Kirjoittaja Aihe: Pakoon et pääse! K-11  (Luettu 1668 kertaa)

Lauranood

  • Unelmien metsästäjä
  • ***
  • Viestejä: 363
  • Melankolisia sanoja ja unelmia
Pakoon et pääse! K-11
« : 03.06.2010 22:31:36 »
// Alaotsikko: Horror.  Onko Jane riivattu? Miksi hänelle tapahtuu tällaisia asioita?

- Ficin nimi Pakoon et pääse!
- Kirjoittaja Lauranood
- Ikäraja K-11
- Tyylilaji Horror
- Henkilöt Jane, Oleina ja James, joitain sivuhenkilöitä. Kaikki omiani
- Tiivistelmä Eipäs tällaisia tarvita näin lyhyeen
- A/N Kirjoittelin tällaista kun oli hieman tylsää ja ei jaksanut kirjoitta tuota yhtä ficciäni juuri nyt :)

Pakoon et pääse!

Katsoin kohti verenpunaisia silmiä. En uskaltanut liikahtaakaan. Tumma hahmo astui minua kohti ja aikoi viiltää luultavasti kurkkuni auki. Näin terävien hampaiden työntyvän jo ulos ikenistä. Käteni hikosivat.

Tömähdin vasten seinää, väärästä suunnasta. Pökerryin tajuttomana maahan ja näin vain pimeää. En tiedä mikä minuun osui, mutta onko sillä väliä? Olinko pelastunut vai kuollut? Onko silläkään muka väliä? Onko millään enää väliä?

Avasin silmäni. Makasin vuoteessani ja toivoin, että se kaikki olisi vain pahaa unta. Nousin ylös ja päässäni tuntui jyskyttävää kipua. Olin törmännyt seinään, mutta se ei vakuuttanut minua. Olin voinut lyödä sen unissani.

Juoksin vanhempieni makuuhuoneeseen, se oli tyhjä. Olinko nukkunut pommiin? Olivatko he jo töissä? Juoksin viereiseen huoneeseen. Pikkusisareni, yksivuotiaan Oleinan, huoneeseen. Huone oli tyhjä. Oliko hän muka hoidossa?

Avasin käsi vapisten kaksosten huoneen, se oli tyhjä. Sitten veljeni huoneen. Sekin oli tyhjä. Sydäntäni kouraisi. Näin kaikki vampyyrien kuvat hänen seinillään. Kaikki lehtileikkeleet paranormaaleista ilmiöistä. Näin kaiken, joka liittyi vampyyreihin. Ne olivat olleet hänen intohimonsa.

En halunnut mennä alas, sillä pelkäsin löytäväni pahimmat pelkoni sieltä. Pian minulle tuli nälkä ja minä kävelin alas. En halunnut mennä olohuoneeseen, vaan menin silmät kiinni keittiöön, etten vain huomaisi olohuonetta, edes sivusilmällä.

Söin aamupalani hiljaa. Peläten joka sekuntia. Lopulta minun oli pakko mennä olohuoneeseen. Siellä he olivat. Kaikki makasivat verisinä lattialla. He olivat kuolleet. Jokainen. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani kun katselin kaksosten runneltuja ruumiita.

Katsoin vanhempiani. He olivat kuolleet, niin julmasti. Kaulat auki vedettyinä, veret imettyinä. Se oli niin väärin. En nähnyt veljeäni enkä Oleinaa missään. Veljeäni en edes halunnut nähdä. Olimme riidelleet juuri ennen tätä hyökkäystä. Minulla ei ollut hänelle mitään asiaa.

Olin aina tiennyt, että tässä kävisi huonosti. Vampyyreihin ei saanut sekaantua. Se oli väärin. Veljeni käveli huoneeseen Oleina sylissään. Olin kauhuissani. “Mitä olet tehnyt?” kysyin hädissäni. Hän ojensi lapsen minulle. “Pelastin hänet pölkkypää!” hän tuhahti. Minä pyörittelin silmiäni.

Otin lapsen syliini ja katsoin sitä hellyttävästä. “Älä pelkää. Menemme viranomaisille. Etsimme uuden perheen”, kuiskasin. “Äh älä viitsi, olen mieluummin vapaa”, veljeni tuhahti. Katsoin häneen murhaavasti. “Älä edes pelleile sillä asialla. Menen ilmiantamaan meidät viranomaisille”, tuhahdin. Veljeni marssi mielenosoituksellisesti pois. Pudistelin päätäni. “Pölkkypää”, mutisin.

Kävelin toimistoon. Rutistin Oleinaa tiukasti rintaani vasten. “Miten voin auttaa?” virkailija kysyi. “Minä, veljeni ja sisareni jäimme orvoiksi. Meidän vanhempamme murhattiin viimeyönä. Samoin kaksi sisartamme”, sanoin surullisesti.

“Voi teitä lapsiraukkoja! Saisinko nimet ja iät”, virkailija hössötti. “Oleina, 2. James, 17 ja Jane, 15”, sanoin. Hän kirjoitti kaiken ylös. “Laittakaa heti ilmoitukset”, virkailija sanoi. “EI!” huudahdin vihaisesti. Virkailija katsoi minuun yllättyneenä. “Etkö sitä halua kultaseni?” hän kysyi tekodramaattisesti.

Pudistin päätäni. “En todellakaan! Me haluamme olla yhdessä. Jos he eivät ota meitä yhdessä, eivät ota meitä ollenkaan!” komensin. “Kultaseni se on niin vaikeaa. Pienin kyllä pääsee nopeasti uuteen kotiin, mutta te kaksi olette jo niin vanhoja”, hän sanoi. “Me. Menemme. Yhdessä!” sanoin hiljaa, jokaista sanaa painottaen.

Virkailija ei ollut tottunut komenteluun, joten hän ei tiennyt miten toimia. “Teit toki oikein kultaseni kun saavuit meidän puheillemme, mutta me emme voi ottaa tuollaisia vaatimuksia vastaan”, hän ilmoitti. “Sitten me poistumme ja etsimme itse perheemme” ilmoitin.

“Hyvä on! Pistämme teistä yhteisen ilmoituksen, mutta siitä tulee hankalaa”, virkailija totesi. Soin hänelle aurinkoisen hymyn. “Kiitos”, sanoin ja oli kävelemäisilläni pois. “Lapsi kulta! Sinun pitää jäädä tänne odottamaan”, hän ilmoitti nopeasti. Purin hammastani, olin suuttua todella.

“Minä en jää tänne odottamaan vuosiksi! Minä, me painumme vanhempiemme asuntoon. Voitte hakea meidät sieltä”, sanoin ja kirjoitin osoitteen lapulle. Hän tuijotti sitä typerästi. Minä vain kävelin pois.

Oleina katsoi minuun suloisilla silmillään. “Älä huoli me menemme uuteen perheeseen”, totesin hänelle hymyillen. Hän pyöritti pieniä lapsen silmiään. Naurahdin. “Älä nyt sinäkin aloita, veljessäsi on jo tarpeeksi!” kikatin hänelle. Hän soi minulle enkelihymynsä. Pienet valkoiset hampaat näkyivät kauniisti. Kutitin hätä leuan alta.

James seisoi oven karmeilla. “Älä viitsi! Ilmiannoit meidät oikeasti?” hän kysyi epäuskoisesti. “Soititko sinä poliiseille?” kysyin. “Hmm, soitin. Hakivat ruumiit hetki sitten. Olivat ihan kusessa niiden kanssa”, hän naurahti. “Sinuna en nauraisi!” murahdin hänelle. “Tämä on vakavaa!”

“Juu okei”, hän sanoi ja väänsi naamansa peruslukemille. Hän heitti silmälasinsa pois ja tallasi ne. “Joko saan lopettaa olemasta friikki?” hän kysyi. Katselin silmälaseja kyllästyneenä. “Senkus lopetat, mutta nuo olivat kalliit lasit”, huomautin. Hän vain kohautti olkiaan.

Seuraavana päivänä kahdeltatoista virkailija ilmestyi ovellemme. Olimme juuri aamiaisella. James katsoi minuun merkitsevästi, huokaisin. “Päivää!” sanoin tekopirteästi. “Mikä täällä haisee? Verikö?” hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. “Emme ole vielä ehtineet siivota kaikkia veritahroja”, tuumasin.

Kävin siistiytymässä ja hakemassa Oleinan. Puin hänet ja kampasin suloiset kiharaiset olkapäiden yli ulottuvat hiukset. Kävelin alas. Jopa James oli pukeutunut. Hymyilin hänelle. “Viitsit sentään siistiytyä”, kuiskasin hänelle suunpielestäni. “Kostan tämän vielä!” hän tuhahti. Annoin hänen uhkailla rauhassa.

Uusi perheemme oli… KAMALA. Kaarroimme suuren kartanon pihaan. Perhe seisoi meitä vastassa. Isä kamalan ylitukeva ja äiti kamala lauta! Hirveää. Heillä oli kaksi lasta. Kaksi ilmapallon muotoista lasta. Poika ja hieman nuorempi tyttö. Suorastaan porsasmainen vaikutelma. Me olimme kaikki pitkiä, kalpeita ja hoikkia. He olivat lyhyitä, ruskettuneita ja paksuja.

Vain äiti olisi voinut olla sukua meille. Sekin vain todella pienellä mahdollisuudella. Vihasin perhettä jo aluksi. “Kiitos!” James sanoi minulle. Kohautin vain olkiani. “Sinun syyksesi minä käännän tämänkin”, totesin. Hän pyöritteli silmiään. Oleina alkoi itkeä, ihan ymmärrettävää. Yksi possuista katsoi häntä.

Meille annettiin yhteinen huone, se oli iso, mutta silti… YHTEINEN? Mitä ne oikein kuvittelivat? Huoneestamme johti ovi kylpyhuoneeseen ja kahteen vaatehuoneeseen, huokaisin helpotuksesta. Saisin pukeutua rauhassa. “Mukavaa yhteinen huone”, James sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä. Pyörittelin silmiäni.

Illalla istuin sängylläni ja pitelin Oleinaa sylissäni. “Kyllä me pääsemme täältä pois”, kuiskasin hänelle. Hän oli itkenyt koko ajan. “Voisin hoitaa meidät nopeasti pois täältä”, James virnuili. “Herranen sentään! James olet jo 17, aikuistuisit jo!” kiljahdin. “Miksi? Sinä leikit kuitenkin aikuista”, hän tokaisi. Näytin hänelle kieltä. Mokomakin pölkkypää.

Oleina nukkui vieressäni. Kuulin ääniä alakerrasta ja havahduin hereille. Katsoin vieressäni nukkuvaa lasta. Hän oli paikallaan. Katsoin Jamesin sänkyyn. Se oli tyhjä! “Vittu sitä idioottia!” huusin. Alakerrasta kuului kamala kiljaisu. Jätin Oleinan sänkyyn ja juoksin alas.

Tumma hahmo hiipi kohti toista porsasta, he kaikki olivat alhaalla. Koko possuperhe. Katsoin murhaajaa. “LOPETA!” kiljaisin, kun hän joi äidiltä veret. Tämä alkoi mennä sairaaksi. Possutyttö hoksaisi minut ja kiljahti: “Tapa tuo! Se maistuu takuulla paremmalta!”

Mikäkin petturi. “Mitä sinä sanoit?” kysyin häneltä hyytävällä äänellä. “En halua kuolla”, hän vikisi. Silloin menetin malttini. “Onko sinun henkesi tärkeämpi kuin minun?” huusin vasten hänen kasvojaan. Hän nyökkäsi uhmakkaasti. Murhaaja katsoi minua mietteliäästi.

Katsoin tyttöä ja päässäni pimahti. Torahampaat työntyivät ikenistäni ja silmäni värjääntyivät punaisiksi. “Joudut katumaan röyhkeyttäsi!” huusin ja hyökkäsin vasten hänen kaulaansa. Tumma hahmo tappoi loput. Pyyhin veret suunpielistäni. James asteli viereeni. “Oliko rasvaista?” hän kysyi. “Kysytkin, pelkkää rasvaa”, tokaisin ja hymyilin.

“Sairas!” hän huudahti muka kauhuissaan. Tökkäsin häntä kylkeen. “Itse olet!” Oleina konttasi pitkin lattiaa. Otin hänet syliini. “Okei, nyt oli myös minun vikani. Etsitään uusi perhe. Taas”, huokaisin. “Et olisi saanut tappaa edellistä. Se oli todella mukava. Rakastin heitä”, sanoin surullisena.

“Nössö! Olimme asuneet siellä jo vuoden. Aloin kyllästyä. He pitivät minua jonain vampyyri nörttinä!” hän tuhahti. “Mitäs näyttelit sellaista. He silti rakastivat meitä”, huokaisin. “Just niin varmaan”, hän pyöritteli silmiään. Silloin ovikello soi ja me vilkaisimme toisiamme. James juoksi avaamaan.

“MITÄH!” kuului huuto eteisestä. Juoksin perässä kantaen Oleinaa. “Kultaseni”, kuului ääni ovenraosta. Kurkkasin. Irvistin kauhusta. “Hei äiti”, tokaisin happamasti. “Saanko tyttäreni?” hän kysyi ja katsoi arvioiden minuun.

“Et sinä häntä puolivuosisataa sitten halunnut kun jätit meidät orvoiksi ja lavastit kuolemasi!” syytin. “Ihmiset muuttuvat niin mekin. Teistä on viimein tullut kunnollisia vampyyreja. Totta kai me rakastamme teitä”, hän selitteli. “Huoh, en millään haluaisi luottaa teihin. Jäämme taas vain orvoiksi”, huokaisin.

“Parempi meidän luonamme pitkään kuin ihmisten luona hetken, rakastivat he teitä tai eivät”, hän sanoi lipevästi. Kohautin olkiani. “Hyvä on, mutta en halua jäädä taas orvoksi. Enkä muutenkaan luota sinuun. Ainakaan sataan vuoteen!” tokaisin.

Me lähdimme kaikki yhtenä perheenä pois. Oli ihanaa päästä taas oikeaan kotiin!

« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:38:13 kirjoittanut Pyry »
Syyt muuttuvat, mutta määränpää pysyy samana

Lauranoodin Salainen laatikko

Resonanssi

  • ***
  • Viestejä: 1 013
  • Seamus Finnigan + Theodore Nott = <3
Vs: Pakoon et pääse! K-13
« Vastaus #1 : 04.06.2010 19:22:14 »
tämä oli mielenkiintoinen enkä tosin tiedä mitä ajatella koska olen niin järkyttynyt mutta vampyyrit ovat hyvä idea.

anteeksi rakentavaa ei tämän järkytyksen keskeltä löydy vaikka haluaisin.

mutta meneekö asia siis niin, että äiti oli hylännyt vampyyrilapsensa ja he etsivät aina uudestaan uuden perheen ja tappoivat heidät? miksi ihmeessä?
Seamus Finnigan <3 Theodore Nott
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=15036.0

Lauranood

  • Unelmien metsästäjä
  • ***
  • Viestejä: 363
  • Melankolisia sanoja ja unelmia
Vs: Pakoon et pääse! K-13
« Vastaus #2 : 04.06.2010 20:04:13 »
Juu todella hyvä kysymys!! :D No siis. Äiti hylkäsi heidät kyllä. Vanhempi tyttö (Jane) Haluaisi asettua asumaan yhden perheen luokse, mutta vanhin lapsista (James) On katkera vanhemmilleen ja haluaa todistaa olevansa oikea vampyyri.
Jane yrittää hillitä veljeään ja riiteli siksi tämän kanssa ennen ensimmäistä tarinassa kerrottua murhaa.
Eli siis, kenenkään muun tarkoitus ei ole tappaa perheitä, kuin Jamesin. Ja Janen mielestä tämä tarvitsee ihmisten kasvatusta päästäkseen eroon katkeruudestaan.

Anteeksi sekava selitys, kysy toki, jos jäi vielä mietityttämään :)
Syyt muuttuvat, mutta määränpää pysyy samana

Lauranoodin Salainen laatikko