa,
kun purppuroitu taivas lakoaa?

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Iik
 ihana yahtoo lisää!! Noi huumorikohdat pli kyllä ih parasta

-ways
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti