Kirjoittaja Aihe: Yöt ilman sinua (eli maailma jossa sydämessäni on El Salvadorin muotoinen kolo) | K-11, angst, 4/7  (Luettu 3318 kertaa)

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 185

(eli maailma jossa sydämessäni on el salvadorin muotoinen kolo)

K-11, angst, Ilmari/Guillaume
Arkifest II (haasteet 42 & 43), Ficlet300
Albumihaaste V kappaleella Liability (Reprise) (sanat)

hyvää syntymäpäivää Waulish


maybe all this is the party
maybe the tears and the highs we breathe, oh no



kalvo
(73. Muovi)


Elokuun lopun illat ovat jo pimeitä ja kylmiä. Ilmari menee istuskelemaan pienvenesataman laiturille baari-illan jälkeen ja tuntee, kuinka lähestyvän syksyn ilma on raskasta keuhkoissa. Järven pinnasta heijastuu melkein täysi kuu ja lahden toisella puolella olevan tehtaan valot.

Ilmari hieraisee nenänpieltään ja katsoo kännykästä, kuinka kello on jo seitsemäätoista vaille kolme. Pitäisi mennä kotiin – seuraavana päivänä on oltava taas pirteänä ohjaamassa informaatiotutkimuksen uusia fukseja orientoivien luennolle, tutustumistapahtumaan lautapelikahvilaan ja myöhemmin jatkoille Club Dynamiteen. On niin paljon kaikkea, enemmän kuin hänen fuksisyksynään vuotta aiemmin. Tietenkin tuutorivastaavat ovat huomioineet ainejärjestön viisikymmentävuotisjuhlan tälläkin sektorilla, mutta Ilmarin mielestä tapahtumia saattaa olla jopa liikaa.

Silti, hyvä vaan, jos uudet opiskelijat jaksavat juosta paikasta toiseen, ei hän siihen pystyisi. Kun Ilmari palaa kotiin, siellä odottaa vain vanhat harmaat pussilakanat, kotoa tuotu Ikean valkoinen pöytä ja kaksi vuotta ihmeellisesti hengissä pysynyt kännykän laturi. Ilmari laskee avaimensa, lompakkonsa ja bussikorttinsa eteisen hyllyn päälle.

Aika on pysähtynyt Ilmarin ympärillä, ikään kuin muodostanut läpinäkyvän muovikalvon hänen ja maailman välille. Edelleen hän naurahtaa ystävien vitseille, liikuttuu suosikkihahmonsa kuolemasta Netflix-sarjassa ja ihastuu jokaiseen hyvännäköiseen vastaantulevaan jätkään kampuksella. Ja voi pojat, jopa niitä riittääkin nyt, kun uusi lukuvuosi on pyörähtänyt käyntiin ja Kielopellon yliopistossa on sadoittain uusia kasvoja!

Mutta kukaan heistä ei ole Guillaume.
« Viimeksi muokattu: 12.11.2019 20:41:04 kirjoittanut Ronen »

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 185
kalpeat taivaanrannat
(156. Purppura)


Guillaumella on lempeät kasvot, sellaiset joihin voi luottaa ilman pelkoa. Villit tummat hiukset ja siististi rajattu parta raamittavat hänen piirteensä. Ilmari ei osaa edes arvioida, kuinka monta kertaa suuteli Guillaumen lämpimiä huulia seitsemän kuukauden aikana. Mitä enemmän kuluu päiviä ja viikkoja heidän erostaan, sitä enemmän asioita muuttuu ja puuttuu, unohtuu. Ilmari muistaa vaivoin Guillaumen kehon muodot, sen miltä hänen rintakarvansa tuntuivat sormenpäihin, sen kuinka jäntevät hänen reitensä olivat.

Jokaisena yönä hetki ennen nukahtamista Ilmari muistaa, kuinka paljon kaipaa Guillaumen käsiä ympärilleen, latinoveristä vartaloa viereensä hohkaamaan patterin tavoin. Elokuu vaihtuu syyskuuksi ja tuo mukanaan tihkusateet, punaisiksi myrskyiksi muuttuvat puut ja kalpeat taivaanrannat. Ilmari haluaisi takaisin ne syvän purppuraiset bileillat, jolloin salmarikin oli ollut ihan hyvän makuista Guillaumen suunpielistä.

Yhden fuksitapahtuman jatkoilla Jonas, yksi Ilmarin kanssatuutoreista ja parhaista kavereista, ostaa yllättävän pieneksi muuttuneelle seurueelle shottitarjottimen. Salmari on karvasta myrkkyä, ja Ilmari yskähtää kahdesti ennen kuin kulauttaa puolet vesilasillisestaan alas. Jonas naurahtaa ja kettuilee Ilmarille asiasta, ja Ilmari virnistää, vaikka tietää hymynsä olevan pelkkää valetta.

Myöhemmin illalla Ilmari on juonut salmarin lisäksi pari pitkää ja kolme shottia shottipyörästä. Viimeinenkin fuksi, vielä 18-vuotias ja niin viattoman oloinen lukiosta suoraan tullut Lisbet, lähtee kotiin ja jättää Jonaksen ja Ilmarin kaksistaan saman pöydän ääreen. Jonas vaihtaa pöydän puolta tullakseen Ilmarin viereen, ja Ilmari laskee väsyneenä päänsä hänen olkaansa vasten.

“Mitä sulle kuuluu, Illu? Me ei olla ehditty jutella paljoo ylimääräsiä, ja se harmittaa mua.”

Siinä hetkessä - laskuhumalan puolella, varttia vaille yksi yöllä ja Guillaumea suunnattomasti ikävöiden - Ilmari ei saa sanottua sanaakaan, mutta kyyneleet puhuvat hänen puolestaan.

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 240
Nämä on tosi kauniita, kuten nyt sinun tekstisi aina! Nyt tulee ihan tyhmä, kulunut ja kliseinen vertauskuva, mutta nämä on vähän niin kuin lasinsirpaleita. Ilmari on rikki ja sen ikävästä pistelee lukea, mutta toisaalta näissä on myös niin paljon kaunista. Sellaista samanlaista kaunetta kuin jossain lasinsirukasassa, johon osuu kultaisia auringonsäteitä - mutta vain tekstimuodossa. Jotenkin angst tässä ei tunnu ihan mahdottomalta ottaa sisään ja käsittää, kun se tarjotaan niin nätissä muodossa. Sellaista haikeaa surua, joka jättää kuitenkin aika kepeän fiiliksen. Melkein kuin puhdistautuneen. (Ihan ällöttää käyttää tällaisia vertauskuvia, mutta jotenkin itselleni on aina ollut helpompi selittää visuaalisen kautta, miltä jokin tuntuu.)

Lainaus
Jokaisena yönä hetki ennen nukahtamista Ilmari muistaa, kuinka paljon kaipaa Guillaumen käsiä ympärilleen, latinoveristä vartaloa viereensä hohkaamaan patterin tavoin. Elokuu vaihtuu syyskuuksi ja tuo mukanaan tihkusateet, punaisiksi myrskyiksi muuttuvat puut ja kalpeat taivaanrannat. Ilmari haluaisi takaisin ne syvän purppuraiset bileillat, jolloin salmarikin oli ollut ihan hyvän makuista Guillaumen suunpielistä.
Tämä on ihana kohta.

Kiitoksia näistä ja tulen uudestaan lueskelemaan, kun postaat lisää :>

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Huhhui, vihdoin olen täällä! Jotenkin olen pelännyt tämän tarinan kommentoimista, koska tiedät varmaan miksi, mutta nyt kun istun täällä uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä syyssateen ropinaa kuunnellen, minusta tuntuu, että olen pelännyt ihan turhaan. Tämä tarina on ihana, niin kipeä ja niin monisävyinen ja niin kaunis, ja tämä synttärilahja ehdottomasti ansaitsee edes jonkinlaisen kommentin! Jos sanon jotain väärää, tiedät varmaan kuitenkin, ettei se ole tarkoitukseni. Luotan siihen.

Jotenkin tuo ulkona pirskova syyssade ja hiljalleen ankeanharmaaksi muuttuva maisema ja oma elämänmuutokseni saavat minut miettimään sitä, miten kipeästi vuodenaikojen vaihtuminen seuraa Ilmarinkin elämänmuutosta. Kun on menettänyt tärkeän ihmisen, on varmaan kaksin verroin kamalampaa, kun menettää pikkuhiljaa myös ne syvän purppuraiset bileillat. Tuttu ympäristö, joka kantaa niin paljon ihania muistoja, muuttuukin öiden pimetessä ja kaiken kuihtuessa ja maatuessa. Pahinta on ehkä se, ettei se tapahdu yhtäkkiä vaan vähitellen, asteittain, ja silloinhan se kirpaisee pidemmän aikaa. Guillaumesta luopuminenkin vaikuttaa samalla tavalla pitkältä prosessilta. Ei se mene niin, että tiet vain erkanevat ja samalla päästetään irti, vaan kaikki kaikkialla muistuttaa edelleen yhteisistä ajoista. Minua puhuttelee erityisesti tämä:
Mitä enemmän kuluu päiviä ja viikkoja heidän erostaan, sitä enemmän asioita muuttuu ja puuttuu, unohtuu. Ilmari muistaa vaivoin Guillaumen kehon muodot, sen miltä hänen rintakarvansa tuntuivat sormenpäihin, sen kuinka jäntevät hänen reitensä olivat.
Niin sydäntäsärkevää mutta niin totta. Vaikka joskus ajattelisi, ettei ikinä voisi unohtaa, hiljalleen niistä voimakkaimmistakin muistikuvista saattaa tulla epätarkkoja.

Minun tekisi vain mieli halata Ilmaria. Särkee sydäntä ajatella, että hän baari-illan jälkeen menee satamaan yksinään istuskelemaan, vaikka hän on varmaan koko illan nauranut muiden mukana ja rupatellut niitä näitä. Vaikeista asioista on vaikea puhua. Onneksi Jonas toisessa osassa kysyy Ilmarin kuulumisia, ja onneksi tunnereaktio kertoo joskus kaiken tarpeellisen ilman sanojakin. Tuntuu jotenkin lohdulliselta näin lukijan näkökulmasta, ettei Ilmari ole sentään ihan yksin. Tunnelma ainakin näissä ensimmäisissä osissa on todella yksinäinen ja apea, mutta onneksi Ilmarin elämässä vaikuttaisi kuitenkin olevan vielä hyviä ja nautinnollisiakin asioita.

Kiitos kovasti ihanasta synttärilahjasta (ihana tämä nimittäin kaikesta angstista huolimatta kyllä on ♥)! Tämä kävi suoraan sydämeen ja sai minunkin silmäkulmani kostumaan, ja jatkoa toivon ja odotan hartaasti. Kiitos ja suurensuuri haliruttaus, olet ihana! :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 18.10.2018 16:26:56 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 185
Tämän pariin on ollut hankala palata, mutta ehkä sitä tämä onkin tarvinnut - aikaa ja etäisyyttä. El Salvadorin muotoinen kolo ei täyty kuin käsittelemällä, joten yritetään jatkaa tämän spurttiraapaleviikon ajan. :)

Pirre, haikea suru ja puhdistautuneisuuden fiilis kuulostavat juuri siltä, mitä näissä kuuluukin olla. Valitsit upean kohdan nostoksi, kiitos siitä ja muutenkin kommentista. <3

Walle, jos sinulla kesti näennäisesti kauan, niin mulla vasta kestikin! Et voi sanoa mitään väärää, sinoot sinä. :-* Prosessinkaltaisuus ja se, että kaikki muistuttaa yhteisistä ajoista, on tärkeitä pointteja, ja arvostan, että oot löytänyt ne tästä. Mutta joo, vihdoin nyt jatkoa! Kiitos halista ja kommentista <3

A/N: Osallistuu Spurttiraapale V:n 12. kierrokselle, maanantai 17.6. ja [FINIKESÄ] Kaiken maailman tekstien viikolle 3 (yksityiskohdat).





valoraitoja ja kuolleita lehtiä
(106. Lokakuu)


Se, miten paksu untuvatäkki hipaisee kylmenevänä lokakuun iltana selkää ja saa Ilmarin tuntemaan ihan niin kuin joku makaisi hänen vieressään. Mutta hän kääntyy ja siinä on tyhjää.

Ilmari ei saa unta, vaan laskee, kuinka monta hädin tuskin näkyvää valoraitaa makuuhuoneen ikkunan takana oleva katulamppu luo raolleen jääneiden kaihdinten välistä lattialle. Hänen pitäisi käydä ostamassa toinen pimennysverho – Guillaumelta saatu Majgull peittää vain puolet ikkunasta, ja siksi Ilmari laskeekin nyt niitä hemmetin valoraitoja. Pussilakana tuoksuu hennosti vaniljalta ja tyynyliina suolaiselta hieltä. Ilmari heittää täkin pois päältään, astelee kylpyhuoneeseen ja menee suihkuun.

Laattojen väliin on jäänyt kalkkiutumia. Taas yksi asia mikä pitäisi hoitaa, loputtoman listan perään. Ilmari tietää, mistä se johtuu. Hänellä ei ole enää ketään, josta välittää. Yliopisto ja elämä menevät autopilotilla: verkkomedian julkaisun kurssin viikkotehtävät voi paukuttaa läpi ajattelematta ja tuutoroinninkin aikakausi alkaa taittua horrokseen, niin kuin kaupunki Ilmarin ympärillä.

Syksy on tullut. Kampuksen puissa on perioditauolla enää ruskeita, kuolleita lehtiä.

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 240
Tässä on tosi pysähtynyt tunnelma. Vähän kuin kello, joka tikittää, muttei kulje. Tuo tunne siitä, että elämä kulkee autopilotilla, on tosi samaistuttava. Asiat hoituu, vaikka millään ei ole mitään väliä. Jälleen uusi kiva osa, kiitoksia!

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 185
Avaruuspiraatti, kiitos kommentista - kuvauksesi kertoo mulle, että raapaleen tunnelma onnistui juuri niin kuin piti. :)




Singles Day ja kiraffirooibosta
(107. Marraskuu)


Marraskuun toisella viikolla Ilmari menettää järkensä. Tai ainakin siltä tuntuu, kun yhtäkkiä verkkomedian julkaisun tehtävämäärä viisinkertaistuu, akateemisen englannin kurssille vaaditaan kirjaimellisesti (tai noh, ei ehkä ihan) miljoonaa eri pikkupalautusta työhaastatteluvideoista sähköposteihin ja Ilmari ei näe koskaan päivänvaloa, kun hän on yliopistolla aina ennen auringonnousua ja lähtee vasta auringonlaskun jälkeen. Sosiaalisessa mediassa yritykset toitottavat Singles’ Dayn mainoksia kääntäen veistä haavassa, ja lopulta kotimatka junassa Itä-Suomesta sukulaisten luota muuttuu turhaksi, kun junan wifi-verkko ei toimikaan. Ilmari puolijuoksee junan vessaan ja katsoo väsynyttä peilikuvaansa miltei itkuun purskahtaen.

Seuraavana aamuna Ilmari herää kahdeltatoista ja tietää ohittaneensa jo kaksi luentoa. Vuokrakämpän popcornkatto tuijottaa Ilmaria takaisin ja hän vetää harmaan peiton takaisin korviensa yli ja kääntää kylkeä. Hän herää seuraavan kerran parin tunnin päästä soivaan ovikelloon – niin, hän oli tainnut sopia Jonaksen kanssa lounaan puolenpäivän aikaan, ja Jonas tietää, ettei hänellä ole kaikki ihan hyvin juuri nyt.


”Sun vois olla hyvä vihdoin soittaa YTHS:lle. En mä tiiä, Illu, sä tunnut olevan… rikki.”

Jonas kohauttaa olkapäitään ja hörppää taas teemukistaan. (Vaikka Jonas onkin kahvinjuoja henkeen ja vereen, Ilmarin luota ei löydy kahvia, joten hän tyytyy kiraffirooibokseen.) Ilmari hieroo ruokapöydän reunaa peukalollaan ja nyökyttelee. Hän tietää Jonaksen olevan oikeassa.

”Tuu tänne.”

Jonas nousee tuolistaan ja levittää kätensä halausta varten. Ilmari löntystelee hänen eteensä ja Jonas rutistaa ystäväänsä. Halauksessa on jotain lempeää ja lohdullista, juuri sellaista mitä Ilmari tarvitsee sillä hetkellä. Mutta samaan aikaan, se sama tällä hetkellä ainainen ajatus pyörii mielessä.

Ilmarin mielessä välähtävät kaikki ne hetket, jotka hän on viettänyt sillä neliömetrillä poikaystävänsä kanssa. Guillaume ei katoa.
« Viimeksi muokattu: 12.11.2019 20:45:36 kirjoittanut Ronen »

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Ensinnäkin on sanottava, että onpas jotenkin tosi ihana nimi tällä tekstillä!

Tykkäsin tästä kovasti, ihanaa kun olet jatkanutkin tätä juuri! Erityisesti tässä viehätti se, miten olet maalannut esiin paikat ja tunnelmat. Pienvenesatama, valoraidat, salmari suupielissä ja niin edelleen. Tykkäsin tosi paljon kielestä ja kielikuvistasi. Niistä vuosista, kun oon itse juossut opiskeluriennoissa, on jo niin kauan, että en halua edes ajatella, mutta tutuilta tuntuivat kumminkin nuo tilanteet, heh. Ja myös tuo El Salvadorin kokoinen aukko sydämessä. Voi Ilmari. Pidin siitä, että vaikka murhe, muistot ja pimenevä, murskaava syksy ovatkin tekstissä keskeisiä, niin on myös hyvä ystävä ja avun hakeminen!

Kiitos lukukokemuksesta, jään ehdottomasti odottelemaan, miten Ilmarin tarina jatkuu.

her shaking shaking
glittering bones