Title: Kevyt kuin höyhen
Author: Toju eli minä
Raiting: S
Genre: Angst
A/N: Äidinkielen päättötyön novelliosuus sanasta höyhen
Alussa olin normaali. Tai no, kuka voi määritellä normaalin? En minä ainakaan uskaltaisi ottaa harteilleni vastuuta siitä, että olen määritellyt normaaliuden ja sitä määritettä kaikki seuraavat. Mutta kaikkien hiljaisen käsityksen mukaan olin niin normaali kuin normaali voi olla. Söin, liikuin, pelasin. Vietin aikaa kavereideni kanssa ja paljon. Hymyilin, leikin, harrastin. Ihastuin. Tein kaikkea mitä, taas tämä käsite, normaali nuori tekee. Ihannoin julkisuuden henkilöitä, nauroin heidän virheilleen. Haaveilin olevani joskus kuin he. Ihmettelin luonnon lakeja, rakastin sadetta. Saatoin istua ulkona rappusilla tunteja ja vain kuunnella. Kuunnella ihmisiä ja luonnon ääniä. Kuuntelin myös planeettaamme tuhoavien autojen moottorien jylinää ja pakoputkien räjähtelyä. Ärtymyksestä johtuvaa torvien tööttäämistä. En ymmärtänyt ihmisten kiirettä joka paikkaan. Eikö joskus olisi voinut vain istahtaa alas ja nauttia elämästä, olla rauhassa. Nauttia elämisestä, siitä että ymmärtää.
Elin näin monta vuotta. Olin rauhallinen nuori, joka rakasti luontoa ja elämää. Kunnioitin kaikkea sitä ja yritin huomioida sen niin pitkälle kuin ikäiselläni oli mahdollista. Lajittelin jätteeni ja annoin vanhat vaatteeni kehitysmaihin, jotta jollakulla olisi niille käyttöä. Minä en tarvinnut niitä enää ja olisin muuten vain heittänyt ne roskien joukossa pois. Tahdoin aloittaa kasvisruokavalion, mutta äitini ei suostunut. Olin kuulemma liian nuori tekemään oikeita ja hyviä päätöksiä. Sydämeni vuoti verta, mutta hyväksyin hänen päätöksensä. Kuitenkin salaa koulussa söin kasvispuolelta, ja joka kerta kun olin syömässä ilman häntä valitsin kasvisvaihtoehdon. Liityin eläinoikeusjärjestöihin ja kirjoittelin adresseja ja mielipidekirjoituksia ympäri maata. Kerroin oman näkemykseni elämästä, eläinten sekä ihmisten. Miksi tahdoin olla vegetaristi, miksi eläinten oikeuksia piti puolustaa. Olin ylpeä Sveitsistä, jossa äänestettiin eläinten omasta asianajajasta. Kerroin näkemykseni kaikesta mitä pidin arvokkaana. Monet teksteistäni julkaistiin ja vakiintunut nimimerkkinikin oli jo yllättävän tunnettu ottaen huomioon sen, että tekstit olivat pääosin vain mielipideosastolla. Samalla uskoni ihmisiin kasvoi, koska näköjään he sittenkin lukivat ihmisten mielipiteet. Vaikutin parhaani mukaan asioihin, yritin saada ihmisiä edes ajattelemaan. Ehkä herättämäni ajatukset leviäisivät ja sitten joku uskaltaisi tehdä jotain. Siitä voisi tulla ketjureaktio ja monet ihmiset olisivat voineet joutua vaikutuksen alaisiksi. Ja ehkä vihdoinkin jotain olisi tapahtunut!
Jokainen Animaliaan liittynyt sai viestin sähköpostiinsa. Siinä oli aika ja paikka, johon kaikkien tosissaan olevien olisi tultava. Kuulemma nyt tarvittiin jotain radikaalia toimintaa, jotta nyt saataisiin edes jotain kuntoon. Paikka oli kotoani bussimatkan päässä, joten päätin mennä ja tehdä vihdoinkin jotain konkreettista, ainakin toivoin niin. Aika oli parin päivän kuluttua. Saavuttuani paikalle huomasin paikalla olevan vähän porukkaa. Ja viestin saajia sähköpostissa tuntui olevan satoja. Animalia on tosin laajalle levittäytynyt järjestö, ei kaikilla sen jäsenillä ole mahdollisuutta saapua tapahtumiin, mutta olisin kuitenkin olettanut meitä olevan siellä enemmän. Paikalla oli ehkä 40 ihmistä, ja suurin osa vaikutti tuntevan toisensa. Tunsin oloni ulkopuoliseksi ja menin istumaan penkeille. Samalla tarkkailin ympäristöä. Paikka oli sotkuinen ja pieni eräänlainen toimistotila. Todennäköisesti sitä ei ollut käytetty aikoihin. Korkeintaan kodittomien pummien majapaikkana. Näin neulojen lojuvan ympäriinsä. Pelkäsin jonkun kaatuvan johonkin pulloon ja iskeytyvän johonkin likaiseen, tautiseen neulaan.
"Noniin, kokoonnutaanpas kaikki tänne!" kuului huuto salin keskeltä. Kaikki lähtivät valumaan huutajaa kohti. Hän oli noin kolmekymmentä vuotta vanha nainen. Hänellä oli kauniit punaiset hiukset ja iloinen hymy.
"Olen kutsunut teidät kaikki koolle radikaaleja toimenpiteitä varten", hän sanoi. "Suomessa sikalat alkavat päästä retuperälle ja nyt me muutamme sen. Aloitamme nälkälakon, paaston, protestin sikaloiden kuntoja ja sikojen elinolosuhteita vastaan." Monet hurrasivat.
"Ketkä kaikki ovat mukana?" hän kysyi. Pienen pohdinnan jälkeen kerroin olevani valmis. Pääsisin vihdoinkin tekemään jotain joka oikeasti muuttaa asioita.
"Paasto alkaa huomenna täällä samassa paikassa kello kuudelta illalla. Minä hoidan tiedottamisen, tulkaa te vain tänne ajallaan." Kaikki myöntelivät ja lähtivät.
Stressasin koko illan seuraavan päivän paastoa. En tiennyt mitä sanoisin porukoilleni ja päätin olla sanomatta mitään. Ainakaan he eivät voisi kieltää minua menemästä kun eivät tienneet. Paroille asia tulisi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kerroin meneväni yöksi kaverilleni ja kaikki oli kunnossa. Menin nukkumaan ja pyörittyäni kauan sängyssä nukahdin.
Heräsin seuraavana aamuna. Pesin hampaat ja itseni. Söin ja join. Olin päivän koulussa ja kerroin ihmisille stressin johtuvan lähestyvistä kokeista. En tahtonut huolestuttaa heitä enkä oikeastaan edes kokenut koko asian kuuluvan heille. Lähdin suoraan koulusta sovittuun paikkaan. Poikkesin matkalla vain syömässä, jotta voisin maha täynnä kömpiä paikalle ja aloittaa paaston.
Kaikki saapuivat paikalle siinä viiden maissa, jokainen enemmän tai vähemmän jännittyneenä. Kaikkien taskut ja muut tarkistettiin: kenelläkään ei ollut ruokaa tai mitään syötävää mukana. Ja niin alkoi syömälakkomme. Me juttelimme, annoimme mukanamme olevan kameran nauhoittaa ja pelasimme korttia. Yritimme unohtaa kasvavan nälkämme ja vain olimme. Tätä jatkui muutaman päivän. WC onneksi rakennuksessa oli kunnossa, mutta siennekin käynnit vähentyivät. Kaikki meistä laihtuivat, osa oli jo höyhenen kevyitä, mikä ei kovin tervettä ollut. Lopulta saimme tietää työmme tuottaneen tulosta ja että oli tehty uusi lakiehdotus eläinten oloista. Suostuimme tulemaan ulos ja meidät vietiin sairaalaan hoitoon. Vanhempani olivat pahassa raossa, toisaalta he olivat ylpeitä ja toisaalta kauhuissaan tempauksesta. Onneksi he loppujen lopuksi kallistuivat enemmän sen ylpeyden puolelle ja seuraukset eivät olleet pahat.
Nyt me odotamme tietoa siitä, hyväksytäänkö lakiehdotus. Toivottavasti hyväksytään, ei se paljon ole mutta askel kuitenkin parempaan.
