Kirjoittaja Aihe: Kirkkaita aamuja, K-11, James/Severus  (Luettu 2808 kertaa)

DanJoe

  • Vieras
Kirkkaita aamuja, K-11, James/Severus
« : 12.09.2010 19:21:44 »
Title: Kirkkaita aamuja
Author: DanJoe
Beta: Ei ole.
Genre: Romance, pikkuisen humour
Rating: K-11, mutta prologi matalampi.
Pairing: James/Severus
Summary: Ficci sijoittuu Severuksen ja Jamesin seitsemänteen vuoteen Tylypahkassa.  James ja Severus heräävät seitsemäsluokkalaisten juhlien jälkeen samasta sängystä, ja mitä kaikkea siitä seuraakaan. . .

Vastuuvapaus: J.K.Rowling omistaa kaiken Potter-maailmaan liittyvän, minä vain leikin hahmoilla ja omistan vain oman tarinani. En saa tästä rahallista korvausta.

A/N: Päätin kokeilla hieman harvinaisemmalla parituksella. Katsotaan, mitä tästä tulee, olkaapa hyvä.


                                                                             Prologi

Aamuauringonsäteet heijastuivat sisään Tylypahkan ikkunoista. Ne valaisivat eteishallin, tulivat sisään Suuren salin ikkunoista saaden pöytien pinnat kiiltämään.  Ne saapuivat Rohkelikkotorniin ja Korpinkynsitorniin, myös suurimpaan osaan luokkahuoneista, jotka ammottivat tyhjyyttään, sillä oli vasta aikainen aamu, ja sitä paitsi sunnuntai. Tähtitorni näytti kylpevän auringonsäteissä, jotka heijastuivat sisään myös pieneen makuuhuoneeseen linnan itäisessä siivessä. Auringonsäteet herättivät myös Severus Kalkaroksen, joka kyseisessä huoneessa nukkui. Hän haukotteli, siinä lyhyessä, sumeassa välivaiheessa, joka erottaa unen todellisuudesta, ja käänsi kylkeä. Sitten, hiljalleen hän alkoi herätä. Lopulta hän avasi silmänsä, ja häikäisevä auringonvalo tervehti häntä. Hänen päätään särki, eikä häikäisevän kirkas valo tosiaan auttanut asiaa. 
   Hän veti peittoa paremmin päälleen ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Hänen päässään jyskyttävä särky tuntui kasvaneen tuhatkertaiseksi.
-   Krapula, hän ajatteli ja sulki silmänsä kääntyessään poispäin ikkunasta. Kirkasta valoa hän ei nyt tosiaankaan kaivannut. . .
Ja siinä samassa hän tajusi jotain. Sängyssä oli hänen lisäkseen joku. Yhden pienen, ohimenevän hetken, joka ehkä kesti tuskin sekuntia, hän mietti miten ei ollut huomannut sitä aiemmin. – Päänsärky vain vei huomioni, hän ajatteli ja avasi silmänsä.
   James Potter makasi sängyssä hänen vieressään. Pojan tuuhea, takkuinen musta tukka oli tavallistakin sekaisemmin, ja tämä haisi alkoholin ja deodorantin seokselta. Jamesin hengitys oli rauhallista, ja tämä näytti olevan yhä syvässä unessa.
   Severuksen mieleen tulvahti heti ensimmäisenä kaksi kysymystä: - Miksi vitussa Potter oli hänen sängyssään? Miten helkkarissa tämä oli päässyt luihuisten tiloihin?
Mutta kun hän nousi istumaan, hän huomasi, ettei todellakaan ollut luihuisten makuusalissa. Hän oli pienessä, vaaleansinisessä huoneessa. Huoneessa oli vain vajaan kahden metrin korkuinen valkoinen vaatekaappi, sänky jossa he olivat sekä läjä vaatteita sängyn vieressä. Heidän vaatteensa, Severus tajusi, ja huomasi siinä samassa olevansa alasti. Potter samoin. – Mitä Merlinin hemmetin vitun paskan parran nimeen täällä tapahtuu? hän ajatteli.
   Hetken kuluttua hänen ajatuksensa selkeytyivät hieman. Muistoja alkoi tulvia hänen mieleensä eilisillasta. . . Hän oli juomassa seitsemäsluokkalaisten bileissä. . .kello lähenee kahta yöllä. . . humalainen Potter suutelee häntä. . .
-   Voi hemmetti, Severus kuiskasi hiljaa äänen ja vajosi takaisin sänkyyn.



A/N: Kommentit ovat of course rock  :)
« Viimeksi muokattu: 25.03.2015 06:44:55 kirjoittanut Kaapo »

bööö

  • Fici-koukussa. <333
  • ***
  • Viestejä: 79
  • Kauneus on kaunista, mutta Draco on hottia! NAM!
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #1 : 13.09.2010 16:04:22 »
Oikei upee!!!!!
Ihana!
Mutois kiva lukee jotain pidempää, mut toisaalt toi oli loistava noin lyhyenä...
Kirjottele enemmän noit!!!!!

Tiedän-että-rakastat-minua: Bööö
Väärinkäsityksiä & lemmenliemiä. (tähtitorni)
Hi everyone, this is Draco. (valvojaoppilaiden kylpyhuone)
Why you don't love me, like I love you? (valvojaopp...)
Dream comes true, before deed destroyed it. (tähtitorni)
Pokkapokeri. (kielletty metsä)
Kylmätalvi. (hunajaherttua)
Minä, sinä ja leikkimökki. (valvojaopp...)

DanJoe

  • Vieras
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #2 : 13.09.2010 17:31:07 »
Hauskaa että pidit tästä. Omasta mielestänikin vähän lyhyt, mutta tää onkin vasta prologi.

Jatkoa on tulossa piakkoin. Kiitos kommentista.

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #3 : 13.09.2010 19:12:53 »
Tämä oli hyvä alku. Haluan enemmän. Prologi oli aika lyhyt, mutta toivottavasti itse luvut ovat pidempiä<3


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

DanJoe

  • Vieras
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13, luku 1. tullut 18.9.10!
« Vastaus #4 : 18.09.2010 17:57:20 »
A/N: No niin, sain nyt ekan luvun valmiiksi. Toivottavasti tykkäätte!









                                                                                             Luku 1.


James Potter avasi silmänsä uneliaana. Heti ensimmäisenä hän tajusi, ettei ollut Rohkelikon makuusalissa. Sitten hän tajusi että hänen päätään särki. Särky jyskytti hänen päässään, ja hän pystyi haistamaan alkoholin hajun röyhtäyksestä, joka häneltä pääsi. Ei tarvittu kovin nokkelaa tyyppiä päättelemään että hän oli krapulassa.
- Potter, mitä helvettiä tämä on? kuului vihainen ääni hänen vierestään.
   Ääni ei tehnyt mitään hyvää hänen päänsärylleen, ja hän kääntyi hieman ärtyneenä. Ja näki Severus Kalkaroksen yhtä aikaa hämmentyneet ja vihaiset kasvot.
- Mitä - ? James sai sanotuksi.
- No sitä minä kysyn sinulta! Kalkaros tiuskaisi. - Miksi helvetissä me olemme ilman vaatteita samassa sängyssä?
- Ilman vaatteita? James ihmetteli, ja tajusi sitten että he molemmat olivat alasti. Hän punastui.
- No. . . en minä. . .kun oikeastaan - en minäkään tajua! hän änkytti.
- Etkö? Kalkaros kohotti kulmiaan. - Kuulehan, mitä siellä seitsenluokkalaisten bileissä oikein tapahtui yöllä?
- Mitäkö? James sanoi. - Älä puhu noin lujaa. No en minä oikein muista. . .
- No Potter, minäpä muistan. Oltiin juotu jonkin verran, oli melkein aamu, ja sinä suutelit minua umpikännissä! Ja nyt. . .
- Mitä?
- Nii-in, koeta muistaa.
   James vajosi ajatuksiinsa. Muistikuvia alkoi hiljalleen tipahdella. . .hän oli ollut humalassa, muut Kelmit olivat jo menneet nukkumaan. . .hän suuteli Kalkarosta ja tämä vastasi suudelmaan. . .he tulivat tänne. . .hän oli painanut Kalkaroksen sängylle, suudellut tätä ja. . .
- Hemmetti! James sanoi.
   Hän oli harrastanut seksiä Kalkaroksen - Ruikulin kanssa! Mitä ihmettä? Hän oli ollut kyllä humalassa mutta silti, Kalkaros.
Kalkaros ei näyttänyt yhtään tyytyväisemmältä. Hän ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän kai päätti ettei voinut enää vain istua paikallaan.
- Minä häivyn täältä! hän tokaisi ja pukeutui nopeasti. Häntä hävetti olla alasti Potterin nähtävillä. Voi jumalauta. . .hän oli yhtä aikaa vihainen, hämmentynyt ja nolostunut. Potter makoili edelleen sängyssä äimistyneen näköisenä. Mokoma ärsyttävä ylimielinen. . .Kalkaros ajatteli vetäessään viimeisenkin vaatekappaleen päälleen. Hän ei olisi hämmästynyt jos Potter olisi tehnyt kaiken tahallaan, ihan vain nolatakseen hänet. . . sitä hän oli tehnyt kyllä jo ihan tarpeeksi sinä aikana, jonka hän oli ollut Tylypahkassa.
   Hän lähti huoneesta. Hän pamautti oven perässään kiinni ja lähti menemään puolijuoksua käytävää pitkin.

                                                               *

   James Potter tuijotteli huoneen vaaleaa kattoa. Se oli puinen ja valkoiseksi maalattu, siinä oli pieniä lohkeamia ja tummia oksakohtia. Hän ei tiennyt, kaunko oli maannut siinä, minuutin vai varttitunnin, mutta lopulta hän päätti ettei enää voinut vain maata aloillaan.
   Hän kohottautui istumaan ja vilkaisi seinällä olevaa kelloa. Se näytti varttia yli kuutta aamulla. Hyvä, kukaan ei ole vielä jalkeilla, James ajatteli. Häntä ei tosiaankaan huvittanut kohdata ketään juuri nyt. Hän halusi vain jonnekin miettimään tätä kaikessa rauhassa.
   Hän unohtui hetkeksi tarkastelemaa kelloa. Se oli melko uusi - siinä oli mustat reunukset, eikä sen lasikuvussa näyttänyt olevan naarmuakaan. Kello näytti olevan jästien tekemä. Kellon sekuntiviisari raksutti hiljalleen.
   James ravisti päätään ja käänsi katseensa pois kellosta. Hän nousi sängystä ja pukeutui. Hän hiippailisi takaisin rohkelikkojen makuusaliin ennen kuin kukaan huomaisi mitään. Hän ei tosiaankaan kestäisi jos joku saisi tietää. Ei tosiaankaan. James käveli huoneen poikki, avasi huoneen valkoisen oven ja astui käytävälle.

                                                                          *

John Deanson oli jo hereillä Jamesin tullessa Rohkelikkojen makuusaliin. Hän makasi hiljaa sängyssään, kasvot vasten tyynyä, liian unisena nousemaan ylös. Kun hän kuuli lähestyviä askeleita ovelta päin, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: Mitä ihmettä? Kuka tähän aikaan on liikkeellä? Hän oikaisi hieman jalkaansa muttei noussut istumaan.
   Hän käänsi päätään niin että näki tulijan. James Potter. Missäköhän tämä oli ollut? Luultavasti tekemässä jotain pilaa, Kalkarokselle kaiketi. . . hän sulki silmänsä. Mutta miksi muut Kelmit sitten olivat olleet täällä nukkumassa? Hän muisti menneensä nukkumaan samaan aikaan heidän kanssaan, kun James oli jäänyt vielä juhlimaan. Ja Sirius Musta, Peter Piskuilan ja Remus Lupin, loput kolme kelmiä Jamesin lisäksi nukkuivat edelleen.

                                                                           *

Severus Kalkaros astui sisään Luihuisten oleskeluhuoneeseen. Ketään ei näkynyt. Hyvä niin.
   Hän meni seitsemäsluokkalaisten poikien makuusaliin. Kukaan ei sielläkään ollut jalkeilla. Kukapa olisikaan? Kalkaros käveli sängylleen ja istui.
Voi hemmetin hemmetin hemmetin. . . soi hänen päässään. Hän kumartui ja peitti kasvonsa käsillään, ikään kuin itkisi. Mutta ei hän itkenyt, hän ei itkenyt koskaan julkisesti ja hyvin harvoin omassa rauhassaankaan. Viimeksi hän oli kai itkenyt viidennellä luokalla Pimeyden Voimilta Suojautumisen V.I.P-kokeen jälkeisen. . .fiaskon takia. Häntä oli nöyryytetty, häntä oli pilkattu ja hän oli menettänyt ainoan ystävänsä, Lily Evansin. Saman tien hänen päähänsä tunki lisää ajatuksia, jotka eivät suinkaan helpottaneet hänen oloaan.
Miksi miksi miksi ihmeessä minä menin haukkumaan Lilya kuraveriseksi!?!?
Nykyisin Lily tuskin vilkaisikaan Severukseen päin, muuten kuin halveksuvasti. Ei Severus mitään pahaa ollut tarkoittanut - hyvänen aika, hän oli ollut raivoissaan Kelmien, niin Kelmien takia! Kelmien! Kelmien, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä ensimmäisestä luokasta lähtien.
Mistä kaikesta se kaikki alkoikaan?
Sanoivat Kelmit (kitukoot joka iikka! hän totesi mielessään) ja melkein kaikki muut mitä hyvänsä, ja syyttipä Severus muuten itseään kuinka usein tahansa, hän ei ollut aloittanut tätä touhua. Ei. Se oli ollut James.
Tylypahkan pikajuna lähti raiteitaan pitkin kohti Tylypahkaa. Laituri numero 9 ¾ jäi nopeasti kaus taakse ja katosi lopulta näkyvistä. Severus istui vaunuosastossa Lilyn ja neljän pojan - Kelmien - kanssa.
Voi saatana miksi ikinä minä menin juuri siihen vaunuosastoon? Severus ajatteli.
Hän oli jutellut Lilyn kanssa. . .
- Tässä me ollaan, me mennään Tylypahkaan! Severus Kalkaros sanoi.
Lily Evans nyökkäsi hymyillen ja pyyhki silmiään. Hän oli itkenyt.
- Toivottavasti sinä olet luihuinen, hän sanoi Lilylle.
- Luihuinen? sanoi eräs vaunuosaston pojista, James Potter nimeltään. - Kuka haluaa olla Luihuinen, minä ainakin häipyisin mieluummin, entä sinä?
Sirius Musta oli istunut virnuillen vastapäätä Jamesia.
- Minun koko sukuni on luihuisia, Sirius Musta sanoi.
- Hemmetti, ja minä kun luulin että sinä olit hyvä tyyppi! James kauhistui.
- Noh, ehkäpä minä teen poikkeuksen, Sirius sanoi.


Severus oli vaipunut ajatuksiinsa, ja hätkähti, kun joku liikahti unissaan. Hän ravisti päätään ja suki hieman hiuksiaan. Sitten hän riisuutui ja kömpi sänkyynsä.

DanJoe

  • Vieras
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #5 : 07.01.2011 15:25:22 »
A/N: Anteeksi että meni näin kauan. Niille jotka tätä lukevat.

                                                                                                       Luku 2






Vuonna 1977 Petunia Evans, joka oli tuolloin 19-vuotias, muutti pois kotoaan. Se tapahtui sen jälkeen, kun hänen kaksi vuotta nuorempi sisarensa Lily Evans oli palannut kuudennelta luokaltaan Tylypahkan koulusta.
   Petunia itse sanoi, ettei jaksanut enää asua vanhempiensa luona – joku, joka ei tuntenut heitä hyvin olisi voinut luulla että syynä oli Lily. Sen jälkeen kun Lily oli paljastunut noidaksi, eivät hänen ja Petunian välit olleet olleet kovin hyvät. Tai niin ainakin ulkopuolinen voisi luulla.
    Ensijärkytyksestä (joka kesti puolisen vuotta) toivuttuaan Petunia sulatti asian, ja kun Lily palasi jouluksi kotiin kesken ensimmäistä vuottaan Tylypahkassa, olivat heidät välinsä palautuneet normaaleiksi. Varsinainen välirikko heidän välillään tapahtui vasta monia, monia vuosia myöhemmin. Aina siihen asti, kun Petunia muutti pois kotoa, heidän välinsä olivat hyvät. He eivät tiuskineet toisilleen sen enempää kuin ketkä tahansa muutkin teinitytöt, eivätkä juuri riidelleet, ainakaan vakavasti. Mitä nyt pientä kinaa oli.
   Mutta kun Petunia vuoden 1977 elokuussa muutti pois kotoaan, poikaystävänsä Vernon Dursleyn luokse Pikku Whingingiin, jäi yhteydenpito heidän välillään lähes olemattomaksi. He alkoivat erkaantua toisistaan, mutta pitivät vielä jonkin aikaa yhteyttä. Asiaa ei suinkaan auttanut se, että Vernon Dursley - joka kyllä tiesi että hänen tyttöystävänsä sisar oli noita – ei ollut maailman suvaitsevaisin ihminen. Hän sieti Petunian hiljalleen laantuvaa kirjeenvaihtoa Lilyn kanssa puolisen vuotta, sitten se loppui – joko Vernon käski Petuniaa lopettamaan tai sitten se loppui itsestään, kuka tietää.
Kun Lily Evans nyt sunnuntaiaamuna makasi sängyssään valveilla, tuli asia hänen mieleensä. Hän oli kirjoittanut Petunialle keskiviikkona eikä ollut saanut vastausta. Eihän Petunia muuten pöllöpostia käyttänyt, mutta aina ennen kun Lily oli kirjoittanut hänelle Tylypahkasta, oli tämä vastannut. Nyt oli kulunut neljä päivää eikä vastausta kuulunut. Lily alkoi miettiä, vastaisiko Petunia ollenkaan? Viitsisikö tämä edes avata kirjettä?
Mistä sinä revit tuollaisia ideoita, Lily? hän ajatteli itsekseen.
Petunia oli ehkä muuttanut pois kotoa, mutta eivät he missään riidoissa olleet.

                                                                    *

Oli torstai-iltapäivä, ja huispausareena kylpi auringossa. John Deanson, Rohkelikkojoukkueen kapteeni ja pitäjä, lensi korkealla salkojen yläpuolella lämmittelykierroksella. Tuuli puhalsi vasten hänen kasvojaan, hänen punaisen ja kullan kirjava kaapunsa heilui hänen takanaan kuin hän olisi ollut tulessa. Kasvoillaan hänellä oli huispaajan suojalasit.
   Hän laskeutui hiljalleen kohti maata, missä osa joukkueesta jo odotteli. Hän oli pannut heidät kaikki kiertämään kentän kaksi kertaa lämmittelyksi. Nämä olivat lukuvuoden toiset harjoitukset ja ensimmäinen kerta oli sujunut paremmin kuin hyvin. Hän oli mielestään koonnut upean joukkueen – jokainen jäsen lensi loistavasti ja osasi tehtävänsä.
   Hän laskeutui töyssähtäen maahan ja heilautti itsensä pois luudan selästä.
-   No niin, nämä ovat toiset harjoitukset tällä lukuvuodella, ja toivon tosiaan kaikilta samanlaista kuin viime kerralla. Ilmaan!
Kuului kenkien töminää, kun joukkueen jäsenet nousivat luudilleen, ja suhahduksia, kun nämä ampaisivat kirkkaansiniselle taivaalle. John itse nousi ilmaan viimeisenä, ja lensi maalisaloille. Jahtaajien ja pitäjien oli määrä harjoitella Johnin suunnittelemia kuvioita, sekä jahtaajien (tietysti!) myös maalien tekoa, samalla kun etsijä, Harold Wilson harjoittelisi siepin kanssa.

                                                                           *

Kun harjoitukset kahden tunnin kuluttua päättyivät, ja joukkue laskeutui hikisenä mutta riemuissaan maahan, oli John Deanilla täysi työ pidätellä riemuaan.
-   Tänä vuonna me voitetaan pokaali! hän tuuletti poikien pukuhuoneessa. - Aivan varmasti – kuulkaa, te ootte paras joukkue jonka oon ikinä nähny!
-   Älä riemastu, Johnnie, sanoi Fred Hatfield, yksi joukkueen kolmesta jahtaajasta. – Kohta sekoat niin että sinut viedään Pyhään Mungoon ja me saadaan heittää ne haaveet mestaruudesta.
-   Ota iisisti, Freddie, James Potter sanoi. – On meillä vähän syytäkin juhlia!
-   Niin! kajautti Harold Wilson, etsijä pukuhuoneen toisesta päästä. – Hei, me ei olla pitkään aikaan lennetty tälleen!
-   Niin mutta se ilo loppuu lyhyen jos Johnnie päätyy suljetulle osastolle, Fred Hatfield huomautti.
-   Noo. . .James sanoi muka harkiten. – Eiköhän me se keploteltaisi jotenkin sieltä ulos?
-   Niinkuin miten? sanoi Harold.
-   No, Kelmit ovat päässeet tyttöjen makuusaliin ja ties minne, en usko että Pyhä Mungo olisi paha juttu. . .James vastasi.
-   Joo, kyllähän te sisään Mungoon pääsette, mutta jonkun kuljettaminen pois sieltä on sitten eri juttu, Harold huomautti.
-   Pyhään Mungoon saa mennä kuka vaan, Fred sanoi. – Mutta ei niitä potilaita noin vain viedä sieltä pois.
-   No joo, James myönsi ja meni suihkupuolelle.

                                                                              *

Jamesin tullessa pukuhuoneesta olivat muut jo lähteneet, ja käytävä oli hiljainen. Jamesin tukka oli märkä, mutta hän ei välittänyt – oikeastaan hän piti märästä tukasta, jossain määrin.
Hitsi, hän ajatteli. Tätä menoa me voitetaan pokaali, ja pidetään sellaiset bileet että. . .
Bileiden ajattelu toi äkisti hänen mieleensä erään toisen asian, jolla ei ollut mitään tekemistä huispauksen kanssa. Kalkaros. Hän ei ollut nähnyt tätä sunnuntain jälkeen kuin pari kertaa ohimennen, mutta ei silti voinut olla ajattelematta tätä. (kukapa tällaisen jälkeen voisikaan? hän ajatteli.) Hän oli huomannut monta asiaa: yksi - hän ei ollut kiusannut Kalkarosta kertaakaan sunnuntain jälkeen, ja kaksi – hän kutsui tätä Kalkarokseksi eikä Ruikuliksi.
Hän ei enää ajatellut Kalkarosta samalla tavalla inhottavana kuin ennen.
Kylläpäs!
Ja tosiaan, hän ei ollut tehnyt lainkaan kiusaa hänestä yksinään tai muiden Kelmienkään kanssa. Hän koetti todistella itselleen että se johtui Huispauksen tuomasta innosta, mutta tiesi itsekin, ettei se ollut totta. Ei hän Huispauksen takia ennenkään ollut jättänyt Kalkarosta rauhaan.
Edelleen ajatuksissaan hän hoippui kohti Rohkelikkotornia, missä toivottavasti näkisi muut Kelmit.
 

                                                                                 *


Ei nähnyt.
Rohkelikkotorni oli tyhjillään kuin Siriuksen pää viime lauantaina. Hiiskaustakaan ei kuulunut. Yksi ikkunoista oli auki, heilui hiljaa vienossa tuulessa. Kullan- ja punaisenkirjavat verhot heiluivat hieman.
   Vaikka James pinnisti muistiaan, hän ei millään saanut päähänsä, miksi torni olisi tänään tyhjillään. Oli kello viisi iltapäivällä – eipäs vaan jo puoli kuusi. Oppitunnit olivat loppuneet jo ajat sitten.
Hemmetti, juuri minun tuuriani. Haluan puhua kaverreilleni vakavasti ensimmäisen kerran moneen viikkoon ja juuri silloin he katsovat parhaaksi livistää.
Hän käveli ikkunalle ja kurkisti pihalle. Ei liikettä.
-   Hemmetti, hän sanoi itsekseen ja potkaisi lähimpää tuolia.
Tuoli kaatui lattialle. Jamesin varpaat olivat osuneet tuolin jalkaan varsin ilkeässä kulmassa, ja hän laski kätensä jomottavalle jalalleen.
Miksi nyt, hän ajatteli. Ikään kuin ei-
harmittaisi jo tarpeeksi muutenkin.
   Nyt hänen päähänsä alkoi tunkea ärtymys. Missä ihmeessä kaikki olivat? Sirius oli yleensäkin tähän aikaan oleskeluhuoneessa, ja kaikki Kelmit olivat ennen huispausharjoituksia luvanneet olla täällä näihin aikoihin. Kun James Potterin huispausharjoitukset loppuivat.
-   Ei vittu ole reilua!
James tajusi sanoneensa sen
ääneen. Hiljaa kyllä, ja kun hän tarkemmin ajatteli, se oli kuullostanut ennemminkin tuskastuneelta äännähdykseltä, sellaisen kuin pikkupoika päästää kun hänet laitetaan arestiin tai hän on saanut kokeesta huonon numeron.
   Mutta hän oli sanonut sen silti ääneen.
Ei ollut hyvä puhua ääneen, se oli hänelle opetettu jo pienenä. Hänen isänsä nimittäin.
Hän oli ollut – sikäli kuin muisti – kahdeksan. . .tai seitsemän. Isä oli saanut hänet kiinni töhrimästä jästien koulun (ala-asteen, oli isä sanonut) seinää ja laittanut hänet arestiin.
   Vaikka James kuinka oli yrittänyt väittää, että seinä oli ollut töhritty jo aiemmin, parin isomman jästipojan toimesta aiemmin sinä päivänä nimittäin, ja että hän oli vain sattunut ottamaan maalipöntön ja isän pensselin mukaansa, oli isä laittanut hänet arestiin.
   Hän oli huutanut, potkinut, vääntänyt itkua.
Ja puhunut itsekseen.
Hän ei muistanut tarkalleen mitä, mutta muisti välillä jupisseensa jotain epäselvää, mitä tuskin itsekään oli tajunnut, välistä taas huutaneensa jotain niin että naapurit olivat alkaneet valittaa.



Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #6 : 07.01.2011 18:06:43 »
Oi, enpäs ole huomannut että tähän on tullut jatkoa, anteeksi, annathan anteeksi :-[ Voi, James. Minne muuten kaikki yhtäkkiä katosi?? Aika järkytys varmaan herätä Kalkaroksen vierestä :P Jatkoa, sinulla on edelleen lukijoita, älä unohda heitä!


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

DanJoe

  • Vieras
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #7 : 07.01.2011 20:03:38 »
Kiitos paljon. Iloista kuulla että on oikeasti vielä lukijoita.

Kolmas luku on tulossa. . .hmm. . .paha sanoa. Mutta kiitos.

DanJoe

  • Vieras
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #8 : 02.02.2011 03:48:35 »
A/N: Anteeksi että kesti.


                                                                                        Luku 3



Hei päiväkirja
minulla on ollut ihan järkyttävän outo viikko. Suonet siis anteeksi etten ole kirjoittanut? Arvasin, kiitos. No, nyt kirjoitan. Bileet eivät menneet ihan niin kuin suunnittelin. Päädyin nimittäin sänkyyn. Ja arvaa kenen kanssa? JAMES POTTERIN!
Mikä ihme minuun meni? Okei, en kerro yksityiskohtia, mutta hän teki aloitteen. . .mutta silti. Ymmärrät varmaan. Siinä on mielestäni ihan kenelle tahansa tarpeeksi syytä olla pitämättä päiväkirjaa viikkoon. Tai. . .joillekin se taas saattaisi kai tarkoittaa päiväkirjaan kirjoittamista suunnilleen joka tunti. Mutta minä en ole sitä tyyppiä.
Anteeksi jos en osaa kirjoittaa enempää, mutta koitan ymmärtää.
Severus

Severus laski päiväkirjan käsistään ja katseli taivaalle, jolle hitaasti laskeva ilta-aurinko maalasi värejään.

                                                                          *

Rakas päiväkirja
NYT MINULLE RIITTI! James Potter on ärsyttänyt minua IHAN TARPEEKSI ’’treffeille pyytämisillään’’ tarkoitan siis että ’’Heeeeeei Liiiiiiily, ensi viikonloppuna on Tylyahon viikonlop-’’ ja yleensä tässä vaiheessa annan hänelle litsarin päin naamaa. Mutta NYT RIITTÄÄ!!!!! Se vitun itserakas paskiainen saa luvan ymmärtää ETTEN MINÄ LÄHDE HÄNEN KANSSAAN ULOS! Seuraavan kerran kun hän tulee ruikuttamaan minua treffeille kanssaan, sanon tämän suoraan.
   Ja jos hän (tai mitä se ’’jos’’ siinä tekee) on tarpeeksi typerä yrittämään vielä uudestaan – minä kiroan hänet. Sairaalakuntoon. En voi taata etten käytä jotakuta niistä pimeyden taioista, joita Bella opetti minulle varmuuden vuoksi silloin lukukauden alussa.
Lily


Lily otti taikasauvansa esille pantuaan päiväkirjan pois. Se oli musta, kiiltävä (hän kiillotti sen ainakin kerran viikossa), kymmenen tuumaa pitkä. Hän heilautti sitä. Ikäänkuin olisi saanut siitä jotain itsevarmuutta.
  Hän kuvitteli miten kiroaisi Potterin. Hän melkein odotti sitä.
Hänen suunsa vetäytyi häijyyn virneeseen, ja vilkaistessaan peiliin hän säikähti itsekin nähdessään ilmeessään hitusen sadismia.
No jaa, sanoi ääni hänen päässään. Ilkeä, kylmä ääni mutta silti jollain tapaa. . .rehellinen? JÄRKEVÄ? Se on ihan oikein hänelle.
Hän melkein odotti sitä.

                                                                          *

-   Harmi vain, että hän odottaa turhaan, sanoi Remus Suuressa Salissa.
Sirius istui hänen vieressään Rohkelikkopöydässä ja tuijotti hajamielisesti eteensä. Hän otti punaisenkeltaisen lautasliinan korista edestään ja kuivasi käsiään siihen. Remus loi silmäyksen opettajainpöytään missä Dumbledore istui syntymäpäiväsankarin hattu päässään.
-   Niin, mitä sinä sanoitkaan? Sirius kysyi saatuaan kätensä edes jotenkuten puhtaiksi.
-   Että harmi että James odottaa turhaan, Remus vastasi. – Pitäisikö hakea hänet?
-   Dumbledoren synttäreihin? Hui hai. Parempi vain että hän ei ole täällä.
-   Niin mutta. . .no. . .tiedäthän. . .se ei olisi reilua.
-   Aivan, olisi todella julmaa tuoda hänet tänne.
-   Anturajalka!
-   Shh. . .
Dumbledore oli noussut seisomaan. Hän taputti käsiään yhteen. Hänellä oli yllään tummanvioletti kaapu, ja. . .vaaleanpunainen syntymäpäiväsankarin hattu. Violeteilla ja punaisilla koristeilla.
-   No niin, hyvät ystävät ja oppilaat. Kuten tiedätte, on tänään 96-vuotissyntymäpäiväni, ja sen kunniaksi. . .
-   Taas se alkaa, Sirius mutisi. Hän ei ollut ikinä kestänyt Dumbledoren löpinöitä.
-   . . .joten nauttikaa pöydän antimista! Hyvää ruokahalua!
Pöydille ilmaantui illan ruoka. Vanukasta, kalkkunaa, kanaa, lohta, sisälmyspiirasta, omenapiirakkaa, riisiä, pihvejä. . .Remus oli aika varma että näki pastaruoakiakin. Lasagnea.
   Sirius kävi ruokaan kiinni kuin sika limppuun,
Vertaus ei ole ihan hatusta vedetty, ajatteli Remus.
mutta sitten Remus mietti Jamesia. Olisi kai reilua kertoa hänelle. Raukka, ei muistanut Dumbledoren syntymäpäiviä.
   Äkillinen järjen valo heijastui hänen päähänsä ja hän älysi ettei se ehkä ollutkaan Jamesin kannalta ihan huono juttu. Välähdys meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja tilalle tuli se sisäinen ääni, jota hän itse kutsui mielessään ’’Valvojaoppilaan Omatunnoksi’’. Ja hän seurasi sitä tämän kerran.
-   Sirius? hän sanoi.
-   Mmh? Sirius vastasi suu täynnä ruokaa.
Remus odotti että Sirius söi suunsa tyhjäksi ja jatkoi sitten:
-   Haetaan Sarvihaara.
-   Onko pakko?
-   Minkälainen ystävä sinä olet?
-   Kelmi. Ja teemme vain hänelle palveluksen. . .Dumbledoren syntymäpäivät!
-   Älä viitsi!
-   Viitsinpäs!
-   Ihan sama, minä menen hakemaan hänet.
-   Ihan turhaan.
-   Miten niin?
-   Hän käveli juuri saliin.

                                                                                 *

Päästyään yli hetkellisestä itsesäälissä piehtaroinnista James alkoi selvittää ajatuksiaan. Missä kaikki olivat?
   Hän ei muistanut mitään erityistä tälle päivälle. Ei, Kelmit eivät olleet suunnitelleet mitään kepposta tälle päivää. Itse asiassa he olivat olleet koko viikon ajan melko rauhassa. He eivät olleet tehneet ainoatakaan kepposta, eivät edes mitään pientä kuten kuittailua Kalkaroksen ulkonäöstä. . .
   Seikka toi Jamesin mieleen pari ajatusta Kalkaroksesta jotka hän pakotti nopeasti pois päästään.
    Eikä koko tupa ollut voinut saada jälki-istuntoakaan.
Eikä. . .
     kokeita ollut. . .
Se taas toi hänen mieleensä sen asian. Dumbledore. Dumbledoren syntymäpäiväjuhlat! (Vaikka Jamesia harmittikin tilanne, ei hän voinut olla hymyilemättä ajatukselle. Dumbledore syntymäpäiväsankarina. Kakussa sellainen määrä kynttilöitä joiden sammuttamiseen tarvittaisiin todennäköisesti ämpäri vettä.)
   Se toi hänen mieleensä toisen muiston lapsuudesta.
James Potter, seitsenvuotias, istui ruokapöydän ääressä Potterien kotona. Talo oli isohko, kaksikerroksinen omakotitalo, joka oli maalattu punaiseksi vihreän harjakaton kera. Melko tuore maalikerros puupinnalla, siististi vedetty lautojen koristeeksi, kimalteli kevätauringossa – vai oliko silloin kevät? Se toi hänen mieleensä taas yhden muiston.
   Yksi harvoista asioista, joita James muisti neljänneltä elinvuodeltaan, oli kohtaus, jossa hän, isä ja äiti seisoivat uuden talon edessä juuri heidän muutettuaan sinne. Oli ollut kevätpäivä – ehkä huhtikuu, James ei muistanut varmasti - mutta taivas oli ollut pilvessä ja ilmassa oli tuskin viittä lämpöastetta, joten he olivat kääriytyneet tuulitakkeihin. Isä oli katsonut taloa katseessaan jotain ylpeyden ja tylsistymisen sekaista, jota James ei ollut siinä iässä osannut määritellä eikä osannut vieläkään.
   Hän oli seissyt siinä, tuijottanut taloa kasvoillaan se ilme, jota James ei oikein osannut tulkita. Hän mietti, oliko se tunne, jolle oli – kuten hänen tätinsä oli sanonut – nimi vain ranskaksi. Hän ei ollut aivan ymmärtänyt mitä täti oli tarkoittanut silloin.
   Äiti oli mennyt lähemmäs isää ja katsonut taloa hänen vieressään, puolittain häneen nojaten, poski tuskin kymmentä senttiä kauempana isästä.
-   Eikö olekin kaunis? äiti oli sanonut.
-   On. On se, isä oli sanonut. Ja tuntui että hän todella tarkoitti sitä. Todella tarkoitti. – On se.
Hän kääntyi hymyillen Jamesiin päin.
-   Mitäs pidät siitä poika?
James oli vastannut heti, kenties vilpittömän kuuloisesti, mutta tosiasiassa hän ei osannut päättää pitikö hän talosta vai ei. Ulkomuodosta tai sisäpuolesta. Mutta hän oli vastannut:
-   Kyllä, isä. Se on mahtava!
Ja isä oli pörröttänyt hänen hiuksiaan.

Se muisto, jota hän ajatteli miettiessään Dumbledoren syntymäpäiväkakun kynttilöiden määrä, oli se, jossa he istuivat ruokapöydässä siinä samassa talossa.
   Muuta siitä tapahtumasta hän ei muistanut kunnolla, mutta yksi asia oli painunut hänen mieleensä. Ruokana oli saattanut olla pastaa, mutta hän ei ollut varma. Hänen setänsä ja tätinsä, jotka olivat reilusti yli kuudenkymmenen, olivat syöneet heidän kanssaan. Ja jostain syystä (hän ei enää jaksanut muistaa tarkalleen mistä ja mihin aikaan) James oli sanonut sedälleen:                                     
-   Senkin vanha haaska!
Ja isä oli suuttunut.
Hän oli päätynyt arestiin jälleen kerran. Isä oli pitänyt hänelle sen pitkän luennon – ja sitä ennen lyhyen – siitä kuinka vanhoja ihmisiä piti kunnioittaa.
   James oli ollut arestissa monta tuntia. Ja puhunut itsekseen. Jupissut ja huutanut, kuten viimeksikin.
   Hänen tätinsä ja setänsä olivat lähteneet talosta pyydellen anteeksi että heistä oli ollut tällaista vaivaa.


James heilautti päätään, ikäänkuin olisi yrittänyt karistaa muistonsa pois. Tavallaan hän onnistuikin.
   Hän lähti kävelemään kohti Suurta Salia.


Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #9 : 03.02.2011 02:19:42 »
Ihan kiinnostava luku. Tässä luvussa oli kuitenkin aika paljon kirjoitusvirheitä, kannattaisi varmaan hommata beta. Siinä se rakentava. Mutta kuitenkin pidin tästä :D


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

DanJoe

  • Vieras
Vs: Kirkkaita aamuja, K-13
« Vastaus #10 : 12.02.2011 20:05:37 »
A/N: No niin, neljäs luku. Toivottavasti ei tällä kertaa löydy kirjoitusvirheitä, koitin olla huolellinen ja tarkistin.



                                                      Luku 4

Severus Kalkaros makasi sängyssään Luihuisten oleskeluhuoneessa auringon valaistessa huonetta. Oli ilta, aurinko oli jo laskussa, mutta juuri tällöin (sekä aamuisin) se näyttäytyi kauneimmillaan sille osalle Tylypahkaa, joka sitä jaksoi katsella. Se valaisi vuoret, sai järven pinnan kimmeltämään ja valaisi linnan seinät.
   Juuri nyt Severus ei kuitenkaan jaksanut keskittyä siihen. Hänen ajatuksensa askaroivat jossain aivan muualla.

Päivällä Kelmit olivat taas kerran nöyryyttäneet häntä. Kahdesti, itse asiassa. Ensimmäisen kerran, heti lounaan jälkeen matkalla loitsujen luokkaan. Silloin he olivat varastaneet pojan päiväkirjan tämän jätettyä laukkunsa lounaalla Suuren Saliin hetkeksi mennessään vessaan. Päiväkirjassa ei sinänsä ollut mitään kovin intiimiä (hän oli teini-ikäinen omine ''salaisuuksineen'' siinä missä muutkin) mutta silti. . .Sirius Musta oli lukenut päiväkirjaa käytävällä kovaan ääneen, Piskuilanin huudellessa ihmisiä lähemmäs katsomaan ''kuukauden kohupaljastusta - Ruikuli pitää päiväkirjaa'', ja Lupinin seisoskellessa syyllisen näköisenä taka-alalla oppilasjoukon seassa.
   Käytävä oli ollut täynnä ihmisiä matkalla tunneille, ja Piskuilanin huutojen seuraamana heitä oli ilmaantunut sinne lisää tasaisena virtana sitä mukaa kun Musta oli lukenut hänen päiväkirjaansa, hitaasti ja jotenkin irvokkaan juhlallisesti, pitäen välillä taukoja ja lukien tietyt kohdat halveksivalla korostuksella.
   Ja kaikki olivat nauraneet.
Hän, Severus, oli seissyt siinä avuttomana, naama punaisena, koettaen turhaan tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi. Ei se mitään auttanut. Musta oli vilkuillut häneen, samoin Piskuilan - muut olivat tuijottaneet häntä. Vuoroin häntä, vuoroin Sirius Mustaa.
   Toista ihaillen, toista halveksien.
Hänellä kävi mielessä - pienenä, häilyvänä ajatuksena - mennä lähemmäs ja yrittää tapella Mustaa vastaan, mutta hän hylkäsi sen saman tien. Mitä hän olisi Siriukselle mahtanut? Sirius oli lähes kaikessa parempi kuin hän, hän vain päätyisi roikkumaan ilmaan, jälleen kerran? Tosin ehkä niin kävisi joka tapauksessa.
 
  Käytävätapauksen, joka oli kestänyt kymmenen minuuttia, mutta tuntui ainakin kymmeneltä vuodelta, jälkeen he pääsivät Loitsujen tunnille, mistä taas välitunnille. Silloin Kelmit, kaikki neljä olivat tulleet hänen luokseen pihamaalla, kysellen kuinka hänen päivänsä oli mennyt.
- Hittoako se teille kuuluu? hän oli vastannut, tietäen mitä oli tulossa.
- Piditkö kenties päiväkirjaesityksestäni? Sirius kysyi ivalliseen sävyyn samalla kun nosti taikasauvansa.
   Ihmiset alkoivat vilkuilla heihin päin, jotkut norkoilivat lähemmäs. Esitys olisi tiedossa.
- En, nyt kun kysyit, vastasi Severus.
   Hän oli ottanut taikasauvansa esille jo heti kun näki Kelmit, vaikka tiesikin ettei siitä olisi apua. Heitä oli neljä yhtä vastaan, ja heistä ainakin kaksi oli parempia loitsijoita kuin hän. Tosin James pysytteli takana eikä ollut ottanut taikasauvaansa esille.
- Ikävä juttu, mutta ajattelimme pilata päiväsi vielä toistamiseen, Sirius tokaisi ja osoitti häntä sauvallaan virne naamallaan. - Ruikuli on sanonut ruman sanan, mitäs luulette, eiköhän hän ansaitse opetuksen?
   James otti taikasauvansa esille, mutta piti sen alhaalla. Lupin jäi häneen viereensä Siriuksen ja Peterin tullessa lähemmäs, Sirius sauva koholla ja Peter hänen vieressään virnuillen. Väkijoukkoa oli kerääntynyt ympärille jo jonkin verran, ja heidän ympärilleen oli alkanut muodostua laajahko piiri. Peterkin otti sauvansa esille.
- No niin, Ruikuli, olepas kiltti poika -
Severus heilautti sauvaansa salamannopeasti, kuului paukahdus ja Piskuilan sinkoutui viisi metriä ilman halki ja läjähti selälleen ruohikkoon.
- Tuon saat maksaa, Ruikuli! Sirius karjui.
- Karkot-
- Keholeijus!
Severus Kalkaros oli jo ehtinyt tottua tunteeseen, ikävä kyllä. Tuntui kuin köysi olisi kiristynyt hänen toisen nilkkansa ympärillä, ja siinä samassa hän leijuikin jo nilkastaan ilmassa, pää yli metrin korkeudella maanpinnasta.
   Severus pystyi poimimaan tilanteesta sentään yhden positiivisen seikan: Musta ei näemmä hallinnut kirousta kovin hyvin. Hän itse oli kokeillut loitsuaan pahaa-aavistamattomaan Mulciberiin, ja oli leijuttanut hänet yli kolmen metrin korkeuteen.
   Väkijoukko heidän ympärillään rämähti nauruun.

                                                                           *

Loppujen lopuksi Musta oli loihtinut hänen suustaan vaahtoamaan saippuaa, solvannut häntä ties kuinka monella tavalla ja lopuksi taikonut hänen hiuksensa vaaleanpunaisiksi.
   Hän oli saanut korjattua hiuksensa hieman taikaa käyttämällä, mutta se päiväkirjaepisodi oli ollut pahempi. Sitä ei saanut korjattua taialla. Henkisiä arpia ei voinut ommella kasaan eikä parantaa loitsuilla. Hänen isänsä, jästi nimeltään Tobias Kalkaros oli juoppo, hänen äitinsä parantaja nimeltä Eileen Kalkaros, omaa sukuaan Prinssi. Tobias oli osoittanut pienoista halveksuntaa vaimoaan kohtaan siitä pitäen, kun oli alkanut olla ilmiselvää että Severuskin omasi taikavoimia.
   Kenties hän oli jotenkin onnistunut hyväksymään sen, että hänen vaimonsa oli noita, mutta että hänen lapsensakin. Eikö hän sitä ollut voinut sulattaa? Ei ilmeisesti, hän alkoi ryyppäillä silloin tällöin Severuksen ollessa viiden tai kuuden. Hän ei muistanut ajankohtaa tarkoin, mutta oli kyllä huomannut kun isä, joka pienoisesta vaimoonsa osoittamastaan piikittelystä huolimatta oli kuitenkin vielä ''hyvän isän'' rajoihin menevä, eikä juurikaan juonut alkoholia (Severus oli oppinut sanan merkityksen kysyttyään sitä äidiltään jo nelivuotiaana), mitä nyt sunnuntaikalja silloin tällöin, alkoi säännöllisesti tuoda kotiin olutta ja juoda sitä sohvalla istuen.
   Hänen isänsä oli suhteellisen lihaksikas - ei atleettinen mutta aika urheilullinen - pitkähkö mies, jolla oli eteenpäin kammatut lyhyehköt hiukset. Hän ei vastannut TV-sarjojen stereotyyppiä ''vaimonhakkaajasta'', joka oli lihava, pukeutui hihattomaan valkoiseen paitaan ja istui päivät pitkät TV:n ääressä olutta kitaten. Mutta se hänestä kuitenkin oli alkanut tulla. Se oli alkanut pikkuhiljaa, rumista kommenteista ja pienistä tönäisyistä Eileeniä kohtaan, mutta joka kerta kun se teki niin, sen harmaissa silmissä välähti jotain. Severus ei oikein osannut määritellä sitä silloin. Se ei ollut vihaa, eikä aivan puhdasta inhoakaan. Vartuttuaan Severus oli alkanut mielessään nimittää sitä ''halveksunnaksi johon sekoittui hitunen itsesääliä'', joka oli hänen mielestään aika lähellä totuutta.
   Severuksen ollessa seitsemän oli isä ensimmäisen kerran lyönyt vaimoaan. Eileen oli iskun voimasta - syy oli saattanut olla television kanavan vaihtaminen, mutta Severus ei enää muistanut - lentänyt selälleen lattialla ja murtanut nenänsä. Siitä se oli alkanut. Aluksi se oli vielä satunnaista, mutta sitten se paheni. Pian Tobias hakkasi Eileeniä milloin mistäkin pikkuasiasta ja ryyppäsi aina vain enemmän. Väkivalta ei paria läimäystä lukuun ottamatta ollut koskaan kohdistunut häneen, fyysisenä. Henkisesti häntä hakattiin koko ajan. Vaikka hänen isänsä ei suoranaisesti haukkunut häntä kuin satunnaisesti, oli ilmapiiri koko ajan kuin ruutivarastossa, jossa on joku tulitikun kanssa. Se sanaton, kireä ilmoitus, ettei häntä hyväksytty isänsä puolelta.
   Hänen äitinsä oli aina rakastanut häntä, ja jatkanut vielä senkin jälkeen kun Tobias oli alkanut väkivaltaiseksi, mutta ei ollut pystynyt tekemään paljoa. Joskus Eileen oli hakeutunut terapiaan, ja siitä Severuksella oli huonoja muistoja. Hän muisti että äiti tuli joskus melkein itkien kotiin, ja sanonut ettei se ämmä ymmärrä häntä. Severus ei ymmärtänyt sitä vielä silloin, eihän hän edes tiennyt kunnolla mitä terapeutti tarkoitti, mutta hänellä oli ollut sellainen olo, ettei se ollut hyväksi äidille.
   Severus oli itkenyt itsensä uneen monesti.

Severus huomasi äkkiä että oli antanut itsensä itkeä. Häntä hävetti äkkiä, ja hän pyyhki kyyneleensä hihaan. Mutta se ei auttanut paljoa - jos on itkenyt juuri äsken silmät näyttävät siltä vaikka kuinka pyyhkisi.
   Mitä vitun pahaa hän oli tehnyt?
Hän ei ollut koskaan satuttanut ketään. Hän ei ollut ilkeä muille. Hän teki kaiken mikä pyydettiin. Mutta siitä huolimatta se oli hän, jota piti pilkata, hakata ja syyttää kaikesta. Sitä oli jatkunut siitä asti kun hän oli tullut Tylypahkaan, eikä hän vieläkään jaksanut ymmärtää miksi.
   Hän tiesi kyllä, että kun opettajat olivat joskus ottaneet Kelmit puhutteluun, olivat he sen jälkeen nauraneet hänelle entistä enemmän ja hakanneet hänet, koska hän oli kehdannut mennä kantelemaan. Mutta ei hän ollut laverrellut kuin ensimmäisellä luokalla. Silloin hän oli oppinut, ettei laverrella kannattanut. Lavertelijat hakattiin, ja ne olivat ansainneet sen. Sirius ja James olivat silloin hakanneet hänet, kutsuneet häntä ties miksi ja sanoneet että jos hän vielä kerran kantelee heistä, käy hänelle samoin.
   Hän ei ollut kertonut Kelmeistä sen jälkeen, ei opettajille eikä rehtorille, mutta silti hänet hakattiin joka kerta kun poikaporukka oli ollut jälki-istunnossa, puhuttelussa tai muualla hänestä johtuen.
Severus arveli että ainakin pari kertaa Lily Evans oli ollut se joka kertoi opettajille. Hän oli yrittänyt auttaa. Mutta ei enää. Ei sen karmean viidennen luokan fiaskon jälkeen, jolloin hän oli menettänyt Lilyn oman typeryytensä tähden.
Ja Potterin jengin takia! ajatteli hän katkerana.
   Ja siitä tuli hänen mieleensä taas toinen asia: James Potter ei ollut kiusannut häntä tänään, vaikka olikin ollut Kelmien mukana. Ei ollut pilkannut, ei loitsinut eikä hakannut. James oli vain katsonut häntä kasvoillaan omituinen, jotenkin syyllinen ilme.