Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: SnowCherry - 22.03.2009 11:58:07

Otsikko: Twilight: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot] SPOILAA NM
Kirjoitti: SnowCherry - 22.03.2009 11:58:07
Title: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan
Author: YellowBuzzle/SnowCherry, ihan miten vain, sama ihminen ollaan.
Pairing: Edward/Bella
Rating: Sallittu
Genre: Oneshot
Fandom: Twilight
Beta: Eipä ole, virheitä pitää kertoa (:
Disclaimer: En omista tämän tarinan hahmoja. Kursivoidut kohdat ovat otteita kirjoista Houkutus ja Uusikuu ja nekin kuuluvat Stephanie Meyerille, aivan kuin hahmotkin. Juoni on oman pääni tuotosta.
Warnings: SPOILAA UUSIKUUTA!!! Eli jos et halua lukea pientä spoilausta, ei kannata tätäkään ficciä lukea :P
Summary: Uusikuussa Edward lähti, mutta kirjan lopussa hän palasi Bellan kanssa taas yhteen. Mitä jos Edward ei olisi koskaan palannutkaan ja Bella olisi jäänyt yksin? Bella muutti takaisin Phoenixiin, mutta palaa monen kymmenen vuoden päästä takaisin Forksiin.
A/N: Tällainen ajatus tupsahti mieleen noin viikko sitten ja aloitin silloin tätä kirjoittamaan. En viikolla kirjoitellut tätä yhtään, kunnes sitten tänään sunnuntaina sain tämän loppuun. Kiitos kaverilleni Annalle, joka tarkisti Uusikuusta tuon otsikon nimen, koska itse en tuota kirjaa omistanut vielä silloin. Kursivoidut kohdat tekstistä tosiaan ovat Houkutuksesta ja Uusikuusta, kopioin ne suoraan sieltä. Anteeksi jos tuo loppu on vähän huono, tämä on toinen Houkutus -aiheinen ficci, jonka julkaisen (: Ja muistakaapas kommentoida!



Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan

»Ja niin leijona rakastui lampaaseen...» hän kuiskasi. Minun oli käännettävä pääni pois ja salattava ilmeeni, niin huumaavalta tuo sana tuntui.
    »Typerä lammas», minä huokaisin.
    »Ja sairas, masokistinen leijona.»


Avasin sulkeutuneet silmäni ja jatkoin katselua ikkunasta ulos. Charlien talon piha oli pysynyt samanlaisena vuosikymmenet. Sama, jo nyt ränsistynyt postilaatikko nökötti tien vieressä ja sama metsä näytti tien toisella yhtä vihreältä kuin vuosikymmeniä sitten. Tuon saman tien vierellä Edward oli odottanut minua harmaassa Volvossaan.
    Puristin silmäni tiukasti kiinni. Hänen nimensä ajatteleminen tuntui nyt pahemmalta kuin koskaan ennen. Se tuntui pahemmalta, koska olin paikassa, jossa muistot elivät yhä. Ne pyörivät tämän talon seinien sisäpuolella kuin filmi.
    Kyynel valui poskeani pitkin.
    Käännyin hiljaa ympäri pitäen tukea ikkunalaudasta, Myös huone oli pysynyt samanlaisena, kuin muistin. Siellä oli yhä puulattia, vaaleansiniset seinät, kellastuneet pitsiverhot ja taitekatto. Käänsin katseeni sänkyyn, joka oli vähän matkan päässä ikkunasta. Kävelin hitain askelin sen luo ja istahdin sen reunalle. Se oli yhtä pehmeä kuin olin muistanutkin.
    Nojasin taaksepäin ja painoin pääni tyynylle. Annoin harmahtuneiden, pitkien hiuksieni levitä kehykseksi kasvojeni ympärille. Suljin silmäni uudelleen.

Sekunnit kuluivat vitkaan. Minä makasin korvat höröllä, mutten ollut varma oliko ovi sulkeutunut. Samassa Edwardin viileä käsi kietoutui ympärilleni peiton alla ja hänen huulensa hipoivat korvaani.
    »Sinä olet surkea näyttelijä – siitä urasta sinun on turha haaveilla.»
    »Voi hitto», minä mutisin. Sydän hakkasi hulluna rinnassani.
    Edward alkoi hyräillä minulle tuntematonta sävelmää; se kuulosti kehtolaululta.
    »Laulanko sinut uneen?» hän kysyi.
    »Just joo», minä naurahdin. »Luuletko että voin nukkua, kun sinä olet siinä!»


Useita kyyneleitä valui ryppyisiä poskiani pitkin peitolle. Pystyin yhä muistamaan Edwardin kylmän käden ympärilläni ja hänen huumaavan äänensä, kun hän oli laulanut kehtolauluani.
    Tuntui oudolta, etten ollut puhunut hänelle yli neljäänkymmeneen vuoteen, mutta pystyin silti muistamaan miltä hänen äänensä oli kuulostanut.
    Olikohan Edward yhä olemassa? Olikohan hän vieläkin yhtä komeannäköinen 17-vuotias kohteliaiden käytöstapojensa kanssa? Sen ajatteleminenkin sattui.
    Olin neljässäkymmenessä vuodessa vanhentunut kamalasti, kuten ihmiset yleensäkin. Hiukseni olin pitänyt samanpituisena, mutta ne olivat harmaantuneet. Edward oli vienyt ruskeista silmistäni elämän ilon kirkkauden jo vuosikymmeniä sitten, eikä se kirkkaus ollut palannut vieläkään, vaikka olin elämän iloni jo joten kuten saavuttanut. Olin yhä yhtä kömpelö kuin ennenkin. Vanhuuspäivillä se oli hengenvaarallista – niin kuin se ei koskaan olisi muka ollut –, mutta olin silti joten kuten pysynyt hengissä. Ihmettelin sitä itsekin.
    Olin muuttanut kahdeksantoista vuotiaana – muutaman kuukauden Edwardin lähdön jälkeen – takaisin Phoenixiin äitini luokse. En jaksanut enää elää niissä muistoissa, jotka piinasivat minua kävellessäni tutuissa paikoissa  - kaikki muistutti minua tuosta pojasta, joka oli ollut elämäni valo.
    En ollut koskaan hankkinut perhettä, en pystynyt rakastumaan Edwardin jälkeen. Olin koko ajan jossain aivojeni sopukassa kuvittelut, että hän olisi palannut ja saanut kaikki painajaiseni katoamaan. Että hän olisi tullut pelastamaan minut. Puristin silmäni tiukemmin kiinni ja pian vaivuin tiedottomuuteen.

Pian löysin itseni metsästä. Hiukseni lepattivat tuulessa – en osannut sanoa olivatko ne ruskeat vai harmaat, en erottanut väriä. Minusta tuntui turvattomalta. Metsän pimeys sai minut säpsähtelemään jokaista ääntä. Pian kuulin hänen äänensä.
    »Bella.» Käännyin nopeasti ympäri, mutta en tiennyt mistä suunnasta ääni tuli.
    »Bella», Edward toisti ja sai kyyneleet valumaan poskilleni. Pian tuli ihan hiljaista. Ei kuulunut enää mitään, ei tuulen suhinaa puissa, ei mitään. Metsästä tuli pimeämpi ja pimeämpi, kunnes tunsin hukkuvani pimeyteen. Kyyneleet valuivat vuolaina virtoina poskillani kuullessani suden ulvontaa jostain kaukaa.

Säpsähdin ja avasin silmäni. Rintaa riipivä kipu oli palannut ja se poltti ja riipi sisintäni. Hetken mielijohteesta nousin ylös ja lähdin alakertaan. Olin yrittänyt unohtaa miten Edwardin ääni olikaan kuulostanut. Vuosien mittaan muisto oli kulunut, mutta olin silti joskus löytänyt itseni kuvittelemasta miltä olisi tuntunut vielä kerran saada kuulla Edwardin rakkaudentunnustukset hänen maatessaan vierelläni sängyllä ennen nukkumaanmenoa. Oli hankala unohtaa täydellisyytä.

»Älä pelkää. Sinähän olet vain ihminen, ja ihmisen muisti on harva kuin siivilä. Aika parantaa sinun kaltaistesi haavat.»

Käynnistin mustan mersuni – kyllä, ajoin vielä autolla – ja käänsin muistojeni varassa oikeaan suuntaan. Forks oli säilynyt vuosikymmenien mittaan melkein samanlaisena, joten osasin ajaa kaupungin läpi vaistomaisesti. Siellä satoi yhä paljon ja rakennuksia ei ollut paljoa uudistettu.
    Yritin etsiä katseellani kohtaa, josta tuttu metsätie alkaisi ja veisi minut määränpäähäni. Löytäessäni kohdan, tajusin, ettei sitä voinut kutsua enää tieksi. Heinät ja saniaiset olivat muodostaneet tiheikön, jonka läpi ei pystynyt kunnolla hahmottamaan ohutta tietä.
    Käänsin autoni tiheikön suuntaan ja ajoin sen läpi. Sadasosasekunnin ajan olin ehtinyt ajatella autoni maalipintaa, mutta unohdin ajatuksen pian. Ajaessani metsän läpi muistoja virtasi mieleeni yhä enemmän.

»Minne ajetaan?» minä kysyin.
    »Pane turvavyö kiinni – minua hirvittää jo nyt.»
Katsoin häntä pahasti samalla kun tein työtä käskettyä.
    »Minne ajetaan?» toistin huokaisten.
    »Lähdetään yksinollaykköstä pohjoiseen», hän määräsi.
    Tiehen oli yllättävän vaikea keskittyä, kun hänen katseensa viipyi kasvoillani. Ajoinkin tavallista varovaisemmin läpi nukkuvan kaupungin.
    »Ajattelitko ehtiä kaupungista ulos ennen iltaa?»
    »Tämä auto voisi ikänsä puolesta olla sinun autosi isoisä, joten pientä kunnioitusta, kiitos», minä tokaisin.


Pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen poskeltani.
    Pian tie muuttui helpommin ajettavaksi ja metsä väistyi tieltäni. Pysäköin mersuni metsän viereen ja nousin hitaasti autosta.
    Talo oli säilynyt samanlaisena kuin ennenkin. Se oli hienostunut, harmaanvalkoinen ja kolmikerroksinen. Kävelin kohti talon kuistia ja päästessäni ovelle hengitykseni salpautui hetkeksi. Se oli hieman raollaan.
    Työnsin oven auki ja astuin varovaisesti talon sisälle. Huonekalut oli peitetty valkoisilla kankailla. Tila oli edelleen todella avara, mutta ikkunoiden eteen vedetyt ohuet verhot tekivät huoneesta hämärän. Katto oli todella korkealla ja lautalattia sai katseeni kääntymään valkoisen liinan peittämään flyygeliin. Astelin sen luokse ja nousin korokkeelle. Yhdellä käden huitaisulla sain pölyn lentelemään ympäriinsä ja valkoisen lakanan alta paljastui  loistelias flyygeli, joka sai ihoni nousemaan kananlihalle.

»Eikö Edward ole kertonut että hän on lahjakas soittaja?»
    »Ei.» Loin äkäisen silmäyksen Edwardiin, joka näytti viatonta naamaa. »Vaikka olisihan se pitänyt arvata.»
    Esme kohotti kysyvästi hienopiirteisiä kulmakarvojaan.
    »Edwardhan osaa mitä tahansa, eikö niin?» sanoin selvyyden vuoksi.
    Jasperilta pääsi hihitys ja Esme vilkaisi Edwardia paheksuvasti.
    Toivottavasti et ole rehennellyt taidoillasi, sellainen on moukkamaista», Esme moitti.
    »Ihan vähän vain.» Edward nauroi vapautuneesti. Se sulatti Esmen ilmeen ja he loivat toisiinsa katseen, jonka merkitys jäi minulle hämäräksi, vaikka Esme näyttikin melkein omahyväiseltä.
    »Hän on pikemminkin ollut turhan vaatimaton», minä korjasin.
    »No, soita nyt jotain Bellalle», Esme kannusti.
    »Juurihan sinä sanoit että rehentely on moukkamaista», Edward vänkäsi vastaan.
    »Poikkeus vahvistaa säännön», Esme vastasi.
    »Olisi mukavaa kuulla kun soitat», minä säestin.
    »Siis pulinat pois.» Esme työnsi Edwardia flyygelin suuntaan. Edward veti minut mukaansa ja istutti viereensä pianojakkaralle.
    Hän loi minuun vielä vimmastuneen katseen, ennen kuin kääntyi koskettimien puoleen.
    Samassa hänen sormensa alkoivat lipua niillä ketterästi, ja ilmoille kohosi niin taidokas, niin loistokas sävelmä, ettei sitä tahtonut uskoa vain kahden käden soittamaksi. Suuni loksahti ihmetyksestä auki, ja kuulin miten reaktioni sai muut naureskelmaan hiljaa.


Nostin soittimen kannen ylös ja istahdin pianojakkaralle. Sivelin sormillani mustavalkoisia koskettimia ja painoin muutaman niistä alas. Ilmoille pääsi epävireinen ääni.
    Tuntui omituiselta ajatella, että pianoa ei ollut soittanut kukaan yli neljäänkymmeneen vuoteen. Painoin vielä muutaman koskettimen alas ja sain epävireisen musiikin vellomaan ilmassa.
    »Oletko sinä oppinut soittamaan?»
    Säpsähdin ja käännyin ympäri. Huomasin tumman varjon seisovan portaiden juuressa saaden sydämeni melkein pysähtymään. Suljin silmäni ja pyöritin päätäni.
    »Mitä?» hän kysyi.
    »Sinä et ole todellinen, vain muistojen pintaan nostattama harha, joka on kadonnut kun avaan silmäni.» Avatessani silmäni hahmo seisoi aivan edessäni.
    »Sinusta on tullut vanha», Edward naurahti ja kyykistyi eteeni. Hän kaappasi harmaantuneen hiussuortuvan poskeltani ja laittoi sen korvani taakse.
    Edward oli yhä kaunis, aivan kuin kreikkalaisen jumalan näköispatsas. Hänen kuparinruskeat hiuksensa, topaasinväriset silmänsä ja kalpea iho olivat pysyneet täysin samanlaisina kuin ennenkin. Hän sipaisi kylmillä sormillaan poskeani.
    »Sinä et ole todellinen», kuiskasin ja kosketin hänen ihoaan. Se oli kylmä ja kova, kuin kivi.
    »Sinä taas olet yhtä hölmö kuin ennenkin», Edwardin nauru helähti hämärässä. »Et luota vaistoisi.»
    Edward sipaisi uudelleen poskeani kädellään ja veti minut lähelleen. Hänen huumaavalta tuoksuva hengityksensä sai minut häkeltymään.
    »Oletko se todella sinä?» kuiskasin ja silmieni kyynelmuurit purkautuivat. Painauduin Edwardia vasten ja suljin silmäni.
    »Olen.»
    »Miksi sinä palasit?» kysyin nyyhkyttäen.
    »Haluatko, että lähden?» hän kysyi hämmentyneenä, ehkä hieman loukkaantuneenakin.
    »En, en todellakaan. Älä vain lähde.» Tarrauduin Edwardiin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja painoi huulensa hiuksiini.
    »Minulla oli sinua ikävä» hän kuiskasi.
    Hetken ajan pystyin näkemään meidät, Edwardin ja minut, nuorina Forksin lukion pihalla kaikkien katseiden suunnattuina meihin. Hetken ajan pystyin näkemään Charlien hymyilevän minulle ja hetken ajan pystyin tuntemaan olevani kotona. Edwardin sylissä.

~~

A/N2: Ja älkää valittako kappalejaosta, tässä on jo sellainen :P Se on vain tuollainen »kirjamainen» ^^ Aloin myös käyttämään noita »hanhensilmiä», eli näitä merkkejä (») heittomerkkien sijasta (: Ja nyt sitä kommenttia ^^
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: {samba} - 22.03.2009 13:21:26
oih.... surullinen... mä pillitän.
Ois siinä näinkin voinut käydä. Onneks ei käyny. Kiva nähdä rinnakkaistodellisuutta.
Kiitos.
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: SnowCherry - 22.03.2009 13:36:19
{samba}, kiitos kommentista! ^^
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: marru - 22.03.2009 13:37:05
Oi todella ihana ficci..itkin oikein kun luin tota..osaat todella hyvin kuvailla bellaa..
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: SnowCherry - 22.03.2009 14:21:45
marru, kiitoksia ihan mielettömästi, omasta mielestäni en oikein osannut kirjoittaa tätä ^^'' Mutta todella mukavaa kun pidit tästä, kiitos ♥

Annabelle, kiitos sullekin kommentista! Tosi kivaa että te ihmiset pidätte tästä :D ♥
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: LND - 22.03.2009 14:46:42
Jo ensimmäinen kappale sai ratkeamaan itkuun. Olen vieläkin ihan hysteerinen, hyvä ettei äiti ole kotona (ryntäisi tänne lohduttamaan  ::) ) .  Charliekin poissa  :'(
 Ja kun Edward tuli...  Luuletko että kykenen ikinä toipumaan tästä ficistä?

Lainaukset kirjasta oli loistavia. Mutta nyt pitää mennä, nenäliinat loppu.

Kiitos
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: SnowCherry - 22.03.2009 14:56:33
LND, kiitoksia ihan mielettömästi O_O ♥ Teidän kommentit on ihania, pikku Twilight-otukset, kiitoksia! (Mistä mä oikein keksin näitä hellittelynimiä? :'D) :D
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: Idiela Cullen - 22.03.2009 21:32:03
Surullista, yhyy!  :'( upeasti kirjoitettu ja onneksi Edward tuli Bellan luokse vielä uudelleen!

Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: Nuutti| - 23.03.2009 16:10:14
Surullista... </3333 Mä itken, ihan oikeasti. :' (

Aloin ihan hirveesti itkemään kun se edward tulikin takas. </'33

Aivan hirveen kaunis pätkä. <33
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: gisela - 23.03.2009 16:25:36
oikeesti miten sä oot osannu keksiä näin hyvän juonen? :oo
tää on paras twilight- ficci  jonka oon ikinä lukenut! ei todellakaan uskoisi että tää on sun toinen ficci !

tuli kyyneleet silmiin kun luin tätä. toivoisin todella paljon, että tulisi jatkoa mutta täähän on oneshot :( jatka ficcien kirjoittamista. IHANA!
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: Korsetti - 23.03.2009 18:03:20
Apua, ihana, surullinen, ankst :<


Mä itken, nii surullinen tää oli  :'(

Onneks ei käyny näin


En osaa sanoa muuta,
Korsetti
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: elendir - 23.03.2009 19:13:58
Tosi hyvin kirjoitettu ja ne lainaukset jotenki sopi siihen tosi hyvin:) ainut mikä häiritsi oli se, että tämä tuntui loppuvan vähän kesken...
Mutta muuten todella hyvä:)
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: Kuurankukka - 23.03.2009 19:32:38
Voih, minulle tuli tästä todella surullinen ja haikea olo.. Ehdin jo hetken pelätä, ettei Edward tulisikaan takaisin, mutta suureksi onnekseni niin kävi. Tää oli todella koskettava, ihana kerrassaan. Tätä olisi ehkä ihan hieman voinut jatkaa, mutta toisaalta tää loppui ihan hyvin näin. Lainaukset sopi oikein hyvin, tunnetta tuli lisää peliin :) Ehkä hieman lyhyt, mutta tätä ei millään uskoisi toiseksi ficiksi. Tönköjä kohtia ja virheitä en löytänyt, paitsi yhdeen lauseen alusta puuttui hanhensilmä. En osaa sanoa, mikä oli nätein tai paras kohta tässä, kaikki oli kaunista :) Kiitos paljon, tätä oli kiva lukea..
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: SnowCherry - 23.03.2009 20:12:14
Idiela Cullen, Suklaamurunen, Korsetti, kiitos teidän kommenteistanne! Ne piristivät päivääni, aivan mahtavaa että te pidätte tästä, koska omasta mielestäni tuntui, että tämä oli hieman tönkkö ^^
gisela, kiitoksia sullekin kommentistasi :D Tällainen juoni-idea putkahti mieleeni vaan kerran kun istuin koneella, ajattelin sen sitten kirjoittaa, koska en ollut törmännyt ficciin, jossa tällainen aihe olisi ollut. Ja paras lukemasi lukemasi Houkutus -ficci? O_O Vau, kiitoksia!
elendir, ihanaa että säkin pidit tästä (: Tuo kesken loppuminen häiritsee minuakin, mutta halusin julkaista tämän vaan äkkiä (pelkäsin että joku toinenkin kirjoittaa tästä aiheesta') ^^'. Olisin voinut panostaa tuohon loppuun hieman enemmän, anteeksi siitä!
Riiku, kiitoksia ihan hirmuisesti! Ihanaa kun saan liikutettua ihmisiä ^^ Hyvä ettei siellä näkynyt virheitäkään tai muutakaan "roskaa".
Kuurankukka, kiitos sullekin kommentista! Punastun ihan teidän kehumisista ;) Yritän etsiä tuon mainitsemasi virheen (sen, että »hanhensilmä» puuttuu) Ihanaa, että sinäkin pidit tästä (:

Ihan järkyttömän paljon upeaa palautetta, kiitos! :O Muistakaa, että kritiikkiäkin on kiva lukea, se auttaa minua parantamaan tekstiä. Tajusin juuri, että tällä foorumilla saa parasta ja eniten palautetta, mahtavaa! ;) ^^
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: empö - 30.06.2009 13:54:09
oli ihana, itkin myös :o
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: SabSab - 30.06.2009 16:43:39
Tää oli ihana, itkin tossa yhes kohtaa<3 Kiitos täst<3
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: Liinalotta - 30.06.2009 18:25:49
Ihana. En itkenyt, mutta teksti liikutti.
Yhden virheen löysin ( tai no virheen ja virheen, väärä sana. ), mutta kadotin sen.
Kiitos tästä.
Toi loppu oli just kohdalleen. Siis lukijoille jää kysymyksiä mitä sen jälkeen tapahtuu yms. :D
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: Amanecer - 30.06.2009 19:19:19
Oi, aivan liian ihana. Melkein kyyneleet pulpahtivat pintaan täälläkin. Mutta vain melkein, vaikka uskomattoman surullinen olikin. Vetää hiljaiseksi.

Yksi virhe taisi löytyä, ähh, hetkinen... Hahaa! Löytyipäs! Ihme, ettei kukaan muu ole huomannut tätä.

Lainaus
Sama, jo nyt ränsistynyt postilaatikko nökötti tien vieressä ja sama metsä näytti tien toisella yhtä vihreältä kuin vuosikymmeniä sitten.
...tien toisella puolella(/laidalla) yhtä virhreältä kuin vuosikymmeniä sitten. Varmaan jotain tuollaista on pitänyt kirjoittaa, mutta yksi sana on jäänyt uupumaan? :)

- Amanecer

Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: Sini(tiainen) - 30.06.2009 21:07:58
Minä(kin) itken täällä. Sairaan ihana ja surullinen. :'(
Ei nyt pysty kommentoimaan ei tuu mitään järkevää...paitsi että tää on ihana(sanoinko mä sen jo? :-*)
Otsikko: Vs: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan [sallittu, oneshot]
Kirjoitti: minnamoi - 14.03.2010 11:03:21
Ihana ja surullinen! <3 Tykkään sun tavasta kirjottaa, se on nii sellast aidon tuntusta, iha ku ois lukenu meyerin kirjaa! (siitä tuliki mieleen et olit jo tohon ficin tietoihin kirjottau nimen väärin 'Stephanie Meyer' vaikka se on Stephenie... Ja sitte sen pianokohan lainauksesta puuttu esmen repliikist yks 'lainausmerkki'... :) mutta muita virheitä en huomannu! Aivan ihana oli, ja tykkäsin tosta lopusta ku Edward tuli takasin, en vaa osaa kuvitella niit 'erikseen'

minnamoi♥