Kirjoittaja Aihe: Eräänlainen rakkaustarina, S, Poika/Tyttö, novelli  (Luettu 3241 kertaa)

Maya

  • Slytherclaw
  • ***
  • Viestejä: 175
  • Väsynyt
    • Rikotun lupauksen sirpaleet
Disclaimer: Mayan omia leluja kaikki.

Title: Eräänlainen rakkaustarina
Author: Maya
Beta: Cattleya<3
Pairing: OMC/OFC (Poika/Tyttö)
Rating: Sallittu
Genre: romanttinen angst, novelli
Summary: Fantasiahyllyn eteen ilmestyy vähitellen hassu pieni kuoppa, aivan Kuolemanporttien kohdalle.

A/N: Tämä on vastaus Deliriumissa pyörineeseen Juhlaviikon haasteeseen; aiheena haasteessa oli harha. Lisään tämän myös omaan haasteenlaajennusprojektiini (Osastohaasteessa kirjoitetaan vain Potter-osastoille, mutta minäpä kirjoitankin myös muille tekstiosastoille).

Koko tekstin idea lähti siitä, kun huomasin Turun pääkirjaston fantasiahyllyn edessä (Kuolemanporttien kohdalla) olevan hassun syvennyksen/kohouman. Lattiassa siis. Jos haluatte, voitte käydä itse katomassa. Tarina on kuitenkin aivan puhdasta fiktiota, enkä miellä pääkirjastoa miljööksi, vaikka idean sieltä sainkin. Itse tykkään tekstistä kovasti, kommentit olisivat oikein mieluisia. Otsikko on taas mitä on.

Nauttikaahan.

Eräänlainen rakkaustarina

Sipulia, makaronia, jauhelihaa, ruokakermaa, sitruunapippuria...

Hoen kauppalistaa mielessäni kahlatessani pitkin loskaisia katuja. Tiedän unohtavani puolet ennen kaupalle ehtimistä, olisi pitänyt kirjoittaa lappu. Äidin pitäisi tietää, että unohdan kirjastossa aina kaiken oikeaan elämään liittyvän, mutta silti hän hymyilee sohvannurkastaan lehden takaa ja kysyy pehmeällä äänellä: ”Oletko lähdössä ulos? Jaksaisitko käydä kaupassa?” Enkä minä voi sanoa ei.

Kirjastolle päästyäni taivaalta on alkanut tippua jonkinlaista lumen, rännän ja veden sekoitusta. Pidän raskasta ovea auki vanhalle naiselle, joka kiitoksia mumisten hivuttautuu sisälle. Roikun painavassa kahvassa, hymyilen, kastun lisää ja kiroilen hiljaa mielessäni. Kohteliaisuus...

Mummo on vihdoinkin sisällä, joten minäkin pääsen livahtamaan lämpimään keinovalokeitaaseen. Tiskin takana nuori harjoittelija katsoo märkää olemustani karsaasti, mutta sulaa koiranpentukatseeni edessä. Vaikka tyttö ei olekaan ollut kauan täällä, hän tietää jo vakiasiakkaat, joihin minäkin epäilemättä kuulun. Käyn täällä vähintään kerran viikossa.

Kierrän hitaasti korkeiden hyllyjen välissä, hengitän sisääni viisautta, rauhaa ja vanhoja kirjoja. Rakastan kirjastoa, sen korkeaa kattoa ja muuttumatonta ilmapiiriä; vaikka maailmalla tapahtuisi mitä, olisi tulvia, hurrikaaneja tai influenssoja, kirjaston rauha ei rikkoudu. Kirjoja eivät hetkauta ihmisten maalliset murheet, ne keräävät hienoa tomua sivuilleen ja tarjoavat satunnaisille ohikulkijoille tien pois, jonnekin missä oman elämän saa hetkeksi laittaa syrjään, vaihtaa aarrearkkuun tai todellisuutta huomattavasti monimutkaisempiin ihmissuhteisiin.

Kuljen rauhassa unelmoiden draaman, dekkareiden, romanssien ja elämänkertojen läpi kunnes edessäni kohoaa vakiohyllyni: fantasia. Annan sormieni liukua hitaan nautinnollisesti pitkin tuttuja selkämyksiä. Salvatore, Eddings, Hobb, Sinisalo, Tolkien. Jokaisten kansien välissä uusi maailma, uudenlainen tyyli tarkastella tätä maailmaa, selvitä päivistä. Mainitsinko jo rakastavani kirjallisuutta?  

Hiplailen hiljakseen Kuolemanporttien selkämyksiä ja pohdin, jaksaisinko lukea ne uudelleen vai etsisinkö kuitenkin jotain uutta. Pikkuriikkinen liikkeen häivähdys silmäkulmassani saa kääntämään päätä; Shannaroiden eteen on ilmestynyt tyttö. Aivoissani ehtii käväistä hämmennys siitä, etten kuullut hänen askeliaan. kirjastomme puulattioista on valitettu aivan tarpeeksi monta kertaa. Sitten en voikaan enää muuta kuin tuijottaa hänen kasvojaan.

Suora nenä, kapeat huulet ja kalpeat posket. Pitkät sormet naputtelevat mietteliään oloisina Shannaran kuningatarta, enkä minä ymmärrä edes tuntea itseäni hölmöksi poratessani katseellani reikiä hänen poskeensa.

Jossain hyllyjen välissä eräs toinen kirjaston vakiasiakas – mies, joka lainaa Tuntemattoman sotilaan kerran kuussa – viheltelee tuttua epävireistä sävelmäänsä. Ensimmäistä kertaa se ei ärsytä minua ollenkaan.

Tytön otsa rypistyy, ja tämä kääntyy häiriintyneen näköisenä katsomaan minua. Pieniä kasvoja kehystää tumman punaiseksi värjätty hiuspehko, joka on koottu niskaan fysiikan lakeja uhmaavalle nutturalle. Minä keskityn lähinnä silmiin - iiristen ympärillä kultaisen ruskea hohde, sinistä, vihreää, harmaata – joihin voisin upota koko päiväksi. Tyttö tarkastelee minua pää suloisesti kallellaan, kulmat hiukan koholla. Hymy hiipii hitaasti suupieliin, paljastaa tasaisen hammasrivistön ja yhden vinon kulmahampaan. En osaa kuin tuijottaa.

Tytön hymy hiipuu. Hän nyökkää minulle vakavan näköisenä. Sitten seuraa virnistys ja silmänisku, enkä minä enää oikein muista kuinka seistään.

Tytön lähtiessä lainaustiskille jään tyhmänä seisomaan paikoilleni, käsi etsii tukea hyllynreunasta ja silmät seuraavat tummanvihreään takkiin verhottua selkää. Kellertävä valaistus saa hiuksiin vesipisaroiksi sulaneet räntähiutaleet hohtamaan, kimaltamaan. Pieniä timantteja, piilotettuina kuohuvaan punaiseen mereen. Hahmo katoaa hyllyjen väliin, ja minun keuhkoni muistavat taas, miltä happi tuntuu. Olo on hyvin sekava, valtaisan onnellinen, rannalle jätetty ja hämmentynyt. Etsin turvaa tutuista selkämyksistä ja huomaan, ettei Sinisalon Lasisilmä ole enää hyllyssä.

Ilmeisesti tyttö vei sen.

Ajatus herättää viimein aivoni, ja tajuan etten sanonut sanaakaan eteeni ilmestyneelle ihmeelle. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten löytäisin hänet uudelleen. Päätelmä saa jalkanikin hereille, ja säntään ravilaukkaa kohti kirjaston ovea.

Juoksen korttelin ympäri ja ämpäri, mutta ilmestystä ei näy enää missään. Palaan hengästyneenä takaisin kirjastoon ja kysyn tiskillä kirjoja lajittelevalta harjoittelijalta tunsiko hän äsken kirjan lainanneen tytön. Harjoittelija katsoo minua hiukan hassusti, ja sanoo sitten ettei ole nähnyt tyttöä koskaan aikaisemmin. Eikä hän voi katsoa nimeä asiakastiedoista vaikka kuinka tuijottelisin häntä koiranpentusilmillä.

Kotona äiti ihmettelee, miksei minulla ole kauppakassia mukana.

Sen illan jälkeen vietän käytännössä kaiken vapaa-aikani kirjastossa. Koulustakin voisin pinnata, mutta äidilläni voisi olla jotain sitä vastaan, ja sitä paitsi tyttökin hyvin todennäköisesti kuluttaa aikaansa jonkinlaisessa opinahjossa.

Kuukauden kuluttua äiti jaksaa ihmetellä vain joinain iltoina, että taasko olit kirjastolla.

Kahden kuukauden kuluttua kirjaston työntekijät kohtelevat minua melkein yhtenä heistä.

Neljän kuukauden kuluttua yksikään kaveri ei enää kysy, lähtisinkö kahville koulun jälkeen.

Aika kuluu ja minusta muokkautuu vähitellen luokkani priimus; kirjastolla on hyvin aikaa päntätä kokeisiin haaveilun ohessa. Äitikään ei näytä jaksavan mutista enää sosiaalisuudesta raahatessani kolmannen kerran pelkkiä kymppejä kotiin ja selostaessani kirjastotäti-Maisan ongelmia teini-ikäisen poikansa kanssa.

Tyttö vierailee säännöllisesti unissani. En muista tarkasti, mitä sävyä hänen hiuksensa ovat, mutta silmät voisin kuvailla milli milliltä koska tahansa. Ne katselevat minua jatkuvasti, unessa, valveilla, koulussa, kävellessä, suihkussa. Ja varsinkin kirjastolla.

Lukio loppuu ja minä olen täysin immuuni sääliville katseille. Kirjasto on kesällä kuukauden verran kiinni; minä melkein menetän mielenterveyteni. En osaa enää olla kotona, en tiedä mitä tehdä, enkä oikein osaa mennä minnekään. Kaverit jaksavat jonkin aikaa raahata rannalle ja erilaisiin bileisiin, mutta kyllästyvät lopulta, kun en osaa muuta kuin kysellä tapaamiltani ihmisiltä, ovatko he kenties koskaan törmänneet tyttööni.

Kukaan ei ole koskaan nähnytkään häntä. Joskus pimeiden öiden hiljaisina tunteina epäilen hallusinoineeni. Sitten sätin itseäni uskottomuudesta ja odotan seuraavana aamuna kirjaston ovien edessä tuntia ennen aukeamisaikaa.

Opiskelen ammattikorkeassa kirjastonhoitajaksi. Valmistuttuani saan harjoittelijan paikan lähikirjastossani. Hyvin pian harjoittelu muuttuu vakinaiseksi paikaksi.

Äiti alkaa vaikuttaa kärsimättömältä, joten vuokraan pienen yksiön lähistöltä ja siirrän tavarani sinne. Samahan se missä käyn nukkumassa, valveillaolotuntini vietän kodissani. Kirjastolla.

Vuosia kuluu. Kirjastoni on muutamaan otteeseen lopetusuhan alla, mutta asiakaskunnan uskollisuus ja yhteinen kamppailumme pelastaa sen. Lopulta kaupunki lakkauttaa kirjaston kaupungin toiselta laidalta, ja me saamme jatkaa häiriintymättä eloamme.

Toivo hiipuu vuosien myötä, mutta en enää osaa päästää irti. Joka ilta seison samaan aikaan fantasiahyllyn edessä, sivelen Kuolemanportteja ja suljen silmäni, kohtaan vakavan katseen.

Harjoittelijatyttöset oppivat hyvin nopeasti, että minua on täysin turha pyytää nauttimaan kahvia jonnekin muualle kuin taukotilaamme.

Kun kirjastooni aletaan suunnitella lattiaremonttia, kerään adressin siitä, kuinka nostalginen puinen lankku on.

Fantasiahyllyn eteen ilmestyy vähitellen hassu pieni kuoppa, aivan Kuolemanporttien kohdalle.

Unissani kohtaan vakavan katseen, sekoan virnistyksestä ja herään kylmyyteen peiton valuttua lattialle.
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:59:46 kirjoittanut Scarlett »
"Toivottavasti kaikki kriitikot ovat hukkuneet!"
-Emma (Muumilaakson tarinoita: Kadonneet lapset)


Tunkevatko Dursleyt ajatuksiin? Ei hätää, haasta minut. FF100 90 to go

Siber

  • jonofiniläinen
  • ***
  • Viestejä: 249
Vs: Eräänlainen rakkaustarina, S
« Vastaus #1 : 23.09.2009 20:03:52 »
Tämä on herttaisin lukemani teksti pitkään aikaan. Iloista löytää tältäkin osastolta joskus jotain itteenkin iskevää.

En olisi välttämättä arvannut päähenkilön olevan poika. Ei siinä muuten, ei se minusta mitenkään tyttömäinen ole, satun vain tuntemaan liian vähän poikia, jotka oikeasti viihtyvät kirjastossa ja fantasiaosastolla vielä. Kaiken kaikkiaan musta tuntuu että tykkään tuosta pojasta, ihan vain siksi, ettei siitä anneta tässä liian tarkkaa kuvaa. Siitä voi luoda oman mielikuvansa. Toisinaan on yllättävän virkistävää, ettei esim. henkilöiden ulkonäöstä kerrota kaikkea kengänkokoa ja farkkumerkkiä myöten.

Pojan lisäksi tykkään tässä melkein... no, kaikesta. Kirjasto tapahtumapaikkana on ihana, koska vietän niissä itse aikaani niin kovin mielelläni. Etenkin siellä fantasiaosastolla. Ja kun tekstissä puhutaan tutuista kirjailijoista, tuntuu kuin törmäisi tuntemattomaan ihmiseen joka sattumalta tuntee myös parhaat ystäväni. Tuo kappale, jossa kuvaat kirjastoa ja kirjoja, on kaunis.

Tässä on loistava määrä loistavasti sijoiteltuja yksityiskohtia. Sen verran, että juttu pysyy mielenkiintoisena, muttei mene sekavaksi.
Jos jostain alkaisin nipottaa, niin tuon tytön ilmeet. Ensin kulmat koholla, sitten hymy, sitten vakava nyökkäys, virnistys ja silmänisku. Luulen, että jos itse törmäisin jossain ihmiseen, jota jäisin sitten noin tuijottamaan, ja se ihan oikeasti livenä toteuttaisi nuo kaikki putkeen, se luultavasti näyttäisi aika... hassulta. Kummalliselta jopa. Mutta toisaalta en voi valittaa siitä, koska jos koko tyttö oli yhtä harhaa, sen ei tarvitsekaan toimia järjenmukaisesti.

Tietyllä tavalla surullistakin kyllä. Poikarukka tuhlaa elämänsä yhden harhakuvan odottamiseen. Niisk.

Rakenne on tässä yksi juttu josta tykkään erityisesti. Tai tää miten aika etenee tässä. Ensin on vain tuo yksi kohtaus, sitten kuluvat kuukaudet ja sitten vuodet. Yllättävänkin sujuvaa. Ja sitten se, että tämä on preesensissä. Ja käyttämäsi ilmaisut, fysiikan lakeja uhkaava nuttura, lämmin keinovalokeidas, enkä minä enää oikein muista kuinka seistään. Ja kovin monet muut asiat. Ehkä lopetan.

Jos tästä se lempikohtani vielä pitäisi etsiä, olisi se tämä:
Kun kirjastooni aletaan suunnitella lattiaremonttia, kerään adressin siitä, kuinka nostalginen puinen lankku on.

Kiitos paljon, oli varsin mukavaa lukea tämä. (: Kuten varmaan tuli ilmi.
“You’re the next best thing, John.”

Maya

  • Slytherclaw
  • ***
  • Viestejä: 175
  • Väsynyt
    • Rikotun lupauksen sirpaleet
Vs: Eräänlainen rakkaustarina, S
« Vastaus #2 : 05.12.2009 18:51:47 »
Siperia: Olisitpa nähnyt ilmeeni, kun huomasin kommenttisi ensimmäisen kerran. Leijuin pilvissä päiviä. Kiitos on liian yksinkertainen sana.

Uskoisin että poika on pikkuisen nössö. Olen hyvin kokematon mieshahmojen kirjoittamisessa, samaistun naisiin paljon paremmin, mutta tähän tarinaan ainoa oikea kertoja oli pikkuinen poikamme. Minä en todellakaan jaksa pohtia farkkumerkkejä lyhyeen novelliin, enkä muutenkaan ole kengännumeron kertomisen kannalla - ellei se ole oikeasti oleellista. Huomasin muuten juuri, että noissa harvoissa originaaleissa joita olen kirjoittanut ei taida yhdelläkään hahmolla (pää)henkilöllä olla edes nimeä. Köh.

Tytön ilmeet. Kieltämättä putkena voivat tuntua hassunkurisilta, mutta itse ajattelin sen näin (kommenttisi luettuani): tyttö on ensin kulmat koholla pää kallellaan, koska poika tuijottaa aikamoisen tunkeilevasti. Kun toinen ei selvästi osaa muuta kuin kuolata, alkaa tyttöä hymyilyttää. Ja hän hymyilee. Kun poika vain jatkaa vähäjärkisen imitointia, toteaa tyttö että jospas nyt vain hiippailisin tästä. Nyökkää pojalle, koska tuntuisi oudolta vain kävellä pois. Sitten tilanteen absurdius iskee ja tyttö toteaa että jos tuolta kerran saa äänihuulet paikoiltaan noin helposti niin miksen sitten hieman leikkisi ja kiskoisi samoin tein jalatkin alta --> virnistys ja silmänisku. Ehkä logiikassani on jotain kyseenalaistettavaa. Eikä tästä pitänyt tulla puolustuspuhe... ::)

Tyksin tuosta lattiaremontista minäkin. Kiitoksia itsellesi aivan mahtavasta kommentista<3

~Maya
"Toivottavasti kaikki kriitikot ovat hukkuneet!"
-Emma (Muumilaakson tarinoita: Kadonneet lapset)


Tunkevatko Dursleyt ajatuksiin? Ei hätää, haasta minut. FF100 90 to go