Originaalit > Sanan säilä

Parvekekukkia | S, Jenni/?, mysteryangst

(1/1)

Dolls:
Nimi: Parvekekukkia
Kirjoittaja: uglydoll
Vastuuvapaus: outoa sanoa, mutta kaikki on kerrankin minun
Tyylilaji: mystery, angst
Ikäraja: S
Paritus: Jenni/?
Summary: Puren huultani, yritän löytää tilanteesta jotain positiivista ja epäonnistuessani painan pääni.

Vapaa sana: Kirjoitin tämän parissa tunnissa matikan tunneilla, ja korjailin tänään. Ensimmäinen originaalini, jonka kehtaan julkaista, joten kommentit ovat rakkaus. Menee Kukkiin ja mehiläisiin.


Parvekekukkia

Rantahiekka on kylmää ja kosteaa, eikä pöllyä kunnon kesäisen rantahiekan tavoin aamuisen kevättuulen halkoessa rantaa. Huhtikuun kalpea taivas ja jäälauttainen meri eivät houkuttele rannalle, mutta silti joku on levittänyt punavalkoraitaisen pyyhkeensä rannalle.

Rusketusta haikaileva eukko levittelee käsiinsä aurinkorasvaa, vaikka lämpöä on alle kymmenen astetta. Nainen on asettanut ruskeat aurinkolasit silmilleen, ihan kuin kalpeasti paistava aurinko häikäisisi kovastikin.

”Onko toi ihan hullu?” kysyn ja nojaan parvekkeen kaiteeseen. Minulla on päälläni neule ja farkkulegginsit, ja silti paleltaa.

”Ehkä sillä on aurinkosuojan sijaan pilvisuoja”, Emilia ehdottaa. Hän laittaa kätensä puuskaan lämmitelläkseen käsivarsiaan, joita turkoosi t-paita ei peitä. ”Tai sitten se on hullu.”

Olemme hetken hiljaa, kunhan tuijotamme päästään vialla olevaa mummoa. Yksinäinen lokki lehahtaa tonkimaan hiekasta jotain, ehkä se näkee mummon eväskorista karanneen pullan.

”Haluatko sä puhua siitä?” Emilia kysyy ja hieroo käsivarsiaan. Kello on vasta yhdeksän, ja vastoin normaalia, minua ei huvita puhua. Kaikki tuntuu käsittämättömältä ja hullulta, aivan kuin mummo rannalla.

Lasken vaistomaisesti toisen käden vatsalleni, eikä liike jää Emilialta huomaamatta:

”Jenni...”

En vastaa, puristan vain kaidetta rystyset valkoisina vasemmassa nyrkissäni. Silmät rutistuvat kiinni, ja ripseni paakkuuntuvat äänettömien kyyneleiden lähtiessä vierimään. En tee mitään estääkseni niitä, ja pian pienet suolatipat putoilevat poskiltani alas, alas kolme kerrosta asfalttiin. Puren huultani, yritän löytää tilanteesta jotain positiivista ja epäonnistuessani painan pääni. Kaikki tuntuu niin lopulliselta ja peruuttamattomalta.

Lopulta kerron Emilialle koko jutun. Alusta loppuun, jokaisesta suudelmasta ja hipaisusta, jokaisesta juomasta ja tupakasta. Muistan jokaisen valon välkähdyksen, musiikin, korulippaan yöpöydällä, ja tuntuu kuin hänen katseensa olisi tatuoitu verkkokalvolleni.

Suuni kertoo koko jutun kylmästi, ilmeeni ei värähdäkään. Pidän katseeni tiukasti meren aaltojen laiskassa vellonnassa, joka rauhoittaa minua tasaisine ja rauhallisine liikkeineen. Kun olen päässyt jutun loppuun, Emilia huokaisee ja sanoo rauhallisesti:

”Mä tartten sun kustas.” Hän pitää hiljaisen tauon, kuin odottaen vastaustani. En kuitenkaan sano mitään, vaan annan hänen jatkaa: ”Ja sä tarttet uusii vaatteita. Noi sun nykyset haisee ihan viinalle.”

Hymähdän, ja suostun seuraamaan häntä. Emilia istuttaa minut keittiö vahakangaspöytäliinaisen pöydän päähän. Hän syöttää minulle banaanijogurttia ja monta litraa ananasmehua samalla, kun hän pukee päälleni vaaleanpunaisen yöpaidan ja yrittää keksiä aamuiselle vierailulleni syytä, jonka hän voisi esittää vanhemmilleen. Välillä minua melkein jopa alkaa hymyilyttää, mutta ilmeeni synkkenee joka kerta muistaessani syyn aamuiseen vierailuuni.

Lopulta Emilia tökkää käteeni vaaleanruskean kahvikupin ja saattaa vessalle. Hän hymyilee varovasti toivottaessaan onnea ja sulkee oven. Puren alahuultani tuijottaessani vuorotellen posliinipönttöä ja kahvikuppia. Ihan vitun jepa.

***
Pöydällä on kahvikuppi täynnä pistävänhajuista, keltaista nestettä. Minua ällöttää hiukan, mutta Emilia suhtautuu asiaan yllättävän tyynesti. Hän kaivaa taskustaan vaaleanpunaisen pahvipaketin, ja alkaa avata sitä puhuessaan: ”Mutsil on näit lääkekaapis. Ehkä se pelkää, et saa toisen samanlaisen ku mä.”

”En mä ainakaan pelkäis, must ois siistii saada toinen juoppokakara.” Sarkastisuus äänessäni on pakotettua, mutta Emilia yrittää olla välittämättä siitä.

”Mä en ollu eilen dokaamas.”

”Jos oisit ollu, ni tätä tilannetta ei olis. Sä oisit nimittäi vieny mut ulos sielt, ennen ku se vitun urpo ois raahannu mut sinne yläkertaa,” hymähdän, ja kuulostan jopa omissa ajatuksissani hölmöltä. Onneksi Emilia ei koskaan pahastu äänensävyäni, vaan heilauttaa vain tummia hiuksiaan.

”Ai tää on nyt mun syytä?” Emilia naurahtaa ja rapsuttaa pitkillä kynsillään teippejä auki. Paketti on tiukasti kiinni, ja lopulta hän joutuu turvautumaan oransseihin keittiösaksiin. Vilkaisen epäilevästi vaaleanpunaista puikkoa, jonka hän vetää paketista.

”Eiks muka ois riittäny, et mä oisin kussu tohon mittarin päälle?” kysyn katsellessani, kuinka Emilia tökkää puikon kahvikuppiin.

”Sori, pelataan varman päälle.”

***
”Olisitsä pitäny sen?” Emilia kysyy. Seisomme taas parvekkeella, jalkojani tärisyttää.

”En mä ehtiny oikeen miettiä”, vastaan ja kaivan tupakat mustasta laukustani. Hetken hiljaisuuden jälkeen jatkan hiljaa: ”Muuta kuin nimen.”

Emilia kietoo kätensä ympärilleni takaapäin, ja hetken seisomme hiljaa tuijottaen aurinkoa. Se on kivunnut korkeammalle, muttei lämmitä yhtään sen enempää kuin aamullakaan. Mutta silti sisälläni läikähtää, ja päivän ensimmäinen aito hymy on lähellä.

”Viljo.” Hipelöin sytyttämätöntä tupakkaa sormissani, enkä saa aikaiseksi kaivaa laukustani sytytintä.

”Mitä sä selität?” Emilia kysyy ja kaivaa leuallaan olkapäätäni. Minua kutittaa ja kiemurtelen.

”Sen nimeksi olisi tullut Viljo.” Hymyilen, ja Emilia puristaa minua lujaa.

Lopulta saan aikaiseksi sytyttää tupakan, ja tarjoan askista yhtä Emilialle. Hän kuitenkin kieltäytyy ja päästää irti minusta. Annan katseeni kiertää ympäri hiekkarantaa.

Tuntuu omituiselta, että aurinkoriippuvainen eukko makaa edelleen rannalla, eikä tiedä mistään mitään.

puolipro:
tää oli söpskä ! <3 ihania yksityiskohtia taas, mutta ennen kun kehun, kerron virheen:


--- Lainaus ---muttei lämmittä yhtään sen enempää kuin päivälläkään
--- Lainaus päättyy ---

yksi t pois niin on jeba.

mutta siis, tykkäsin tästä paljon, vaikka lyhyt olikin ja hyvä niin. asia oli tiiviissä paketissa, eikä olis edes tarvinnut pidempiä selityksiä mitenkään ja tämän avulla jokainen saa hieman vapautta ajatella, mitä tapahtuikaan siellä yläkerrassa. ja toi akka ottamassa aurinkoa oli hieno teema, joka oli alussa ja lopussa mukana :---D mainittakoon vielä että ihania toi "Alusta loppuun, jokaisesta suudelmasta ja hipaisusta, jokaisesta juomasta ja tupakasta. Muistan jokaisen valon välkähdyksen, musiikin, korulippaan yöpöydällä, ja tuntuu kuin hänen katseensa olisi tatuoitu verkkokalvolleni." ihana.

kiitos, tee lisää näitä. <3 ja kuten sanoin jo aikasemmin tänää, nii ei oo pää kunnos joten oli vajavaine kommentti anteeks :D

Tuittu:
Kiva, tykkään tällaisista pohdinnoista (siksi tänne tulinkin lukemaan)  :)  Nuo tytöt oli ihania <3

MUTTA juttu oli tapahtunut eilen?! Eiköhän siinä vaiheessa jälkiehkäisy olisi fiksumpaa kuin raskaustesti..?  ::)  Sori mutta ärsyttää tuollainen idioottimaisuus ihan fiktiossakin  ;D  Vaikka taatusti sellaisia ihmisiä on oikeasti olemassa, jotka tekee raskaustestin heti seuraavana aamuna ja sitten tyytyväisenä kuvittelee, että ei tule vauvaa kun testi näyttää negaa  :-\

Tuota yhtä juttua (pikkujuttu tekstissä, sana "eilen" + viinalta haisevat vaatteet; mutta vähän isompi juttu juonen kannalta, tekee minusta tarinasta vähän tyhmän kuuloisen) lukuunottamatta siis tykkäsin! <3

Navigaatio

[0] Viestien etusivu