Kirjoittaja Aihe: Am I just a fictional character? | S, ei paritusta, Fantasy, drama, angst&humor  (Luettu 2042 kertaa)

Ziri

  • Bändäri
  • ***
  • Viestejä: 131
  • 7.3.2010... <3
/ Loput alaotsikosta: S, ei paritusta, Fantasy, drama, angst&humor..? (1.luku 15/3/2010)

Nimi: Am I just a fictional character?
Kirjoittaja: Ziri
Ikäraja: S, ainakin nyt
Paritus: ei paritusta
Genre: Fantasy, drama, angst, humor(?)
Yhteenveto: Tarina kertoo Diana-nimisestä tytöstä, jolle selviää salaisuus, jota hänen on vaikea hyväksyä
Varoitukset: Täss tarinassa on tosi paljon fantasiaa, ei romansseja lainkaan
A/N: Oon miettinyt tätä jo tosi pitkään, prologi on kyll säälittävän lyhyt.. Enkä tiiä jatkanko tätä tänne, jos ei kukaan tuu lukeen/kommaamaan.. Tästä voi sit tulla tosi pitkä, ja luvut on yleensä paljon pidempiä..


Prologi

Hiljaisuus oli laskeutunut yössä odottavien ihmisten ylle, jotka seisoivat luonnon muovaaman metsäaukion reunustalla tiiviinä ryppäänä pehmeässä kuunvalossa. Ihmisiä oli aikuisia, lapsia ja vanhuksia, naisia ja miehiä. Kaikennäköiset ja kokoiset ihmiset seisoivat paikoillaan hiljaisessa yhteisymmärryksessä. He kaikki näyttivät kuitenkin erilaisilta kuin tavalliset tallaajat. Jokaisen kasvoilla näkyi jännittyneen odotuksen lisäksi jotain muuta. Heitä yhdisti tietty kasvoja kirkastava piirre, joka näytti kummalliselta aikuisilla, mutta aivan tavalliselta pienen lapsen kasvoilla. He katselivat tarkasti aukiota, ja vilkaisivat välillä taivaalle hivenen epävarman näköisinä ja joku tietämätön olisi luullut heitä mielipuoliksi. Sitä he eivät kuitenkaan olleet. Yhtäkkiä eräs pieni pellavapäinen tyttö taputti innostuneena käsiään ja huudahti vaimealla, lapsekkaan kirkkaalla, äänellään:
 ”He ovat täällä! Katsokaa!” Kaikki kääntyivät katsomaan innostuneina joskin kunnioittavina tytön osoittamaan suuntaan. Aukion toiseen reunaan oli ilmestynyt viisitoista helmenharmaaseen viittaan, siroihin jousiin ja miekkoihin sonnustautunutta pienikokoista hahmoa. Hahmot lähtivät kävelemään nopein, sulavin ja äänettömin askelin ihmisiä kohden. Näky oli hienostunut, mutta myös etäisesti pelottava, koska heinikko oli kuivaa ja lähes vyötäisille yltävää, mutta hahmojen askelista ei kuulunut ääntäkään, eikä heinään jäänyt jälkeäkään siitä, että siinä oli kävellyt joku. Ihmisten riemuun sekoittui hivenen pelkoa, ja ennen kaikkea mahdottoman suurta kunnioitusta, kun he katselivat hahmojen nopeaa liikkumista. Hahmot lipuivat äänettömästi ihmisiä kohden, ja pysähtyivät lopulta muutamien metrien päähän ihmisistä. Yksi hahmoista astui eteenpäin, ja laski helmenharmaan hupun päästään. Hän oli kauniskasvoinen mies, joka oli vahvan, mutta samaan aikaan hennon näköinen. Miehellä oli tummanruskeat lyhyet ja kiiltävät hiukset, jotka jättivät paljaaksi kauniit, suippokärkiset korvat. Miehen tummanruskeat silmät katsoivat ihmisiä valppaasti, mutta veistoksellinen suu oli kääntynyt kauniiseen, joskin varautuneeseen hymyyn, paljastaen virheettömät valkoiset hampaat.
 ”Niin paljon ihmisiä, Niilo”, hän sanoi hiljaisella äänellä, ja loi erääseen ihmisvanhukseen kysyvän katseen. Vanhus astui hänkin yhden epäröivän askeleen. Hän oli kauniskasvoista miestä vähän pidempi ja näytti kasvavan pituutta puhutellessaan noita ylpeästi ja arvokkaasti seisovia hiljaisia hahmoja, jotka olivat kuin patsaita.
 ”He ovat luvanneet, etteivät kerro. Tiedän, että puheena oli vain muutamat, mutta jotkut ottivat yhteyttä minuun vasta viime hetkellä”, vanhus puhui virallisen kuuloisena. Kauniskasvoinen mies nyökäytti hitaasti päätään, mutta näytti edelleen epäilevältä. Miehen takana kohahti, kun rivin läpi astui hentorakenteinen, lyhyt nainen, joka oli laskenut huppunsa vaaleilta kiharoilta, jotka puolestaan peittivät pienet suippokärkiset korvat.
 ”Sinun ei tarvitse olla noin jääräpäinen. Tiedät itsekin, että ihmisiin voi luottaa”, nainen sanoi pehmeällä äänellä. Mies tuijotti ihmisiä hivenen jääräpäisen näköisenä. Hän ei uskonut, että kaikki nuo ihmiset olisivat luottamuksen arvoisia.
 ”Mistä me tiedämme että me voimme luottaa teihin?” Eräs nuori mies astui ihmisten keskeltä. Hän näytti myös todella epäluuloiselta. Hän jatkoi saman tien:
 ”Mistä tiedämme että ette huijaa? Entä jos odottamamme vieraat ovatkin vasta tulossa?” Mies kysyi röyhkeään sävyyn. Kaikki, niin ihmiset kuin suippokorvaiset vieraatkin katsoivat miestä inhon ja ylemmyydentunteen vallassa. Ihmisistä vanhin, Niilo, katsoi miestä kuin tuo olisi kasa haisevaa oksennusta.
 ”Ai heihin voi luottaa?” Etummaisena ollut kauniskasvoinen mies kysyi takanaan seisovalta naiselta, viitaten naisen aiempiin puheisiin ja kääntyi sitten katsomaan ihmisiä viileän arvostelevasti. Hymynalku oli karissut tiehensä.
 ”Jos olisimme tienneet tästä arvostelusta, olisimme etsineet ehdottomasti toisen paikan minne olisimme vieneet tytön”, miehen ääni oli tyyni, mutta paheksuvan viileä. Nuori, mieltään osoittanut mies oli tajunnut joutuneensa epäsuosioon ja hän oli häipynyt vähin äänin toisten ihmisten taakse, pois näkyvistä.
 ”Olen pahoillani, en tiennyt hänen ajattelevan tällä tavoin. Mutta valitsemanne nainen on todella sopiva tehtävään. Tulisitko tänne?” Vanhus pyyteli anteeksi, ja kutsui ihmisten joukosta pitkän ja melko nuoren naisen. Muukalaiset näyttivät edelleen melko epäluuloisilta, mutta rauhallisemmilta kuin äsken.
 ”Anastacia?” Mies kääntyi katsomaan omiin ja joukkoihinsa ja kutsui hiljaa omista riveistään oman tyttärensä. Rivistöstä astui esiin muita vähän lyhyempi hahmo, joka kannatteli hennoilla käsivarsillaan pientä nyyttiä.
 ”Hei”, Anastacia hymyili toiselle naiselle surumielisesti ja laski huppunsa. Hänellä oli vaaleanruskeat pitkät hiukset, ja huikaisevan kauniit kasvot. Hän käänsi katseensa naisesta sylissään olevaan nyyttiin, ja rutisti pientä vauvaa tiukasti rintaansa vasten. Vauva oli kääritty pehmeään hopeanväriseen liinaan. Anastacia katsoi tytärtään, ja hänen tummista silmistään heijastui syvää rakkautta. Nuori ihmisnainen katsoi äidin rakkautta ymmärtäväisen näköisenä, hän huokaisi osaaottavan hiljaa, eikä tehnyt elettäkään lähestyäkseen naista. Kauniita, suippokorvaisia joukkoja johtava mies näytti syylliseltä, sanoessaan Anastacialle:
 ”Olen pahoillani, meidän täytyy mennä”, miehen ääni värisi, koska hän tiesi millaista kipua joutui tuottamaan omalle tyttärelleen. Anastacian silmäkulmasta vierähti onneton kyynel, ja hän astui askeleen kohti ihmisnaista.
 ”Voi, minä pyydän, pidä tyttärestäni huolta! Minulla ei ole enää ketään, ei ketään. Pidä hänestä huolta”, Anastacia pyysi toiselta kyynelten valuessa vuolaina virtoina hänen kauniita poskiaan pitkin, ja hänen äänensä oli kuristuneen hiljainen. Ihminen nyökkäsi, ymmärtäväisen näköisenä. Anastacia halasi pientä vauvaa. Hän painoi täydelliset huulensa tytön otsalle, ennen kuin luovutti vauvan naisen käsivarsille.
 ”Huolehdin hänestä”, ihminen lupasi hiljaa, ja katsoi tytön nuorta, onnetonta äitiä. Anastacia purskahti vielä onnettomampaan itkuun ja astui askeleen taaksepäin katsoen lastaan onnettomana. Nuori ihmisnainen painoi kevyen vauvan rintaansa vasten, kuin se olisi maailman tärkein asia. Äänettömästi kulkevat vieraat lähtivät ja Anastacia itki edelleen, kun he katosivat takaisin sinne, mistä olivat ilmestyneetkin.
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:19:05 kirjoittanut flawless »
..Ja pienimmän muurahaisen äiti huusi:
 "Hyvä Jalmari! Tapa se!"

Sinikeiju

  • Mansikan raxu
  • ***
  • Viestejä: 2 518
  • Hannibalin täti
Vs: Am I just a fictional character?
« Vastaus #1 : 26.02.2010 19:09:42 »
Fantasia ficcejä onkin vähän. Ainakin sellaisia, joita haluaisin lukea. Tätä jään ehdottomasti seuraamaan ja odotankin ensimmäistä lukua.


Ava by FractaAnima
Banneri by Claire

Sinisten siipien havinaa

Julma-Nala: "Muutit Turkuun. Ikäkriisi!"

~marmori~

  • Vieras
Vs: Am I just a fictional character?
« Vastaus #2 : 28.02.2010 01:21:53 »
Mielenkiintoiselta vaikuttaa!
Tosi elävästi kuvailtua ja salaperäistä... (jäin koukkuun ;))
Jos kappaleet olis erotettu toisistaan vaikka enterillä niin lukeminen olisi helpompaa :)
Lupaan jäädä lukemaan jos jatkoa laitat.

Ziri

  • Bändäri
  • ***
  • Viestejä: 131
  • 7.3.2010... <3
Vs: Am I just a fictional character?
« Vastaus #3 : 15.03.2010 18:29:03 »
Sinikeiju: Kiitos! Toivottavasti jaksat jatkaa lukemista, koska tän taso romahti jo ekan luvun aikana..

~marmori~:  Dankke! Kuvailuunkin olen yrittänyt panostaa, mutta sekin menee vähän edestakaisin, milloin hyvää, milloin huonoa. Ja yritin korjailla tässä noita enterjuttuja, mutta kone ei tahdo totella.. Isoveli on vähän suuttunut näppäimistölle, joten tämän kunto nyt on vähän niin ja näin :D

A/N: Eli siis, tää osa levähti tosi pitkäksi ja tylsäksi, mutta kommentit pelastavat päivän. Jatko-osista ei tosiaankaan tule näin pitkiä, tämän eteen nyt vain olen uurastanut jo ties kuinka kauan..


1. Luku
Loppusyksyinen aamu oli synkeä ja valoton, ja Diana olisi tuhat kertaa enemmän halunnut jäädä sänkyyn nukkumaan. Tänään oli kuitenkin koulua, joten tytön oli pakko vääntäytyä ylös lämpimän peiton alta. Hän vilkaisi suuresta ikkunasta pimeälle pihalle sen näköisenä, kuin aamu olisi henkilökohtaisesti loukannut häntä. Diana tuhahti ja etsi vaatteet päälleen silmät puoliavoimina ja mieli sumeana. Edellinen ilta oli väsyttänyt Dianan, eikä hän ollut saanut kunnolla unta, joten huonotuulisuus oli väistämätöntä. Diana harjasi paksut ja pitkät kuparinruskeat hiuksensa matkalla keittiöön. Hän jätti ne auki, niin kuin aina muulloinkin. Jos hiukset eivät peittäneet Dianan suippokärkisiä korvia, hän joutui aina ongelmiin. Tyttö istui keittiönpöydän ääreen, ja huokaisi hiljaa. Tänään olisi koulussa pitkä päivä, ja se jos mikä ärsytti. Diana otti hedelmälautaselta pikkuisen omenan, ja järsi sitä yrittäessään koota sekavia ajatuksiaan. Hän ummisti sinivihreät silmänsä, jotta voisi keskittyä sekaviin ajatuksiin, jotka olivat harhailleet epämiellyttävästi illasta asti. Tänään on keskiviikko, oli ensimmäinen älyllinen ajatus, joka putkahti Dianan päähän. Ajatus tuntui harmilliselta, mieluimmin olisi perjantai. Diana huokaisi harmistuneena, ja avasi väsyneesti silmänsä. Hän jatkoi omenan syömistä, vaikka hänellä ei ollut lainkaan nälkä. Pian aamiaispöytään ilmaantui Dianan kasvattiäiti Leena.
”Huomenta”, Leena mumisi laittaessaan kahvinkeittimen päälle. Hän istui pöytään Dianaa vastapäätä. Diana murahti jotain, melko epäselvästi. Tyttö katseli puisen pöydän syykuviota, ja kosketti pitkillä, kapeilla sormillaan kohtaa, jota oli niin usein ennenkin koskenut. Siinä syyt kulkivat erilailla kuin muuten, jättäen jälkeensä tumman, pienen, rosoreunaisen kuopan. Tuo kohta oli aina kiehtonut tyttöä, koska se erottui muusta pöydästä. Diana katsoi kohtaa mietteliäänä, ennen kuin nosti katseensa ja tutkaili pientä, lämminsävyistä keittiötä näkemättä oikeastaan mitään. Hän ja Leena asuivat pienessä punaruskeassa tiilitalossa, harvaanasutussa kylässä. Diana rakasti taloa ympäröivää salaperäistä metsää ja vietti siellä paljon aikaa, tai oli ainakin ennen viettänyt. Toiset kyläläiset asuivat lähempänä toisiaan, mutta Diana asui kasvattiäitinsä kanssa kauempana muista.
Leena ei näyttänyt lainkaan Dianalta, ja heistä näki heti etteivät he olleet mitään sukua toisilleen. Siinä missä Leena oli vahvarakenteinen, pitkä ja tukeva, melko arkisen näköinen, oli Diana siro, ikäisekseen melko lyhyt ja laiha. Leenalla oli musta kerroksittain leikattu tukka ja lempeät, pikkuiset tummanruskeat silmät, kun taas Dianalla oli punertavat, pitkät hiukset ja suuret sinivihreät silmät. He molemmat olivat kauniita, mutta kauneus oli erilaista. Leenassa kauneus tarkoitti vahvaa ja suoraa ulkonäköä, kun taas Dianassa se korostui siroudessa ja sulokkuudessa. Diana erosi muista ihmisistä korviensa tähden. Ne olivat suippokärkiset, ja aiheuttivat paljon ihmetystä ja jopa kiusantekoa. Toiset ihmiset eivät juuri pitäneet Dianan erikoislaatuisesta kauneudesta tai eriskummallisesta, hieman erakkomaisesta luonteesta, joten useat olivat hänelle tahallaan häijyjä. Diana rypisti kulmiaan, ja heitti omenanraadon roskiin. Hän kävi hakemassa pienestä huoneesta yksinkertaisen koululaukun, ja heilautti sen tympääntyneen oloisena olalleen. Dianan kännykkä soi vaativasti, ja hän vastasi puhelimeen murahtamalla. Ei hän yleensä ihan näin huonolla tuulella ollut, mutta vähäiseksi jääneet yöunet ärsyttivät tyttöä.
 ”Moi”, Dianan paras ystävä Elina vastasi, ja Diana arvasi tämän äänensävystä, että hänen ystäväänsä hymyilytti. Diana nyökkäsi, vaikka hän tiesi hyvin, ettei Elina sitä voinut nähdä.
 ”Mä mietin vaan, että odotanko mä sua tienhaarassa.. Sä vaikutit eilen aika huonovointiselta”, Elina kysyi, ja tytön ääni muuttui loppua kohden myötätuntoiseksi ja kysyväksi. Diana ummisti taas silmänsä, ja hengitti syvään ennen kuin vastasi:
 ”Oota vaan. Mä lähden ihan just”, Diana sanoi hymähtäen. Elina naurahti enemmän itsekseen, kuin ystävälleen, ja Diana ihmetteli taas kerran, kuinka positiivisesti hänen paras ystävänsä kaikkeen aina suhtautui.
”Joo, moi!” Elina totesi, ja sulki puhelimen. Diana naurahti hänkin, joskin naurahdus oli melko ponneton, siinä särähti vahvaa ivaa. Hän pisti kännykän tummien farkkujen taskuun, ja lähti hitaasti kohti ulko-ovea.
 ”Moikka”, Diana totesi Leenalle, ja otti mustan, pelkistetyn takkinsa naulakosta. Leena nielaisi palan juustosämpylää ja hörppäsi päälle kahvia tummansinisestä mukistaan. Hänen työnsä alkoi tänään vasta yhdeksältä, kun Dianan koulu alkoi kahdeksalta. Se oli epäreilua, koska Leena oli taaskin nukkunut enemmän, kuin Diana, joka oli suurimman osan yöstä pyörinyt lakanoissaan hermostuneena, sekavien mielikuvien vallatessa aivot.
 ”Moi”, Leena mumisi, ja jatkoi lehden lukemista, suotuaan kasvattityttärelleen pirteän hymyn. Diana lähti hitaasti kävelemään metsäiseltä pihalta. Siellä täällä oli jäätyneitä kohtia, mutta Diana ei välittänyt siitä, koska hän ei kaatuisi kuitenkaan, kiitos harvinaisen hyvän tasapainon.
Hänen äänettömät askeleensa olivat viime aikoina alkaneet käydä niin luokkalaisten kuin opettajienkin hermoille, mutta kaikeksi onneksi Elina ymmärsi, että Diana ei tehnyt sitä tahallaan, hän ei vain saanut askelistaan minkäänlaista ääntä. Diana katseli lempeästi tummaa metsää, joka avautui ylväänä ja jyhkeänä kaikissa suunnissa, heti pienen pihan ulkopuolella. Kaikkialla oli pimeää, ja aurinko nousisi vasta myöhemmin. Diana toivoi hartaasti, ettei tänä vuonna sataisi lunta, koska se tietäisi lisää vaikeuksia, taas, niin kuin joka vuosi jos talvi toi tullessaan valkoista sadetta. Tyttö käveli nopeasti, ja pian hän näki parhaan, ja oikeastaan ainoan ystävänsä. Elina heilautti Dianalle kättään virnistäen. Tytöt lähtivät kävelemään kyläkoulua kohden hiljaisuuden vallitessa. Kumpikaan ei olisi halunnut aloittaa keskustelua, mutta lopulta Elina esitti kysymyksen.
 ”Oliko se eilinen kohtaus paha?” Elina kysyi varovaisesti vilkaisten Dianan kalpeita kasvoja. Diana nyökkäsi äänettömästi. Hän oli saanut jo yli puolen vuoden ajan outoja kohtauksia. Ensimmäinen kohtaus oli tullut Dianan 12-vuotis syntymäpäivän jälkeisenä yönä. Sen jälkeen niitä oli tullut epätasaisin väliajoin. Joskus aikaa saattoi mennä jopa kuukauden verran, mutta useimmiten niitä tuli noin kahden viikon välein. Kohtauksesta ei saanut mitään varoitusta, se vain iski yhtäkkiä. Se alkoi yllättävällä voimakkuuden tunteella. Silloin Diana tunsi itsensä vahvemmaksi kuin yksikään muu ihminen. Silloin, jos hänellä oli jokin esine kädessään, se meni rikki, tai ainakin säröille. Sen jälkeen iski voimattomuus, joka uuvutti tytön täysin. Viimeisenä iski järjetön kipu, joka korvensi luita, suonia ja lihaksia. Koko kehoon alkoi silloin sattua, niin raajoihin, selkään, päähän kuin vatsaankin. Yleensä kohtauksen jälkeen nousi hetkeksi 39 asteen kuume, joka laski kuitenkin muutamassa tunnissa. Kohtaukset tulivat yleensä illalla, niiden takia Diana menetti muutaman yön unet ja ruokahalunsa pariksi päiväksi. Kohtausten jälkeen meni useitakin päiviä, ennen kuin Diana oli taas täysin terve, eikä tuntenut enää heikotusta, tai pahoinvointiaaltoja. Leena oli kuitannut asian sillä, että luultavammin kipu oli jotain murrosikään liittyvää, mutta jostain syystä yksikään Dianan luokkalaisista ei tuntunut saavan samanlaisia kohtauksia, tai sitten heillä oli harvinaisen hyvä kivunsietokyky.
 ”Eikä Leena suostu viemään sua vieläkään lääkäriin?” Elina kummeksui, heilauttaen vaaleita hiuksiaan kasvojensa tieltä. Diana vilkaisi parasta ystäväänsä ja totesi:
”Ei se ota juttua kuuleviin korviinsa. Mä en ymmärrä miks!” Dianan äänensävy oli turhautunut ja väsynyt. Leenan käytös ärsytti tyttöä todella, ja hän arveli tämän salaavan jotain.
 ”Se käyttäytyy nykyään tosi oudosti! Mä olen huomannut. että se kattoo mua välillä, kuin mä olisin joku örkki joltain toiselta planeetalta. Se kyselee joskus ihan mielettömiä kysymyksiä, ja yrittää sitte peitellä niitä!” Diana valitti Elinalle. Elina vilkaisi häntä ja nyökkäsi. Hän ymmärsi ystävänsä kiukunpuuskat, koska ne olivat täysin aiheellisia. Diana potkaisi suurta muhkuraista kiveä, ja tuijotti hämmentyneenä, kun se lensi pitkän matkan päähän. Elina vilkaisi kiveä jonka ei olisi kuulunut liikahtaakaan ja käänsi sitten katseensa Dianaan.
 ”Oliko toi joku vitsi?” Elina kysyi järkyttyneen oloisena. Diana näytti aivan yhtä hämmästyneeltä, ja pudisti nopeasti päätään.
 ”Mä potkasin sitä ihan hiljaa!” Hän henkäisi järkyttyneenä silmät suurina. Elina kokeili potkaista samaa kiveä kun he saapuivat sen kohdalle, ja ulvaisi kivusta. Tyttö tarttui jalkaansa ja vinkui kipua joka säteili varpaissa. Diana napitti kiveä joka ei ollut liikahtanutkaan, ja pyysi:
 ”Älä kerro tästä kellekkään!” Hänen äänensävynsä oli pelokas, tämä oli järjetöntä. Elina nyökkäsi kiristellen hampaitaan.
 ”Ehkä mä jätän kivien potkimiset sulle”, Hän murahti mulkoillen murikkaa. Diana naurahti ilottomasti, ja tuumasi:
 ”Jatketaan matkaa, tai me myöhästytään”, Diana ei halunnut enää puhua aiheesta. He jatkoivat matkaa hiljaisuuden vallitessa ja lähestyivät nopeasti vaaleankeltaista kyläkoulua. Hiljaisuus oli painostavaa ja molemmat olivat melkoisen tyytyväisiä, kun olivat perillä. Muutamat heidän luokkalaisistaan tervehtivät heitä nyökkäyksin, mutta suurin osa moikkasi vain Elinaa, sillä Dianaa pidettiin omituisena. Hän ei kuitenkaan välittänyt siitä enää, koska oli kokenut sen aina koulussa ollessaan, kohtelu oli tuttua jo päiväkotiajoilta. Elina ja Diana kävelivät koulun pääoville odottamaan sisäänpääsyä. Dianaa väsytti, joten hän lysähti istumaan penkille. Elina istahti hänen viereensä näyttäen huolestuneelta.
 ”Sä oot ihan kalpee”, tyttö totesi hiljaa kurtistaen kulmiaan. Diana ummisti silmänsä ja kiristeli hampaitaan. Hän ei kestäisi uutta kohtausta ainakaan vielä, mieluiten ne voisivat kadota lopullisesti. Elina taputti kaverinsa selkää myötätuntoisena, koska ei tiennyt mitä muutakaan voisi tehdä. Kello pirisi pitkään vaatien oppilaita tulemaan sisään. Diana puri hammasta ja pakotti silmänsä auki, vaikka väsymys yritti viedä voiton. Hän tunnusteli oloaan, ja nousi ylös hitaasti, kunnes seisoi lopulta huterasti. Elina oli aivan hänen vieressään, valmiina ottamaan Dianan kiinni, mikäli Diana saisi taas kohtauksen, ja hänen tasapainonsa pettäisi. Tytöt lähtivät hitaasti sisään, mutta hidastelu ei näyttänyt mitenkään normaalista poikkeavalta, koska kaikki koulun oppilaat maleksivat sisään aina todella hitaasti. Diana horjahteli vähän, mutta pääsi kaikesta huolimatta kunnialla sisälle. Elina tutkaili parhaan ystävänsä kasvoja kulmat huolestuneesti kurtussa, ja kysyi lopulta:
 ”Halutko sä oikeesti mennä tunnille?” Elinan sävy oli hiljaisen varovainen sen takia että hän oli huolissaan. Diana nyökkäsi huulet tiukkana viivana. Hän veti henkeä ja käänsi katseensa Elinaan.
 ”En, mutta kyllä tää tästä”, hän murahti päättäväisesti ja tuijotti mitään näkemättömin silmin Elinaa. Kipu alkoi jo hiljalleen hellittää, ja Diana pakotti kasvoilleen hymyn.
 ”Mä olen okei”, hän mumisi vielä itselleen ja puristi kätensä päättäväisesti nyrkkiin. Elina kohautti olkiaan, ei hän voinut kääntää Dianan päätä, sen hän tiesi sen vuosien kokemuksesta. Diana lähti kävelemään kohti heidän luokkaansa normaalia hitaammin, vilkuillen ympärilleen epäluuloisena. Hän tunsi luokkalaistensa tutut katseet selässään, mutta nyt se häiritsi häntä normaalia enemmän. Ehkä eilisellä kohtauksella oli näppinsä pelissä. Koulu jota he kävivät, oli melko pieni, siisti ja kodikas, niin että siitä oli helppo pitää. Valkoiset seinät olivat pysyneet puhtaina alkusyksystä loppuneen remontin jäljiltä, mikä oli täysin normaalia, koska pienessä kylässä ei asunut oikeastaan ketään, joka olisi voinut sutata seinät. Remonttia oli kestänyt vähän yli vuoden, joten koulun oppilaat olivat opiskelleet milloin käytävillä, pihalla tai liikuntasalissa. Vaaleanruskeat vaate- ja kenkätelineet seinänvierustalla olivat jo alkaneet täyttyä, kun nopeimmat hikipingot olivat ehtineet jo riisumaan ulkovaatteitaan. Diana riisui tylsän takkinsa ja laittoi sen nurkassa pilkottavaan, hieman vinoon menneeseen koukkuun. Elina asetti vihreän talvitakkinsa Dianan takin viereen, vilkuillen yhä ystäväänsä huolestuneesti. He riisuivat kenkänsä nopeasti, ja asettivat nekin telineen alaosaan. Opettajanhuoneesta astui ulos heidän opettajansa Riitta, keski-ikäinen vaalea ja hoikka nainen, joka marssi käytävällä selaten siistiä paperipinoa, jota kantoi sylissään. Diana nielaisi harmissaan, koska arvasi paperipinon sisältävän heidän luokkansa maanantaiset matematiikankokeet. Diana tiesi sössineensä kokeen, koska oli unohtanut sen täysin, ja arveli saavansa parhaimmillaan 8-, kun Elina taatusti saisi vähintään yhdeksikön. Diana tuijotti papereita ja toivoi niiden katoavan salaperäisesti, ettei hänen täytyisi näyttää koetta Leenalle, joka oli joutunut kestämään monien sangen huonojen kokeiden allekirjoitusta. Elina oli ollut heistä kahdesta aina se älykkäämpi, -jolle oli normaalia saada kokeista ysejä ja kymppejä-, tai ylipäänsä se joka keskittyi tosissaan opiskeluun. Hän oli joskus yrittänyt ahtaa Dianan päähän vähän lisää tietoa matikasta tai historiasta, tosin huonolla menestyksellä. Riitta silmäili oppilaitaan nopeasti, ja soi Elinalle lämpimän hymyn, koska tämä oli opettajien suosikki älykkyytensä ja rauhallisuutensa takia. Elina vastasi hymyyn pienellä, epämääräisellä suupielen kohotuksella, koska hän ei niinkään pitänyt opettajasta. Diana taas ei reagoinut opettajan ilmeettömään katseeseen mitenkään, koska nämäkin pitivät häntä epänormaalina ja hermostuivat jos Diana lähti liikkeelle, koska hänen äänettömät askeleensa olivat vähällä tehdä opettajat hulluksi. Oppilaat maleksivat Riitan perässä sisälle ja Diana käveli laiskasti paikalleen ikkunarivistön toiseen pulpettiin, jääden seisomaan tuolin taakse tympääntyneenä. Kaikki muutkin oppilaat seisoivat tuoliensa takana, ja Dianan katse samoili luokkalaisten tutuilla kasvoilla. Riitta seisoi luokanetuosassa muistuttaen hämmästyttävän paljon jonkin sotaelokuvan luutnanttia.
 ”Hyvää huomenta”, hän kajautti ylpeään sävyyn, josta huokui arvovaltaa ja riemua, kun hänellä oli edessään taas uusi päivä.
 ”Hyvää huomenta, opettaja”, luokka mumisi epäselvästi. Diana ei sanonut mitään, hän ei pitänyt joka aamuisesta perinteestä, joka alensi oppilaita ja ylensi opettajia. Riitta näytti hieman harmistuvan luokan epämääräisestä toivotuksesta, mutta ei antanut sen häiritä.
 ”Istukaa olkaa hyvät”, opettaja sen sijaan sanoi hieman liian pirteään sävyyn viitaten oppilaitaan istumaan. Diana lysähti tuolille, eikä siitä kuulunut ääntäkään, vaikka toisten istuessa tuolit narahtelivat. Tyttö tuhahti ja risti kätensä puuskaan, kääntäen katseensa Riittaan, joka istui virallisenoloisena opettajanpöydän ääressä. Häntä ärsytti tieto kokeesta, jonka saisi tämän tunnin aikana kotiin vietäväksi. Dianaa lohdutti tieto siitä, että yleensä Riitta antoi kokeet takaisin vasta lopputunnista, eli se ei harmittaisi häntä vielä vähään aikaan. Kaikki ottivat kirjansa esiin, ja odottivat Riitan ilmoittavan sivunumeron jolta pitäisi aloittaa.
 ”Päätin, että tänään aloittamme kokeiden palautuksella ja tarkistamisella”, Riitta sanoi itserakkaalla äänellä, tai ainakin Dianan mielestä äänensävy oli itsekäs. Useat oppilaista vaikuttivat piristyvän uutisesta, mutta Dianaa ajatus masensi suuresti. He eivät juuri koskaan tarkistaneet kokeita, joten miksi sitten nyt. Riitta jatkoi pian selitystään:
 ”Olen huomannut, että kaikki eivät vilkaisekaan kokeitaan kun saavat ne, joten tason ylläpitämiseksi tarkistamme kokeen yhdessä, ja selvitämme epäselvät asiat niille, jotka eivät ole jotain ymmärtäneet”, opettaja nautti ajatuksestaan, ja Dianasta tuntui siltä, että Riitta olisi katsonut häntä erityisesti viimeisen osion aikana. Tyttöä ärsytti se, vaikka hän tiesikin, että oli karu tosiasia ettei matikka ollut hänen juttunsa. Diana vilkaisi sivusilmällä Elinaa, ja irvisti hieman. Elina sen sijaan näytti innostuneelta, eikä pahastunut, vaikka opettaja sanoikin hänen nimensä ensin. Tytön silmät laajenivat kun hän tuijotti koettaan, ja hänen kasvoillaan loisti onnistumisen riemu. Diana pyöräytti itsekseen silmiään. Ei kai Elina oikeasti hämmästynyt kun sai niin hyvän numeron. Pari muutakin oli jo saanut kokeensa, kun Riitta kajautti Dianan nimen. Tyttö nousi hitaasti, ja käveli äänettömästi opettajan luo. Riitta ei sanonut Dianalle mitään ojentaessaan koepaperia, vaikka ynähtikin jotain. Diana ei kiittänyt, vaan marssi paikalleen ennen kuin vilkaisi paperiaan. Diana oli saanut kokeesta numeroksi 7½, ja se oli tytölle todella suuri helpotus. Riitta oli jo jakanut kaikki kokeet, ja alkoi paasata tehtävistä suurieleisesti, tapansa mukaan tylsistyttävän kovaan ääneen. Diana yritti esittää kiinnostunutta, ja tuijotti tympääntyneenä jonnekin liitutaulun puoleen väliin, mihin oli jo ilmestynyt tekstiä. Diana vilkaisi sivusilmällä Elinaa, jota Riitan pölinä näytti jo ärsyttävän. Diana antoi katseensa liukua luokkalaisten kasvoilla, taas, hän etsi toisten ikäistensä piirteistä jotain tärkeää. Jotain, mihin juuri kukaan 12-vuotias ei uskonut, ei edes Elina, mutta siitä Diana oli päätellyt, että hän ei voisi olla niin kuin toiset. Dianan katse ohitti seinien vaaleat kaapit, ja takarivin varapulpetin, kun Riitan tiukka komento tavoitti tytön.
 ”Diana?” Opettajan äänensävy oli tuikea, lähes vaarallinen. Diana kääntyi katsomaan opettajaansa nolostuneena. Hän oli unohtanut istuvansa opettajan silmätikkuna. Hän katsoi Riittaa kysyvä ilme kasvoillaan. Riitta mulkoili takaisin, ja Diana arveli luokkalaistensa tuijottavan häntä.
 ”Missä sinä olet?” Riitta kysyi vihaisen oloisena. Dianalla ei varsinaisesti ollut oikeutta moittia opettajaa. Hän oli unohtanut kokonaan sen, että missä hän oli, mutta silti Riitan äänensävy ärsytti tyttöä suunnattomasti, joten hän vastasi kiukkuisena:
 ”Koulussa, matikantunnilla”, Diana ei välittänyt tiedosta, että joutuisi kestämään opettajan raivoa. Ei ainakaan vielä.
 ”Käyttäydypä sitten sen mukaisesti, äläkä niin, kuin olisit museossa”, Riitta sanoi yhtä vihaisesti. Hän ei sietänyt Dianaa, ja olisi mieluusti heivannut tytön luokasta ulos. Dianan olisi puolestaan tehnyt mieli irvistää Riitalle, mutta ei voinut, koska olisi sitä kautta joutunut vain ongelmiin. Niinpä hän tyytyi tuijottamaan opettajaa mahdollisimman inhottavasti, mikä oli kyllä sangen voimakas ilme. Tunti kului mahdottoman hitaasti, ja Dianasta tuntui siltä kuin Riitta pitkittäisi oppituntia tahallaan. Lopulta hän päästi oppilaat luokasta näyttäen siltä, että tarvitsisi itsekin hengähdystauon ja kupin kahvia ennen historian tuntia. Diana ja Elina lähtivät heti ulos, ja Diana kiristeli hampaitaan edelleen.
 ”Se veti kauheet herneet nenään. Ihan taatusti joku muukin kattelee ympärilleen sen sepustusten aikana!” Diana murisi niin hiljaa, että Elina vain juuri ja juuri kuuli parhaan ystävänsä kiukunpuuskan. Elina ei viitsinyt mainita sitä tosiasiaa, ettei kukaan muu luokalta ollut katsellut taakseen, ainakaan niin näkyvästi. Diana oli niin pahalla tuulella, ettei jaksanut edes nauttia raittiista ilmasta, mitä ilma huokui. He kävelivät hitaasti koulunpihaa ympäri hiljaisuuden vallitessa. Kun kello pärisytti oppilaita sisälle, Diana voihkaisi harmissaan.
 ”Miksi ihmeessä meillä ei voi olla aineopettajia? Mä en taatusti kestä Riittaa puolta vuotta!” Hän murehti Elinalle. Elina murahti jotain, kantaa ottamatta, koska hänen mielestään Riitta oli ihan siedettävä opettaja, ja kaiken lisäksi Elinan isosisko Ella oli kertonut, että yleensä aineopettajat olivat tiukempia ja pitivät omia aineitaan tärkeimpinä. Oppilaat matelivat sisään luokkaan, jossa Riitta istui jo päättäväisen oloisena. Hän katseli Dianan pään ohi tarkoituksella, ja hymyili Elinallekin hivenen jähmeästi. Jokainen etsiytyi paikalleen, samalla kun Riitta valmistautui pitämään puheen, tai jotain vastaavaa. Hän ryhdistäytyi tuolillaan, ja hymyili luokalleen, joskin hymy oli väkinäinen.
 ”Olen huomannut, että luokka on viime aikoina ollut sangen rauhaton”, Riitta aloitti, katsoen erityisesti Dianaa, joka tuijotti viileästi takaisin.
 ”Olette todella hyvä luokka, kunhan eräät oppilaat keskittäisivät enemmän huomiotaan kouluun”, opettaja jatkoi päättäväisesti.
 ”Niinpä päätin, että toukokuulle suunniteltu leirikoulu laitetaan uudelleen harkintaan, jos ette opettele tottelemaan. Voimme myös jättää häiriköt kotiin, kun itse lähdemme”, hänen puheensa järkytti useita. Dianaa se ei kovinkaan suuresti hetkauttanut, hän ei pitänyt ajatuksesta, että viettäisi kolme vuorokautta Riitan kanssa yötä päivää. Hänelle kävisi mainiosti se vaihtoehto, että toiset lähtisivät ilman häntä, koska hänestähän opettaja oli pölissyt. Eihän kukaan muu ollut niin julkea opettajalle, ainakaan päin naamaa. Luokkalaiset voihkivat järkyttyneinä, kaikkia inhotti ajatus leirikoulun mahdollisesta peruuttamisesta. Riitta näytti tyytyväiseltä ja totesi:
 ”Noniin, ottakaa kirjanne esiin, niin voimme aloittaa”, hänen sävynsä oli teeskennellyn kepeä. Hän nousi seisomaan, ja kirjoitti tummansiniselle liitutaululle sivunumeron, jolta oli ollut läksynä muutamia tehtäviä. Diana avasi kirjansa oikealta sivulta, ja mulkoili tehtäviä, jotka hän oli sutaissut edellisenä päivänä ennen kohtausta. Opettaja kiersi pulpettirivistössä tarkistaen, että jokainen oli tehnyt tehtävät, ja Dianasta tuntui siltä, että Riitta olisi harmistunut, kun hän oli tehnyt tehtävänsä, mutta ehkä hän oli vain vainoharhainen. Opettaja alkoi kysellä tehtävistä, ja Diana yritti tosissaan keskittyä opettajan selityksiin, tosin huonolla menestyksellä. Enimmäkseen hän vain näytteli – tai yritti näytellä – kiinnostunutta. Elina vastaili usein, ja hänen kätensä ampaisi aina ensimmäisenä ylös. Diana vilkaisi silmäkulmastaan parasta ystäväänsä, ja häntä hymyilytti hieman. Elinasta tulisi taatusti vielä jotain suurta, toisin kuin hänestä. Elina oli hyvä kaikissa aineissa, paitsi liikunnassa, joka oli Dianan vahvuus. Hän juoksi nopeammin kuin kukaan muu luokalta ja hyppäsi korkeammalle ja pidemmälle kuin edes heidän liikunnanopettajansa Marianne, joskin voimalajit eivät luonnistuneet häneltä ihan yhtä hyvin. Kerran Diana oli päässyt kokeilemaan koulussa lyhyesti jousiammuntaa, kun siellä oli pidetty puolitoista vuotta sitten keväänjuhlistamislauantai, ja hän oli osannut oikean otteen ilman mitään ohjausta, ja oli ensimmäisellä jousella osunut tauluun, melko keskelle. Leena oli kuitannut asian sillä, että Dianalla saattoi olla hyvät geenit, mutta se tuntui tytöstä jotenkin valheelliselta ajatukselta. Elina hohti innosta, kun sai vastata taas, ja Riitta hymyili hyväksyvästi, kun Elina vastasi oikein. Diana vilkaisi luokan seinällä olevaa tylsän valkoista kelloa, ja huokaisi itsekseen harmista. Vielä noin paljon tuntia jäljellä, ajatus inhotti Dianaa. Elina tuijotti Riittaa lumoutuneena, kun tämä selitti jotain pikkuseikkaa iänikuisista vuosiluvuistaan, kukaan ei voinut erehtyä siitä, mikä oli Elinan lempiaine. Diana tuhahti liian kovaan ääneen ja melko herkkäkorvainen Riitta kääntyi katsomaan Dianaa, jonka kasvoilla näkyi selkeää turhautumista. Riitta puristi kätensä nyrkkiin, ja hän tuijotti tyttöä vihaisena punaisten rakennekynsien painuessa ihoon. Miten yksikään noin kaunis saattoi olla niin ärsyttävä? Riitta oli miettinyt asiaa monesti pääsemättä ikinä selvyyteen harvinaisen jääräpäisestä oppilaastaan. Diana tuijotti takaisin värähtämättä, ja arveli joutuvansa ongelmiin opettajan kiusaamisesta. Se ei nyt häntä kiinnostanut, hän oli niin pahalla tuulella, ettei Riitan loukkaantunut ilme purrut häneen. Riitta tuijotti Dianaa, eikä kumpikaan suostunut luovuttamaan, ennen kuin Riitta puuskahti vihaisesti:
 ”Diana, sinä jäät tänään puoleksi tunniksi koulun jälkeen”, hänen äänensävynsä oli uhkaava. Diana tuhahti vihaisesti. Jälki-istuntoa! Hienoa, tätä olisi kiva selittää Leenalle. Diana murjotti lopputunnin eikä Riitta kiinnittänyt tyttöön enää huomiota. Välitunnin alkaessa Elina ja Diana samoilivat taas päämärättä koulun pihalla. Elina katseli sivusta ystävänsä murjotusta, ja kyllästyi siihen lopulta.
 ”Se oli kyllä sunkin syy!” Hän tokaisi lopulta nopeasti, suorempaan kuin oli alun perin ajatellut. Diana mulkaisi parasta ystäväänsä silmät salamoiden.
 ”Väitäksä muka että oli mun vika että toi – sanonko mikä – pisti mut jälkkään?!” Tyttö ärähti kiukkuisesti. Hän ei halunnut riidellä Elinan kanssa, mutta toisen kommentti ärsytti häntä. Elina huokaisi tylsistyneenä ja pyöräytti silmiään suurieleisesti.
 ”Sä oisit voinu olla hiljaa! Jos sä et ois tuhahtanu, vaan oisit ees yrittäny kuunnella, niin et ois jääny jälkkään! Historia on oikeasti mielenkiintoista, sä vain et viitsi edes yrittää”, Elina puuskahti pysähtyen. Dianakin pysähtyi. Hän mulkoili Elinaa, ja Elina mulkoili Dianaa.
 ”Se ei ihan taatusti vartioi jokasen tuhahduksia!” Diana tiuskaisi loukkaantuneena, kääntyi kannoillaan ja marssi katokseen. Elina henkäisi harmistuneena, ja potkaisi maassa olevia kiviä. Tätäkö heidän ystävyytensä tulisi olemaan seuraavina vuosina? Dianan kohtaukset pilasivat ihan kaiken! Elinan esti vain vaivoin kyyneliä, jotka yrittivät karata hänen silmäkulmastaan. Elina purki vihaansa kiviin, potkiskeli niitä raivostuneena ja päätti, että antaisi Dianan vihan laskeutua, ennen kuin menisi tämän luokse. Olihan kiukunpurkaus kuitenkin myös hänen syytään, koska Elina tiesi sangen hyvin, että Dianalla oli viime aikoina ollut vaikeaa. Varsinkin, kun tyttö oli alkanut pohtia syntyperäänsä ja oikeita vanhempiaan, joita hän ei ollut ikinä tavannut. Elina vilkaisi katokseen varovasti silmäkulmastaa, ja näki parhaan ystävänsä lyyhistyneenä penkille muuten tyhjässä katoksessa. Elina kalpeni pelästyneenä jähmettyen paikoilleen sekunniksi, ennen kuin syöksyi Dianan luokse. Tyttö nytkähteli kalpeana ja kuumeisena kun Elina ehti tämän luo. Elina etsi katseellaan välitunninvalvojaa isolta pihalta, huomaten lopulta valkoiseen takkiin pukeutuneen Eilan, koulun englanninopettajan, juttelemassa muutamille hikipingoille. Diana vapisi horkassa, ja horisi omiaan. Tytön silmät tuijottivat ilmeettöminä Elinaa ja tyttö mumisi jotain lentokoneista ja matkapahoinvoinnista. Elina ei tiennyt mitä tehdä. Jos Dianan aiemmat puheet pitivät paikkansa, olisi kuume pian ohi, enintään kahdessa tunnissa, mutta kuumeen kestosta ei ollut varmuutta. Englanninopettaja ratkaisi asian lähtemällä katokseen. Elina ei uskaltanut laskea Dianaa kylmälle penkille, vaan piteli tämän päätä sylissään. Eila asteli tyttöjä kohden, mutta pysähtyi ihmeissään kun kuuli Dianan horinat.
 ”Mikä Dianaa vaivaa?” Opettaja äimisteli Elinalle, ja tuli tyttöjen luo. Diana kääntyi virnuilemaan Eilalle, ja mumisi nyt jotain kissanpennuista, kasvot edelleen oudon tyhjinä.
 ”Sille nous kai kuumetta”, Elina sanoi huolestuneena. Eila painoi jämerän kämmenensä Dianan otsalle, ja hänen silmänsä levähtivät auki. Tytön otsa oli kuin tulessa, lämpö oli varmaan noussut 38 asteen yli. Hän kumartui Dianan ylle vaikka ei tytöstä pitänytkään, ja sanoi rauhallisesti:
 ”Sun pitää päästä terkalle, pääsetkö sä omin jaloin?” Eila arveli, ettei Dianan itsetunto kestäisi kanniskelua, vaikka tytön itsevarmuus olikin nyt toissijainen asia. Diana nyökkäsi hitaasti mielipuolisesti hymyillen ja nousi vaivalloisesti ylös. Hän tarrasi Elinasta kiinni ja vaikka hän nojasi koko painollaan tyttöön, ei se tuntunut juuri miltään, sillä Diana oli harvinaisen kevyt. Elina otti kiinni Dianan käsivarresta, ja talutti tämän sisään. Ensimmäisen ja toisen luokan opettaja Mari tuli heitä vastaan, ja katseli ystäväänsä nojaavaa tyttöä huolestuneesti. Eila selitti tilanteen nopeasti Marille, joka näytti osaaottavalta. Hän ei inhonnut Dianaa, ainakaan yhtä paljon kuin toiset opettajat. Elina talutti Dianan terveydenhoitajan odotustilaan. Terveydenhoitaja itse oli tekemässä terveystarkastusta jollekulle oppilaalle, koska oven vieressä oleva punainen valo paloi. Englanninopettaja ei auttanut Dianan talutuksessa, koska Elina pärjäsi ilmeisen hyvin. Elina laski Dianan istumaan sammaleenvihreälle sohvalle ja jutteli parhaalle ystävälleen niitä näitä, yrittäen rauhoittaa tätä. Diana vapisi kylmissään, vaikka hänellä oli edelleen talvitakki päällä. Elina riisui oman takkinsa, ja peitteli Dianan sillä. Hän kietoi kätensä tämän ympärille, ja toivoi että Dianan kuume laskisi pian. Eila istahti vaalealle puutuolille, ja katseli hieman vaivaantuneena terveydenhoitajan ovea. Diana hiljeni lopulta, ja nojasi tulikuuman, kuumeisen poskensa Elinan olkapäähään, ja huokaisi hiljaa. Vihdoin ovi aukesi, ja sieltä tuli ulos kolmasluokkalainen Niko. Poika vilkaisi uteliaana Dianaa ja Elina arvasi, että ennen seuraavaa välituntia koko koulu tietäisi Dianan sairastumisesta. Se oli pikkukoulun huono puoli. Kaikki tiedot levisivät kulovalkean tavoin. Terveydenhoitaja Niina huomasi Dianan ja hän näytti hämmästyneeltä. Diana ei suostunut menemään lääkärille tai terkalle sitten millään ja tarkastuksiin tyttö täytyi pakottaa, lähes uhkailla. Elina auttoi Dianan huoneeseen, jossa kaikeksi onneksi oli lämmintä. Eila nousi tuoliltaan, ja häipyi takaisin ulos. Niina ohjasi Dianan sängylle, joka toimi samalla jonkinlaisena tutkimuspöytänä, jolle tyttö lysähti makaamaan. Elina istui tuolille sängyn viereen irrottamatta katsettaan parhaasta ystävästään. Niina kohotti hieman kulmiaan ja Elina kertoi tarinan, mutta ei kertonut siitä, että kuume oli osa outoa kohtausta. Niina nyökkäsi tyynesti, ja otti kuumemittarin. Hän desinfioi kuumemittarin ja jäi seisomaan epävarmannäköisenä parin askeleen päähän Dianasta. Jos olisi ollut kyse kenestä tahansa toisesta nuoresta, olisi Niina yksinkertaisesti käskenyt tytön laittaa kuumemittarin paikoilleen, mutta koko koulu pyrki huomaamattaan pysymään välimatkan päässä Dianasta, paitsi Elina. Ei se varsinaisesti ollut rasismia, mutta kaikki vain tekivät niin. Dianassa oli jotain pelottavaa, eikä kukaan oikein uskaltanut olla tytön kanssa kaksin, edes opettajat. Elina pyöräytti itsekseen silmiään. Hänen mielestään moinen pelkääminen oli säälittävää. Elina ei halunnut loukata ystäväänsä, joten hän nappasi kuumemittarin terveydenhoitajan kädestä, ja ojensi sen Dianalle. Dianan silmät olivat kiinni ja tyttö hengitti epätasaisesti ja pinnallisesti joten hän ei nukkunut. Elina kosketti varovasti toisen kättä, ja rykäisi hiljaa. Diana ei avannut silmiään, mutta murahti unisen kuuloisena.
 ”Diana?” Elina totesi vaativasti, mutta ystävällisesti. Diana raotti silmiään ja kurtisti otsaansa ennen kuin nappasi kuumemittarin ystävänsä kädestä.

         ***

Elina koputti oveen napakasti ja heidän luokkalaisensa Kaisa tuli avaamaan. Kaikki luokkalaiset tuijottivat Elinaa uteliaana, kun tämä marssi ojentamaan lapun opettajalle. Siihen oli terveydenhoitaja kirjoittanut, että Elina ja Diana saisivat lähteä koulusta, Diana kuumeensa takia ja Elina siksi, ettei kukaan opettajista osannut ajaa Dianan kotiin, ja Leena oli vielä töissä. Opettaja näytti harmistuneelta, mutta hymyili sitten Elinalle.
 ”Sano Dianalle, että toivomme hänen paranevan pian”, Riitta totesi hampaidensa välistä, ja kuittasi lapun tyylikkäällä allekirjoituksellaan. Elina virnisti vaivaantuneena takaisin ja lähti heti luokasta, toisten oppilaiden jäädessä tuijottamaan.
Niina ajoi heidät Dianan luo tytön nuokkuessa takapenkillä ja Elinan kertoessa ajo-ohjeita naiselle. Diana mumisi omiaan aina silloin tällöin, mutta kuume oli jo laskemaan päin. Kohtaus oli menossa ohitse. Niinan auto oli hieno tummansininen Volvo, jossa oli vaaleat nahkasisustukset ja hiljainen moottori. Terveydenhoitaja pelkäsi taatusti, että Diana oksentaisi takapenkille, ainakin jännittyneistä vilkuiluista päätellen.

Elina ei kertonut Dianan kohtauksista missään vaiheessa, koska arveli tytön kertovan itse jos tarvetta tulisi. Niinakin oli hiljaa, vilkaisten aina silloin tällöin Dianaa.
 ”Pärjäättekö te nyt varmasti?” Niina kysyi varovaisesti kääntyessään Elinan ohjeiden mukaan kapealle hiekkatielle. Hän ei ollut varma pitäisikö tytöt jättää kahden. Elina nyökkäsi, mutta vilkaisi Dianaa kulmat huolestuneesti kurtussa. Lopulta he olivat perillä, ja terveydenhoitaja katsoi, että Elina sai Dianan turvallisesti sisään, ennen kuin ajoi auton pihasta. Ulkona oli taas kylmempi, ja aurinko oli pilvipeitteen takana. Elina keitti Dianalle kuumaa mehua, ja käski tytön sänkyyn lepäämään. Diana hoippui huoneeseensa törmäillen seiniin, ja tytön silmät sulkeutuivat heti kun pää kohtasi tyynyn ja melko pian tytön hengitys tasaantui. Hän näki levottomia ja järkyttäviä unia hätkähtäen vähän väliä hereille, huomatakseen että kauheudet eivät olleet totta. Jossain vaiheessa Elina oli lähtenyt, ja Diana näki lapun yöpöydällään. Hän kurottautui ottamaan sen, ja luki nopeasti viestin, jossa Elina käski hänen soittaa heti hänelle tai Leenalle jos olo huononisi. Diana vilkaisi valkoista herätyskelloa jossa oli punaiset viisarit ja mustat numerot ja arveli Leenan palaavan pian töistä, koska kello lähenteli kuutta. Tyttö hörppäsi jo hieman jäähtynyttä makeaa mehua ruskeasta mukistaan ja irvisti inhoten. Kuuma juoma maistui pahalta, mutta syy ei ollut mehussa, vaan siinä että Dianan makuaisti oli hetkellisesti mennyt sekaisin peräkkäisistä kohtauksista. Diana laski mukin takaisin pöydälle, käänsi kylkeään, ja nukahti pian uudestaan.
 ”Diana?” Leena ravisti tytön olkapäätä huolestuneena. Tyttö raotti silmiään ja murahti kysyvästi. Leena vaikutti väsyneeltä työpäivän jäljiltä, mutta kasvoilla oli nyt lähinnä hämmentynyt ja vakava ilme. Diana yritti kammeta silmänsä kokonaan auki ja venytteli pitkään kädet kohti kattoa. Lihaksiin sattui, niin kuin aina kohtausten jälkeen. Leena istahti tytön sängyn päätyyn Dianan jalkojen viereen, ja kokeili tytön otsaa kämmenellään.
 ”Sun opettajas soitti mulle, mutta mä en päässy lähtemään aikasemmin. Elina kuulemma tuli hoivaamaan sua”, nainen selitti ja hymyili puolittain. Diana nyökkäsi ja sanoi sitten hitaasti:
 ”Joo, Elina leikki sairaanhoitajaa”, hänen äänensä oli hiljainen, käheä ja väsynyt. Leena katseli kasvattityttärensä kasvoja mietteliäänä. Hän näytti siltä kuin jotain kauheaa olisi tapahtumassa, mutta Diana ei välittänyt ilmeestä. Se oli tätä nykyä yleinen katse Leenan silmissä.
 ”Oliko se taas semmonen.. kohtaus?” Leena kysyi käyttäen Dianan ilmausta. Diana nyökkäsi, ja hänen kasvoilleen nousi hermostunut ilme.
 ”Se tuli uudestaan, vaikka mulla oli semmonen eilen!” Tyttö näytti pelästyneeltä ja entistäkin väsyneemmältä. Leena oli hiljaa eikä vastannut Dianan katseeseen. Tyttö tunnisti naisen lähes syyllisen ilmeen, ja hänen silmiensä katse kovettui ja muuttui harmistuneeksi.
 ”Sä et aio viedä mua lääkäriin”, hän mutisi hiljaa ja tuijotti Leenaa syyttävästi kulmiensa alta. Leena nyökäytti päätään huomaamattomasti. Diana huokaisi syvään. Hän olisi voinut mennä koulun terveydenhoitajalle, mutta asiaa mutkisti se, että hänelle ei saanut tehdä verikokeita, eikä antaa rokotteita tai normaaleja lääkityksiä. Dianan päähän oli pienestä pitäen taottu, että hänen geeneissään oli jotain outoa, joten normaalien ihmisten lääkkeet, rokotteet ja muut olivat hänelle myrkkyä. Kerran Diana oli saanut eräillä syntymäpäiväjuhlilla päänsärkypillerin päänsärkyyn. Lääke oli vaikuttanut väärin ja Diana oli mennyt anafylaktiseen shokkiin, eli hänen hengitystiensä olivat menneet tukkoon, hän oli menettänyt tajunsa ja joutunut sairaalaan. Tämän outouden takia Leena käytti Dianan aina lääkärissä naapurikaupungissa sijaitsevalla yksityisenä toimivalla lekurilla.

Leena silitti Dianan poskea lempeästi, ja nousi seisomaan. Hän vaikutti kummallisen kireältä, ja Diana pohti Leenan outoa käytöstä keksimättä kuitenkaan mitään järjellistä syytä.
 ”Jatka nyt vain unia, katsotaan nyt sitten menetkö huomenna kouluun”, Leena sanoi ystävällisesti ja poistui huoneesta. Diana kurtisteli kulmiaan kummastuneena. Pitäisikö hänen mennä huomenna kouluun?! Oliko Leena järjiltään? Diana hieroi kivistäviä silmiään ja käänsi kylkeä hämillään. Hän sitten vaikka lintsaisi jos tarve vaatisi. Diana tuhahti kiukkuisesti ja vaipui uudestaan uneen.
« Viimeksi muokattu: 16.03.2010 19:53:50 kirjoittanut Ziri »
..Ja pienimmän muurahaisen äiti huusi:
 "Hyvä Jalmari! Tapa se!"

~marmori~

  • Vieras
Vs: Am I just a fictional character?
« Vastaus #4 : 21.03.2010 11:28:49 »
Viimeinkin kommentoimassa, luin tän kyllä jo paljon aikasemmin..  ::)
Teksti on hyvää, mutta jossain kohdissa oli pikkusen toistoa ja tässä se aiheutti hiukan ongelmia ymmärtämisessä:
Lainaus
Jos Dianan aiemmat puheet pitivät paikkansa, olisi kuume pian ohi, enintään kahdessa tunnissa, mutta kuumeen kestosta ei ollut varmuutta.
Tajusin kyllä lopulta, mutta luin ensin muutaman kerran läpi.
Kuvailu on edelleen hyvä juttu, mutta välillä sitä oli ehkä hiukan "liikaa" ja teki lukemisesta raskassoutuista.
Mutta kaikenkaikkiaan pidän ideasta ja tarinasta, jännää kuulla miks Dianan liikkeistä ei kuulu ääntä ja mistä kohtaukset johtuvat. :o
Jatkoa odottelemaan..