Kirjoittaja Aihe: Poltergeist, armahdettu | K-11, Pansy/Parvati, 5/5 ilm. 12.10.  (Luettu 4670 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: hurt, hurt, comfort / fic noir
Yhteenveto: Epätoivon puussa kukkii luovuus, sen Parvati on huomannut, mutta hedelmää se kantaa harvoin. Siinä vaiheessa, kun hänet kutsutaan hätiin, on kokeiltu monenmoista. On lakaistu lattiaa hautuumaan mullalla, on poltettu salviaa kimppukaupalla, on syljetty ja annettu veriuhreja. Parvati on nähnyt, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään päästäkseen eroon niistä, jotka eivät ymmärrä lähteä. Joskus juuri se, joka on vimmaisimmin anellut lisää aikaa rakkaansa kuolinvuoteella, on ensimmäisenä sytyttämässä taloa palamaan.

Kirjoittajalta: Mun oli tarkoitus kerrankin alkaa julkaista tekstiä vasta, kun se olisi editointia vaille valmis, mutta koska jumitan viimeisessä luvussa ja koska vietän juhannusta yksin kotona koronan kourissa, ajattelin ilahduttaa itseäni julkaisemalla nyt sitten kuitenkin ensimmäisen luvun! Tää teksti on inspiroitunut kahdesta pelistä, joita kumpaakaan en kyllä ole itse pelannut, vaan katsonut let's play -sarjana. Parvatin ammatin inspiraationa toimi Unavowed-pelin Logan-hahmo ja se, miten hän auttaa kummituksia eteenpäin. Tästä oli tarkoitus tulla paljon synkempi, mutta sitten katsoin Undertalen läpipeluun, joka oli balsamia sieluni haavoille, ja päätin sisällyttää tekstiin sittenkin vähän muitakin teemoja. Aika synkkä tämä on joka tapauksessa, eikä siis mikään hyvän mielen teksti, you have been warned.

Tämä on myös hieman AU siinä mielessä, että welhomaailma ei ole tässä kauhean vahvasti läsnä, taikuus on enemmän sellaista pinterest aesthetics -henkistä, ja kummituksetkin toimivat vähän toisella tavalla. Päätin ensimmäistä (ja viimeistä, luulen) kertaa kirjoittaa tällaisen pidemmän tekstin preesens-muodossa. Luulin hallitsevani suomen kieliopin kohtalaisen hyvin (ja kuvittelin, että mulla on hyvä kielikorva), mutta aikamuodot tuottivat mulle arvaamatonta tuskaa, ja niiden virheitä saa osoitella! :--D Ja tietenkin kaikki muutkin kommentit ovat erittäin arvostettuja! <3 Hyvää juhannusta! <3



Poltergeist, armahdettu

Ensimmäinen

Talosta kertoo paljon se, mitä tapahtuu ovikellon soidessa. Jotkin talot heräävät eloon: kuuluu haukkua, töminää ja kiljahduksia, kun lapset ja lemmikit kilpailevat siitä, kuka ensin ehtii ovelle. Toisissa lohduton hiljaisuus luikertaa postiluukusta ja kaikkoaa vasta, kun hakkaa riittävän kiivaasti kolkutinta. Talo, jonka portailla Parvati seisoo sormi yhä ovikellolla, on riivattu. Se käy selväksi, kun ulvonta alkaa. Heikkoluontoisemman veri seisahtuisi, mutta Parvati ei ole ensimmäistä kertaa tekemisissä räyhähengen kanssa.

Talon asukas on lukinnut itsensä visusti sisälle riivaajansa kanssa. Postiluukku irvistää, sen hampaisiin on tarttunut sanomalehti. Lehmuksessa laulaa mustarastas. Parvati kuuntelee lukonkielten rahinaa ja ketjujen kilinää pitkän tovin ennen kuin ovi vihdoin narahtaa auki. Hän on vähällä horjahtaa taaksepäin, kun hahmo luikahtaa oven raosta ja painaa sen samantien kiinni perässään. Hän tuijottaa silmiään räpytellen Pansy Parkinsonia, joka nojaa oveen kädet selkänsä takana.
”Yleensä minut kutsutaan sisään”, Parvati sanoo.
Pansy nyökkää, mutta ei liikahda oven edestä. Parvati hätkähtää, kun jokin paiskautuu sitä vasten. Sisältä kuuluu särkyvän lasin helinää.
”Jutellaan puutarhassa”, Pansy sanoo. Hän nykäisee sanomalehden postiluukusta.

Parvati seuraa häntä, ja he pujahtavat kapeaan uomaan, joka jää talon ja sitä ympäröivän muurin väliin. Kukkapenkki talloutuu lenkkitossujen alle, mutta Pansy ei näytä sitä huomaavan. Villiintyneet pähkinäpensaat hipovat seinänviertä, ja Pansy työntää niiden oksat välinpitämättömästi tieltään. Kumartumalla oikeaan aikaan Parvati onnistuu juuri ja juuri välttämään niiden sivallukset, kun ne palaavat asemiinsa.

Talon takana avautuva puutarha näyttää ajat sitten jättäneen ihmisen piirtämät rajat ja muuttuneen metsäksi. Muratti kurottelee uhmakkaasti yli korkean tiilimuurin, joka on kenties pystytetty sitä kesyttämään. On satanut, ja kengät kastuvat heidän kahlatessaan nurmikon poikki. Pansy viittilöi kohti valkoista puutarhapöytää. Kaksi varista lehahtaa tiehensä, kun he tulevat lähemmäs. Parvati ei välitä ottaa selvää, mistä ne taistelivat. Hän kuivaa tuolinsa taialla ennen kuin asettuu alas. Pansy istuu sanomalehden päälle ja ristii nilkkansa.

Mustarastas on vaiennut, eivätkä kadun äänet kuulu tänne asti. Vesi yksin solisee  ryöpytessään räystäskourusta. Parvatin sydän jyskyttää levottomana hiljaisuutta vasten. Hän tuntee jonkin koskettavan selkäänsä, mutta kun hän kääntyy, hän näkee vain ruusupensaat. Ne kasvavat niin lähellä, että hänen hiuksensa tarttuvat okaisiin. Tuoksu leijuu ilmassa äitelän makeana. Pisarat vierivät hitaasti syvänpunaisia terälehtiä pitkin, ja kukat näyttävät tihkuvan verta.

”Näytät hyvältä”, Pansy sanoo. Parvati ei sano mitään, sillä ei halua olla epäkohtelias. Pansy näyttää riutuneelta tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä sairauden tai terveyden, nälän tai yltäkylläisyyden kanssa. Hänen silmänsä ovat sadeveden väriset, iho läpikuultava ja kasvot häilyväiset, ja näyttää siltä, että hän voisi milloin tahansa liueta ympäröivään puutarhaan. Kuin pakottaakseen itselleen ääriviivat hän on pukeutunut jäykkään kauluspaitaan ja suoriin mustiin housuihin. Polkkatukka on vaihtunut lyhyempään leikkaukseen, joka jättää paljaaksi valkoisen niskan ja vaaleanpunaiset korvalehdet.

Parvati kääntää katseensa puutarhaan. Humala on vallannut kivisen suihkulähteen. Syreenien varjoon unohdettu aurinkokello on menettänyt kykynsä mitata aikaa. Kurjenmiekat ovat hylänneet asemapaikkansa ja saartaneet talon. Eikä talo itse ole puutarhaa paremmassa kunnossa. Saattaa vain olettaa, että loistonsa päivinä se on ollut vitivalkoinen kuten naapurinsakin. Nyt se on harmaa kuin katuun tallattu purkka.

Ei ole Parvatin tapaista olla yhtä vähäpuheinen. Ilmassa on niin paljon kosteutta, että ajatukset laahaavat kuin märät housunlahkeet.
”Kiitos kun tulit”, Pansy sanoo. Parvati nyökkää eikä katso silmiin; hän tietää, mikä siellä odottaa. Häntä katsotaan kuin vapahtajaa, ja hän on haluton olemaan sitä Pansylle.
”En olisi yllättynyt, jos olisit vain jättänyt vastaamatta”, Pansy jatkaa, kun hän ei vieläkään sano mitään. Eikä Parvati ollutkaan vastannut, ei heti eikä myöhemminkään. Kirje oli nököttänyt eteisen pöydällä viikkoja. Se oli ollut Parvatia vastassa hänen palatessaan kotiin ja muuttunut samanlaiseksi muistoesineeksi kuin pariton käsine tai korkkitauluun kiinnitetty kahvilan leimakortti. Pansy ei ole ainut, joka talossa tarvitsee hänen apuaan, ja vain se sai hänet lopulta vastaamaan.

Parvati katselee hetken jasmiinipuuta, joka on haljennut kahteen osaan joko salamaniskusta tai painovoiman tahdosta ja kukkii nyt valkoisina pilvinä maata vasten. Talosta kuuluu vaimeaa ulvontaa. Ikkuna särkyy, ja jotakin painavaa jysähtää nurmikolle. Pansy nousee tyynesti. Hän palaa sylissään paksu kirja. Joku näyttää sytyttäneen sen tuleen ja tulleen perästä päin toisiin aatoksiin. Kansi on hiiltynyt mustaksi, sivut käpertyneet itseensä kuin peläten, että niitä vielä luettaisiin. Pansy viskaa kirjan pensaikkoon, ja kun Parvati katsoo tarkemmin, hän erottaa koko joukon tärveltyjä tavaroita; haljenneen peilin, nokkapuolen teekannun ja vääntyneen matkaradion.
”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” Parvati kysyy. Hän huomaa haalistuneen sinelmän Pansyn silmäkulmassa.
”Muutamia kuukausia”, Pansy sanoo. ”Yritin alkuun joitakin kotikonsteja. Loitsuja ja lahjoja. Suolaa ja suitsukkeita.”

Epätoivon puussa kukkii luovuus, sen Parvati on huomannut, mutta hedelmää se kantaa harvoin. Siinä vaiheessa, kun hänet kutsutaan hätiin, on kokeiltu monenmoista. On lakaistu lattiaa hautuumaan mullalla, on poltettu salviaa kimppukaupalla, on syljetty ja annettu veriuhreja. Parvati on nähnyt, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään päästäkseen eroon niistä, jotka eivät ymmärrä lähteä. Joskus juuri se, joka on vimmaisimmin anellut lisää aikaa rakkaansa kuolinvuoteella, on ensimmäisenä sytyttämässä taloa palamaan.

”He, jotka jäävät jumiin, eivät yleensä löydä omin avuin perille”, Parvati sanoo ja koskettaa vaistomaisesti riipusta, joka tuntuu paidan alla kuin rintakehästä törröttävä ylimääräinen luu. He lähestyvät vääjäämättä hetkeä, jota Parvati on hienotunteisesti antanut Pansyn siirtää. Kuolleet kielivät, Parvati tietää, ja asiakkaat pelkäävät usein syystäkin, että tomut ravistetaan menneiden syntien yltä. Heitä rauhoittaa kuulla, ettei Parvati ole niinkään kiinnostunut siitä, mikä kuolleita pitelee tämänpuoleisessa vaan siitä, mikä heitä auttaa eteenpäin. Jutun juju kun on siinä, että annetaan keskeneräisen jäädä keskeneräiseksi.

Ilma liikahtaa etiäisenä pian palaavasta sateesta. Kun kuuro alkaa, Pansy nostaa sanomalehden sateensuojaksi päänsä ylle ja nyökkää kohti taloa. Maksaruoho on myllertänyt laatoituksen suorat rivit, ja kerran kompastuttuaan Parvati ymmärtää katsoa jalkoihinsa. Takaovelle johtavat kiviportaat ovat sammaleen peitossa ja keskeltä murtuneet. Parvati vilkaisee taakseen. Toinen puutarhatuoli on kaatunut, ruusupensaan nielusta sojottaa neljä valkoista jalkaa. Hän värähtää ja kiiruhtaa askeliaan. Pansy avaa jo ovea. Maalilastuista päätellen se on joskus ollut punainen, mutta nyt sen väri muistuttaa rättiä, jolla on pyyhitty pölyt kirjahyllystä.

Heitä vastassa on hiljaisuus. He ohittavat avaran huoneen, jonka kalusteet on huputettu valkoisilla lakanoilla. Niiden rauha on rikkumaton, niitä eivät häiritse kuolleet sen enempää kuin elävätkään.
”Salonki”, Pansy sanoo. ”En ole koskaan viihtynyt siellä. Siksi täti kai onkin jättänyt sen rauhaan.”

Keittiö on kokenut karumman kohtalon. Kitkerä savun haju salpaa hengityksen jo aulassa. He pysähtyvät hetkeksi ovelle. Hana vuotaa vinkuen, tiskiallas tulvii yli äyräiden, ja lattia lainehtii saippuavedestä. Vanha, arvokkaan näköinen ruokapöytä on palanut karrelle ja sen keskellä savuavat kirjojen rauniot. Kaapinovet roikkuvat saranoistaan. Kaiken irtaimen Pansy on viisaasti siivonnut pois. Keittiöveitsiä ei ole syytä jättää räyhähengen ulottuville.
”Hän on innostunut tuhoamaan enon kirjoja”, Pansy selittää. Parvati nyökyttelee ymmärtäväisesti. Pansy ei käytä hyväkseen hänelle tarjottua tilaisuutta keventää sydäntään vaan hanan suljettuaan jatkaa matkaa yläkertaan.

Kaikesta näkee, että Pansy on yrittänyt parhaansa. Sirpaleet on kerätty ämpäreihin, maalitöhryt jynssätty seinistä lähes näkymättömiin, särjetyt ikkunat paikattu pahvilla. Taulujen paikat erottuvat seinäpaperista vaaleina suorakaiteina. Ne, jotka ovat yhä paikallaan, on yhtä lukuun ottamatta viilletty halki. Eheäksi jätetty maalaus esittää nuorta tyttöä, joka leveästä hymystä päätellen ei ole Pansy.

Hiiltyneet kirjansivut viitoittavat heidät oikealle ovelle.
”Enon työhuone”, Pansy sanoo ja työntää oven auki. Huoneessa näyttää siltä, kuin sen yli olisi vastikään pyyhkäissyt hyökyaalto. Pansy astuu peremmälle, nostaa kaatuneen jalkalampun ja potkaisee maton suoraan. Sade piiskaa sisään raolleen jätetystä ikkunasta. Lattialla lojuu avonainen kirja kuin lokinraato, jonka siivet yhä huojuvat tuulessa. Kukaan ei ulvo, ei paisko eikä heittele esineitä, mutta Parvati tietää, että he eivät ole yksin. 

”Aloitetaanko?”
Pansy on vaikuttanut tyyneltä tähän asti, mutta nyt hän vaihtaa levottomana painoa jalalta toiselle. Parvati ei välitä tarpeeksi rauhoitellakseen, ei itse asiassa välitä lainkaan. Hän ei ole täällä Pansya varten. Hän tarttuu ketjuun ja nostaa riipuksen varoen päänsä yli. Sen terävällä kärjellä hän piirtää ympyrän lattiaan. Hän astuu ympyrän sisäpuolelle, sulkee silmänsä ja puristaa riipusta kädessään.  Obeliskin muotoon hiottu kvartsi on lämmennyt ihoa vasten ja tuntuu melkein elävältä.

Riipus kuumenee, ja hänen sormiensa lomasta alkaa tulvia valkoista valoa. Se täyttää ympyrän ääriviivat ja leviää säteinä joka suuntaan. Seuraa välähdys, sokaisevan kirkas ja äkkinäinen kuin salamanisku, ja valo ottaa hahmon heidän edessään. Se liikahtaa kuin venytelläkseen raajojaan.
”Henki, ole hyvä ja näyttäydy”, Parvati sanoo. Kirjahylly heilahtaa, ja muutama nide putoaa lattialle. Räyhähenki ei kuitenkaan ole valmis tulemaan esiin.

”Sinun paikkasi ei ole täällä. Anna minun auttaa sinut eteenpäin.”
Lattia alkaa vavahdella. Kirjoituspöydän jalat kirskuvat, kun se siirtyy paikoiltaan tärinän voimasta. Paperipaino putoaa pöydän reunalta ja vierii lattialla. Ikkuna paukahtaa kiinni, ja kristallit helisevät kattokruunussa. Pansy perääntyy seinän viereen.
 
Kuuluu poksahdus, kun räyhähenki paljastaa itsensä. Se muistuttaa ihmistä mutta käpertyy nurkkaan kuin eläin. Mustin silmin se pälyilee heitä. Nivelrikon runtelemat sormet koukistuvat paperipainon ympärille.

”Ei ole mitään hätää”, Parvati sanoo ja tapailee hymyä.
Parvatin kutsuma hahmo ojentaa kätensä ja astuu lähemmäs räyhähenkeä. Hahmosta hohkaava valo osuu räyhähengen kasvoihin ja tekee näkyväksi pelon, vihan ja katkeruuden – tunteet, jotka kahlitsevat sen elävien pariin. Ne ovat liian painavia tuonpuoleiseen kannettavaksi, ja niistä sen on päästettävä irti.
”Tartu hänen käteensä, ja kuljette yhdessä rajan yli.”

Niin kirkas valo on liikaa sille, joka on elänyt pitkään pimeässä. Paperipaino lentää huoneen poikki. Henki ulvaisee hurjistuneena. Se nostattaa pyörteen, joka kiskoo kirjat hyllystä ja maton lattiasta. Kirjoituspöytä kohoaa ilmaan. Kattokruunun kristallit räjähtävät yksi kerrallaan, ja Parvati nostaa kädet päänsä ylle suojatakseen itseään sirpalesateelta.

Räyhähenki syöksyy huutaen Parvatin ohi. Jokin tömähtää raskaasti seinää vasten, ja hän kuulee Pansyn uikuttavan. Riipus kimpoaa hänen kädestään. Valkoinen valo välähtää kerran ennen kuin sammuu.
”Lav!” Parvati huutaa. Hän ei koskaan, milloinkaan, ole hetkeäkään erossa riipuksesta. Se on osa häntä. Ei samalla tavalla kuin peukalon kynsi tai kitapurje. On kyse jostain paljon perustavanlaatuisemmasta, ja nyt hänestä tuntuu, että hänet on revitty kahtia.

Huonekalut pyörivät vinhasti heidän ympärillään ja törmäilevät seiniin. Hän etsii riipusta, näkee sen huoneen perällä ja heittäytyy sitä kohti. Hän ei huomaa, miten iho kuoriutuu käsivarresta sen hiertyessä lattiaa vasten, eikä sitä miten kirjoituspöytä hajoaa säpäleiksi pudotessaan. Parvati puristaa riipusta kaksin käsin. Se on kalleinta mitä hänellä on, ja enemmän. Jos se särkyy, hän särkyy sen mukana. Pelko on kuin pitelemätön peto hänen rinnassaan, kun hän avaa kämmenensä ja vilkaisee. Riipus on ehjä, yhtä täydellinen kuin aina, ja helpotus melkein halvaannuttaa.

Ovi irtoaa saranoiltaan. Räyhähenki katoaa jatkamaan tuhoaan muihin huoneisiin. Parvati kuulee oman sydämen sykkeensä taustalla, miten se paiskoo ovia ja särkee ikkunoita. Kun se viimein väsyy ja vaikenee, Parvati nousee jaloilleen. Vapisevin käsin hän pujottaa riipuksen kaulalleen. Hän katsoo ympärilleen ja näkee lasinsirut, jotka tuikkivat vaisusti kuin myrskyn jälkimainingeilla leikkivä valo.

Pansy kyhjöttää nurkassa. Hän on puristanut käsivarret suojaksi rintansa yli ja kestää kauan, ennen kuin hän osaa päästää irti. Hampaissaan hän pitelee loistavanpunaista unikkoa. Lähempänä Parvati tajuaa, että se on verta.
”Oletko kunnossa?” hän kysyy hajamielisenä. Hän ei kuule vastausta eikä ojenna kättään, kun Pansy kömpii ylös.

Myöhemmin he istuvat taas puutarhassa, ja Pansy tarjoilee teetä. Kupit ja asetit ovat kaikki eri paria ja lajinsa viimeisiä. Ääni, jonka posliini päästää pirstoutuessaan, tuntuu miellyttävän räyhähenkiä erityisesti. Ehkä ne, kuten jotkut ihmisetkin, tarvitsevat voimakkaita ärsykkeitä tehdäkseen tolkkua maailmasta.

”Entä nyt?” Pansy kysyy ja hörppää teetä. Kupin reuna on halki, ja niin on Pansyn huulikin; häivähdys vaaleanpunaista siinä, mistä veri on pyyhitty pois. Parvati tajuaa, että hänelle Pansy on valinnut ehjän kupin.
”Toiset tarvitsevat vähän enemmän siirtyäkseen eteenpäin.”
”Enemmän mitä?”
Parvati kääntelee kuppiaan ja katselee, miten tee kallistuu puolelta toiselle. Pansy on hauduttanut sen aivan liian kitkeräksi, mutta jotenkin se sopii hetkeen.
”Ei sitä aina tiedä etukäteen. Yhden täytyy ymmärtää, että on todella kuollut. Toisen täytyy muistaa, mitä on tapahtunut. Kolmannen täytyy antaa anteeksi.”
”Antaa anteeksi kenelle?” Pansy kysyy. Hänen äänensä kuulostaa siltä kuin hän horjahtaisi kesken lauseen, mutta siinä hän istuu, tukevasti paikallaan.
Parvati hymyilee, tai ainakin sinnepäin.
”Sitä meidän on kysyttävä tädiltäsi.”
« Viimeksi muokattu: 12.10.2022 18:13:20 kirjoittanut sugared »

her shaking shaking
glittering bones

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
Vs: Poltergeist, armahdettu | K-11, Pansy/Parvati, 1/5
« Vastaus #1 : 25.06.2022 20:57:43 »
Kivaa, pääsen seuraamaan uutta jatkista alusta alkaen.  :) Koen kommentoimisenkin helpoimmaksi luku kerrallaan. Tämähän oli ihan mielettömän hienosti kirjoitettu, ja koukutti heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Tuo, mitä ovikellon soidessa tapahtuu, on niin havainnollinen ja hauska esimerkki (ja tunnistan oman huushollini tuosta esimerkin ensimmäisestä vaihtoehdosta äärimmäisen hyvin.)  ;D Mutta sitten päästiinkin sujuvasti Parvatiin ja siihen, mitä varten hän on tämän oven taakse tullut. Tuo talon ja sen ympäristön kuvailu oli niin hienoa, että sitä melkein saattoi kuvitella itsensä seisomaan talon edustalle. Ja sinun Pansysi oli kiintoisa tuttavuus myös, ja se, miten häntä katseltiin Parvatin silmin.

Talosta kertoo paljon se, mitä tapahtuu ovikellon soidessa. Jotkin talot heräävät eloon: kuuluu haukkua, töminää ja kiljahduksia, kun lapset ja lemmikit kilpailevat siitä, kuka ensin ehtii ovelle. Toisissa lohduton hiljaisuus luikertaa postiluukusta ja kaikkoaa vasta, kun hakkaa riittävän kiivaasti kolkutinta. Talo, jonka portailla Parvati seisoo sormi yhä ovikellolla, on riivattu. Se käy selväksi, kun ulvonta alkaa. Heikkoluontoisemman veri seisahtuisi, mutta Parvati ei ole ensimmäistä kertaa tekemisissä räyhähengen kanssa.

Tarinan alku vaikuttaa tosiaan erittäin koukuttavalta ja omaperäiseltä. Parvatin ammatti ja se, mitä hän kertoo kuolleiden juuttumisesta tähän maailmaan ja heidän auttamisestaan eteenpäin oli koskettavaa ja lämminhenkistä tavallaan, vaikka tietysti toisaalta surullista ja synkkääkin. Vaikuttaa näin ainakin alun perusteella toimivalta ratkaisulta, ettei synkkyyttä ole kuitenkaan määräänsä enempää, ja että ei ehkä ole niin selkeän "pahoja" ja "hyviä" hahmoja kuin canonissa, vaan jokin tällainen (toivon mukaan) ratkaistavissa oleva mysteeri, joka voisi vapauttaa räyhähengen ja auttaa häntä pääsemään eteenpäin. Vaikka enhän minä tietenkään voi tietää, mitä tuleman pitää, arvailen vaan ekan luvun perusteella.  :)

”Toiset tarvitsevat vähän enemmän siirtyäkseen eteenpäin.”
”Enemmän mitä?”
Parvati kääntelee kuppiaan ja katselee, miten tee kallistuu puolelta toiselle. Pansy on hauduttanut sen aivan liian kitkeräksi, mutta jotenkin se sopii hetkeen.
”Ei sitä aina tiedä etukäteen. Yhden täytyy ymmärtää, että on todella kuollut. Toisen täytyy muistaa, mitä on tapahtunut. Kolmannen täytyy antaa anteeksi.”

Minusta ainakin preesens-muotoinen kerronta toimi hienosti ja loi omanlaisensa tunnelman. Itsekin tykkään leikkiä erilaisilla kerrontatavoilla, ja olen huomannut saman, että se voi tuottaa kirjoittaessa vaikeuksia, kun huomaamattaan palaa kirjoittamaan siinä itselleen tutuimmassa muodossa. Mutta ei minulle nyt ainakaan sattunut silmään mitään korjattavaa, eli hyvin olet ainakin minun nähdäkseni onnistunut!  :) Kiitos tästä loistavasta ekasta luvusta, ja jään odottelemaan seuraavia! Pikaista paranemista ja mukavaa juhannuksen jatkoa koronasta huolimatta!

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 750
Vs: Poltergeist, armahdettu | K-11, Pansy/Parvati, 1/5
« Vastaus #2 : 29.06.2022 17:24:01 »
JEE! Uusi jatkis sinulta! Innostuin niin paljon, kun näin tämän! Ihanaa päästä lukemaan uusi Potter-jatkis sinulta Umpparin jälkeen :) Tässä on vallan mainio alkuasetelma eikä minua haittaa ollenkaan, että velhomaailma on melko etäinen ja enemmänkin läsnä noituutena, tästähän vain saa uuden ulottuvuuden taikamaailmaan tutuilla hahmoilla ja heidän historiansa aiheuttamilla jännitteillään. Eli erinomaista, oli kutkuttavan jännittävää saada tarttua tähän ja oikein nautiskella tästä ensimmäisestä luvusta :)

Minusta oli todella mielenkiintoista saada lukea siitä, miten Parvati näkee Pansyn. Tässä oli viittauksia menneeseen ja etenkin tuo Parvatin haluttomuus auttaa Pansya oli samalla ymmärrettävää ja hieman jännittävää, sillä miten hänen suhtautumisensa tulee muuttumaan tulevaisuudessa ja ennen kaikkea mikä saa sen muuttumaan. Etenkin tuo, kun he istuvat puutarhassa ja Parvati tekee nuo huomiot Pansyn ulkonäöstä, kampauksesta ja tavasta olla, kertoivat paljon siitä, miten paljon aikaa on kulunut ja miten Parvati tavallaan näkee Pansyn uudessa valossa ja tavallaan ei. Pansylla on selvästi paljon taakkaa harteillaan ja räyhähenki tuntuu piinaavan häntä monellakin tapaa. Toivonkin kovasti, että synkkyydestä huolimatta tässä tekstissä nähdään hurt/comfortia! Pansy voisi sitä tarvita.

Alku oli hauskasti kirjoitettu ja tarinallisuuden elementit tempaisivat mukanaan. Etenkin, kun Pansyn kotitalo kokee hieman rajumpaa käsittelyä kyseiseltä räyhähengeltä :D Kaikki sen tuhoamat asiat, joita Parvati löytää niin puutarhasta kuin talostakin, olivat hauskoja yksityiskohtia, vaikka samalla olisi aivan kamalaa, jos omasta kodista löytyisi tuollainen räyhääjä! Mutta silti. Etenkin tuo ääni, jonka posliini päästää pirstoutuessaan, tuntuu miellyttävän räyhähenkiä erityisesti oli mainio yksityiskohta! Itse räyhähengen kutsuminen oli hienosti rakennettu ja olikin tapahtumantäyteinen. Tuo rakkaus riipukseen tuli vahvasti esiin ja olikin mielenkiintoista, että Parvati tekee työtään Lavender apunaan - jos siis ymmärsin oikein :D Ymmärrän hyvin, että se on tärkeä Parvatille ja ehkä hänelläkin on surutyötä vielä tehtävänä. Tämä kohta sai sen ainakin kuulostamaan siltä: riipusta, joka tuntuu paidan alla kuin rintakehästä törröttävä ylimääräinen luu.

Ja sitten teksti itsessään on aivan ihanasti kirjoitettu. Tässä on niin paljon hienoja vertauskuvia ja huomioita ympäristöstä, että tämän lukeminen oli nautinto. Etenkin tämä kuvaus jäi mieleeni:

Lainaus
Eikä Parvati ollutkaan vastannut, ei heti eikä myöhemminkään. Kirje oli nököttänyt eteisen pöydällä viikkoja. Se oli ollut Parvatia vastassa hänen palatessaan kotiin ja muuttunut samanlaiseksi muistoesineeksi kuin pariton käsine tai korkkitauluun kiinnitetty kahvilan leimakortti.

Koska tämä pitää niin paikkaansa! Tämän kohdan voi nähdä mielessään ja samalla tietää, että juuri tuollaista tapahtuu omassakin kodissa. Etenkin yleensä muuton aikana tulee siivottua asioita, jotka ovat löytäneet paikkansa hyllyssä, mutta jotka olisi pitänyt heittää pois jo aikoja sitten :D Myös puutarhan kuvaus oli hieno kuin myös tämä, joka oli huomiona oivallinen:

Lainaus
Saattaa vain olettaa, että loistonsa päivinä se on ollut vitivalkoinen kuten naapurinsakin. Nyt se on harmaa kuin katuun tallattu purkka.

Ah, ihanaa saada lukea tätä ja että useampi osa on vielä tulossa! Minäkin tykkäsin kovasti aikamuodosta ja on hyvä haastaa itseään välillä ;) Tähän tekstiin preesens tuntuu sopivan. Myös paritus on ihanan rare! Kiitos siis tästä ja mielenkiinnolla odotan lisää. Ja kiitos, että kirjoitat ♥

between the sea
and the dream of the sea

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Vs: Poltergeist, armahdettu | K-11, Pansy/Parvati, 2/5
« Vastaus #3 : 06.07.2022 18:53:05 »
Altais: Oi, kiitos paljon ilahduttavasta kommentista ja kauniista sanoista! :) Ja oot muuten oikeassa, jatkikseen on helpointa tarttua heti - ja silti mulle aina käy niin, että jossain vaiheessa olisi 10 lukua luettavana, ja lamaannun. :D Ihana kuulla, että preesens tuntuu toimivalta! Ja hyvä huomio tuosta kerrontatyyleillä leikeittelystä. Joskus kriiseilen sitä, miten mulla tuntuu olevan kaksi kovin erillistä tyyliä: sellainen humoristisempi ja tarinoiva, ja sitten tällainen ehkä lyyrisempi ja tulkinnanvaraisempi, joka tulee esiin mun lyhyissä teksteissä. Halusin tässä yrittää yhdistää jälkimmäisen juonelliseen, pidempään tekstiin. Toivottavasti en karkota sua paljastamalla, että tässä seuraavassa luvussa (ja let's be real, sitä seuraavassakin) on todennäköisesti määräänsä enemmän synkkyyttä... *kuvittele tähän apina kädet silmillä -emoji* Kiitos vielä kommentista, ihanaa kun tartuit tähän!

hiddenben: Heh, alkusanoistasi tuli mieleen, että mun teki oikeastaan mieli kirjoittaa Umpparin lukijoille erillinen disclaimer, ettei kukaan pettyisi/järkyttyisi, jos sattuisi odottamaan samantyyppistä hauskaa rakkaustarinaa. :D *kuvittele tähänkin apina kädet silmillä -emoji* Ihanaa, että kuitenkin nautiskelit ekasta luvusta! Ja kiinnostavaa lukea ajatuksiasi Parvatista ja Pansystä! Mua vähän jännittää, miten olen onnistunut kirjoittamaan heidät hahmoina vs. yksinomaan symboleina tekstin teemoille, koska sitä he kyllä paljon tässä ovat.

Lainaus
Toivonkin kovasti, että synkkyydestä huolimatta tässä tekstissä nähdään hurt/comfortia! Pansy voisi sitä tarvita.
No siis, miten sen nyt sanoisi..... Aikanaan! :')

Kiitos kovasti ihanasta kommentista, ja kiitos kun luet! <3

Kirjoittajalta: Huh, mulla on ramppikuumetta postata tätä lukua! :D Tää on tekstin teemojen kannalta ehkä se olennaisin osa, joten luonnollisesti asetin itselleni hirveät paineet. Ja no, voisin varmaan kirjoitella tähän pitkät pätkät epävarmuuksistani, mutta säästän teidät hei siltä! Varoitus vielä muuten synkkyyden lisäksi siitä, että hahmot kohtelevat tässä toisiaan varsin ikävästi, koska halusin rypeä ihmisyyden laskiämpärissä!



Toinen

Parvati seisoo portaiden yläpäässä ja katsoo käytävää. Yhtäkkiä hän muistaa, miten on toisessa ajassa ja toisessa paikassa seisonut käytävällä myöskin. Sitten hän ei enää muista vaan seisoo.

Muste tihkuu ajan kerrostumien läpi ja tahraa nykyhetken, aina märkää ja pistävänhajuista, kun menneisyyden sanat kirjoitetaan yhä uudelleen ja uudelleen.

”Mene sinä oikealle, niin minä menen vasemmalle.”
”Mene sinä oikealle, niin minä menen vasemmalle.”
Mene sinä oikealle, niin minä menen vasemmalle.”

Sanat sanotaan hänen suullaan, huulet liikkuvat ja kieli palaa kitalakeen kuin rikospaikalle.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa Lavenderille. Jos seuraukset eivät olisi olleet niin kohtalokkaat, ne olisivat jääneet historiaan korkeintaan banaaliutensa vuoksi.

Mutta koska kävi niin kuin kävi (eihän hän voinut tietää – mutta olisihan hänen pitänyt arvata!), hänet on tuomittu toistelemaan noita sanoja, kunnes jonakin päivänä hänen leukansa ehkä jauhavat ne viimein tomuksi.

Hänet on tuomittu muistamaan, miten Lavender vilkaisee vielä kerran olkansa yli.

Hymyilee, nyökkää ja katoaa.

Parvati painaa riipuksen kärkeä peukaloa vasten kuin tylppää värttinää, joka ei vaivuta uneen vaan herättää painajaisesta, hetkeksi. Hän palaa nykyhetkeen, Pansyn tädin taloon. Tyttö hymyilee hänelle yksinäisestä muotokuvasta. Parvati kävelee lähemmäs, kunnes erottaa huolellisesti jäljennetyt kesakot tytön nenänvarrella. Hän tökkää kuvaa sormellaan. Se ei liiku. Sammuisiko sen hymy, jos se näkisi hävityksen ympärillään? Pakenisiko se jos voisi?

Kun Pansy kutsuu häntä oven raosta, hän pakottaa liikkeelle muistamisesta raskaat raajansa.

Räyhähengen makuuhuoneeseen tunkeutuminen vaatii enemmän kuin vain oveluutta. Se vaatii uhrauksia. Niinpä Pansy on aamulla laskeutunut kellariin, nostanut sivuun irtonaisen lattialaatan ja ottanut esiin sen, mitä Parvatin yllätykseksi on onnistunut tähän asti varjelemaan. Täydellisen kokoelman Kadlein kanuunoiden keräilylautasia, hinta-arvio 2500 kaljuunaa. Henki hullaantuu, ja yläkertaan asti he kuulevat, miten taivaallisesti keräilylautanen räsähtää lattiaan paiskautuessaan.

Huoneessa haisee jokin, ja ensin Parvati luulee sitä vanhuudeksi. Mutta vanhuudessa on lämpöä, samalla tavalla kuin aurinkoiseen paikkaan unohtuneessa postikortissa, jonka muste on haalistunut. Eikä haju lähde kuolemastakaan, joka on omalla tavallaan tiheää ja elämää kuhisevaa. Jäljelle on jäänyt jotakin ohuempaa ja läpikuultavaa. Jotakin, joka on oikeastaan lakannut jo olemasta muisto ja on enää pieni viivästys ennen unohdusta.

Kapeaa vuodetta peittää pitsipeitto. Sen on virkannut joku, joka ei pahemmin ole miettinyt omaa rajallisuuttaan. Sängynpäätyyn nojaava pyörätuoli muistuttaa enemmän luurankoa kuin metalliromua. Kokovartalopeilistä on jäljellä enää kehykset. Kun Parvati istuu lattialle, hän näkee sängyn alle lakaistut sirpaleet.

Hildegard Hirttäjäisen kirjeenvaihdon vilkkaus yllättää Parvatin. Pansy nostaa hyllystä laatikon toisensa perään, ja ne kaikki pursuavat paperia. 1950-luku yksin täyttää kolme laatikkoa. Parvati panee merkille, että 80-luvusta eteenpäin kaikki kirjeet mahtuvat yhteen kuminauhalla sidottuun nippuun. 

”Päiväkirjat puuttuvat”, Pansy sanoo laskeutuessaan jakkaralta. Hän joutuu korottaamaan ääntään, sillä alakerrasta kuuluu paukahdus.
”Ne poltetaan yleensä ensimmäisenä”, Parvati toteaa ja kohauttaa olkiaan.

Kun työlle ei näy loppua, tuntuu sen aloittaminenkin turhalta. Siksi Parvati selailee kuitteja pullollaan olevaa laatikkoa enemmän näön vuoksi kuin tosissaan. Hän vilkaisee Pansya, joka on jo uppoutunut pitkään, verenpunaisella musteella kirjoitettuun kirjeeseen. Se näyttää päättyvän Parane pian -toivotukseen. Aurinko kiertää talon kaukaa. Vain muutama ohueksi hiutunut säde ulottuu huoneeseen. Pöly nousee matosta toivottaakseen valon tervetulleeksi, mutta Pansy vetää nopeasti verhot ikkunan eteen.
”Linnut lentävät lasia päin”, hän selittää. Parvati värähtää kuvitellessaan, kuinka hentoinen ruumis putoaa siivet vääntyneenä maahan.

Teeaika lähestyy, mutta Pansy vain lukee ja lukee. Luomien ohut laastinvalkoinen iho värähtelee, silmät vilistävät riviltä toiselle. Välillä hänen otsansa painuu mietteliääseen ryppyyn, aivan kuin hänen tätinsä olisi jatkokertomuksen lailla kirje kirjeeltä avautuva mysteeri, jonka hän haluaa ratkaista. Parvati ei jaa hänen uteliaisuuttaan. Kuittien kautta hän on käynyt läpi tädin ostohistorian, eikä hän koe tarvetta tutustua noitaa, joka on tilannut Borgin & Burkesilta kutistetun kotitontun pään.

He ovat kahden ahtaassa huoneessa, ja ilmassa on jotakin raskasta. Ikään kuin he pitelisivät välissään lakanaa, jonka varassa lepää vuosien paino. Se pysyy siinä niin kauan, kun kumpikin pitää kiinni omasta nurkastaan. Parvatin tekisi jo mieli päästää irti, antaa menneisyyden rojun ja rihkaman levitä jalkojensa juureen.

Hän pitkästyy. Jalat puutuvat, niskaa jomottaa, ja äidinkieli puuroutuu silmissä niin, ettei hän enää erota toisistaan sanoja puhdasverinen ja pensasaita. Vastaukset löytyvät useimmiten yhdestä tietystä paperista, ainoasta jota kannattaa etsiä. Sitä paitsi, Parvati uskoo Pansyn tietävän, missä se on.

”Jättikö tätisi testamenttia?” hän kysyy. On kutakuinkin äänetöntä niin kauan kuin Pansy lukee pitelemänsä kirjeen viimeiset rivit. Vaikka räyhähenki vavahdutteleekin parhaansa mukaan sen perustuksia, on hiljaisuus täällä vankkaa, asioiden luontainen tila. Talon asukkailla on ollut vain vähän sanottavaa toisilleen ja sekin vähä, niin Parvati arvelee, on usein jätetty sanomatta.
”Jätti”, Pansy vastaa lopulta. Hän taittelee kirjeen takaisin kuoreen ja nousee. ”Haluatko lukea sen?”

Parvati on nähnyt monta testamenttia ja tietää, mihin katsoa ensin, kun Pansy levittää pergamentin hänen eteensä.
”Sinut on merkitty ainoaksi edunsaajaksi.”
Hän vilkaisee Pansya asiakirjan yli, ja tämä nyökkää.
Omaisuus on lueteltu erillisessä liitteessä”, Parvati jatkaa lukemista. ”Oliko perintö isokin?”
Pergamentti kiertyy rullaksi kuivasti napsahtaen, kun hän päästää sen sormistaan.
”Tämä mörskä”, Pansy sanoo. ”Ja tuo”, hän lisää, kun alakerrasta kuuluu pirstoutuvan keramiikan ääntä. Ei siis mitään sellaista, joka tarjoaisi motiivia murhaan.

Pansy avaa seuraavan kuoren, jatkaa lukemista. Parvati ei enää laske katsettaan hänestä vaan odottaa, että väijyttää hänet varomattomalla hetkellä. Näkee silmäterän taakse sinne, minne pahat ajatukset piilotetaan. Pansy on yrittänyt pestä pois syntejään, mutta vedellä on yhä punainen vivahde. Syyllisyys ei jätä jälkiä vain sormenpäihin ja auton verhoiluun. Parvati on vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Kutsu sitä vaistoksi, aavistukseksi; haukkaukseksi vatsanpohjassa, kun tunnistaa toisessa jotakin itsestään.

”Mitä sinä oikeastaan teet täällä?” Parvati kysyy.
”Kuinka niin?”
”Jäämistönsä perusteella minun on vaikea uskoa, että tätisi oli erityisen herttaista seuraa ennen kuolemaansakaan”, Parvati sanoo ja viskaa syrjään kuitin, josta on ehtinyt lukea vain ensimmäisen rivin: jauhettuja jästinkynsiä. ”Miksi sinä hoivasit häntä, ellet rahan vuoksi?”

Pansy on pitkään vaiti, näpertää paitansa hihaa kuin lapsi. Jossakin kaukana kaappikello soi kerran, toisen; sitten he kuulevat, miten sen lasi räjähtää palasiksi ja punnukset putoavat lattiaan.
”Kai minä halusin tehdä jotain hyvää. Olla kerrankin avuksi. Tädillä ei ollut ketään”, hän sanoo viimein, ”Eikä kukaan muu kaivannut minun apuani. Ajattelin, että voisin jotenkin hyvittää kaiken pahan, mitä olen tehnyt.”
Parvatin ääni kiristyy kuin ansalanka rimpuilevan eläimen ympärillä.
”Ajattelit, että piiloutumalla tänne kuolonsyöjätätisi kanssa voisit jotenkin hyvittää sen, mitä teit Lavenderille, professori Lupinille, meille kaikille?”

Siihen Pansy ei osaa sanoa mitään. Hän painaa katseensa ja jatkaa lukemisesta.  Tyytyväisyys läikähtää Parvatin sisällä kuin varjo. Hän on heittänyt kiven veteen ja katsoo ylpeänä renkaita, jotka rikkovat tyynen pinnan. Se houkuttelee heittämään uudelleen.

♠ ♠ ♠


Parvati ei osaa sanoa, miten on päätynyt tähän, kädet seinää vasten, tai miten Pansy on päätynyt tuohon, hänen käsiensä väliin. Aivan kuin joku vihamielinen jumala olisi asetellut heidät mielensä mukaan groteskia marionettiteatteria varten. Tapetit tummuvat heidän ympärillään, ja ikkunan takana mustarastas soittaa iltalauluaan.

Pansy katsoo häneen ihmisennälkäisen silmin. Kuin joku, joka ei ole saanut keneltäkään yhtään mitään pitkään aikaan, ja joka on valmis ottamaan vastaan sen vähän mitä on tarjolla. Joku, jolle iva on almu ja sääli lahja. Parvatin pitäisi kavahtaa sitä, perääntyä inhoten, mutta se houkuttelee hänet lähemmäs. Se kutsuu nostamaan käden kurkulle ja puristamaan.

Sama katseko häntä houkutteli silloin, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa punaisessa höyryjunassa?

Parvati ja Padma olivat riidelleet koko matkan King’s Crossille ja olivat toistensa kimpussa vielä asemalaiturillakin. Se ei hätkäyttänyt heidän vanhempiaan, sillä se oli kaksosten tapana aina, kun edessä oli jotain jännittävää. Eikä mikään ollut niin jännittävää kuin ensimmäinen matka Tylypahkaan. Heti junaan astuttuaan Parvati käänsi selkänsä sisarelleen ja marssi nenä pystyssä päinvastaiseen suuntaan.

Perimmäisestä vaunuosastosta hän löysi tytön, jolla oli musta polkkatukka, omenaviipaleita eväsrasiassa, eikä ketään niitä jakamassa.

Matka tuntui samaan aikaan päättyvän ei koskaan – mahtuivathan siihen kaikki 11-vuotiaan salaisuudet – ja aivan liian pian, sillä vaikka he puhuivat kuinka nopeasti, juttu jäi auttamattomasti kesken. Läheisyys oli välitöntä ja hypnoottista, eikä Parvati eläessään ole tuntenut sellaista kuin kahden ihmisen kanssa. Kosminen yhteensattuma, että hän tapasi heistä toisen jo samana iltana Rohkelikon pöydässä. Hän itki katkerasti, sillä Lajitteluhattu oli juuri erottanut hänet uudesta ystävästään ja sitten vielä Padmastakin. Lavender ojensi hänelle nenäliinan, eikä koskaan pyytänyt sitä takaisin.

Pansy ei sittenkään osannut jakaa, Parvati päätteli silloin. Myöhemmin hän ymmärsi, että sellainen sidos oli kahdenvälinen, ja kolmas tekijä horjutti sitä. Se, että juuri Pansy jäi ulkopuolelle, vain osoitti, että Parvati ja Lavender olivat erottamattomat.

Ahnaat sormet juoksevat Parvatin paljaita käsivarsia pitkin ja nostavat iholla myrskyn mennessään. Polte vatsanpohjassa kasvaa, ja hän kumartuu lähemmäs. Pansy tuoksuu tuhkalta. Suu on punainen kuin Honey Crunch, sitä tekee mieli puraista. Parvati on puhunut kuolleille niin kauan, että enää viha ja himo yhdistävät häntä eläviin. Ja juuri nyt viha ja himo paiskaavat hänet kohti Pansya.

Suudelmaan uppoaa kuin mustaan lähteeseen. Lupaus unohduksesta paljastuu valheeksi, kun happi loppuu ja on noustava pintaan. Pansyn katse muuttuu. Se on terävä kuin linnulla, sellaisella joka tuhoaa munat toisen linnun pesästä. Käsi tarttuu riipukseen Parvatin kaulalla ja nykäisee. Lukko antaa yllättävän helposti periksi. Parvati tuntee vain pienen nipistyksen ketjun pureutuessa ihoon. 

”Se oli Lavender, eikö niin? Se valo, joka tuli riipuksesta.”
Pansy yrittää vetää riipuksen hänen ulottuviltaan, mutta hän tarttuu tätä ranteesta. Puristaa niin, että iho kiertyy ja siniset suonet siirtyvät paikoiltaan. 
”Päästä irti!” Parvati sihisee.
Ontto hymy käy Pansyn kasvoilla. Hän avaa kätensä, ja riipus kolahtaa lattialle. Parvati tönäisee hänet sivuun ja kumartuu poimimaan sen.
”Muistan vieläkin, miltä tuntui nähdä teidät. Käsi kädessä, kylki kyljessä, aina yhdessä”, Pansy sanoo. ”Ajattelin aina, että sen olisi pitänyt olla minä.”
”Olet oikeassa. Sen olisi pitänyt olla sinä”, Parvati sanoo äänellä, joka on kylmä ja leikkaa kuin teräs. Vihan miekka irtoaa huotrasta varoittamatta, välähtää punaisena ja viiltää syvän uurteen hänen otsaansa.

Ja Pansyn katse on kuin kaivo. Kaivo, joka on piripintaan täynnä, mutta josta janoisinkaan matkamies ei joisi, sillä vesi on saastunutta; kaivossa on kuollut eläin. Katse seuraa Parvatia, kun hän juoksee ulos talosta.

Viha antaa voimaa, ja hän pääsee pitkälle ennen kuin lopulta lyyhistyy huohottaen polvilleen. Pehmeä ilma yrittää kietoa hänet syleilyynsä, mutta hän ravistaa sen pois ja lähtee liikkeelle. Hän kävelee ja kävelee, mutta tuntee yhä syyllisyyden varjona perässään. Kun katulamput yksi kerrallaan syttyvät, se saa hänet kiinni.

Eihän Parvati edes nähnyt sitä, tappokirouksen vihreää valoa. Ja kuitenkin se oli kuin salamavalo, joka ikuisti hänen elämänsä viimeistä kertaa sellaisena kuin se oli. Hän astui ulos pimiöstä negatiivina itsestään. Hetkittäin, kun valo sopivasti sattuu, hän näyttää yhä samalta. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että silmät ovat tyhjät ja hymy enää irvistys, leukojen mekaanisesti tuottama vaste.
 
Herra ja rouva Patil rakastavat kaksosiaan ehdoitta, ja siksi Parvatiakin vaivasi sokea luottamus aikuisiin. Hautajaisten jälkeen hän kirjoitti professori Punurmiolle kysyäkseen miksi. Vastausta ei koskaan tullut. Parvatin lapsuus loppui sinä päivänä, kun aikuisten kyky selittää maailmaa hänen ympärillään osoittautui rajalliseksi.

Se on hänen syytään. Hän ei ehkä voinut estää sitä, mutta hän antoi sen tapahtua. Hän antoi Lavenderin mennä. He lähtivät eri suuntiin. Miksi? Se on kaikkein polttavin, kaikkein olennaisin, ainoa kysymys. Loppujen lopuksihan ihminen haluaa vain ymmärtää; unohtaa sen, että maailma  kaiken aikaa laajenee hänen käsityskykynsä ulottumattomiin.

Miksi?

Hän voi vastata vain nurkassa, josta kaikki valot on sammutettu, jossa katseet on käännetty poispäin ja korvat tukittu. Siellä hän voi kenties kuiskata, että

koska
        hän
              päätti

niin.


Että juuri sillä hetkellä hän halusi olla rohkea. Että juuri sillä hetkellä hänen mieleensä palasi, miten tukahduttavalta kaikki se läheisyys joskus tuntui. Että juuri sillä hetkellä hän halusi vain vähän etäisyyttä

Kaikissa nurkissa, niin myös oman mielen, on se ongelma, ettei niissä voi piileskellä ikuisesti. Kun hän yrittää poistua, aaveet saartavat hänet.
 
”Anteeksi”, hän anelee, mutta riipus pysyttelee vaiti.

her shaking shaking
glittering bones

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
Vs: Poltergeist, armahdettu | K-11, Pansy/Parvati, 2/5
« Vastaus #4 : 08.07.2022 21:51:37 »
Lukaisin tämän toisen luvun ekan kerran jo eilen puhelimelta, mutta sellaisessa paikassa, ettei kommenttia päässyt heti kirjoittelemaan. Tämä tosiaan valotti paljon ja tosi mielenkiintoisella tavalla sitä, mikä Parvatin ja Pansyn keskinäinen historia on, ja millaisia ovat ne ajatukset, joista Parvati ei pääse eroon. En ole koskaan tainnut lukea mitään, missä olisi näin kohtalokkaalla ja riipaisevalla tavalla käsitelty Lavenderin kohtaloa Tylypahkan taistelussa, mitä silloin tapahtui, ja mitä Parvati on mahtanut sen jälkeen tuntea, olivathan he kaksi kirjoissakin aina yhdessä. Eikä ollenkaan haittaa, vaikka synkkyyttä olisikin luvassa vielä lisää, koska joskus se on tarpeen ja toimii loistavasti, niin kuin nyt tässä, eikä sitä oikeastaan ollut ollenkaan liikaa. Sitä paitsi joskus synkistely on vaan kivaa. Joka tapauksessa luen mielelläni tätä lajia lisääkin, ja kiinnostaa, miten aiot jatkaa tarinaa. :)

Jotenkin hyvin kuviteltavissa oleva tilanne, että tuollaiset kohtalokkaat viimeiset sanat jäisi ikuisesti mieleen pyörimään, varsinkin jos kokee niillä aiheuttaneensa jonkun toisen kuoleman. Vaikkei Parvati sitä tässä tietenkään voinut tietää, niin jotain tuollaista sitä helposti varmaan päätyisi miettimään, kun tapahtuu jotain lopullista ja kamalaa.

”Mene sinä oikealle, niin minä menen vasemmalle.”

Tämä kohta luo upeasti jännitettä Pansyn ja Parvatin välille, ja kuvaa kaikkea sitä painostavaan hiljaisuuteen kätkeytyvää ääneen sanomatonta, jota kahden ihmisen välillä voi olla. Tässä kohtaa sitä jäi odottamaan suurella mielenkiinnolla, mistä näiden kahden välinen vuosien painolasti on oikein tehty.

Lainaus
He ovat kahden ahtaassa huoneessa, ja ilmassa on jotakin raskasta. Ikään kuin he pitelisivät välissään lakanaa, jonka varassa lepää vuosien paino. Se pysyy siinä niin kauan, kun kumpikin pitää kiinni omasta nurkastaan. Parvatin tekisi jo mieli päästää irti, antaa menneisyyden rojun ja rihkaman levitä jalkojensa juureen.

Tästä tuli ihan mieleen Sirius, joka oli perinyt Kalmanhanaukio kahdentoista ja sen mukana Oljon ja Walburga Mustan rääkyvän ja kuolaavan potretin. Pansysta mahtaa tuntua hiukan samanlaiselta asuessaan tuota vanhaa mörskää yhdessä räyhänhengen kanssa.  :)

Lainaus
Omaisuus on lueteltu erillisessä liitteessä”, Parvati jatkaa lukemista. ”Oliko perintö isokin?”
Pergamentti kiertyy rullaksi kuivasti napsahtaen, kun hän päästää sen sormistaan.
”Tämä mörskä”, Pansy sanoo. ”Ja tuo”, hän lisää, kun alakerrasta kuuluu pirstoutuvan keramiikan ääntä. Ei siis mitään sellaista, joka tarjoaisi motiivia murhaan.


Tämä antaa paljon syvyyttä Pansyn hahmolle ja sille, mitä hän kaikesta nykyään ajattelee. Eihän hänestä taideta canonin perusteella paljon tietää, mutta tällaisena hän on jotenkin koskettava hahmo, jolla ei tosiaan ole elämässään oikein ketään. Lavenderin sanat hänelle ovat aika kovia, kun ajattelee, että Pansy oli ehkä väärällä puolella, mutta varmaan kuitenkin enemmän nuoruuttaan ja ymmärtämättömyyttään kuin mistään muusta syystä. Eikä Pansy edes suuttunut ja sanonut vastaan Parvatille - hänestä tulee tässä aika sympaattinen kuva, ainakin minulle.

Lainaus
”Kai minä halusin tehdä jotain hyvää. Olla kerrankin avuksi. Tädillä ei ollut ketään”, hän sanoo viimein, ”Eikä kukaan muu kaivannut minun apuani. Ajattelin, että voisin jotenkin hyvittää kaiken pahan, mitä olen tehnyt.”
Parvatin ääni kiristyy kuin ansalanka rimpuilevan eläimen ympärillä.
”Ajattelit, että piiloutumalla tänne kuolonsyöjätätisi kanssa voisit jotenkin hyvittää sen, mitä teit Lavenderille, professori Lupinille, meille kaikille?”

Tämä oli kans mielettömän hienosti toteutettu kohtaus, vaikka aika karuja nuo Parvatin mietteet Pansysta tuossa onkin. Ihan valtavan mielenkiintoinen idea, että nämä kaksi olisikin voineet olla erottamattomat ystävykset koulussa aina ekasta junamatkasta alkaen, ja että jokin heitä veti puoleensa toisissaan jo silloin ja aina siitä lähtien, mutta sitten lajitteluhattu tuli siihen väliin ja ratkaisi kaiken toisin. Laittaa kyllä miettimään, mistä Parvatin vihan tai katkeruuden tunteet Pansya kohtaan on syntyneet, liittyykö vain kuolonsyöjämenneisyyteen, vai onko tapahtunut muutakin. Mutta se selvinnee vielä.  :)

Lainaus
Pansy katsoo häneen ihmisennälkäisen silmin. Kuin joku, joka ei ole saanut keneltäkään yhtään mitään pitkään aikaan, ja joka on valmis ottamaan vastaan sen vähän mitä on tarjolla. Joku, jolle iva on almu ja sääli lahja. Parvatin pitäisi kavahtaa sitä, perääntyä inhoten, mutta se houkuttelee hänet lähemmäs. Se kutsuu nostamaan käden kurkulle ja puristamaan.

Ekassa junamatkassa on jotain taikaa, kun siellä kohtasivat Harry, Ron ja Hermione, ja James ja Sirius (ja toisaalta viimeksi mainitut kohtasivat myös Severuksen, jota alkoivat heti vihata). Jännä ajatella, että Parvati ja Pansy olisivat jo heti junassa löytäneet toisensa tuolla lailla ja tulleet saman tien keskenään noin läheisiksi. Toisaalta aika lohduton tuo tupasysteemi, kun se ajaa tuolla lailla erilleen, eikä tuparajojen yli juuri voi olla ystävyyyssuhteita, ei ainakaan Luihuisen ja Rohkelikon. Mutta tässä se erottava tekijä taisikin vielä enemmän olla Lavender, kun kolmen porukka ei vaan sitten voinut olla olemassa. Tuollaisiahan oikein läheiset tyttöjen ystävyyssuhteet joskus ovat, armottomia sille, joka jää niistä ulkopuolelle, ja helposti muut poissulkevia ja vihamielisiä kolmansia osapuolia kohtaan, monella tapaa samanlaisia kuin rakkaussuhteet, mutta ilman romanttista ja fyysistä aspektia. (Vaikka Pansyn ja Parvatin tapauksessa näyttääkin liittyvän myös niitä.)

Lainaus
Matka tuntui samaan aikaan päättyvän ei koskaan – mahtuivathan siihen kaikki 11-vuotiaan salaisuudet – ja aivan liian pian, sillä vaikka he puhuivat kuinka nopeasti, juttu jäi auttamattomasti kesken. Läheisyys oli välitöntä ja hypnoottista, eikä Parvati eläessään ole tuntenut sellaista kuin kahden ihmisen kanssa. Kosminen yhteensattuma, että hän tapasi heistä toisen jo samana iltana Rohkelikon pöydässä. Hän itki katkerasti, sillä Lajitteluhattu oli juuri erottanut hänet uudesta ystävästään ja sitten vielä Padmastakin. Lavender ojensi hänelle nenäliinan, eikä koskaan pyytänyt sitä takaisin.

Tähän en osaa sanoa juuri muuta, kuin että olipa hieno kohta, sellainen selkäpiitä karmiva ja tosi intensiivinen samaan aikaan.
Lainaus
Parvati on puhunut kuolleille niin kauan, että enää viha ja himo yhdistävät häntä eläviin. Ja juuri nyt viha ja himo paiskaavat hänet kohti Pansya.

Tässä kohtaa aloin miettiä, noinko tämä ulkopuolelle jääminen, yksinäisyys ja minkä tahansa toisten ihmisten hyväksynnän kaipuu ovat olleet niitä, jotka on ajaneet Pansyn liittymään pimeyden puolelle. Tästä ainakin tulee tosi vahvasti vaikutelma siitä, miten paha olo hänellä on ollut, ja ajattelen canonissa Dracon kintereillä roikkumistakin nyt hiukan eri valossa. Sen kaiken voisi ihan hyvin selittää näinkin, mikä on erittäin kiintoisaa.

Lainaus
”Muistan vieläkin, miltä tuntui nähdä teidät. Käsi kädessä, kylki kyljessä, aina yhdessä”, Pansy sanoo. ”Ajattelin aina, että sen olisi pitänyt olla minä.”
”Olet oikeassa. Sen olisi pitänyt olla sinä”, Parvati sanoo äänellä, joka on kylmä ja leikkaa kuin teräs. Vihan miekka irtoaa huotrasta varoittamatta, välähtää punaisena ja viiltää syvän uurteen hänen otsaansa.

Tässä kohtaa jään todella mielenkiinnolla odottamaan jälleen tulevaa, ja sitä, miten Parvatin ja Pansyn synkkä menneisyys, nykyisyys ja tuo räyhänhenki mahtavat tässä vielä kietoutuakaan yhteen. Edelleen tämä on tekstinä todella hienosti kirjoitettua, kun se on samaan aikaan kaunista ja kuitenkin tosi synkkää ja karua. Myös juoni, hahmot ja paritus ovat omaperäisyydessään hienoja, ja kaiken kaikkiaan olen tykännyt tähänastisesta tosi paljon.  :)

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 554
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! Huomasin tämän uuden jatkiksen jo aiemmin, ja nyt olikin sopiva hetki tarttua tähän :) Tällä on mielenkiintoinen ja hyvää lupaava nimi ja erikoinen paritus kiinnostaa myös! Peleistä inspiroituminen sekä pinterest aesthetics -henkinen taikuus ja kummitukset kuulostavat erittäin hyvältä nekin!

Tykkäsin tämän synkästä tunnelmasta heti alusta lähtien ja tapahtumapaikat ja räyhähengen aiheuttamat sotkut on helppo kuvitella, samoin puutarha. Tuo ensimmäinen kappale herätti heti kiinnostuksen - missä talossa ollaan ja mitä siellä oikein tapahtuu.

Pansy on todella hienosti kuvailtu ja lukija jää miettimään, mikä kaikki on syynä hänen riutuneeseen olotilaansa. Kiinnitin myös huomiota siihen, että hän ei kuivannut penkkiään taialla, vaan istui sanomalehden päälle ja myöhemmin käytti sitä sateenvarjona.

Luin mielenkiinnolla noista kotikonsteista, joita hengen häätämiseen voisi käyttää. Parvatin ammatti käy kyllä velhomaailmassa järkeen, vaikkei sellaisesta olekaan kirjoissa kuultu. Mutta koska räyhähenkiä ja muitakin aaveita tiedetään olevan, varmasti on myös niihin liittyviä ammatteja. Hengen häätöön liittyvä rituaali oli hienosti kuvattu ja innolla odotan, mitä konsteja seuraavissa luvuissa otetaan käyttöön!

Tykkäsin tuosta, miten toisessa luvussa kurkistettiin Parvatin, Pansyn ja Lavenderin menneisyyteen. Tämä varsinkin oli osuvasti kirjoitettu: Myöhemmin hän ymmärsi, että sellainen sidos oli kahdenvälinen, ja kolmas tekijä horjutti sitä. Se, että juuri Pansy jäi ulkopuolelle, vain osoitti, että Parvati ja Lavender olivat erottamattomat. Tuli myös hyytävä tunne, kun Parvatin sanoissa olevan kaksoismerkityksen tajuaa: ”Olet oikeassa. Sen olisi pitänyt olla sinä”. Jännä nähdä, voivatko Parvati ja Pansy kaikkien tapahtumien jälkeen lähentyä hengenhäätöprosessissa, vai painaako menneisyys heitä liikaa.

Tässä oli paljon kekseliäitä sanankäänteitä ja osuvia kuvauksia, niin kuin sinulla on usein ja kokosin tähän joitakin lemppareita:

Lainaus
Postiluukku irvistää, sen hampaisiin on tarttunut sanomalehti.
Lainaus
Pisarat vierivät hitaasti syvänpunaisia terälehtiä pitkin, ja kukat näyttävät tihkuvan verta.
Lainaus
Ilmassa on niin paljon kosteutta, että ajatukset laahaavat kuin märät housunlahkeet.
Lainaus
Henki hullaantuu, ja yläkertaan asti he kuulevat, miten taivaallisesti keräilylautanen räsähtää lattiaan paiskautuessaan.

Kiitos kovasti tästä, jään odottamaan jatkoa!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Minäkin löysin tieni tänne Kommenttiarpajaisten kautta ja olenpa iloinen että löysin!

Tässä on aivan hirvittävän synkeän kutkuttava tunnelma! Fic noir, miten hyvin tiivistetty!! Aah, ihan väristi lukiessa. Pansyn perimä talo riivaajineen on kuvattu tosi taidokkaasti, herkän ja musertavan käsinkosketeltavasti, tunsin putkahtavani suoraan Parvatin viereen talon kynnykselle ja pysyin ihanan tiukasti matkassa mukana. Hengästyttävän elävää kuvausta! Teksti vilisee kauniita yksityiskohtia, kieli on soljuvan taidokasta ja samalla hyvin nokkelaa, ja tätä on yksinkertaisesti hyvin nautinnollista lukea.

Nautin myös valtavasti tästä hahmoja piinaavasta menneisyydestä, joka vähä vähältä keriytyy auki. Oli mielenkiintoista saada ensin hetki arvailla, kuka Pansya riivaa (oletin heti että joku vanha rakkaus, ja ahhahaa, ihanaa etten ollut väärässä, vaikka se konkreettinen räyhähenki olikin Pansyn täti eikä rakastettu), ja sitten mietinkin jo, millainen historia Pansylla ja Parvatilla on. En osannut aavistaa heidän olleen tekemisissä jo ensimmäisellä junamatkalla Tylypahkaan, mutta mä niin rakastan tällaisia vaihtoehtohistorioita, jotka eivät välttämättä edes ole vaihtoehtoisia (eihän Harry kiinnittänyt itsensä ulkopuolisiin asioihin juurikaan huomiota :')). Tuntuu hyvin uskottavalta, että Pansyn ja Parvatin välille olisi voinut syntyä välittömästi vahva yhteys ja että he olisivat erkaantuneet sitten tupalajittelun(kin) myötä. Mielessäni kävi myös, että tyttöjen väliset ystävyyssuhteet ovat aina välillä tosi karujakin, kun monilla, tai ainakin nyt joillain tytöillä pitää ehdottomasti olla se yksi paras ystävä, jonka kanssa ollaan kaiken aikaa ja todella ollaan erottamattomia. Tosin, enpä sitten tiedä, kuinka onnistuneesti Pansy olisi solahtanut kolmanneksi Parvatin ja Lavenderin piiriin, vaikka olisi saanut siihen mahdollisuuden. Eipä välttämättä kovin. Saas toisaalta nähdä, kuinka paljon tulevissa osissa kaivellaan koulumuistoja, oijoi, ei pidä siis vielä spekuloida ihan liikaa!

Spekuloinpa kuitenkin sen verran, että nostan tarkasteluun Lavenderin kohtalon! Voi että, se herätti niin paljon ajatuksia ja kysymyksiä, se herätti jo seiskakirjan aikoihin. Tässäkin mietin jo ihmissusimahdollisuutta, kun Lavender mainittiin Lupinin yhteydessä, mutta sitten kävi melko selväksi (ehkä!), että Lavender on kuollut. Mutta miten tarkalleen? Miten Lavender on taltioituna Parvatin riipukseen? Tästä rakkaan ihmisen taltioinnista esineeseen tulee mieleen Aberforthin muotokuva Arianasta, ja siitä jää vähän sellainen katkeransuloinen jälkimaku suuhun. Mitä Parvati tarkalleen tekee Lavenderilla? Vahvistaako Lavenderin muisto Parvatin taikuutta vai heikentää sitä? Vai onko vaikutus ensisiijassa Parvatin sydämeen? Tuntuu että Parvatin saattaa olla tarpeen harjoitella irtipäästämistä siinä missä räyhähenkitädinkin, aijai.

Taikuus herättää myös kysymyksiä! Hihittelin pinterest-tyyppiselle taikuudelle ja mietin mitä se tarkoittaa. Onko taikuus ensisijassa esteettistä? Herkkää ja kaunista? Tädin raivoamisesta päätellen se on muutakin kuin herkkää ja kaunista, haha. Mietin aluksi, että miksi ihmeessä Pansy ei korjaa kaikkia rikkimenneitä tavaroita parilla nopealla taialla, mutta toisaalta ehkä siihenkin uupuu, kun astiat sun muut ovat hetken päästä jälleen säpäleinä. Mietin myös ekassa luvussa, että miksi Pansy ehdoin tahdoin on jäänyt tuonne hirvittävään taloon, mutta kakkosluku valotti Pansyn taustaa ja motiiveja tosi oivasti, ja huomasin sääliväni häntä, vaikka hän ei käyttäydykään Parvatia kohtaan tavalla, joka herättäisi kauheasti sympatiaa, eivätkä hänen menneet tekonsa kuulosta mairittelevilta. Tykkään näistä hahmoista tässä kovasti, he ovat harmaansävyisiä eivätkä ollenkaan yksioikoisia. Vaan Parvatin itsesyytökset ovat kauhean vahvoja, oi sentään! Häntä käy kyllä todellakin sääliksi. Toki kaikkea ei ole vielä kerrottu, mutta tuntuu Parvatin puolestaan niin pahalta, että hän kelaa uudestaan ja uudestaan viimeisiä sanojaan Lavenderille. Ihanaa kun teksti saa tuntemaan vahvasti hahmojen mukana, heidän kanssaan (ja vähän heitä vastaankin)!

Lainaus
Aivan kuin joku vihamielinen jumala olisi asetellut heidät mielensä mukaan groteskia marionettiteatteria varten. Tapetit tummuvat heidän ympärillään, ja ikkunan takana mustarastas soittaa iltalauluaan.
Tämä kohta oli ihan suosikkini! Oih, en edes tiedä mitä ajatella näiden kahden välisestä vetovoimasta, muuta kuin että tykkään! Tykkään kuinka se on ihan omia ratojaan kulkeva voima, että he eivät vaikuta voivan tässä kohtaa mitään itselleen, toisilleen, eikä sitä tiedä, mistä tästä vielä seuraakaan. Ei mitään kovin onnellista, mikäli alkutietoihin on uskominen! Mutta ah, mitä synkkää intohimoa! Aivan parasta. Ja taidokkaasti kuvailtua, jälleen.

Suurella mielenkiinnolla ja jännityksellä odotan, kuinka syvälle synkkyyteen tässä vielä upotaankaan! Kiitos, aivan upean vangitsevaa tekstiä!
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 750
Huh, olipa tämä luku raskas. Et yhtään liioitellut, kun varoitit tämän synkkyydestä :D Mutta tämä on niin taidokkaasti kirjoitettua synkkyyttä, ettei näin heinäkuun aurinkoisena päivänä yhtään harmita uppoutua tämän syövereihin! Tämän tekstin tunnelma on kuin tummaa mustetta tai pikemminkin öljyä, johon uppoutuva hitaasti hukkuu. Kuulostaa kamalalta, mutta siitä huolimatta tykkään tästä valtavasti! Tämähän tuo jotenkin vastapainoa Umpparin romantiikkaan, olet siis kirjoittajana täysin tasapainossa :D

Mutta itse lukuun. Olipa mielenkiintoista päästä hieman syvemmälle Pansyn ja Parvatin yhteiseen menneisyyteen ja mitä kaikkea sieltä paljastuikaan. Pansyn mustasukkaisuus tuntuu hänen hahmolleen hyvin tyypilliseltä ja kuvaat todella elävästi, kuinka nopeasti vanhat tunteet - niin hyvät kuin pahat - nousevat pintaan, kun niille antaa mahdollisuuden. Etenkin tuo, kuinka Pansy nykäisee riipuksen irti ja kuinka he hetken taistelevat siitä, oli hyytävän hieno ja kertoo sekä Pansyn omistuksenhalusta sekä Parvatin kyvyttömyydestä päästää irti. Samalla hänen syyllisyyden tunteensa on hyvin käsinkosketeltavaa ja myös ymmärrettävää, kun päästään aivan luvun loppuun. Kauhea taakka, mutta se tuo mielenkiintoista jännitettä tarinaan ja jään lukijana janoamaan lisää.

Lainaus
Pansy on yrittänyt pestä pois syntejään, mutta vedellä on yhä punainen vivahde. Syyllisyys ei jätä jälkiä vain sormenpäihin ja auton verhoiluun. Parvati on vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Kutsu sitä vaistoksi, aavistukseksi; haukkaukseksi vatsanpohjassa, kun tunnistaa toisessa jotakin itsestään.

Tässä lainauksessa on myös jotain jännittävää ja pidän tuosta Parvatin vaistosta, kuinka hän osaa lukea Pansya edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Etenkin takauma ja Matka tuntui samaan aikaan päättyvän ei koskaan – mahtuivathan siihen kaikki 11-vuotiaan salaisuudet – ja aivan liian pian, sillä vaikka he puhuivat kuinka nopeasti, juttu jäi auttamattomasti kesken loivat mielikuvaa siitä, miten vahva side näiden kahden välillä on ollut. Mielenkiintoista myös tietää, mitä kaikkea tuo Pansyn syyllisyyden tunne todella kietoo sisäänsä ja onko hänen vastauksessaan koko totuus.

Lainaus
Tyytyväisyys läikähtää Parvatin sisällä kuin varjo. Hän on heittänyt kiven veteen ja katsoo ylpeänä renkaita, jotka rikkovat tyynen pinnan. Se houkuttelee heittämään uudelleen.

Huh, näillä molemmilla on valtavasti käsiteltävää. Sodan taakka todella on raskas ja on kamalaa nähdä sen tuovan esiin synkempiä piirteitä myös Parvatissa. Myös loppu ja Parvatin ahdistus keskellä katua toivat väristyksiä iholle. Kaikesta synkkyydestä huolimatta odotan polttelevalla mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu! Olen todella iloinen, että saan seurata tällaista todella erilaista HP-jatkista. Eli kiitos tästä luvusta :)

between the sea
and the dream of the sea

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 356
  • Lunnikuningatar
No niin! Uuden vapauden kunniaksi aloitan kommenttiputken tästä jatkiksesta, ja toivon, että tällä kertaa pystyn kommentoimaan tätä loppuun saakka säännöllisesti. Kerta se olisi ensimmäinenkin! :D

En nykyään tosiaan hirveästi lue potterficcejä, mutta joidenkin kirjoittajien kohdalla on vaan pakko tehdä poikkeus, koska uteliaisuus on sen verran kova, ja tyyliä tulee ikävä. Niin käy aina sinun ficciesi kohdalla, ja tietenkin femme, jossa on mukana kummitus, on ihan liian vaikea kombo vastustettavaksi. Pansy ja Parvati ovat minulle vähän vieraampia hahmoja - Parvati eritoten - mutta kyllä heihinkin pääsi nopeasti kiinni tässä tekstissä, ja myös Lavender tuntui sopivan kolmiodraamaan oivallisesti. Tuo kakkosluvun suudelma tuli vähän yllättäen, mutta sitten kun hyväksyi sen, että kolmikolla on selvästi taustallaan kipeä ja solmuinen menneisyys, sekin istui kokonaisuuteen luontevasti. Odotankin kovasti, että siitä menneisyydestä ehkä paljastuu lisää palasia! Ja on minusta myös tosi kiinnostavaa, että tässä karkoitetaan tavallaan aaveita kahdella tapaa: sekä autetaan konkreettisesti räyhänhenkeä pääsemään eteenpäin, että kohdataan niitä omia kummituksia, jotka ovat jääneet jäljelle sodasta ja mustasukkaisuudesta ja muusta sellaisesta. (Ja sitten toki siihenkin lisää oman tasonsa se, että Lavenderkin on tavalla tai toisella läsnä riipuksen kautta.)

Tuo puutarhan kuvaus oli erityisen tunnelmallinen ja siitä nautin kovasti. Pidin erilaisten kukkien läsnäolosta ja siitä, miten ne kaikki olivat tavalla tai toisella villiintyneet. Pidin myös yksityiskohtana paljon siitä, että vaikka talossa kaikki oli mullin mallin, Pansy tarjosi silti tunnollisesti teetä. Samoin siitäkin, että hän on yrittänyt pitää taloa pystyssä, paikata ikkunoita ja sen sellaista, vaikka selvästi kaikki on romahtamaisillaan. Kiinnostavaa myös, ettei Pansy ole taikonut vielä kertaakaan, ja että se tuodaan läpi kevyenä, vähän piiloteltunakin kontrastina sitä vasten, että Parvati taikoo esimerkiksi kuivatessaan pihatuolin. Onko Pansyn taikuus/taikasauva viety siksi, että hän oli sodassa kuolonsyöjien puolella?

Ylipäätään tässä on minusta hieno tunnelma, ja tällainen kauhunsekainen gotiikasta ammentava tyylilaji sopii sulle tosi hyvin! Tää on varsin erilainen kuin viimeisin originaalijatkis, mutta samaa synkkyyttä ja tummaa romanssia on molemmissa, ja siitä on nautinnollista lukea näin elokuussa, kun luonto lähestyy kanssa sellaista vääjämätöntä kuihtumispistettä. Odottelen malttamattomana seuraavia osia, on ilo päästä lukemaan taas kerran jatkista sulta! :)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Altais: Kiitos tosi paljon kommentistasi! :) Mä olen edelleen aika yllättynyt siitä, miten sujuvasti Parvati, Lavender ja Pansy tarjosivat itsensä tämän tarinan päähenkilöiksi, ja miten selvät sävelet heillä sen suhteen oli - toteuttaminen jäikin sitten mun harteille. :D:D Ihana kuulla, ettei synkistely tunnu vastenmieliseltä - tykkään kirjoittaa elämän rumista ja kauheista puolista, koska ne kuuluvat pakettiin yhtä erottamattomasti kuin ihanat ja iloisetkin puolet.

Lainaus
Tämä antaa paljon syvyyttä Pansyn hahmolle ja sille, mitä hän kaikesta nykyään ajattelee. Eihän hänestä taideta canonin perusteella paljon tietää, mutta tällaisena hän on jotenkin koskettava hahmo, jolla ei tosiaan ole elämässään oikein ketään.
Mukava kuulla, että Pansy näyttäytyi sellaisena, kuin hänet tässä tekstissä ajattelin. En ole tosin ihan varma, uskonko tähän omaan tulkintaani Pansyn hahmosta. :D Tai siis pidän ihan yhtä uskottavana kyllä sellaista "kerran kusipää, aina kusipää" -tulkintaa, koska ei Pansyn hahmo kirjoissa taida tarjota juurikaan tilaa redemptionille, ja näköjään JKR on julistanut vihaavansa Pansyä. No, JKR:n julistuksille viittaan muutoinkin kintaalla. :P Mun versio Parvatin ja Pansyn suhteesta inspiroitui yhdestä Potterwikin tai vastaavan kirjaviittauksesta (jota en tähän hätään löytänyt), jonka mukaan jokin Pansyn ilkeily Parvatille olisi viitannut siihen, että he ovat jossakin kohtaa olleet kavereita.

Thelina: Kiitos kovasti kommentistasi, ihanaa kun tartuit tähän! Ilahduttaa kuulla, että juoni ja hahmot kiinnostavat. Kiitos kehuista, luen niitä korvat punaisina! <3
Lainaus
Parvatin ammatti käy kyllä velhomaailmassa järkeen, vaikkei sellaisesta olekaan kirjoissa kuultu. Mutta koska räyhähenkiä ja muitakin aaveita tiedetään olevan, varmasti on myös niihin liittyviä ammatteja.
Tässä tekstissä kummitukset ja räyhähenget eivät tokikaan ole sellaisia suupaltteja ja jekkuilijoita kuin kirjoissa, mutta voisi tosiaan kuvitella, että siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, heistä olisi tarpeen joskus päästä eroonkin! :D

Sisilja: Oi, kiitos sinullekin ihanasta kommentista! Lörpöttelinkin jo Altaisille vastatessani tuosta internetin syövereiden tarjoamasta tidbitistä, joka sitoi Pansyn ja Parvatin hahmot yhteen. Mutta tosiaan JKR:ltä ei ilmeisesti liiemmin heru sympatiaa Pansyn hahmolle, joten ne sävyt ovat sitten omaa tulkintaani. :D
Lainaus
Hihittelin pinterest-tyyppiselle taikuudelle ja mietin mitä se tarkoittaa.
Tässä se tarkoittaa a) kirjoittajan laiskuutta ottaa huomioon taikamaailman lainalaisuuksia ja b) kristalleja ja salviakimppuja. XD
Lainaus
Ihanaa kun teksti saa tuntemaan vahvasti hahmojen mukana, heidän kanssaan (ja vähän heitä vastaankin)!
Ihana kuulla, etenkin tuo suluissa oleva lisäys ilahdutti!

hiddenben: Kiitos oikein ilahduttavasta kommentista, ihanaa kun osuit lukemaan!
Lainaus
Tämän tekstin tunnelma on kuin tummaa mustetta tai pikemminkin öljyä, johon uppoutuva hitaasti hukkuu
Hui, hieno kuvaus, ja olen tosi iloinen, että koit näin - jotain tämänkaltaista tavoittelinkin! :D Kiitos oman henkilökohtaisen hahmonkehitykseni hukkuvalle sentään tarjotaan jossain vaiheessa köysi - alkuperäinen suunnitelma kun oli vajota pohjaan asti. :P

Kaarne: Kiitos hirmupaljon ihanasta kommentista! Kiva kun tulit lukemaan, vaikka ymmärrän kyllä hyvin Potter-antipatiat! (Paljastan salaisuuden, että työn alla on myös yksi originaali, joka ehkä joskus saa päivänvalon vielä sekin. :D)
Lainaus
Tuo kakkosluvun suudelma tuli vähän yllättäen, mutta sitten kun hyväksyi sen, että kolmikolla on selvästi taustallaan kipeä ja solmuinen menneisyys, sekin istui kokonaisuuteen luontevasti.
I bet! Mukava kuulla, ettei se ainakaan pitkään häirinnyt ja jotenkin istui kokonaisuuteen. Tuskailin tämän kanssa, koska tekstin alku oli mun mielessä eräänlaisena elokuvana nopeine leikkauksineen, jonka toteuttaminen kirjallisessa muodossa on haastavampaa. Lisäksi huomaan, että hahmoina Pansy ja Parvati kävelevät nuoralla, jonka toisella puolella on uskottavasti toimivat henkilöhahmot ja toisella puolella tietynlaisen mielenmaiseman, psykologisten ilmiöiden ja rakenteiden kuvaaminen. Myönnän auliisti, että välillä horjutaan. :P

Lainaus
Onko Pansyn taikuus/taikasauva viety siksi, että hän oli sodassa kuolonsyöjien puolella?
Ai vitsi, tää oliskin ollut hyvä idea! Todellinen selitys on, että taikasauvojen heiluttelu ei sopinut mun taiteelliseen visioon. No ei vaan: ajattelin, että Pansy on niin lannistunut ja alistunut, ettei hänen maailmaansa enää mahdu ajatus siitä, että hän voisi esim. taikomalla vaikuttaa omaan tilanteeseensa.
Lainaus
Ylipäätään tässä on minusta hieno tunnelma, ja tällainen kauhunsekainen gotiikasta ammentava tyylilaji sopii sulle tosi hyvin!
Kiitos kovasti! Sellaista on myös tosi kiva kirjoittaa ja mietinkin, että pitäisi varmaan myös lukea vähän enemmän jotain senhenkistä, niin saisi kirjoittamistakin ehkä laajennettua.

Kirjoittajalta: Vielä kerran kiitos kovasti kaikille iki-ihanista kommenteista! <3 Ja hei haluan sanoa, etten todellakaan toivo kenenkään ottavan painetta mun jatkiksiiin kommentoimisesta, että pitäisi kommentoida jokaista osaa tms.! Vaikka kommentit tietty ilahduttaa ikihyviksi (ja muistuttaa välillä kaivatusti siitä, että joku voisi haluta lukea jatkoa XD) meikämandoliinia, ei kommentoinnin pidä olla teikätamburiineille mikään kiviriippa!
Vielä kerran myös synkkyysvaroitus! :D



Kolmas

Laki ei määrää rangaistusta ajattelusta, vaitiolosta tai siitä, ettei tee mitään – mutta eikö niin, että joskus sen pitäisi? Parvati ainakin uskoo niin.

Miten sellaisista rikoksista, joihin syyllistyvät massat, sitten tuomittaisiin? Miten määritellä kunkin vastuun mittakaava? Liikaa syntejä punnittavaksi; niin monta avemariaa, ettei niitä ehdi kuunnella yksikään jumala.

Siksi kai helpompaa on unohtaa.

Siksi kai sodan uhrien muistopäivän rinnalle nousee myöhemmin toinen muistopäivä. Puheita pitävät Malfoyt ja Nottit. Puheita rauhasta. Yhteistyöstä. Sovinnosta ja anteeksiannosta. Kuolleet on haudattu, eikä kukaan enää muista, miten ruumiita kerran oli keoiksi asti.

Ne, jotka eivät pysty unohtamaan, kääntävät katseensa, vaihtavat toiselle puolelle katua, ehkä muuttavat toiseen kaupunkiin tai pois maasta. Heidän ruumiinsa ovat nykyhetkessä, mutta heidän sielunsa vaeltavat aaveina menneisyydessä. Kuolleiden auttaminen on annettu Parvatin tehtäväksi, mutta hänen kirjoistaan ei selviä, miten elävät pääsevät eteenpäin.

Kunpa hänkin voisi ravistaa syyllisyyden yltään kuin viitan, joka on mennyt pois muodista. Mutta ei, syyllisyys on kuin myrkyllinen hämähäkki. Hämähäkki, joka piiloutuu lahkeenkäänteeseen, liikkuu huomaamattomasti ihoa pitkin ja iskee, kun sitä vähiten odottaa. Kun se puree, koko ruumis halvaantuu, veri puskee poskipäihin, tuhat neulanpistoa ympäri kehoa. Ja vaikka kuinka pudistelee, ravistelee, se ei irtoa, piiloutuu vain iskeäkseen uudelleen.

♠ ♠ ♠

Parvati ei haluaisi palata taloon. Kun hän seisoo kynnyksellä ja kuuntelee ovikellon kuolinkellomaista kaikua, jotakin mustaa vilahtaa hänen jaloissaan. Rotta, hän ajattelee ja värähtää inhosta. Se tuntuu kumpuavan jostakin syvältä menneisyydestä, mustan surman vuosista, joita hän ei ole elänyt, mutta jotka hänen kehonsa kuitenkin muistaa. Se ei jätä häntä rauhaan vielä sittenkään, kun mustarastas nousee lentoon porrasaskelmalta.

Kun Pansy päästää hänet sisään, hän marssii suoraan sinne, missä kuulee räyhähengen mylvivän. Pansy kiiruhtaa yläkertaan hänen jäljessään, kun on ensin sulkenut ulko-oven kymmenet lukot.

”Mitä aiot?” Pansy kysyy, kun hän pysähtyy ovelle, jonka takaa mekkala on peräisin. Ovi on selvästi tempaistu saranoiltaan kerran jos toisenkin, sillä Parvatin on nostettava sitä sentin tai pari kahvan varassa, ennen kuin se on tarpeeksi vaaterissa auetakseen.
”Yritämme uudestaan.”
”Mutta emme löytäneet mitään”, Pansy sanoo. ”Uskotko, että se onnistuu?”
Parvati ei vastaa. Hänen elinehtonsa on uskoa, että synnit ovat kuin pajunvesoja, jotka sisäisen pakon sanelemana kurottavat kohti valoa. Niin käy satama-altaaseen heitetyille roskille, väärennetyille ansioluetteloille, valkoisille sormille neulasten keskellä. Joskus niitä on hieman avitettava, eikä Parvati vastusta osaansa.

Huoneesta on vaikea ottaa selvää, sillä sitä asuttaa sekalainen joukkio rojua ja huonekaluja. Yhä vaikeammaksi tehtävän tekee se, että useimmat niistä on peitetty. Lakanat yllään ne nuokkuvat seinänvierustoilla kuin viimeiset vieraat pitkiksi venyneissä Halloween-juhlissa. Tuoleille ja kukkapöydille on kasattu  ruukkuja, kenkälaatikoita, gramofonilevyjä ja kynttilänjalkoja. Pöly lepää tavaroiden yllä samettisena viittana, johon sormejäljet ovat sinne tänne tehneet repeämiä. Kylpyhuoneen putket kurluttavat seinän takana, ja muinainen kosteusvaurio saa tapetin kupruilemaan. Ikkuna on niin sitkeän lian peitossa, että valo lankeaa lattiaan kuin rokon täplittämänä.

Räyhähenki on tehnyt reiän ikkunalasiin ja huvittelee nyt heittelemällä avokkaita puutarhaan. Heidät huomatessaan se hermostuu, pyörittää kellastuneet pitsiverhot hurrikaaniksi ja kiskoo ne mennessään. Verhotangon toinen pää irtoaa ja putoaa kolahtaen lattiaan.

Parvati piirtää taikaympyrän lattiaan ja kutsuu henkeä luokseen. Nyt se tietää, mitä odottaa, eikä asetu kuuntelemaan edes uteliaisuuttaan. Se sinkoilee puolelta toiselle ja kyräilee Lavenderia, jonka kesäpäivän valoa hohtava hahmo lähestyy sitä kättään ojentaen.

Pansy seisoo yhä selkä ovea vasten, kädet eivät halua päästää irti kahvasta. Parvati tarttuu häntä käsivarresta ja tönäisee hänet huoneen keskelle. Räyhähenki pyyhkäisee ohi, ja Pansy kaatuu polvilleen.
”Mitä sinä teet?” hän kysyy ja säpsähtää, kun äänilevy napsahtaa poikki räyhähengen käsissä. Toisen se asettaa gramofoniin. Riitasoinnut ryöstäytyvät ilmoille, kun se ryhtyy pyörittämään neulaa väärään suuntaan.
”Tähdellisempi kysymys on, mitä sinä teit?” Parvati huutaa metelin yli.

Pansy kömpii pystyyn ja kaatuu uudelleen, kun henki kiskaisee maton reunasta. Korvia vihlova pauke peittää alleen hänen surkean ulvahduksensa. Henki on jo ehtinyt tarttua tuolinjalkaan kuin monihaaraisen vasaran varteen ja paiskoo sitä lattiaan. Pansy vilkaisee räyhähenkeä ja sitten Parvatia kuin arpoen kumpaa pelkää enemmän.
”Miten niin?”
Hänen äänensä on tuskin vinkaisua kummempi.

Kynnet pureutuvat kämmenen pehmeään lihaan ja jättävät siihen punaiset viillot.
”Mitä sinä teit, Pansy? Sekoitit seitikkiä iltateehen? Työnsit alas portaista? Painoit tyynyä kasvoille, kunnes hän lakkasi hengittämästä?” Parvati sylkee sanat suustaan kuin myrkyn. Sama viheliäinen voima, joka pitää Pansyn polvillaan, saa hänet vapisemaan. Se saa myös räyhähengen suunniltaan. Viimeinenkin ihmisyyden ripe häviää sen muuttaessa muotoaan. Kasvot venyvät ja vääristyvät hirviömäisiksi. Suu roikkuu kuin verenpunainen lippu. Henkeä vetäessään se imee huoneesta kaiken lämmön. Valo lepattaa hetken kuin kituva liekki ja sammuu sitten. Parvati tuskin huomaa, kuinka Lavender katoaa.

Äänilevy toisensa perään lentää seinään ja räjähtää kappaleiksi. Pansyn poskille noruu kyyneleitä.
”Tee jotain!” hän parahtaa ja suojaa käsivarsilla päätään, kun levy singahtaa hänen ylitseen.  Se särkee ikkunaruudun ja putoaa puutarhaan.
Parvati levittää kätensä.
”Kerro mitä teit, ja päästä hänet vapaaksi.”

Räyhähenki kirkuu. Ääni muistuttaa sahaa, jolla joku yrittää vinguttaa viulusta korkeimpia säveliä. Se porautuu kallon läpi ja tuhoaa kaiken ajattelun. Ääniaallot ravistelevat kehoa kuin tsunami. 

”Hyvä on! Hyvä on!”

Huone hiljenee. Sanojen kaiku vaimenee, mutta niiden paino tuntuu yhä ilmassa. Räyhähenki kutistuu, kunnes mahtuu gramofonin torveen, minne se jää kuuntelemaan.

”Sanoit sen itsekin, täti ei ollut mikään pyhimys eläessäänkään. Hän oli… hän oli hirviö!” Pansy sanoo, ja hänen kasvonsa vääristyvät vihasta. ”Kun ruoka ei maistunut, hän sylki sen päälleni. Hän kaatoi kuuman kahvin käsilleni, kun unohdin sokerin. Eikä hän lakannut nipistelmästä minua silloinkaan, kun kylvetin häntä.

”Päivä päivältä hän alkoi myös näyttää enemmän hirviöltä. Iho muuttui keltaiseksi ja tarttui kallon luihin kuin vahasta muovailtu naamari. Ikenet vetäytyivät ja hampaat kasvoivat pituutta. Liha kuihtui, ja se mitä jäi jäljelle muistutti enemmän säänpieksemää variksenpelätintä kuin ihmistä. Kun menin illalla vuoteeseen, kuulin hänen vinkuvan hengityksensä korvissani. Vaikka kuinka hankasin ihoani, haistoin sairauden imelän lemun aina vain. Peiliin katsoessani näin samat kituvat silmät, jotka tuijottivat minua hänen kallonsa kuopista. Inhosin häntä ja säälin häntä. Aloin toivoa hänen kuolemaansa.”

Parvati uskoo näkevänsä Pansyn sisään, posliinikuoren alle. Sinne missä kaikki on mätää, missä mustat lihavat kärpäset surisevat. Räyhähenki on vetäytynyt syvemmälle gramofonin uumeniin ja valittaa nyt hiljaisella äänellä. Metallinen torvi saa sen soimaan jumalattomana virtenä. Pansy näyttää ahdistuneelta, käsivarret puristavat kylkiä kuin haarniskana.

”Sinä päivänä hän oli tavallista huonompana. Olin tarjoutunut syöttämään, mutta hän löi käteni pois. Kuulin viereiseen huoneeseen, kuinka hän alkoi yskiä kesken päivällisen. Kuuntelin, kuinka hän taisteli kananluuta vastaan. Hän yski ja kakoi, koko ajan vaivalloisemmin. Hänen voimansa hiipuivat nopeasti, ja lopulta kuulin enää korahtelua, kun hän yritti turhaan saada henkeä. Se on ohi, minä ajattelin.”

Parvati ahmii Pansyn sanoja. Syntejä, jotka ovat yhtä pahoja, pahempia kuin hänen omansa. Hän ahmii mutta ei tule kylläiseksi, tuntee vain tyhjyyttä. Viha jättää jälkeensä mustaksi poltetun maan.

”Aioin jättää hänet kuolemaan, luulin olevani valmis. En ollut. Juoksin vuoteen viereen, viskasin tarjottimen syrjään ja iskin häntä selkään. Iskin, kunnes luu irtosi hänen kurkustaan”, Pansy sanoo ja katsoo häneen mustin silmin. ”Kukaan ei tule kiittämään minua hänen henkensä pelastamisesta, tiedän sen. Ja tein sen silti.”
Tuskan ulvahdus pakottaa Parvatin peittämään korvansa. Räyhähenki singahtaa ulos gramofonin torvesta. Se kiertää huonetta yhtä aikaa raivoissaan ja kärsivänä, poimii ja pudottaa tavaroita kuin ei osaisi päättää, mitä hajottaisi. Vielä kerran se ulvahtaa tukahtuneesti, ennen kuin kohoaa päätään pidellen katonrajaan, syöksyy lattian läpi ja katoaa.

”No, ei tainnut onnistua. Toivottavasti sait kuitenkin, mitä halusit”, Pansy sanoo. Hänen kasvonsa ovat itkunkirjavat.
”Olen pahoillani. Luulin...” Parvati vaikenee  ja istuu lattialle puoliksi taikaympyrän sisään. Riipus painaa rintakehää. Kvartsi on muuttunut jääkylmäksi.
”Ei se mitään. Sinun sijassasi minäkin varmaan olisin.”

Nyt hän todella näkee Pansyn sisään. Se on kuin astuisi peilitaloon, hätkähtäisi vääristynyttä kuvajaistaan ja tajuaisi sitten, että vieressä seisoo joku toinen. Hän tunnistaa häpeän, itsesyytökset ja sisuskaluja korventavan inhon. Pimeässä lymyävän hämähäkin, sen kahdeksan silmää, mustia kuin opaalit. Näky, sen tuttuus, hirvittää häntä, mutta hän ei pysty kääntämään katsettaan.

He ovat kohdanneet yhdessä myrskyn. Tuuli on asettunut, mutta maisema on vieras, mullistunut. Ja he, selviytyjät, ovat lamaantuneet näkemästään. Parvati hapuilee vihan kättä, se hänet on ennenkin auttanut pystyyn, mutta nyt hän tavoittaa vain ilmaa. Särkyneestä ikkunasta vuotaa vähän valoa sinne, missä Pansyn sormet leikittelevät maton hapsuilla. Parvati muistaa lapsuuden pitkinä iltapäivinä leikkineensä siten itsekin. Tylsyys oli silloin toisenlaista eikä lainkaan muistuttanut sitä tylsää terää, jonka hän nyt tuntee kurkullaan.

Lopulta Pansy on se, joka ensimmäisenä kömpii jaloilleen. Alkuun hänen liikkeensä ovat mekaanisia, kuin joku olisi jälleen tarttunut marionettia naruista. Sitten hän näyttää löytävän itsensä, seisovan hieman suorempana. Hän työntää romua tieltään, kunnes ylettyy avaamaan ikkunan. Huoneeseen tulvahtaa raikasta ilmaa.

Pansy jää nojaamaan ikkunaan. Tuuli kuljettaa kylmiä sormiaan hänen hiuksissaan. Hiljaisuus virttyy niin läpikuultavaksi, että uloshengitys riittää puhkaisemaan siihen reiän.
”Mikä huone tämä on?” Parvati kysyy viimein.
”En tiedä”, Pansy sanoo vaimeasti. Hänen olkapäänsä liikahtavat hieman. ”Varasto matkamuistoille, hutiostoksille ja kaikelle sille, minkä mieluummin unohtaisi? Kaikilla meillä on sellainen. En ihmettelisi, jos tädin olisi vähän tavallista isompi.”

Parvati katselee ympärilleen. Talvella talossa on kosteaa; sen huomaa siitä, miten kukkakuvioinen tapetti repsottaa oven vieressä. Hän katsoo tarkemmin, ja erottaa tapetin alla toisen kuvion. Uteliaisuus herää hänessä, saa hänet viimein liikkeelle. Se johdattaa hänet ovelle. Hän kyykistyy ja repäisee liuskaa.
”Tule katsomaan!”
Lattia narahtaa, ja sitten askeleet laahustavat sen poikki. Pansyn paidanhiha kutittaa hänen käsivarttaan, kun tämä kumartuu hänen viereensä.

Liuskan alta paljastuva tapetti on ajan haalistama. Se vivahtaa vaaleanpunaiseen ja on kuvioitu nallekarhuin.
”Onko tädilläsi lapsia?”
”Ei minun tietääkseni”, Pansy sanoo ja raaputtaa seinää. ”Äiti ei juuri puhunut hänestä, mutta kai hän olisi kertonut, jos minulla olisi serkkuja. Hautajaisiin tuli vain pari sukulaista ja ystävää. Eikä testamentissa mainittu ketään.”
”Entä jos serkkusi on musta lammas?”
Parvati kurkkii lakanoiden alle. Likaisten salaisuuksien selvittäminen kuuluu hänen toimenkuvaansa, ja Pansy on kaikesta huolimatta maksanut jo etumaksun.

Huoneen takimmaiseen nurkkaan on työnnetty omituisen muotoinen kapine. Parvati vetää lakanan syrjään.
”Mikä se on?” Pansy kysyy.
”Kehto.”
Pikkuriikkisen tyynyn vieressä lojuu silmäpuoli nukke. Parvati nostaa sen ylös ja kääntelee sitä käsissään. Jalkapohjaan on kirjoitettu jotakin haalistuneella tussilla.
Helene”, hän lukee.
”Mitä hänelle on mahtanut tapahtua?” Pansy ihmettelee ääneen. Kuten tavallista, talo ei vastaa. Se pitää kiinni salaisuuksistaan kynsin hampain.

He sopivat työnjaosta. Pansy jatkaa etsintöjä huoneessa, Parvati muualla talossa. Henki ei vastustele, kun he penkovat paikkoja. Se on vetäytynyt hormiin, ja ulisee sydäntäsärkevästi sieltä käsin.

Useimmat hellivät salaisuuksiaan kuin silmäterää. Ne halutaan pitää piilossa mutta lähellä itseä. Siksi Parvati palaa hengen makuuhuoneeseen. Hän katselee ympärilleen nähdäkseen kaiken sen, mitä ei ensimmäisellä kerralla huomannut. Vaatekaapin päältä pilkistää kuivahtanut kukkakimppu, joka nyt muistuttaa hämähäkinjaloista solmittua mutta on varmasti joskus kukoistanut morsiamen käsissä. Yöpöydältä voi edelleen löytää ohutsankaiset ja paksulinssiset silmälasit, jotka kuin ihmeen kaupalla ovat säilyneet ehjinä. Ikkunan alla on tummunut sinkkiämpäri. Se on täynnä hiiltynyttä pergamenttia.

Hän kyykistyy tutkimaan poltettuja papereita. Kun hän työntää kätensä ämpäriin, pölähtää hänen kasvoilleen kitkeränhajuinen tuhkapilvi. Suurin osa pergamentista on mustunut lukukelvottomaksi. Se ei kuitenkaan hajoa tomuksi hänen kosketuksestaan. Parvati käy varovasti läpi löytöään, kunnes erottaa erään arkin tulelta säästyneessä reunassa kirjaimia. Hän poimii pergamentin ämpäristä vain huomatakseen, että puolet arkista on revitty irti. Hän kutsuu Pansyn luokseen. He kaatavat ämpärin sisällön lattialle ratkaistakseen palapelin.

Hetkeä myöhemmin he uskovat löytäneensä puuttuvan palasen. Parvati loitsii tekstin jälleen näkyviin. Heidän edessään on Hildegard Hirttäjäisen alkuperäinen testamentti.
Jätän koko omaisuuteni tyttärelleni Helene Hirttäjäiselle, paitsi kirottua pannumyssyä, jonka saa naapurini Lionel Lepaconaho”, Parvati lukee ääneen. ”Tämä on päivätty vuoteen 1978.”
”Täti sairastui kerran ärhäkkään lohikäärmerokkoon. Vastauksista päätellen hän oli kirjoitellut jäähyväiskirjeitä ystävilleen. Jos hän todella pelkäsi kuolemaa, ehkä hän laati silloin testamentinkin.”
”Mikähän hänet sai muuttamaan sen myöhemmin?”
Pansy pudistelee päätään.
”Naapurin kanssa hän varmaan riitautui. Tai sopi, riippuen siitä millainen kirous pannumyssyyn oli langetettu. Mutta miksi hän pyyhki tyttärensä testamentistaan?”
”Ehkä hän oli jo menehtynyt.”
”Ehkä”, Pansy sanoo ja vilkaisee kirjelaatikoita. ”On kai jatkettava lukemista.”

Illan aikana taivaalle kerääntyy paksuja pilviä, ja kaukaa kuuluu matalaa jyrähtelyä. Pansy nousee lattialta vain sytyttääkseen lampun. Muutoin hän istuu niska kivuliaaseen kulmaan vääntyneenä ja lukee, lukee, lukee. He etsivät mitä tahansa merkkiä tyttärestä: syntymästä, elämästä, kuolemasta. Ja mitä pidempään he etsivät, sitä ilmeisemmäksi käy, että Helene Hirttäjäisen olemassaolosta todistaa korkeintaan hänen poissaolonsa.

Kaksi kalpeasiipistä yöperhosta kiertelee lamppua. Sade koputtaa kevyin sormin ikkunalautaan. Se hiipuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Parvati tukahduttaa haukotuksen kämmenselkään. Hän nousee ja pudistelee tomua farkuistaan.
”Alkaa olla myöhä”, hän sanoo. Pansy nyökkää. Lampun keltainen valo heijastuu hänen iholtaan sairaalloisena hohteena. Jyrkät varjot asettuvat kasvoille kuin surullinen teatterinaamio.  Parvati on jo lähdössä, mutta kääntyy ovella.
”Sinunkin kannattaisi nukkua vähän.”

Pansy ynähtää vastaukseksi, mutta ei liikahda. Niin - heidän osakseen, jotka eivät ole onnistuneet vapautumaan syyllisyydestä, jää keksiä mitä mielikuvituksellisimpia tapoja rangaista itseään.


her shaking shaking
glittering bones

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Kirjoittajalta: Näköjään erehdyin edellisen osan introssa lupaamaan, että "vielä kerran synkkyysvaroitus", mutta onhan tämä seuraava osa edelleen aika lailla synkkää. :') Oopsie! Hitaasti mutta varmasti kuitenkin valoa kohti.



Neljäs

Kanin turkki on lumenvalkoinen. Sen kylki värisee, kuin hankea pyyhkivä tuulenpuuska. Jää arvoitukseksi, viliseekö elämä sen silmien editse, sillä punaisesta lasiaisesta heijastuu vain Parvatin pitelemä veitsi. Hän huohottaa, sillä eläin ei vapisevasta olemuksestaan huolimatta ole antautunut uhriksi tuosta vain. Se on laittanut hänet juoksemaan edes takaisin ullakkohuoneessa ja onnistunut aina viime hetkellä livahtamaan hänen ulottuviltaan. Kai kuoleman esileikki sille jotakin merkitsee, vaikka vain siirtääkin vääjäämätöntä. Ehkä kani kuvittelee, että saa Parvatin vielä epäröimään. Jokainen hetki aikeen ja teon välissä kuitenkin vain syventää hänen epätoivoaan.

Parvati jännittää lihaksensa ja syöksyy saaliin perään. Kynttilät kaatuvat, kun kani pakenee toiseen suuntaan. Hämärä käärii nurkan huopaansa, mutta valkoinen turkki pettää eläinparan. Veitsi välähtää, kilahtaa, kun hän laskee sen lattialle. Hän pyyhkii kädenselällä hikeä otsaltaan. Ilma on mehiläisvahasta tahmeaa eikä tunnu kulkeutuvan kunnolla keuhkoihin asti.

Kanin kuono väpättää. Parvati kuiskuttelee lohdun sanoja samalla kun lähestyy sitä veitsi kädessään. Pakotietä ei ole. Silti eläin painaa suipot korvansa kuin piiloutuakseen. Se rimpuilee, kun Parvati painaa sen käsivarrellaan rintaansa vasten. Solakat jalat heiluvat vimmatusti; pienessä ruumiissa on enemmän voimaa kuin hän on osannut ajatella. Hän nostaa veitsen vasten värisevää kurkkua, josta purkautuu vingahtelevaa ääntä.

Paunan verran tuomenmarjoja, täysikuun aikaan poimittuja
Seitikinlakkeja
Yksi valkoinen kani, punasilmäinen


Terä heijastaa siivun hänen kasvoistaan. Se muistuttaa surullista kyklooppia. 

Parvati on valmis viiltämään kanin halki, kun hän äkkiä muistaa. Muistaa Binky-kanin.
Lavenderin, joka nauraen esittelee lemmikkiään uudelle ystävälleen. Aluksi Parvati pelkäsi sitä vähän. Hän ei ollut oikein tottunut eläimiin – isä oli allerginen – ja ne olivat arvaamattomia, suloiset kanitkin. Mutta arvaamatonta oli lopulta vain se, miten lämpimältä vieras elämänmuoto tuntui hänen sylissään ja miten lujasti sen sydän hakkasi hänen kätensä alla.

Hän silittää kania kuin tuudittaisi sitä uneen, ja niin hän tavallaan tekeekin. Punaiseen uneen, josta ei ole heräämistä.

Peilit on aseteltu huolellisesti huoneen jokaiseen nurkkaan. Kynttilöiden valo heijastuu niistä moninkertaisena ja luo seinille levottomasti liikehtiviä varjoja. Lattiaan on piirretty sisäkkäisiä ympyröitä. Arkaaisia symboleita niiden lomassa osaa tulkita vain joku, joka on yhtä hyvin perillä tuonpuoleisen salaisuuksista kuin Parvati. Kun hän sytyttää tulen kiviseen maljaan, jossa on sekoittanut seitikit ja tuomenmarjat, kalvas hehku täyttää kuvion.

Veitsen terä kiiltelee punaisena kanin verestä. Sormeaan apuna käyttäen hän valuttaa sen maljaan. Liekki tukahtuu. Kitkerä savu nousee viipyilevin pyörtein kohti ennestään mustunutta kattoa. Sitten kuolleet liittyvät tanssiin.

Aave toisensa perään ilmestyy Parvatin ullakkohuoneistoon. Tajutessaan, että ovat viimein saaneet yhteyden elävään, ne alkavat puhua pajattaa yhteen ääneen. Silta, joka yhdistää niiden maailman tämänpuoleiseen, on hoippuvien taikapunosten varassa, ja niillä on kiire välittää viestinsä, terveisensä, lupauksensa ikuisesta rakkaudesta tai kostosta.

Eikä Lavender tälläkään kertaa ole niiden joukossa.

♠ ♠ ♠

Sadevesi valuu katua pitkin vaimeasti kurluttaen. Tupakantumpit ja purukuminkääreet seilaavat sen mukana kuin kaarnalaivat. Viemäriaukkojen edustoille se muodostaa koskia ja pyörteitä.
Kesää sade ei enää pelasta. Se tekee jo kuolemaa, tummuu kuin ruumis.

Ehkä sade sentään viimein huuhtelee paperikonfetit Viistokujan mukulakivien välistä. Toukokuussa koko velhomaailma juhli, sillä sodan päättymisestä oli kulunut kymmenen vuotta. Tuosta keväästä, juuri nuppuun puhjenneesta ja veren tahrimasta, Parvati muistaa vain välähdyksiä. Aivan kuin hän olisi oikeastaan ollut elossa vain niinä hetkinä, joina kipu herätti hänet turrasta unesta.

Kerran, pian hautajaisten jälkeen, kipu yltyi niin kovaksi, että Parvati painoi kädet rinnalleen ja kuvitteli pitelevänsä veistä, jonka kylmä terä lävistää lihan ja pysäyttää sydämen. Hän painoi ja painoi, tunsi kylkiluiden kyhmyt ja rintalastan. Yhtäkkiä jokin pisti häntä kämmeneen. Kädet säikähtivät ja putosivat syliin, ja niiden mukana kvartsista ja kaipauksesta tehty riipus. Kun Parvati kohotti sen eteensä, hän sokaistui hetkeksi kirkkaudesta, jollaiseen varjoihin sysätyn silmät eivät olleet tottuneet. Hänen ei tarvinnut kysyä mitään, sillä kun valkoista valoa hohtava hahmo ilmestyi hänen eteensä ja laski kätensä hellästi hänen päälaelleen, hän ymmärsi kaiken.

Lavender ei ole tavallinen aave. Hän kulkee vapaasti kahden maailman välissä ja saattaa kynnyksen yli ne, jotka ovat jääneet jumiin elävien keskelle. Ehkä hän siksi näyttäytyy vain utuisena, taivaallisen kirkkaasta valosta koostuneena hahmona, ei täysin omana itsenään. Koskaan hän ei ole puhunut sanaakaan. Ei, vaikka Parvati on tehnyt kaikkensa saadakseen häneen yhteyden.

Vuosien varrella Parvati on halunnut kysyä Lavenderilta paljonkin. Enää hänen mielessään on yksi kysymys. Miten saada anteeksi? Hän uskoo, että vain siten voi vapauttaa Lavenderin.

Vapauttaa itsensä, sillä jos lupaus ikuisuudesta lahjalta kuulostaakin, kääntyy se ennen pitkää kiroukseksi.


♠ ♠ ♠

Kun Parvati saapuu talolle, on Pansy kuistilla vastassa. Hän kohottaa sormen huulilleen ja osoittaa raollaan olevaa ikkunaa. Räyhähenki nojaa ikkunalautaan ja kuuntelee lehmuksen oksalla laulavaa mustarastasta.

”Löysitkö jotain?” Parvati kysyy eteisessä. Pansyn silmien alla on tummat renkaat ja vaatteissa tunkkainen haju. Hän näyttää lukeneen kirjeitä koko yön.
”Löysin”, hän sanoo ja ojentaa Parvatille kellastuneen kuoren. Sen vastaanottajaksi on kirjattu Helene Quill. Osoite on Lontoon itälaidalla. 
”Posti palautti sen lähettäjälle, joten todennäköisesti hän oli jo muuttanut muualle”, Pansy sanoo. ”Jostain on kuitenkin aloitettava.”
Parvati ei riisu lenkkitossujaan, ja he ilmiintyvät osoitteessa mainitun kadun päähän.

Talot, aidat, portit ja niiden viereen pysäköidyt autot – kaikki on täällä vaatimattomampaa kuin kadulla, jolta he kaikkoontuivat. Sade viiruttaa valkoiseksi maalatun betonin, paljastaa vanhat arvet. Musta jätesäkki nojaa virnuillen katulamppuun, ja sen juurella varpuset taistelevat vettyneestä ranskanperunasta. Vanha mies, jolla on päässään litistynyt huopahattu, työntää vinkuvia ostoskärryjä heidän ohitseen. Kärry on lastattu täyteen parittomia kenkiä. Tahtomattaankin he tuijottavat, mutta mies ei vilkaise sivuilleen. 

Numero nelosen edessä on tuskin kaulaliinaa leveämpi kaistale ruskeaksi kulottunutta, sateesta lakoontunutta nurmikkoa. Tavanomaisen harmaat betonilaatat johdattavat Pansyn ja Parvatin kuistille. Portaille on aseteltu ruukkuja, joissa eri asteisesti kuihtuneet, nääntyneet ja hukkuneet kasvit odottavat pelastusta. Kynnysmaton tervetuloatoivotus on aikoja sitten pyyhkiytynyt likaisiin kengänpohjiin. Ohuen ikkunalasin läpi kantautuu musiikkia.

Pansy rimpauttaa ovikelloa. Sen ääni katoaa musiikin alle. Sitten kappale päättyy, ja ennen kuin uusi ehtii alkaa, hän painaa sormensa päättäväisesti kellolle. Pian ovea raottaa tumma, magentanväriseen kaapuun pukeutunut nainen, joka on liian vanha ja iloinen ollakseen Hildegardin tytär. He avaavat suunsa tervehtiäkseen ja kertoakseen asiansa, ja samassa orkesteri aloittaa mahtipontisen sinfonian talon uumenissa. Nainen nauraa äänettömästi ja viittoo heidät peremmälle.

He seuraavat naista olohuoneeseen, jonka ikkunoissa lasit tärisevät musiikin voimasta. Nainen sammuttaa gramofonin, jolla on keskeinen paikka jykevän takan reunuksella. Takan pesässä kimmeltää jäänteitä hormipulverista. Sohvan viereen on pinottu kasa aikakausilehtiä. Taikasauva peittää osan päällimmäisestä otsikosta, mutta Parvati päättelee kyseessä olevan parin vuoden takainen kohujuttu Selestina Taigorin salasuhteesta. Keittiöstä tulvahtaa makea, rasvainen käry, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Parvatin huomaa kaipaavansa jotakin niin yksinkertaista kuin lettuja. Nainen istuttaa heidät sohvalle, jonka peitoksi on levitetty isoäidinneliöistä kudottu viltti. 

Nainen kertoo muuttaneensa vaimonsa kanssa taloon Quillin pariskunnan jälkeen. He olivat ihastuneet käytännöllisiin tilaratkaisuihin, esimerkiksi lintubongaukseen ja tähtien tutkimiseen erinomaisesti soveltuvaan torniin, johon kuljettiin tiskikaapista laskeutuvan portaikon kautta, sekä autotalliksi naamioituun liemivarastoon.
”Mies oli jästi, ja jäin siihen käsitykseen, ettei hän oikein ollut tottunut talon kommervenkkeihin. Kompastui aina kompaportaaseen ja niin edelleen. Päättivät etsiä jotain tavanomaisempaa. Taisivat  perustaa autokorjaamon johonkin päin Surreytä, jos oikein muistan. Otatteko teetä?”

Naisen kannoilla keittiöstä loikkii ruskea kani. Parvati hätkähtää. Kani nuuhkii Pansyn housunlahkeita sillä aikaa, kun nainen kaataa teetä yllätysvierailleen.
”Voit ottaa sen syliin, jos haluat”, nainen sanoo. Eläin heittäytyy rennoksi, kun Pansy nostaa sen varoen syliinsä. Hän silittää hellästi pientä kuperaa otsaa. Turkki näyttää pehmeältä kuin sametti. Kanin silmät ovat mustat nappisilmät ilman punaisen häivähdystäkään. Se kääntää päätään Parvatin suuntaan ja nuuhkii nenä väristen. Sen selkä jännittyy, ja äkkiä se ponkaisee pois Pansyn sylistä. Kynsi raapaisee punaisen juomun hänen käsivarteensa. Nainen saa eläimen kiinni juuri ennen kuin mätkähtää lattialle. Raskaasti huokaisten hän laskee sen alas.
”Säikkyvät omaa varjoaankin”, hän sanoo. ”Hyppivät sokeasti ja saattavat katkaista selkänsä.”
Parvati tuijottaa kanin perään, kun se katoaa toiseen huoneeseen. Mykkä todistaja, rippi-isä, tai molempia yhtä aikaa.


Kun he lähtevät talosta, on rasvankäry tarttunut tiukasti hiuksiin ja vaatteisiin. Kumpikin on hetken hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Ne virtaavat samaan suuntaan, asettavat erillisille askelille yhteisen tahdin. He tulevat bussipysäkin kohdalle, istuvat penkille ja antavat autojen ajaa ohi.

”Helene siis nai jästin. Siksiköhän täti jätti hänet testamentistaan?” Pansy sanoo. Hänen katseensa seuraa kaistoja erottavaa valkoista viivaa sinne, missä se kääntyy korttelin taakse ja katoaa näkyvistä. Parvati tarkkailee hänen kasvojaan. Mustelma Pansyn silmäkulmassa on muuttunut vihertäväksi. Jokin hänen hartialinjassaan muistuttaa koiraa, joka uudelleen ja uudelleen palaa omistajansa luokse, sillä vaikka tämä lyö, tämä myös ruokkii – ja silloin tällöin ohi kulkiessaan, yleensä juovuksissa, taputtaa päätä. Parvati värähtää, kun mieleen palaavat hänen omat julmat sanansa. Aamulla Pansy oli tervehtinyt häntä kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

He löytävät autokorjaamon osoitteen puhelinluettelosta, pienestä mainoksesta sivun alalaidassa.
Kylä on pieni ja virttynyt, ja vaikka yhä vihertävät pellot sen ympärillä jatkuvat silmänkantamattomiin, ei kukaan matkusta tänne bussilla Lontoosta asti niitä ihailemaan. Köhivä traktori ajaa kylän halki vievää kuoppaista tietä heidän edellään. On ilmeistä, että täällä pidetään autoista. Niitä on kaikkialla. Pihoissa, tienvarressa, ojassa poikittain. Vanhat renkaat on täytetty kukkapenkein, ja yhden talon seinä on koristeltu kuhmuisin rekisterikilvin.

Autokorjaamo sijaitsee vanhan maalaistalon kylkeen rakennetussa leveässä tallissa kylän laidalla. Virkeää liiketoimintaa on muutoin vähänlaisesti. Autot ovat yhtä lailla iäkkäitä kuin pubin edustalla tammea pelaavat vaarit, joten ainakin korjaamolla riittänee töitä.

Tallin ovet ovat auki, kun he astuvat pihaan. He kokeilevat ensin etuovea siltä varalta, että Helene sattuisi olemaan sisällä talossa. Pansyn tarmokkaista yrityksistä huolimatta ovikello pysyy mykkänä. Vain hiljaisuutta on vastassa sittenkin, kun hän lopulta koputtaa oveen. He odottavat, mutta pullonpohjalasista tehdyn ikkuna-aukon takana ei näy liikettä.

Kun he palaavat pihapolulle, on korjaamon ovelle ilmestynyt öljytahraiseen rättiin käsiään pyyhkivä nainen. Hän on pukeutunut haalistuneen farkunsinisiin haalareihin ja katselee heitä karsaasti värittömien kulmakarvojensa alta. Otsassa ja poskilla on paitsi sormenpään muotoisia mustia tahroja, myös loputon määrä kesakoita. Niistä Parvati tunnistaa tytön, jonka hymy on vangittu muotokuvaan Pansyn tädin talossa. Helene.

”Mitä haluatte?” nainen kysyy. Äänensävystä Parvati päättelee, että heidät erottaa jo kaukaa korjaamon tavanomaisista kävijöistä. Pansy ei epäröi astua eteenpäin.
”Olen Pansy Parkinson. Emme ole koskaan tavanneet, mutta taidan olla serkkusi. Tässä on ystäväni Parvati Patil.”
Parvati hätkähtää ja vilkaisee Pansya, joka on ojentanut kätensä. Helene tuijottaa sitä kuin esinettä, jonka on löytänyt väärästä paikasta ja jota ei sen vuoksi heti tunnista.
”Ikävä tuottaa pettymys, mutta en ole erityisen sukurakas ihminen.”
Hän palaa talliin ja jää katselemaan vaunua, jossa on vieri vieressä erikokoisia jakoavaimia ja muita työkaluja, joita Parvati ei osaa nimetä. Helene valitsee yhden ja punnitsee sitä kädessään. Kylmästä vastaanotosta huolimatta hän on selvästi utelias kuulemaan heidän asiansa.

”Hildegard-täti… Sinun äitisi. Hän sairastui, ja… Nyt hän on kuollut. Olen pahoillani”, Pansy sanoo ja kiskoo hermostuneena hihaansa ylös alas käsivartta pitkin. Helene luo Pansyyn hajamielisen katseen. Sanat ovat hänen korvissaan kuin aivastus, joka hetkeksi keskeyttää sen, mitä on tekemässä, mutta jonka merkitystä ei ole syytä sen pidempään pohtia. Hän nappaa auton sivupeilistä roikkuvan otsalampun. Hän laittaa sen päähänsä ja ryömii auton korin alle. Sieltä hän lopulta sanoo:
”Kai minun tulee olla kiitollinen, kun joku edes on pahoillaan siitä, että hän on poissa. Olihan hän sentään äitini.”

Parvati ja Pansy vilkaisevat toisiaan. He laskeutuvat kyykkyyn nähdäkseen sinne, missä Helene kiristää ruuveja otsalampun valossa.
”Sen takia me oikeastaan olemme täällä. Hän on muuttunut räyhähengeksi. Uskomme, että hän pääsisi eteenpäin, jos antaisi sinulle anteeksi.”
”Anteeksi minulle?” Helene sanoo ja nauraa kylmästi.
”Niin, hän varmaan raivostui, kun nait jästin”, Pansy sanoo epäröiden.

Jakoavain kolahtaa pudotessaan. Kuuluu ähinää, haalarinnapit raapivat metallisesti betonia vasten. 
Kun Helenen pää ilmestyy näkyviin, hänen kasvonsa ovat rypistyneet raivosta. Hän nousee pystyyn äkkinäisin, kulmikkain liikkein.

”Se noita-akka teki elämästäni helvettiä jo kauan ennen kuin löysin Samuelin. Joka vitsaa säästää, lastaan vihaa… Hän ei totisesti säästellyt, mutta ei se mitään auttanut. Hän vihasi minua joka tapauksessa”, hän sanoo ja sieppaa öljytahraisen rätin työkaluvaunun päältä. Se vääntyy hänen käsissään kuin linnunkaula.
”Ymmärrätte siis varmaan, etten välitä vähääkään siitä, mitä hänen kuolemanjälkeiseen elämäänsä kuuluu. Hän ansaitsisi korventua kiirastulessa, joten minun nähdäkseni hän on joka tapauksessa paremmassa paikassa.”
”Mutta--” Pansy yrittää väittää vastaan, mutta Parvati tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet pois.

Parvati ymmärtää. Hän ymmärtää, miten kohtuuton on se anteeksiannon vaade, jonka he äkkiarvaamatta ja tietämättään ovat heittäneet Helenen eteen. Yhtä lailla hän ymmärtää oman tehtävänsä mahdottomuuden, sillä on selvää, mikä räyhähenkeä tämänpuoleisessa pidättelee. Katsoessaan Heleneä silmiin hän kohtaa ahtojään. Kylmän vihan, joka ei anna periksi. Ehkä se syö häntä sisältäpäin niin kuin viisaimmat sanovat, mutta Parvati tietää, ettei hän voi sitä viedä. Kaiken muun voi ottaa pois, vaan ei kaunaa.

He kävelevät pois yhdessä, mutta pian Pansy kiirehtää askeliaan, kävelee yhä nopeammin, ja Parvatilla on täysi työ pysyä perässä. Aivan kuin hän yrittäisi karistaa yltään äskeisen kohtaamisen jättämän raskaan tunteen. Kylänraitti muuttuu äkisti maantieksi, talot ja autotallit vaihtuvat kiviaitojen pitelemiksi niityiksi, ja silloin Pansy viimein pysähtyy. Tie jatkuu peltotilkkujen lomassa kiemurrellen, ylittää joen ja sukeltaa metsään. Maisemaa peittää sinisävyinen utu kuin sateen perässään vetämä laahus.
 
Parvati ei osaa tulkita Pansyn ilmeitä. Ne vaihtelevat, tai niitä on useita päällekkäin kuin moneen kertaan valotetussa valokuvassa. Hän on ristinyt kädet rinnalleen ja puristaa tiukasti käsivarsiaan kuin taistelisi jälleen ääriviivojensa puolesta. Pientareelle on kasattu vanhoja autonrenkaita. Pansy istuu pinon päälle, purskahtaa itkuun ja taittuu kaksin kerroin. Parvati jäykistyy. Nyt olisi hyvä hetki poistua, antaa toisen itkeä rauhassa, juosta pakoon, mutta kun hän tokeentuu, hän huomaa lähestyvänsä Pansya käsi ojossa. Sormenpäitä pistelee, ja hän vetää kätensä takaisin, ennen kuin se koskettaa Pansyn hartiaa. Hän istuu tämän viereen rengasröykkiön päälle.

Nyyhke vaimenee. Muuttuu lopulta niiskutukseksi. Pyyhkäisee yli kuin sade, ei puhdista, jättää jälkeensä surunharmaan taivaan ja lätäköissä kelluvat roskat.
”Onko sinulla jokin paikka, missä asua, jos tätisi ei lähde talosta?” Parvati kysyy.
”En minä sitä sure”, Pansy sanoo. ”Minä vain… Kai minä toivoin, että anteeksiantamattomankin voisi jotenkin antaa anteeksi.”

Ajatukset menevät solmuun Parvatin yrittäessä löytää lohdun sanoja. Hän katsoo Pansya ja näkee jälleen itsensä. Toivon, joka pilkahtelee pimeässä valheellisena kuin katinkulta.

Helenen katse, hänen vihan polte, kuin suurennuslasiin vangitun mustan auringon säde, välähtää Parvatin mielessä. Odottaa sen lientymistä on yhtä turhaa kuin odottaa kivimuurin puhkeavan puhumaan. Ehkä sellaisiakin ihmeitä jossain tapahtuu, mutta tuskin täällä. Ei heille.

Sormet hakevat riipuksen ketjua, mutta hän tuntee vain kylmän terän, joka viistää sydäntä. Terä on epätoivo; se leikkaa juuret ja tyrehdyttää kasvun. Leikkaa varret niin että sekin, joka on ehtinyt kukkia, lakastuu. Terä on rosoinen, haavan reunat jäävät kauaksi toisistaan, arpi kiristää ja repeää aina vain uudestaan. Kunpa joku pysäyttäisi hänen kätensä! Se ei pelastaisi punasilmäistä kania, mutta ehkä se voisi vielä pelastaa hänet. 

Pansyn ääni helähtää kuin hopeakuula, joka vielä hetken vierii reunoja pitkin.
”Entä jos me antaisimme hänelle anteeksi? Sinä ja minä?”
Parvati jää odottamaan pudotusta, mutta sitä ei tule: ajatus jää leijumaan.
”Pystyisitkö sinä siihen? Kaiken jälkeen?”
Pansy painaa päänsä katsoakseen hetken sisäänpäin.
”Olen valmis yrittämään.”
”Luuletko, että se riittäisi?”
”En tiedä”, Pansy sanoo ja pudistaa päätään. Hiukset asettuvat kasvoille niin, että vain toinen silmä jää näkyviin. Surullinen kyklooppi. ”Tiedän vain että jos joku näkisi minussa mahdollisuuden hyvään, se muuttaisi kaiken.”
Hänen hymynsä on lasia, se voi särkyä milloin tahansa.

her shaking shaking
glittering bones

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Kirjoittajalta: Tiesin, kun aloin tätä kirjoittaa, että tästä tulee mulle henkilökohtaisesti merkityksellinen teksti, sillä tekstin teemat ja tunteet kumpuavat omasta elämästäni vahvemmin ja suoremmin kuin mikään, mitä olen ennen julkaistavaksi kirjoittanut, vaikka niitä olen toki aiemminkin käsitellyt. Aloitin tämän tekstin vuosi sitten kesällä, ja jos olisin kirjoittanut sen silloin loppuun, olisi tämä hyvin erilainen tarina. Se, että päädyin kirjoittamaan kipeiden tunteiden lisäksi anteeksiannosta, kumpuaa niin ikään omasta kasvustani. Samaan aikaan kun näen tässä paljonkin, mitä kirjoittajana voisin vielä hioa ja muokata, en ole ennen kokenut tekstin olevan tällä tavalla valmis. Tässä tarinassa olen sanonut nyt ne asiat, jotka haluan sanoa ja jotka ovat minulle totta. Ei kai sitä enempää voi odottaakaan? En yleensä nykyisin jaa itsestäni paljoakaan netissä edes nimimerkin takaa, mutta halusin nyt kuitenkin kirjoittaa nämä viimeisen luvun saatesanoiksi.

Kiitos hurjan paljon lukijoille ja kommentoijille! <3<3<3 Lisään ehkä tähän joskus jotakin, mutta nyt on kiire balettitunnille + itkettää vähän!




Viides


Uurnanlaskun jälkeen Parvati ei ollut vieraillut Lavenderin haudalla moneen kuukauteen. Hän oli lukenut, että se olisi surijalle tärkeä etappi, askel eteenpäin, kohti toipumista. Mutta eihän hän halunnut eteenpäin mennä, ja kun ei taaksepäinkään päässyt, hän halusi pysyä siinä missä oli. Hetkessä, jossa ei todella uskonut Lavenderin olevan poissa. Oli kammottavaa herätä tietäen, että jonakin aamuna – ei tänään, mutta ehkä jo huomenna – totuus istuisi hänen rintansa päällä ja tuijottaisi suoraan silmiin katse mustana kuin hauta.

Lavender on haudattu sankarihautausmaalle. Se on ja ei ole hänen paikkansa. Lavender oli sankari, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta ei hän olisi sitä paikkaa valinnut sen enempää kuin olisi valinnut kuolla sankarinakaan. Vapaus valita tarjoutuu eteen aina silloin tällöin, tartumme siihen ahnaasti ennen kuin se kiskaistaan pois, ja lopun aikaa reagoimme seurauksiin.

Hautakivi on harmaa, vakava ja suorakulmainen, siis kaikkea sitä, mitä Lavender ei ollut. Samanlaisia kiviä on alueella kymmenittäin, ne seisovat suorissa riveissä, joiden väleissä kuljetaan hiljaa ja pää painuksissa. Kukatkaan eivät tuo lohtua maisemaan, sillä ne hukkuvat hautakivien saattueeseen ja kuihtuvat sitä paitsi paahteessa, jolta hautausmaata kiertävä sypressiaita niitä tuskin suojelee.

Ehkäpä juuri paikan eloton autius sai Parvatin käsittämään, että Lavender oli kuollut. Ei se kuitenkaan ole sellainen paikka, johon hän haluaa palata ystäväänsä muistamaan. Hän valitsi toisen paikan, sellaisen josta arveli Lavenderin pitävän.

Pienen matkan päässä Lavenderin kotikylästä on niitty. Aurinkoisella säällä ruoho liekehtii kirkkaana kuin virvatuli, ja perhoset tanssivat sen yllä kuin kipinät. Eräänä kesänä he loikoilivat niityllä kukkaseppeleet otsallaan, nauttivat suloisesta poltteesta iholla ja kevyestä tuulenvireestä, joka soitti heinikkoa kuin puuhuilua. Lavender pujotti hänen sormeensa päivänkakkarasormuksen, ja vastalahjaksi hän teki metsämansikoista kaulanauhan. He olivat kaksi keijujen hovista karannutta kuningatarta, keveää ja huoletonta. Safiirinsiniset korennot lentelivät heidän yläpuolellaan. Ehkä he pian valitsisivat niistä yhden ratsukseen ja jatkaisivat matkaa. Tai ehkä he kurottaisivat kohti taivasta, kesyttäisivät pilven ja karauttaisivat sen selässä maan ääriin. Sinä iltapäivänä kaikki tuntui mahdolliselta, eikä kumpikaan uskonut sen enempää painovoimaan kuin elämän rajallisuuteen.

Niityn keskellä on kauan sitten sortunut pätkä ikivanhaa kivimuuria. Sen suojiin Parvati istutti luumupuun. Taimea hän kohteli hellästi, mutta kasvun häiritsemisen uhallakin hän ripusti hennolle oksalle kukkaseppeleen aina kun kävi sitä katsomassa. Se ei säikkynyt paahdetta, sateita eikä hallaa vaan kasvoi sokeasti elämään luottaen.

Aluksi hän luuli, että muistaminen oli taistelua unohdusta vastaan. Mutta kävikin päinvastoin! Aina kun hän muisti, hän unohti. Omaa mieltään vastaan hän taisteli. Mieltä joka vääristi, ohensi, tiivisti, leikkasi; poltti tuhkaksi sen, mitä ei katsonut tarpeelliseksi pitää. Omituisinta oli se, mitä tapahtui muistoista onnellisimmille. Niiden reunat muuttuivat teräviksi, ja niiden muistaminen oli kaikkein viiltävintä.

Siksi hän lakkasi vierailemasta luumupuun luona.

Epävarmuus kasvaa Parvatin mielessä, kun hän rämpii korkeassa heinikossa. Onko hän erehtynyt paikasta, muistaako väärin tämänkin?

Farkut ovat polviin asti kastuneet ja sukat litisevät läpimärissä lenkkareissa. Vadelmapensaiden karheat oksat tarttuvat vaatteisiin ja raapivat ranteisiin kirveleviä naarmuja. Sudenkorentoja ei näy missään, eikä perhosia, vain kärpäset surisevat hetteikössä. Heinän seassa kasvaa sitkeitä pajunvesoja, jotka vähän väliä yrittävät kaataa hänet tai kiskoa kengät jalasta. Jotenkin se antaa hänelle toivoa siitä, että hän on menossa oikeaan suuntaan: ne ovat liian nuoria muistaakseen, että hän on täällä kerran loikoillut, mutta näyttävät tuntevan hänet silti. Ehkä niityllä on yhteinen muisti.

Luumupuu ilmestyy näkyviin pajukon takaa. Parvati rämpii lähemmäs. Hän hämmästyy nähdessään puun täynnä kypsyviä hedelmiä. Sen on täytynyt kukkia aiemmin keväällä, ja varmasti edellisenäkin, monena keväänä ilman, että hän on ollut sitä näkemässä. Raakileita on paljon, ne roikkuvat kuin riipukset. Oksat kantavat niitä ylväästi kuin aateliset.

Tällä kertaa hän on tullut ilman seppelettä. Kuin kutsuttuna aurinko tarttuu tehtävään, koristaa luumupuun latvuksen kultaisin sätein; kruunulla, joka kelpaisi keijujen kuningattarellekin.

Parvati puhuu kuolleille työkseen, mutta nyt hän ei löydä ääntään. Viimein se purkautuu hänen kurkustaan hallitsemattomana nyyhkäyksenä. Hänen kasvonsa unohtavat hetkeksi itkemisen taidon, silmät pysyvät kuivina ja suu jähmettyy maahan pudonneen kuunsirpin muotoon. Sitten tulevat ensimmäiset kyyneleet, polttavina kuin happosade rokonarpisen planeetan pinnalla. Eikä hän osaakaan lakata itkemästä.

Hän on kuin sadun poika, joka pitelee sormeaan padon murtumassa yötä päivää, kunnes apu tulee hätiin. Hän on padonnut surunsa vihalla ja syyllisyydellä ja tukkinut halkeamat yhtä tunnollisesti. Poika pelastaa lopulta kylänsä hukkumiselta, mutta Parvatin käy toisin. Pato murtuu ja suunnaton suru vyöryy hyökyaaltoina hänen ylleen. Hän tarttuu kaksin käsin riipukseen kuin köyteen, mutta kuin ankkuri se vetää häntä pinnan alle.

Kyynelten usvan takaa hän erottaa lämpimän kirkkaan valon. Aivan kuin aurinko vyöryisi häntä kohti. Ensin se ottaa tutun utuisen hahmon. Sitten piirteet alkavat erottua. Eivät sillä tavalla pehmeästi kuin peilissä, josta vesihöyry hiljalleen haihtuu, vaan vimmaisesti, kuin puskien läpi kalvosta, joka erottaa yhden maailman toisesta.

Paljon on hänen mielensä turmellut, mutta Lavenderin kasvot hän muistaa juuri tuollaisina kuin ne nyt hänen eteensä ilmestyvät.

Kyyneleet valuvat Lavenderin sormien lomasta, kun hän ojentautuu pyyhkimään niitä Parvatin poskilta. Eleen hellyys saa ne virtaamaan entistä vuolaammin.

”Miksi tulet vasta nyt? Olen kutsunut sinua uudestaan ja uudestaan.”
Ääni murtuu katkeruuden painosta. Parvati vihaa itseään heti, kun sanat tulevat hänen suustaan. Hän ei ole oppinut mitään, sanoo jälleen kerran aivan vääriä asioita. Lavender katsoo häntä lempeästi kuin tietäisi kantavansa vihaa valtavampaa voimaa. 
”Tarvitset eläviä, et kuolleita”, hän sanoo.
”Tarvitsen sinua!” Parvati nyyhkäisee. ”Etkö näe sitä?”

Lavender, nuori Lavender, tyttö joka kiskaistiin pois liian varhain, olisi jo kietonut kätensä hänen ympärilleen ja lohduttanut. Sitten keksittäisiin jotain hauskaa, joka karkottaisi ikävän kummankin mielestä, aivan kuin ikävä olisi myrkkyä heidän nuoruudelleen. Tämä Lavender vain koskettaa kevyesti hänen olkapäätään, antaa hänen itkeä.

”Anna minulle anteeksi”, Parvati sanoo. ”Anna minun auttaa sinut eteenpäin.”
Eläessään Lavender ei koskaan hymyillyt sillä tavalla surullisena. Kyynelten läpi hymyillessäänkin hänen silmänsä tuikkivat aina.
”En minä kanna sinulle kaunaa”, hän sanoo.
”Mitä?” Parvati kysyy hämillään.
”En minä kanna sinulle kaunaa, enkä se ole minä, jonka anteeksiantoa odotat.”

Hän koskettaa riipusta Parvatin kaulalla, ja se kohoaa ilmaan säkenöiden kirkkaasti kuin palava timantti. Se valaisee Lavenderin kasvot. Parvati hätkähtää. Todellisuuteen ilmestyy särö, kuin löytäisi lukemastaan tarinasta sinne kuulumattoman sanan.

Hän luulee säilyttäneensä Lavenderin mielessään juuri sellaisena kuin tämä on. Kaikki ne kerrat, kun hän on anellut anteeksiantoa, hän on puhutellut mielessään hahmoa, joka on julma, ankara, piri pintaan täynnä katkeruutta. Se ei ole, ei ole koskaan ollut Lavender.

Hän räpyttelee silmiään riipuksen valossa kuin lapsi, joka yrittää ymmärtää, miten nojatuolin varjo on vielä hetki sitten muistuttanut erehdyttävästi peikkoa.

”On minun syytäni… On minun syytäni, että--” Parvati sopertaa, ja tällä kertaa Lavender vaientaa hänet.
”Ei se ole sinun syytäsi. Etkä sinä olisi voinut tehdä mitään estääksesi sitä. Et yhtään mitään.”
Lavender ei ole koskaan puhutellut häntä ankarasti, eikä nytkään. Hänen äänensä on pehmeä kuin taivaan harson läpi kuultava valo. Hänen sanoissaan on totuus, ja totuus sinkoaa kuin tykinkuula kohti muuria, jonka Parvati on mieleensä rakentanut. Se paljastuu oljenkorsista rakennetuksi, romahtaa, jättää hänet vaille suojaa, yksin totuuden kanssa.

Ihmisen elämäntarina on hyödyllisten valheiden verkko. Parvati tietää sen ja on kuitenkin langennut ansaan. Hän on uskotellut itselleen, että siinä kammottavien tapahtumien ketjussa, joka johti Lavenderin kuolemaan, oli jokin lenkki, johon hän olisi voinut tarttua. Vääntää ja kääntää menneisyyden suunnan. Valheen vuoksi hän on kärsinyt, mutta se on tuonut hänelle myös lohtua. Sillä miten lohdutonta onkaan ymmärtää, että on voimaton elämän edessä.

”Rakastan sinua, Lavender. Minun olisi pitänyt sanoa se. Olisi pitänyt sanoa, että olet--”
Lavender tarttuu hänen käteensä ja painaa sen hänen sydämelleen. Hän jäykistyy ja odottaa kipeää viiltoa, joka on sydänalassa niin tuttu.
”Sulje silmäsi”, Lavender sanoo. ”Kuuntele.”

Parvati kuuntelee. Tuulen humina luumupuun latvassa sekoittuu veren kohinaan, lehtien lepatus sydämen sykkeeseen. Hän hengittää, sydämen lyönnit rauhoittuvat ja saavat seurakseen uuden äänen. Se on kirkas kuin tähdet, jotka syttyvät hänen suljettujen silmäluomiensa taakse. Se täyttää hänet.

”Kuuletko? Sinun sydämesi laulaa. Ja kun ihmisen sydän laulaa, kuinka hiljaa tai mollissa tahansa, sen kuulee hänen hymystään, silmistään, sormenpäistään. Minä olen kuullut sen aina”, Lavender sanoo ja hymyilee.
 
Itku takoo Parvatin rintaa, ja nyyhkytysten välissä hän haukkoo henkeään kuin hukkuva. Kerran jo rauhoittunut sydän vavahtelee taas, aivan kuin sen osat järjestyisivät myrskyn keskellä uudestaan. Hän ojentaa kätensä Lavenderia kohti, ja tämä tarttuu niihin, kannattelee häntä yli suolaisten maininkien. Parvati tuskin huomaa, miten Lavenderin sormet liukuvat hänen kätensä läpi, ja että vain hänen oma voimansa pitää häntä pystyssä.

Riipus leijuu heidän välissään. Lavender sulkee sen käsiensä väliin.
”Tein kerran lupauksen”, hän sanoo. ”Lupasin, että olen rinnallasi, kunnes olet valmis antamaan itsellesi anteeksi. Minulla on aikaa. Mutta sinun vuoksesi toivon, että tämä on viimeinen keikkamme.”

Hän päästää irti riipuksesta. Se laskeutuu tutulle paikalleen Parvatin rinnalle. Tunne on uusi, jollakin tapaa vieras, kuin sormea pitkin kiipeävä leppäkerttu, joka pian lähtee lentoon toivomus mukanaan.

Lavender kurottaa lähemmäs ja painaa huulensa vasten Parvatin huulia. Kosketus ei ole kylmä eikä lämmin, ei kova eikä pehmeä, ja se tuntuu enemmän sydämessä kuin missään muualla. Parvati ei tahtoisi päästää irti, mutta miten ihmeessä pidetään kiinni aaveesta? Jokin tuonpuoleinen kiskoo jo Lavenderia luokseen. Hän levittää kätensä kuin siiviksi ja kohoaa ilmaan. Parvati kurkottaa hänen peräänsä, huutaa hänen nimeään, kun hänen piirteensä katoavat. Lavender muuttuu puhtaanvalkoiseksi, valoksi. Lopulta hän, hänen hahmonsa, hajoaa tuhansiksi kimaltaviksi sirpaleiksi. Parvati suojaa kasvonsa kädellään, mutta hänen ylleen sataa jotakin kevyttä ja pehmeää. Hän laskee kätensä ja näkee, että ne ovat luumunkukkia.

♠ ♠ ♠

Talo näyttää samalta kuin ennenkin. Parvati katsoo sitä uudesta kulmasta, kuin inasen ylempää. Häntä kokoon puristava voima on hellittänyt hieman, ja hän seisoo aiempaa suorempana.

Ovi on auki. Se on merkki, siitä Parvatilla ei ole epäilystäkään, mutta merkki mistä? Tarjoileeko elämä hänelle kerrankin teenlehtien sijaan suoraviivaista symbolismia – kutsun astua sisään, eteenpäin, tulevaan? Vai onko hämärän käytävän, sen uumenissa kolistelevan räyhähengen tarkoitus muistuttaa häntä helvetin porteista, joiden edessä on syytä kääntyä kannoillaan?

Hän pysähtyy kynnykselle, kuuntelee kuinka läpiveto paukuttaa ikkunaluukkuja. Ensimmäistä kertaa hän pelkää käydä sisään kummittelevaan taloon. Ensimmäistä kertaa hän pelkää tulevaa. On vaistonvaraista pelätä pimeää, mutta Parvatin suhde tulevaisuuteen on toisenlainen. Niin kauan, kun hän ei nähnyt edessään mitään, ei ollut mitään pelättävääkään. Hän suhtautui huomiseen korkeintaan välinpitämättömästi. Nyt pimeyden peitteiden alta kajastaa arkaa valoa, ja pelko naulitsee hänet kynnykselle.

Pansy pyyhältää alas portaita ja pysähtyy Parvatin nähdessään. Hänen kasvoillaan on väriä, aivan kuin elämä olisi juuri nipistänyt häntä poskista ja herättänyt hänet.
”Kaikki on valmista”, hän sanoo hengästyneenä. Rosoreunainen kappale sinistä taivasta heijastuu hänen silmistään, sitten Parvati sulkee oven takanaan.

He nousevat yläkertaan yhdessä, ja siinä missä askelmat kapenevat portaiden kiertyessä itsensä ympärille kuin halaukseen, he joutuvat kulkemaan läheltä toisiaan. Lämpö tiivistyy kahden käsivarren väliin.

Seinäpaperissa on vaalea suorakaide siinä, missä Helenen muotokuva on riippunut. Aivan kuin  omavaltaisesti käyttäytyvä valonsäde olisi valinnut juuri sen kohdan seinästä muita paremmaksi, merkinnyt sen itselleen.

Muotokuva löytyy huoneesta, jonka Pansy on valmistellut riittiä varten. Huolella ja hartaudella hän on käynyt läpi huoneen tavarat. Hän on suhtautunut niihin kuin pois heitetyn päiväkirjan rutistettuihin sivuihin, taitellut auki ja katsonut, mitä kullakin on sanottavanaan. Ne, joiden hän uskoo kuuluneen Helenelle, hän on asetellut huoneeseen. Muut hän on siivonnut pois. Kehdon hän siirtänyt keskelle huonetta, ja siihen Helenen muotokuva nyt nojaa. Pieluksella istuu nukke, jonka ainokainen silmä loistaa jalokiven kirkkaana.

Pansyn tehokkuus tarttuu Parvatiin, joka käärii hihansa ja ryhtyy piirtämään. Pian lattiaan ilmestyy tähti. Yksi sen viidestä sakarasta venyy kuin mustan aukon kiskomana ja suuntaa kohti muotokuvaa.  Tottunein vedoin hän sijoittaa riimukirjaimet ja arkaaiset symbolit kuvion ympärille. Pansy on lakaissut lattian, ja kun Parvati noustuaan pyyhkii kätensä paidanhelmaan, ei siihen tartu likaa.

Yleisen ennakkoluulon vastaisesti kuolleiden suhde eläviin ei rajoitu kiusantekoon. Aivan niin kuin metsässä kaatuva puu, tarvitsevat aaveetkin jonkun kuulemaan kahleidensa kalinan. Ei siis ole ihmekään, että räyhähenki aistii muutoksen talon tunnelmassa ja käy uteliaaksi. Sitä ei tarvitse erikseen kutsua huoneeseen; se ilmestyy lattian läpi ihan itsekseen.

Alkuun se vain pälyilee heitä epäluuloisesti. Sitten se huomaa kehdon ja muotokuvan. Se käy entistä kalpeammaksi ja tarttuu kaksin käsin rintaansa aivan kuin repiäkseen irti jotakin sietämätöntä. Silmät muljuvat päässä.

Aaveet eivät itke. Ne ilmaisevat itseään ulvomalla, tavaroita viskomalla, siirtelemällä huonekaluja öisin. Tädin suu on avautumassa huutoon, kun Pansy ojentaa kätensä.
”Hildegard-täti”, hän sanoo. Niin pehmeällä äänellä ei kukaan ole tätiä puhutellut pitkään aikaan, se paistaa hengen kasvoilta. Pansy ottaa askeleen sitä kohti.
”Ole kiltti ja kuuntele.”

Henki ulvahtaa ja poimii vaistonvaraisesti ensimmäisen käteensä sattuvan tavaran. Pansy jatkaa puhumista, vaikka värähtääkin, kun henki nostaa kätensä heittääkseen.
”Me haluamme auttaa sinua.”
Silloin henki huomaa pitelevänsä Helenen vanhaa nukkea. Hetken se vain tuijottaa. Sitten se puristaa nuken tiukasti rintaansa vasten ja päästää murtuneen huudon.

”Tapasimme Helenen. Hän voi hyvin. Hän vaikuttaa… onnelliselta”, Pansy sanoo ja vilkaisee Parvatia, joka kohauttaa olkiaan. Henki on käpertynyt lattianrajaan, missä se tuudittaa nukkea hiljaa vikisten.
”Hän kertoi meille lapsuudestaan. Kertoi sinusta. Sinä teit paljon pahaa.”
Henki jäykistyy, sen kasvoilla näkyy kauhua. Silmät – kaksi mustaa kekälettä, joista liekki on sammunut – avautuvat kuin käytäväksi eksyneen sieluun.
”Tiedän, että olet pahoillasi. Tiedän, että kadut. Ja tiedän, että tekisit mitä vain, jotta voisit vielä korjata kaiken. Ehkä yrititkin kaikkesi. Ehkä et. Siinäkin tapauksessa annan sinulle anteeksi”, Pansy sanoo.

Huoneen ilma liikahtaa. Aivan kuin he kaikki olisivat pidätelleet hengitystään ja puhaltaneet yhtä aikaa ulos. Parvati katsoo tarkasti Pansyn kasvoja, olkoonkin että se kauhistuttaa häntä. Hän etsii merkkiä valheesta. Merkkiä siitä, että puhe anteeksiannosta on vain kaunista sepitettä, jonka tarkoituksena on lavastaa sietämätön siedettäväksi. Sitäkin kauhistuttavampaa tietenkin olisi, jos se kaikki paljastuisi todeksi. Anteeksiantamisessa ei ole kyse vain unohtamisesta. Kun luopuu vihasta, on löydettävä uusi tapa muistaa.

Hän sulkee silmänsä ja koskettaa riipusta. Kirkas valonvälähdys värjää silmäluomet punaisiksi. Lavender ilmestyy taas tavanomaisen utuisessa hahmossaan, mutta Parvati on näkevinään hymynkareen hänen kasvoillaan kuin jälkikuvana.

Räyhähenki sähisee Lavenderin nähdessään. Se rutistaa nukkea tiukasti sylissään. Silmissä välähtää nurkkaan ajetun katse.

Pansy ei säiky, ei peräänny. Hän lähestyy henkeä vakain askelin ja seisoo pian sen kanssa vastatusten.
”Tiedän, että rakastit häntä, vaikka et oikein osannut sitä näyttää. Ei se rakkaus katoa. Minä… Voit jättää sen minun kannettavakseni. Lupaan pitää siitä huolen. Ehkä jonakin päivänä voin antaa sen eteenpäin hänelle.”

Pansy laskeutuu kyykkyyn niin, että hän ja henki katsovat toisiaan silmiin. Hän ojentaa kätensä, kääntää kämmenensä ylöspäin. Hengen kasvot väreilevät kuin lammenpinta hetkeä ennen sadetta. Se käy mielessään vielä viimeisen taistelun ennen kuin tarjoaa nukkea Pansylle. Hän ottaa sen vastaan, silittää sen harottavia hiuksia ja asettaa hellästi kainaloonsa.

Henki tarttuu Pansyn käteen. He nousevat yhdessä.

Lavender on odottanut kärsivällisesti. Nyt hän astuu eteenpäin. Räyhähenki katsoo häneen, tällä kertaa pelokkaasti.
”Mene vain. Minä saatan sinut niin pitkälle kuin pystyn”, Pansy sanoo. Epäröiden henki ojentaa vapaan kätensä. Sen ranne on ohut kuin kuiva oksa, joka napsahtaa poikki jalan alla. On vaikeaa uskoa, että se on jaksanut kuukausikaupalla viskoa tavaroita ikkunasta. Juuri nyt se näyttää yhtä aikaa häkeltyneeltä ja voimattomalta, aivan kuin olisi itsekin vasta oivaltanut olevansa lopen uupunut.

Parvatin lattiaan piirtämä kuvio alkaa hehkua valoa. Sama valo läpäisee Helenen muotokuvan kuin lasimaalaukseen ikuistetun pyhäinkuvan. Se täyttää kehyksen kokonaan. Kuvasta aukeaa portti.

Parvatin korvat tavoittavat vaimeaa huminaa – kuin kitaran kieli, joka jää värähtelemään soittajan jo lähdettyä huoneesta. Aaveet ja henget näyttävät kuulevan portin takaa laulua. Hilpeää vai haikeamielistä, Parvati ei rohkene arvailla. Lumoavaa sen on oltava, sillä hän on nähnyt sen vetävän puoleensa Pansyn tätiä paatuneempiakin sieluja.

Lavender, Pansy ja hänen tätinsä kulkevat kolmisin valoa kohti. Lattiaan lankeaa vain yksi varjo. Se on niin pitkä, että hipoo Parvatin kengänkärkiä. Hänen tehtäväkseen jää pidellä riipusta. Juuri nyt siinä on enemmän kuin tarpeeksi. Hänestä tuntuu kuin hän olisi täynnä särkyvää, jotain jota ei ole käsitelty varoen.

Hän haluaa huutaa Lavenderin perään, juosta, pysäyttää tämän. Mutta ei hän sitä tee. Jos hän liikahtaa, saattaa kaikki hajota kappaleiksi. Tarkoittaako se, että hän on valmis? Ei tosiaan! Mutta onko joku joskus todella ollut valmis hyvästelemään sen, jota rakastaa?

He pysähtyvät portin eteen. Pansy irrottaa otteensa räyhähengen kädestä. Kun hän astuu taaksepäin, äännähtää henki hätääntyneesti. Se syöksyy Pansya kohti, nostaa kätensä. Pansy jähmettyy. Sulaa, kun henki koskettaa hänen silmäkulmaansa. Ele muistuttaa hellyydessään sitä, jolla äiti saattaisi tarkastaa lapsensa naarmun. Pansy nyökkää, aivan kuin yhtäkkiä ymmärtäisi aaveiden arvoituksellista kieltä.
”Saat anteeksi”, hän sanoo hiljaa.

Virkansa puolesta Parvatin luulisi tietävän anteeksiannosta paljonkin. Nyt viimeistään hänelle valkenee, ettei hän tiedä juuri mitään. Hän on kuvitellut anteeksiannon olevan jotakin kaunista. Se, mitä hän näkee Pansyn kasvoilla, räyhähengen kasvoilla – se mitä hän tuntee rinnassaan – muistuttaa haaksirikkoa merellä.

Riipus välähtää. On aika valita: pitääkö kiinni uppoavasta hylystä, vajotako sen mukana pohjaan? Vai antautuako aaltojen vietäväksi; luottaako siihen, että horisontin takaa avautuu uusi aamu?

Tällä kertaa henki tarttuu oma-aloitteisesti Lavenderin käteen. Humina voimistuu, aivan kuin portin toisella puolella valmistauduttaisiin vastaanottamaan uutta tulokasta. Parvati ei tiedä, mikä henkeä siellä odottaa. Sitäkään hän ei ollut koskaan päässyt kysymään Lavenderilta.

He kääntyvät katsomaan taakseen, Lavender ja henki. Ylimaallinen valo heijastuu hengen kasvoilta ja saa silmät, jotka muistuttavat kahta palanutta lamppua, näyttämään eläviltä vielä kerran. Kun se sitten astuu portin eteen, paistaa valo sen lävitse niin kirkkaana, että sen ääriviivat häivyttyvät näkyvistä. Enää se ei vilkuile taakseen vaan kävelee portista. Se katoaa valoon, heiltä salattuun.

Kyyneleet ovat jo tovin valuneet Parvatin poskia pitkin. Alkuun hän yritti pyyhkiä niitä kämmenselkään ja hihansuihin, mutta tehtävä on toivoton. Se on niitä itkuja, jotka eivät ota loppuakseen. Lavender vilkuttaa hänelle kättään. Hän vilkuttaa takaisin. Lavenderin viimeinen hymy, todellinen tai kuviteltu, läikähtää hänen rinnassaan. Hän tuntee lämmön vielä senkin jälkeen, kun Lavender on kadonnut portista.

Parvati sulkee portin, viimeisen kerran. Hän kääntää riipusta ilmassa kuin avainta lukossa, kunnes kuulee hennon naksahduksen. Valo sammuu. Muotokuva on taas vain muotokuva. Pansy pitelee yhä Helenen nukkea.

Riipus sykähtelee valoa. Se kohoaa ilmaan, ja Parvati tuntee tuskin pientä nipistystä kaulallaan, kun ketju katkeaa. Aivan kuin jokin muu voima kuin metalli olisi pidellyt sitä paikoillaan kaikki nämä vuodet, ja nyt se viimein antaa periksi.

Parvatin suusta karkaa tahaton huudahdus, kun riipus särkyy. Hän peittää kädellä kasvonsa iskulta, joita ei tule. Kun hän avaa silmänsä, hänen jaloissaan on yksinäinen luumunkukka.
Hän on vapaa. Joskus vapaus tuntuu samalta kuin putoaminen.

Pansy tulee hänen luokseen ja poimii kukan maasta. Hän työntää Parvatin hiukset sivuun ja laittaa kukan tämän korvan taakse. Hänen kätensä jää roikkumaan sen näköisenä, että Parvatin on helppo ottaa sen omaansa.

Käsi on lämmin, ja sen lämpö tarttuu häneenkin. Ranteessa sykkii elämä – se sama ainutkertainen, ohikiitävä, välähdyksenomainen elämä, joka kuiskaa hänen korvaansa anna mennä.

her shaking shaking
glittering bones

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
Olen lukenut kaikki luvut jo tuoreeltaan, mutta nyt sitten tartuin Kommiksen kautta tähän, jotta varmasti tulisi otettua itseään niskasta kiinni ja jätettyä myös kommentti. Kommentoinnin viive on johtunut eniten siitä, että tämä on niin mielettömän hieno, koskettava ja paljon ajatuksia herättävä, että on tuntunut siltä, että se ansaitsee myös kunnollisen ja ajatuksella kirjoitetun kommentin. Aina on tuntunut siltä, että on liian vähän aikaa kunnollisen kommentin kirjoitukseen, mutta nyt sitä ainakin pitäisi olla riittävästi.  :)

Tässä on niin paljon syvällistä sisältöä, elämän (ja kuoleman) suuria totuuksia ja ikuisesti mysteeriksi jääviä asioita, joita silti kuitenkin miettii päänsä puhki, että se taitaa olla ficcimaailmassa jonkinlainen harvinaisuus.  :) Nämä hahmot kun ovat sen verran vähemmän tunnettuja, ja heistä tiedetään vähän, ja kun tämä vielä sijoittuu aikuisuuteen ja canonin jälkeiseen aikaan, on tässä niin paljon sinun omaa luomustasi, että tätä lukee melkein kuin originaalifantasiaa, vaikka silti kyllä tykkään kovasti, kun jotkut tutut elementit sitovat tarinan Potter-maailmaan.

Ymmärrän oikein hyvin, miksi sinulla on tunne, että tämä teksti on hyvin valmis kokonaisuus, sillä sellaisena se lukijallekin näyttäytyy. Ja hyvin helposti uskon, että siinä on myös paljon kirjoittajalleen omakohtaisesti koskettavaa, koska tuskin sitä muuten pystyisi tällaista tekstiä tuottamaankaan. En pysty mitenkään lainaamaan kaikkia lempikohtiani, mutta esimerkiksi tämä oli hyvin tunteisiin käyvää:
Lainaus
Hän haluaa huutaa Lavenderin perään, juosta, pysäyttää tämän. Mutta ei hän sitä tee. Jos hän liikahtaa, saattaa kaikki hajota kappaleiksi. Tarkoittaako se, että hän on valmis? Ei tosiaan! Mutta onko joku joskus todella ollut valmis hyvästelemään sen, jota rakastaa?

Tässä oli ensinnäkin ihan huikeaa se, miten Lavenderin hahmo ja Parvatin suhde häneen kehittyi tarinan mittaan, kun Parvati viimein pääsi tämän kanssa puheisiin ja tajusi, ettei se katkera ja vihainen hahmo hänen päänsä sisällä ollutkaan koskaan ollut Lavender, vaan oikea Lavender oli lempeä, rakastava eikä ensinkään hänelle katkera mistään. Minuakin itketti hiukan tuota viimeistä osaa lukiessa, kun Parvati joutui kohtaamaan sen, että oikeastaan vielä vaikeampaa on kestää sitä, että rakas ihminen on poissa jonkin ennakoimattoman sattuman kautta, mihin kukaan ei koskaan voi vaikuttaa, kuin että olisi itse jotenkin toiminnallaan aiheuttanut sen. Koska hyväksymällä sattuman roolin elämässä ja kuolemassa, joutuu hyväksymään sen kylmän faktan, että kaikki voi päättyä ihan koska tahansa, ja kenestä tahansa voi joutua yhtäkkiä luopumaan. Huh, tämä oli kyllä kertakaikkisen upeaa, ja sopi täydellisesti luettavaksi keskellä pimeintä syysiltaa.

Myös Parvatin pohdinnat siitä olivat vaikuttavia, miten hän osaa kyllä auttaa eteenpäin kuolleiden sieluja, jotka ovat jääneet kiinni tähän maailmaan, mutta sen sijaan hän ei osaa auttaa eläviä, joiden fyysinen olemus on tässä hetkessä, mutta sielu kiinni jossain menneessä. Tämä oli hieno kohta, ja niin totta monesti oikeassakin elämässä:
Lainaus
Siksi kai sodan uhrien muistopäivän rinnalle nousee myöhemmin toinen muistopäivä. Puheita pitävät Malfoyt ja Nottit. Puheita rauhasta. Yhteistyöstä. Sovinnosta ja anteeksiannosta. Kuolleet on haudattu, eikä kukaan enää muista, miten ruumiita kerran oli keoiksi asti.

Ne, jotka eivät pysty unohtamaan, kääntävät katseensa, vaihtavat toiselle puolelle katua, ehkä muuttavat toiseen kaupunkiin tai pois maasta. Heidän ruumiinsa ovat nykyhetkessä, mutta heidän sielunsa vaeltavat aaveina menneisyydessä.

Rakastin myös tuota, mitä Parvati ja Pansy saivat selville Pansyn tädistä ja hänen synkästä menneisyydestään. Noinhan se voi olla, että syyllisyys ja katumus menneistä virheistä voivat pitää tiukasti kiinni menneessä, vaikka sitten aikanaan ei olisikaan ollut kykenevä olemaan parempi. Esimerkiksi vanhemmuus taitaa olla juuri tällainen laji, jossa täydellisiä suorituksia ei ole eikä palkintoja jaella, vaikka Hildegard-täti olikin ihan erityisen kammottava vanhempi. Ja olisi varmaan liikaa vaadittu, että hänen tyttärensä olisi pitänyt väkisin antaa anteeksi kaiken jälkeen, ja vain siksi, että äidin sielu pääsisi eteenpäin. Siksi tuntui oikealta ratkaisulta, että Pansyn anteeksianto riitti hänelle. Tämä oli hieno kohta, vähän itkettävä sellainen myös:
Lainaus
”Tiedän, että rakastit häntä, vaikka et oikein osannut sitä näyttää. Ei se rakkaus katoa. Minä… Voit jättää sen minun kannettavakseni. Lupaan pitää siitä huolen. Ehkä jonakin päivänä voin antaa sen eteenpäin hänelle.”

Rakastin loppua, jossa Pansy ja Parvati jäivät kahden, kun Lavenderin henki saattoi Pansyn tädin eteenpäin, ja Parvatikin pystyi jo päästämään irti Lavenderista ja menneestä siinä määrin, kuin kukaan ikinä pystyy rakkaasta ihmisestä päästämään. Tämä on ollut todella hieno lukukokemus, ellen sitä vielä aiemmin tarpeeksi selvästi sanonut  ;), synkkien teemojen käsittely ei minua tosiaankaan haittaa, ja varsinkin näin pimeää kohti mentäessä huomaan olevani itsekin aika lailla siihen taipuvainen. Mutta loppu oli kuitenkin ihanan toiveikas, kun tartuttiin toista kädestä ja oltiin täynnä elämää. Niin, ja pidin loppuun asti tämän ficin Pansysta, joka oli epätäydellinen ja rikkinäinen, muttei kuitenkaan sellainen JKR:n kuvaama vihattava hahmo (en minäkään hänen lausunnoilleen anna paljon arvoa). Ajattelen, että tästä eteenpäin hänellä ja Parvatilla voi toivon mukaan olla ainakin kaikki edellytykset jatkaa matkaansa yhdessä, kun tietyistä menneisyyden painolasteista on selvitty eteenpäin. Kiitokset vielä, että olet kirjoittanut tämän!  :)