Hiekkapöly, K11

[Lexie]

// Alaotsikko: K-11, Jason/Amanda, angst/romance/draama/deathfic

Title: Hiekkapöly
Author: kyynelkanava
Beta: aprily, kiitos <3
Rating: K-11
Pairing: Jason/Amanda
Genre: angst, romance, drama, deathfic
Disclaimer: Omistan tarinan (melkein) ja hahmot.
Summary: ”En olisi mitään ilman sinua, enkelini.”
A/N: Osallistuu Musiikkivideo-haasteeseen Green Dayn Wake Me Up When September Ends – kappaleella, ja no, menin vähän omalla logiikalla. Osallistuu myös Ihmisen luonto vs. uskonto – haasteeseen. Kommentit olisi mukavia. Selvennykseksi vielä, että puheenvuoro vaihtuu noiden *-merkkien kohdalla.

Hiekkapöly

11.6.1989

Heinät kuiskivat tuulen mukana hiljaisuutta. Vaaleat hiuskiehkurat liittyvät tuulen kuiskutteluun. Viet kätesi kehystämään kasvojani ja suukotat punertavia huuliani.

”Maailma on paha, tiedäthän sen, kultaseni?” hymiset hiljaa ja peukalosi silittävät poskiani. Nyökkään vaisusti ja katseeni katoaa kauluspaitasi napeille. Sormet livahtivat riipimään ruohonkorsia. Vedät syvään henkeä ja viet sormesi kohottamaan leukaani. Nostan katseeni hiukan vastahakoisesti. Vihertävänruskeat silmäsi tuikkivat lempeästi ja hymy häivyttää huoltani.

”Minä rakastan sinua eniten tässä maailmassa, uskothan sen?” kysymys kuiskautuu huuliltasi. Katseestani näet vastauksen, mutta kumarrun silti hiljaiseen tunnustukseen nojaten päätäni olkapäähäsi:

”Minä rakastan sinua.”

Tunnen hymysi vasten poskeani ja uppoudun hetkeksi ihmetykseeni ja onneeni. Mitä olenkaan tehnyt Jumalalle, kun Hän antoi minulle enkelin?

Kätesi liukuvat silittelemään valkean paidan selkämystä ja painat paljaalle olkapäälleni suukon.

”Minä annan kaikkeni sinun vuoksesi”, tunnustat hiljaisesti puhallellen lämpimiä virtauksia sydämeeni. Kätesi kiipeävät niskaani ja kohotat katseesi takaisin silmiini.

”Pienet hetket kanssasi merkitsevät minulle niin paljon”, puhut ja sormesi käy hipaisemassa kostunutta silmänurkkaani, ”en olisi mitään ilman sinua, enkelini.”

Lomitat sormemme yhteen ja annat unelmia ja lupauksia hurmaavan suudelman.

”Minä haluan olla kanssasi ikuisesti”, huokaat hellänä ja suukotat kättäni.

”Edes kuolema ei meitä erota”, vannon värisevällä äänellä ja vedät minut käsivarsillesi.

”Ei mikään”, lupaat ja heilautat minut reppuselkääsi.

Askeleesi eivät horju ja uskon taas hetken pidempään ikuisuuteen. Keltaiset kukat kutsuvat koskettamaan ja nappaan vauhdista yhden itselleni ja pujotan korvantaustalle. Hymysi hohkaa auringon lailla ja huokaan onnesta niskaasi.

Miten onni onkaan haurasta.

14.6.1989

Palaamme kotiin kylänraitilta ja olen taas hämmentynyt huomaavaisuudestasi ja huolestasi. Ennen sinua tuskin sai pois rullalautailemasta, tänään et edes huomannut rullien tuttua kolinaa asfaltin pinnalla. Et huomannut Jeremya tai Josephia, niitä, joiden kanssa olit ennen erottamatonta porukkaa.

Voivatko ihmiset todella muuttua niin paljon, että menneisyys on heille samantekevää kenties paremmassa nykyisyydessä?

Hiljennät pyörivät mietteeni huulillasi ja juoksen sisälle sinua edellä. Ilo ja riemu sykkivät sydämessäni ja haluan vain huutaa Luojalle kiitosta sinusta. Kierrät käsivartesi ympärilleni ja painat hengästyneet huulesi omiani vasten. Hengityksesi maku huumaa haaveeni ja saa polveni notkahtamaan.

Vain sinun käsivarsillasi olen turvassa.

25.6.1989

Olen niin iloinen – tänään sinäkin olet kahdeksantoista. Toisaalta, sydämeni pelkää. Sydämessäni on piilevä pelko, täysi-ikäisyyden rajalla tapahtuu usein suuria päätöksiä ja toivon hiljaisuudessa, ettet sinäkin vain...

Silmäni osuvat sattumalta virallisen oloiseen kirjekuoreen. Sydämeni hyppää kurkkuuni ja jokainen lihakseni jännittyy pelosta. Otan sen kankein sormin käsiini ja vain sinetti riittää minulle. Sydämeni rutistuu rikki ja järkevyyden jänteet katkeilevat. Juoksen terassille pelko, vihaisuus ja huoli siivittäen kantapäitäni. Olohuoneessa pysähdyn ja vasta silloin kaikki uppoaa minuun ymmärryksenä ja tajuan, että olet tehnyt sen, mitä en halunnut sinun koskaan tekevän. Hysteeriset kyyneleet purkautuvat vuolaina virtoina ulos.

”Sinä et voi tehdä tätä minulle!” äänessäni on särisevä sävy ja kohotat pahoittelevan katseesi.

”Amanda-kulta...” aloitat, mutta vasen käteni menettää itsehillintänsä ja kasvosi kääntyvät kaukaisuuteen osuman voimasta.

”Voi hyvä Luoja! Tätäkö sinä olet selkäni takana tehnyt? Jason, kuka sinä luulet olevasi?”

”Minä luulin, että juuri sinä ymmärtäisit! Sinä! Minä teen tämän meidän takiamme!”

”Sinä... helvetin...”, tuntuu kuin kaikki ilma pakenisi keuhkoistani, ”miksi?”

Laskeudut nyyhkivän kehoni vierelle ja otat minut syleilyysi enkä vastustele. Olen liian heikko ja väsynyt ja kaipaan sinua jo valmiiksi.

”Mielummin isänmaa kuin rakastettu. Mielummin sota kuin rakastettu”, luettelen neutraalilla äänensävyllä ja käännät rakastavat silmäsi kohtaamaan omani.

”Sinun vuoksesi”, sanot ja uskon. Uskoon täytyy tukeutua, kun toivoa ei enää ole.

6.7.1989

Lähdit kaksi päivää sitten, se tuntuu ikuisuudelta. Sydämeni päällä lepää rutistava paino ja syksyn sanansaattaja kuiskii ensimmäisiä sanojaan pimenevään iltaan.
Liian pimeää, minä pelkään, pelkään niin paljon. Pelko luhistaa olkapääni kasaan, ikävä mutkistaa selkärankani ja käteni käyvät aika ajoin pyyhkimässä ikäväni, katkeruuteni, pelkoni ja rakkauteni pisaroita kasvoiltani pois.

Tule takaisin, tulethan?

14.8.1989

En voi elää ilman sinua. En voi.

Ilman sinua en voi lakata itkemästä.

En ole enää mitään.

Palaa.

Rakas.

Pelasta minut. Rakkautemme tähden.

Yhdeksänsataakahdeksankymmentäneljä tuntia, eikä yhtäkään kirjettä. Älä kuole.

*

19.9.1989

Ammuksia.

Ei saa pelätä, täällä se on vaarallista. Kompanjapäällikkö huutaa käskyjä.
Surupöly levähtää peittäen maassa makaavat. Ne ovat täällä –käsimerkit.
Pakko niellä rakkautensa, silti se kaikki on ikuista. Rakastaa eniten.
Hiekkapyörteet. Tykki kalskahtaa. Ruuti. Sodan haju. Pelon maku suussa. Takiasi.
Luulee kuolevansa.
Metallipyörät kolahtavat.

Ikuisesti sinun.

27.1.1990

Hiekka täällä on hiustesi väristä.

Ihmiset huutavat. Ne pelkäävät. Minäkin pelkään. En saisi myöntää sitä, mutta myönnän sen silti. Pelko täällä on vaarallista ja minä kaipaan sinua.

Ei sitä voi kuvailla sanoilla, kun sydänalan lihakset kuristuvat kaipauksesta tomuksi.

Hiekka peittää ruumiit. Niitä on paljon. Naisia, lapsia, viattomia, syntisiä. Ei henkilöllisyydellä ole mitään väliä, täällä inhimillisyys on katoavaista ja usko sekä toivo haurasta.

Täällä ei pelkää kuolemaa, koska se on koko ajan läsnä ja kintereillä. Täällä ei ajattele helvettiä ja taivasta, täällä ajattelee panoksia, aseiden kokoamista yhä uudelleen, liipasintarkkuutta ja sinua.

Sinä valaiset nämä hiekkapyörteet.

Rakastan sinua.

*

21.4.1990

Siitä on nyt kaksisataayhdeksänkymmentäkolme päivää, kun lähdit.

Sydämeni itkee, valelen kasvoni vedellä, eivätkä kyyneleet enää löydä tietään ulos. Kipuni tuntuu sydämen kohdalla, kuin sitä puristettaisiin kokoon.

Olohuoneen sohvalla istuen tuijotan katoavia tunteja.

Tuskin muistan, miltä kasvosi näyttävät, miltä huulesi maistuvat, miltä rakkautesi kuulostaa korvissani. Mutta minä odotan. Koska rakastan sinua.

”Jumala, siunaa rakkauttamme”, kuiskaan hiljaa käteni ristittyinä.

”Sinun huostaasi annan henkeni. Älä vie minuta minulle tärkeintä. Älä vie. Rakkainta.”

25.6.1990

Herra, sinun kädelläsi on päiviemme määrä.

Olet yhdeksäntoista ja lahjaksi saat kuolemaa.

Ethän ole unohtanut minua? Pelkään, että olen unohtanut sinut.

4.7.1990

Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ja minä kuolen hiljalleen.

*

8.9.1990

Kuolema ei ollut minun mielestäni kivulias. Se oli suora laukaus reisivaltimoon, ja vaikka kuinka yrittivät ne herätellä, ei siinä auttaneet rukouksetkaan, eivät leikkaukset ja huudot likaisessa hiekkapölyssä.

Jumala suokoon meille tyyneyttä alistuaksemme siihen, mitä emme voi muuttaa.

Aikaa ei ole olemassa minulle ja olen vapaa. Ja sinun. Yhä.

Ikuisesti.

*

13.10.1990

‘Syntynyt enkeliksi’

Jason Howie McDowney
25.6.1971–8.9.1990

Kultakirjaimin. Sankarihauta. Kuoli isänmaansa puolesta.

Tahdon pois. Eivät ne ymmärrä.

Jumala, taisit kääntää selkäsi pyynnöilleni.

5.3.1991

Kivet rahisevat vasten jalkapohjiani.

“Edes kuolema ei meitä erota.”

Taskussa painaa lopullisuus. Sydämeni on turta ja hengitykseni hukkaantuu valheisiin. Istun vanhan penkkiä muistuttavan lautakasan päälle ja käteni hikoontuvat henkitorven täyttyessä hiekkapölystä. Mieleni täyttyy epäilyksistä ja kysymyksistä. Tuulenpuuska viimallaan enteilee loppua.

Tahdotko sinä sen näin?
Haluanko minä kuolla?
Pelkäänkö minä kuolla?

Kyyneleet puristuvat tiukasti kiinni olevista silmistä ja suru kiipeää sydämeltä kohti ulospääsyä. Verkkokalvoille kuvastuvat kasvosi, hymysi, suudelmasi – muistan sinut. Ja ase taskustani heittäytyy kätteni työntämänä jonnekin vehreikköön. Haikea hymy hiipii huulilleni ja katson iäisyyteen.

Sinä odotat. Meillä on aikaa.

18.7.2009

Olen tehnyt vuosia töitä sodassa läheisensä menettäneiden keskellä. Jokainen tarina on minulle tärkeä ja ymmärrän heitä hyvin, menetinhän minä sinut. Olen oppinut elämään menetykseni kanssa, mutta en koskaan ole unohtanut, en hetkeksikään. Sanonta poissa silmistä, poissa sydämestä ei päde sinuun. Sinä olet aina sydämessäni, mielessäni.

Tosirakkaus ei koskaan kuole.

[Rosy]

WHAT A FUCK?!? Voi hyvä nainen minkä menit tekemään! Mun leuka oli jysähtää maahan, ko tämän luin. Ensiksi toi musiikkivideo juttu, en oo ikinä lukenu vastaava. Mut dämn, Green day<3 ja sit tämmöstä tekstii. Mitä reaktioo multa voi ylipäätänsä odottaa? :') Tää kommentti tulee kusemaan jokaisessa suunnassa, ja pahoittelen sitä muruseni<3! Mutta ihan aluksi haluan sanoa vain ja ainoastaan tämän: mitä Lexie?^^ Vähän insidea, mutta ei voi nyt mitin, kyl sä tajuat.

Tässä on aivan ihana, kun on ne päivämäärät, vähän muistelua, päiväkirjamaista... lööv. Nainen oon hulluna tähän! Voisin kirjottaa tälle pitkän ja omituisen kommentin, mutten rupea siihen nyt. Se ei johdu, ettenkö pitäisi, eikä edes saamattomuudesta. Yksinkertaisesti siitä, että vedit minut hiljaiseksi. En saa/pysty löytämään nyt niitä sanoja. Haluan sanoa yhden sanan: tää oli kauniin kamala! Loppua kohden kyyneleet kirvelivät silmissä, ja itkun puna nousi poskille. Tää oli vain upea, multa ei löydy sanoja tai taitoja tämän kommentoimiseen. Anteeksi, kun en osaa kommentoida tätä. Mulla ei vain yksinkertaisesti ole sanoja tähän, tää oli niin karun kaunis. Tavallaan niin rehellinen, kaikkien niiden kauniiden sanojen alla, upea.

Nyt lopetan (kyllä nyt jo), mua harmittaa kun en löydä sanoja. Mutta ehkä ymmärrät, että tää oli vain niin hienosti kirjoitettu, rehellinen, satuttava ja kaunis ettei mulle jää mitään sanottavaa. Paitsi, että lisää tällästä. Lisää tämmöstä mikä ryöstää sanat suustani.

En olisi mitään ilman sinua, enkelini.

rosy