Kirjoittaja Aihe: Enkeleitä lumilaudalla S | One-shot  (Luettu 1883 kertaa)

Angelico

  • Vieras
Enkeleitä lumilaudalla S | One-shot
« : 02.03.2010 19:57:23 »
Kirjoittaja: Angelico
Ikäraja: S
Genre: Fluffy
A/N: Alle tunnissa kirjoitettu novelli unen pohjalta. Tämä on ihka ensimmäinen kerta, kun tänne kirjoitan, niin kappalejaot voi olla miten sattuun.

**

Enkeleitä lumilaudalla

Hiihtolomaan oli vain viisitoista minuuttia aikaa. Naputtelin kynällä pulpetin pintaa. Mun edessä istuva Janna kääntyi tuolissaan taaksepäin ja nakkasi taitellun lapun pulpetilleni.
Illalla kaupunkiin? oli lappuun kirjoitettu toisella puolella luokkaa istuvan Tuulin käsialalla. Kalastin Tuulin katseen kiinni ja pudistin päätäni.

“Mitä se kirjotti?” Janna suhisi mulle.

“Pyysi kaupunkiin”, vastasin hiljaa. “Eikö se muista, että me ollaan lähdössä heti koulun jälkeen lomalle!”

Janna painoi peukalonsa omaani vasten ja hymyili leveästi. Muakin hymyilytti. Me oltiin takuulla koko viikko pulistu tulevasta hiihtolomasta, lumilautailusta ja vaatteista, joita piti pakata mukaan. Ei Tuuli voinut unohtaa sitä, niin kateelliselta se oli viime välitunnillakin näyttänyt, kun me oltiin Jannan kanssa hehkutettu puuterilumesta ja auringonlaskuista lumisten rinteiden taakse.

“Musta vieläkin tuntuu ihan uskomattomalta lähteä koko viikoksi Rukalle”, Janna huokaisi laittaessaan matikankirjat reppuun.

“Mustakin, vaikka me ollaan oltu siellä monena edellisenä vuonna”, sanoin. “Nyt kyllä tulee tuplasti mukavampaa, kun sä lähdet mukaan.”

Puheensorina luokassa alkoi kasvaa, ja opettaja pisti vihdoinkin liidun pois kädestään ja kääntyi luokan puoleen.

“Eiköhän me lähdetä jo lomailemaan”, opettaja totesi ja koko luokka ryntäsi ovelle. “Hyvää lomaa!”

Ovi pamahti seinää vasten, kun pojat säntäsivät ekana käytävään. Tuuli marssi meidän luokse naulakoille.

“Miksi te ette tuu kaupunkiin illalla?” se kysyi. “Kaikkihan sinne on menossa.”

“Me ollaan lähdössä Rukalle tunnin päästä”, Janna ilmoitti.

Tuulin ilme valahti. Se toivotti jotenkin pienellä äänellä hauskaa loma ja juoksi takki kainalossa Katan ja Sofian perään.

“Kateellinen”, me puuskahdettiin Jannan kanssa samaan aikaan.
 
 Äiti ja isä olivat pakkaamassa autoa, kun me valuttiin Jannan kanssa pihaan bussipysäkiltä. Ne kehottivat meitä haukkaamaan nopeasti jotain syötävää, että päästäisiin lähtemään mahdollisimman nopeasti. Me käytiin nappaamassa keittiöstä omenat ja painuttiin yläkertaan hakemaan meidät kassit. Janna oli tullut meille yöksi eilen ja raahannut samalla vaatteensa, lautansa ja muut tarpeelliset tavaransa meille. Se oli paljon kätevämpää, ei tarvinnut ainakaan lähteä ajamaan toiselle puolelle kaupunkia hakemaan Jannaa ja tavaroita.

“Sun äiti ja isä ovat ihan ylivetoja”, Janna tokaisi ja tiputti avonaiseen laukkuunsa levypinon.

Ne olivat. Me oltiin monta edellistä vuotta käyty Rukalla hiihtolomalla meidän tuttavaperheen kanssa. Viime vuonna perhe oli kuitenkin muuttanut toiselle paikkakunnalle, jossa hiihtoloma oli viikkoa aikaisemmin kuin meillä. Isä ei kuitenkaan halunnut perinteestä luopua, se yleensä nimittäin raatoi joulun jälkeen ihan hulluna töissä, että voisi hyvällä omatunnolla lomailla hiihtolomaviikon. Muakaan ei ollut huvittanut ajatus lomasta kaupungista, vaikka tiesinkin, että Rukalla tulisi olemaan tylsää ilman kaveria. Edellisinä vuosina kuitenkin Tea-Maria oli ollut mun seurana. Äiti oli keksinyt, että me voitaisiin ottaa mukaan Janna, mun paras kaveri ihan päiväkodista asti. Olin monet kerrat aikaisemmin sitä ehdottanut, mutta isä oli kieltänyt sanomalla, että Tea-Maria jäisi yksin, kun viilettäisin Jannan kanssa. Se oli totta, vaikka Tea-Maria oli hauska, Jannan kanssa me täydennettiin toisiamme. Jannan vanhemmat olivat vähän olleet nihkeitä loman suhteen, vaikka isän firma maksaisi viikoksi mökin, reissu tulisi melko kalliiksi. Äiti oli heltynyt nähdessään meidän pettymyksen ja sanonut, ettei Jannan tarvitsisi maksaa muuta kuin omat henkilökohtaiset menonsa; liput hissiin ja kylpylään ja vaatteet, jos jotain löytäisi. Me oltiin tietenkin kiljuttu äänemme käheiksi riemusta, vaikka Jannan vanhemmat olivat alkaneet estellä, että se oli vähän liikaa. Äiti oli vakuuttanut, ettei olisi, ja Janna oli saanut luvan. Nyt me oltiin lähdössä vihdoinkin kohti Rukan lumisia maisemia ja mahtavia laskettelurinteitä!
   
“Mä tunnen jääväni kiitollisuudenvelkaa teille”, Janna sanoi autossa äidille ja isälle.

“Kuule, kullannuppu, et jää”, äiti vakuutti. “Pakkohan meidän oli joku saada tuota Iiaa katsomaan.”

Irvistin äidin niskalle. Isä mutisi jotain, että ilman kaitsijaa sinkoaisin varmaan saman tien naapurimökille poikien luokse. Jannan pää käännähti salamana minua kohti.

“Poikia?” se muodosti äänettömästi huulillaan.

Nyökkäsin ja sanoin kertovani lisää myöhemmin. Meidän mökkinaapurissa tosiaankin majaili hiihtoloman ajan perhe, jolla oli kaksospojat, jotka olivat mun ikäisiä. Ne olivat samanlainen hyvin tienaava perhe kuten mekin, ja vanhemmat olisivat olleet vähintään tyytyväisiä, jos jompikumpi pojista olisi kiinnostanut mua. Kenneth ja Kristian olivat suklaasilmäisiä, ruskeatukkaisia ja vartalot oli trimmattu kuntoon lautaillen ja golfia pelaten. Nättejä poikia kumpikin, mutta tykkäsin enemmän vaaleista.

“Onko sulla kuvia niistä?” Janna halusi tietää.

“Koneella. Sä kyllä näet ne elävänä ennen kuin kuvalle tallennettuina”, vastasin. “Niiden perhe sinkoaa meille saman tien illalla. Kannattaa muuten varoa, ne ovat omasta mielestä tasoperhettä.”

“Iia”, äiti sanoi varoittavasti etupenkiltä. Se ei yhtään tykännyt, kun arvostelin Simosen sakkia. Ne olivat äidin mielestä hienoja ja mukavia ihmisiä. Mukavia kyllä, mutta mua ärsytti niiden tapa katsoa tavallisia ihmisiä pitkin nenänvartta. Mulle oli ihan sama, oliko ihminen rikas vai köyhä, kunhan sen kanssa tuli toimeen. Janna oli selkeä esimerkki siitä.
   
Me henkäistiin Jannan kanssa yhteen ääneen ihastuksesta, kun noustiin autosta kaksikerroksisen hirsimökin pihalla. Aurinko siivilöityi lumeen puitten takaa, ja pakkastakin oli hätinä kaksitoista astetta. Täydellinen hiihtolomakeli. Isä nakkasi mulle avaimet ja me kiiruhdettiin sisälle. Hätinä maltoimme potkaista kengät jalasta pieneen eteiseen. Tämä ei ollut sama mökki, jossa me oltiin viime vuosina oltu, joten olin yhtä innostunut kuin Jannakin. Yläkerrassa oli aula, vessa ja kolme makuuhuonetta, joista varasimme yhden. Siellä oli parisänky, pöytä, muutama tuoli ja vaatekaappi. Me jätettiin tavaramme sängyn päälle odottamaan purkamista ja laskeuduttiin portaat alakertaan, joka muodostui suuresta tupakeittiöstä, vessasta ja saunasta kylpy- ja pesuhuoneineen.

“Tää on elämää”, Janna sanoi arvostavasti.

“Tää ei oo vielä mitään verrattuna siihen elämään, johon me huomenna päästään”, tokaisin.

Janna totesi odottavansa huomista, ja olin samaa mieltä. Mulla ei juuri ollut mahdollisuutta päästä lautailemaan muulloin kuin hiihtolomalla, joten siitä oli otettava kaikki ilo irti. Janna sen sijaan pääsi laskemaan useammin, kun sen veli asui Kainuussa ihan Vuokatin laskettelukeskuksen läheisyydessä. Janna oli taitava laskija, kisannutkin joskus pikkukisoissa. Mun taidot eivät olleet ihan yhtä hyviä, mutta rohkeutta riitti laskea hurjimpiakin rinteitä taitavamman kaverin perässä. Äiti ei pitänyt lautailuharrastuksestani, se sanoi kokoajan olevansa sydän kurkussa, että milloin mut viedään ambulanssilla sairaalaan leikattavaksi. Tähän mennessä en ollut satuttanut itseäni pahemmin paria rannemurtumaa lukuun ottamatta.

“Juotteko kahvia?” isä kysyi tullessaan alas.

“Joo, kiitti. Sitten me voidaankin lähteä laskemaan”, kiusoittelin.

“Herranen aika, ei!” parahti äiti takaani.

Hymyilin rauhoittavasti ja kerroin, että me oltiin menossa huomenna vasta puolen päivän aikaan laskemaan. Pehmeä aloitus, kun viime kerrasta oli jo aikaa. Äiti näytti tyytyväiseltä ja kehotti meitä nukkumaan huomenna pitkään.

“Ihan niin kuin me maltettaisiin nukkua”, Janna virnisti, kun äiti meni vaihtamaan farkut ja paitapuseron rennompaan asuun. Se oli taas lähtenyt suoraa töistä liikenteeseen eikä ollut ehtinyt kotona vaihtaa vaatteita.

*
   
Sunnuntaina me herättiin jäsenet kipeinä. Lauantaipäivä oli vierähtänyt nopeasti rinteissä, eikä kumpikaan ollut muistanut venytellä erikoisemmin. Voihkien laskin jalkani lattialle ja aloin kiskoa vaikeasti vaatteita niskaani. Tänään meillä ei olisi asiaa, sillä äiti ja Simosen Marketta olivat päättäneet viedä meidät ja kaksospojat Tropiikkiin uimaan. Itse rouvat olivat menossa nauttimaan erilaisista hoidoista. Läpinäkyvää, me oltiin ajateltu Jannan kanssa, mutta suostuttu lähtemään. Kaksospojat olivat kuitenkin ihan hauskaa seuraa. Tulopäivänä Simoset olivat tulleet meidän mökille, ja Janna piti heti kaksosista. Kenneth ja Kristian näyttivät tyytyväisiltä, kun mulla oli joku toinen tyttö mukana kuin Tea-Maria, joka oli rasittava roikkuja. Me oltiin pelattu huijausta poikien kanssa ja naurettu. Lauantaina kaksoset eivät olleet lähteneet laskemaan, mutta maanantaina me mentäisiin nelisin rinteisiin.

“Miten tämmösiä jalkoja kehtaa esitellä uimassa?” Janna vaikersi ja esitteli sääriään, joihin oli ilmestynyt muutama suuri mustelma. Se oli kompuroinut eilen lahjakkaasti ankkurihisseissä.

“Kuka välittää sun mustelmista?” kysyin.

“Kaksoset?” se ehdotti toiveikkaana.

“Ne ehkä, mutta niiden mielestä mustelmat vaan kertoo, ettet sä pelkää”, sanoin. “Sitä paitsi, ne voi saada hellyyspuuskan ja hemmotella sua siellä.”

Jannan ilme kirkastui ja se puki valoisana päälleen pillifarkut ja villapaidan. Äiti ja isä istuivat syömässä tuhtia aamupalaa, kun me tultiin alas. Äiti nousi kaatamaan meille kahvia ja käski syödä kunnolla. Me mentäisiin iltapäivällä sitten syömään hotellin ravintolaan.

“Mitä sä teet tänään?” kysyin isältä.

“Me lähdetään Jaskan kanssa moottorikelkkasafarille”, isä sanoi.

“Epäreilua. Mua huvittaisi kans lähteä”, marisin.

Näin Jannan ilmeestä, että sitäkin olisi huvittanut moottorikelkkailu uimista enemmän. Äiti kuitenkin patisti meidät aamupalan jälkeen laittamaan tavarat kasaan. Marketta ja pojat tulisivat hakemaan meitä ihan pian.
 
Kylpylässä ei ollut vielä tungosta, joten me saatettiin pulikoida ihan rauhassa. Kaksoset jahtasivat meitä ympäri allasta ja yrittivät sukeltamalla saada jalat altamme. Janna keskittyi pian flirttailuun Kennethin kanssa ja kikatti naisellisesti aina, kun Kenneth sai hänet kaadettua. Me seurattiin Kristianin kanssa huvittuneina, kun Kenneth seuraavalla kerralla kaatui muka vahingossa Jannan päälle, mikä tietenkin sai Jannan nauramaan.

“Söpöä”, Kristian totesi. “Mennäänkö laskemaan mäkeä?”

Nyökkäsin, sillä Janna ja Kenneth keskittyivät lähinnä toisiinsa. Onneksi Kristian ei kuvitellut mun heittäytyvän samanlaiseksi häntä kohtaan, vaan piti mua vain kaverina. Se sopi.

“Mennäänkö huomenna yhdessä laskemaan?” Kristian kysyi, kun me jonotettiin liukumäkeen.

“Tietenkin, mehän sovittiin jo perjantaina siitä”, nauroin oikoessani bikinien yläosaa.

“Lyödäänkö vetoa?”

“Mistä?”

“Että Kenneth suutelee Jannaa ennen huomista”, Kristian sanoi ja osoitti alas, missä Janna ja Kenneth keinuivat vedessä sylikkäin.

“Ei takuulla suutele. Huomenna rinteissä”, sanoin varmana.

Kristian ojensi kätensä ja me lyötiin kättä päälle. Häviäjä joutuisi tarjoamaan tazzakaakaot. Kristianin sukeltaessa vesiliukumäkeen mietin, että mun pitäisi varottaa Jannaa heti tilaisuuden tullen. Aioin voittaa vedon, vaikka se sitten vaatisi Jannalta hermojen kestävyyttä.

“Kenneth on ihana!” Janna huokaisi, kun me päästiin kahdestaan hierovan vesiputousseinän alle.

“Siunaukseni”, sanoin vilpittömänä. “Mutta tiedätkö mitä?”

“Sillä on tyttöystävä?” Janna kauhistui.

Mun oli pakko nauraa sen ilmeelle.

“Ei oo. Iske vaan kyntesi siihen”, usutin. “Älä kuitenkaan anna sen pussata sua ennen huomista.”

“Miksi?”

“Se ei halua mitään helppoa nakkia”, huijasin. Janna olisi raivostunut, jos olisi kuullut meidän vedonlyönnistä.

“Sovittu”, Janna huokaisi. “Tästä hyvästä sä saat tarjota mulle huomenna jotain.”

“Ihan mitä haluat”, lupasin helpottuneena.
   
Hotellin ravintola oli tyylikäs paikka, ja Janna suhisi mulle, ettei osaisi käyttäytyä siellä. Mulle oli pienestä pitäen opetettu hienoja käytöstapoja, ja äiti vilkaisi mua nytkin tyytyväisenä. Rikkaan insinööriperheen ainoan lapsen ei sopinut käyttäytyä miten sattuu. Jannakin suoriutui hyväksyttävästi, vaikka unohtuikin välillä hymyilemään Kennethille ihastuneena. Huomasin Marketan ja äidin vaihtavan oudot katseet ja mua alkoi ärsyttää. Äiti oli tietenkin mennyt kertomaan Marketalle Jannan perhetaustoja, eikä Mrs. Simonen halunnut toiselle pojalleen suurperheestä olevaa tyttöä. Jannaa ei haitannut se, että sillä oli kuusi nuorempaa sisarusta, joista kaksi oli oikeaa ja loput puoleksi, työtön äiti ja isäpuoli. Ei se haitannut muakaan, sillä Jannan perhe oli mukava.

“Otetaanko jälkiruokaa?” Marketta makeili, kun tarjoilija oli vienyt lautaset pois.

“Joo”, kaksoset sanoivat.

“Mä en jaksa enää”, Janna tuumasi.

Mullekaan ei enää maistunut, joten me jätettiin nelikko tilaamaan jälkkäriä ja lähdettiin aulaan odottelemaan. Janna halusi purkaa tuntojaan mulle.

“Mä en ikinä voi tulla miellyttämään tuota kotkaa”, Janna puhahti, kun me istuttiin aulan nojatuoleilla. “Se katsoo
mua kokoajan kuin jotain saastaa sen kalliissa takissa. Ei musta oo tähän.”

“Hei, Kennethistä sä tykkäät, ei sun tarvi miellyttää muita”, yritin lohduttaa.

“Ja sekö uhmaisi äitiään niin paljon, että olisi silti mun kanssa, vaikka vanhemmat sanois mitä?”

“Ei sitä tiiä. Sulla on viikko aikaa vakuuttaa Kenneth, että sen kannattaa kuunnella tunteitaan eikä äitiään.”

Janna näytti vähemmän surkealta ja puhkesi säteilemään, kun Kenneth ja Kristian tulivat aulaan. Äidit olivat jääneet maksamaan laskun.

“Nähdään huomenna mahdollisimman aikaisin”, Kenneth huokaisi istuessaan Jannan nojatuolin reunalle. “Mä en kestä äitiä.”

“Mitä se nyt?” kysyin.

“Yrittää saada mut tajuamaan sen omaa parasta.”

“Ehdottamalla Kennethille meidän naapurin Mirkkua”, Kristian selvensi. “Semmonen kikatteleva pakkelinaama.”

“Ei mua kiinnosta se”, Kenneth huokaisi.

“Mennään nyt”, äidit tulivat aulaan.

Me lähdettiin niiden perään ja salaa nostin peukkuni Jannalle. Kenneth vaikutti aika selvältä tunteineen.

*

Lumi pöllysi ympärilläni pehmeänä ja tuuli suhisi korvissa. Erotin Jannan punaisen ja Kennethin ruskean laskettelutakin edessäni ja hymyilin itsekseni. Eilisen kylpyläreissun jälkeen ne olivat tekstailleet toisilleen ja tänään lyöttäytyneet heti rinteissä yhteen. Aluksi olin ollut loukkaantunut, en ollut tottunut laskemaan yksin, mutta vähitellen aloin nauttia siitä. Kristian oli törmännyt pariin tuttuunsa ja lähtenyt näiden mukaan eturinteille laskemaan.

“Iia, lähdetäänkö Battery Parkille hyppimään?” Janna kysyi hissijonossa.

“Mennään vaan.”

Mua jännitti. En ollut aikaisemmin käynyt laskemassa Parkissa, vaikka se oli houkuttanutkin. Tea-Maria ei ollut uskaltanut eikä ollut antanut munkaan mennä. Jannalle ja Kennethille boksit olivat jo tuttuja. Me noustiin hissillä ylös ja laskettiin Park-alueelle. Parikymmentä lautailijaa laski rinteessä. Janna ja Kenneth suuntasivat keskivaikealle reilille mun jäädessä urpona seisomaan reunalle. Mulla ei ollut mitään intoa lähteä tupeloimaan Jannan ja Kennethin perään, joten suuntasin itseni aloittelijoiden reiliin. Kolmannen laskun jälkeen aloin nauttia laskemisesta ja päätin suunnata keskivaikealle. Itsevarmuutta puhkuen lähdin laskemaan. Osasin muutamia temppuja ja hallitsin kroppani. Pääsin laskemaan kunniakkaasti alas, vaikka ensimmäisen boksin jälkeen pelko alkoi vavisuttaa vartaloa. Olin yliarvioinut omat taitoni, vaikka en ollutkaan kaatunut.

“Ehkä sä kokeilet tuota aloittelijoiden reiliä vielä”, Janna nauroi mun pysähtyessä sen viereen kasvot kalpeina.

“Joo, ehkä.”

Se taputti mua olalle ja käski jatkaa. Päätin luovuttaa ja lähteä laskemaan ihan tavallisia rinteitä. Voisin etsiä Kristianin käsiini ja lyöttäytyä niiden porukkaan. Boksit eivät selvästi olleet mua varten.
   
Laskettuani kolmisen tuntia Kristianin ja sen kavereitten kanssa, lähdin hakemaan Jannaa ja Kennethiä Parkista. Mulla oli kammottava nälkä ja olin luvannut tarjota Jannalle aterian. Janna ja Kenneth olivat juuri laskeneet alas, kun löysin heidät. Lupauduin lähtemään mukaan vielä yhden laskun ajaksi ja sitten me mentäisiin syömään. Mun täytyi ihmetellä, miten ne jaksoivat temppuilla Parkissa niin monta tuntia.

“Tää se jos mikä on elämää”, Janna hihkaisi ja laski laskettelulasit silmilleen.

“Nimenomaan”, Kenneth vahvisti. “Pysyttele sä poissa meidän tieltä.”

Irvistin niiden nauraessa mulle ja lupasin pysyä poissa. Millään keinolla mua ei enää saisi Parkin yhdellekään reilille laskemaan. Jannan ja Kennethin mentyä huomioni kiinnittyi pro-laskijoiden reilille, tai yhteen laskijaan siellä. Se oli melko pienikokoinen ja liikkui kuin väkkärä lautansa kanssa. Se hallitsi kroppansa, temput ja tiesi, mitä oli tekemässä. Se oli yhtä lautansa ja lumen kanssa. Aivan kuin se olisi syntynyt mäkeen. Tuijotin lumoutuneena ruudulliseen takkiin ja mustiin toppahousuihin pukeutunutta lautailijaa, joka sai temppunsa näyttämään ihan helpoilta. Mun oli huokaistava ääneen. Se sai reilin laskettua loppuun ja liittyi hissijonoon. Mun oli pakko saada tietää, kuka se oli.

“Nyt mentiin”, hoputin Jannaa ja Kennethiä.

“Mihin sulla on kiire?” Janna nauroi irrottaessaan toista jalkaansa siteestä.

“Syömään”, keksin nopeasti. “Mennään tuonne toiselle puolelle.”

Ne nauroivat, mutta seurasivat kiltisti mua hissijonoon. Ruututakkisen erotti meistä pari ihmistä. Se oli yksin liikenteessä. Pidin visusti sitä silmällä hissin noustessa ylös. Olin jo ihastunut sen laskemistyyliin ja halusin nähdä, kuinka se laskisi normirinteessä. Toivottavasti sekin oli menossa syömään.

“No niin, kuka se on noista?” Janna tivasi, kun me päästiin huipulle.

“Häh?” kumarruin kiinnittämään lautaa ja vilkuilin samalla salaa, missä ruututakki oli.

“Kenen takia sä oot noin vauhdikas?” Janna kysyi.

“En kenenkään.”

Janna näytti epäilevältä, mutta antoi olla. Se julisti kisan ja ekana alhaalla oleva saisi päättää ruokapaikan. Kenneth sujahti saman tien matkaan, samoin Janna mun jättäytyessä jälkeen. Vasta kun ruututakki suoristautui ja lähti laskemaan, lähdin kavereitteni perään. Mulle ei voitolla ollut mitään merkitystä, pääasia, että saisin tietää oliko ruututakki poika vai tyttö. Pojalta se vaikutti, mutta miksei tyttökin voisi hallita laskemisen noin hyvin. Olihan niitä naispuolisia ammattilaskijoitakin. Kenneth ja Janna odottivat mua rinteen alhaalla. Vilkuilin ympärilleni, mutta ruututakkia ei näkynyt missään. Ei, ennen kuin törmäsin johonkin ja lensin mahalleni.

“Kato eteenpäin, idiootti”, sähähti ääni yläpuoleltani.

Kiepsahdin selälleni ja olin vajota häpeästä lumen läpi. Ruututakkinen lautailijapoika mulkoili mua kiukkuisesti. Se oli onnistunut säilyttämään tasapainonsa, vaikka olinkin törmännyt melko lujaa.

“Sori”, sain soperrettua.

“Ens kerralla mä mätkin sun laudan puuhun palasiksi”, poika uhkasi, mutta ei näyttänyt enää niin kiukkuiselta. “Sä oot varmaan ekaa kertaa laudalla.”

Korjasin heti, että olin laskenut jo useamman vuoden. Poika pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.

“Kai sä pääset ylös?” se kysyi irrotettuaan lautansa.

“Joo”, mutisin nolona ja punnersin itseni ylös.

“Tsemppiä”, poika totesi ja lähti lautaa kantaen pois.

Irrotin jalkani laudasta ja huomasin Jannan ja Kennethin ulvovan naurusta kauempana.
   
Sain kuulla törmäilystäni loppuillan. Kenneth ja Kristian tulivat meidän mökille vanhempien lähtiessä rinneravintolaan juhlimaan. Janna ja Kenneth näyttelivät Kristianille törmäilyäni. Se alkoi huvittaa minuakin ja lopulta me kierittiin naurusta lattialla.

“Hei, oon Iia 17 vuotta enkä osaa käsitellä lautaani”, Janna kimitti kaatuessaan Kennethin päälle.

“Oliko se poika ihana?” Kenneth kiusoitteli mua. “Sä katselit sitä aika ihastuneena.”

“No enkä! Nolo mä olin ja pahoillani”, kiistin nopeasti.

“Senkö takia sulla olikin niin kiire “syömään”?” Janna kuiskasi mulle ja iski silmää.

Pudistin päätäni, mutta silmäni paljastivat mut. Janna hihkui riemusta ja halasi mua. Sen mielestä olisi mahtavaa, jos meillä kummallakin olisi lomarakkaudet. Tuskin kohtaisin enää sitä poikaa ja jos kohtaisinkin, niin se kiertäisi mut kaukaa. Se ei varmaan haluaisi tulla jyrätyksi uudestaan. Muiden aloittaessa korttipeli, käperryin sohvalle muistelemaan ruututakkista poikaa. Se oli aivan toista maata kuin kaksospojat. Sinisilmäinen ja nätti, sellainen johon voisi ihastuakin.

*

Seuraavat päivät vietin rinteessä yksin tai muiden kanssa. Palloilin Park-alueella ja kolusin rinteet törmäämättä siihen poikaan enää. Kun keskiviikkona olin etsinyt sitä kaksi tuntia turhaan, lähdin kahvilaan. Siellä tärppäsi. Sinisilmäinen ruutupoika istui nurkkapöydässä kahvikupin kanssa - yksin. Sydämessäni hytkähti oudosti. Ostin kaakaon ja päätin rohkaistua. Hiihtoloma olisi joka tapauksessa ohi pian, eikä ruutupoika tuntenut minua. Eli ei haittaisi, jos mokaisin.

“Moi”, aloitin vapisevalla äänellä.

Ruutupoika vilkaisi mua ja nyökkäsi. Se näytti hämmästyneeltä, mutta upealta - luoja paratkoon. Pellavapäinen ja sinisilmäinen, jos en seuraavana yönä näkisi siitä unta, olisin jääsydän. Miten ihmeessä maailmassa saattoi olla jotain noin kaunista? Lautaileva enkeli, huomasin ajattelevani.

“Oliko sulla asiaa?” poika kysyi, kun jökötin kaakaokuppi käsissäni paikallani.

“Hups”, mutisin. “Saako tähän istua?”

Poika viittasi vastakkaista tuolia ja rojahdin siihen kiitollisena. Jos se olisi kieltänyt, olisin varmaan laukannut suoraa kotiin.

“Mä oon tosi pahoillani, että mä törmäilin suhun maanantaina sillä lailla”, latelin heti.

“Mitä tuosta”, poika hymähti. “Sattuuhan niitä. Seuraavalla kerralla muista, että takaa tuleva väistää aina.”

“Muistan”, inahdin nolona, mutta olin samalla tyytyväinen, että poika muisti mut yhä.

Poika naurahti matalasti, mikä sai niskakarvani pystyyn. Siitä oli jo aikaa, kun joku poika oli vaikuttanut muhun tällä tavalla. Ihastunutkin olin ollut viimeksi kasiluokan keväällä.

“Iia”, ojensin käteni toiselle puolelle pöytää. “Vaikka mitäpä sä mun nimellä teet.”

“Sievä se ainakin on, sopii sulle”, poika sanoi. “Petu.”

“Lyhenne jostain?”

“Ei, se on mun oikea nimi.”

“Sä lasket tosi hyvin.”

“Kiitti. Sun taidotkin taitaa olla paremmat kuin annoit ymmärtää sillon maanantaina”, Petu tokaisi.

“No joo”, nauroin. “Mä vaan jäin etsimään mun kavereita.”

Petu virnisti ja paljasti kauniit hampaat. Mun oli vaikea uskoa, että joku ihminen saattoi olla noin kaunis. Se oli kuin jostain kiiltokuvasta leikattu ja puhallettu täyteen enkelipölyä ja puuterilunta.

“Missä sun kaverit on nyt?” Petu kysyi.

“Ne lähti keilaan. Mua ei huvittanut, mieluummin mä oon laskemassa”, kerroin. “Ties millon mä pääsen seuraavan kerran laskemaan.”

“Ai jaa. Mä oon menossa aikalailla viikon päästä Vuokattiin laskemaan. Siellä on suhteellisen hyvä paippi. Kiva päästä kokeilemaan muutakin”, Petu sanoi.

“Onhan täälläkin”, sanoin. Sen verran olin kolunnut Rukan rinteitä.

“Joo, mutta siellä ei pääse laskemaan niin vapaasti kuin mä tahtoisin.”

“Kilpailetko sä?”

Petu nyökkäsi ja sanoi tähtäävänsä huipulle. Sen kanssa oli yllättävänkin helppo puhua ja me viihdyttiin kahvilassa aina pimeän tuloon saakka.
 
“Sä tapasit sen!” Janna huusi kuistilta nähdessään, kun tulin mökille.

“Mä tapasin”, vahvistin ja hymyilin onnellisena. Laskin lautani kuistille ja nojasin kaiteeseen.

Oli ollut luontevaa lähteä laskemaan Petun kanssa, vaikka se olikin huimasti parempi kuin mä. Olin kuvitellut sen saavan tarpeekseni mun hitaammasta laskemisesta, mutta se oli sovittanut vauhtinsa omaani ja odottanut, jos olin jäänyt jälkeen. Petu oli kiehtova tulevaisuudenhaaveineen ja juttuineen. Sen kanssa olisi voinut jutella vaikka kuinka kauan kyllästymättä.

“Kerro kaikki”, Janna kehotti.

Kerroin lyhyesti kaiken, minkä tiesin. Petu oli lyhyt pojaksi, korkeintaan 169 senttiä, mutta mäkään en ollut hongankolistaja. Pituutta mulle oli suotu 160 senttiä.

“Tykkäätkö sä siitä?” Janna kysyi.

Kohautin olkiani. Olin ainakin ihastunut Petuun ja viehättynyt sen laskutaidosta. Mä halusin joskus olla yhtä lumen kanssa niin kuin Petu. Janna huokaisi silmät sydämiä täynnä ja kysyi, näkisinkö Petua vielä. Näkisin, sillä Petu oli pyytänyt mua huomenna laskemaan yörinteisiin. Päivän se olisi moottorikelkkasafarilla isoveljensä kanssa. Sen kuultuaan Janna ehdotti, että me voitaisiin lähteä huomenna shoppailemaan. Illaksi se aikoi keksiä Kennethin kanssa tekemistä, että pääsisin laskemaan rinnerakkauteni kanssa.

“Totta kai tekin voitte tulla”, naurahdin. “Eihän me siellä muutenkaan kaksin olla.”

“Mä mietin. Kenneth muuten suuteli mua tänään.”

“MITÄ?!” kiljaisin ja hyppäsin Jannan kaulaan. “Ihanaa!”

Janna hymyili kainosti, mutta ei suostunut kertomaan enempää. Sen mentyä edeltä sisälle laitoin Kristianille viestin, että se oli mulle tazzan auki. Kristian vastasi saman tien, että jos satuttaisiin samaan aikaan huomenna yörinteiden aikana kahvilaan, niin se maksaisi velkansa. Auts, voihkaisin mielessäni, miten mä raskin jättää Petun yksin siksi aikaa? En mitenkään. Mun oli jo nyt ikävä sitä. Ja yöllä mä laskin kohti auringonlaskua pellavapää enkelin kanssa.

*

Lauantaina me lähdettiin Petun kanssa viimeistä kertaa laskemaan yhdessä. Olin kertonut sille meidän mökin osoitteen ja se oli aikonut tulla hakemaan mua sieltä. Mua jännitti äidin reaktio, mutta se oli paljon pahempi kuin olin kuvitellut. Mua hävetti sen puolesta.

“Mikäs juippi se sinä olet?” äiti kivahti nähdessään Petun kuistilla seisomassa.

“Petu”, se sanoi ujon kuuloisena.

“Mitä asiaa sulla on tänne?” äiti tiukkasi.

Petu astui askeleen taaksepäin, ihan viisas teko, sillä äiti saattoi käydä silmille suuttuessaan.

“Äiti, Petu on mun uus kaveri”, astuin kuistille eteisestä. Olin avoimesta ovesta kuullut kaiken. “Me tutustuttiin rinteissä.”

“Tämän lökäpöksyn kanssako sä olet viihtynyt siellä laskemassa niin kauan?” äiti käännähti mua kohti.

Sen ilmeestä huomasi, ettei se arvostanut pipopäistä ja isoihin vaatteisiin pukeutunutta Petua lainkaan. Mun mielestä Petu näytti entistä kauniimmalta.

“Joo. Petu on mukava”, hymyilin äidin ohi Petulle rauhoittavasti. Mulla ei ollut aikomustakaan antaa äidin laukoa typeryyksiä Petun silmille.

“Mä en kuule anna sun tommosen epämääräisen juipin kanssa liikkua”, äiti kirahti. “Tiedä, mitkä sillä on mielessä.”

“Äiti! Lopeta!” huusin. Mua hävetti valtavasti äidin puolesta. Petu näytti kauhistuneelta. “Mä en tarvi sun lupaa siihen, kenen kanssa mä lasken ja liikun!”

“Sen sä nimenomaan tarvitset!” äiti kiljui. “Mitä Simosetkin sanoo, kun näkee sut tommosen kanssa!”

Kävelin Petun luo, nappasin sitä kädestä ja lähdin kävelemään pois mökiltä lauta kainalossa. Äidillä ei ollut mitään oikeutta puhua Petusta noin, ei varsinkaan sen kuullen. Mua hävetti suunnattomasti ja piti vain toivoa, ettei Petu kuvitellut mun olevan samanlainen snobi.
   
Vasta ensimmäisen laskun jälkeen raivoni oli laantunut sen verran, että saatoin puhua Petulle. Se oli hämmentynyt äitini käytöksestä, mutta ei loukkaantunut, kuten olisi saanut olla.

“Anteeksi”, kuiskasin hiljaa, kun me seistiin rinteen alapuolella.

“Mistä?”

“Äidin käytöksestä”, sanoin. “Se on idiootti.”

“Mä kyllä vähän säikähdin”, Petu myönsi. “En mä tiennyt sun olevan tommosesta perheestä.”

“Mä en halua olla tuollaisesta perheestä, kun äiti laukoo typeryyksiä”, painoin pääni alas. “Ethän sä kuvittele mun ajattelevan samalla tavalla?”

Petu kosketti hanskakädellään leukaani ja pakotti mut katsomaan sitä silmiin. Sitten sen pudisti päätään ja kysyi aurinkoisesti, vieläkö mä haluaisin laskea sen kanssa.

“Tietenkin!” hihkaisin.

Petu hymyili nätisti. Me noustiin hissillä ylös ja lähdettiin laskemaan. Rinne oli paikoittain jäätynyt ja sain tehdä parhaani, että pysyin pystyssä. Taas olin kateellinen Petulle, jonka laskeminen oli sulavaa. Pääsin alas kaatumatta ja suunnistin suoraa hissijonoon. Petu oli kadonnut jonnekin, se ei enää jaksanut jäädä odottamaan mua samalla tavalla kuin ekalla kerralla. Eikä se haitannut, pääasia, että löytäisin pojan ennen kuin se lähtisi pois. Olin alkanut miettiä keinoja, millä saisin vanhemmat päästämään mut Vuokattiin ensi viikolla. Janna lähtisi takuulla isoveljeään katsomaan, jos saisin luvan vanhemmilta. Karistin kuitenkin sen pois ajatuksen, että tämän päivän jälkeen en ehkä enää näkisi Petua.
   
Petu laski mut kiinni, kun olin tekemässä lähtöä. Me pysähdyttiin rinteen sivuun.

“Mun piti käydä laskemassa paipissa vain kerran, mutta sitten siellä kuluikin aikaa vähän liikaa”, Petu selitti hellyttävän pahoillaan.

“Ei se mitään, mullakin on aika lentänyt ihan siivillä”, valehtelin kirkkain silmin, vaikka olinkin välillä ollut tylsistynyt. “Mä oon lähdössä nyt.”

“Niin mäkin. Isoveli just soitti, että ne tulevat hakemaan mua tuolta parkkipaikoilta”, Petu selitti. “Lasketaanko alas?”

Nyökkäsin ja laskin lasit silmilleni. Tällä kertaa Petu laski rinnallani alas asti. Me irrotettiin laudat hiljaisuudessa ja käveltiin kauemmas. Tunsin kuinka tiiliskivenkokoinen pala nousi kurkkuuni. Mun olisi tehnyt mieli itkeä, mutta en kehdannut. Olin ihastunut Petuun, mutta oliko se muhun.

“Kai me vielä nähdään jossain?” Petu kysyi.

“Toivottavasti. Sun kans on ollut tosi hauskaa”, pusersin ulos.

“Niin sunkin.”

Me katseltiin toisiamme silmiin.

“Olisi sattumaa, jos sä olisit vaikka Vuokatissa ens viikonloppuna”, Petu aloitti. “Outoa, mutta hyvin hauskaa. Mä voisin vaikka opettaa sut laskemaan paipista.”

“Kuulostaa hauskalta. Mun idioottivanhemmat eivät varmaan tykkää, jos mä kierrän ympäri Suomea lökäpöksyisen juipin perässä.”

“Harmi, se lökäpöksyinen juippi haluaisi sut Vuokattiin.”

“Niin, no onneksi hätä keinot keksii.”

Petu hymyili mulle säteilevästi. Me seistiin hiljaa vastakkain eikä kumpikaan osannut sanoa mitään. Sitten Petu totesi, että sen oli aika mennä. Nytkäytin päätäni ja päästin oudon äänen suustani.

“Pidä Vuokatti mielessä”, Petu totesi ja astui lähemmäs. Mun oli suljettava silmäni ja purtava alahuulta, että en olisi ulvonut ikävääni ääneen, kun Petu halasi mua.

“Törmäillään”, se sanoi omituisen apean kuuloisena. “Jos sä haluat siis.”
Se kääntyi ja lähti lautaansa raahaten kävelemään pois päin. Kohta se katoaisi ja samalla mun loistava tilaisuus tunnustaa tunteeni sille häviäisi myös. Entä jos Petu nauraisi mulle? Oliko mulla mitään hävittävää? Ei.

“Petu!” kirkaisin ja lähdin juoksemaan. Lautailukengillä oli vaikeaa ja naurettavan näköistä.

Se kääntyi katsomaan taakseen.

“Kuule, mä tosiaankin haluan törmätä suhun!” sanoin hengästyneenä. “Mä nimittäin tykkään susta ihan liikaa jäädäkseni pois Vuokatista.”

Petun enkelikasvoille nousi hymy. Se kaappasi mut syliinsä ja pyöritti ympäri lumen pöllytessä meidän ympärillä.
“No sitten me törmätään siellä”, se julisti.

Petuakin kauniimpi oli suudelma, joka me vaihdettiin. Jäin velttona ja onnesta soikeana katsomaan, kun laudalla liitävä enkelini katosi. Seuraavaan viikonloppuun oli turhan monta päivää.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 09:50:28 kirjoittanut Illusia »

Komu

  • ***
  • Viestejä: 58
  • Mischief Managed.
Vs: Enkeleitä lumilaudalla k-7
« Vastaus #1 : 02.03.2010 20:04:32 »
Tää on niin ihana! <3

Pääsin kivasti hiihtolomafiiliksiin ja elättelemään toivoa omasta lomaromanssista.  ;D
 Sopivan fluffyinen ja niin söpö.  Loppu oli ihana, kaunis. Pystyn kuvittelemaan sieluni silmin Petun, aaah niin syötävän sulonen ujo poika! Ää, kuten ehkä huomasitkin miun adjektiivit loppu hyvin nopeesti ja rakentava on Rukalla laskettelemassa.
"Happiness can be found even in the darkest of times, when one only remembers to turn on the light."

mapwe

  • thö gerruvampire
  • ***
  • Viestejä: 541
  • oh whoa ow
    • blogiblogiblogi
Vs: Enkeleitä lumilaudalla k-7
« Vastaus #2 : 04.03.2010 02:03:15 »
Voi että, ihana !

Tosi kivaa kuvailua ja kaikkea, tosi hyvin kirjotettu siis. Aww. Emmä nyt osaa mitään muuta sanoa : D
"Lets just say I'm good at the rodeo"- Gerard Way
"Gerards lips are slimy"- Frank Iero

If we sing these words we'll never die 20032011

Slytherin!

Angelico

  • Vieras
Vs: Enkeleitä lumilaudalla k-7
« Vastaus #3 : 04.03.2010 13:47:09 »
Kiitokset Komu ja mapwe. Olin itsekin ihan nam-tunnelmissa, kun heräsin tuosta unesta, että oli heti pakko ruveta kirjottamaan tätä ylös. Muistan tosi harvoin aamulla hyviä unia, niin nyt piti saada äkkiä talteen ihana uni  ;)