Luku 2 - Johtopäätöksien kautta
Richien päässä pyöri. Hän hädin tuskin huomasi Adriania, joka käveli autiota, vastikään asfaltoitua tietä hänen vierellään. Nämä oudot kirjaimet eivät olleet satua, eivät kangastusta, eivät Richien pääkopassa muodostunutta harhakuvitelmaa, vaan täyttä totta. Adrianin mukanaolo oli siitä pitävä todiste - hän ei ollut siis tulossa mielenvikaiseksi. Nyt ei ollut kuitenkaan oikea aika pohtia kirjaimia tai niistä muodostunutta sanaa 'halkeamat', vaikka ne olivatkin iskostuneet lujasti Richien päähän. Juuri kun poika oli sysäämässä ajatuksiaan pois mielestään, kuului Adrianin hymähtelyä. Hän näytti mietteliäältä.
”Pitäisiköhän meidän jotenkin, no, tutkia niitä kirjaimia vielä?” hän sanoi hitaasti. ”Tai siis, minä ainakin inhoan epätietoisuutta…”
Richie naurahti. ”Kuulostat niin meidän matikanopettajaltamme”, hän sanoi, ja kun Adrianin ilme ei muuttunut, Richie lisäsi: ”Äh, ei meidän sitä nyt tarvitse miettiä, nyt on syntymäpäiväsi!”
Ja Adrian sai kuin saikin virneen kasvoilleen.
He kääntyivät Omenatieltä Muurarinkujalle. Siellä, talorivistön keskivaiheilla, häämötti Bletchleyn perheen kellertävä omakotitalo. Sen puutarhan korkeat puut erottuivat jo kaukaa, ja Richien hämmästykseksi ne olivat aivan yhtä kukoistavia niin kuin aina ennenkin.
Kun kaksikko oli saapunut talon eteen, hän toden teolla hämmästeli ja heti perään ilahtui: koko etupihan puutarha oli aivan ennallaan. Kukat olivat taas virkeitä ja hyvinvoivia, ja niitä ympäröivät puutarhakivet olivat kuopissaan. Ruohonkorsien pituus oli milliluokkaa. Ainoa jälki tapahtuneesta oli aitaan jääneet halkeamat, muuten piha oli taas kirkas ja iloinen.
”Öh, vaivaako sinua joku? Näytit ilahtuvan jotenkin omituisesti”, Adrian sanoi vähän ajan päästä. Hetken Richie ihmetteli, mutta sitten hän muisti, ettei Adrian tiennyt mitään puutarhan muutoksesta.
”Odota, selitän sinulle pian”, Richie vastasi ja jätti hölmistyneen Adrianin jälkeensä. Etuoven avattuaan Richie huusi keittiöön: ”Hei, äiti ja isä, oletteko siellä?”
”Täällähän me”, kuului Richien vanhempien jotenkin ahdistunut vastaus kuorossa. He istuivat pöydän äärellä lukemassa samaa puutarhalehteä.
”Mikä on? Siistittekö te tuon puutarhan?” Richie kyseli.
”Miten kuvittelet, että olisimme voineet? Miten olisimme saaneet lehdet takaisin puihin? Eikä meillä ole mitään niin järeää, jolla olisimme voineet leikata ne kamalat ruohot…” Richien äiti vuodatti hysteerisesti ja laski lehden alas.
”Niin? Mitä tapahtui?” Richie painosti.
Richien isä huokaisi. ”Olimme juuri menettämässä toivomme, kunnes puutarha palautui ihan itsestään ennalleen. Katsoimme sisältä kun puutarhakivet asettuivat paikoilleen, ruoho kutistui, puiden lehdet nousivat, vihertyivät ja kiinnittyivät puihin… ja niin edelleen. Ainoa merkki siitä on -”
” - halkeamat aidassa, tiedän”, Richie lopetti. Häntä kauhistutti, jos vanhemmat todella puhuivat totta, mutta hän silti halusi kuulla lisää.
”Me emme tietenkään aio levitellä tätä, kaikkihan pitäisi meitä sekä hulluina että huonoina puutarhureina! Ja”, Richien äiti lisäsi painostavalla äänensävyllä, ”sinä et sitten kuullut mitään.”
”Niin, en tietenkään”, Richie sanoi, ja juoksi sitten Adrianin luo, joka oli ilmeisesti tullut eteiseen kuuntelemaan.
”Mitä hittoa se oli? Mistä puutarhasta te puhuitte?”
Richie oli tuonut hänet huoneeseensa ja antanut tälle autopelinsä, mutta silloin se ei häntä näyttänyt kiinnostavan. ”Vaikutti siltä, että -”
”Joo, kuuntele”, Richie keskeytti ja alkoi selittää Adrianille kaikista omituisuuksista, siitä miten puutarha oli muuttunut ja siitä miten kerrostalo oli oudosti vaalentunut. Hän selitti ja selitti, kertoi erinäisiä ajatuksiaan ja lopetti sitten. He olivat hetken hiljaa, ja hiljaisuuden aikana he vain katsoivat toisiaan, Adrian ymmällään ja Richie jotenkin määrätietoisena.
”Hitsi”, Adrian sanoi viimein, ”tuntuuko sinustakin, että nämä asiat liittyvät yhteen, kirjaimia unohtamatta? Minusta ainakin tuntuu.”
”Joo”, Richie vastasi. ”Joku yhteys niillä pitää olla.”
”Ja aiotaanko me selvittää se?” Adrian kysyi katsoen Richietä suoraan silmiin.
”Totta kai. Tarkoitan siis, minä ainakin”, Richie sanoi. ”Oletko mukana, Ad?”
”Tietenkin”, Adrian vastasi iloisesti.
Tunnin kuluttua he löysivät itsensä Richien sängyltä pelaamassa Adrianin uutta autopeliä; he olivat autuaasti pyyhkineet mielistään äskeisen keskustelun.
”Vau, Richie, tämähän on hyvä peli!” Adrian huudahti kasvot keskittyneessä irveessä.
”Joo, mutta kohta pitää lopettaa, kello lähestyy… öö, mitäs se lähestyykään?” Richie kysyi itseltään, katsoi kelloa ja hämmästyi huomatessaan sen näyttävän jo suuria lukemia. Hän pisti pelin tauolle.
”Kello on jo kymmentä vaille yhdeksän, Ad”, Richie ilmoitti.
”Voi ei! Minun pitää olla kotona yhdeksältä!” Adrian säikähti. Hän sammutti PlayStationin, otti sieltä pelinsä ja kulki ulko-ovelle Richie mukanaan.
”Moi moi, Rich, tavataan taas joskus!” Adrian hyvästeli laittaessaan kengät suuriin jalkoihinsa.
”Joo, moikka!” Richie sanoi ja sulki oven. Hän ei iltapalalle mennessään yhtään hämmästynyt nähdessään vanhempansa setvimässä alati kasvavaa puutarhalehtikasaansa.
*~*~*
Seuraavat päivät kuluivat nopeasti. Aika ajoin Adrian kävi kylässä, mutta kerrostalon arvoitus ei ollut siltikään edennyt. He olivat päättäneet kysellä vanhemmiltaan kaiken mitä nämä tiesivät kerrostalosta, mutta asiaa häiritsi runsaasti vanhempien ikuinen utelu. Olivat he kuitenkin jotain saaneet aikaiseksi tällä taktiikalla - he nimittäin tiesivät muun muassa sen, ettei kerrostaloa ilmeisesti jostain salaperäisestä syystä voinut purkaa, ainakaan hallitus ei ollut tehnyt yhtään mitään sen eteen pitkiin aikoihin. Asia eteni kuitenkin vasta, kun Adrian teki löydön: hän oli vertaillut Richien kotitalon aidan ja kerrostalon tiilien halkeamia toisiinsa, ja oli käynyt ilmi että ne olivat identtisiä.
”Siis vau, me ollaan jo paljon lähempänä arvoitusta kuin ennen”, Adrian innostui ollessaan taas kyläilyllä Richien luona. ”Ja se kerrostaloon ilmestynyt teksti, ’halkeamat’, muistathan? Se on selvä todiste siitä, että joku tai jokin yrittää antaa meille vihjeitä johonkin.”
”Ad, jos et lakkaa hokemasta tuota, minä -”
”Joo joo, tiedän”, Adrian virnisti. ”Minä vain tykkään selvittää asioita, siitä tulee mukava tunne.”
”Asioiden selvittämisestä puheen ollen, mennäänkö kyselemään vanhemmiltani vielä vähän puutarhasta?” Richie kysyi.
”Joo, mennään vain”, Adrian suostui.
Richie suunnisti automaattisesti keittiöön aina kun halusi nähdä vanhempansa, sillä siellä he olivat lähes aina päivisin. Kuitenkin tällä kertaa keittiö oli tyhjä, mutta se selittyi pian Richien isän huoneesta kuuluneella näppäimistön naputtelulla sekä vessasta kaikuneella huudolla: ”Minä tiedän että te olette siellä!”
Vessan ovi avautui. Richien äiti marssi keittiöön tuima katse silmissään.
”Aiotte taas udella niitä järjettömiä kysymyksiänne kerrostalosta, niinhän?”
”Ei äiti, vaan puutarhasta”, Richie vastasi vältellen katsekontaktia.
”Ah, selvä on”, Richien äiti sanoi muuttaen koko olemuksensa hitusen ahdistuneeksi. ”Kysy pois, vaikka minä kyllä sain tapahtuneesta elinikäiset traumat.”
”Niin, tehän yrititte leikata sitä ruohoa. No, miksei se onnistunut?”, Richie kysyi.
”Mehän sanoimme jo, meillä ei ollut tarpeeksi järeitä -”
”Minä en usko. Olen nähnyt teidän viikatteenne tositoimissa, ja sillä voi leikata vaikka mitä”, Richie laittoi vastaan tarkoituksellisen määrätietoisena. Hän oli epäillyt jo pitkään vanhempiensa rehellisyyttä.
”No, voinhan minä sitten totuudenkin kertoa”, Richien äiti huokaisi. ”Se ruoho oli kovaa kuin kivi”, hän lisäsi jotenkin katkeran kuuloisena.
”Anteeksi, mitä?” Richie hämmästyi ja unohti kokonaan olla määrätietoinen.
”Kuulit oikein. Kun sen päällä käveli, se taipui kuin normaali ruoho, mutta kun sitä yritti repiä tai leikata tai muuten vain tuhota, se muuttui kovaksi, todella kovaksi. Siinä se! Enkä minä halua puhua enää lisää tästä aiheesta, voimat jotka voivat tehdä puutarhoille jotain tuollaista pitäisi kieltää laissa.”
Mutta enää Richie ei ollut puhetuulella, sillä hänen mielessään oli juuri tapahtunut välähdys. Sen välähdyksen ansiosta hän näki nyt kaikkia muita varmemman teorian uurrettuna aivojensa pintaan. Palat loksahtelivat sitä mukaa kohdalleen, mitä ylemmäs hän kiipesi rappusia, ja kun hän ja Adrian olivat ennättäneet yläkertaan, Richie ei mahtanut itselleen mitään.
”Jes! Ad, luulenpa että olen keksinyt sen. Arvoituksen ratkaisun.”
”Ihanko totta?” Adrian innostui kiille silmissään. ”Mutta miten -?”
”Odota, mennään huoneeseeni, äiti saattaa salakuunnella”, Richie keskeytti ja johdatti Adrianin tutusta oviaukosta sisään huoneeseen.
”Kaikki täsmää”, hän innostui. ”Kaikki! Puutarha alkoi rehottaa, ja sen yleinen väri tummui: samaan aikaan kerrostalo vaaleni. Kun olimme matkalla kotiin teiltä, kerrostalo oli taas tummasävyinen, ja niin oli puutarhakin taas kirkas ja ennallaan. Vanhempani olivat yrittäneet leikata ruohoa, mutta eivät onnistuneet siinä, koska se kovettui. Hallitus ei ole saanut kerrostaloa purettua kenties samasta syystä! Mitä tulee kerrostalon kirjoittamaan sanaan, se oli vihje, jolla pääsimme alkuun. Minusta tuntuu, että halkeamilla on suurempikin merkitys, mutten vain tiedä mikä. Puutahan ja kerrostalon yhtäläisyydet ovat kiistattomat. Minusta tuntuu, että jokin henki tai vastaava asuu kerrostalossa, ja se päätti vierailla meidän puutarhassa, muuta järkeenkäypää selitystä en keksi. Mutta miksi, sitä en tiedä.” Richie lopetti viimein hengästyneenä: hän oli ilmeisesti solkottanut kaiken hyvin nopeasti yhteen putkeen. Hänen aivonsa tuntuivat omituisen tyhjiltä nyt kun oli paljon vähemmän pohdittavaa.
”Vau, Rich, noilla aivoilla voisit päästä vaikka Mensaan!” Adrian sanoi hyvin vaikuttuneena.
Richien poskille kipusi vaivaantunut puna: hän ei jostain syystä tykännyt siitä että häntä kehuttiin kovasti.
”Meillä on silti mietittävää, joten ei kannata ilahtua liiaksi”, hän vastasi.
”Niin, se on totta. Mutta löydän kyllä aukonkin teoriastasi: miksi kerrostalo ei muuttunut uudeksi ja kiiltäväksi siinä samassa, kun siinä asustava päätti lähteä sieltä, mutta puutarha kuitenkin muuttui heti alkuunsa?”
Richie mietti hetken. Sitten hän vastasi: ”Voisiko olla mahdollista, että se jokin on asunut kerrostalossa niin kauan, että kerrostalo muuttui hyvin hitaasti? Eihän puutarhakaan vanhempieni kuvauksen mukaan muuttunut silmänräpäyksessä, vaan muuttumisen vaiheet erotti.” Hän ei edes tiennyt, miten vastaus oli tullut hänen huuliltaan niin nopeasti.
”Richie, jospa minä kysyisin sinulta saman tien mikä on elämän tarkoitus? Ei kun hetkinen, vastaapa kysymykseen mitä on aika”, Adrian sanoi suupielet nykien. Richie ei ehtinyt saada suustaan mitään järkevää, ennen kuin pihalta kuului tytön ääni: ”Onnittelut! Päätelmäsi kuului kadun päähän asti.”
Richie kurkisti avonaisesta ikkunasta. Pihalla seisoi Julie, Adrianin pikkusisko.
”Sinä!” Adrian mylvi. ”Ettäs kehtaatkin tulla tänne häiritsemään tätä hienoa hetkeä! Miten muutenkin pääsit pois kotiarestista?”
”Helppoa se oli, käytin vain yleisavaintani kun vanhemmat vielä nukkuivat”, Julie sanoi ja väläytti rautalanganpätkää kädessään. ”Niin, mistä te oikein puhuitte?”
”Ei kuulu sinulle!” Adrian tokaisi.
”Hmph. No, tulette kuulemaan minusta vielä”, Julie sanoi ja alkoi kävellä katua pidemmälle, mutta kääntyikin vielä äkisti.
”Ai niin, kotiin ei kannata tulla. Vanhemmat järjestivät uuden riidan, ja siellä on aika painostavaa”, hän lisäsi surullisesti ja lähti sitten matkoihinsa pitkä, punainen tukka liehuen tuulessa.
”Hän on niin ärsyttävä. Tunkee nokkansa joka paikkaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka hän olisi jäänyt vakoilemaan nurkan taa”, Adrian puuskahti ja alkoi sitten pälyillä ikkunasta, ettei missään vain näkynyt punaisia hiussuortuvia.
*~*~*
Halkeamien arvoitus ei edennyt. Kolmen päivän päästä Richie ja Adrian olivat uskaltautuneet kerrostalon lähelle ja saaneet seurakseen melko ärtyneellä tuulella olevan Julien. Hän kommentoi kaikkea mitä he tekivät, jopa Adrianin ”liian kovaäänistä hengitystä”. Hänen mielestään oli erittäin tyhmää, että pojat naputtelivat aikansa kuluksi tiilien halkeamia eri järjestyksissä. Lopulta Adrian ei enää kestänyt.
”Jos kaikki on nyt niin ärsyttävää, niin lähde sitten! Lähde! En käsitä miksi sinun pitää seurata meitä, kun kerta olemme niin kamalan tyhmiä ja ajankulutustapamme ovat niin mahdottoman ärsyttäviä. LÄHDE JO!”
”Minä itse en käsitä, miksi raivoat minulle siitä miten tyhmä sinä olet”, Julie saivarteli, mutta lopetti kuitenkin kaiken kommentoimisen. Adrianin korvista näytti nousevan savua, mutta poika ei kuitenkaan räjähtänyt, vaan tyytyi naputtelemaan halkeamia erityisen voimakkaasti. Juuri kun hän oli melkein mottaamassa suurinta halkeamaa, hän pysähtyi äkisti. Sitten hän kaivoi taskustaan mittanauhan, mittasi jokaisen halkeaman pituuden, ja pysähtyi sitten taas.
”Mitä nyt, Ad?” Richie kysyi, kun Adrianin kasvoille nousi syvä ihmetys. Sitten se muuttui suureksi virneeksi.
”Tältäkö tuntuu, kun sinä tajuat jotain mitä minä en?” Adrian kysyi haltioissaan. ”Odota, minä haluan nauttia tunteesta.”
”Mitä sinä tajusit?” Richie hoputti. ”Kerro jo.” Julien ilme oli välinpitämätön, mutta Richie oli varma, että tämäkin kuunteli.
”Äh, okei”, Adrian myöntyi. ”Jokaisen viiden halkeaman pituusero on täsmälleen puolitoista senttiä.” Kun Richie teki kasvoilleen ”entä sitten” -ilmeen, Adrian lisäsi: ”Äh, etkö tajua? Tämä on kyllä ihanaa…” Sitten Richie saattoi ehkä ymmärtää hiukan.
”Tarkoittaako se… Tarkoittaako se sitä, että halkeamat eivät olekaan luonnon uurtamia? Ai niin, eiväthän ne voi olla, kun niitä kerta oli aidassakin. Pitääkö meidän vain, öö, napauttaa niitä suuruusjärjestyksessä?” Richie arvasi.
”Äsh, toivoin että minä olisin voinut kertoa sen sinulle… Mutta niin, luulisin näin”, Adrian sanoi kasvot hehkuen. Julie näytti jo aidosti kiinnostuneelta.
”Tuo on kyllä perusteeton teoria, jonka olen kuullut, mutta yrittänyttä ei laiteta”, Richie naurahti, ja naputteli sitten halkeamat läpi pienimmästä suurimpaan.
KRÄTS! Kerrostaloon oli ilmestynyt siinä samassa pikimusta, ihmisenmentävä aukko. Mustuus aukon reunalla näytti jotenkin käsin kosketeltavalta. Tiilet reiän kohdalta olivat kadonneet jonnekin.
”Tiesinhän, että olin oikeassa!” Adrian huudahti. ”Noniin, kuka haluaa sukeltaa tuohon aukkoon ensimmäisenä?” Kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Pienen hetken ajan kaikki vain vilkuilivat toisiaan. Sitten Adrian sanoi: ”Minusta tuntuu, että me menemme nyt kohteliaalla naiset ensin -linjalla. Julie, ole hyvä.”
Julie pukahti jotain ”tuonne en mene mistään hinnasta” -tyylistä, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Hänen kyynärpäänsä oli jo hipaissut mustuuden pintaa, ja siinä samassa hän oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Richie ja Adrian vaihtoivat järkyttyneitä silmäyksiä.
”No, jos siskoni meni sinne, niin sitten menen minäkin”, Adrian ilmoitti. ”Nähdään aukon toisella puolella, jos nähdään.” Sitten hänkin katosi.
Richie nielaisi. Hän seisoi nyt yksin kerrostalon vieressä, peloissaan. Jos todella mustan aukon takana ei ollut mitään, ja samaa reittiä pääsisi takaisin, ei ollut mitään pelättävää. Jos mustuutta kosketettuaan jäisi aukon vangiksi, niin hän todennäköisesti kuolisi janoon. Jos mustuudessa ei olisi happea, hän kuolisi alta aikayksikön.
Vaikka hän kuinka veteli erinäisiä johtopäätöksiä, ei hän päätynyt mihinkään muuhun kuin kuolemiseen. Hän alkoi jo liikehtiä alitajuisesti poispäin kerrostalosta, kunnes aukko alkoi pienentyä. Tämä antoi Richielle jonkinlaista optimistisuutta, sillä katseltuaan vähän aikaa aukon pienenemistä hän mutisi peloistaan välittämättä: ”Rohkea rokan syö” ja syöksyi pimeyteen.
