Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Belsissa - 14.03.2009 14:42:46
-
// Alaotsikko: Epilogi ilmestynyt!
Title: Valot
Author: Belsissa
Genre: Romance, Drama, Fluff
Pairing: Draco/Astoria, Daphne/Harry
Rating: K-11
Summary: I have dreamt of a place for you and I
No one knows who we are there
All I want is to give my life only to you
I've dreamt so long I cannot dream anymore
Let's run away, I'll take you there
We're leaving here tonight
There's no need to tell anyone
They'd only hold us down
So by the morning light
We'll be half way to anywhere
Where love is more than just your name
Forget this life
Come with me
Don't look back you're safe now
Unlock your heart
Drop your guard
No one's left to stop you -Evanescence: Anywhere
Disclaimer: Hahmot, paikat ym, jotka tunnistatte Rowlingin aikaansaannokseksi, kuuluvat hänelle. Juoni ja muut hahmot ovat omiani. Summary Evanescencen tekstiä.
Warnings: Hahmon kuolema, sisältää kliseitä. Seksiin pakottaminen.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Valot, ne pienet kuolettavan vaaralliset tikarit seurasivat minua tässä tiheässä, painavassa mustuudessa.
Juoksin henkeni edestä, mutta pienet, ilkeät kädet kiskoivat minua kohti valoja, joiden tykö en halunnut.
En halunnut sokeutua.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
1. luku
Tunsin rajun nykäisyn vartalossani, kun säpsähdin hereille valoisana lauantaiaamuna keskellä joululomaa.
Nykäyksien järkeen seurasi aina kipu, loputon tuska, joka tunkeutui jokaiseen soluuni. Kukaan ei koskaan ollut langettanut minuun kidutuskirousta, mutta uskon ettei se voi olla kovinkaan paljon pahempaa, kuin oma toistuva kipuni.
Enkä ollut tälläkään kerralla väärässä. Vain muutaman vaivaisen, odotuksentäyteisen sekunnin jälkeen kehoni käytti sanoinkuvaamaton tuska. Keskityin tuijottamaan yöpöydälläni kukkivia hempeänvärisiä orkideoja. Ne omasivat vahvat, tummanvioletit terälehdet ja taipuisan varren.
Tuska ei kuitenkaan koskaan häivy, ei, vaikka miten keskittäisin ajatukseni kauniisiin orkideoihini, se vain muunsi muotoaan.
Lopulta kipu vaihtui turtumukseen, jota seuraisi seuraavan yön kauhunhetkiin asti, kunnes valot taas syttyisivät.
Nousin sängyltäni ylös, ihmetellen, että olin ylipäätänsä enää elossa. Luulisi kenen tahansa luovuttaneen jo. Olisi täysin ymmärrettävää, että hento, nuori nainen antaisi periksi. Kukaan ei voinut vaatia minua elämään helvetillistä, ennalta määrättyä elämääni.
Tiedän olevani sangen kiittämätön. Elämänihän oli jo valmiiksi turvattua, vanhempani jättäisivät minulle koko huomattavan omaisuutensa kuoltuaan. En koskaan itse joutuisi alentumaan tekemään töitä. Kuten vanhempani sanoivat, työnteko oli rahvaan tehtävä.
Minun, puhdasverisen Astoria Greengrassin tehtävä olisi naida rikas, tunnettu puhdasverinen mies ja synnyttää suvulleni viehättävä perijä.
Ei minulla ollut mitään rikkauttani vastaan, ei edes vanhempieni ärsyttäviä, selkään puukottavia ja juonittelevia ystäviä. Ei edes sitä, että suurimman osan kotona viettämästäni ajasta jouduin viettämään salaten todelliset tunteeni, sillä olisi epäsopivaa ja sangen moukkamaista osoittaa tärkeiden henkilöiden aatteista eroavia mielipiteitä, varsinkin, jos sattui olemaan nainen.
Ainut osa elämästäni, jonka vuoksi kärsin, oli rakkauden puute.
Vanhemmillani ei koskaan ollut aikaa minulle, vaikka he eivät edes käyneet töissä. Heillä oli vain kamala kiire käydä erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Pöllöt toivat isälleni lähes päivittäin jonkinlaisia kutsuja, puoliakaan niiden lähettäjistä mies ei edes muistanut. Isän mielestä perheemme on ylläpidettävä vaivalla saatua mainetta.
Niin, ja millä vaivalla? Sillä, että hän lahjoitti muutamia tuhansia kaljuunoita vuosittain jollekin säätiölle.
Säpsähdin, kun ystäväni Charlotte Gabourie asteli yllättäen sisään makuusalin oviaukosta.
”Vieläkö sinä täällä olet? Taisit nukkua aika pitkään?” hän naurahti.
”Hmph.”
”Nousitko väärällä jalalla?”
”Pääni tuntuu olevan tulessa.”
”Ainahan voit käydä Matami Pomfreyn luona. Saat hetkessä helpotuksen vaivaasi.”
”Tuo kuulosti surkealta mainoslauseelta”, tuhahdin.
”No jaa. Tulisitko kanssani aamiaiselle? En haluaisi mennä yksin”, Charlotte pyysi kallistaen hieman päätään ja väläyttäen kasvoilleen vastustamattoman hymyn.
”Kuinka vain”, totesin kohauttaen olkiani.
”Kuulitko muuten jo, että Harry Potter ja Ginny Weasley ovat yhdessä?” tyttö kysyi lähes innosta vavisten kävellessämme kohti Suurta salia.
”Minua ei pahemmin kiinnosta Potterin ja hänen verenpetturihuoransa yksityisasiat.”
”Kuvittele! Luulisi, että Potterilla olisi hieman parempi maku! Tai siis onhan hän kuitenkin Harry Potter! Saisi kenet tahansa, onhan hän sentään kuuluisa!” Charlotte päivitteli kävellen melkein muutamaa neljäsluokkalaista korpinkynttä päin.
Niinpä niin, siinä se taas tuli. Tietäisipä Charlotte, että eivät edes kaikista rikkaimmat ja kuuluisimmat voi saada kaikkea mitä haluavat, itse asiassa eivät varsinkaan he.
”Minun mielestäni pojassa ei ole mitään erikoista. Jos ei oteta mukaan sitä naurettavaa arpea keskellä otsaa.”
”Oikeastaan se on aika kiehtova!”
”Siinä pojassa ei ole mitään kiehtovaa.”
”Harvinaisen hyvin sanottu, Greengrass!” huudahti tyttö takanani.
Se oli Pansy Parkinson ystävineen, jotka nyökyttelivät hyväksyvästi tytön sanoille.
Kiitin tyttöä viileästi.
”Tämä on varmaan miljoonas kerta, kun sanon tämän, mutta mielestäni Potterin kaltaiset ihmiset pitäisi saman tien kärrätä Pyhään Mungoon.”
”No jaa, tuo nyt oli ehkä hieman liioittelua”, huomautin.
”Ei suinkaan, Pansy on aivan oikeassa. Potter on yksinkertaisesti hullu, ehkä jopa vaarallinen.”
Joukkoomme Suuren salin eteen oli liittynyt nyt myös Draco Malfoy ja hänen järkälemäiset ystävänsä, vai sanoisinko mieluummin henkivartijansa.
”En kiellä, etteikö hän olisi epämiellyttävä, mutta ei hän kai sentään hullu ole.”
”En olisi siitä niin varma”, Malfoy totesi ja heilautti samalla hiuksiaan tavalla, joka sai puolet käytävän tytöistä kuolaamaan.
Minua oksetti.
Pojan perhe oli yhtälailla yksi uskomattoman rikkaista ja tunnetuista puhdasverisistä perheistä, kuin meidän perheemme. Se ei kuitenkaan ollut ainut ässä hänen kaapunsa hihassa. Malfoy oli myös todella.. kaunis. Käytän yleensä miehestä mieluummin sanaa komea, tai hyvännäköinen, mutta kumpikaan niistä ei oikeastaan sovi Dracon siroon olemukseen, hänen platinanvaaleisiin, kiiltäviin hiuksiinsa, terävään nenäänsä tai teräksenharmaisiin, sielun lävistäviin silmiinsä.
Mitä minä ajattelinkaan? En todellakaan halunnut vajota Pansy Parkinsonin tasolle.
”Voisimmeko kenties puhua jostakin hieman miellyttävämmästä?”
”Sopii mainiosti. Tiesittekö, että isäni valittiin takaisin koulun johtokuntaan?”
”Fantastista”, Pansy sirkutti.
”Miksi hänet oikeastaan heitettiin sieltä ulos?” töksäytin.
Draco Malfoy kurtisti kulmiaan, mutta ennen kuin hän kerkesi vastata kysymykseeni mitään, Charlotte olikin yllättäen avannut suunsa.
”Älä välitä hänestä, Draco. Astorialla on tänään huono päivä.”
”Näköjään”, poika totesi katsoen minua närkästyneenä.
”En minä –”
”Ala tulla, minulla on nälkä!” Charlotte huudahti sanojeni päälle, vetäisten minut kauemmas muista luihuisista.
”Miksi sinä noin teit?” kysyin närkästyneesti.
”Et halua suututtaa Draco Malfoyta.”
”Enkö minä saa kysyä, miksi hänen isänsä ei ollut pätevä hoitamaan virkaansa?”
”Et. Älä sano hänelle mitään, joka vähänkään kyseenalaistaa hänen tai hänen perheensä asemaa.”
”Miksi en sanoisi?”
”Koska et halua hänestä vihollistasi.”
”Aivan sama, ei hän minulle mitään merkitse.”
”Ole kiltti, Astoria. Yritä niellä ylpeytesi edes hänen seurassaan, minun vuokseni.”
”No hyvä on sitten.”
Charlotte ei todellakaan ollut läheisistään huolehtivaa tyyppiä, tiesin hänen vain pelkäävän oman kunniansa puolesta.
Minua ärsytti Malfoyn ylimielinen käytös, mutta toisaalta, olisiko siitä haittaa, jos olisin kerrankin hiljaa omista mielipiteistäni?
Tunsin jonkun tarkkailevan minua istuessani luihuisten pöytään. Annoin katseeni vaeltaa salissa ja lopulta katseeni osui Draco Malfoyhin, joka yllätyksekseni tuijotti minua.
Katsahdin poikaa kysyvästi, jolloin tämä käännähti sanomaan Pansylle jotakin. Parkinson nyökkäsi.
Jo toinen yllätys samana aamuna, blondi nousi ylös penkiltä ja käveli suoraan kohti minua.
”Tuleeko Malfoy tänne?” Charlotte henkäisi, vihreät silmät laajeten hämmästyksestä.
”Siltä näyttää”, tuhahdin siirtäen katseeni pastakulhoon, josta kauhoin ruokaa lautaselleni.
”Saako tähän istua?” kysyi viileä ääni.
”Mikäs siinä”, mutisin.
Draco Malfoy istahti toiselle puolelle pöytää, minua vastapäätä. Hänen harmaat silmät tutkivat minua tarkkaavaisesti, kuin etsien minusta jotain, johon tarttua kiinni.
”Etkö sinä ole se Greengrassin tyttö?”
”Sepä se.”
”Minun isäni tuntee sinun isäsi.”
”Tiedän.”
”Sinä varmaankin tiedät kuka minä olen”, blondi enemmänkin totesi, kuin kysyi.
Mieleni teki vastata, että mistä hän sellaista päätteli. Luuliko hän kenties olevan jotain enemmän kuin muut, vain sillä perusteella, että sattui olemaan Malfoy?
Draco ei kuitenkaan ollut yhtään enempää, kuin minäkään. Poika olisi yhtä lailla sidottu kulkemaan ennalta suunniteltua polkua, kuten minäkin. Sekö hänestä oli ylpeyden aihe?
Tyydyin kuitenkin vain nyökkäämään hänen sanoilleen.
”Niin arvelinkin. Kuinka vanha sinä olet?”
”Viisitoista”, kerroin,
”entä sinä?” lisäsin kohteliaasti, etten vaikuttaisi aivan barbaariselta.
”Seitsemäntoista.”
Charlotte istui paikallaan, seuraten keskusteluamme lumoutuneena. Hän oli niin haltioitunut vierellään istuvasta blondista, ettei huomannut, vaikka puolet hänen suuhunsa kauhomasta pastasta tipahti takaisin lautaselle. Tytön onneksi poika oli keskittänyt huomionsa minuun.
”Tuntini alkaa pian. Voisimmeko jatkaa keskusteluamme myöhemmin?” Malfoy kysyi.
”Miksi?”
Sitä sanaa Draco ei ollut selvästikään odottanut. Pojan mielistelevä, imelä hymy valahti kasvoilta ja vaihtui tyrmistykseen.
Sitä ei kestänyt kuitenkaan, kuin muutamia sekunteja. Pian Malfoyn kasvoille nousi taas ylimielinen virne.
”Minusta tuntuu, että meillä voi olla paljonkin yhteistä. Käykö seitsemältä huispauskentän edustalla?”
”En huomannut vastanneeni myöntävästi edelliseen kysymykseen.”
”Siinä tapauksessa odotan edelleen vastaustasi.”
”Saatan ilmaantua, mutta en lupaa mitään.”
Poika nyökkäsi hymyillen itsevarmasti ja käänsi selkänsä minulle, lähtien astelemaan Pansya ja niitä gorillakavereitaan kohden.
Olin ehtinyt jo unohtaa säryn päässäni, mutta nyt se palasi entistä kovempana, kuin minua hakattaisiin nuijalla päähän.
Mitäköhän ihmettä tästä tulisi seuraamaan?
-------------------------------------------------------------------------------------
A/N: Tällainen tuli sitten väsättyä. Jatkoa tulee, jos sitä toivotaan. Kommentit ovat tervetulleita ja toivottuja. Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti.
:)
-
Aluksi kiinnostuin otsikosta, sitten meinasin jättää kokonaan lukematta parituksen vuoksi. En nimittäin ole kovinkaan kiinnostunut Astoriasta, mutta tämä ficci muutti kokonaan mieleni. Onneksi luin, sillä tämähän on loistava! Odotan innolla jatkoa, tämä on ensimmäinen jatkoficci noin miljoonaan vuoteen josta todella kiinnostun :o Onnistuit todella vangitsemaan mielenkiintoni.
Ainoa virhe, jonka bongailin(tästähän on tulossa ihan harrastus minulle ;D):
Enkä ollut tälläkään keralla väärässä.
Kerralla, olettaisin.
Muttamutta, en keksi mitä sanoa. Todella toivon jatkoa ja pidin oikein paljon. Kiitos.
~ shira
-
shira: Arvelin itsekin, että tämän ficin lukijamäärä voisi jäädä erittäin alhaiseksi parituksen vuoksi, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tämän. :) Hyvä, että huomasit virheen, korjaan sen!
Ja kiitos paljon kommentistasi, olen otettu! :)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
2. luku
Kello alkoi lähestyä seitsemää, joten minun oli vähitellen päätettävä, olisinko menossa tapaamiseen Draco Malfoyn kanssa, vaiko en?
Ei niin, että hän olisi minua juurikaan kiinnostanut. Vaikka poika oli minua kaksi vuotta vanhempi, hän oli aivan kakara henkiseltä tasoltaan. Tosin varmaankin juuri sellainen mies, jonka isä ja äiti minulle kelpuuttaisivat. Jos ehdottaisin heille esimerkiksi Seamus Finnigania, joka on puoliverinen, avioliitto ei olisi tullut kysymykseenkään.
Ehkä minun kuitenkin kannattaisi lähteä. Entä jos poika kertoisi vanhemmilleen ja nämä minun vanhemmilleni? Saisin kuulla pitkät saarnat käytöstavoista ja hyvän mahdollisuuden hukkaan heittämisestä.
Niinpä lähdin väsyneenä löntystämään kohti kenttää.
Minkäköhän ihmeen takia Draco edes halusi nähdä minut? Mikä oli syy siihen, että hän alentui tuhlaamaan aikaansa itseään kahta vuotta nuoremman tytön kanssa, jota tuskin tuntee?
Ulkoilma oli puhtaan raikas ja se tuntui piristävän minua hieman. Aurinko oli alkanut jo hiljalleen laskea puiden taakse.
Noin kymmenen metrin etäisyydellä minusta seisoi poika, jonka hiuksista se vielä pyrki heijastamaan valoa maailmaan. Miksi tuon ulkonäön alla ei voinut olla mitään kiinnostavaa?
”Hei Greengrass, päätit sittenkin tulla!”
”No niinpä näkyy”, ivailin.
”Et vaikuta oikein innostuneelta.”
”Kuule, tapaamisesi voi olla Pansy Parkinsonin elämän kohokohtia, muttei minun.”
”Jos sinua ei kiinnostanut tulla, niin mitä sinä täällä teet?” poika kysyi, muttei minkäänlaista syytöstä äänessään.
”No mitäköhän olisi tapahtunut, jos en olisi tullut? Muutaman päivän päästä olisi tullut sellainen kiva, pieni punainen kirje postissa.”
”Äsh.. Olemme päässeet jo tuon vaiheen yli aikoja sitten. Emme ole enää lapsia ja kerro jokaisesta elämämme pikkuasiasta vanhemmillemme.”
Nuo sanat tulivat minulle yllätyksenä. Eikö Malfoy aina painottanut sitä, miten mahtava hänen isänsä on ja miten tämä voi vaikuttaa poikansa elämän pieniinkin epäkohtiin?
”Mutta sinun isäsihän–”
”Miten minun isäni tähän liittyy? Luuletko, että laitan hänet selvittämään minun ihmissuhdekuvioitani? Arvelin, ettei kuvasi minusta olisi mikään maailman paras, mutta en sentään ajatellut, että se noin huono olisi.”
”Taisin olla hieman väärässä sinun suhteesi.”
”Taisit olla hieman väärässä?”
”Minä en muuta helposti kuvaani ihmisistä.”
”Tuo on tyhmää.”
”Antaisitko sinä itse Potterille mahdollisuuden?”
”Minä tunnen Potterin!”
”Ei, et sinä tunne häntä. Sinä vain olet luonut pojasta kuvan sen perusteella, mitä näet.”
”No jaa, tuohan todistaa vain sen, että sinun kannattaisi antaa minulle mahdollisuus!”
”Eikö sinunkin kannattaisi antaa Potterille mahdollisuus?” ivailin.
”Älä viitsi. Isäni varmaan riemastuisi.”
”Siinä olet varmasti oikeassa. Miksi sinä ylipäätänsä haluaisit tutustua minuun?”
”Onko sillä väliä?” poika tiuskaisi.
”On sillä”, totesin viileästi.
”Olenko sanonut, että haluan välttämättä tutustua sinuun?”
”Miksi muuten olisin täällä?”
”Mennäänkö istumaan vähän matkan päähän? En haluaisi jumittua tähän koko illaksi.”
”Mennään vain.”
Astelimme muutaman metrin päähän, suuren hopeapajun alle. Sen runko oli tumma, sekä jykevä ja paju omasi hopeanhohtoiset, auringon viimesäteissä Dracon hiuksien tapaan kimaltelevat lehdet.
Pojan yllättävä puheenaiheen vaihtaminen oli saanut minut ymmälleen. Nyt minua kiinnosti entistä enemmän, mikä hänet sai viettämään aikaansa minun kanssani. Mikä voisi olla niin pahaa, ettei hän voinut sanoa sitä ääneen?
”Mitä perheellesi kuuluu?” poika kysyi yllättäen.
”Ihan sitä tavallista. Entä omallesi?”
”Kuten kerroin, isäni pääsi takaisin koulun johtokuntaan.”
”Minkä takia hänet oikeastaan erotettiin sieltä?” kysyin tällä kertaa aivan ystävälliseen sävyyn.
”Sinä et ole kovin hienotunteinen”, poika naurahti.
”Tietyssä seurassa olen.”
”Ymmärrän. Tuskin voit vanhempiesi vieraille pahemmin aukoa päätäsi.”
”No en todellakaan! En halua edes tietää, mitä siitä seuraisi.”
”Joskus voisi olla hupaisaa todeta jollekin, muka-niin-viisaalle keksijälle, että hänen uusin tuliterä keksintönsä on täyttä roskaa.”
”Hupaisaa? Ehkäpä, mutta seuraukset olisivat kaikkea muuta kuin hupaisat!”
”En voi väittää vastaan”, Malfoy naurahti.
”Jätit muuten vastaamatta kysymykseeni!”
”Minä jo kerkesin toivoa, että unohdit sen.”
”Oliko syy sitten arkaluontoinen?”
”No ei oikeastaan, isä erotettiin vain Dumbledoren höpinöiden takia.”
”Niinpä tietenkin.”
”En ymmärrä miten se vanha hullu on päässyt koulun rehtoriksi!”
”Hän on erittäin viisas tarvittaessa, mutta kyllä hän hullukin on, en kiellä sitä.”
Ajattelin, että Draco saattaisi olla närkästynyt siitä, kun puolustin Dumbledorea, olin erimieltä hänen kanssaan, mutta ei; poika hymyili.
”Onko sinulla jo avioliitto tiedossa?” blondi kysyi.
”Ei, ovat vanhempani minulle ehdotelleet ties ketä, mutta kieltäydyn tarjouksista niin pitkään, kun vain on mahdollista.”
”Oletko varma, että se on viisasta? Parhaat viedään ensin.”
”Haluan rakkausavioliiton.”
”Ymmärrän, se vain on meidän kaltaisillemme erittäin epätodennäköinen vaihtoehto.”
”Ei välttämättä, elämä voi yllättää.”
”Toivottavasti.”
”Sinun avioliittosi on varmaankin jo sovittu?”
”Omalta osaltani ei, mutta vanhempani olettavat minun naivan Pansy Parkinsonin.”
”Ei mitenkään yllättävää”, naurahdin.
”Hmph. Minä en tiedä, haluanko häntä.”
”Kuinka niin?”
”Haluan vaimon, jolla on omat aivot ja mielipiteet.”
”Oletko varma, että haluat kertoa tuon juuri minulle? Pansy suuttuu varmasti jos kuulee.”
”No, minähän kerroin jo, ei sanojaan voi vetää takaisin”, Draco naurahti.
”Totta.”
”Ethän sinä kerro hänelle?” poika lisäsi vakavoituen.
”Ei minulla ole mitään syytä kertoa, joten en.”
”Kiitos. Siitä ei olisi seurannut mitään hyvää.”
”Ymmärrän täydellisesti.”
Dracon katse harhaili huispauskentän suuntaan. Olin kyllä huomannut pojan pitävän huispauksesta. Hän nimittäin oli tupamme joukkueen etsijä.
”Pidätkö sinä lentämisestä?” poika kysyi.
”Vanhempani sanovat, että naisille löytyy hienovaraisempiakin tapoja liikkua.”
”Väitätkö, ettet koskaan ole lentänyt?”
”En ole, sanoinhan, että vanhempani kieltävät sen.”
”Et sinä ole kovin kohtelias koulussa, vaikka vanhempasi varmasti vannottavat sinua olemaan, ainakin oikeille ihmisille.”
”Niin, totta. En ole tullut ajatelleeksi tuota.”
”Haluaisitko sinä kokeilla lentämistä?”
”Totta kai.”
”Minä voisin opettaa sinua.”
Ensimmäinen reaktioni oli halu kieltäytyä, mutta sitten aloin miettiä: miksi en suostuisi? Ei Malfoy ollut niin paha tapaus, kun olin ajatellut ja kaikenlisäksi olin aina halunnut oppia lentämään luudalla. Elämästäni olivat ilot aika vähissä, joten ehkä tämä voisi tehdä hyvääkin.
”Oletko tosissasi?”
”Totta kai.”
”Mikäs siinä. Kunhan et puhu vanhemmilleni.”
”Ei minulla ole mitään syytä puhua”, poika totesi virnistäen.
”Sovitaanko vaikka perjantaisin klo 18?” ehdotin.
”Sopii hyvin.”
En kysynyt, miksi poika halusi opettaa minulle lentämistä, sillä minusta tuntui, että se oli yksi niistä kysymyksistä, jotka saivat hänet hermostumaan.
Vaihdoimme puheenaiheen Tylypahkan opettajiin ja oppilaisiin. Minulle selvisi, että Draco ei tosissaan pidä oikein kenestäkään, tai ainakin hän on kärkäs arvostelemaan muita.
”Millainen minä mielestäsi olen?” kysyin naurahtaen juuri, kun poika oli päässyt haukkumasta Hermione Grangeria.
”Sinäkö? Olet aika kärkäs arvostelemaan ihmisiä ja käsittääkseni taidat luulla olevasi hieman enemmän, mitä todellisuudessa olet.”
”Anteeksi mitä? Puhuitko itsestäsi?” henkäisin, mutta oikeastaan huvittuneena.
”Pidätkö sinä minua tuollaisena?”
”Kysytkin vielä!”
Dracon ilme antoi ymmärtää, ettei hän oikein osannut päättää, ollako huvittunut vai ärtynyt. Ilme oli niin koomisen näköinen, etten saanut pidätettyä hillitöntä naurukohtausta, eikä nähtävästi Dracokaan enää sen jälkeen, kun minä aloitin hihittämisen. Kohtauksemme vain pitkittyi ja pitkittyi, eikä sille tuntunut tulevan loppua ollenkaan. Jos joku olisi nähnyt meidät nyt, hän epäilisi meidän menettäneen järkemme.
Hetkinen! Miksei pihalla ollut ketään? Ja miksi siellä oli niin pimeää?
Ymmärsin katsoa kelloa ranteessani, jolloin sydämeni tuntui pomppaavan kurkkuun. Se oli jo reilusti yli puolenyön. Oppilaiden olisi kuulunut olla tuvissaan nukkumassa jo muutama tunti sitten! Nyt käytävillä vartioisi Voro kissansa Norriskan kanssa, sekä räyhähenki Riesu, joka rakasti käräytellä oppilaita yöllisiltä reissuiltaan.
”Draco! Kello on jo yli kaksitoista!”
”Todellako?”
”Meidän olisi pitänyt olla oleskeluhuoneessamme jo aikoja sitten!”
”Olet oikeassa. Lähdetään.”
”Miten pääsemme Voron ja muiden ohi?”
”Ei se ole kovin vaikeaa. Ei hän voi kaikkialla olla. Riesu yleensä kolistelee jossain päin ylempiä kerroksia tähän aikaan ja mies on sen perässä. Kissaan saatamme kyllä törmätä. Kai sinä olet nopea juoksemaan?”
”Tarvittaessa olen.”
”Mahtavaa, sitten meillä ei ole ongelmaa.”
”Tunnut tietävän aika tarkasti vahtimestarin yölliset liikkeet.”
”Kokemusta on.”
”No, en pistä sitä pahakseni.”
Pujahdimme linnan ovista sisään mahdollisimman äänettömästi, kuunnellen mahdollisia askeleita läheltämme. Niitä ei kuitenkaan kuulunut, joten saatoimme huokaista helpotuksesta.
Malfoy hoiti etenemisen todella huolellisesti. Pysähdyimme aina jokaisen nurkan luokse, tarkistaaksemme, ettei sen takaa tulisi ketään.
Kun pääsimme viimeisiin portaisiin ennen oleskeluhuonetta, saatoimme jälleen huokaista helpotuksesta, olimme selvinneet.
Purskahdimme molemmat jälleen nauruun, se oli kevyttä, helpottunutta ja hieman epäuskoistakin naurua.
”Nähtävästi me sitten selvisimme”, totesin.
”Tietysti selvisimme! Ei tämä ole ensimmäinen kertani linnan öisillä käytävillä!”
”…mutta uskon, että professori Kalkaros pitää huolta, että se jää viimeiseksi.”
Vereni seisahtui kuullessani tutun, aavistuksen käheän äänen suoraan edestäni. Oleskeluhuoneen ovella seisoi rähjäisen näköinen vahtimestari, vierellään uskollinen kissansa.
Mies virnisti vahingoniloisesti paljastaen keltaiset hampaansa.
”Aivan niin, leikki loppui. Jäitte kiinni.”
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
A/N: Olen miettinyt, että voisin kirjoitaa jotkut osat tästä Dracon kannalta, jos kommentoitte, niin voisitte esittää mielipiteenne siitä mahdollisuudesta. :) Pääasiassa kirjoitan kuitenkin Astorian kannalta, sillä koko ficin idea oikeastaan kiinnittyy hänen tuntemuksiinsa, mutta en paljasta etukäteen liikaa ;) Toivottavasti piditte tästä osasta!
Keskityin nyt enemmän Dracon ja Astorian kanssakäymiseen, kun Astorian tunteisiin, seuraavasta osasta tulossa enemmän tunnepitoinen.
-
tämä on todella loistava ficci! hyvin erikoinen verrattuna muihin varsinkin kun osa hamoista on keksitty kuten astoria. on myös todella hyvä että astoria ei pidä dracosta (ainakaan vielä eikö vain?!......:D) ja sitten he huomaavatkin että nauravat yhdessä! tämä on kyllä aivan ihana!!! <3
jatkoa!!!!!!
-
janitä: Kiitos oikein paljoa ja jatkoa laitan tulemaan aina, kun kerkeän ;) Eikä Astoria aivan itse ole keksitty, Rowlinghan hänet periaatteessa on keksinyt, minä vain rakennan tytölle tarinan ja luonteen :) Dracon ja Astorian välinen suhde kehittyy, tai sitten ei, sen tulette lukemaan seuraavista osista ;)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
3. luku
Sunnuntaina herätessäni jouduin jälleen käymään läpi sen joka-aamuisen, järkyttävän tapahtumasarjan. Sitä lukuun ottamatta, olin oikeastaan ihmeellisen hyvällä tuulella, olotilani oli jopa lähellä iloista.
Oli outoa, että olin iloinen aamuna, jota edeltävänä iltana olin jäänyt rysän päältä kiinni, vaellellessani yöllä käytävillä. Olimme Dracon kanssa joutuneet saman tien Kalkaroksen puhutteluun, eikä hän ollut lainkaan iloinen. Uskon tosin, että mies olisi paljon mieluummin jättänyt asian sikseen, kuin raahautunut puoliunessa keskellä yötä miettimään, mitä asialle täytyisi tehdä.
Olimme saaneet tunnin jälki-istuntoa, joka toteutettaisiin järjestellen professorin liemivarastoa kello yhdeksäntoista.
Luulisi siis, etten olisi kovinkaan iloinen joutuessani pölyiseen ja kaikin puolin erittäin saastaiseen kopperoon järjestelemään purkkeja, joissa oli ties mitä litkuja.
Kuitenkin, kaikesta huolimatta, oloni oli mainio verrattuna siihen, mitä se oli ollut aikaisimpina kuukausina. Uskoisin muutoksen johtuneen siitä, että olin pitkästä aikaa uhmannut sääntöjä ja tehnyt jotain repäisevää.
”Hyvää joulua, Astoria!” kailottivat Charlotte ja Matilda Packett sännätessään makuusaliin.
”Sitä samaa”, totesin unisesti.
”Oho, onpas sinulle tullut iso kasa lahjoja!” jälkimmäinen tytöistä hämmästeli.
En ollut muistanut koko joulupäivää, mutta totta tosiaan, sänkyni jalkopäähän oli ilmestynyt melkoinen kasa erikokoisia paketteja. Määrä ei ollut mikään yllätys, sillä sain vuosittain lahjoja kaiken maailman siskonkaimantädeiltäkin. Lisäksi vanhempani toimittivat minulle useita lahjoja joka joulu.
Huitaisin peittoni syrjään ja ojensin käteni kohti lahjoja.
Ensimmäinen lahja oli paketoitu smaragdinvihreällä paperilla, joka oli koristeltu Luihuisen vaakunoilla.
”Tuo on minun lahjani!” Charlotte kirkaisi.
Avasin varovaisesti kääreet, jolloin lahja paljastui kokonaisuudessaan.
Charlotte oli ostanut minulle yksinkertaisen hopeisen kaulanauhan, josta roikkui suuri smaragdi.
”Onko tämä.. aito?” kysyin ihmeissäni.
”Olet sinä saanut arvokkaampiakin lahjoja”, Charlotte totesi hämillään.
Se oli totta, vanhemmiltani sellainen lahja olisi ollut pieni, mutta ei Charlottelta. Tyttö nimittäin oli vain hieman keskitasoa rikkaammasta perheestä.
”Mistä sait rahat tähän?”
”Säästin”, tyttö selitti kohauttaen harteitaan.
”Mutta miksi?” hämmästelin.
”Halusin vain, että sinulla olisi jokin konkreettinen muisto minusta.”
”Miksi juuri nyt?”
”Minusta vain tuntui siltä. Eihän tässä enää ole montaa vuotta, kun lähdemme omille teillemme, lisäksi olisin varmaan käyttänyt rahat itse, jos en olisi ostanut sitä nyt.
”Olet kultainen”, huudahdin kiertäen käteni tytön ympärille.
”Mitäs täällä on meneillään?” Parkinson kiljaisi makuusalin oviaukosta.
”Ei mitään erikoista”, mutisin.
Olin ajatellut, että voisin ehkä viettää hetken kolmestaan ystävieni seurassa, mutta ei, Pansy Parkinsonin oli nähtävästi pakko tunkea mopsimaisen naamansa joka paikkaan.
”Haluatteko kuulla mitä minä sain lahjaksi?” Pansy kysyi innoissaan.
”Totta kai!” huudahti Charlotte, ehkä vähän liiankin innokkaasti.
Pansy alkoi luetella listaa kaikista niistä kalleuksista joihin hänen vanhempansa ja ystävänsä olivat rahaa tuhlanneet, enkä minä jaksanut kuulla moista kerskailua, vaan keskityin omiin lahjoihini.
Seuraavaksi avasin Matildan lahjan, joka käsitti kosmetiikkaa, joitakin arvokkaita koruja, sekä niille oman, mustalla nahkalla päällystetyn rasian. Vanhempani olivat ostaneet minulle muutamia kaapuja, sekä arki- että juhlakäyttöön, koruja ja uusia sivistäviä kirjoja. Mukana oli myös kirje jossa he mainitsivat, että paras lahja olisi vielä kotona ja että näkisin sen, kun tulisin käymään. Sain lisäksi lukuisia kaljuunoita, makeisia ja rihkamaa monelta muulta. Juuri sopivasti avattuani viimeisen lahjani, Pansy ehdotti, että voisimme lähteä oleskeluhuoneeseen muiden seuraan.
Mustilla nahkasohvilla istuikin jo Draco Malfoy, seuranaan Blaise Zabini.
Hän heilautti laiskasti kättään meihin päin, jonka jälkeen jatkoi jutteluaan Zabinin kanssa, he tuntuivat puhuvan huispauksesta.
Mitäköhän Draco oli eilisestä mieltä? Hän ei ollut juurikaan puhunut minulle liemimestarin saarnan jälkeen. Olikohan hän vihainen minulle? Olinko tehnyt jotakin väärin?
Samassa Pansy suunnistikin suoraan poikaa kohden.
”Hei Draco, mitä sinä sait lahjaksi? Kiitos muuten niistä ihanista korvakoruista, jotka lähetit!” tyttö hihkaisi.
”Enpä mitään erikoista.”
Ilmeestään päätellen Draco jätti korvakorut tahallaan huomiotta. Saatoin hyvin arvata, ettei hän suinkaan ollut lähettänyt niitä itse, vaan todennäköisemmin pojan äiti.
”Ulkona on aivan mahtava ilma ja meillähän on lupa lähteä Tylyahoonkin! Oletteko te tulossa?” tyttö jatkoi teennäisellä äänellään.
”Hmm.. Ajattelin, että se kävisi oikein mainiosti, minun täytyisi tavata vanhempanikin.”
”Mahtavaa! Mehän voisimme lähteä porukalla!”
”En oikein usko”, blondi totesi vilkaisten minua hieman epäröivästi.
”Kuinka niin?” Pansy ihmetteli.
”Ei mitenkään. Minun vain täytyy ostaa paljon kaikkea tylsää perustavaraa, enkä usko, että haluatte tulla mukaan”, Draco valehteli päin Pansyn naamaa.
”No mutta tulisitko sinä sen jälkeen vaikka Kolmeen luudanvarteen?”
”Ihan kuinka vain”, poika mutisi.
”Mahtavaa, nähdään neljältä vakiopöydässämme!”
Kahden maissa löysin itseni Pansyn ja muiden seurasta, matkalla kohti Tylyahoa. Alun perin olin ajatellut jäädä linnaan ja vetäytyä makuusaliin, mutta Charlotte oli pakottanut minut mukaan.
Olin kyllä vakuutellut hänelle, ettei minusta oli kovinkaan paljon iloa, sillä oloni oli suoraan sanottuna tyhjä. Aamun hyväntuulisuuteni oli vaihtunut tunnottomuuteen. En osannut enää päättää, olinko iloinen vai alakuloinen. Tuntui, kuin talven synkkyys olisi imenyt minusta kaiken inhimillisen, kuin puista roikkuvat, komeat jääpuikot olisivat pistelleen tikarienomaisesti tuntoni hajalle.
Minulta meni suurin osa tapahtumista aivan ohi, kun keskityin vain synkkiin mietteisiini ja horroksenomaiseen tilaani. Heräsin transsistani kuullessani tutun naurun takaani.
Hunajaherttuan ovilla seisoi pitkä, rubiininpunaiset hiukset omaava, kalpea tyttö, jolla oli ihmeellinen, oliivinvihreästä ruskeaan taittuva väri silmissään, kuten tytön äidilläkin, mutta tämä oli vaalea hiuksiltaan. Perheen isä oli ylväs olemukseltaan, mutta hieman pyöreähkö. Miehellä oli viivasuoranenä ja sinertävät silmät.
Minun perheeni.
”Anteeksi”, pahoittelin Pansylle, joka selitti jotakin uusimmasta Me Noitien numerosta ja raivasin itselleni tien perheeni luokse.
”Astoria rakas! Ihanaa nähdä sinua!” kiljaisi äitini sulkien minut syleilyynsä.
”Äh, anna olla, äiti”, mutisin.
”Pidithän lahjoistamme?”
”Totta kai.”
”Oletko varma, ettet halua mitään lisää?”
”Olen, täysin varma.”
”Sinä olet aivan kalpea, kuten siskosikin! Oletteko te aivan aliravittuja siellä koulussa?” äiti kauhisteli.
”Äiti, sinä olet aivan yhtä kalpea.”
”Ei, minä en –”
”Rauhoitu jo, Jeanne! Anna tytön hieman hengittää!” isäni naurahti kolkosti.
”Kiitos, isä.”
”Eipä kestä, tyttäreni.”
Äitini katsoi minua etsien selkeästi lisää jotakin, mistä ehkä voisi huomauttaa, mutta tyytyi sitten vain kuuntelemaan, kun hänen miehensä avasi jälleen suunsa.
”Itse asiassa on aivan mahtavaa, että olet nyt siinä. Olemme sopineet Malfoyden kanssa yhteisen päivällisen Sir Quarfordin ravintolaan.”
”Malfoyden?”
”Niin. Eikös Lucius Malfoyn poika ole teidän kanssanne samassa tuvassa?”
”Onpa hyvinkin ja Astoria on näyttänyt viihtyvän oikein mainiosti hänen seurassaan”, sisareni Daphne ivaili.
”Todellako?”, isäni uteli ja huomasin, kuinka jokin hänen silmissään syttyi.
”Äsh, Daphne vain kuvittelee.”
Se ärsyttävä tuike ei kuitenkaan kadonnut isäni silmistä yhtään mihinkään, vaan hän tuntui suunnittelevansa jo seuraavaa suurta sijoitustaan – nuoremman tyttärensä naittamista.
Daphnen isämme oli jo kunniallisesti naittanut Theodore Nottille, johon sisareni tyytyi aivan mainiosti. Hän ei nimittäin vaatinut mieheltä, kun hyvän sukunimen, suuren kasan omaisuutta ja kohtuullisen ulkonäön, kuten puhdasveristen naisten kuului.
Sir Quarfordin ravintolalla oli rahvaan keskuudessa sangen ikävä maine. Sinne nimittäin oli tarkka raja, niistä, ketkä pääsivät sisään. Ei riittänyt ainoastaan, että maksoi ruuista ja muusta ohjelmasta sievoisen summan, asiakkailla piti olla myös nimeä ja sitähän minun, sekä Dracon perheellä piisasi.
Ravintola oli ainakin yhtä korkea, kuin Tylypahkan Suuri Sali ja sen kattoa korostivat purppuraiset ruusut, sekä enkelit. Lähes kaikki huonekalut olivat kullattuja, ja tuolit vuorattu punaisella sametilla. Jokaiseen pöytään oli asetettu sekä punaisia, että kultaisia ruusuja.
”Herra Greengrass, saanko ohjata teidät pöytäänne?”
”Mielihyvin Christian.”
Malfoyt istuivatkin jo ylimielisen näköisenä eräässä nurkkaan sijoitetussa, hieman rauhallisemmassa pöydässä.
”Ihastuttavaa nähdä, Medwin, asettukaa vain pöytään”, Lucius Malfoy kehotti.
Istuuduttuamme äitini ja Narcissa Malfoy alkoivat saman tien puhua uusimmasta Me Noitien numerosta, miten se saattoikaan kiinnostaa kaikkia?
Sir Quarfordin lautasille saattoi tilata mitä vain ruokaa, vain toivomalla sen lautaselle, samaa käytäntöä toteutettiin välillä myös Tylypahkassa. Tilasin itselleni häränlihapihvin, vaikkei minulla oikeastaan edes ollut nälkä.
Isämmekin olivat jo syventyneet keskusteluun ministeriöstä ja talousasioista, ne olivat heidän lempipuheenaiheensa, siksi kai he yhdessä viihtyivätkin. Ainoa työksi luokiteltava asia mitä isä teki olikin ainainen sijoittaminen.
Lopulta pöydässä hiljaa olimmekin vain minä ja Draco.
Poika naputteli haarukallaan lautasta sen näköisenä, ettei hänelläkään tainnut olla kummoinen ruokahalu.
”Sinulla ei taida olla kovin nälkä”, hymähdin.
”Ei taida olla itselläsikään”, blondi huomautti.
”Ei pahemmin.”
”Meillä on illalla se jälki-istunto.”
”Niin on. Epämiellyttävää, eikö? Nyt on kuitenkin jouluaatto.”
”Totta puhut. Mitä vanhempasi sanoivat seikkailustasi?”
”Miten he muka siitä tietäisivät?”
”Et taida olla kovin kokenut sääntöjenrikkoja?”
”No en oikeastaan.”
”Jälki-istunnosta ilmoitetaan aina vanhemmille.”
”Oletko varma? Olisin luullut, että vanhempani olisivat jotenkin kommentoineet asiaa.”
”Eivät minunkaan vanhemmat ole kommentoineet.”
Mutta samassa Narcissa Malfoy käännähtikin meihin kauniit, vaaleat hiukset heilahtaen.
”Draco, monelta sinulla on se jälki-istunto?”
”Kello yhdeksäntoista.”
”Hupaisaa, Astorialla on omansa samaan aikaan”, äitini totesi.
”Äiti, itse asiassa se on sama jälki-istunto. Me olimme Dracon kanssa yhdessä siellä käytävillä.”
Saman tien tajusin, että sitä ei olisi kannattanut sanoa, sillä tiesin varsin hyvin, miltä moinen kuulosti. Isäni silmiin syttyi jälleen se sama palo, kun aikaisemmin päivälläkin, mutta hän ei ollut ainut, tällä kertaa myös Luciuksen silmät loistivat, kuin keksiessä erittäin hyvän idean.
”Onko Dracolla jo aviopuoliso?” isä uteli.
Siinä vaiheessa poikakin käsitti mistä on kyse, jonka takia hänen poskensa punehtuivat hieman. Tämä laski katseensa lautaseensa ja tutki pastaansa muka kovinkin kiinnostuneena.
”Ei, hänelle ei kelpaa kukaan. Yritimme pitkään ja aktiivisesti saada häntä kiinnostumaan Pansy Parkinsonista, mutta se ei tuottanut tulosta. Entäs onko Astorialla?”
”Hänen tilanteensa on samankaltainen, olemme yrittäneet vaikka mitä, mutta kukaan ei kelpaa.”
”Uskon, että saamme tämän ongelman ratkaistua”, Lucius Malfoy totesi hymyillen lipevästi.
”Minusta tuntuu, että minun on aika lähteä, on niin paljon läksyjä. Tuletko sinä Astoria?”
”Mielelläni”, totesin ja ponnahdin ylös helpottuneena syystä poistua.
Vanhempamme katsoivat meitä hieman hölmistyneinä, mutta nyökkäsivät sitten hyväksyvästi.
Päästyämme pois ravintolasta, käännyin kiittääkseni Dracoa.
”Kiitos, että pelastit meidät.”
”Ole hyvä vain, vaikken kyllä tehnyt sitä sinun vuoksesi.”
”Tiedän sen”, naurahdin.
”Tuo ei varmaankaan jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun joudumme kestämään vastaavaa.”
”Tuskin, ainakaan minun isäni tuntien.”
”Tai minun isäni.”
Kului vain hetki, kun olimme molemmat jo uppoutuneet omiin ajatuksiimme.
Tylyahon kylä oli sinä päivänä erittäin kaunis, kun söpöjen pienien kuppiloiden ja liikkeiden katoille oli kerääntynyt kasoittain lunta ja puiden oksat olivat jäätyneet, kuin sokerikuorrutteisiksi, ne muistuttivatkin paljon Hunajaherttuan jouluisia piparminttukaramelleja.
”Mihin haluat mennä?” Draco yllättäen kysyi.
”Anteeksi?”
”Mihin haluat mennä?”
”Ajattelitko sinä, että me menisimme yhdessä johonkin?”
”Joo, tai siis – En tarkoita mitään treffejä!”
”En minä luullutkaan, että tarkoitit..”
”Mutta toivoit.”
”Anteeksi mitä?” naurahdin.
”Sinä toivoit sitä”, poika totesi virnistäen.
”Ehkä sinä toivot, että minä olisin toivonut sitä!”
”Tuosta en kyllä saanut mitään tolkkua.”
”Äh, miten vain.”
”Minne sinä oikeastaan halusitkaan mennä?”
”En minä osaa päättää.”
”Mennäänkö jonnekin istumaan? Minusta tuntuu, että Pansy ja muut ovat jo Kolmessa Luudanvarressa, että ei mielellään sinne. Sianpää puolestaan on niin saastainen, ettei siellä kehtaisi edes olla. Jäljelle jää Matami Puddifoot.”
”Sekin on täynnä rakastuneita pareja.”
”Et ole tainnut käydä siellä, kuin ystävänpäiväisin?”
”En, mutta se riitti minulle.”
”Sinä yllätyt jos tulet.”
”En minä oikein tiedä..”
”Tule nyt!”
”No hyvä on sitten”, mutisin vastahakoisesti.
Matami Puddifootin kahvila oli juuri sellainen, pienehkö ja suloinen kuten muistinkin. Yllättäen siellä ei kuitenkaan nyt ollut sitä kammottavaa ihastuneiden teinien laumaa, kuin viimeksi. Sen sijaan siellä istui vain muutamia pieniä puuskupuheja, muutama kuudesluokkalainen luishuistyttö, sekä Potter ystävineen.
”Mahtavaa”, Draco mutisi.
Pöytiä oli nyt sen verran vähemmän, kun ystävänpäivänä, että jouduimme aika lähelle Potteria ja muita. Meidät nähdessään, sen Weasleyn pojan suu loksahti auki.
”Viitsisitkö olla kuolaamatta seuralaistani, Weasley?”
”En minä ole kiinnostunut sinun tyttöystävästäsi, älä pelkää, Malfoy.”
”Miksi sitten tuijotat häntä, kuin vähäjärkinen apina?”
”Ihmettelin vain, ettei se Parkinson enää roikukaan sinussa”, Weasley tuhahti.
Panin merkille, ettei Draco ollut vaivautunut korjaamaan pojan käsitystä siitä, että olisin Dracon tyttöystävä.
”Ihan pienenä vinkkinä, sinuna en hukkaisi aikaani tuohon.”
”En minä hukkaa aikaani häneen, sitä paitsi Draco ei ole poikaystäväni, käsitit väärin.”
”Kuinka vain? Voisitteko lähteä nyt pilaamasta ilmapiiriä?”
”Ainut ilmapiirin pilaaja täällä olet sinä, Weasley, ihme, että ne edes päästävät tuollaisia sisälle”, Draco tuhahti.
”Turpa kiinni, Malfoy!” Potter sihahti.
”Voi, totta kai Pyhän Potterin pitää puuttua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu.”
”Lopettakaa nyt!” huusi se kuraverinen, Granger.
”Sinä et anna minulle käskyjä, kuraverinen!”
”Vaikka olen jästisyntyinen, olen silti parempi kuin sinä! Muut tulevat päättämään sinun elämästäsi koko sen ajan, kun taas minä voin itse tehdä päätökseni!”
Grangerin sanat eivät tuntuneet vaikuttaneen Dracoon millään tavalla, mutta ne, täysin tarkoituksetta, sattuivat minuun.
Sydämeni täytti jälleen suunnaton kipu ja tunsin, kuinka keuhkoni painuivat kasaan. Kahvila alkoi pyöriä silmissäni aina vain lujempaa.
”Astoria, mikä sinulle tuli?” Draco kysyi säikähdyksen hiven äänessään.
”Ei mikään, minua vain hieman huimaa”, änkytin.
Salamannopeasti Draco veti läheisen tuolin viereensä ja ohjasi minut siihen.
”Hengitä ihan rauhallisesti, pistä pää jalkojesi väliin.”
”Älä hössötä! Kyllä minä pärjään, en vain halua liikaa huomiota kohtauksellani.”
Yllättäen poika tirskahti.
”No mitä?” tiuskaisin samalla, kun pyörryttävä tunne alkoi vähitellen tasaantua.
”Sinäkö et haluaisi huomiota?”
”En sillä, että saan jotain outoja kohtauksia oudoissa tilanteissa”, sihahdin.
Potter ja muut näyttivät hieman säikähtäneiltä, mutteivät kommentoineet tilannetta mitenkään. Se oli varmasti heillekin erittäin outo, mutta jos siitä piti jotain hyvää etsiä, niin ainakin kolmikko jätti meidät rauhaan.
Hetken päästä istuimme Dracon kanssa läheisessä pöydässä, edessämme höyryävä kuppi kahvilan ensiluokkalaista kaakaota. Poika pyöritteli lusikkaa kaakaossaan ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa.
Minä puolestani häpesin äskeistä kohtaustani. Miten ihmeessä minä saatoin käyttäytyä hullun tavoin vain sen takia, että Granger puki ajatukseni sanoiksi?
”Millainen olo sinulla on?” Draco yllättäen uteli.
”Ajatteletko sinä nyt, että saatan pyörtyä hetkenä minä hyvänsä?” ärähdin.
”Minä vain kysyin!”
”Anteeksi, olen pahoillani, mutta tuo äskeinen nolottaa minua kovin.”
”Ymmärrän sen kyllä. Varsinkin jos Potter ja muut kertovat siitä muille –”
”Oletpas sinä kannustava!”
”- mutta en kyllä usko sitä, sillä hehän ovat rohkelikoita.”
”Miten se siihen vaikuttaa?”
”No mieti nyt, rohkelikoiden hyveisiinhän kuuluu jalous, eikä ole kovin jaloa huudella tuollaista ympäriinsä.”
”Jaa-a. Saatat olla oikeassa.”
”Sinä vain mietit liikaa syitä ja seurauksia.”
”Eikö se ole ihan viisasta?”
”On, mutta ei aina tarvitse käyttäytyä niin viisaasti.”
”En minä voi käyttäytyä kuin kuka tahansa! Nolaisin sukuni totaalisesti!”
”Kuule, et sinä nolaa sukuasi kaikilla teoillasi ja sitä paitsi, onko se aina niin tarkkaa?”
”Anteeksi, mutta oletkohan sinä aivan oikea ihminen saarnaamaan kyseisestä asiasta?”
”Minäkö? Isänihän huomauttelee minulle harva se päivä, mikä epäonnistuja olen ja miten nolaan sukumme”, poika selitti, mutta läimäisi saman tien käden suulleen ja vaikeni.
”Se on varmasti kamalaa. Siksi pyrinkin pitämään kunniaa yllä”, totesin myötätuntoisesti.
”Minä vain vitsailin –”
”Älä viitsi Draco! Sinun on turha näytellä minulle. Kyllä minä tiedän millaista on elää puhdasverisessä perheessä, jossa on maine ylläpidettävänä!”
”Älä, Astoria. Me emme saa puhua perheistämme noin!”
”Tuo minua ärsyttää! Että me emme muka saisi sanoa mitään perheistämme ja suvustamme! Mittani alkaa vähitellen olla täysi!”
”Mutta –”
”Itsehän sinä juuri sanoit, ettei aina tarvitse toimia kunnian mukaan!
”Tarkoitin tuota sinun liioitteluasi. Et sinä nolaa sukuasi sillä, että sinua alkaa pyörryttää!”
Kohautin vain olkapäitäni ja esitin keskittyväni juomaani.
Mielestäni Malfoyn käytös oli todella uskomatonta ja idioottimaista. Miten hän kehtasikin ensin itse saarnata kunnian ylläpitämisen liioittelemisesta, kun sen jälkeen käyttäytyy noin?
”Kello alkaa olla neljä, meidän pitäisi mennä Pansyn ja muiden luokse.”
Vastaamatta mitään, otin takkini tuolini nojalta, potkaisten tuolin melkein kumoon.
Marssin pois kahvilasta edeltä, katseiden saattelemana ja Draco seurasi nolostuneena kannoillani.
”Oliko sinun aivan pakko järjestää tuollainen kohtaus?” poika kysyi astuessamme jäätävään ulkoilmaan.
”Mitä ihmeen väliä sillä on?” tiuskaisin.
”Sitä vain, että tuolla jos jollakin nolaat sukusi.”
”En halua kuulla enää yhtäkään asiaa, jolla nolaisin sukuni, varsinkaan sinun suustasi!”
”Oletko sinä vihainen minulle?”
”Olen”, totesin viileästi.
”Jaaha. Selvä.”
Astelimme molemmat yhtä tuohtuneina kohti Kolmea Luudanvartta sanomatta sanaakaan.
Tunteeni suorastaan säikäyttivät minut, en ollut pitkään aikaan tuntenut mitään näin voimakasta, en edes vihaa. Olin viimeisen vuoden aikana ollut kokoajan täysin neutraali, en ollut kyennyt tuntemaan kunnollista vihaa, enkä rakkautta. Nyt kaikki oli muuttunut ja se pelotti minua. Aivan, kuin olisin vajonnut takaisin uppiniskaisen kolmetoistavuotiaan tasolle.
Tönäisin pubin oven auki ja sen jouluinen tuoksu leijaili vastaani. Tuoksu oli erittäin miellyttävä, mutta nyt se vain ärsytti minua, aivan kuten kaikki iloiset ja joulumieliset ihmisetkin.
Huomasin Pansyn, Blaisen, Charlotten, Millicentin ja ne Dracon kaverit, Crabben ja Goylen eräässä nurkkapöydässä, jonne astelin määrätietoisin askelin.
”Tulitteko te Dracon kanssa yhtä matkaa?” Pansy kysyi närkästyneesti.
”Perheemme olivat yhteisellä lounaalla”, totesin, kuin se selittäisi kaiken.
”Jaahas.”
Draco harppoi pöytäämme ja istahti Pansyn viereen sanaakaan sanomatta. Hänen perässään saapui matami Rosmerta.
”Mitäs nuorille?” nainen huikkasi.
”Kermakaljat kaikille”, Zabini selitti.
”Minä jätän väliin”, totesin, jolloin Rosmerta vaikutti hieman loukkaantuneelta, muttei sanonut mitään.
”Minä myös”, Draco mutisi, jolloin naisen kulmat kohosivat kattoon asti.
Hänen mentyään, Pansy aloitti keskustelun:
”Uskomaton ämmä! Näittekö, mitä hän teki, kun Draco kieltäytyi kermakaljasta? Aivan kuin se olisi jokin rikos! En minä ainakaan täällä kävisi, jos Tylyahossa olisi parempaa tarjolla.”
”Tämä on ihan riittävän hyvä”, Draco mutisi jälleen.
”Ala-arvoista palvelua”, Pansy tuhahti.
Charlotte seurasi keskustelua, nyökytellen sopivissa kohdissa, uskaltamatta kuitenkaan sanoa mitään. Hänen mielistelevä ja ihaileva käytöksensä masensi minua suuresti, aivan kuin Pansy, Draco ja muut olisivat muka olleet jotenkin meitä muita parempia.
Pian Rosmerta toi kermakaljat muille, jolloin Crabbe ja Goyle jäivät ulkopuolelle keskustelusta, keskittyen vain juomiinsa. Eivät he kyllä muuta olleetkaan, kuin välillä murahdelleet.
”Ajattelin, että olisimme illalla voineet varata vielä pöydän Sir Quarfordista! Se olisi ollut täydellinen joulupäiväilta!” Pansy hihkaisi.
”Minulla on jälki-istunto”, mutisin.
Oikeastaan Pansy ei näyttänyt yhtään pahastuneelta, etten päässyt tulemaan, se varmaan johtui siitä, että hän oli nähnyt minut kahdestaan Dracon seurassa.
”Minäkään en pääse”, Draco totesi.
”Kuinka niin?” tyttö kysyi närkästyneesti.
”Minullakin on jälki-istunto, sitä paitsi me olemme jo syöneet siellä Astorian kanssa.”
”Mitä te olette oikein tehneet, että saitte jälki-istuntoa?” Pansy kysyi hihittäen tekonaurua.
”Emme mitään erikoista”, tuhahdin.
”Älkää selittäkö, yllättikö Voro teidät kenties kesken puuhien”, Zabini kysyi virnistäen.
Silloin mittani täyttyi. Ponkaisin ylös penkiltä, Charlotten vierestä ja marssin suoraan ulos pubista.
Että ihmiset jaksoivatkin ärsyttää minua.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
A/N: Tällaista tänään ;D Toivottavasti pidätte :)
-
Oh , tänne onkin jo ilmaantunut peräti kaksi uutta lukua ! Oletpas nopea - tosin se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Itse kun tahdon olla melkoisen hidas :D
Mutta, hienosti tää Astorian ja Dracon suhde kehittyy ja luen enemmän kuin mielelläni JATKOA! ;)
Ehdotan muuten, ettet kirjoittaisi Dracon näkökulmasta mitään, vaan keskittyisit vaan Astoriaan. Dracon PoV voisi olla vähän kummallista lukea, nyt kun on tottunut Astoriaan :)
~ shira
-
uskomattoman hyvä!!! kirjoitat todella hyvin!!!
-
janitä: Kiitos jälleen kommentistasi :) Kiva, että tykkäät :)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
4. luku
Yllätyksekseni huomasin Charlotten juoksevan perääni, kun olin kävellyt jonkin matkaa. Nähtävästi Pansyn ja muiden seura ei sittenkään korvannut minun tarjoamaani ystävyyttä.
”Odota, Astoria!”
”No mitä?” tiuskaisin.
”Mikä ihme sinulla on?”
”Ei mikään.”
”Kyllä on, ethän sinä ole käyttäytynyt noin viimeiseen vuoteen!”
”Sinäkin siis huomasit”, huokaisin.
”Tuliko sinulle ja Dracolle riitaa?” tyttö kysyi huolestuneena.
”Kyllä, mutta etköhän sinä silti voi heidän porukassaan roikkua”, tuhahdin.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
”Sitä, että sinä tunnut nostavan heidät jonkinlaiselle jalustalle!”
”Enhän!”
”Ai et vai? Miten sinä sitten mielistelet heitä jatkuvasti ja katsot kuola valuen, aina, kun Draco edes avaa suunsa!”
”Hetkinen! Oletko sinä mustasukkainen Dracosta?”
”Pah, miksi olisin?”
”Eikö teillä sitten ole mitään?”
”Mistä sinä noin päättelet?”, ärähdin.
”No tehän olette olleet aika paljon yhdessä..”
”Tarkoittaako se, että me seurustelisimme?”
”No äh.. Hyvä on. Sinä olet muuttunut niin paljon tässä muutamien päivien aikana. Tai siis, kun ennen sinä hädin tuskin osoitit tunteitasi ja välillä epäilin, onko sinulla niitä lainkaan. Lähipäivinä sinä olet jopa hymyillyt hymyä, joka ulottuu silmiin asti ja tänään sait kunnon raivokohtauksen ja kaikki tuo on tapahtunut sen jälkeen, kun tutustuit Draco Malfoyhin.”
”En minä ole huomannut mitään muutoksia”, töksäytin.
Se oli vale, olin nimittäin huomannut sisälläni huimia muutoksia. En ollut kokoajan vain turta, tai epätoivoinen. Tunsin välillä jopa iloa. Tänään puolestani olin saanut ensimmäisen raivokohtauksen pitkään aikaan.
Kuoreni oli alkanut rakoilla. Minun ei olisi pitänyt näyttää ihmisille mitä oikeasti tunnen, siitä olisi vain haittaa. Kaikki näkisivät heikkouteni ja tietäisivät mihin iskeä. Ei olisi hyvä myöskään välittää kenestäkään, jos välittäisin, niin joskus se vielä kostautuisi minulle. Oli jo liikaa, että olin päästänyt Charlotten elämääni.
”No miten vain. Haluan kuitenkin korostaa sinulle, etteivät Pansy ja muut merkitse minulle kovinkaan paljoa. Sinä puolestasi olet paras ystäväni.”
”Hyvä on. Olen pahoillani äskeisestä, en tiedä mikä minuun meni.”
”Älä turhaan, on hyvä välillä nähdä sinusta muitakin puolia, kuin se entinen tunteeton paskiainen.”
”Kiitos vain!” naurahdin.
”Ole hyvä”, tyttö totesi virnistäen,
”muista kuitenkin, että voit aina puhua minulle, kun haluat”, hän lisäsi vakavoituen.
Kiitin tarjouksesta, mutta tiesin sen olevan hyödytön.
Huomasin, että olimme saapuneet jo Tylypahkan porteille. Keskustelu oli nähtävästi vienyt huomioni aivan muualle. Kellokin oli jo pitkälle yli viisi, joten minulle ei jäänyt paljoakaan aikaa ennen jälki-istuntoa.
Muutaman minuutin kuluttua naputtelin jo hermostuneesti yöpöytääni.
Olin lukittautunut makuusaliin lukemaan ”Greengrassin suvun tutkimusta”. Se oli aivan uunituore kirja, jonka vanhempani olivat teettäneet erittäin suurella summalla. Jokaisesta sukumme henkilöstä oli pieni kuva ja teksti, mitä hän oli suorittanut. Kirjaan oli langetettu loitsu, joka lisäisi siihen tietoja, jos joku sukulainen tekisi jotakin merkittävää.
Pian kuitenkin huomasin kellon olevan jo lähellä kuutta, joten olisi aika lähteä kohti tyrmiä.
Minua oksetti ajatus saastaisesta varastosta, mutta en voinut tehdä asian eteen mitään.
Kalkaros ohjasi minut varastoon ja selitti, mitä täytyi tehdä. Draco olikin siellä jo hankaamassa puhtaaksi muutamia purnukoita.
”Neiti Greengrass voikin pyyhkiä hyllyjä”, Kalkaros totesi viileästi.
”Kuinka vain, professori”, mutisin.
”Hienoa, toivotan teille miellyttävää iltaa”, mies sanoi hymyillen maireasti, jonka jälkeen hän pyyhälsi pois varastosta, viitan helmat hulmuten.
”Oletko sinä vielä vihainen minulle?” Draco kysyi viileästi.
”No en oikeastaan. Minulla on vain muutenkin ollut niin huono päivä.”
”Niin arvelinkin, ymmärrän käytöksesi vanhempiemme puheiden jälkeen.”
”En ymmärrä, mikseivät he anna minun olla kenenkään toista sukupuolta edustavan ystävä, ilman, että alkavat ehdottelemaan avioliittoa.”
”He ovat vain huolissaan. Vanhempasi pelkäävät, että et huoli ketään ja jäät yksin.”
”Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni.”
”Totta kai, mutta sellaisia vanhemmat ovat.”
”Puhut minulle, kuin viisivuotiaalle.”
”Anteeksi.”
”No ääh, ei se mitään, takerrun taas pikkuseikkoihin. Minun tässä pitäisi anteeksi pyytää.”
”Miten vain, mutta minusta tuntuu, että meidän täytyisi jatkaa tätä… urakkaa”, poika totesi närkästys äänessään.
”Ei mitenkään miellyttävää puuhaa.”
”Ei ole, mutta pakkohan se on tehdä.”
”Aloitetaan sitten.”
Draco jynssäsi tahroja pois erilaisten purnukoiden kyljistä samalla, kun minä pyyhin pölyjä hyllyiltä.
Kumpikaan meistä ei erityisemmin pitänyt työstä. Kirkaisin aina nähdessäni satunnaisen hämähäkin, jolloin Draco virnisti. Tätä oli jatkunut jonkin aikaa ja kun olimme jo melkein siivonneet kaiken, minulle riitti.
”Vaihdetaanko osia? Minulla on uskomaton hämähäkkifobia!”
”Pelkäätkö sinä hämähäkkejä?” poika tyrskähti.
”Pelkään. Entä sitten?” tiuskaisin.
”En olisi kyllä uskonut.”
”Kuinka niin?”
”Vaikutat muuten niin varmalta ja pelottomalta, mutta kun näet pienen hämähäkin, olet aivan kauhuissasi.”
”Älä viitsi! Kyllä sinäkin pelkäät jotain!”
”En olekaan kieltänyt sitä. Se ei vain ole yhtä naurettavaa, kuin sinun pelkosi.”
”Mitä sinä sitten pelkäät?”
”Pelkään, että epäonnistun isäni silmissä.”
”Tuo se vasta naurettavaa onkin!”
”Miksi olisi? Eikö jokainen halua tehdä vanhemmistaan ylpeitä?”
”Tietenkin, mutta ei niin pakkomielteisesti, että pelkäisi epäonnistumista.”
”Sinäkin pelkäät kasvojesi menettämistä, pelkäät sitä niin paljon, ettet päästä ihmisiä lähellesi!”
”Mitä tarkoitat?”
”Pelkäät heidän löytävän keinon, jolla satuttaa sinua, pelkäät, että säryt.”
”Minä olen särkymätön, ei minua noin vain rikota.”
”Sen sinä haluat muille viestittää.”
”Sinä et tiedä, mistä puhut.”
Olinko minä noin läpinäkyvä, että kaikki näkivät lävitseni? Charlottekin oli huomannut jotain ja Draco näki selvästi muurini lävitse. Otteeni taisi alkaa lipsua.
”Tuo ei auta mitään. Sinä rikkoudut kyllä joskus, kaikkien täytyy särkyä. Mitä pidemmälle jatkat sen välttelemästä, sitä enemmän se sattuu, kun sen aika tulee.”
”Mitä sinä muka mistään tiedät?”
”Sitä, että näen itseni sinussa, Astoria! Yritin niin pitkään olla samanlainen, särkymätön, mutta lopulta ymmärsin, ettei se kannata. Näytelmä vain vie voimasi!”
”Minä en näyttele mitään!”
”Sen näkee sinusta. Tuolla menolla kuihdut olemattomiin.”
”Voin täydellisen hyvin.”
Yllättäen poika laski rättinsä ja asteli minua kohden.
”Älä tule lähemmäs!” huudahdin hänen ollessa vain muutaman askeleen etäisyydellä minusta.
”Huomaatko? Sinä pelkäät läheisyyttä, pelkäät, että joku rikkoo kuoresi!”
Peräännyin hätäisin, kömpelin askelin ja törmäsin suoraan lattialla makaavaan vesisankoon.
Mätkähdin kiviselle lattialle ulvaisten kivusta.
”Älä! Anna minun olla!” kiljuin.
Mutta poika vain polvistui viereeni, tarttuen käteeni.
”Minä en satuta sinua, Astoria. Yritä vain rauhoittua!”
”Sinä ja Charlotte olette yksinkertaisesti väärässä kaiken sanomanne suhteen”, änkytin ja yritin vetää kättäni pois pojan otteesta, mutta tämä vain tiukensi otettaan.
”Charlottekin on siis huomannut sen. Se ei sinänsä ole ihme, kun vietät hänen kanssaan niin paljon aikaa.”
”Minä en.. minä en ole kuten te luulette”, selitin voimattomana.
”Anna jo periksi. Sinulla ei ole syytä valehdella minulle.”
Minulla oli syy valehdella hänelle. Jos paljastaisin itseni, hän löytäisi heikkouteni. Siltikin, tunsin, että halusin vain paljastaa kaiken pojalle. Kertoa, kuinka raskaaksi tämä kävi ja kuinka kärsin. Kärsin siitä, ettei minulla ole ketään, jota rakastaa ja joka rakastaisi minua, sekä siitä, etten voinut olla sitä, mitä olin.
Painoin pääni käsieni väliin ja pudistelin sitä. Olin jo melkein luovuttanut, enkä missään nimessä saanut edetä sille tasolle.
”Älä pelkää, en aio rikkoa sinua, lupaan sen.”
Katsoin Dracon teräksenharmaisiin silmiin ja muistin ajatelleeni, että ne tuntuivat lävistävän sielun. Ne todellakin näkivät lävitseni, jokaiseen pimeimpäänkin sieluni kolkkaan.
Hän kiersi kätensä ympärilleni ja sai sen tuntumaan turvalliselta. Liian turvalliselta. Sehän olisi pelkkä harha, joka huijaisi minut uskomaan hänen sanojansa. Ne olisivat kuitenkin pelkkää tyhjää, kun hän muuttaisi mieltänsä. Se päivä nimittäin tulisi varmasti.
Kukaan ei varoittanut minua seuraavasta. En kerjennyt estämään sitä, enkä edes reagoimaan mitenkään, kun tunsin kuumien kyynelien valuvan poskiani pitkin alas.
”Itke vain. Se on sinulle hyväksi.”
Enkä enää jaksanut taistella. En voinut enää pitää kaikkea sisälläni, vaan annoin pahan valua kyynelien mukana ulos minusta.
Lopultakin minä luovutin.
Painoin pääni pojan rintaa vasten, eikä tämä työntänyt minua pois, vaan silitti hiuksiani.
”Miksi sinä teet tämän?” änkytin itkuisesti.
”En tiedä. Tämä vain tuntuu oikealta, kuin olisin elänyt sitä varten, että autan sinut ylös.”
Pudistin vain epäuskoisena päätäni.
En tiennyt enää, mitä minun kuuluisi tehdä.
Has no one told you she's not breathing?
Hello, I'm your mind, giving you someone to talk to... Hello...
If I smile and don't believe
Soon I know I'll wake from this dream
Don't try to fix me
I'm not broken
Hello, I'm the lie, living for you so you can hide...
Don't cry...
-Evanescence: Hello
-
ja aivan ihanaa jälleen kerran!!! ♥♥♥♥♥♥♥♥♥ toivottavasti jatkoa tulee taas piakkoin!
-
Aivan ihana tarina. Tätä lukiessa tuli kutkuttava tunne vatsanpohjaan. Draco on säilynyt ihanan "vaarallisena" ja itsevarmana, vaikka onkin hellä. Ja Astoriaankin taisin rakastua.
Jatkoa pian.
-
Hienoa tekstiä jälleen kerran , onnittelut ;)
Kuoreni oli alkanut rakoilla. Minun ei olisi pitänyt näyttää ihmisille mitä oikeasti tunnen, siitä olisi vain haittaa. Kaikki näkisivät heikkouteni ja tietäisivät mihin iskeä. Ei olisi hyvä myöskään välittää kenestäkään, jos välittäisin, niin joskus se vielä kostautuisi minulle. Oli jo liikaa, että olin päästänyt Charlotten elämääni.
Tämä oli upea kohta, olit niin hyvin osannut kuvailla Astorian tunteet ja ajatukset. Oh :-*
Kiitos tästä ja jatkoa mahdollisimman pian !
~ shira
-
A/N: Olen pahoillani, että minulla kesti nyt vähän tavallista kauemmin julkaista uutta lukua. Olen ollut kipeänä ja reissussa ja ties mitä. Tässä tämä nyt kuitenkin sitten on kaikki kommentteineen.
shira: Kiitos, kiitos ja kiitos oikein paljon! Huomasin muuten, että olin jättänyt yhden kommenttisi täysin huomiotta! Se ei todellakaan ollut tarkoituksellista :o Vastaan siis siihenkin nyt: Luovuin viimeistään tuon kommentin myötä Dracon kannalta kirjoittamisesta, sillä tarina voisi mennä silloin hieman sekavaksi :)
Mathilda P.: Ihanaa, että olet pitänyt, olen aivan mykistynyt :D Kiitos sinullekin :)
janitä: Kiitos, tässähän tätä jatkoa nyt on ;)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
5. luku
Loman viimeiset päivät vietin sulkeutuneena makuusaliin. Käytökseni jälki-istunnossa oli saanut minut aivan hämilleni ja tyrmistyneeksi. Charlotte ja muut ihmettelivät käytöstäni yrittäen aluksi udella syitä siihen, mutta kun en vastannut sanallakaan, he tyytyivät vain kohottamaan kulmiaan.
Olin purskahtanut itkuun niiden päivien aikana, jotka vietin yksinäni, enkä oikein edes tiennyt mistä se johtui. Ehkä kaikki sisälleni padotut tunteet vain ottivat minusta vallan.
Tavallaan olin helpottunut tunnustuksestani, sillä minulle oli tullut paljon parempi olo sen jälkeen. Valotkaan eivät olleet unissani ehtineet lähellekään minua. Toisaalta minua hävetti ja kadutti. Mitä jos tieto leviäisi? Entä jos poika halusikin nolata minut julkisesti?
Mutta miksi ihmeessä hän muka niin tekisi? Meistä oli tullut – no – oikeastaan ystävät loman aikana. En tiedä merkitsikö se hänelle loppuen lopuksi paljoakaan, mutta en ymmärtänyt, miten Draco moisesta juorusta hyötyisi.
Lopulta kuitenkin koitti päivä, jona oppitunnit alkaisivat, joten minun täytyi tulla esiin piilopaikastani.
Liityin saman tien Charlotten seuraan. Aluksi tyttö käyttäytyi seurassani varovaisesti, mutta vähitellen, oppituntien lomassa hän ymmärsi, että parasta olisi vain olla, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Oppituntien välillä ja Suuressa Salissa Draco Malfoy yritti jatkuvasti tavoittaa katsettani, joka oli melko kiusallista. En nimittäin ollut varma, olisinko valmis kertamaan jälki-istunnon tapahtumia aivan vielä, tai ylipäätänsä koskaan. Onneksi sain sentään tunneilla rauhan häneltä, kerrankin nuoruudestani oli jotakin hyötyä.
Tunneillakaan ajatukseni eivät kuitenkaan pysyneet poissa Draco Malfoysta ja avautumisestani. Esimerkiksi loitsutunnilla onnistuin lähinnä räjäyttelemään luokkatovereideni tavaroita, josta nämä eivät olleet lainkaan iloisia.
Charlotte ei edelleenkään kysellyt mitään, mutta loi minuun monia mietteliäitä katseita.
Kaiken huipuksi sain ensimmäisenä päivänä niin paljon läksyä, etten uskonut sitä todeksi. Kalkaros, McGarmiwa, Punurmio ja Lipetit määräsivät jokainen kirjoittamaan yli viiden sivun tutkielman mitä vaikeimmista aiheista. Hagrid puolestaan käski piirtämään kuvan yksisarvisesta ja nimeämään kuvaan, mihin mitäkin ominaisuutta saattoi hyödyntää.
Päätin aloittaa Kalkaroksesta, sillä tämä olisi kuitenkin kaikista vaativin. Olisi siis hyvä tehdä se aine nyt, kun olin vielä hyvässä vireessä. Rustasin pergamentin yläreunaan otsikon ”Kuukiven käyttö ja ominaisuudet juomien valmistuksessa”. Aloitin kuvailemalla kiven ulkonäköä, sen sileätä, joko maidonvalkoista tai rusehtavaa pintaa, mainiten myös sen olevan yleisessä käytössä korujen valmistuksessa, vaikkei se olennainen tieto taikajuomien kannalta ollutkaan. Samalla hypistelin omaa kuukivi koruani, jonka olin saanut äidiltä, kun olin aivan pieni. Riipus roikkui hopeisesta ketjusta, joka korosti kauniisti itse kiveä. Kuukiven maidonvalkea sävy oli melkein identtinen oman ihonvärini kanssa.
Seuraavaksi siirryin kertomaan kiven käytöstä erilaisissa taikajuomissa ja esineissä. Mainitsin monia esimerkkiä ja lisäsin mukaan myös muutaman valmistusohjeen, kuten rauhanjuomasta.
Tämän jälkeen selitin vielä ominaisuuksista pergamentin verran ja siitä, mitä seurauksia väärinkäytöllä voi olla.
”Astoria! Täällähän sinä olet! Olen etsinyt sinua jo vaikka miten pitkään!”
Ymmärsin saman tien, että huutaja oli Draco Malfoy ja kaduin, etten ollut saman tien mennyt makuusaliin tekemään läksyjäni, sinnehän poika ei voisi millään änkeä. Nyt hän saattoi vallan mainiosti istahtaa viereiseen nojatuoliin.
”No mitä?” ärähdin.
”Mitä sinä teet?”
”Läksyjä.”
”Voinko auttaa?”
”En minä tarvitse apuasi, kiitos vain.”
”Kuule, sinä olet mököttänyt jo aivan tarpeeksi kauan. Ei ole minun vikani, että päätit avautua silloin jälki-istunnossa.”
”Sinä provosoit minua siihen!”
”Älä viitsi olla lapsellinen! Voin auttaa sinua!”
”Minkä suhteen?”
”Kaiken!”
”Miksi?”
”Enkö minä jo sanonut? Koska minusta vain tuntuu siltä.”
”Ahaa, mielenkiintoista. Entä jos sinusta ei kohta enää yllättäen tunnukaan siltä? Hylkäätkö minut saman tien?”
”Astoria, tämä ei ole vain mikään hetkellinen tunne, vaan oikeastaan vaisto.”
”Vaistot voivat pettää.”
”Tällä kertaa niin ei käy.”
”Mistä tiedät?”
Poika hiljeni ja pudisteli päätänsä luovuttaneena edestakaisin. Oliko hän jo antanut periksi suhteeni?
”Kai minun on sitten kerrottava sinulle muutama asia itsestäni.”
Nostin katseeni ensimmäistä kertaa tutkielmastani Dracon silmiin, joissa ei ollut enää sitä itsevarmaa pilkettä, kuin yleensä. Nyt ne näyttivät pelokkailta ja epävarmoilta, samankaltaisilta, kuin omani olivat näyttäneet viimeisten päivien ajan.
”Katsos, sinä et ole yksin tuon ongelmasi kanssa. Tarkoitan siis, että minä olen potenut samaa. Minulla oli vielä viime vuonna kova tarve näyttää, että ansaitsen nimeni ja paikkani suvussa. En voinut tehdä mitään, kun pelkäsin tuottavani pettymyksen. Olin kamalan ahdistunut ja masentunut, josta seurasi unettomuutta ja painajaisia. Minun piti tehdä töitä vielä koulunkin eteen.. arvaat mitä siitä seurasi. Tein tehtävät useimmiten rättiväsyneenä ja vailla vähäisintäkään kiinnostusta, jolloin arvosanani laskivat. Vanhempani saivat tietää tästä, jolloin he pettyivät todella ja arvaat varmaan miten se vaikutti minuun. Pyrin petraamaan koulussa jälleen, pakotin itseni töihin. Lopulta en enää kestänyt vaan vaivuin jonkinlaiseen horrokseen. En jaksanut enää nousta sängystä ylös, jolloin jouduin Pyhään Mungoon. Siellä minulle tehtiin lukuisia psykologisia testejä, joista selvisi, että olen vakavasti masentunut ja ahdistunut. Äitini palkkasi minulle henkilökohtaisen psykologin, jolta sain ohjeita jatkoon. Vähitellen pääsin, kuin pääsinkin jaloilleni, mutten sano toipuneeni, minä vain kestän nykyään paremmin. Olemme molemmat samassa tilanteessa, kumpikin jonkin suuremman tarpeessa, muttemme ikinä voi saavuttaa sitä, jos vaalimme kunniaamme. Meidät masentaa päätös kunnian ja onnen välillä.”
Kuuntelin mykistyneenä Draco Malfoyn kertomusta kokemuksistaan ja noita sanoja, jotka sopivat tunteisiini täydellisesti, palaset loksahtelivat paikalleen, kuin valettuina.
Ymmärsin pojan sanojen myötä paljon uutta itsessäni, jotka hän oli nähnyt heti kättelyssä.
”Tämän takia näin sinusta heti kaiken, näin kaiken sinun silmistäsi, jotka ovat kuin peili omiini.”
”Silmät ovat sielun peili”, kuiskasin.
”Sittenhän me taidamme olla sukulaissieluja”, Draco totesi hymyillen lähes huomaamattomasti.
”Uskomatonta. En koskaan ajatellut.. Ajattelin aina.. Luulin olevani yksin, oletin, että muut ovat onnellisia asemassaan. Älä ota tätä loukkauksena, mutta olet viimeinen ihminen, kenen suusta tuon odotin kuulevani.”
”Joskus elämä yllättää.”
”Niin taitaa tosiaan tehdä.”
Hetken vain tuijotimme toisiamme silmiin. En edelleenkään uskonut, että olin löytänyt toisen, jonka ajatusmaailma kohtasi omani. Tämä oli kuin jotain unta ja jos niin todella olisi, en haluaisi herätä.
”Draco?”
”Niin?”
”Lupaathan, ettet kerro kenellekään siitä, mitä tapahtui jälki-istunnossa?”
”En kerro, saat sanani, kunhan sinäkään et puhu äskeisestä eteenpäin.”
”En puhu, minä lupaan.”
”Olet ensimmäinen, jolle kerron tästä oma-aloitteisesti. Kalkaros tietää, sillä hän huomasi ongelmani, sekä vanhempani, jotka kuulivat parantajilta.”
”Eivätkö Pansy tai muut ystäväsi siis tiedä?”
”Ystäväsi? Luuletko sinä Pansya minun ystäväkseni?”
”No eikö hän sitä ole?”
”Ei oikeastaan, kyllä minä hänen kanssaan liikun ja pidän hauskaa, mutten koskaan puhu hänelle asioistani mitään. Sitä paitsi Pansy on aika rasittava, jos totta puhutaan.”
Sitä en oikeastaan yhtään ihmetellyt, sillä keneltäkään ei varmaan ollut jäänyt huomaamatta Pansyn mustasukkainen roikkuminen Dracossa.
”Hän kokee sinut uhkana”, poika totesi.
”Kuinka niin?” pärskähdin.
”No katsos – minä tulen aina luoksesi oma-aloitteisesti, en niin, että sinä roikkuisit minussa ensin puolituntia, kuten hän tekee. Hän on huomannut, että sinulla on jonkinlainen erityisasema silmissäni.”
”Anteeksi nyt, mutta tuo on aika lapsellista. Ihmettelen, että hän edes kehtaa roikkua sinussa.”
”Olen aivan samaa mieltä, uskomatonta, ettei hän mieti omaa mainettaan ollenkaan.”
Vaikenimme äkisti kumpikin, kun ymmärsimme, mitä Draco oli sanonut. Siinä se taas tuli: pakkomielle maineeseemme.
”Mitä me oikein teemme?” tuskailin.
”Hmm.. Ihan ensiksi pitäisi varmaan saada sinut pahimman yli ja sitten alkaa miettiä minuakin.”
”Emmehän me ole vajoamassa millekään Weasley-tasolle , Draco, emmehän?”
”Emme tietenkään, älä edes mieti sellaista!”
”No hyvä. Mutta mitä minä tälle voin tehdä?”
”Sinulle tekisi hyvää tehdä jotakin repäisevää.”
”Kuten?”
”No tuota.. meidän tupamme huispausjoukkueesta vapautui yksi paikka, kun yksi jahtaajistamme sai pelikiellon, kun hän, tuota.. no teloi Ron Wealseytä aika pahasti viime ottelussa..”
”MITÄ?! Tarkoitatko oikeasti, että hakisin jahtaajaksi?”
”Vain, jos osaat lentää.”
”Mutta enhän minä ole edes kokeillut!”
”Eihän sitä tiedä, vaikka olisit luonnonlahjakkuus. Se selviää huomenna, kun on ensimmäisen lentotuntimme aika!”
”Ai niin, sekin vielä!”
”Karsinnat joukkueeseen ovat ensiviikon keskiviikkona kello 19. Pääsethän silloin?”
”Draco, ihan todella, minä olen nainen, eivätkä puhdasveriset, sivistyneet naiset lennä luudilla, saati sitten pelaa huispausta!”
”Tästä on hyvä lähteä liikkeelle”, poika naurahti.
”En ole enää niin varma tästä..”
”Tule nyt ainakin huomenna, niin mietitään sitten jatkoa.”
”Hyvä on.”
”Nyt minä taidan lähteä nukkumaan, nähdään aamulla!” poika huikkasi nousten nahkaiselta nojatuolilta ja lähtien harppomaan kohti poikien makuusalia.
”Nähdään..”
Toivoin todella, etten osaisi lentää, sillä sukuni nolaaminen ei todellakaan houkutellut minua pätkän vertaa. Tavallaan olisin ehkä halunnut joukkueeseen, huispaaminen oli aina näyttänyt niin mukavalta, mutta enhän minä voisi.. Mitähän vanhempani sanoisivat, kun kuulisivat?
Äsh, olin aivan tyhmä, kun hermoilin näin. Enhän minä ollut koskaan lentänyt, enkä oppisi sitä todellakaan ensi keskiviikkoon mennessä. Mutta entä jos minulla sittenkin olisi piilevä kyky, kuten Draco sanoi? Ei, ei olisi. Se on erittäin harvinaista ja meidän koulussamme on jo yksi ihmeellinen kysy, Potter. Sitä tosin ei kannattaisi sanoa Dracolle päin naamaa, sillä Potter oli hänelle todella arka paikka.
Otin laukustani seuraavan kirjan ja pergamentin, että voisin jälleen aloittaa uuden tutkielman. Miksi ihmeessä en ollut ottanut Dracon apua vastaan? Olisin varmasti päässyt puolet helpommalla. Nyt en varmastikaan voisi nukkua, kuin muutaman tunnin.
Kirjoitin tutkielmat puoliunessa, mutta ainakin oman käsitykseni mukaan ne eivät olleet aivan pahimmastakaan päästä. Puolessa välissä Hagridin antamaa läksyä en kuitenkaan enää pystynyt pitämään silmiäni auki, vaan nukahdin.
Valoja, tuhansia kirkkaita valoja.
Niitä oli enemmän, kuin koskaan ennen. Valojen kirkkauskin oli maksimoitunut. Juoksin synkässä mustuudessa karkuun niiden sokaisevia säteitä, mutta painovoima tuntui sekin voimistuneen. En jaksaisi enää kauaa, olin niin lopussa. Kipu jaloissa yltyi yltymistään ja kirkkaus lähestyi.
Kaaduin mustaan pimeyteen ja tunsin sen hukuttavan vaikutuksen ympärilläni valojen kohdatessa pian kehoni.
Yllättäen tunsin voimakkaan ravistuksen kehossani.
Seuraavaksi näin ympärillä vain tummansävyisen oleskeluhuoneen soihtuineen, sekä edessä seisovan pojan, Draco Malfoyn.
Ei, mene pois. En haluaisi sinun olevan täällä kohtaukseni aikaan. En tahtonut näyttää heikkouttani ja uusia tuttavuuksiani, kyyneliäni, ole kiltti, mene pois.
Kehoni nyki tuttuun tapaansa enkä kyennyt sanomaan pojalle, että kaikki on aivan hyvin, tämä on normaalia.
Tämä oli jähmettynyt paikalleen tuijottamaan ystävänsä outoa kouristuskohtausta.
Rukoilin kivun saapuvan pian, sillä se ei olisi yhtä näkyvää, kun nämä yksittäisten
riuhtaisujen muodostamat kohtaukset.
”Astoria! Mikä sinulla on?! Puhu minulle!”
Samassa nykäykset taukosivat ja tiesin vallan mainiosti, että nyt olisi puhuttava tarvittava, sillä kivulta en voisi sanoa sanaakaan. Kuulin sen jo nauravan kulman takana kolkkoa nauruaan kävellessään minua kohti käsi kädessä pelon kanssa.
”Tämä on tavallista, älä pelkää.”
Enempää en kerjennyt selittämään, sillä tuskani saapui juuri sillä hetkellä laskien tumman viittansa hartioilleni.
Keskityin tuijottamaan lasittunein silmin vastakkaiseen seinään, jossa komeili suuri Luihuisen käärme. Pyrin keskittymään käärmeen koristeellisiin piireisiin ja sen tuhansiin levänvihreisiin suomuihin.
Käteni makasivat paikoillaan nojatuolin kiiltävän mustilla käsinojilla, mutta jos en olisi kyennyt näkemään niitä, olisin voinut vannoa ranteideni kiertyvän loputtomasti. Sama tunne oli muissakin nivelissäni. Päässäni jokin tuntui kasvavan loputtomasti ja olin aina yhtä varma siitä, että kohta kuolisin. Kohta pääni todella räjähtäisi. Tuskan noustessa kestämättömään se lopulta katosi hiljalleen, jolloin valuin voimattomana lattialle kolauttaen pääni sen kiviseen pintaan.
En kuitenkaan tuntenut kipua, en kyennyt tuntemaan yhtään mitään. Liikkuminenkin oli jälleen käynyt mahdottomaksi.
Draco oli rientänyt luokseni auttamaan minut takaisin tuoliin. Poika nosti minut käsivarsilleen, joissa näytti olevan enemmän voimaa, mitä näytti.
”Älä pelkää, Astoria.”
”E-en minä pelkää.”
”Syytä kyllä olisi. Mikä sinuun oikein meni?” blondi kysyi vieläkin aivan poissa tolaltaan.
”Ei mikään. Tuo on aivan normaalia.”
”Tarkoitatko, että noin on käynyt ennekin?” hän kauhisteli.
”Joka ikinen aamu.”
”Et voi olla tosissasi!”
”Älä viitsi, ei minulla mitään hätää ole.”
”Greengrass.. minä sain tuollaisen kohtauksen silloin, kuin jouduin Pyhään Mungoon ja olin aivan varma, että kuolen siihen paikkaan. Sinun pitää päästä yli tuosta ahdistuksestasi, tai se tappaa sinut.”
”En minä tiedä pystynkö. Voimani ovat niin lopussa.”
”Sinun on pakko! Et sinä ole luovuttaja!”
”En niin, mutta vahvimmatkin murtuvat joskus.”
”Nyt lopetat tuon! Jos sinä et suostu yrittämään, niin minä kerron kohtauksistasi jollekkin!”
”Kelle muka?” naurahdin.
”Voi kuule, vaihtoehtoja on runsaasti.. Kalkaros, Dumbledore, Matami Pomfrey, vanhempasi..”
”Älä sekoita heitä tähän!” kiljaisin.
”Sitten sinun on parannuttava itse!”
”Mutta Draco –”
”Ei, en anna periksi. Sinun on nyt päätettävä teetkö sen itse minun avullani, vai pakotetaanko sinut siihen Pyhässä Mungossa. Voin luvata, ettei se ole kovinkaan nautinnollista.”
”Hyvä on, minä lupaan yrittää.”
”Sinä pystyt siihen, olet uskomattoman vahva.”
Samassa kuulin käytävästä äänekästä kikatusta ja näin Pansyn, Charlotten, Matildan ja Millicentin astelevan makuuhuoneesta.
Kikatus loppui kuin seinään tyttöjen huomatessa minut ja erityisesti sen, kenen seurassa olin.
Parkinson nosti nenänsä taivasta kohden mulkaisten minua, kuin pahinta vihollistaan, jonka jälkeen tyttö käveli ohi, kuin ei mitään erikoista olisi huomannutkaan.
Saattoi todella näyttää joltakin, kun minut ja Dracon näki siinä yhdessä, vierekkäin, lähes sylikkäin samassa nojatuolissa pojan pidellessä minua kädestä.
Laskin kasvoni maata kohdin ja pudistelin päätäni, miten Pansy olikaan eksynyt tänne pahimmalla mahdollisella hetkellä? En millään jaksaisi kamalaa show’ta juuri tänään.
Charlotte ei kuitenkaan jatkanut matkaansa huoneen toiseen päähän ystäviensä perässä, vaan jättäytyi porukasta tullakseen minun luokseni. Siitäkään Pansy ei varmaan pahemmin pitäisi.
”Huomenta, mitä kuuluu?” hän kysyi hymyillen.
”No jaa, ihan hyvää lukuun ottamatta tuota äskeistä.”
”Pansyakö tarkoitat?”
”Häntä juuri.”
”Älkää hänestä välittäkö, ei hän voi ikuisesti pitää kiinni Dracosta.”
”Mutta Charlotte, me emme ole yhdessä.”
”Ette vai?” tyttö kysyi epäröiden tuijottaen käsiämme, jolloin älysin vetää omani pois pojan otteesta.
”Emme! Minulla oli vain hieman vaikea hetki..”
”Aivan, ymmärrän. Sanonko tuon Pansylle?”
”Ei, älä. Nyt hän ehkä ymmärtää jättää minut rauhaan”, Draco vastasi.
”Minä vaan en nyt oikein jaksaisi mitään välirikkoa ja paheksuvia katseita.”
”Emmekö me juuri puhuneet siitä, että sinun ei pitäisi välittää niin paljoa siitä, mitä muut ovat mieltä?” Draco kysyi viileästi.
”Käytätkö sinä tätä oman etusi tavoitteluun?” sihahdin niin, ettei Charlotte varmasti kuulisi.
”Tästä on hyötyä myös sinulle”, poika naurahti.
”Äh, miten vain sitten”, tuhahdin.
”Hyvä on, mutta minun täytyy mennä nyt, Pansy ja muut odottavat”, Charlotte totesi lähtien ystäviensä luokse.
”Hyvä juttu, nyt minulla tuskin on enää ystäviäkään.”
”Et sinä Pansya ja muita tarvitse ystäviksesi, sinulla on minut”, poika ilmoitti.
”Meinaatko, että alan roikkua sinussa Pansyn tapaan?”
”Et sinä roikkuisi, minä viihdyn sinun seurassasi.”
”Kuinka vain. En kuitenkaan kovin mielelläni menettäisi Charlottea ja Matildaa.”
”Tuskin sinä heitä mihinkään hukkaat. Ainakin Charlotte tuntuu pitävän visusti huolen ystävyydestänne.”
”Kuinka niin?”
”No, tuota.. Kun sait sen raivokohtauksen Tylyahossa, niin Pansy rupesi vääntämään siitä jotain älytöntä läppää. Charlotte vain lähti ja käski häntä pitämään turpansa kiinni.”
”Vau. En olisi Charlottesta totta puhuen uskonut.”
”En kyllä minäkään. Hän vaikutti aina hieman aralta, tai siis, kyllähän minä olen huomannut, että tyttö sinulle puhuu vilkkaasti, mutta meitä muita hän tuntuu hieman mielistelevän ja lähinnä kuuntelevan.”
”Niin, olet oikeassa. Nyt minun kuitenkin täytyy tehdä tämä loppuun”, totesin osoittaen Hagridin läksyä.
”Äh, anna se tänne! Minä teen sen, sinä olet joutunut kestämään ihan tarpeeksi tältä aamulta.”
”Mitä sinä sanoit?” ihmettelin.
”Niin, että minä teen sen.”
”Sinä?” naurahdin.
”Entä sitten?” poika tiuskaisi.
”Ei mitään”, naurahdin yllättyneenä ojentaen läksyni Dracolle.
Ajattelin, että ihmeen oli täytynyt tapahtua, Draco Malfoy tarjoutui tekemään läksyt puolestani! Kerrassaan omituista. Pitäisiköhän minun saada kohtaukseni useamminkin hänen lähettyvillään?
Loppupäivä ennen ensimmäisiä lentoharjoituksiani sujui aika surkeasti. Pansy oli juuri niin inhottava, kuten olin olettanutkin. Tyttö ei puhunut minulle mitään, lukuun ottamatta nasevia kommentteja, joita tämä heitteli pitkin päivää. Oppitunnitkaan eivät sujuneet kovinkaan hyvin. McGarmiwa huomautti minulle pian aineiden palautusten jälkeen, ettei se vastannut normaalia tasoani. Hagrid ei onneksi huomannut, etten ollut tehnyt läksyjäni kokonaan itse.
Charlotte pomppi minun ja Pansyn väliä ja huomasin useasti päivän aikana, että olin aivan ypöyksin. Dracoa en ollut nähnyt ollenkaan, eikä minua pahemmin huvittanut lyöttäytyä muiden luihuisten seuraan, sillä en oikeastaan tuntenut heistä hyvin muita, kuin Pansyn porukan, Dracon, sekä Blaisen ja Nottin, jotka kumpikin olivat uppoutuneita läksyihinsä.
Aika mateli hitaammin, kuin koskaan, mutta lopulta kuitenkin koitti aika lähteä lentämään. Omaa luutaa minulle ei ollut, mutta Draco oli luvannut lainata omaansa sen verran. Hän kutienkin vannotti, että minun täytyisi ostaa oma jossain vaiheessa, varsinkin jos olisin pyrkimässä joukkueeseen.
Ulkona oli onnekseni hyvinkin kirkasta, nyt en ainakaan lentäisi mitään päin sen takia, että näkyvyys olisi huono.
Näin Dracon vihreässä huispauskaavussaan jo kaukaa, sen verran huomattava ilmestys tämä oli. Lähistöllä seisoskeleva puuskupuheista muodostuva tyttöporukka kikatteli siihen malliin, että heistä jokainen toivoisi olevansa minun asemassani, eli saavansa yksityistunteja Malfoylta.
”Meillä taitaa olla yleisöä”, Draco naurahti nyökäten puuskupuheihin päin.
”Eivät he tuonne näe”, totesin viitaten huispauskenttään.
”Kuule, lyön vaikka vetoa, että se seuraavat meitä sinne.”
”Et sinä nyt niin erikoinen voi olla”, tuumasin virnistäen.
”Luulet vain”, blondi sanoi iskien silmää.
Ja yllätyksekseni Draco oli täysin oikeassa, puuhkupuhit lähtivät todella seuraamaan meitä kentälle.
”Voi ei. Miten minä nyt voin lentää, kun nuo katselevat vierestä?!” tuskailin.
”Unohdit varmaan mainita, että he etsivät sinusta mahdollisimman paljon puutteita, kateellisia kun ovat.”
”Älä viitsi! Tuo ei ainakaan auta tilannetta yhtään enempää!”
Poika nauroi paljastaen säteilevän valkoiset hampaansa, enkä voinut olla panematta merkille, että hän oli aivan uskomaton ilmestys. Sitä Draco ei kuitenkaan minulta kuulisi.
Malfoy avasi minulle pukuhuoneen kopin oven, että pääsisin vaihtamaan vaatteeni.
”Ai niin, laita tämä päällesi”, hän kehotti ja ojensi vihreän mytyn käteeni.
”Mitä ihmettä?” hämmästelin.
Avasin mytyn varovaisesti ja numero kaksi selässä paljasti minulle, mikä se oli olevinaan: huispauskaapu.
”Eikö tämä ole vähän aikaista?”
”Ei ollenkaan, pitäähän sinulla olla hyvä asu harjoitella”, poika selitti.
”No jaa, jos kyse on todellakin vain tuosta, niin en pane pahakseni.”
Astelin pukuhuoneeseen ja suljin oven perässäni kehottaen samalla Dracoa olemaan kurkkimatta, johon poika vastasi naurulla.
Huone haisi hielle ja se oli tunkkainenkin. Ihmettelin suuresti, kuinka Malfoy edes suostui käyttämään moista kopperoa, olihan hän kuitenkin.. no, Malfoy.
Asetin vaatteeni penkille, joka näytti kaikista vähiten kärsineeltä, mutta samassa kuulin oven avautuvan, jolloin peitin rintani kämmenilläni.
”Mitä helkkaria sinä teet?!” kiljuin sisälle lukittautuneelle vaalealle pojalle.
”Härnään puuskupuheja”, tämä totesi virnistäen.
”Hullu! Olisin voinut olla vaikka alasti!”
”Niin kuin minä sitä pahakseni olisin pistänyt!”
Pyöräytin silmiäni ja vetäisin kaavun nopeasti päälleni, sillä en todellakaan ottaisi sitä riskiä, että poika todellakin katselisi vartaloani arvioivasti.
”No niin, voimme sitten kai mennä.”
”Joo, mikäs siinä”, totesin.
Draco avasi pukuhuoneen oven, jolloin se tulvahti täyteen auringonvaloa.
Kävelimme keskelle kenttää ja samalla huomasin katsomossa istuvien puuskupuhien nyrpeät ilmeet.
En voinut mitään sille, että minua alkoi naurattaa. Tilanne oli niin koominen, nuokin luulivat meidän nyt olevan pari. Muutaman päivän aikana jo Potter ja hänen ystävänsä, Pansy ja muut, sekä nuo puuskupuhit olivat erehtyneet suhteestamme. Kohta koko koulu olettaisi meidän seurustelevan, no, ainakaan vanhempamme eivät pistäisi pahakseen.
Nauraminen oli minulle uutta pitkästä aikaa, olin oppinut taidon uudestaan näiden muutaman päivän aikana, enkä pistänyt sitä ollenkaan pahakseni.
”Mille sinä naurat?” poika kysäisi.
”Noille puuskupuheille.”
Draco vilkaisi tyttöihin päin ja alkoi nauraa itsekin.
”Saa nähdä, kuinka moni on huomenna kuullut, että kouluumme on syntynyt uusi pari.”
”Eikö se häiritse sinua?” ihmettelin.
”Miksi häiritsisi?”
”Siis, minähän olen kuitenkin sinua muutaman vuoden nuorempi, eikä sinua varmasti katsella niin paljon, kun ihmiset olettavat sinun olettavat sinun seurustelevan.”
”Sinä olet nuori, mutta myös erittäin viehättävä, jos saan sanoa. Enkä usko, että katseet mihinkään kaikkoavat, niitä on ollut aina aivan riittävästi.”
”Ai – tuota.. kiitos”, änkytin.
”Mikäs siinä, tottahan minä puhuin. Mitäs jos nyt kuitenkin siirryttäisiin siihen, miksi täällä ollaan – eli lentämiseen.”
”Aivan, totta kai!”
Pojan sanat saivat minut aivan hämilleni. En ollut olettanut tämän vilkaisseen minuun tuossa mielessä kertaakaan, mutta ei hän nähtävästi voinut olla katsomatta jokaista vastaan kävelevää vastakkaisen sukupuolen edustajaa arvioiden.
”Eli, aseta jalat ensin luudan molemmin puolen.”
Otin Nimbus 2001:sen blondin käsivarsilta varoen. Sen pinta oli musta ja kiiltävä. Voisin vaikka lyödä vetoa, että Draco huolsi luutaansa joka päivä.
Asetin luudan jalkojeni väliin hieman pelokkaasti, mutta varmasti.
”Noin, hyvä. Seuraavaksi otat hieman vauhtia maasta ja lykkäät itsesi ilmaan. Älä kuitenkaan lennä vielä liian korkealle.”
Tein työtä käskettyä ja yllätyksekseni en löytänytkään itseäni nenälläni maasta, vaan muutaman metrin korkeudelta maasta.
”Nyt voit laittaa jalkasi molemmin puolin lepääville jalustoille. Ohjaa luutaa käsin, olet varmasti nähnyt koulun otteluissa, miten sitä ohjataan.”
Tyhmäkin kyllä ymmärtäisi, miten luutaa ohjattiin, jos oli koskaan nähnyt hiemankaan lentämistä. Käänsin sitä ensin hieman vasemmalla ja sitten oikealle.
”Mahtavaa! Nyt voit kiihdyttää ja lisätä hieman korkeutta.”
Nousin jälleen muutaman metrin korkeammalle ja samalla kiihdytin vauhtiani. Lentäminen oli oikeastaan todella hauskaa. Minun oli kuitenkin oltava vielä hieman varovainen, etten menettäisi luudan hallintaa.
Kiertelin ympäri kenttää ja annoin heikon tuulen hyväillä kasvojani kohotessani jälleen hieman ylemmäs, kuinka helppoa tämä olikaan!
Vähitellen unohdin kaiken varovaisuuden ja maailman, joka odotti alhaalla, keskityin vain kiertelemään yläilmoissa kokeillen erilaisia liikkeitä, joita olin huomannut pelaajien tekevän.
Laskeutuessani hieman alemmas, kuulin Dracon kutsuvan minua.
Kiihdytin suoraan tätä päin, jolloin poika meni aivan paniikkiin ja huudahti säikähdyksestä, mutta tein jyrkän käännöksen oikealle juuri, ennen kuin olisin törmännyt häneen.
Poika ei näyttänyt oikein ymmärtäneen tapahtunutta, enkä voinut muuta, kuin nauraa tämän pyöristyneelle ilmeelle.
”Astoria, minusta tuntuu, että joukkueemme uusi jahtaaja on vallan selvä.”
Kiljaisin, sillä olin aivan innoissani. Minä – Luihuisen tuvan jahtaaja, se kuulosti uskomattoman hyvältä.
Mutta sitten muistin, mitä se merkitsi kunnialleni. Mitäköhän vanhempani sanoisivat? Entä Dracon vanhemmat? Olisivatko he kauhistuneita, millaisen tytön kanssa heidän poikansa liikkui?
”Draco.. en oikein tiedä.. Mitä sinun vanhempasikin sanovat sitten siitä, että liikut kanssani?” kysyin laskeutuessani alas maan kamaralle.
Poika purskahti nauramaan.
”Luuletko sinä, että minun vanhempani välittävät, pelaatko sinä huispausta vai et? Tiedätkö sinä Astoria, että täydellisen kunniakasta puhdasveristä ei ole olemassakaan?”
”Oletko nyt aivan varma, että se ei aiheuta kamalaa kohua?”
”No ei aiheuta. Olet aivan neuroottinen noiden harhaluulojesi kanssa!”
”No hyvä on, minä tulen karsintoihin.”
”Loistavaa!”
Ehkä tämä ei ollutkaan niin huono idea. Vanhempani varmaan hieman paheksuisivat harrastustani, mutta ei se haitannut niin paljoa, sillä lentäminen oli taivaallista. Jos kunniani ei kärsisi siitä juurikaan, niin miksi en voisi mennä karsintoihin?
”Hei Greengrass! Älähän omi sitä kaapua aivan vielä!” Draco huudahti, kun lähdin kävelemään linnalle päin.
”Minusta tuntuu, että tämä on jo minun! Palautan sen kyllä, jos on tarpeen!” huudahdin virnistäen.
-
ihana. ♥♥♥ ttooooodella ihana!!!!!!! jatkoo-oo....! :D:D:D
-
jjanitää^^: Jälleen: paljon kiitoksia :) Tässähän tätä jatkoa nyt on.
6. luku
Myöhään illalla istuskelin makuusalissa ja tutkailin sylissäni makaavaa huispauskaapua. Toivoin niin, että minusta tulisi Luihuisen joukkueen jahtaaja, sillä lentäminen oli ollut upeaa. Olin vihdoinkin tuntenut olevani vapaa kaikista velvoitteista ja esteistä.
Oli kuitenkin vielä paljon epävarmaa, ei riittäisi, että lentotaitoni on hyvä. Minun täytyisi myös saada kiinni kaato, jos joku heittäisi sen minulle. Tässä oli ongelmana se, että olin aina pelännyt minua kohti lentäviä esineitä. Kaiken lisäksi minun täytyisi tähdätä kaato täysin oikeaan suuntaan, eikä vain sinne päin.
Joukkueeseen olisi hakemassa runsaasti muitakin, erityisesti raskasrakenteisia poikia. Luihuisen joukkue koostuikin suurimmaksi osaksi heidänlaisistaan, lukuun ottamatta Dracoa ja minua, jos nyt sattuisin ihmeen kaupalla pääsemään joukkueeseen.
"Mitä sinä mietit?" viereisellä sängyllä makaava Charlotte kysyi.
"Kuinka niin?"
"Vaikutat hieman hermostuneelta. Onko Dracon kanssa ongelmia?"
"Ääh, miten sinä oletat kaiken liittyvän Dracoon?"
"En minä muuten, mutta kun sinä taisit jälleen olla hänen kanssaan päivällä."
"Hmph.. Mietin huispausta."
"Huispausta?" Charlotte kysyi ihmeissään, kun ei näyttänyt oikein käsittävän, miksi minä moisella vaivaisin päätäni.
"Lupaatko, ettet kerro kenellekään?"
"Totta kai", tyttö lupasi.
"Katsos, Draco lupasi opettaa minua lentämään, ensimmäinen tuntini oli tänään ja tuota.. minä olin siinä aika hyvä, itse asiassa erittäin hyvä, Dracokin huomasi sen, jolloin hän kutsui minut huispausjoukkueen karsintoihin."
"Sinut?" tyttö ihmetteli.
"Entä sitten?"
"Oletko sinä nyt varma, ettei hän yritä ikään kuin... mielistellä sinua?"
"Enkö minä muka voisi olla hyvä lentämään muuten vain? Enkä kyllä ymmärrä, miksi hän yrittäisi mielistellä minua."
"Totta kai voit! En minä sitä kiellä, mutta mietin lähinnä sitä, kun joukkueessa ei ole koko sinä aikana, kun minä olen Tylypahkassa opiskellut, ollut yhtään tyttöä. Varsinkaan noin.. siroa, kun sinä olet."
"Jaahas, mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitit tuolla mielistelyllä?" tiukkasin.
"Älä nyt suutu.. Minä tiedän, että sinä oletat, ettei teillä ole mitään ystävyyttä enempää, mutta oletko varma, että Dracokin olettaa? Tai siis, kun te vietätte niin runsaasti aikaa keskenänne."
"Charlotte, Dracolla on täysi syy, miksi hän viettää kanssani paljon aikaa, mutta en oikeastaan haluaisi puhua siitä."
"Kuinka vain", brunette totesi kohauttaen olkiaan.
Hän syventyi takaisin käsissään lepäävään piirustuslehtiöön, joka oli jo muutamaa sivua vaille täynnä.
Charlotte oli aina ollut lahjakas piirtämisessä. En ymmärrä, miten se sujui häneltä niin uskomattoman luontevasti. Itse olin monesti yrittänyt, mutta useasti ihmisten asennoista tuli jotenkin epänormaalin ja luonnottoman näköisiä. Charlotte puolestaan loi ihmisten raajoista ja asennoista niin luonnollisen näköisiä, kuin suinkin. Hänen jokainen piirroksensa olisi mielestäni ansainnut tulla julkaistuksi.
"Mitä sinä piirrät?" kysyin uteliaana.
"Maisemaa."
"Mistä?"
"En minä oikeastaan tiedä.. jostain kaukana täältä."
"Saanko nähdä sen?"
Tyttö ojensi minulle piirroksen, johon oli kuvattu kultaisena hohtava ohraniitty ja sininen taivas, jossa oli vain muutamia pilven haivenia. Se oli ehkä kaikista kaunein piirros, minkä olin koskaan nähnyt hänen piirtävän.
"Tämä on todella kaunis", kuiskasin.
"Minä tiedän."
Joku muu olisi voinut pitää tuota lausetta itserakkaana, mutta mielestäni se oli Charlotten suusta enemmän, kuin luonteva, sillä miksi hän itseään vähättelisi, piirros oli uskomaton.
"Astoria.."
"Niin?"
"Tai ei mitään."
Tämä näytti kasvoiltaan siltä, kun olisi halunnut kertoa minulle jotain, muttei kuitenkaan pystynyt.
"Kerro vain", kehotin.
"Ei se ollut tärkeää."
"Charlotte.."
"Ihan totta!"
"Oletko aivan varma, ettet halua kertoa?"
"Ei se ollut tärkeää."
Huomasin kyllä tytön valehtelevan, mutten viitsinyt enää väitellä hänen kanssaan. Tiesin, että Charlotten arvostelukyky on vallan mainio, joten hän varmaan oletti, etten tee tiedolla mitään, tai sitten hän kertoisi asiansa myöhemmin.
"Taidan käydä nukkumaan, kaikki muut ovat jo syvässä unessa", totesin.
"Niin, olet oikeassa. Minä taidan kuitenkin piirtää vielä."
"Miten vain. Hyvää yötä."
"Öitä."
Seuraavana aamuna Suuressa Salissa Charlotte näytti väsyneemmältä, kuin pitkiin aikoihin, tai koskaan. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat, lukuun ottamatta tummia varjoja silmien alla.
"Kuinka pitkään sinä oikein valvoit?"
"Nukuin ehkä muutaman tunnin."
"Sinun pitäisi malttaa nukkua enemmän, nyt on kuitenkin V.I.P-vuosi!"
"Alat kuullostaa äidiltäni."
"Ehkä sinun pitäisi kuunnella häntä enemmän."
"Älä viitsi nyt, Astoria."
"No hyvä on, omapa on asiasi", totesin ottaen palasen paahtoleipää.
Samassa huomasin postipöllöjen saapuneen, jolloin huomasin vanhempieni jättimäisen huuhkajan lentävän keskellä pöllöparvea uljaan näköisenä.
"Mitäköhän ne nyt kirjoittavat?" mutisin.
Huuhkajan laskeutuessa irrotin kirjeen sen nokasta, jolloin se nousi jälleen siivilleen lähteäkseen.
Avasin miellyttävän tuoksuisen kirjekuoren, jonka sisältä paljastui äitini koristeellisella ja vanhanaikaisella käsialalla kirjoitettu kirje.
Hei Astoria!
Kuinka voit? Et ole kirjoittanut mitään vähään aikaan, joten ehdin jo huolestua. En kyllä oikeastaan kirjoittanut sinulle sen takia, vaan ajattelin kysyä, huvittaisiko sinua tulla käymään kotona ensiviikonloppuna? Dumbledorelle se kuulema sopii vallan mainiosti, joten päätös on kokonaan sinun. Ajattelin vain, että haluaisit jo nähdä parhaan joululahjasi.
Oletko muuten pitänyt vielä yhteyttä Draco Malfoyhin? Hän on kerrassaan suloinen poika ja aivan sopivaa seuraa sinulle, joten suosittelisin pitämään lämpimät välit hänen kanssaan.
Kirjoitathan mahdollisimman pian.
Tervesin äitisi, Jeanne Greengrass
P.S. Voit kutsua jonkun ystäväsi mukaan viikonloppuna, kunhan ilmoitat ensin kenet.
Menisin käymään kotona oikein mielelläni ja sitäkin mieluummin näkisin sen äidin kehuman lahjan. Mitäköhän ihmettä se sisältäisi?
Dracosta hän tietenkin oli kysellyt, se ei ollut mitenkään erityisen yllättävää. Vanhempani varmaan tälläkin hetkellä valmistelivat häitämme harhaluuloissaan. Myös jälkikirjoitus oli tietenkin viitannut juuri häneen, vaikka ei äiti Charlotteakaan mitenkään halveksinut. Ei tämä tytöstä siltikään pahemmin välittänyt, sillä tällä ei ollut yhtä maineikasta sukua, kuin meidän sukumme.
”Mitä äitisi kirjoittaa?”
”Pyysi kylään.”
”Sehän mukavaa, saat varmaan nyt nähdä sen lahjasi.”
”Niinhän minä taidan.”
”Mukavaa”, tyttö totesi lämpimästi hymyillen.
Olikohan väsymys todella sekoittanut tytön pään, vaan mistä johtui, että hän tuntui nykyisin paljon lämpimämmältä ja ystävällisemmältä, kuin ennen. Muutenkin asiat olivat muuttuneet lähiaikoina niin paljon.. Draco oli astunut kuvioihin ja jakanut ongelmani, aioin hakea huispausjoukkueeseen… mutta kaikista suurin muutos oli tapahtunut sisälläni. Olin vieläkin aivan pyöristynyt siitä, että kykenin jälleen tuntemaan aitoa iloa ja näyttämään tunteeni. Ennen kaikki oli ollut niin väritöntä, etten ollut kyennyt muuta kuin olemaan.
”Astoria…”, Charlotte aloitti.
”Niin?”
”Olisitko voinut viettää tämän päivän minun kanssani?”
”No mikä ettei”, totesin hymyillen.
”Haluaisitko sinä tehdä jotakin eritystä?”
”En oikeastaan. Entä sinä?”
”Olen hieman väsynyt. Jos me vain pelaisimme esimerkiksi velhoshakkia makuusalissa?”
”Sopii mainiosti.”
Se oli aivan vilpitön vastaus, sillä minuakin hieman väsytti.
Samassa huomasin Dracon astelevan minua kohti, jonka Charlottekin pisti merkille.
”Seuraako tuo sinua nykyään maailman ääriinkin?”
Ohitin kysymyksen tuhahtamalla kyllästyneesti, sillä mielestäni moinen ei ollut vastaamisen arvoinen.
”Hei, Astoria, onko sinulla tänään mitään?” poika huikkasi.
”Tuota.. olen oikeastaan luvannut viettää tämän päivän Charlotten kanssa.”
”Ai.. Ajattelin vain, että sinun olisi varmaankin syytä harjoitella ennen itse karsintoja. Voin auttaa sinua jos haluat.”
”Sopisiko huomenna?”
”Se sopii mainiosti, nähdään”, Draco huudahti kääntäen minulle selkänsä ja kävellen sulavin askelin ulos Suuresta Salista.
”Minä en ymmärrä, miten sinä jaksat vielä väittää, ettei hän muka olisi kiinnostunut sinusta.”
”Charlotte.. kun se on tosiaan henkilökohtainen asia. Hän auttaa minua.. ja minä häntä.”
”Missä?”
”Se on tavallaan salaisuus.”
”Aivan niin”, tyttö naurahti iskien minulle silmää.
Nähtävästi hän ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt, mitä olin tarkoittanut vaan käsittänyt sen jollain kammottavalla tavalla väärin.
”Hetkinen.. Siitä tulikin mieleeni, sinä et ole pitkään aikaan kertonut minulle mitään sinun asioistasi. Nyt saat kyllä kertoa kaiken!”
”Minkä kaiken?” tyttö kysyi epäröiden.
”Esimerkiksi sen, oletko sinä tällä hetkellä kiinnostunut jostakusta?”
Tyttö vain naurahti sanoen:
”Kuulostat aivan ensiluokkalaiselta.”
”Luuletko sinä, etteivät muut, kuin ensiluokkalaiset puhu näistä asioista?”
”En oikeastaan, mutta luulin, että sinä et puhu.”
”Kuinka niin?” ihmettelin.
”Puhuimme vastaavalla tavalla viimeksi ehkä vuosi sitten.”
”Äh.. Voisit silti vastata.”
”Hyvä on. Mielessäni ei ole yhtään ketään. En oikeastaan jaksa keskittyä moiseen nyt. Entä sinä?”
”Samat sanat”, totesin hymyillen.
Huomasimme molemmat syöneemme ja nousimme pöydästä, ottaen suunnaksemme oleskeluhuoneemme.
”Miten sinun opiskelusi sujuu?” kysyin.
”No jaa, ihan hyvin. Vähän väsyttää vain.”
”Mitäs valvot myöhään yöhön.”
”Paraskin puhuja! Itse kekkaloit Malfoyn kanssa yötä myöten pihamailla!”
”Se oli vain yksi kerta”, selitin nolostuneena.
Charlotte nauroi vilpittömästi, en ollutkaan muistanut kuinka kauniin heleä tytön nauru oli. Tuntui, että siitä oli niin pitkä aika, kun olin kuunnellut kunnolla, kun joku nauroi.
Makuusalissa aloin tutkia Charlottea muutenkin tarkemmin. V.I.P- vuosi näytti todella rasittaneen häntä, sillä tytössä näkyi selkeät merkit uupumuksesta. No, hän olikin aina yrittänyt hyvittää maineen puutteen kovalla työllä.
Charlotten hiukset olivat ohentuneet reilusti, vaikka tämä koetti peittää sen kaikenlaisilla aineilla, joita tytön yöpöydällä lojui. Tämän iho oli ohuemman ja kalpeamman näköinen, kuin yleensä ja silmien alla olevat varjot olivat paljon tummemmat, kuin olin aikaisemmin pannut merkille. Ennen huomio tytön kasvoissa oli kiinnittynyt pisamiin, jotka sopivat hänelle erittäin hyvin, mutta nykyään varjot veivät huomion niistä. Hän oli myös laihtunut huomattavasti, oikeastaan luihuinen oli enää luuta ja nahkaa. Charlotte ei ollut ollenkaan terveen näköinen.
”Charlotte?”
”Niin?” tämä kysyi samalla, kun mietti mihin mitä nappulaansa siirtäisi shakkilaudalla.
”Ethän väsytä itseäsi liikaa, vaikka onkin V.I.P - vuosi?”
”En tietenkään.”
”Väsytät kuitenkin, ei nyt millään pahalla, mutta sen huomaa.”
”Voidaanko olla puhumatta siitä? Minä kun yritän juuri lepäillä ja ottaa rennosti.”
”Ai.. Olen pahoillani, vaihdetaan puheenaihetta.”
”Ei se mitään”, tyttö totesi hymyillen lempeästi.
Lopun päivää juttelimme aivan arkisista asioista ja pelasimme monta erää velhoshakkia, vaikken siitä oikeastaan paljoakaan edes pitänyt.
Sunnuntaina Draco juoksi minut käytävällä kiinni tarkoituksenaan kysellä mahdollisista harjoituksista.
”Jos näkisimme tänään kello 17?”
Ja niinhän me sitten teimme, saavuin kentälle tasan kello 17, jossa poika odotti minua vihreässä huispauskaavussaan.
”Tuo kaapu pukee sinua”, hän totesi osoittaen omaa huispauskaapuani.
”Toivottavasti pukee jatkossakin”, nauroin.
”Aloittaisimmeko?”
Nyökkäsin, jonka jälkeen nousimme molemmat luudillemme, Draco kädessään nahkainen, suuri pallo, jota tiesin kutsuttavan kaadoksi.
”Sinun tehtäväsi on saada tämä vastustajan maalisalkojen läpi. Ajattelin, että tänään voisimme harjoitella tähtäämistä, huomenna saisit lisää haastetta, kun minä olisin torjumassa ja tiistaina harjoittelisimme kuljettamista”, poika selitti.
”Kuulostaa hyvältä.”
Poika heitti kaadon minulle ja sain sen onnekseni täpärästi kiinni, enkä nolannut itseäni heti ensimmäisissä harjoituksissa.
Lisäsin korkeutta, niin, että olin muutaman metrin etäisyydellä korkeimmasta maalisalosta ja heitin.
Ensimmäinen heittoni meni täpärästi ohi yläpuolelta, joka sai minut raivon valtaan.
”Ei voi olla totta!” huudahdin.
”Älä välitä, ei se nyt niin kamalan huono ollut, kyllä sinä pystyt parempaakin.
Kuitenkin, seuraavalla yrittämällä kaato lensi liikaa vasemmalle, muttei onneksi muutamaa senttiä enempää.
”Yritä tähdätä aavistuksen verran tarkemmin!” huusi Draco takaani.
Ja minä yritin. Siltikään en saanut kaatoa aivan maaliin saakka.
”Laskeudutaan, täällä ei kuule toisen sanoja kovin selkeästi!” poika huudahti.
Se oli täysin totta, sillä ulkona oli suuren luokan lumipyry, joka ei todellakaan helpottanut kuulemista.
Laskeuduimme lumen peittämälle kentälle prikulleen samaan aikaan, Draco maltillisesti, minä nolostuneena siitä, että olin epäonnistunut kaadon kanssa.
”Astoria, sinun täytyy vain hieman hienosäätää tarkkuuttasi, keskity enemmän. Voisit itse asiassa kuvitella maalin kohdalle jonkun erittäin ärsyttävän henkilön kasvot. Se auttaa.”
”Hyvä on”, totesin nyökäten, asettuen jälleen luudalle ja kiihdyttäen vauhtia niin, että lumi piiskasi naamaani armotta.
Katsoin keskelle korkeinta maalitolppaa, kuvitellen siihen Pansy Parkinsonin kasvot ja tähtäsin.
Yllätyksekseni kaato lensi suoraan maaliin, eikä hipaissutkaan sen reunoja.
”Mahtavaa!” Draco huudahti.
”No ääh.. Ei tuo nyt niin ihmeellistä ollut.”
”Mutta sinä edistyit!”
Tein vielä muutaman maalin, jonka jälkeen Draco ehdotti, että voisimme lopettaa siltä päivältä. Kävelimme yhdessä pukukopeille, mutta vasta sisällä siellä ymmärsin, että Draco alkoi riisuuntumaan samaan aikaan, kun minä olin sisällä.
”Öö.. Draco?”
”Niin?”
”Mietin vain. Vaihdammeko yhdessä vaatteemme?”
”Totta kai, niinhän me teemme harjoituksissa ja otteluissakin.”
”Mutta teillä ei ole ollut aikaisemmin yhtään tyttöä..”
”No muilla joukkueilla on tyttöjä ja he vaihtavat varusteensa yhteisissä pukuhuonetiloissa”, poika totesi käännähtäen ympäri.
Dracolla ei ollut paitaa päällään ollenkaan, joka paljasti hänen maidonvalkean ihonsa ja uskomattomat vatsa-, sekä rintalihakset. Oli todella vähällä, ettei suuni olisi loksahtanut auki. Pojalla oli takuulla kaunein vartalo, jonka olin koskaan nähnyt.
”Mitä sinä tuijotat?” tämä kysyi.
”Anteeksi, en mitään”, pahoittelin nolostuneena.
Olinpa minä tyhmä! Enkö tosiaan osannut olla tuijottamatta yläosattoman miehen vartaloa kuola valuen? Tuntui, että voisin vajota maanalle. Mitäköhän Dracokin ajatteli?
Edelleen nolostuneena vaihdoin nopeasti ylleni kaapuni ja viiletin ulos pukuhuoneesta.
Äskeistä en varmasti unohtaisi ikinä.
Seuraavan päivän harjoitukset menivät ihan kohtalaisen hyvin, vaikka alkuun pelkäsin nolaavani itseni totaalisesti, kun maalisalkojen edessä olisi nyt joku, joka torjuisi epätoivoisia yrityksiäni.
Enkä jäänyt pukuhuoneessa tuijottamaan Dracon vartaloa, tai no, hyvä on, saatoin hieman vilkaista, mutta uskoisin, ettei tämä huomannut sitä.
Viimeisissä harjoituksissamme ennen karsintoja oli päämääränä, että oppisin kuljettamaan kaatoa. Ensin kaikki sujui hyvin, enkä pudottanut kaatoa, mutta Dracon aloittaessa häiritsemään kuljetustani, pallo tippui hetkessä.
Tuntien harjoittelun jälkeen aloin kuitenkin hieman edistyä ja lopulta Draco jälleen ilmoittikin, että nyt saisi riittää.
”Etköhän sinä pärjää aivan hyvin nyt”, poika totesi.
”Toivottavasti”, naurahdin.
Samassa huomasimme muutaman seitsemäsluokkalaisen luihuisen astelevan kentälle luudat käsissään.
”Voi ei”, Draco huokaisi.
”Mitä?”
”Katsos.. Minähän olen meidän tupamme joukkueen huispauskapteeni, joten minulla on suurin valta päätöksessä siitä, kuka on joukkueemme uusi jahtaaja. Nuo eivät ole joukkueessa, joten oletan niiden tulleen harjoittelemaan karsintoja varten. Nyt kun he näkevät sinut kanssani ja huomenna karsinnoissa, niin ymmärrät varmaan, mitä siitä voi seurata.”
”Ja minulla on tämä kaapukin!” kiljaisin.
”Voi paska.. Nyt ne ainakin olettavat, että olen antanut sinulle jonkinlaisen etulyöntiaseman.”
Yllättäen huomasimmekin poikien hölkkäävän suoraan meitä kohti.
”Hei Malfoy, mitä tämä nyt on?” kysyi isokokoisin pojista.
”Opetan Astoriaa lentämään.”
”Ja arvatenkin tyttö tulee huomenna karsintoihin?”
”Onko sillä väliä?” Draco tiuskaisi.
”Sitä vain, että tytöllä on aikamoinen etulyöntiasema.”
”Luuletko sinä, että kolmen päivän harjoittelu mitään auttaa? Hän vain kertaa ja minä hänen ystävänään autan häntä.”
”Sinun pitäisi olla puolueeton, olet kapteeni.”
”Ja sinun pitäisi osata pitää suusi kiinni, jos haluat joukkueeseen!”
Samassa poika hiljeni, mutta mulkaisi minua ja Dracoa vielä viimeisen kerran pahasti.
”Toivottavasti korvaat tämän Malfoylle mahdollisimman hyvin”, luihuinen naurahti ja kääntyi matkoihinsa.
Ymmärsin vallanmainiosti, mihin tämä tarkoitti inhottavalla vihjailullaan, enkä sietänyt moista, joten huudahdin:
”No minulla oli onnea, että Draco on hyvännäköinen! Sinunlaisellesi en antaisi yhtään mitään!”
”Anteeksi mitä?” poika tiuskaisi käännähtäen ympäri.
”Sitä vain, että sinä tuskin edes ymmärrät, mistä puhut, tuolla naamalla ei varmasti saa yhtään mitään, yhtään keneltäkään.”
”Kuinka sinä uskallat?”
”Ja sinä jätät Astorian rauhaan tällä sekunnilla, tai sinun on turha tulla karsintoihin ollenkaan!”
Poika murahti jotain, mistä en saanut selvää ja häipyi.
”Ei sinun olisi tarvinnut, olisin pärjännyt itsekin”, tiuskaisin.
”Älä nyt. Et halua tuota kimppuusi.”
”Ei hän minulle olisi uskaltanut tehdä mitään.”
”Kuule, Jerry on ennenkin raiskannut tyttöjä.”
”Raiskannut? Meinaatko, että hän raiskaisi minut?” naurahdin.
”Äskeisen keskustelunne jälkeen en ihmettelisi lainkaan, mutta uskon hänen jättävän sinut rauhaan nyt, kun puutuin siihen.”
”En minä pelkää häntä, yrittäkööt vaan.”
”Tiedätkö Astoria, sinä olet jo hieman edistynyt.”
”Missä?”
”Tässä meidän yhteisessä pikku tavoitteessamme.”
”Kuinka niin?”
”Et mennyt paniikkiin, kun huomasit muiden näkevän, että olet lentämässä ja tuokin miten huusit Jerrylle.. wow!”
”No jaa, ehkä vähän.”
”Olen oikeasti ylpeä sinusta”, poika totesi katsoen suoraan silmiini täysin varoittamatta.
Hänen silmänsä.. Miksi ihmeessä niiden piti olla noin kauniit ja lävistävät?
”Kiitos.”
Loin katseen alas maahan, niin, ettei poika varmasti huomaisi pientä hymynkaretta, joka nousi huulilleni.
-
ihanaa kun tuli jatkoa! :-* kiitos kun olet jaksanut kirjoittaa niin ahkerasti! toivottavasti tulee taas jatkoa....... ;D
-
jjanitää^^: Tässähän tätä jatkoa jälleen on, äläkä turhia kiittele, teen tätä oikein mielelläni, vaikka tulos voi ollakin hieman epämääräinen ;D
7. luku
Seuraavana aamuna joka-aamuinen, no kohtaukseksi sitä varmaan voisi sanoa, oli yllättäen siedettävämpi, kuin yleensä. Se saattoi johtua vatsaani yllättäen ilmestyneistä perhosista, jotka eivät antaneet minulle hetkeäkään rauhaa.
Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: karsinnat.
Minua pelotti, että nolaisin itseni jotenkin niiden lukuisten luihuisten edessä, jotka joko osallistuivat karsintoihin tai katsoisivat niitä, mutta se ei ollut ainoa syy, miksi olin niin jännittynyt, nimittäin minä todella halusin joukkueeseen. Huispaaminen vaikutti olevan upeaa, mutta lentäessä myös unohti kaiken muun, jokaisen suurenkin ongelman ja saattoi keskittyä vain liitämiseen yläilmoissa.
”Jännittääkö?” Charlotte kysyi istuuduttuani paikalleni muodonmuutosten luokassa.
”Arvaa vain!” inahdin.
”Oletko nyt varma, että haluat ryhtyä koko hommaan?” tyttö kuitenkin vielä varmisti.
”Totta kai!”
”Miten vain, muista vain pitää pää kylmänä ja keskittyä lentämiseen.”
”Neuvoo tyttö, joka ei koskaan ole luudan selässä ollut!”
”Sen verran minäkin kuitenkin tiedän”, tämä naurahti.
”Neidit Greengrass ja Gabourie, suvaitsisitteko olla hiljaa?” McGarmiwa tiuskaisi.
”Totta kai”, mutisin.
”Mahtavaa”, nainen totesi jatkaen opetustaan siitä, kuinka siilistä saa muutettua kilpikonnan.
”Hemmetin harppu”, tuhahdin Charlottelle.
”Älä muuta sano”, tämä vastasi.
Yritykseni muuttaa siilin muotoa olivat aika epätoivoisia, sillä en ensinnäkään ollut kuunnellut ohjeita lainkaan ja toisekseen, olin aivan liian hermostunut keskittyäkseni mihinkään.
Ruokatunnin aikoihin satuin yllättäen törmäämään Dracoon käytävällä, oikeastaan aika kirjaimellisesti, sillä poika juoksi suoraan minua päin.
”Mihin sinulla on noin kiire?” ihmettelin.
”Lähinnä ilmoittamaan sinulle, että karsinnat alkavat tasan kolmen tunnin kuluttua.”
Olin tyystin unohtanut kysyä Malfoylta karsintojen alkamisaikaa, joka tuntui sinänsä aika uskomattomalta, kun miettii miten paljon olin niiden vuoksi hermoillut.
”Aivan, no kiitos, että ilmoitit.”
”Totta kai ilmoitin, olethan kuitenkin paras vaihtoehto ehdokkaista”, poika totesi iskien silmää.
”Oletko sinä muka nähnyt, miten muut lentävät?”
”En, mutta onko sillä väliä?” poika naurahti.
”Mietin vain, kun..”
”Anteeksi, minun on nyt mentävä, nähdään karsinnoissa!”
Pian poika olikin jo viilettänyt portaita alas tyrmiin.
Mitä tämä nyt tarkoitti? Eihän poika vain ollut päättänyt päästää minua joukkueeseen tuosta vain, ilman että suunnilleen vilkaisee muita?
Mutta eihän se olisi lainkaan hänen tapaistaan, Dracolle kuitenkin oli tärkeää, että hänellä olisi vahva joukkue, joka toisi tuvalle huispauspokaalin ja jättäisi Potterin ja muut nielemään pölyä.
Vaikka kaikki tosiasiat taistelivat epäluulojani vastaan, en siltikään saanut moista päästäni.
Kalkaroksen tunnilla lähinnä kiersin pöytää, kun Charlotte valmisti juomaamme. Yleensä opettaja kyllä panee merkille moiset asiat, mutta ei hän mitään sanoisi, eri asia olisi jos olisin jostakin muusta tuvasta kuin luihuisesta.
Enkä sitä paitsi ollut suinkaan ainoa, sillä monet luokkamme pojat vaikuttivat vähintäänkin yhtä hermostuneilta, kuin minä: juomia paloi pohjaan, tavarat tippuilivat ja heidän katseensa vaelsivat muissa hakijoissa, mittaillen näiden mahdollisuuksia. Minuun nämä nyt hädin tuskin kiinnittivät huomiota, sillä olin täysin päinvastaisen oloinen, kuin joukkueen pelaajat yleensä. No, sittenpähän nähdään, keneen kannattaa kiinnittää huomiota, kun nousen luudalle.
Ja minun olisi tosiaan lennettävä todella hyvin, jos haluaisin vakuuttaa kaikki osaamisellani, enkä saada samankaltaisia epäilyjä osakseni, kuin Jerry oli esittänyt.
Lopulta kuitenkin oli vihdoinkin aika lähteä karsintoihin.
Kaivoin laukustani asun, joka päällä voisin lentää, sillä en todellakaan nyt voisi käyttää Luihuisen huispausjoukkueen kaapua, se vain aiheuttaisi lisää huhuja ja luuloja. Draco oli jälleen luvannut lainata luutaansa, mutta vain ainoastaan karsintojen ajaksi, sen jälkeen minun olisi pyydettävä luutaa vanhemmiltani, joka tulisi olemaan aikamoinen askel.
Ripustin vielä Charlotten antaman korun kaulaani tuomaan onnea ja lähdin kohti huispauskenttää. Kävelytyylini saattoi näyttää koomiselta, sillä en tuntenut enää omia jalkojani, saati hallinnut niitä.
Kilpailijani nähdessäni toivoin hartaasti, että olisin sittenkin pyytänyt vanhemmiltani oman luudan, sillä nämä eivät olleet aivan siitä ruipeloimmasta päästä. Mitäköhän he tekisivät, kun huomaisivat Dracon avustavan minua? Voisi olla, että pelistä tulisi hyvinkin likaista, enkä välttämättä selviäisi siitä ehjin nahoin. No, joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön.
”Astoria, tulisitko käymään täällä?” Draco huikkasi viitaten pukuhuoneelle päin.
”Miten vain.”
Monien päät kääntyivät seuraamaan meitä, eikä Jerry ollut suinkaan ainut, jonka kasvoilta paistoi hapan ilme.
Astuessani sisään pukuhuoneen ovesta, poika tarkisti vielä, ettei kukaan seuraa meitä, jonka jälkeen tämä nosti erään penkin alta luutansa ja ojensi sen minulle.
”Oikeastaan tämä ei ole kiellettyä, mutta oman etusi nimissä en suosittele, että huutelet ympäriinsä, että sinulla on luutani lainassa”, poika varoitti,
”tai oikeastaan se ole minun etuni mukaista”, tämä lisäsi naurahtaen.
”Kiitos”, sain sanotuksi, jonka jälkeen kurkussani oleva pala tuntui nousevan vain ylemmäs, joten suljin suuni.
”Onnea Astoria, enää en voi auttaa sinua, mutta toivon tosissani, että pääset mukaan.”
Hetkinen! Tuohan kuulosti siltä, että hän tosiaan meinasi arvostella koelennot reilusti!
Kivi sydämeltäni vierähti saman tien alas ja tunsin vapauttavan tunteen leviävän kehooni.
”Kiitos, Draco.”
Poika hymyili minulle sädehtivästi ja käänsi selkänsä avatakseen oven.
Pukuhuoneen oven takana oli suuri joukko eri-ikäisiä luihuisia, jotka näyttivät siltä, että haluaisivat kunnollisen selityksen kahdenkeskeiseen hetkeemme.
”Mitä te teitte, Malfoy? Antoiko huorasi sinulle vihdoinkin? Vai jaoitko sinä hänelle kenties lisää vinkkejä, miten hakata meidät kaikki?”
”Tuota –”
”Ei, Jerry, en antanut hänelle ja korjaan vielä väärinkäsityksesikin: En ole hänen huoransa.
Vaikka olisin kyllä paljon mieluummin hänen, kuin sinun.”
”Kuinka sinä uskallat?” tämä sähähti.
”Teoriasikin oli vähintään yhtä yksinkertaisen epälooginen, kuin sinä itse”, jatkoin kuin en olisi kuullutkaan pojan edellistä kommenttia.
”Enkä minä mielestäni puhunut sinulle Greengrass”, tämä tuhahti.
”Kuinka vain. Voi Dracokin sinulle vastata, jos vaivautuu.”
”No, Malfoy? Mitä te teitte?”
”Lähinnä minä varoitin Astoriaa tästä ja muusta vastaavasta mahdollisessa sivistymättömästä kohtelusta, jota hän voi täällä kohdata.”
”Aivan, mutta minä en todella välitä. Oma on virheenne, jos haluatte mainostaa lapsellisuuttanne”, lisäsin.
”Puhuu tyttö, joka ei ole edes V.I.P: eitä suorittanut.”
”Eikö olisi aika jo aloittaa karsinnat?” Draco kysyi äkisti.
Jerry näytti miettivät hetken pienillä aivoillaan, miten kannattaisi toimia, mutta nyökkäsi sitten.
”Odotankin innolla, että näen, miten nukke lentää”, tämä tuhahti viitaten minuun.
Hymyilin tälle vain mahdollisimman ärsyttävästi, jonka jälkeen siirsin katseeni mustahiuksiseen poikaan, jolla oli käsissään lista, jossa luki osallistujien nimet.
”Ensimmäisenä Samuel Adell, ole hyvä.”
Samuel oli myöskin hyvin vankkarakenteinen, mutta tämä ei ollut ainakaan yhtä tyhmännäköinen, kuin Jerry, joka hakkasi idioottimaisuudellaan ja ilkeydellään jopa ne Dracon kaksi lihavaa ystävää.
Samuel näytti hyvin hermostuneesta ja melkein kaatui, kun tarpoi lumikinosten läpi pienelle auratulle alueelle, josta saattoi lähteä liikkeelle.
Kuulin mustahiuksisen kertovan ohjeet pojalle, joka nyökkäili ehkä hieman liiankin innokkaasti.
Loppuen lopuksi hän lensi ihan hyvin, mutta ei missään tapauksessa yhtään sitä paremmin. Hän sai viidestä kaadosta maaliin kaksi. Olin varma, että kykenisin parempaan.
Vuorossa oli vielä muutama samantapainen tapaus, kunnes lopulta kuulin oman nimeni listasta:
”Greengrass, sinä seuraavaksi.”
Tarvoin lumen läpi vaivalloisesti ja kuulin Jerryn huutavan jotain ilmeisen loukkaavaa perääni, mutten nyt jaksanut välittää.
”Eli sinun täytyy ensiksi hieman lennellä ympäriinsä, että saamme jonkinlaisen käsityksen lentotaidostasi, pienenä vinkkinä, kannattaa tehdä parhaansa, se ei ole mikään läpihuutojuttu. Kun pitäjä nousee paikalleen, alat kokeilla heittää kaatoa maaliin.”
”Hyvä on”, nyökkäsin ja otin vastaan hänen tarjoamansa kaadon.
Minua hieman jännitti, kun tiesin muiden katselevan, mutta jos sattuisin onnistumaan, niin siitähän olisi minulle vain ja ainoastaan hyötyä.
Nousin luudalleni ja potkaisin maasta vauhtia päästäkseni ilmaan. Pian tunsinkin jo satavan lumen pyryttävän kasvoilleni, ja kaduin, kun en ollut loitsulla parantanut näkyvyyttäni.
En halunnut hukata aikaa, joten tein heti ensimmäisenä muutaman syöksyn vuorotellen ylös ja alas. Pääni meni siitä niin pyörälle, että seuraavaksi päätin jättää liiallisen heilumisen vähemmälle. Kiihdytin suoraan maalisalkoja päin ja täydessä vauhdissa pujottelin niiden välistä.
Vilkaisin joukkueen jäsenien kasvoja ja nämä näyttivät olevan sangen tyytyväisiä suoritukseeni, mutteivät kuitenkaan mitenkään ylitsepursuavan innoissaan olevilta.
Samassa sain idean. En oikeastaan tiennyt, oliko se kovinkaan järkevää tai edes tarpeellista, mutta olisi ehkä paras vain näyttää taidoistaan kaikkea mahdollista.
Irrotin toisenkin käteni luudasta ja tartuin sillä kaatoon, jonka heitin suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osan päästä siitä lähdin itse syöksyllä matkaan, napatakseni pallon.
Lensin hieman alaviistoon täydellä vauhdilla ja sain, kuin sainkin kaadon kiinni, vaikka olin heittänyt sen suhteellisen kauas.
Samassa huomasin pitäjän nousseen saloille.
Tunsin käsieni alkavan täristä ja paniikin tekevän tuloaan. Onnistuisinko minä? Entä jos en saisi yhtäkään kaatoa maaliin? Ylpeyteni kärsisi siinä aivan liikaa.
Tartuin kuitenkin vapisevilla käsilläni kaadosta kiinni ja tähtäsin suoraan eteenpäin.
Pettymyksekseni pitäjä sai sen kiinni todella helposti. Mitä ihmettä minä nyt tekisin?
Nappasin kaadon takaisin tämän heittäessä sen minulle ja pyrin rentoutumaan. Tiesin, ettei minun kannattaisi ajatella ainakaan sitä, että jännittäminen pahentaisi tilannetta. Se oli yksi niistä harvoista asioista, jotka eivät olleet tahtoni vallassa, rupeaisin vain panikoimaan enemmän.
Yritin kuvitella pitäjän paikalle Dracon ja että nämä olisivat aivan tavalliset harjoitukset. Pyrin kaivamaan mielestäni kaiken, mitä poika oli minulle opettanut ja päädyin harhautukseen.
Tein äkkikäännöksen vasemmalle, jolloin pitäjä seurasi perässä. Naamioin taktiikkani epäonnistuneeksi, kehnoksi harhautusyritykseksi ja olin heittävinäni kaadon oikeanpuoleiseen salkoon, mutta aivan sormieni päillä kalastin sen takaisin, kun pitäjä oli syöksähtänyt oikealle. Heitin nopeasti kaadon vasemmanpuoleiseen salkoon ja se meni, kuin menikin läpi.
No, nyt en ainakaan ollut nolannut itseäni niin pahasti.
Seuraavan heittoni tein vastaavalla tyylillä, mutta heitin kaadon vasemman puoleiseen salkoon, enkä vienyt harhautustani aivan yhtä pitkälle, kuin äsken.
Vastaavasti jatkui hetken, kunnes huomasin, että olisi viimeisen heiton aika. Pitäjä näytti päättäneen, ettei antaisi minun härnätä itseään enempää, vaan estäisi heittoni, joka puolestaan innosti minua entisestään saamaan kaadon salon läpi.
Tänään näytti olevan päivä, jolloin mieleeni tuli hyvin yksinkertaisia, mutta mahdollisesti hyvinkin toimivia ideoita, sillä olin juuri keksinyt omasta päästäni yhden.
Nostin katseeni kaadosta ja käännähdin oikealle, kuin olisin huomannut jotakin ihmeellistä ja yllätyksekseni pitäjä toimi samoin, jolloin sain heitettyä kaadon keskimmäiseen salkoon aivan liiankin helposti.
”Tuohan oli selvä pitäjän häirintä!” poika karjui.
”Älä nyt. Sinä itse tiirailet muualle, etkä pidä katsettasi kaadossa!” huusi mustahiuksinen poika alhaalta.
Poika tuhahti, mutta näytti tyytyneen kohtaloonsa.
Pian olinkin tukevasti maankamaralla ja suhteellisen tyytyväinen suoritukseeni.
Huomasin Draconkin hymyilevän minulle kannustavasti, joten kai lentoni sitten oli tosiaan mennyt ihan hyvin.
Jälkeeni oli minua vuoden nuorempi poika, joka ei hallinnut edes luutaansa kunnolla ja oli vähällä törmätä salkoa päin. Joukossa oli myös muutama muukin vastaava tapaus. En ymmärtänyt ollenkaan, kuinka heillä oli ollut pokkaa tulla karsintoihin tuollaisella osaamisella.
Yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan Fernando Jerryn nimen ja kiinnostukseni heräsi.
Keskityin katsomaan poikaa, joka harppoi kentälle itsevarman näköisenä, kuin varmana siitä, että pääsisi joukkueeseen.
Ikäväkseni jouduin toteamaan, että hän oli itse asiassa oikein hyvä lentäjä. Hän kieppui ja kaarteli ties minkälaisissa asennoissa, mutta puolet niistä vaikutti mielestäni tarpeettomalta kerskunnalta. Lisäksi tämä pihisti minulta idean heittää kaato kauemmas ja hakea se itse takaisin, no niillä aivoilla ei olisi hirveästi varaa kehitellä mitään omaakaan.
Kaadoista Jerry sai maaliin kuitenkin vain kolme, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi mielikuvitusta harhauttamiseen.
Kaiken kaikkiaan olin sitä mieltä, että poika saattoi olla minulle todellinen uhka ja aloin vähitellen hermostua.
”No, Greengrass, voisit keskittyä ottamaan tuosta mallia, etkä lahjomaan kapteenia!” poika huudahti minulle laskeuduttuaan.
”Oletko sinä tosiaan noin epävarma suorituksestasi, että sinun pitää pyrkiä nostamaan sen taidokkuutta moisilla heitoilla?” kysyin ivallisesti naurahtaen.
”Ei, minä vain annoin sinulle hyödyllisen neuvon”, tämä totesi poistuen leuhkasti hymyillen paikalta.
Panin merkille, että taistelusta oli tosiaankin tulossa minun ja Jerryn välinen. Suurimmaksi osaksi tupalaiseni lensivät keskivertotason mukaisesti. Muutamia hieman parempiakin tapauksia oli, mutta monet kaatuivat maalintekoihin.
Vihdoinkin, monen lentäjän ja Jerryn pilkallisen mulkauksen jälkeen kaikki olivat lentäneet ja joukkueen jäsenet vetäytyivät hetkeksi neuvottelemaan.
Huomasin muutamien koelentäjien suuntaavan jo linnaa kohti, he näyttivät menettäneen uskonsa mahdollisuuksiinsa, eivätkä pystyneet nielemään ylpeyttään. Suureksi ihmeekseni kaikista huonoimmin lentäneet neljäsluokkalaiset jäivät seisomaan kentänliepeille ja heidän ilmeensä kertoivat, että nämä todella luulivat heillä olevan jonkinlaisia mahdollisuuksia jahtaajaksi.
Lopulta Draco harppoi luoksemme suurin askelin, ilme viileän rauhallisena.
”No niin, olemme nyt joukkueen jäsenien kanssa keskustelleet asiasta ja päättäneet parhaan mahdollisen jahtaajan. Edellytyksiä olivat hyvä lento-, koppienottamis-, syöttö-, sekä maalintekotaito. Arvioimme myös teidän persoonianne ja niiden sopivuutta joukkueeseen.”
Ehdokkaat nyökkäilivät hyväksyvästi.
”Tervetuloa joukkueeseen, Astoria Greengrass.”
Hymyilin maireasti Jerrylle, jonka jälkeen kiinnitin katseeni Dracoon ja kiitin tätä uskomattoman iloisena uudesta paikastani jahtaajana.
”Epäreilua! Minä valitan Kalkarokselle, että sinä suosit Greengrassia!” Jerry huudahti.
”Tee se, sinulla ei ole todisteita. Professori voi itse tulla tarkistamaan tytön lentotaidon ja tehdä siitä johtopäätöksensä.”
Jerry näytti räjähtävän kohta, hänen kasvoillaan oli vihainen irve ja niiden iholla hehkui kirkkaanpunainen sävy.
”Tämä ei jää tähän!” hän kivahti kääntäen selkänsä meille ja lähtien tarpomaan vihaisena ulos huispauskentältä.
Se näytti uskomattoman huvittavalta, sillä lumi vaikeutti liikkumista valtavasti, jonka takia Jerry lähes lensi naamalleen lumipenkkaan.
Minä ja Draco repesimme äänekkääseen nauruun, jolloin tunsin lähes kaikkien paineiden valuvan minusta pois.
Uskomatonta, aivan uskomatonta, että minusta oli todella tullut Luihuisen tuvan jahtaaja. En ollut ollenkaan uskoa sitä.
”Sydämelliset onnittelut!” poika huudahti hymyillen.
”Kiitos, mutta Draco..”
”Niin?”
”Oletko sinä aivan varma, ettet edesauttanut pääsyäni joukkueeseen lahjonnalla tai kiristyksellä?”
”No en todellakaan! Sehän olisi ollut joukkueelle katastrofi, jos en olisi valinnut parasta mahdollista ehdokasta, minunhan täytyisi olla aivan hullu!”
Se oli siis ollut todella kiinni minun omista taidoistani, olin todella paras jahtaaja ehdokkaista!
”Tämä on uskomatonta!” huudahdin ylitsepursuavan onnellisena hypäten halaamaan blondia.
Tämän vartalo jäykistyi saman tien, jolloin ymmärsin, että tämän tapoihin ei varmaankaan kuulunut hyppiä ympäriinsä halailemassa ihmisiä. Nolostuin ja aion jo vetäytyä irti tästä, mutta yllättäen Draco rentoutuikin ja tiukensi otettaan minusta.
”Lupaathan kuitenkin olla varovainen Jerryn suhteen?” hän varmisti.
”Äh.. Ei hänessä ole mitään pelättävää.”
”En olisi niinkään varma, minulla ei ole ollenkaan hyvä olo tästä.”
Vetäydyin rauhallisesti irti pojasta, jolloin huomasin kaikkien muiden jo lähteneen kentältä. Naurahdin huvittuneena:
”Älä nyt viitsi, sinä ylireagoit!”
”Etkö kuullut, kun hän sanoi, ettei tämä jää tähän?”
”Hän vain uhoaa”, huokaisin.
”Enpä tiedä.. Lupaa minulle, että olet varovainen.”
”Joo, joo”, ähkäisin.
”Astoria!” poika huudahti vaativasti.
”Olen varovainen, ihan oikeasti!”
Yllättäen poika kietoi jälleen kätensä ympärilleni ja kuiskasi korvaani:
”Olen hyvin ylpeä sinusta.”
Tämän jälkeen hän hiljeni, irrotti varovaisesti luutansa kädestäni ja jätti minut seisomaan ymmälläni ypöyksin keskelle huispaskenttää.
Draco Malfoy… Ylpeä minusta?
-
Innostuin todella jatkosta!
Kirjoitat todella hyvin ja sujuvasti, enkä löytänyt virheitä.
Onnistunut luku siis! Tykkäsin myös siitä, että lisäsit huispauksen mukaan.
Tähän hätään en taida mitään rakentavampaa saada aikaiseksi, mutta ehkä yritän uudestaan, jos laitat pian jatkoa. ;)
-
ihanaa!!! jatkoo tuli taas todella nopeesti eikä virheitäkää ollu (kai ;D) jerry on kylä aika scary.....tänks agen!♥
-
Tuleekin taas pitkästä aikaa luettua tällaista tekstiä, jossa keskeisessä osassa ovat luihuiset :D
Astoria ei todellakaan ole minulle mikään tuttu hahmo, ainut käsitys minkä olen saanut hänestä on tämä ficin kautta, enkä Dracosta kovinkaan paljon perusta, H/D:tä on nykyään aivan liikaa, mutta aloitin tämän lukemisen eilen ihan huvikseni, ja tykkäsinkin. Ei tämä mitään mahdotonta hurrausreaktiota herättänyt, mutta tämä on kuitenkin mukavaa luettavaa jota seuraan mielelläni. Joten ilmoittaudun lukijaksi.
Itse sain ainakin Astorian ja Dracon suhteesta sellaisen normaalin, ei-ystävyyttä-suurempaa käsitys, vaikka molemmista, erityisesti Dracosta nousee uusia puolia esiin. On mukava huomata kuinka suojelevasti hän suhtautuu Astoriaan, ja olen yllättynyt hieman Dracon kiltteydestä yms. En voi oikein sanoa, meneekö Astorian käyttäytyminen OOC:seksi, koska en tunne häntä ollenkaan, mutta Dracolla se menee kyllä hieman OOC:seksi, mutta se ei haittaa ollenkaan. Tuo vaihtelua lukea tällaisesta ystävällisestä Dracosta. Charlotte, Astorian ystävä, on hänkin mukava persoona, sellainen perusystävä jota jokainen tarvitsee. Huispaus toi tähän hieman lisää makua, toivon tavallaan että Dracon ja Astorian suhde kehittyy astetta vakavammaksi :)
Olen alkanut pitämään Astoriasta, jotenkin tuosta päänaukomisesta tulee mieleen oma persoonani :P
Teksti on sujuvaa ja hyvää, virheitä en ole ainakaan vielä havainnut. Otsikko oli vähän jännä, ja kyllä se ainakin pikaisesti ajateltuna sopii tähän. Laitathan jatkoa pian. Kiitokseni, jatkoa odottelen :D
//Ihan sattumalta tuli netistä katsottua kuka Astoria "oikeasti on", ja sieltähän selvisi että Astoriasta tuli Dracon vaimo ja Scorpiuksen äiti. Muistan kyllä lukeneeni että Draco meni naimisiin jonku naisen kanssa, Scorpiuksen kyllä muistin, mutta sen nimen unohdin.//
-
Neiti Pimeyden Lordi: Hyvä, että tykkäsit :) Mietin ensin, että viitsinkö lisätä huispuasta tähän; tai siis, että osaanko kirjoittaa siitä, mutta nähtävästi sain ainakin jotakin aikaiseksi ;) Kiitos kommentistasi, ei sen tarvitse aina niin rakentavaa ollakaan, vaikka toki mielelläni otan sitäkin vastaan ;D
jjanitää^^ : Kiitos kommentistasi! Henkilökohtaisesti mielestäni Jerry on tosiaan aika vastenmielinen hahmo, mutta kai niitä melkein kaikissa tarinoissa on oltava ;)
Kuurankukka: Ihanaa, että olet noin pitkän kommentin saanut rustattua, kiitos :) Kiva, että olet löytänyt ficin ja tykännytkin siitä. Lukijat kelpaavat aina :D
Pyrin alussa juuri siihen, ettei hahmojen välinen suhde heti alussa olisi kovinkaan romanttinen, kuten olit huomannut. Paritus tosin kielii, että muutoksia on ehkä tulossa. Dracolla on omat syynsä suhtautua Astoriaan niin huolehtivasti, ja OOC:hen meneminenkin on käytännössä tuon syyn takana ;) Tässä luvussa tulee tosin huomattua, ettei Draco välttämättä ole kaikille aivan yhtä ystävällinen.
Tuosta huispauksesta, kuten jo mainitsinkin jo vastauksessani Neiti Pimeyden Lordille, en itseasiassa ollut ollenkaan varma, onko minusta kirjoittamaan siitä, mutta toivottavasti tulos nyt on edes luettava :D
Minun on myönnettävä, että kun loin Astorian hahmoa, lisäsin siihen jonkinverran omia piirteitäni ja on mukavaa, että sinäkin olet löytänyt hänen piirteitään itsestäsi. En näköjään ole ainut täällä, joka harrastaa päänaukomista ;D
Tuo otsikkokin saa myöhemmin ficissä vähän lisää valaistusta, tai oikeastaan sen syvempi merkitys tulee paremmin esiin.
Rowling ei kertonut Astoriasta paljoakaan, joten ajattelin, että hänestä voisi olla helppo kirjoittaa, kun saa käytännössä kirjoittaa hyvin vapaasti ilman, että hahmosta tulee aivan OOC :)
8. luku
Torstaina huomasin Jerryn käyttäytymisessä jotakin huolestuttavaa, mitä siinä ei ollut ennen ollut. Poika tuijotti minua toisinaan pitkään kasvoillaan halveksiva katse, joka sinänsä ei ollut erikoista, mutta tämä myös supisi usein ystäviensä kanssa vilkuillen minuun päin. Ihmeellisintä oli kuitenkin, etteihän ollut puhunut minulle mitään, ei heittänyt yhtäkään inhottavaa kommenttia, vaikka olisi hänen luullut tappionsa jälkeen jotain sanovan.
Charlotte oli ollut erittäin huolissaan, kun olin kertonut minun ja Jerryn yhteenotosta, sillä pojan maine näytti olevan tuttu hyvinkin monelle. Maanantai-iltana tämä jälleen otti asian puheeksi makaillessamme makuusalissa syöden Matildan vanhemmiltaan saamia suklaasammakoita.
”Se Jerry suunnittelee jotain.”
”Haluaisin tosissani nähdä, kun se idiootti yrittäisi todella suunnitella jotain”, naurahdin.
”Olen ihan tosissani, Jerry todella on vaarallinen. Ei Dracokaan turhasta olisi huolissaan.”
”Hän nyt on huolissaan ihan kaikesta.”
”Draco Malfoyko?” Matilda tirskahti.
”Tuntisittepa hänet.. Hän ei tee mitään muuta, kuin huolehtii kaikesta.”
”Astoria, minä olen kuullut Pansylta hänestä todella paljon, eikä hän yleensä huolehdi mistään. Sinuna olisin ihan tosissani varuillani”, tyttö jatkoi vakavoituen.
”Oli miten oli. Minä en jaksa välittää Jerrystä. Ihan totta, hänellä ei riitä aivokapasiteetti mihinkään muuhun, kuin hakkaamiseen ja minä olen tyttö. Poika olisi uskomattoman säälittävä jos alentuisi lyömään minua saati sitten kiroamaan minut.”
”Ei, en usko, että hän sinua löisi tai edes kiroaisi. Raiskaus onkin sitten eri juttu”, Charlotte huomautti normaalia aavistuksen verran korkeammalla äänensävyllä.
”Ääh.. Älkää viitsikö! Missä muka? Keskellä Suurta Salia?” tirskahdin.
”Ihan totta, Astoria. Hän voi tehdä sen sellaisella hetkellä, kun et osaa sitä aavistaa.”
”Ihan totta, Charlotte. Hän ei voi tehdä sitä yhtään millään hetkellä, koska minulla ei ole tapana hiipiä itsekseen missään siihen aikaan, että hän voisi hyökätä minkään nurkan takaa.”
”Kuinka vain”, tyttö huokaisi syventyen kirjaan kädessään.
”Mitenkäs Pansy?” kysyin Matildalta.
”Mitä hänestä?”
”Vieläkö hän jaksaa olla minulle vihainen?”
”Uskoisin, että niin kauan, kun olet noin läheisissä väleissä Malfoyn kanssa.”
”Todella lapsellista! Ei hän voi oikeasti käyttäytyä noin, tuohan on naurettavaa.”
”Kyllä hän voi. Sinä tiedät millainen se tyttö on..”
”No nyt ainakin, enkä taida jaksata vaivata päätäni hänellä.”
”Miten vain, minä taidan nyt käydä nukkumaan”, tyttö totesi kääntäen kylkeään.
”Hyvää yötä.”
Matilda ei vastannut laisinkaan, vaan ainoastaan ummisti silmänsä.
Tytöt olivat saaneet minut miettimään monia lähipäivien tapahtumia: Oliko Jerryn käytös todella ollut niin uhkaavaa, että minun täytyisi olla huolissani? Eikö Draco todella normaalisti todella ollut niin.. huolehtivainen, kuin minua kohtaan? Häiritsikö Pansya todella noin paljon minun ja Dracon välinen ystävyys?
En kuitenkaan saanut vastauksia kysymyksiini, vaikka miten pohdin erilaisia vaihtoehtoja, vaan vaivuin syvälle uneen.
”Astoria!”
Kuulin etäältä jonkun kutsuvan minua nimeltä. Olin keskellä peltoa, jolla kasvoi mustaa ohraa. Taivas oli tummanharmaa, mutta kuu paistoi kirkkaammin, kuin ikinä valaisten peltoa hieman.
Ympärilleni oli kerääntynyt ihmisiä. Mustakaapuisia hahmoja, kuolonsyöjiä.
Yritin huutaa äänelle, joka minulle puhui. Koetin saada sitä pelastamaan minut täältä, mutta ääni vain loittoni jatkuvasti.
Yhtäkkiä minua vastapäinen kuolonsyöjä riisui naamionsa ja alta paljastuivat Jerryn kasvot.
”Hei, Astoria! Leikitäänkö hieman?” poika kysyi hymyillen julmaa hymyä.
”Ei, älä.. anna minun olla…”
”Älähän nyt, me haluamme vain hieman keskustella sinun kanssasi”, puhui tytön ääni.
Tyttö riisui naamionsa, jonka alta paljastuivat Pansy Parkinsonin mopsimaiset kasvot.
”Pansy -”
”Ei, Astoria, nyt puhun minä –”, hän huudahti nostaen taikasauvansa,
”Kidutu!” tyttö kiljaisi.
Näin polttavan valon syöksähtävän minua kohti ja peittelevän minut tuskalla, joka väänsi niveliäni joka suuntaan, se poltti, pisti, jomotti, se tuntui tappavan minua miljoonan erilaisen kivun välityksellä, mutten kuitenkaan kuollut.
Samassa säpsähdin paikoillani.
Huomasin olevani jälleen omassa sängyssäni ja tuskan edelleen polttavan jokaista soluani.
Huokaisin kuitenkin helpotuksesta, koska ymmärsin sen kaiken kamaluuden olleen vain unta. Ei kestäisi, kuin muutamia minuutteja ja olisin jälleen kunnossa.
Ja niin tapahtui, tuska loppui aikanaan, jolloin saatoin tunnottomana katsahtaa pöydälläni lepäävään kelloon, joka näytti seitsemää.
Charlotte ja muut olivat vielä makuusalissa, tosin toisella puolella sitä, eivätkä olleet onnekseni huomanneet mitään. Eivät he yleensäkään huomanneet, osasin olla suhteellisen hiljaa jopa kohtaukseni aikana jos halusin.
”Huomenta!” huikkasin, kun tunsin turtumuksen alkavan hellittää.
”Huomenta vain, lähdetkö aamiaiselle?” Charlotte kysäisi.
”Odota vain hetki, kun vaihdan vaatteet.”
Laitoin itseni muutaman minuutin kuluessa valmiiksi, jonka jälkeen raahauduimme tytön kanssa Suureen Saliin, ikäväkseni Pansyn ja muiden seuraan. Tämä loi minuun katseen, joka kieli pahasti, etten ollut tervetullut, mutta yritin vain olla välittämättä koko ihmisestä ja keskittyä syömään leipääni.
”Minun mielestäni on aika outoa, että joukkueeseen valittiin tyttö”, Pansy totesi.
”No, Rohkelikkohan on hakannut meidät muutamana vuonna, joten olisi ehkä aika uudistaa rivejä”, totesin.
”Miten sinä muuten yllättäen kiinnostuit huispauksesta, Astoria?”
”Vihjaatko sinä jotain?”
”Kai minä saan viattoman kysymyksen kysyä?”, tyttö vastasi kasvoillaan julma virne.
”No, jos haluat niin paljon tietää, niin kokeilimme sitä Dracon kanssa ja ihastuin lajiin heti.”
”Oletko ihan varma, että ihastuit huispaukseen?”, tämä sihahti.
”Odotas, kun mietin… kyllä.. olen aivan varma”, sanoin ivaillen tytön kustannuksella.
Pansy katsoi minua kulmat koholla ja syventyi sitten munakkaaseensa.
Tyttö malttoi olla kommentoimatta minulle peräti tuntien loppuun asti. Oleskeluhuoneeseen saapuessani tämä istuksi yllättäen yksin takkatulen ääressä, tummanvihreällä matolla.
”Katsos, siinähän on meidän uusi jahtaajamme.”
”Jätä minut rauhaan, Pansy.”
”Voi ei, eikö sinulle ole opetettu kotona lainkaan käytöstapoja?”
”Kyllä on, mutta sovellan niitä hieman epämiellyttävien ihmisten kohdalla.”
”Jaahas… Oletko nähnyt Dracoa?”
”E-”
Samassa poika marssikin sisään oleskeluhuoneen ovesta näyttäen hieman yllättyneeltä nähdessään minut Pansyn seurassa.
”Draco! Haluaisitko tulla kanssani Tylyahoon viikonloppuna?” Pansy sirkutti.
”Hmm.. En kyllä ole luvannut kenellekään, mutta ajattelin kyllä mennä Astorian kanssa.”
”TAAS?”
”Niin, en ymmärrä, miksi ihmeessä se sinua noin häiritsee.”
”Ei toki häiritse, sinulla ei vain nykyisin ole aikaa muille ystävillesi ollenkaan”, Pansy tuhahti mulkaisten minua ilkeästi.
”No, se on minun asiani”, poika töksäytti.
”Anteeksi mitä?”
”Se on minun asiani.”
”Et sinä voi puhua noin! Onko tuo sumentanut sinun mielesi kokonaan?” Pansy huudahti itku kurkussa, jolloin moni kääntyi seuraamaan tilannetta.
”Anna nyt olla Pansy, ihmiset tuijottavat.”
”En minä välitä siitä! Haluan vain sinut takaisin!”
”En ymmärrä, mistä sinä puhut.”
”Siitä, että roikut tuon kanssa kaiken vapaa-aikasi! Sinä käyttäydytkin hänen seurassaan aivan erilailla! Et sinä minulle koskaan apua tarjonnut, mutta hänelle sinä annat kaiken, mitä tyttö vain keksii pyytää!”
”Pansy, PÄÄ KIINNI!” huudahdin, kun huomasin kaikkien loppujenkin kääntäneen päänsä meitä kohden.
”Minä en ole puhunut sinulle mitään!”
”Jätä Astoria rauhaan, hän ei ole tehnyt sinulle mitään!” Draco huudahti viileästi.
”Tuota juuri tarkoitin… Mitä hänessä muka on sellaista, mitä minussa ei ole?” tyttö parkaisi lyyhistyen maahan polvilleen nyyhkyttämään, jolloin poika katsoi tätä inhoten.
”Todella paljon, Pansy, todella paljon.”
”Älä tee tätä minulle!”, tyttö huusi tarttuen kiinni Dracon kaavun helmaan ja itkien katkerasti.
”Päästä irti!” poika kivahti vetäisten kaapunsa helman tytön otteesta,
”ja voisit saman tien nousta siitä ylös ja säästää maineestasi ne rippeet, jotka siitä nyt enää on jäljellä”, blondi tuhahti kääntyen tytöstä poispäin ja marssien ulos oleskeluhuoneesta.
Pansy jäi lattialle nyyhkyttämään, monien katseiden tutkaillessa häntä. Osa tuijotti häntä hieman säälien, osa inhoten ja osa huvittuneena. Päätin luikahtaa paikalta, ennen kuin joku kiinnittäisi huomionsa minuun.
Astelin ylös portaita tyttöjen makuusaliin, jossa ei ollut lisäkseni ristinsielua. Rojahdin sängylle, ei-niin-naiselliseen tapaan, joka ei yleensä kuulunut tapoihini, mutten jaksanut edes välittää.
Otin yöpöytäni laatikosta uusimman Me Noitien numeron, jonka kannessa komeili Kohtalottarien laulaja. En oikeastaan olisi jaksanut välittää koko lehdestä, mutta tarvitsin kiireesti muuta ajateltavaa, kuin Pansyn ja Dracon.
Samassa mieleeni palasi muisto äitini kirjeestä, enhän minä kuitenkaan olisi voinut mennä koko Tylyahoon! Olisin välttänyt äskeisen nolon tilanteen vain sanomalla, etten pääse Dracon mukaan. Kuitenkin jossain rintani perukoilla tunsin piston, kun mietin poikaa Pansyn kanssa Tylyahossa. Olisivatkohan he käyneet Puddifootilla, kuten mekin? Ihailisikohan Pansy Dracon vaaleita, kullan tavoin loistavia hiuksia, kuten minä olin ihaillut? Katsoisiko Draco Pansya silmiin teräksenharmailla, lävistävillä silmillään?
Yritin karistaa moiset ajatukset päästäni ja syventyä juttuun, jossa kerrottiin Gilderoy Lockhartin nykyisestä elämästä Pyhässä Mungossa, mutta samassa kuulin koputuksen ikkunastani.
Yksi koulun pöllöistä, suloinen helmipöllö oli laskeutunut ikkunalleni ja koputteli siihen nokallaan.
Repäisin auki melkein kiinni jäätyneen ikkunan ja otin kirjeen pöllön jalasta, jonka jälkeen tämä lensi saman tien ikkunasta.
Avasin rusehtavan, kirjekuoren, jonka alta paljastui viesti:
Astoria!
Meidän täytyy jutella. Nähdään tänään Pöllölässä klo 00.00.
Draco
Mitäköhän asiaa hänellä oli? Olikohan hän vihainen minulle, vai mistä oli kysymys? Ehkä hän oli jo kuullut joltain, että menen viikonlopuksi vanhemmilleni.
Nyt minun täytyisi poiketa siitä, mitä sanoin Charlottelle. Minun täytyisi poiketa siitä, etten liikkuisi käytävillä yksin yömyöhään. Olisi kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että Jerry hyökkäisi kimppuuni juuri tänään.
Kello näytti jo kymmentä ja muutama oppilas olikin jo saapunut nukkumaan. Minäkin päätin vaihtaa yöpaidan hetkeksi päälleni ja esittää nukahtanutta. Olisi kuitenkin varottava, etten oikeasti vaipuisi uneen.
Vähitellen yhä enemmän ihmisiä saapui petiin ja kun kaikki olivat nukahtaneet, uskaltauduin vilkaisemaan kelloa, joka näyttikin jo yhtätoista.
Vaihdoin varovasti, ääniä päästämättä päälleni arkivaatteet ja lähdin matkaan.
Oleskeluhuone oli melko pimeä, enkä ollut nähdä eteeni ollenkaan. Soihdut valaisivat vain pientä aluetta ympäriltään, muuten erotin vain ääriviivoja.
Yllättäen tunsin kompastuvani johonkin, joka särkyi kovaäänisesti.
Voi ei
”Valois”, mutisin ja huomasin esineen olevan kristallipallo.
Muistin, että jollain luokkamme pojalla oli sellainen omanaan ja katsoin parhaaksi, että minun kannattaisi korjata se.
”Entistus!” sihahdin, jolloin kristallipallo korjaantui taas entiselleen.
Yllätyksekseni kukaan ei ollut tullut alas katsomaan, mistä ääni oikein johtui, mutten jäänyt ihmettelemään sitä, vaan jatkoin matkaani eteenpäin.
Joutuisin kulkemaan erittäin varovasti, etten vain törmäisi vahingossakaan Voroon, Norriskaan tai yhtään keneenkään muuhunkaan.
Matka ylös Pöllölään kesti pitkän ajan, sillä jouduin monesti pysähtymään nurkkien taakse katsoakseni, ettei edessäpäin olisi ketään.
Lopulta kuitenkin astuin sisään Pöllölään, johon Draco itse ei ollut vielä saapunut.
Rannekelloni mukaan kello oli viittä vaille kaksitoista, joten pojan pitäisi kyllä saapua kohta.
Minua ällötti suuresti paikka, jonka Draco oli tapaamisellemme valinnut, sillä se oli aivan saastainen, täynnä pöllöjen jätöksiä ja muuta saastaa.
Yhtäkkiä kuulin oven kolahtavan, mutta tulija ei suinkaan ollut Draco.
Se oli Jerry.
”Karkotaseet!” huusi toinen, hintelä poika hänen vierellään.
”Noin on paljon parempi”, Jerry totesi kasvoillaan ilkeä virne.
Ymmärsin saman tien, ettei viestin lähettäjä ollut suinkaan Draco, vaan todellakin itse Jerry. Hän oli varmaankin pannut merkille meidän tämänpäiväisen sanaharkkamme Pansyn kanssa ja saanut siitä idean, että voisi houkutella minut Tähtitorniin sen nojalla.
Jerry koetti selvästikin etsiä minusta pelon merkkejä, mutta en aikonut vajota sille tasolle. Päätin kestää tulevan, vaikkei kukaan ehkä tulisikaan auttamaan minua.
” No, Greengrass, kai sinä olet ymmärtänyt, ettei tämä ole mikään mukava iltapäivätapaaminen.”
”Joo, kellohan näyttääkin jo kahtatoista, ettei tätä kai iltapäiväksi voi sanoa”, näpäytin ennen kuin sain kieleni kuriin.
”Juuri tuo on yksi niistä syistä, miksi olet täällä, et osaa pitää lainkaan kieltäsi kurissa. Toisekseen olet ehkä liiankin ovela pikku huora, joka keksi vietellä Malfoyn päästäkseen parempiensa sijasta huispausjoukkueeseen.”
”Tuossa oli vain yksi pikkuinen seikka, joka sinun täytyisi ottaa huomioon: Minä en ole vietellyt yhtään ketään.”
”Niinhän sinä sanot. Olet olevinasi kovan luokan puhdasverinen, säädyllinen ja moitteeton, mutta oikeasti olet aivan toista luokkaa. Käyttäydyt, kuin mikäkin kuraverinen. Sinua täytyisi hieman opettaa”, poika vihjasi pahaa enteilevästi astuen muutaman askeleen lähemmäs minua.
Yritin hivuttautua ovelle, mutta poika paiskasi minut yllättäen kivuliaasti vasten seinää, jolloin parahdin kivusta.
”Olen pahoillani, mutta minulla ei ole pahemmin aikaa olla hellä ja näin sinä taidat oppia paljon paremmin.”
Yritin riuhtoa itseni irti pojan otteesta, mutta tämä oli aivan liian vahva. Hänen ystävänsä olivat sijoittuneet oville, joten ulospääsykin olisi mahdoton. Potkaisin poikaa haarojen väliin, jolloin tämä ulvahti kivusta, mutta sai minut pian kiinni paiskaten minut uudestaan seinään.
”Olet säälittävä, Astoria, et pääse karkuun.”
”Sinä olet säälittävä, kun sinun täytyy pelotella ihmisiä saadaksesi tahtosi läpi.”
”Tiedätkö, tavallaan tuo on aika seksikästä..”
”Niin mikä?”
”Tuo, kun sinä jaksat vängätä vastaan… Se tekee tästä ehkä jopa mielenkiintoisempaa. Täytyy myöntää, että olet ehkä kaikista kiinnostavin tytöistä, jotka olen hoidellut. Yleensä he itkevät, parkuvat ja anovat lopettamaan, mutta lopulta eivät jaksa enää taistella vastaan. Sinä et ole osoittanut vielä yhtäkään noista merkeistä, mutta yksi asia on varmaa. Sinäkään et puhu tästä eteenpäin, tai muuten joudut kestämään saman uudestaan ja tuplasti pahempana”, poika selitti hivuttaen paitaani ylöspäin, enkä voinut vastustella, sillä toinen hänen ystävistään oli saapunut luoksemme pidelläkseen käsistäni kiinni.
Yritin potkia heitä, mutta nämä kaatoivat minut saastaiselle lattialle ja Jerry istui jalkojeni päälle toisen pojan edelleen pidellen käsistäni kiinni. Ensimmäinen riisui vaatteeni päältäni kokonaan ja nauroi räkäisesti päälle.
”Et sinä lainkaan hullumpi ole, en yhtään ihmettele, että Draco huoli sinut, olisin minäkin varmaan ottanut”, Jerry mutisi hengitys kiihtyen.
Tämän jälkeen hän alkoi avata housujensa vetoketjua.
Yhtäkkiä ovi lensi selälleen, eikä hintelä poika voinut sille mitään, sillä voima, jolla ovi paukautettiin auki, oli paljon hänen omaansa suurempi.
”Tainnutu!” kuului pojan ääni ja tämä suuntasi loitsunsa päin Jerryä, joka kaatui jalkojeni päälle.
Toinen poika koetti kangistaa tulijaa, muttei onnistunut, vaan joutui itse lopulta kangistetuksi. Hintelin pojista oli jo ymmärtänyt luikkia pakoon, joten jäljellä olimme vain minä ja pelastajani. Nappasin maasta nopeasti viittani peittämään alastomuuteni.
”Oletko kunnossa?” kysyi vaalea poika harppoen sisään.
Olin jo aikaisemmin arvellut, että pelastajani voisi olla Draco Malfoy, mutta nyt kun näin hänen silmiensä loisteen keskellä sitä saastaista ja pimeää huonetta, varmistuin asiasta.
”Kai minä olen.. melkein”, änkytin.
Poika nosti minut ylös maasta vierelleen seisomaan.
”Tulinko… liian myöhään?”
”Et, olit juuri ajoissa”, selitin ääni pelkkänä pihauksena.
En vieläkään oikein jaksanut uskoa, että minut oli äsken todella koetettu raiskata ja läheltä piti, ettei se onnistunutkin.
”Luojan kiitos. Minähän sanoin, että hän tekisi vielä jotain.”
Samassa tunsin kuumien kyyneleiden jälleen tekevän tuloaan. Ei, en todellakaan halunnut itkeä. Olin itkenyt niin monesti Dracon seurassa, ettei se saanut enää toistua. Hänhän ajattelisi minun olevan uskomattoman heikko.
En kuitenkaan kyennyt taistelemaan kyyneliäni vastaan, vaan tunsin niiden lopulta valuvan silmistäni, jatkaen matkaansa poskilleni ja siitä viitalleni.
”Ei ole enää mitään pelättävää, kaikki on hyvin. Olen tässä”, poika lohdutti kuivaten kyyneleeni.
”Anteeksi..”
”Älä pyytele anteeksi, se ei ollut sinun vikasi.”
”Minä.. minä vain itken sinun seurassasi.. olen säälittävä.”
”Sinä et ole lainkaan säälittävä, olet vain joutunut kestämään paljon enemmän, kuin moni muu.”
”Draco.. mitä me nyt teemme?”
”Haluan vielä puhua kanssasi. Tiedän erään paikan jonne voimme mennä.”
Poika korjasi vaatteeni lattialta ja johdatti minua varovasti käytäviä pitkin kohti päämääräämme. En oikeastaan tiennyt missä päin Tylypahkaa olimme, enkä miten kauan olimme kävelleet, kaikki tuntui vain sumealta.
Tulkitsin meidän olevan perillä, kun Draco avasi puisen oven pieneen huoneeseen, jossa oli vaaleanpunasävyinen sisustus ja huonekaluja vain muutama; sänky, pari nojatuolia ja hämärä valaistus.
”Missä me olemme?”
”Älä sinä välitä siitä, asetu vain sängylle.”
Huomasin sängyn päällä puhtaan pyjaman, jonka Draco yritti auttaa päälleni, mutta käskin hänen vain olla katsomatta vaihtaessani sen.
”Mitä oikein tapahtui?” poika kysyi päästyäni puiselle antiikkisängylle makaamaan.
”Jerry lähetti minulle viestin.. Hän esiintyi sinuna ja pyysi yöllä Pöllölään, no siellä hän riisui minut aseista ja..”, ääneni sortui kesken selitykseni ja painoin pääni alas.
Tuntui, että kaikki voimani olisivat loppu ja että keuhkoistani olisi puserrettu ilma kovakouraisesti ulos.
”Älä pelkää”, Draco kuiskasi hiusteni lomaan ja silittäen poskeani hänen silkinpehmeällä kädellään.
”Miksi olet minulle tuollainen?” parahdin.
”Mitä tarkoitat?”
”Sinä et huolehdi muista samalla lailla.”
”Astoria, sinä kuvittelet vain.”
”Älä! Minä tiedän totuuden, kaikki puhuvat siitä!”
”Älä pakota minua tähän..” poika kuiskasi laskien kasvonsa alas käsiinsä.
”Minun on pakko! En kestä ajatella, että sinä jotenkin säälit minua niin paljon, että huolehdit minusta!”
”En minä sääli sinua.”
”Mitä tämä sitten on?”
Poika nosti katseensa ja hänen lävistävät silmänsä tuijottivat nyt suoraan omiini niin, että tunsin sisälläni jonkin muljahtavan.
”Minä.. minä taidan olla rakastunut sinuun.”
-
ihanaaaaa!!!! toi loppu oli tosi ihana! kiitti ku tuli taas jatkoo!
-
Oii<3 Ihana on=) En oo lukenu melkee ollenkaa tän tapasii ficcei, mut ainakin tää on hyvä :) Dracolla ja Astorialla on vaa nii erikoine ystävyys/rakkaus suhde, et siit on mukava lukee. Tietty Draco on hieman OOC, mut ei se sillee haittaa=) Mukavaa tekstii, muuta ei voi sanoo. Jatkoa, täs sulle uus lukia ;D
-eFFy
-
janitää^^: Kiitos oikein paljon ;)
eFFy: Mahtavaa, uusi lukija :D Astorialla ja Dracolla tosiaan on hieman erikoinen suhde, mutta eipä ainakaan ole tylsä lukea ;) (ainakaan toivottavasti :D)
9. luku
I will be, all that you want
And get myself together
'Cause you keep me from falling apart
All my life, I'll be with you forever
To get you through the day
And make everything okay
I thought that I had everything
I didn't know what life could bring
But now I see, honestly
You're the one thing I got right
The only one I let inside
Now I can breathe, 'cause you're here with me
And if I let you down
I'll turn it all around
'Cause I will never let you go - Avril Lavigne: I will be
”Mitä?” huudahdin saaden samaan aikaan hirveän yskäkohtauksen.
Draco odotti, että toipuisin yskästäni ja aloitti puhumisen vasta sen jälkeen.
”Ehkä on toisaalta parempi, että sanon tämän nyt, sillä en jaksa pitää sitä enää sisälläni. En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan mitään tällaista. Minun on myönnettävä, että kiinnostuin sinusta heti, kun ymmärsin kiinnittää huomiota. Ensinnäkin ihan sen takia, että huomasin sinussa tuon sairautesi, mutta se ei ollut ainut syy. Sinussa vain oli jotain niin… erilaista.”
”Ei minussa mitään sairautta ole.”
”Oikeastaan, se on juuri sitä. Mutta me emme olleet puhumassa siitä, vai mitä?”
Nyökkäsin pontevasti.
”Pelkäsin kuitenkin sanoa sinulle mitään.”
”Miksi ihmeessä? Sinähän tunnuit aina olevan niin varma itsestäsi… Kaikki pitävät sinusta.”
”Niin, mutta sinä olet poikkeus. Huomasin sen heti kättelyssä. Et voinut sietää minua.”
”Olet oikeassa, mutta en ole enää mikään poikkeus, joka ainoana Luihuisen tuvassa inhoaisi sinua, kuten huomaat.”
”Kyllä sinä olet. Vertaahan sinua ja Pansya.”
”Minä en ole niin säälittävä.”
”Sitähän minä tarkoitinkin”, poika totesi hymyillen arasti.
”Mutta Draco.. Et sinä voi rakastaa minua, tai tarkoitan.. Me olemme tunteneet vasta hetken verran, ei siinä ajassa voi rakastua.”
”Niin minäkin ajattelin, mutta en keksi tälle muutakaan selitystä.”
”Minä taisin juuri keksiä.”
”Ole hyvä sitten, selitä.”
”Sinä haluat saada minutkin ihastumaan sinuun, koska olen yksi niistä harvoista, jotka eivät jo ole.”
”Ei, en minä –”
”Et ehkä ymmärrä sitä nyt itse, mutta uskon todella, että se menee niin.”
En suostunut uskomaan, että Draco todella voisi olla rakastunut minuun, sillä olimme tunteneet niin vähän aikaa ja olimme todella nuoriakin. Ihastuminen on asia erikseen, mutta rakastaminen.. Se on aivan liian suuri sana.
”Ei, olen tosissani. Ei tämä johdu siitä.”
En halunnut vastata pojalle enää mitään, en edes katsonut tähän päin, vaan nousin sängyltä ylös ja astelin ovelle.
”Astoria, älä..”
”Mitä?”
”Älä tee tätä minulle!”
”Näin on ihan totta parasta. En halua olla mikään leikkikalu..”
Dracon huutaessa jotain sanomaani vastaan avasin oven kylmästä, metallisesta ovenkahvasta ja astuin linnan pimeälle käytävälle.
Pelkäsin Dracon seuraavan minua, joten kiihdytin askeliani.
Olin täysin ymmälläni kaikesta. Minut oli juuri melkein raiskattu ja samana iltana saan kuulla Dracolta, että tämä on rakastunut minuun, tai ainakin luulee olevansa.
En jaksanut enää välittää siitä, mitä Jerry oli minulle koettanut tehdä. Vähän aikaa sitten teko tuntui kalvavan sisintäni todella, mutta nyt se tuntui vain pieneltä arkipäiväiseltä murheelta kaikkien muiden joukossa.
Sen sijaan Draco.. En tiennyt osaisinko enää olla hänen ystävänsä. Entä jos minä todella rakastuisin häneen? Jossain vaiheessa ero tulisi kuitenkin ja todennäköisesti pian, kun poika ymmärtäisi, että olisin ollut oikeassa hänen suhteensa. Minusta tuntuu, etten kestäisi sitä enää kaiken muun keskellä.
Yllättäen huomasin olevani oleskeluhuoneen ovella. Vasta silloin tajusin, ettei Draco ollut todella seurannut minua, eikä sen paremmin Voro tai Norriskakaan. Sain todella kiittää onneani, etten ollut jäänyt kiinni.
Sinä yönä nukahdin yllätyksekseni nopeammin, kuin yleensä, vaikka luulisi moisen päivän pitävän unen loitolla.
Seuraava aamuni Suuressa Salissa oli todella tuskaisa, sillä Draco ei edes vilkaissut minuun, vaan istui yllättäen Pansy Parkinsonia vastapäätä, paikalle, jossa oli istunut ennen kuin tapasi minut.
Pansy sentään näytti tyytyväiseltä, oikeastaan enemmän kuin tyytyväiseltä, tämä suorastaan sädehti, eikä unohtanut heittää voitonriemuista katsetta minua kohden.
”Onko jotain tapahtunut?” Charlotte kysyi huolestuneena, kun leikin munakkaallani laittamatta palaakaan siitä suuhuni.
”Voimmeko puhua niin, etteivät muut kuule?” ehdotin.
”Sopii minulle. Et varmaankaan syö enempää?”
”En, oletko sinä jo syönyt?”
”Kyllä, tule, mennään käytävälle jonnekin syrjäiseen nurkkaan.”
Jätin paikkani kävellen halki Suuren Salin mahdollisimman ylpeänä, nenä aavistuksen verran kattoa kohden.
”Mikä on?” Charlotte kysyi, varmistaen ensin, ettei muita ollut lähettyvillä.
”Haluatko kuulla kaiken?”
”Ehdottomasti.”
Selitin eilisen tapahtumat mahdollisimman yksinkertaisesti ja liikaa yksityiskohtia korostamatta, etten järkyttäisi tyttöä liikaa. En myöskään halunnut itse joutua muistelemaan liikoja.
”Tuohan on hirveää! Minä arvasin, että Jerry suunnitteli jotain!”
”Niin ja olit oikeassa.”
”Ja Dracokin.. olisi ehkä voinut miettiä milloin tunteensa tunnustaa.”
”Ei sillä ole väliä.”
”Mitä tarkoitat?”
”Ei hän kuitenkaan ymmärtänyt tunteitaan oikein. Hänkö muka rakastunut minuun? Tuskinpa vain.”
”Ei ole ollenkaan sinun tapaistasi aliarvioida itseäsi..”
”Ei, en tarkoita tätä niin kuin luulet. Tarkoitan, että hän ei varmasti ole rakastunut minuun. Hän vaan luulee sillä tavalla, koska olen ainut, jota hän ei voisi saada.”
”Tarkoitat siis, että olet hänelle jonkinlainen haaste?”
”Aivan.”
”No se voisi kyllä olla Malfoyn tapaista, mutta minusta tuntuu, että hän todella pitää sinusta.”
”Luulet väärin.”
”No, tämä on sinun asiasi. En puutu siihen, ellet halua.”
”Minusta tuntuu, että minun täytyy ratkaista tämä itse.”
”Kuten haluat”, tyttö totesi kohauttaen olkiaan.
”Tuli muuten mieleen, en ole pitkään aikaan kysynyt, mitä sinulle kuuluu.”
”Eihän tässä mitään erikoista.”
”Rassaavatko V.I.P. :t pahasti?”
”No jaa, kyllä hieman. Sinulla on niin helppoa, kun et tarvitse edes paljoa lukemista, niin osaat kaiken.”
”Älähän nyt liioittele”, naurahdin.
Mutta Charlotte vakavoitui saman tien.
”Siitä raiskauksesta vielä…”
”Äh.. ei puhuta siitä.”
”Oletko varma ettet halua?”
”En.”
”No hyvä on sitten. Minulla on pari ässää hihassa, jos hän vielä yrittää jotakin, ajattelin vain kertoa.”
”Mitä tarkoitat?” ihmettelin.
”Satun vain tietämään, että Jerry aikoo hakea Tylypahkan jälkeen erääseen kouluun, jossa opiskellaan vain ja ainoastaan huispausta. Sattumoisin setäni on koulun vararehtori ja häntä kiinnostaisi kovasti tietää, että eräs uusi hakija on melkein raiskannut parhaan ystäväni.”
”Mahtavaa Charlotte! Nyt hän ei ainakaan koske minuun enää ikinä!” naurahdin.
”Ei kestä kiittää.”
Ymmärsin katsahtaa kelloon ja huomasin yllättäen sen näyttävän jo kymmentä.
”Minun täytyy mennä kotiin. Vanhempani kutsuivat minut vierailulle.”
”Aivan! No, nähdään sunnuntai-iltana.”
Olin vasta äskettäin muistanut vierailun ja olin oikein iloinen sen ajankohdasta; ainakaan minun ei tarvitsisi tavata Draco viikonlopun aikana.
Kiiruhdin siis saman tien Luihuisen oleskeluhuoneeseen, sillä siellä olisi takka, josta voisin hormiverkon kautta lähteä. Pakata minun ei onnekseni tarvinnut lainkaan, sillä kotona olisi kyllä kaikki tarvittava.
Oleskeluhuoneessa ei tähän aikaan ollut oikeastaan ketään lukuun ottamatta muutamaa pikkuista ensiluokkalaista. Kaikki olivat varmaankin vielä Suuressa Salissa nauttimassa kiireettömästä lauantaiaamun aamiaisesta.
Heitin pulveria liekkeihin, jotka muuttuivat saman tien virheiksi ja huudahdin ”Jeannen kartano”
Isäni oli muuttanut kartanon nimen äidin syntymäpäivänä, se oli kuin kunnian- ja rakkaudenosoitus äidilleni, joka oli ollut hyvin liikuttunut eleestä.
Ennen kuin huomasinkaan, olin jo ilmestynyt sinisellä sametilla ja tummalla puulla kalustettuun marmoriseen huoneeseen, jossa oli suuret ja avarat ikkunat. Ikkunoista paljastui näkymä kauniiseen puutarhaan ja suihkulähteelle.
”Äiti! Isä! Olen kotona!” huudahdin.
”Astoria!” hihkaisi äitini viereisestä huoneesta ja saapui paikalleen niin nopeasti, kuin jaloistaan suinkin pääsi.
”Eh.. hei”, tervehdin hämilläni vastaanotosta.
”Mitä sinulle kuuluu?”
”Ihan hyväähän tässä. Ei mitään kamalan erikoista.”
Samassa kuulin huomasin jonkin raskaan tipahtaneen lattialle takanani. Käännähdin katsahtamaan takalle ja huomasin isosiskoni Daphnen saapuneen.
”Ai, sinäkin täällä”, tämä naurahti.
Daphne oli Dracon ikäinen ja kanssamme samassa tuvassa. Hänen kauttaan olin alun perin tutustunut Pansyyn ja muihin. Nykyään en kuitenkaan viettänyt kovinkaan paljon aikaa sisareni kanssa. Tämä liikkui yleensä Giselle Ruffinin ja Samantha Edisburyn kanssa. Kotona vietimme enemmän aikaa yhdessä.
”Niin, päätin tulla käymään, kun ei tässä oikein muutakaan ollut”, totesin.
”Minulla onkin paljon asiaa sinulle.”
Tuo tarkoitti, että tytöllä oli paljon kyseltävää ja tiesin kyllä aiheen, mistä tämä meinaisi minua tentata.
Myös isäni saapui olohuoneeseen lasiovista, kädessään Päivän Profeetta.
”Ai tytöt, mukava nähdä.”
”Kuin myös”, vastasin.
”Ettekö te jo kiehu jännityksestä?” äiti naurahti.
”Minkä suhteen?” ihmettelin.
”Joululahjan tietysti!” äiti tiuskaisi loukkaantuneena siitä, etten ollut muistanut asiaa.
”Siis kyllä! Totta kai, minä vain olin aivan ajatuksissani!” valehtelin.
”Sitähän minäkin”, Jeanne naurahti.
”No? Mitä me saamme?” Daphne tiukkasi.
”Tule jo avaimet!” äitimme huudahti, jolloin pöydältä lennähti avainniput hänen käteensä.
”Halusin nähdä teidän ilmeenne lahjan saatuanne, sen takia en lähettänyt avaimia postissa.”
Katsoimme Daphnen kanssa molemmat naista kysyvästi, jolloin tämä jatkoi:
”Ostimme isän kanssa teille molemmille omat asunnot.”
”Mitä?” kiljaisimme, kuin yhdestä suusta.
”Niin, Daphnelle se varmasti tulee ensi vuonna tarpeen, emmekä viitsineet sitten olla ostamatta molemmille.”
”Kiitos äiti!” huudahdin hyökäten halaamaan tätä.
”Eipä kestä”, tämä vastasi nauraen.
”Milloin me lähdemme katsomaan taloja?”
”Ajattelimme, että ehkä huomenna, tänään teidän olisi hyvä vain olla vähän aikaa kotona.”
”Miten vain.”
”Astoria, voisimmeko mennä vaikka kirjastohuoneeseen juttelemaan?” Daphe huikkasi.
Voi ei, nyt se alkaisi.
”Mikä ettei”, sanoin seuraten tyttöä suurikokoiseen huoneeseen, jossa perheemme säilytti kirjoja, sekä ikivanhoja lehtiä, joita isä vannotti vielä joskus tarvitsevansa, mutta jotka äiti olisi jo halunnut heittää pois.
Istuessamme puisen pöydän ääreen, Daphe avasi saman tien suunsa:
”Mikä tämä sinun ja Dracon juttu nyt oikein on?”, tyttö tiukkasi.
Bingo
”Olemme ystäviä.”
”Niin varmaan”, tyttö kihersi.
”Ihan oikeasti!”
”Tuota en usko!”
”No tuota.. Hän kyllä sanoi – tai unohda!”
”Mitämitämitä? Haluan kuulla kaiken!”
”Lupaatko, ettet puhu äidille ja isälle, vaikka tässä tulee esille myös eräs toinen asia, joka saattaa järkyttää sinua?”
”Totta kai”, sisareni sanoi malttamattomana.
”Katsos, minulle ja Jerrylle tuli jonkin verran erimielisyyksiä – ”
”Voi ei!” Daphne huudahti.
”Haluatko sinä kuulla vai et?” tiuskaisin.
Tyttö nyökkäsi ja hiljeni saman tien.
”No, hän lähetti minulle kirjeen tekeytyen Dracoksi houkutellakseen minut yöllä Pöllölään. Poika odotti siellä ystäviensä kanssa ja olisi raiskannut minut, ellei Draco olisi sännännyt väliin. Draco hoiteli heidät ja vei minut tarvehuoneeseen. Siellä hän.. no, myönsi, että rakastaa minua.”
”Vau! Paljon onnea teille!”
”Mitä tarkoitat?”
”Kai te seurustelette?”
”No emme.”
”Miksette?”
”Kun.. ei hän voi rakastaa minua vielä. Olemme tunteneet niin vähän aikaa.”
”Astoria! Sinä jahkailet turhaan! Annat hyvän mahdollisuuden lipua ohi!”
”Ehkä, ehkä en. Sitä paitsi, jos hän todella välittää, niin hän odottaa minua.”
”No jaa, en minä ainakaan odottaisi.”
”Sinä oletkin sinä.”
”Voisin loukkaantua tuosta! En kuitenkaan taida jaksaa nyt välittää. Arvaa, mitä minä ihmettelen?”
”No?”
”Mistä Draco tiesi, että olet pulassa tai ylipäätänsä Pöllölässä?”
”Hmm.. Minä kyllä kolistelin oleskeluhuoneessa aika lailla, ennen kuin lähdin..”
”Ehkä hän heräsi siihen, ehkä ei. Minusta vaikuttaa todennäköisemmältä, että he yhdessä järjestivät jutun Jerryn kanssa, että näkisit Dracon jotenkin paremmassa valossa, pelastajanasi, sitten kun tämä tunnustaisi tunteensa.”
”Tuo nyt on ainakin älytöntä! Jerry ei tekisi Dracolle palvelusta, saati sitten saattaisi hänet onnellisesti yhteen minun kanssani!”
”Ehkä hän teki sen maksusta.”
”Nyt sinä menet oikeasti liian pitkälle. Tuo on todella aivan älytöntä.”
”Se olisi aivan Malfoyn tapaista…”
”Tunnetko sinä edes häntä?”
”Astoria, olen ollut hänen kanssaan samalla luokalla viimeiset kuusi ja puoli vuotta.”
”Usko mitä haluat. En oikeastaan haluaisi puhua hänestä.”
”Kuinka niin?”
”No kun.. Pidän etäisyyttä.”
”Tuo on liioittelua, mutta itsepä tiedät.”
”Mutta mitäs sinulle kuuluu?” kysyin helpottuneena siitä, että uskoin äskeisen keskustelun olevan ohitse.
”No tuota.. ongelmia.”
”Ongelmia?”
”Niin.”
”Kerro kaikki.”
”Katsos kun, en usko, että minun ja Nottin avioliitto tulee toimimaan.”
Sen kuullessani olin varma, että silmäni pullistuisivat päästäni ja kaikenlisäksi sain hillittömän yskäkohtauksen.
”Sinun ja Nottin? Eihän siitä ole, kuin kuukausi, kun olimme viimeksi kotona ja hehkutit minulle hänestä.”
”Niin, mutta… Lupaatko, ettet kerro kenellekään?”
”Tietysti.”
”Minulla on eräs toinen..”
”MITÄ?! Tajuatko sinä, mitä isä sanoo, jos kuulee?!”
”Minä ymmärrän sen täysin ja taistelinkin vastaan pitkään. Valehtelin sinulle viimeksi Nottista, anteeksi. Oikeasti poika on omistushaluinen paskiainen, joka ei anna minun edes katsoa ketään muuta poikaa. En kestäisi sellaista elämää pitkään. Juuri synkimmällä hetkellä tämä toinen saapui.. Enkä voinut itselleni mitään.”
”Minä aina mietinkin, mitä sinä Nottissa näit. Hän on kamala. Ymmärrän kyllä, miksi halusit vaihtelua. Mutta kukas tämä poika on?”
”Ei, sehän tässä paha juttu onkin. En halua vain vaihtelua. Astoria, minä olen rakastunut Harry Potteriin.”
”KENEEN?”
”Harry Potteriin.”
”Tuota.. No, omapa on valintasi.. Eikö hänellä ole jotain sen Weasleyn tytön kanssa?”
”Ei enää. He erosivat juuri.”
”No eipä heidänkään juttunsa pitkään kestänyt.”
”Niin.. Se loppui oikeastaan minun takiani.”
Voihkaisin ja läimäisin käteni otsaan. Sisareni oli sekoittanut asiansa ehkä pahemmin, kuin minä omani.
”Potter on siis rakastunut sinuun?”
”Niin.”
”Miten pitkälle te olette menneet?”
”Me tuota.. olimme..”
Osasin heti tulkita, mitä tyttö tarkoitti. Puhdasverisinä meille oli opetettu olemaan puhumatta sivistymättömiä, joten osasin arvata heidän rakastelleen. Minua asia ei pahemmin kiinnostanut muuten, paitsi että jos asia leviäisi, Daphne ei ehkä koskaan naisi ketään kunniallista puhdasveristä. Kuka muka haluaisi tyttöä, joka oli saastuttanut itsensä yhdynnällä puoliverisen kanssa?
”Ymmärrän. Olethan varma, ettei Potter puhu eteenpäin?”
”Äh.. Älä viitsi, hän on rakastunut minuun ja kaikenlisäksi vielä rohkelikko!”
”Niin, mutta en laskisi liikaa sen varaan.”
”No, tämä on minun ongelmani, selvitänkin sen itse.”
”Ole hyvä vain, en halua sotkeentua moiseen.”
Lopun päivää pyrimmekin puhumaan helpommista asioista: kertasimme koulun kuumimpia juoruja, arvostelimme opettajia ja muuta arkista.
Nukkumaan mennessäni olin oikeastaan ihmeen rentoutunut, viimepäivien tapahtumat eivät jatkuvasti pyörineet mielessäni, vaan oikeastaan se, minkälainen tuleva asuntoni tulisi olemaan.
”Ylös Astoria! Lähdetään!” huudahti äitini, kun olin ollut jo muutaman tunnin hereillä.
”Olen tulossa.”
Viimeistelin vain nopeasti ulkonäköni, jota olin kohentanut viimeisen tunnin ajan, jonka jälkeen riensin alas portaita valoisaan olohuoneeseen.
”Mutta ettehän te tytöt ole syöneet mitään!” äiti kauhisteli.
”Aivan sama, minä haluan nähdä sen asunnon!” huudahdimme kuin yhdestä suusta.
”No hyvä on sitten.”
Ensiksi äiti kääntyi minun puoleeni:
”Sinun asuntosi osoite on Darothyntie 6.”
Nyökkäsin ja nappasin kourallisen hormipulveria perhosten lennellessä vatsassani. Heitin pulverin takkaan toistaen osoitteen ja astuin liekkeihin jännittyneenä.
Ympärilläni alkoi kieppua vimmatusti ja lopulta en enää erottanut olohuonettamme. Kesti ehkä kymmenen sekuntia, kunnes rojahdin toistaiseksi tuntemattomaan taloon.
Aikaisemmin olin ajatellut, että se olisi joku keskikokoinen omakotitalo, sillä kartanoilla on yleensä oma nimensä, eikä perinteistä osoitetta. Olin kuitenkin ollut väärässä, sillä talo oli, kuin olikin kartano. Se ei näyttänyt kovinkaan suurelta, mutten minä yksin asuessani isoa taloa kaivannutkaan.
Kartanon olohuone oli avara, kuten vanhempienikin kodissa ja hieman kierrellessäni huomasin siinä muitakin yhtäläisyyksiä. Tosin kotona meillä oli kolme kerrosta, tässä talossa vain kaksi, mutta uuden kotini puutarhani oli komeampi, kuin vanhassa.
Kävelin puisella lattialla totutellen jalkojani siihen, kotonani nimittäin oli kivilattiat, kuten koulussakin.
Päätin käydä katsomassa myös kotini pihaa muutenkin, kuin ikkunoista.
Ulkoa uusi kotini oli vaaleanpunainen. Sen ikkunoiden karmit olivat valkoiset, kuten kuisti ja ovikin. Kuistin rajasivat valkoiset pylväät ja edellinen asukas oli jättänyt kauniit valkoiset kalusteet, pöydän ja muutaman tuolin. Talo oli suoraan unelmistani kauniine ruusupuutarhoineen ja suihkulähteineen.
Hetken vielä taloa tutkittuani ajattelin lähteä takaisin kotiin.
Daphne näytti olevan yhtä innoissaan talostaan, kuin minäkin omastani. Hänenkin uusi kotinsa oli juuri kuin tytön unelmistaan. Vaaleansininen pikkuinen kartano, jonka puutarhassa on suloinen puutarhakeinu ja kuisti.
”Täytyy vain toivoa, että Theodore suostuu muuttamaan sinne”, hän totesi apeana.
”Oletko edelleen sitä mieltä, että vietätte tulevaisuutenne yhdessä?” sihahdin.
”Onko minulla vaihtoehtoja?” hän kysyi ääni särkyen.
Keskustelumme katkaisi äitini, joka saapui luoksemme kirjekuorta heilutellen.
”Astoria! Tämä saapui noin tunti sitten! Se on Dracolta.”
Miksi juuri nyt?
A/N: Anteeksi, kun tuo asuntokuvaus on aika lyhyt ja tökkivä, mutten oikein ensinnäkään malttanut kirjoittaa sitä kunnolla, kun on hieman kiirekin(anteeksi, anteeksi, anteeksi) ja kun en ole muutenkaan oikein taitava kuvailemaan asuntoja ;D
-
todella hienoo eikä se asuntokuvaus nii tärkee oo kuka niitä nyt lukee ku tossa on toi ihmis suhde draama meneillään ;)
-
Ooo, tänne on tullu jatkoa=)
Tosi mukava luku<3 Ja mua jäi vaivaamaa oisko Draco oikeesti tehny jotain nii ikävää ja tehny jonku sopimuksen sen Jerryn kans : oo Mut mistä sitä ikinä tietää..
auuu, itikka puri minuu:ll no kuitekii, tosi hyvä luku ja sori ku hypin ain asiast kolmantee:D toi itikka juttu ei taas liittyny tähän tekstiin ollenkaan:D
kkiitos, jatkoo vaan tulemaa:D
-
jjanitää^^: No hyvä, ettei se asuntokuvaus pahemmin haitannut :)
eFFy: Itikat on rasittavia, mullakin on pari puremaa :D Ei tosiaan tainnut kauheesti liittyä aiheeseen ;D
Mutta joo.. kiitoksia paljon. Tuo Draco juttu on tosiaan aika mutkikas.. Ja tässähän tätä jatkoa on ja pyrin kirjoittamaan lisää heti, kun vain kerkeän :)
10.luku
Daphne katsoi minua odottaen, jännittynyt kiilto syttyen silmiin. Äiti puolestaan ei tiennyt paljoakaan minusta ja Dracosta, joten ei osannut odottaa mitään erikoista.
”Taidan mennä lukemaan tämän omaan huoneeseeni”, totesin.
Todellisuudessa en edes ollut varma, halusinko lukea koko kirjettä, vai heittäisinkö sen mieluummin saman tien roskakoriin. Daphne kuitenkin seurasi minua huoneeseeni, kuin hai laivaa ja kyttäsi, milloin avaisin kirjeeni.
”En minä tiedä, onko minusta tähän”, huokaisin tytön painaessa huoneeni oven kiinni.
”Miksei muka?”
”Kyllä sinä varmaankin ymmärrät, miksi hän minulle kirjoitti.”
”Niin, mutta eihän tuon kirjeen lukeminen muuta mitään. Et sinä silloin ole päättänyt mitään ratkaisevaa. Sitä paitsi ethän sinä tiedä, vaikka hän kirjeessä selittäisikin toimintaansa jollain tavoin.
”Tämä voi hyvinkin muuttaa kaiken! Pelkään, että muutan mieleni!”
”Olet jo puoliksi muuttanut, jos uskot, että se on mahdollista”, sisareni totesi virnistäen.
”Sitä suuremmalla syyllä.”
”Joko sinä luet sen, tai sitten minä luen.”
”No äh.. Hyvä on sitten.”
Repäisin kirjeen varomattomasti auki niin, että itse kirjekin oli vähällä revetä. Taittelin kirjeen auki vapisevin käsin ja aloin lukea:
Hei Astoria!
Ensinnäkin sanon, etten ole pahoillani siitä, mitä sanoin tarvehuoneessa. En voi mitään sille, jos se järkytti sinua. En vain voinut enää pitää noin suurta asiaa sisälläni.
Mielestäni oli hyvin törkeää, ettet kertonut omista tunteistasi minulle mitään, vaan lähdit tylysti pois. Nyt sinä näytät mököttävän minulle, enkä ymmärrä miksi, minulla olisi enemmän oikeutta suuttua sinulle, kuin sinulla minulle.
Haluan kuitenkin painottaa, että olin tosissani siinä, mitä sanoin. Rakastan sinua, enkä usko, että se tulee ikinä muuttumaan. Tekisin mitä vain vuoksesi.
Toivon, että vastaat tähän kirjeeseen.
Rakkaudella,
Draco
Tuijotin kirjettä mykistyneenä, jolloin Daphne nappasi sen kädestäni ja luki läpi.
”Olen kyllä aivan samaa mieltä hänen kanssaan siitä, ettei sinun olisi kuulunut häipyä sanomatta mitään”, Daphne huokaisi.
”Olin siinä tilanteessa hyvin järkyttynyt! Minut oli kuitenkin yritetty raiskata hetkeä ennen tuota!”
”Ymmärrän sen, mutta olisit voinut sanoa tuon Dracolle.”
”Ei se olisi hyödyttänyt mitään.”
”Sinä vain yrität paeta tätä asiaa, en ymmärrä, miksi pelkäät tilannetta niin paljon. Sinä kuitenkin näytät pitävän hänestä todella.”
”Mistä sinä niin päättelet?”
”Kyllä minä olen nähnyt teidät. Sinä katsot häntä, kuin poika olisi suurenluokan ihme ja pojan katse kielii aivan samaa hänen ajatuksistaan sinua kohtaan. Ilmeesi tuon kirjeen saadessasi oli myös aikamoinen.”
”Ei minulla ollut mitään ilmettä! Enkä minä katso häntä mitenkään erikoisesti!”
”Että sinä osaat olla jääräpäinen! Yritä ymmärtää, että olet rakastunut häneen!”
”Mutta kun en ole!”
”Omapa on asiasi, neuvon kuitenkin sinua vastaamaan tuohon, jollet halua menettää hänen ystävyyttäänkin.”
”Niin minä meinasinkin, saman tien. Voisitko lähteä, jotta saisin kirjoittaa rauhassa? tiuskaisin.
”Miten vain”, tyttö huokaisi pyöräyttäen silmiään ja sulkien oven lähtiessään.
En osannut sanoa, mitä kirjoittaisin. Minua suututti se, että Draco syyllisti minua tämän kirjeessä. En minä ollut tehnyt mitään väärää, hän se oli, joka möläyttelee asioita aivan väärällä hetkellä. Asioita, jotka ovat kaikenlisäksi valheita.
Lisäksi minua oli todella ruvennut vaivaamaan Daphnen sanat siitä, että poika olisi suostutellut Jerryn raiskausyritykseen, että Draco voisi saapua pelastamaan minut. Miten hän muka muuten olisi osannut tulla paikalle? Kukaan muu ei ollut herännyt yöllä aiheuttamiini ääniin, niin miksi hän olisi?
Hei Draco,
En pidä ollenkaan siitä, että syyllistät minua tästä. Sinä itse ilmaisit tunteesi aivan väärällä hetkellä. Enkä edelleenkään usko, että todella rakastat minua.
Lisäksi minua alkoi epäilyttää, että miten osasit tulla Pöllölään silloin yöllä. Oliko tämä koko juttu jokin suuri temppu?
Puhutaan huomenna, kun tulen takaisin kouluun.
Astoria
Lähetin kirjeen perheemme pienen helmipöllön matkaan. Draco saisi sen muutaman tunnin päästä suoraan oleskeluhuoneeseen. Toivoin, että hän osaisi selittää järkeenkäyvästi, miten oli tiennyt olinpaikkani perjantai-iltana.
Sunnuntaiaamuna katsoin parhaakseni lähteä niin nopeasti, kuin vain suinkin kykenin. En halunnut jäädä kiduttamaan itseäni kotiin, vaan päätin saman tien lähteä koululle. Hyvästelin vain vanhempani ja kiitin lahjasta. Äitini hieman ihmetteli aikaista lähtöäni, sillä Daphne aikoi lähteä vasta illansuussa. Minä kuitenkin valehtelin hänelle, että pyrin lukemaan kokeisiin.
Tartuin jo neljännen kerran hormipulveriin ja aloin matkata kohti Tylypahkaa. Tupsahtaessani oleskeluhuoneeseen, tipahdin suoraan takan ääressä istuvan Blaisen viereen.
”Öh.. hei”, mutisin.
”Tuo näytti aika koomiselta”, poika nauroi.
”No varmasti.”
Siirryin pois takasta sen vastapäätä olevalle nojatuolille.
”Onko sinulla mitään hajua siitä, minkä vuoksi Draco on ollut niin apeanoloinen koko viikonlopun?” Blaise kysyi.
”Tavallaan”, mutisin, jolloin Nottkin kääntyi minua kohden.
”Oletteko te riidelleet?”
”Tavallaan”, toistin.
”Mitä silloin perjantaina tapahtui? Draco ei tullut koko yönä makuusaliin. Näin hänet ensimmäisen kerran aamulla Suuressa Salissa.”
”Tarkoitatko sinä, että poika ei tullut missään vaiheessa iltaa käymään makuusalissa?” kysyin valpastuen.
”Niin, minä menin jo yhdeksän aikaan lukemaan muodonmuutoksia, eikä Dracoa näkynyt missään vaiheessa iltaa.”
Tuo tuki Daphnen teoriaa vahvasti. Draco ei siis ollut koko iltana mennyt makuusaliin, näytti todellakin siltä, että poika oli odottanut jossain Pöllölän lähettyvillä aikaansa.
”Anteeksi, minun täytyy mennä”, huikkasin lähtien pois pöllämystyneiden Blaisen ja Nottin luota.
Tiesin tasan tarkkaan, mitä minun täytyisi tehdä, olisi löydettävä Jerry. Haluaisin kuulla, miten tapahtumat todella menivät, enkä usko, että saisin ikinä tietää sitä suoraan Dracolta, ellei minulla olisi jo valmiina vankkoja todisteita.
Etsin kaikki paikat kirjastoa myöten, mutta lopulta löysin pojan tiluksilta, järven rannalta. Tämä näytti vähintäänkin yllättyneeltä, kun yhtäkkiä istahdin tämän viereen.
”Jerry, sinun on kerrottava minulle yksi asia.”
”Miksi ihmeessä?”
”Sen takia, että jos et kerro, ilmoitan sinne kouluun, minne olet hakemassa, että olet säälittävä raiskaaja. Koulun rehtori on nimittäin parhaan ystäväni Charlotte Gabourien setä.”
Joko Jerry tiesi tämän tosiseikan, tai sitten tämä oli yksinkertaisesti liian tyhmä epäilläkseen mitään, sillä hän nyökkäsi.
”Oliko Draco jollain tavalla mukana siinä perjantaisessa?”
”Mitä tarkoitat?” poika kysyi epäröiden.
”Suunnittelitteko te koko jutun yhdessä?”
Poika huokaisi.
”Draco lupasi minulle tuhat kaljuunaa, jos autan häntä ja pidän suuni kiinni. Menin kuitenkin paljon pidemmälle koko jutussa, kuin hän aikoi. Minun olisi kuulunut vain pikkuisen uhkailla sinua, jonka hän olisi tullut keskeyttämään. Sen takia hän varmaan minut kirosikin.”
”Oletettavasti. Kiitos Jerry, tämä auttoi minua paljon”, totesin viskaten hänen käteensä kaljuunan,
”Siinä sinulle pieni almu, Draco nimittäin varmastikin haluaa kaljuunansa takaisin nyt, kun epäonnistuit”, tuhahdin hölkäten pois Jerryn lähistöltä.
En ollut uskoa, että Draco todellakin oli tehnyt sen. Kaikenlisäksi pojalla oli tuon jälkeen pokkaa syyllistää minua!
Oleskeluhuoneessa huomasinkin vaalean pojan jo liittyneen Blaisen ja Nottin seuraan, jolloin töksäytin tylysti tälle:
”Meillä olisi varmaankin hieman puhuttavaa.”
Poika tutkiskeli minua katseellaan ja vaikka varmastikin huomasi minun olevan vihainen, hän nousi ylös lattialta ja seurasi minua oleskeluhuoneen ovesta ulos, niin että saatoimme keskustella rauhassa.
”Onko totta, että sinä suunnittelit koko raiskausjutun Jerryn kanssa?”
”Mistä sinä noin päättelet?” poika varmisti.
”Itse vähän kelailin tapahtumia.”
”Minä itse asiassa etsin sinua, huomasin sinut illalla ja päätin seurata minne olet menossa, Riesu kuitenkin hidasti minua hieman.”
”Mitäköhän asiaa sinulla oli siihen aikaan illasta?”
”Olisi n kertonut sen, mitä kerroin sinulle myöhemmin.”
Hyvä, että varmistin asian Jerryltä, poika oli niin hyvä valehtelemaan, että olisin muuten jo mennyt lankaan.
”Jaahas, selitäpä sitten, miksi Jerry sanoi minulle, että suunnittelit jutun hänen kanssaan.”
Draco laski kasvonsa alas ja näytti nolostuneen aikalailla.
”Olen pahoillani.”
”Et ainoastaan juonittele selkäni takana, vaan myös aliarvioit minut! Luuletko tosiaan, että olen niin tyhmä, etten olisi miettinyt, miten ihmeessä löysit minut?!”
”En minä aliarvioinut sinua, olin itse vain niin tyhmä, etten ymmärtänyt seikkaa, että –”
”ETTÄ SAATAN SITTENKIN YLTÄÄ ÄLYKKYYDESSÄ SINUN TASOLLESI? TÄSTÄ HUOMAA, ETTET SINÄ TODELLA RAKASTA MINUA TAI EDES PIITTAA MINUSTA! SINÄ RAKASTAT AINOASTAAN ITSEÄSI JA ALIARVIOIT KAIKKI MUUT! VARSINKIN NAISET, JOTKA OVAT SINUN MIELESTÄSI LÄHINNÄ OMAISUUDEKSI LUOKITELTAVIA!” raivosin.
”Ei Astoria, minä en –”
”ALÄ TURHAAN NÄE VAIVAA! MINÄ EN HALUA ENÄÄ IKINÄ NÄHDÄ SINUA!” jatkoin rynnistäen oleskeluhuoneen kautta katseiden saattelemana makuusaliin.
Onnekseni makuusalissa ei ollut Pansya tai muita tämän ystäviä, vaan ainoastaan Charlotte.
”Astoria! Mitä on tapahtunut?” tämä huudahti huomatessaan raivostuneen olemukseni.
”Draco…”
”Mitä hän on tehnyt?” tyttö kysyi.
”Ei, ei, ei… Hän valehteli minulle… Hän ei välitä minusta…”
”Rauhoitu! Istu alas ja selitä minulle tapahtumat, mutta älä rasita itseäsi liikaa.”
Noudatin tytön neuvoa ja jälleen kerran kerroin tälle murheeni ja tämä kuunteli hiljaa, keskeyttämättä kertaakaan.
”Sinulla on oikeus olla hänelle vihainen. Tuo oli järkyttävää kuultavaa. En ymmärrä, miten Draco pystyi jättämään sinua keskenään Jerryn ja muiden kanssa edes muutamaksi sekunniksi.”
Nyökkäsin nieleskellen kyyneliä.
”Minä todella luulin, että hän välittää minusta.”
”Totta kai hän välittää! Draco vain on… tuollainen. Hänet on kasvatettu saamaan kaikki keinoja kaihtamatta.”
”Se ei ole mikään puolustus!”
”Ei niin, mutta se on syy, miksi hän teki niin. Kyllä hän sinusta välittää, sen näkee.”
”Enpä usko.”
”Sinun pitää vain antaa vihasi hieman tasaantua ja keskustella hänen kanssaan sitten uudestaan. Anna hänelle anteeksi, kun siltä tuntuu.”
”Minä en anna hänelle koskaan anteeksi.”
”Sinusta vain tuntuu nyt siltä.”
En ollut uskoa, että olin todellakin menettänyt ainoa, joka minua todella ymmärsin. Käsitin nyt, kun olin menettänyt Dracon, paljastanut millainen tämä todellisuudessa oli, että välitin tästä enemmän, kuin kenestäkään muusta. Totta puhuen elämässä ei tuntunut olevan enää mitään mieltä ilman tätä.
”Jätä minut yksin”, huomasin yllättäen tiuskaisevani Charlottelle.
”Mutta Astoria –”
”MENE POIS!”
Charlotte katsoi minua vielä kerran huolestunut ilme kasvoillaan, mutta poistui sitten makuusalista.
Halusin vain unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut. En todellakaan halunnut muistaa koko Dracoa, tai kokemiamme hetkiä. Miksen heti alussa vain tylysti ilmoittanut, etten halunnut olla tämän kanssa missään tekemisissä? Tiesinhän minä, mikä tämä on. Hän oli Malfoy, eivät Malfoyt välitä kenestäkään muusta tippakaan, ellei siitä ole heille hyötyä.
Päätin lähteä hieman jaloittelemaan pihalle, halusin saada muuta ajateltavaa, eikä henkenikään tuntunut kulkevan kunnolla.
Kävelin läpi kivisten käytävien, joidenkin muotokuvien huudellessa perääni ja täysin välittämättä Riesusta, joka tuli juuri ennen ulko-ovea minua vastaan ja heitti muutaman inhottavan herjan perääni.
Tylypahkan tilukset näyttivät hyvin kauniilta tähän aikaan vuodesta, vaikken pahemmin talvesta perustanutkaan. Polut, jotka oli raivattu lumikinosten keskelle, olivat jäätyneet, joten minun oli vaikeuksia pysytellä pystyssä. Lopulta, kun ajatukseni alkoivat harhailla jälleen Dracoon, kaaduin komeasti suoraan lumikinokseen.
”Mahtavaa”, mutisin.
”Haluatko, että autan sinut ylös?” kysyi etäisesti tuttu ääni.
Huomasin Harry Potterin ojentaneen kätensä minua kohti ja hymyillen rohkaisevasti. Tartuin siihen ja mutisin kiitokseni.
”Onko sinulla kaikki hyvin? Vaikutat jotenkin.. hermostuneelta?”
”Miksi se sinua kiinnostaa?” tuhahdin.
”Meillä rohkelikoilla on tapana olla kohteliaita.”
”No tässä on sinulle vastaus: Ei, minulla ei todellakaan ole kaikki hyvin! Paras ystäväni sattui juuri kertomaan minulle, että on rakastunut minuun, jota en usko, sillä emme ole tunteneet kovinkaan kauaa! Kohta saan tietää, että tämä on tehnyt kivan pikku suunnitelman erään toisen kanssa näyttääkseen urhealta prinssiltä, joka pelastaa minut, prinsessansa pulasta ja saisi pisteet kotiin!”
Samassa tajusin oikeastaan, mitä olin sanonut ja kenelle. Nolostuin ja veikkaisin punan levinneen kasvoilleni, vaikken yleensä pahemmin punastellut. Ihmettelin, kun Potter ei näyttänyt ollenkaan oudoksuvalta, ei edes yhtään pöllämystyneeltä vaan kysyi:
”Satutko nyt puhumaan Draco Malfoysta?”
”Ehkä.”
”Yritä unohtaa koko tyyppi, älä vaivaa itseäsi sellaisella kusipäällä, ihan totta.”
”Se ei ole niin yksinkertaista.”
”Minä ymmärrän.”
Ymmärsin, että Potter puhuu täysin omista kokemuksistaan, näin sen hänen silmistään. Hän oli varmastikin yrittänyt itsekin unohtaa Daphnen, muttei ollut kyennyt siihen.
”Daphne on onnekas, kun hänellä on sinut.”
”Mitä? Mistä sinä tiedät?” poika kysyi hätääntynyt sävy äänessään.
”Rauhoitu, olen hänen siskonsa, hän kertoi minulle itse eilen.”
”Aivan, sinä olet siis Astoria?”
”Kyllä.”
”Hän puhuu sinusta usein, mutten jotenkin osannut arvata, että Astoria olisit juuri sinä. Draco Malfoyn tapaileminen ei jotenkin sopinut siihen kuvaan, minkä Daphne sinusta antoi.”
”Mitä hän sitten sanoi?”
”Että olet itsenäinen, etkä anna muiden päättää mitään puolestasi. En uskoisi Malfoyn sietävän sellaista.”
”Tuota.. emme me oikeastaan tapaile, olemme ystäviä. Tai olimme. Luulin, että olin erehtynyt aluksi hänen suhteensa, kun ajattelin tämän olevan suurenluokan kusipää, mutta olin väärässä.”
Samassa kuulin tutun äänen selkäni takaa.
”Vai että näin ne asiat olivatkin? Selätit minut Potterin takia?”
Käännyin ja näin Dracon seisovan suoraan edessäni kädet puuskassa.
”Meillä ei ole yhtään mitään! Eikä se sitä paitsi muutenkaan kuuluisi sinulle!”
”Ei tietenkään! Astoria Greengrass tekee itse valintansa välittämättä muiden mielipiteistä tai tunteista vähääkään!” poika huudahti.
”Puhu vaan omasta puolestasi, Malfoy”, Potter sanoi viileästi takaani.
”Älä sinä puutu tähän! Pyhä Potter voi pitää huolen vain omista asioistaan!”
”Minä en anna sinun kohdella läheisiäni noin!”
Katsoin poikaa hieman kysyvästi, mutta tämä heilautti vain kättään sen merkiksi, että antaisin olla.
”Voi kuinka ritarillista! Mitäköhän sinun vanhempasikin sanovat, kun saavat tietää, että seurustelet tuollaisen kanssa! Hänhän ei ole edes puhdasverinen!” Draco vinkaisi.
”En jaksa kuunnella sinua!” huudahdin, kun huomasin, minne puheenaiheemme oli lipumassa.
”Luulisi sinun nyt miettivät hieman, kun se kunniasi oli sinulle niin kaikki kaikessa! No, ainakin näytät päässeen sairautesi yli!”
Siinä se tuli
Tuntui, etten kykenisi liikkumaan, enkä puhumaan. Kykenin vain tuijottamaan silmiin entistä parasta ystävääni, jota en tosissaan enää tuntenut. Kohta Potter tietäisi, kohta kaikki tietäisivät, että minulla on outoja kouristuksia, jotka saivat minut kuulostamaan sairaalta. Pian kukaan ei haluaisi enää olla lähelläni, kun he kuvittelisivat minun olevan jollain tavalla häiriintynyt yksilö.
”Astoria, anteeksi! En tarkoittanut sitä!” poika huudahti hätääntyneenä.
Tunsin valtavan ahdistuksen ottavan minut valtaansa, kykenin lähes käsin koskettelemaan pyörryttävää tunnetta, joka seurasi aina, kun tunsin jollain tavalla häpäiseväni itseni. Se lisättynä niihin tapahtumiin, mitä oli viimeisten päivien aikana käynyt, sai tajuntani räjähdyksen partaalle.
Kaikki kieppui ympärilläni, aloin menettää tasapainoani ja lopulta maailma musteni, kun tunsin kovan kolauksen takaraivossani.
-
Eara: Ihanaa, että olet tykännyt! Minusta on outoa, ettei monikaan ole miettinyt, millainen Astoria olisi, sillä itse olen ajatellut sitä hyvinkin paljon. Kiva, että olet tykästynyt Astoriaan!
Ja kiitos kommentistasi! ;)
11. luku
Valot leijuivat yläpuolellani valaisten valkoisen tilan, jossa makasin. Samat valot, kuin joka yö. Yritin nousta ylös, mutta se teki niin kipeää. Kauhea tuska täytti vartaloni joka sopukan.
”Ei!” kiljaisin.
”Mitä, Astoria? Oletko sinä hereillä? Sattuuko sinuun?” huudahti Draco.
Mitä Draco täällä teki? Oliko hän osa unta?
”Draco”, vinkaisin ojentaen kättäni häntä kohden.
”Ei mitään hätää, olet turvassa.”
”Meidän pitää lähteä täältä, nuo valot, ne seuraavat minua!”
”Ei mitään pelättävää! Sinä olet sairaalasiivessä minun ja… Potterin kanssa.”
Sairaalasiivessä? Eikö tämä siis ollutkaan unta?
Tihrustin katseellani valoja ja toden totta, ne olivatkin vain sairaalasiiven kattolamput.
”Luojan kiitos”, mutisin.
”Kuule, olen niin pahoillani siitä, mitä tapahtui…”
Samassa tajuntaani iski kaikki, mitä oli viimeisten päivien aikana tapahtunut ja ravistin Dracon käden irti omastani.
”ÄLÄ KOSKE MINUUN!”
”Astoria –”
”En halua nähdä sinua! En ikinä! Käsitätkö? Mene pois!”
”Älä –”
”HÄIVY!”
”Ehkä sinun todella pitäisi lähteä, Malfoy”, Potter neuvoi, jolloin poika mulkaisi tätä pahasti.
”JA TURHA SIINÄ YHTÄÄN MULKOILLA POT – HARRYA!”
”Ai niin, anteeksi, minähän unohdin kokonaan, että hän on sinun poikaystäväsi!”
”JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
”Mitä täällä tapahtuu?” huusi matami Pomfrey, joka oli hölkännyt paikalle.
”Herra Malfoy ei oikein osaa käyttäytyä”, totesin kylmästi.
”Mutta Astoria –”
”Herra Malfoy, pyydän sinua poistumaan”, Pomfrey sanoi rauhallisesti, mutta tiukalla äänensävyllä.
”Te ette ymmärrä - !”
”Draco, on tosiaan parasta, että poistut nyt”, sanoi kylmä ääni ovilta.
Severus Kalkaros, tuvanjohtajani oli viilettänyt sisään sänkyni vierelle.
”Mutta professori – ”
”Vaiti!”, mies huudahti,
”Neiti Greengrass, haluatko sinä, että Draco jää?”
Katsoin poikaa vielä hetken empien, mutta pysyin silti päätöksessäni ja pudistin päätäni.
”No niin, lähdehän sitten”, mies kehotti.
Draco katsoi minua hetken loukkaantuneen ja raivostuneen sekaisella ilmeellä ja kääntyi sitten kannoillaan sanomatta enää sanaakaan.
”Kykenetkö kertomaan, mitä tapahtui, neiti Greengrass?” Kalkaros kysyi.
”Tuota.. Minä lähdin hieman jaloittelemaan ja törmäsin Potteriin –”
”Onko tämä siis Potterin syytä? Hyökkäsikö hän kimppuusi?” professori kysyi ja saatoin erottaa hänen äänestään toiveikkuutta.
”Saanko minä selittää loppuun?” kysyin tiukasti.
Professori kokosi itsensä ja nyökkäsi sitten.
”Siis me jäimme hetkeksi juttelemaan ja pian Draco huomasi tämän. Meille syntyi… pientä kiistaa, jonka jälkeen en muista muuta, kuin että minua alkoi pyörryttää ja että kaikki sumeni.”
”Sinä siis pyörryit?”
”Niin.”
”Hän myös kolautti päänsä jäähän - !”
”Minä en huomannut kysyneeni sinulta mitään, Potter.”
Poika nyökkäsi vaivoin, sillä näytti siltä, kuin voisi käydä professorin kimppuun.
”Rupesiko sinua vain yhtäkkiä pyörryttämään, vai johtiko jokin tietty teko siihen?”
”Jos tarkoitat, että loitsiko joku minut, niin ei.”
”En oikeastaan tarkoittanut sitä, vaan sanoiko Draco – tai kenties Potter jotain sellaista, joka johti pyörtymiseesi?”
Voi ei, mitä minä tuohon vastaisin? Pitäisikö minun myöntää vain kieltää?
En halunnut, että kukaan saisi tietää ongelmastani, tai puuttuisi siihen. Varsinkaan sen jälkeen, mitä Dracon kanssa kävi. Nythän tietysti saattaisi käydä niinkin, että Draco levittäisi jutun eteenpäin.
Näiden ajatusten seurauksena huokasin tuskaisesti painaen kasvoni alas.
”Tulkitsisin tuon myöntäväksi vastaukseksi.”
”Tai siis…”
”Ei sinun tarvitse yrittää peitellä sitä, minä oikeastaan näin sen sinusta –”
”MITEN MINÄ OLENKIN NOIN LÄPINÄKYVÄ, ETTÄ KAIKKI SATTUVAT NÄKEMÄÄN MINUSTA TUON KYSEISEN SEIKAN? MITEN IHMEESSÄ JO KAKSI IHMISTÄ TÄSSÄ KOULUSSA TIETÄÄ?”
”Rauhoitu, Astoria. Tiesin sen, sillä olen nähnyt vastaavia tapauksia ennenkin. Sairautesi puhkeaa joskus juuri puhdasverisille tytöille, joilla on paineita suorittaa sukunsa velvoitteita, mutta silti oma järki ja tahto sanovat vastaan!”
Tuijotin mykistyneenä Kalkarosta, joka oli juuri kiteyttänyt sairauteni muutamaan lauseeseen.
Potter yskäisi merkiksi siitä, että oli yhä paikalla, sillä ymmärrettävästi tämä mietti, että sopisiko keskustelu hänen korvilleen.
”Harry, voisitko poistua? Olisi mukavaa, jos tulisit katsomaan toistekin ja toisit sen punatukkaisen ystäväsi mukanasi.”
Vetoni oli kieltämättä ollut aika ovela, sillä nyt Kalkaros tietenkin luuli, että tarkoitin Ron Weasleytä, vaikka kyse oli siskostani. Harry kuitenkin näytti ymmärtävän vihjeeni, sillä ei näyttänyt ollenkaan kummastuneelta, vaan nyökkäsi ja poistui.
”Niin, jatkammeko?” professori kysyi.
”Sopii.”
”Oletan, että sairastat mainitsemaani Victorien syndroomaa, kun et väittänyt vastaankaan?”
”Victorien syndroomaa?”
”Niin, sairaudellesi on nimikin, kuten huomasit”, professori sanoi hieman piikikkäästi.
”Onko se sitten yleinen?” kysyin unohtaen kaiken varovaisuuden ja salaisuuteni varjelemisen.
”Ei kovinkaan, vaikka edellinen tapaus olikin jo muutama vuosi sitten. Sitä ennen en ole kuullut, kuin yhdestä tapauksesta.”
”Oliko se viimekertainen tapaus Draco?”
”Onko hän puhunut sinulle sellaista?”
”No oikeastaan...”
”Kyllä, se oli juuri Draco.”
”Hän ei vain koskaan kertonut minulle, että sairaudella on nimikin. Hän vain puhui masennuksesta ja ahdistuksesta.”
”Ehkä hän ei halunnut säikäyttää sinua liiaksi.”
”Mutta hän tiesi näistä kohtauksistani! Hänen olisi kuulunut kertoa, että saisin apua!”
”Nimenomaan, sitä minä tarkoitinkin. Sinä olisit varmasti säikähtänyt kovin, jos hän olisi ilmoittanut sinulle yhtäkkiä, että sinulla on joku kamala sairaus. Se taas ei olisi ollut positiivinen asia terveytesi kannalta.”
”Jaahas. Kamala sairaus? Onko tämä sitten vakavaa?”
Kalkaros näytti hetken tapaansa kuulumattomasti vaivaantuneelta, mutta vastasi sitten.
”Pahimmillaan tauti voi johtaa samaan, kuin ankeuttajan suudelma. Se tuhoaa siis sielusi. Jos hoidot aloitetaan tarpeeksi nopeasti, niin paranet muutaman viikon kuluessa.”
”Mitä? Professori, ethän sinä nyt vain tarkoita, että olen todellisessa vaarassa?”
”Olen pahoillani, mutta juuri siitä on kyse.”
”Joudunko minä Pyhään Mungoon?”
”Itse asiassa olisi parempi, että hoitaisimme sinua täällä. Minulla on taudin hoitamiseen kaikki tarvittava ja vakuutan, että Matami Pomfrey tekee kaiken selviytymisesi eteen.”
”Minkälaiset mahdollisuudet minulla on parantua?”
”Olen pahoillani, mutten oikeastaan voi sanoa vielä mitään tuohon asiaan. Sovitaanko, että esitän sinulle muutamia kysymyksiä huomenna? Voisin silloin suurin piirtein diagnosoida, missä vaiheessa tautisi tällä hetkellä on.”
”Sopii minulle.”
”Tällä hetkellä tarvitset kuitenkin eniten ystäviesi tukea. Voisin pyytää neiti Gabourieta tänne kanssasi ja mahdollisesti sisartasi. Herra Malfoyta et varmaankaan halua tavata?”
”Ei, en halua tavata Dracoa juuri nyt. Voisit sen sijaan pyytää vielä Potterin mainitsemiesi lisäksi.”
Kalkaros nyökkäsi kääntäen minulle selkänsä ja lähtien kulkemaan käytävää eteenpäin viitanhelma hulmuten.
En minä Potteria tänne muuten olisi kaivannut, mutta olisi hyvä, jos sisareni saisi jonkinlaisen tuen, kun kertoisin hänelle järkyttävät uutiseni.
Minä todella saattaisin kuolla. Se iski tajuntaani niin uskomattoman kovaa, että olin varma, että pyörtyisin uudestaan.
En ehkä koskaan saisikaan tutkintoja suoritettua, enkä koskaan valmistuisi Tylypahkasta. En ehkä koskaan enää näkisi Dracon hymyileviä kasvoja, sillä en uskonut enää pääseväni sairaalasiivestä pois.
En käsittänyt, miten saatoin vaivata pojalla päätäni tällaisessakin tilanteessa, mutta hänestä oli todellakin tullut minulle pakkomielle. Hänen hiuksistaan, hymystään, pehmeistä käsistään… Mitä minä oikeastaan ajattelin? Pitäisi saada mokoma pois päästäni.
Samassa ovesta syöksyikin Charlotte Gabourie, joka näytti hyvin säikähtäneeltä.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” tämä huudahti hätääntyneenä.
”Shh! Istu alas. Odotetaan vielä Daphnea ja Potteria, jonka jälkeen voimme aloittaa.”
”Potteria?” Charlotte kysyi epäilevästi.
”Selitän myöhemmin.”
Samassa parivaljakko saapuikin sisään ovista. Daphne näytti sen verran tietäväiseltä, että Potter oli varmaankin jo kertonut hänelle jotakin.
”Meillä oli juuri taikajuomia! Et usko, minkälainen pidätteleminen Kalkaroksella oli, ettei Malfoy lähtenyt meidän peräämme!”
”Hyvä, että pidätteli, en olisi sietänyt häntä lähelläni.”
Daphne katsoi minua epäilevästi, mutta sanoi sitten:
”Minusta tuntuu, etten tiedä vielä kaikkea, vaikka Harry kertoikin minulle aika paljon.”
”Voi, se oli vain murto-osa kaikesta. Toivoisin kuitenkin, ettet kertoisi muille tästä, Harry.”
Poika nyökkäsi.
Yllättäen huomasinkin selostavan tapahtumia kohtauksistani lähtien juurta jaksaen, jolloin Charlottellekin näytti vihdoinkin valkenevan, miksi olin viettänyt niin paljon aikaa Dracon seurassa. Hän kuitenkin pysyi ääneti, kun puhuin, sen sijaan Daphne keskeytti minut useammin, kuin kerran.
”Niin siis… Sinulla on nyt tämä Victorien syndrooma. Mitä se oikein tarkoittaa?”
Nyt olisi edessä se kaikista vaikein osuus, enkä ollut varma, olisiko minusta kertomaan totuutta.
”Tilanne on nyt se…”, aloitin ääni värähtäen hieman,
”että minä saatan menehtyä tähän tautiin.”
”MITÄ? EIHÄN SE OLE MAHDOLLISTA! ET SINÄ VOI KUOLLA!”
”Daphne!” Potter huudahti, kun ymmärsi, että minulla oli vielä sanottavaa.
”En minä oikeastaan kuole, vaan sieluni tuhoutuu… Minulle käy siis samankaltaisesti, kuin jos ankeuttaja suutelisi minua.”
”MITÄ?” älähtivät nyt kaikki yhteen ääneen.
”Mikään ei kuitenkaan ole varmaa. Voi olla, että paranen tästä aivan kevyesti muutamassa viikossa, Kalkaros lupasi, että alkaa tänään valmistella minulle kysymyksiä, joilla voi päätyä oikeaan diagnoosiin.”
”ALKAA VALMISTELLA? TAJUAAKO HÄN MISTÄ TÄSSÄ ON KYSE?”
”Rauhoitu, Daphne!” huudahdin.
”Minun mielestäni on aivan käsittämätöntä, ettei sinua viedä Pyhään Mungoon, vaan Kalkaros todella pyrkii parantamaan sinut”, Charlotte mutisi.
”Hän uskoi yltävänsä parhaaseen tulokseen.”
”Totta kai hän uskoo yltävänsä! Hän on Kalkaros! Hän luulee aina yltävänsä kaikkeen, mihin muut eivät missään tapauksessa kykenisi”, sanoi Harry sen näköisenä, kuin olisi niellyt juuri saavillisen pollomuhkun mätää.
”Professori Kalkaros tietää, mitä hän tekee, Harry!” huomautti ääni ovelta.
Käännyimme kaikki katsomaan äänen suuntaan ja kuten kaikki olivat ymmärtäneet, siellä seisoi koulun rehtori Albus Dumbledore.
”Olen kuullut valitettavasta tilanteestasi, Astoria, mutta vakuutan, että teemme parhaamme.”
”Tuohan kuulostaa jo siltä, kuin kohtaloni olisi selvä”, mutisin.
”Ei, ei se ole suinkaan sitä. Uskon kylläkin, että professori Kalkaros kykenee parantamaan sinut, sillä hän on parantanut jo kaksi muutakin tapausta.”
”Eikö Malfoy parannettu Pyhässä Mungossa?” Harry tuhahti.
”Siellä hänet parannettiin tosiaan, mutta professori Kalkaros suunnitteli hoitotoimenpiteet ja toimitti tarvittavat lääkkeet”, Dumbledore selitti,
”kehottaisin sinua kuitenkin olemaan kuittailematta Malfoylle sairaudesta, sillä vaikka te ette tulekaan hirveän hyvin toimeen, niin sairaus on kuitenkin hyvin arka paikka”, rehtori jatkoi.
Harry nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi asian.
”Halusin vain tulla ilmoittamaan sinulle, Astoria, että koko koulu on tukenasi, mitä tahansa tapahtuukin. Lupaamme, ettemme jätä sinua yksin. Lisäksi tulin toivottamaan sinulle henkilökohtaisesti pikaiset paranemiset.”
”Kiitos.”
”Nyt minä taidan kuitenkin lähteä, te varmaankin haluatte viettää aikaa keskenänne. Näkemiin!”
”Hyvää päivänjatkoa!” huudahdimme rehtorille.
Tämän mentyä huomasin Charlotten poskille valuneet kyyneleet.
”Älä itke suotta, Charlotte! Teen kyllä kaikkeni paranemiseni eteen! Ja tiedät, etten luovuta helpolla!”
”Ei tässä mitään. Minä vain säikähdin. Totta kai sinä paranet, olet vahvin ihminen, jonka tunnen.”
Hymyilin tytölle rohkaisevasti, jonka jälkeen käännyin Daphneen ja Harryyn päin. Poika oli kietonut kätensä tyttöystävänsä ympärille ja Charlotte oli niin ajatuksissaan, ettei ymmärtänyt kysyä heistä mitään. Daphne tuijotti lattiaa epäuskoisesti, kuin odottaisi sen hetkenä minä hyvänsä romahtavan altaan.
Muutamia tupatovereitani, kuten Blaise Zabini kävi katsomassa minua, mutta valehtelin, että olin vain pyörtynyt, kun oli niin kovat tutkintopaineet. Olin kuitenkin kuullut, että käytävillä huhuttiin yhtä sun toista. Jotkut olivat väittäneet minun sairastavan vaikeaa anoreksiaa, toiset taas sanoivat, että olin järkyttynyt pahanpäiväisesti, kun Draco jätti minut(joka ei ollut minusta lainkaan niin hupaisaa, kuin Blaisesta.) Hurjin huhu oli varmaankin, se että olisin saanut ankeuttajalta suudelman. Se tosin ei 0llut kovin kaukana totuudesta loppuen lopuksi.
Kalkaros oli selittänyt Matami Pomfreylle, mikä minua vaivasi ja tämä oli valmistanut minulle Rauhanjuomaa, sekä Nukkujuomaa, jotta saisin unen vailla tuskaa ja ennen kaikkea rentouduttua.
Maanantaina Kalkaros saapui sairaalasiipeen mukanaan suuri pinkka papereita täytettäväksi.
”Vastaile sinä vaan kysymyksiin, niin minä teen merkinnät”, tämä kehotti, jolloin nyökkäsin hyväksyvästi.
”Tunnetko usein olevasi stressaantunut?”
”Kyllä.”
”Aiheuttaako se sinulla voimakkaita paniikkikohtauksia?”
”Toisinaan.”
Kalkaros piti pienen tauon ja raapusti jotain paperille.
”Koetko olevasi riittämätön?”
”Joskus.”
Taas mies kirjoitti paperiinsa.
”Oletko koskaan saanut kohtauksia liittyen tähän sairauteesi? Kohtaukseksi luetaan järkyttävän kova kipu ja mahdollinen kouristelu.”
”Kyllä, jokainen aamu”, vastasin, jolloin mies kurtisti hieman kulmiaan.
”Kuinka usein pyörtyilet?”
”Tämä oli ensimmäinen kerta.”
”Koetko, ettet voi elää normaalia elämää?”
”Kyllä.”
”Kuinka usein?”
”Jatkuvasti.”
”Uskotko, että sinulla on mahdollisuuksia sellaiseen elämään?”
”En.”
”Pelkäätkö, ettet voi löytää itsellesi sopivaa elämänkumppania?”
”Kyllä.”
”Vaikuttaako se suuresti elämääsi?”
”Kyllä.”
Minulla oli hieman kiusaantunut olo noista kaikista kysymyksistä, joita mies minulle esitti, mutta tiesin, ettei olisi paljon vaihtoehtoja. Olisi vastattava kaikkeen rehellisesti, mitä professori vain päätti kysyä.
”Otatko paineita koulutyöstä?”
”Kyllä.”
”Mietitkö yleensä, ennen kuin aloitat tekemään jotain, onko se sovinnaista sukusi periaatteisiin nähden?”
”Usein.”
”Oletko koskaan uhmannut perhettäsi mitenkään?”
”Joskus harvoin.”
”Mietitkö liikkeesi ja puheesi aina etukäteen?”
”Kyllä.”
”Näetkö lähes joka yö kummallisia unia, jotka tuntuvat todentuntuisilta?”
”Kyllä.”
”Pakottaako jäseniäsi usein syyttä tai onko sinulla hengenahdistusta?”
”Kyllä.”
”Osaan näiden vastausten perusteelta jo sanoa aika paljon. Tilasi on vakava, mutta älä menetä toivoasi.”
”Tuo kuulostaa siltä, ettei minulla ole toivoa.”
”Aloitimme kieltämättä hoitosi hieman liian myöhään, mutta jos vain itse haluat parantua, niin uskon että sinulla on mahdollisuuksia, ellei jopa hyvätkin mahdollisuudet.”
Tuo ei helpottanut oloani ollenkaan, olin jo lähes varma siitä, että tähän kaikki päättyisi.
”Voinko itse vaikuttaa tilaani mitenkään?”
”Voit. Yritä välttää stressaavia tekijöitä. Älä vaivaa päätäsi kouluasioilla, älä tee edes läksyjä. Unohda kaikki suvun velvoitteet, äläkä anna niiden vaikuttaa elämääsi.”
Ihan kuin minulla täällä sairaana olisi mitään mahdollisuuksiakaan häpäistä sukuani.
”Onko vielä muuta?”
”Pura tunteesi avoimesti, äläkä mieti, mitä saa ja mitä ei saa tehdä.”
”Kiitos.”
”On vielä yksi asia.”
”Niin?”
”Hoida välisi kuntoon herra Malfoyn kanssa.”
-
Mukava huomata, että lukuja on tullut näin monta lyhyessä ajassa. Yllättyin hieman tapahtumista, tuollaista en todellakaan odottanut.
Ja juuri siitä minä pidänkin, mukavaa että sait ainakin minut yllättymään. Draco oli kyllä aika törkeä, hyvä että Astoria tuolleen "puollusti" itseään.
Harryn, Kalkaroksen ja taudin "syvällisempi" mukaanotto oli hyvä ja tietyllä tapaa ovela veto, joka toi lisämehevyyttä juoneen.
Otsikkokin selittää tätä ficciä jo paremmin. Mua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että Harryko siis seurustelee Astorian isosiskon Daphnen kanssa? Unohdo koko juttu, tuolla tekstissähän se mainittiinkin ku uudelleen luin läpi. Luvuista löytyi muutama sellainen pienehkö kirjoitusvirhe, jotka löytää kyllä kunhan tarkasti lukee lävitse.”Ei!” kailjaisin.
Kenties kiljaisin?
”Draco…” vinkaisin ojentaen kättäni häntä kohden.
Tuossa on sellainen pilkkuvirhe, kun jos lause on toteamuslause ja jos se on lainausmerkki ni se ei pääty pisteeseen vaan pilkkuun joka tulee lainausmerkin jälkeen. Eli se olisi ollut näin: "Draco", vinkaisin ojentaen kättäni häntä kohden. Tuo sama virhe löytyi muutamasta muustakin lauseesta.
Kuitenkin, tykkäsin näistä luvusta. Mukavaa luettavaa on.
Kiitokseni, laita vain pian jatkoa :)
-
Hei anteeks etten oo kommannu aikasemmin;D
luin tän vast tänää kaikki luvut putkeen ja mä tykkäsin täst ihan hirveesti ;)
Kamalaa,ku Astorial on se victoren(tai mikä sit olikaa)tauti :D
oot muute tosi hyvä ja nopee kirjottaja;Dtoivottavast jatkoa tulis samaan tahtiin :D
-
Päätinpä nyt vastata näihin kommentteihin jo erillisessä viestissä, vaikka yleensä vastaan vasta luvun alussa. Syy on lähinnä se, että nuo virheet häiritsivät minua niin kovasti, että päätinpä nyt sitten vastata samalla, kun ne korjailen :D
Kuurankukka: Päätin jo heti alussa, että otan mukaan jotain vähän syvällisempää ja vakavampaakin, enkä vain pelkästään pyöritä ficciä imelän suhteen ympärillä.
Olen itseasiassa nyt sairastellut, niin olen saanut kirjoitettua nopeammin tätä. Tahti kuitenkin pysyy suhteellisen nopeana, niin, että pyrin julkaisemaan vähintään yhden osan viikossa tämän tautini jälkeenkin. Kiitos, kun huomautit noista virheistä, korjasin ne. Kiitän myös siitä, että vaivauduit jälleen kommentoimaan ja ylipäätänsä lukemaan tätä :)
Tessuu: Ihanaa, että olet noinkin paljon tykännyt. :) Sairaus on toki kamala juttu, mutta ilman sitä ficci saattaisi olla vähän tylsähkö, tai sanoisinko, että se pyörisi lähinnä suhteiden ympärillä (kyllähän se oikeastaan tekee sitä nytkin, mutta sairaus vähän maustaa ficciä) :D Jatkoa lupaan 1 luku/ viikko, mutta saattaa sitä tulla useamminkin. Kiitos kommentista, eikä haittaa mitään, ettet ole kommentoinut kommentoinut aikasemmin, kiva kun ylipätäänsä kommentoit! :)
-
heeii waaauu! taas tosiiii hyyvin
kirjotettu!!! tätä kyllä lukee
mielelläään. sori ku viimeeks
oli hieman lyhyt kommentti....
jatkoa odotellen... :-*
-jjanitää^^
-
JJee, tätä on tullu jo näin paljo lisää=) Sori, mie en oo ollenkaa huomannu, et on tullu jatkoo. Mut ihana yllätys sinänsä. Pidin luvuista ihan älyttömästi ja toi sairaus on todellakin hyvä lisä tähän ficciin. Ja on mielenkiintosta seurata, miten Astoria suhtautuu tähän sairauteen. Olin eka sillee wow, tost Harryn ja Daphnen jutusta, mut kai sekin on ihan ok:)
Mukava, et tätä ilmestyy näin usein, kiitoss siitä. Jatkoa odotellessa, eFFy.
-
Tää oli tosi hyvä. Erikoisemman parituksen takia en ensin meinannut lukea, mutta onneksi luin. Kirjoitat hyvin ja kaikki on niin uskottavaa eikä ollenkaan teennäistä, esim. tuo sairaus juttu on hyvä. Eipä tässä mitään muuta. Jatoa odotellessa...
-
Ihana! En ole yleensä lukenut tälläistä ficciä, missä kerrotaan Astoriasta niin tarkasti ja vielä koulu ajoilla. Todella mielenkiintoinen ficci. Minusta kaikki tuollaiset sairaudet ovat mielenkiintoisia ja tämä Victorian syndrooma sai minut lukemaan tätä ficciä. Kirjoitat oikein hyvin ja tätä on helppo ymmärtää. Jatkoa pian?
-
jjanitää^^: Ei kommenttien lyhyys haittaa. Parempi lyhyt kommentti, kuin ei ollenkaan kommenttia :)
eFFy: Onhan se Daphnen ja Harryn juttu aika paukku, mutta kyllä se käy järkeen, kun tilannetta vähän seurailee :D Sairaus on yksi tämän ficin tärkeimmistä elementeistä ja olen iloinen, että muutkin ovat kiinnostuneita sen etenemisestä.
Michell : Ihanaa kuulla, että olet pitänyt, vaikka kirjoitankin aika erikoisesta parituksesta ja samoin, ettei tämä ole teennäinen, jota olen suuresti pelännyt :)
Nabi.: Astoriasta lukeminen voi olla monille pieni kynnys, kun häntä ei ole Potter kirjoissa mainittu, kuin Dracon vaimona, eikä nimeltäkään suoranaisesti. Mukavaa, että olet pitänyt. Kuten mainitsin jo vastatessani Michellille, sairaus on yksi tämän ficin tärkeimmistä elementeistä :)
Kiitos kaikille kommenteista!
12. luku
”Hoida välisi kuntoon herra Malfoyn kanssa.”
Mitä Kalkaros luuli olevansa, kun komenteli minua tuohon tapaan? Ihan kuin hän mistään mitään tietäisi. Dracosta olisi minulle tässä tilassa vain ja ainoastaan harmia. Luulin professorin olevan fiksu, eikä puuttuvan oppilaiden suhdeasioihin, joista hän ei kaikenlisäksi edes ymmärrä mitään! Nähtävästi olin kuitenkin väärässä.
Jos minä sopisin välini Dracon kanssa, saisin saman tien lisää murehdittavaa, enkä halunnut murtua enää yhtään enempää.
Daphne, Charlotte ja Potter olivat rampanneet tiheään tahtiin sairaalasiivessä luonani ja Kalkaroskin oli käväissyt muutaman kerran kyselemässä lisää.
Yllätyksekseni olin todennut, että oikeastaan pidin Harrystä. En sinänsä ollenkaan ihmetellyt, että Daphne rakastui tähän, sillä poika oli hyvin välittävä ja huolehtivainen, muttei kuitenkaan takertuva. Poika ei ollut käsittääkseni kertonut sairaudestani kenellekään, ei edes ystävilleen, josta olin kovin kiitollinen.
Kukaan ystävistäni ei ollut onnekseni kysellyt Dracosta, edes he siis ymmärsivät pitää suunsa kiinni moisesta. Toisin kuin Kalkaros, joka eräänä päivänä tuli jälleen luokseni ja otti aiheen esille:
”Miten sinulla ja Dracolla sujuu?”
”Ei mitenkään.”
Professori huokaisi ja pudisteli päätään.
”En minä haluaisi henkilökohtaisuuksiin puuttua, usko pois, mutta minun on pakko.”
”Kuinka niin?”
”Paranemisesi kannalta. On tärkeää, että asiasi ovat järjestyksessä.”
”Professori, olen varma, että näin on paras.”
”Ei, sen näkee sinusta ja myös hänestä, sen, että teillä on vaikeaa ilman toisianne.”
”Hän valehteli minulle ja puukotti selkään”, puolustelin.
”Ehkä sinun täytyisi kuunnella häntä. Mistä tiedät, vaikka Draco katuisi tekoaan enemmän, kuin mitään muuta?”
”En tiedäkään.”
”Anna hänelle mahdollisuus.”
”Hyvä on, mutta vain yksi.”
”En usko, että hän tarvitsee enempää.”
Nyökkäsin pontevasti toivoen, että Kalkaros vaihtaisi aihetta.
”Ilmoitin vanhemmillesi.”
”Teit mitä?”
”Älä viitsi olla hölmö, olihan se välttämätöntä.”
”Eikä ollut! Ainakaan vielä! He vain huolehtivat turhaan ja häsläävät ympärilläni! Entä jos minä paranenkin? Äitini on sitten stressannut aivan turhaan ja isäni sekoittanut työasiansa aivan suotta…”
”Rauhoitu nyt! Perheesi pärjää kyllä! Eivätkä he häslää ympärilläsi. Vanhemmillasi on vierailuaika huomenna kello 11.”
”Hmph.. Olihan se mukava, että viitsit ilmoittaa”, totesin sarkastisesti.
”Mutta se ei oikeastaan ollut varsinainen asiani… Tulin ilmoittamaan, että olen kysellyt tarpeeksi nyt, että voin alkaa valmistaa rohtoja.”
”Mahtavaa.”
”No, siinä oli kaikki. Miellyttävää päivänjatkoa!” professori toivotti ja liihotti jälleen ulos ovista.
Miellyttävää päivänjatkoa, toki minulla on miellyttävää yksin kuolemanvuoteellani kaikkien hiivatin ajatusteni kanssa!
Matami Pomfrey kiikutti minulle rauhanjuomaa ja nukkujuomaa muutaman tunnin välein, että sain nukuttua enkä stressannut jatkuvasti, huonona puolena vain sattui olemaan, etten ollut kovinkaan täysjärkisen oloinen, kun heräsin. Otettuani molempia juomia tiuhaan tahtiin kohtuullisen suurina annoksina saatoin olla hyvinkin sekava.
Mielialanikin vaihtelivat, sen en tosin uskonut johtuvan lääkkeistä. Tunsin raivoa, kun ajattelin, etten ehkä selviäisi tästä sairaudesta. Se ei ollut reilua. Olin lahjakas monessa asiassa, hyvä koulussa ja viehättävä. Ei olisi reilua, että kaikki loppuisi näin pian. Miksei joku mitäänsanomaton ja paha ihminen voi saada tätä tautia puolestani?
Välillä taas olin aivan rauhallinen, sillä tiesin, etten voisi tehdä enempää, kuin parhaani. Jos se ei riittäisi, niin kohtaloni olisi väistämätön, eikä sitä kannattaisi surkutella sen enempää.
Sieluani en kuitenkaan aikoisi menettää: Jos tilanne alkaisi näyttää niin huonolta, että kohtaloni olisi sinetöity, surmaisin itseni. Sielun tuhoutuminen olisi miljoonasti pahempi asia, kuin kuoleminen. Tätä en kuitenkaan aikonut sanoa ystävilleni, saati perheelleni tai he järkyttyisivät liiaksi.
Seuraavana päivänä vanhempani sitten saapuivatkin. Äiti purskahti saman tien itkuun minut nähdessään ja isäkin tuntui pyristelevän kyyneliä vastaan.
”Voi kulta, anteeksi! Tämä on minun syytäni!” äiti itki.
”Äh… Ei tämä typerä sairaus ole sinun syytäsi.”
”Rehtori kertoi meille kaiken… Astoria, emmehän me ole painostaneet sinua liiaksi?”
Totuus olisi, että kyllä, he ovat. En kuitenkaan viitsinyt olla niin julma, että antaisin vanhemmilleni niin suuren taakan kannettavaksi, joten valehtelin.
”Me lähetämme sinulle joka päivä jotain mukavaa, että tunnet olosi varmasti mukavaksi!”
”Miten vain, äiti”, huokaisin.
”Lupaathan selvitä tästä?”
”Totta kai minä selviän, älkää nyt hupsiko.”
Äitini sortui jälleen kyyneliin, jolloin isä koetti rauhoitella tätä:
”Älähän nyt, Jeanne. Totta kai Astoria pärjää.”
”Minua vain pelottaa niin kovasti”, äiti nyyhki tarttuen käteeni ja puristaen sitä hieman liiankin lujasti.
”Mitä teille muuten kuuluu?” kysyin koettaen vaihtaa keskustelun aihetta.
”Minä olen juuri tehnyt mahtavan tonttikaupan ja Jeanne… hän on lähinnä hoitanut ostospuolet. Hän rakastaa käydä huutokaupassa ystäviensä kanssa ja kuluttaa rahat, jotka olen vaivalla tienannut”, isä naurahti.
”Ihan kuin meillä rahasta olisi puutetta”, äiti naurahti.
Isä naurahti ja pudisti päätään huvittuneena.
”Meidän täytyisi lähteä. Tulemme kyllä vielä katsomaan sinua, mutta minulla on… työasioita”, Medwin totesi nolostuneena.
Isällä oli hyvin usein kiire kaikkien asioidensa kanssa, joka välillä ärsytti minua, kun kävin vierailuilla kotona: isä oli harvoin paikalla.
Jeanne mulkaisi miestään pahasti, hänestä olisi varmaankin ollut hienotunteisempaa olla sanomatta töistä mitään.
Samassa sairaalasiiven ovet pamahtivat auki ja sisään astui kukas muukaan, kuin Draco Malfoy.
”Ai anteeksi, Astorialla onkin jo seuraa… Minä odottelen ulkopuolella”, poika tokaisi siirtyen jälleen ovien ulkopuolelle.
Vanhempani siirsivät katseensa Dracosta minuun, mutta luojan kiitos, eivät alkaneet puhua mitään mahdollisesta avioliitosta.
”No, ei anneta herra Malfoyn odottaa”, isä totesi kumartuen halaamaan minua.
Äitikin kiersi kätensä ympärilleni nyyhkyttäen kiivaasti, jonka jälkeen isä talutti hänet varovaisesti ulos.
Hetken päästä Malfoy saapui jälleen sairaalasiipeen. Hän istui lupaa kysymättä sänkyni vieressä lojuvalle jakkaralle.
”Kalkaros kertoi, että olisit valmis puhumaan kanssani.”
”Minusta se ei ollut kovinkaan hyvä idea, mutta hän oikeastaan pakotti minut tähän.”
”Älä viitsi olla noin ylimielinen!”
”Minäkö ylimielinen? Katsopa –”
”Ei aleta nyt riitelemään!” poika huudahti.
Vaikenin ja nyökkäsin hieman epäröivästi.
”Minä en edelleenkään tiedä, mikä sinulla on.”
”Parempi, ettet saakaan tietää.”
”Ei, en halua olla ainut, joka ei tiedä. Jopa Potter tietää!”
”Ai senkö takia sinä haluat tietää? Ettet vain jäisi Potterin varjoon!”
”En minä sitä tarkoittanut!”
”Vaan mitä?”
”Tuota Astoria –”
”Mitä?”
”Oletko sinä ihastunut Potteriin?”
”Herranjumala en!”
”Miksi hän sitten ramppaa täällä niin usein?”
”Olen pahoillani, mutten oikeastaan saa kertoa sitä. Sitä paitsi olemme nykyään ystäviä.”
”Onhan se toki söpöä, että sinulla ja Potterilla on salaisuuksia, joista ei saa kertoa kenellekään!” Draco tuhahti sarkastisesti.
”Lopeta nyt! En kaipaa yhtään enempää rasitusta!”
”Voi, onko pikku prinsessa joutunut kestämään liiaksi henkistä kuormitusta?”
”RIIPPUU SIITÄ, PIDÄTKÖ TÄHÄN KUOLEMISTA LIIAN SUURENA HENKISENÄ KUORMITUKSENA!”
”Mit- Mitä sinä sanoit?”
”Niin, Draco, minä en välttämättä selviä? Oletko nyt tyytyväinen?”
Poika näytti menettäneen puhekykynsä. Hän katsoi minua suu ja silmät apposen ammollaan. Luihuisen kasvoista katosi vähäisinkin väri.
”Ei, ei, tämä ei voi olla mahdollista”, hän kuiskasi, kuin olisi unohtanut miten puhua kovempaa.
”Niin minäkin ensin ajattelin. En oikeastaan vieläkään usko sitä.”
Poika painoi päänsä syliini sängylle ja tunsin hänen kehonsa nykivän niin, että se enteili kyynelien tuloa.
”Älä viitsi, Draco. Tuo ei helpota oloani tippaakaan.”
”Olen niin pahoillani. Minä vain en pysty tähän. Sinä et voi kuolla.”
”Kalkaros sanoi tekevänsä parhaansa. Minä teen myös. Enempää en voi luvata. Minulla on käsittääkseni yhtä suuret mahdollisuudet selvitä, kuin kuolla. Sellaisen kuvan he antoivat.”
”Kuolla… Sanoiko hän todella, että saatat kuolla?”
”Ei oikeastaan, vaan että sieluni tuhoutuu.”
”MITÄ?”
”Niin.”
”Ei, tämä ei voi olla mahdollista. Ei minulle sanottu mitään tuollaista, kun minä olin Pyhässä Mungossa… Sinähän olet täällä Victorien syndrooman takia?”
”Olen, enkä usko, että sinun tilasi oli yhtä vakava, kuin minun. Olen sinulle hyvin vihainen, ettet kertonut tästä aikaisemmin. Olisin voinut kuolla.”
”Syytätkö sinä minua tästä?”
”En, en todellakaan.”
”Enpä tiedä. Ehkä se on minun vikani… Minun olisi täytynyt kertoa sinulle, vaikken tiennytkään, että noin voi käydä.”
”Niin olisi, mutta sitä on turha murehtia nyt.”
Poika nosti päänsä sylistäni ja katsoi minua suoraan silmiin, jolloin huomasin hänen poskellaan kimaltavan kyyneleen.
Nostin käteni pyyhkiäkseni sen pois, mutta poika ehti ensin.
”Olen naurettava. Miehet eivät itke.”
”Älä viitsi.”
”Mutta sinun takiasi minä todella itken, sillä rakastan sinua.”
”Älä aloita tuota taas! Minä en usko sinua. Anna minulle sen verran rauhaa.”
”Astoria, entä jos jotain tapahtuu? Haluan, että sinä tiedät, että rakastan sinua ja että todella uskot sen.”
”Kuuntele! Jos minä menehdyn tähän, sinä suret minua jonkin aikaa, mutta ei kestä kauaa, kun unohdat minut ja löydät toisen. Saat hänen kanssaan ihania lapsia ja elätte onnellisina elämänne loppuun asti”, sanoin, vaikka se teki kipeää.
Would you know my name
If I saw you in heaven
Would it be the same
If I saw you in heaven
I must be strong, and carry on
'Cause I know I don't belong
Here in heaven
Would you hold my hand
If I saw you in heaven
Would you help me stand
If I saw you in heaven
I'll find my way, through night and day
'Cause I know I just can't stay
Here in heaven
Time can bring you down
Time can bend your knee
Time can break your heart
Have you begging please
Begging please
Beyond the door
There's peace I'm sure.
And I know there'll be no more...
Tears in heaven
Eric Clapton – Tears in heaven
”En minä voi. Astoria, minä todella tarkoitan sanojani. En voi enää elää ilman sinua. Olet ainut kenet haluan, tai ketä tulen koskaan haluamaan.”
”Sinusta voi tuntua siltä nyt mutta -”
”Mitä minun täytyy tehdä, jotta uskot sanaani?”
”En minä tiedä. Tukea minua. Olla valehtelematta minulle.”
”Riittääkö se?”
”En voi luvata sitä.”
Draco nyökkäsi merkkinä siitä, että ymmärsi.
”Saisinko kuulla, miksi sinä kohtelit minua niin kuin kohtelit sinä eräänä iltana?”
”Olen pahoillani siitä. En tiedä mikä minuun meni. Halusin niin kovasti osoittaa, että pidän sinusta.”
”Sinulla on hassu tapa osoittaa se.”
”Minä tiedän. Olen pahoillani.”
”Minä en voi antaa sinulle anteeksi vielä. Olen valmis siihen, että käyt katsomassa minua ja muuta, mutten vielä ole antanut sinulle anteeksi.”
”Hyvä on”, Draco sanoi vinkaisten oudosti.
”Voisitko nyt mennä? Minun olisi varmaan hieman nukuttava.”
Se oli aivan totta, sillä tunsin oloni todella uupuneeksi.
”Enkö voisi jäädä?”
”Etkö sinä kuullut? Minä haluan nukkua.”
”Haluan varmistaa, ettei sinulle käy mitään.”
”Tuo menee jo yli. En minä ymmärrä, miksi ihmeessä sinut on laitettu Luihuiseen. Olet hemmetin rohkelikkomainen!”
”Luuletko sinä, että minä ihan kenestä tahansa huolehtisin tähän tapaan?”
”Mistä minä tiedän?”
”En, en todellakaan. Mutta nyt, ota se nukkujuomasi.”
”Äsh. Onko sinun aivan pakko jäädä siihen?”
”On, vaikka se sinua kuinka ärsyttäisi.”
”Muista, etten ole antanut sinulle anteeksi!”
”Muistan, muistan”, Draco totesi hymyillen pientä hymyä, joka ei ulottunut silmiin asti.
Otin nukkujuomalasini yöpöydältä ja kulautin kylmän juoman kurkkuuni. Pian silmäni alkoivatkin painua kiinni ja ruumiini tuntua velholta.
”Nuku hyvin, prinsessa”, Draco kuiskasi.
-
Jee olin eka! ihana luku. Ihanaa et ne taas sopi ainaki melkee. Mutta toi et Draco itki oli vähä :/ siis yli. Mut minkäs mie oon sanomaa. En keksi muuta kommenttii. Jatkoo...
-
Awwww~~<3 Draco on varmana suloinen kun se itkee~~<3 Voi raukkaa kun kärsii rakkaudesta niin paljon 8'D Sitä se teettää.
Mmm... Muuta en osaa sanoa. Jatkoa? ;D ;D
-
Oo, tänne on tullu jjatkoaa<3 Ihana luku, ja tosi fluffy, mut se oli vaan hyvä, mä tykkäsin. Draco itki, hmm. Siis se oli musta ihan sillee jees, mut se ehkä vähän häiritsi, ku Astoria ei uskonu vielkää, et Draco rakastaa häntä, vaik se itki. Ja kui usein Draco niiku itkee? Tai siis sillee et näyttää tunteensa. Mut ei se todellakaan paljoo haitannu, pisti vaa miettii.
Oli taas sujuvaa tekstii ja toi Astorian isä on vaa nii kauhee:
”Meidän täytyisi lähteä. Tulemme kyllä vielä katsomaan sinua, mutta minulla on… työasioita”, Medwin totesi nolostuneena.
Tai siis en tykkää vaa siit yhtää, ku se sanoo tyttärelleen tollei. Työt on tärkeempii kuin sä. Meen kato tekee töitä, vaik sulla on kuoleman vakava sairaus. Mutt hei, hyvä et on tollasii ihmisii jotka herättää erilaisii mielikuvia ja tunteita.
Tulipas tästä outo kommentti, mutta sille ei voi nyt mitään. Eli kiitti uudesta luvusta<3 ja mä toivon tottakai lisää jatkoa. :)
-
tosi kiva luku, vaikka se tuntu vähä lyhkäseltä...
mut ootan innolla jatkoo sitte ku sitä
tulee.......... ;D
-
Ihana luku ;)
astoria paranee,paraneehan? ;)
jatkoa ootan innolla sitten ku sitä tulee ;D
-
Vastaan nyt ainoastaan susitytölle, kun hänen kommentissaan esiintyi tuo tärkeä huomio:
Tälläisen tekstin löysin hp-lexicon.org (http://hp-lexicon.org) :ista:
Greengrass, Astoria (also given as Asteria) (b. circa 1982)
Astoria is the younger sister of Daphne. She entered Hogwarts two years after her sister and eventually married Draco Malfoy. Their only child was named Scorpius Hyperion Malfoy.
The spelling of Astoria/Asteria's name is in question because it was given as Astoria by Time Magazine, and as Asteria in the hand-drawn family tree shown in the ITV documentary and on Jo's website. Jo also pronounces it Astoria.
Kiitos kuitenkin huomiostasi, tässä taitaakin nyt olla jonkinmoinen ristiriita, jos en jotain jättänyt tekstistä huomiotta.
Ja anteeksi tuhannesti muille, etten kerkeä vastaamaan juuri nyt heidän kommentteihinsa! Vastaan oikein mielelläni myöhemmin :)
-
Aivan IHANA ! <3<3 löysin tämän vasta nyt ja luin äsken kokonaan.
Minua jäi vaivaamaan, että Astoria ja Draco eivät ole suudelleet kertaakaan?
ja Draco vannoo rakastavansa häntä ? .
-
Michell: Onhan se ihanaa, että ne melkein sopi :) Enkä mä loppuen lopuks tiedä, menikö se Dracon itkeminen yli, jos ihminen jota se rakastaa on hengenvaarassa. Mutta no... jokainen tekee omat johtopäätöksensä. Kiitos kommentistasi! :)
Nabi.: Muakin käy Draco kauheesti sääliks ja on ihan kauheeta itse kirjoittaa sitä, että se itkee ja on ihan rikki :-\ Mutta tämä ei varmaankaan olisi hirveän mielenkiintoinen, jos kaikki olisivat vain iloisia :D Jatkoa tulee jälleen, kunhan kerkeän. Nyt on kyllä sellainen kirjoitusinto päällä, että varmaankin aika pian.
eFFy: Draco ei tosiaan pahemmin itkeskele, se on totta, mutta minä ymmärrän myös Astoriaa. Rakastaa sana on kuitenkin sen verran voimakas sana, ettei tyttö välttämättä halua heittäytyä uskomaan sellaista ja myöhemmin pettyä. Varsinkin, kun sillä on toi sairaus. Tyttö vaan pelkää, että sitä satutetaan, mutta kyllähän se on vähän tollanen ylireagoijaluonne muutenkin :P
Medwin, usko tai älä, ei tarkoita pahaa, mutta se vain on erittäin kömpelö tunneasioissa, eikä oikein ymmärrä mitä kannattaa sanoa ja mitä ei. Totta kai tyttären pitäisi mennä työn edelle, mutta valitettavasti on sellaisiakin ihmisiä, joilla menee toisinpäin :-\
Kiitos sinullekin kommentista! :)
jjanitää^^: Auts, jos toi luku oli susta lyhkänen, niin mikäköhän tämä sitten on? :D No, pyrin kirjoittamaan jatkoa lisää nopeasti.
Tessuu: Kiva, että olet pitänyt. Valitettavasti en voi luvata Astoriaan liittyen mitään :-X Voi olla ettei tyttö selviä, tai sitten selviää. Mutta kiitos kommentistasi :)
Venina: Ihanaa, että olet eksynyt lukemaan tätä ja pitänyt :) Kyllähän sellaistakin ihmistä voi rakastaa, kenen kanssa ei seurustele tai ole suudellut. :) Että saattaahan se Draco vaikka Astoriaa oikeasti rakastaakin ;) Kiitos kommentistasi!
13. luku
Heräsin yllättäen vasta muutaman päivän kuluttua Dracon vierailusta.
Professori Kalkaros piti tätä tietenkin suurena edistyksenä, sillä unenvajeen korjautuminen on ensimmäisiä edellytyksiä parannukselle. Tietenkin hän oli kuullut myös Dracon vierailusta ja käydessään luonani, hän ei malttanut olla hymyilemättä ”mitäs minä sanoin” – hymyä.
Pelkäsin kuitenkin edelleen, ettei tästä ehkä seuraisi hyvää. Ei siitä varmaan mitään haittaa olisi, jos Draco välillä kävisi kyselemässä kuulumisia, mutta poika ei lakannut jankuttamasta sitä rakastamisjuttua, enkä osannut uskoakaan moista. En tiennyt mitä ajatella. Minä en enää voinut kieltää, ettenkö välittäisi pojasta muutenkin, kuin ystävänä. Aina hänen vieraillessaan sairaalasiivessä sydämeni alkoi takomaan kovaa ja aloin hymyillä väistämättömästi. Yritin kuitenkin olla näyttämättä mitään pojalle itselleen, siitä seuraisi vain harmia.
Kun Draco, tai joku muu ystävistäni ei vieraillut luonani, oli minulla enimmäkseen tylsää. Ainoa, mitä saatoin tehdä oli tuijotella ikkunasta ulos. Niinpä nykyään odotin jopa Kalkaroksen vierailuja.
Eräänä sateisena päivänä professori sitten jälleen saapui luokseni, tällä kertaa mukanaan pullo laventelinväristä nestettä.
”Sain rohdon valmiiksi”, hän ilmoitti.
”Mahtavaa. Otanko minä sen nyt?”
”Olisiko ehkä hyvä, jos kutsuisit muutaman ystäväsi tueksesi?”
”Kuule, professori, osaan juoda yhden lasin jotain litkua ilman, että joku pitää kädestä kiinni, kiitos vain.”
”Se voi olla aika tuskallista. Tuo ei ole mitään tavallista litkua.”
”Siltikin. Olin kohtauksienikin aikana yksin, joten enköhän voi olla nytkin.”
”Oletko varma?”
”No jaa, ehkä sinä sitten voit pyytää muutaman ystäväni mukaan.”
”Mainiota. Menen saman tien. Nähdään pian. Älä missään nimessä koske pulloon vielä. Jos juomaa ottaa liikaa, se tappaa”, mies selitti ja lähti hakemaan ystäviäni.
Tuijotin lääkepulloa, jonka mies oli jättänyt yöpöydälleni. Jätettäisiinköhän se aina tuohon? Olisivatko muut niin tyhmiä?
Jos olisivat, voisin ottaa pienen yliannostuksen, jos tilanne alkaa näyttää aivan toivottomalta. Se olisi kerrasta poikki, yksi kulaus ja kuolema. Sattuisikohan se?
Miltäköhän kuoleminen ylipäätänsä tuntui? Onkohan se kivutonta? Mitä sen jälkeen on, vai onko se vain kuin nukkuisi ikuisesti unia näkemättä, kuin nukkujuoman vaikutuksen alaisena?
Mietteeni katkaisivat Kalkaros, Charlotte, Draco, Daphne ja Harry, jotka marssivat yhdessä sisälle sairaalasiipeen. Minua huvitti nähdä Draco ja Potter samassa porukassa, tästä voisi nimitäin tulla vielä mielenkiintoista.
”Miten voit?” Charlotte huudahti.
”Ihan hyvin, Charlotte. Professori, en ymmärrä, miksi sinun piti pyytää heidät kaikki tänne!”
”En minä oikeastaan pyytänytkään, mutta loputkin vaativat päästä mukaan”, tämä vastasi luoden halveksivan katseen Harryyn.
”Miten vain, nyt te kaikki sitten olette täällä tukenani, kun kaadan lasin nestettä kurkkuuni”, totesin sarkastisesti.
”Älä sano mitään, ennen kuin juot sitä”, totesi yllättäen Draco.
”Joitko sinä sitten tuota?”
”Joka päivä Pyhässä Mungossa. Se ei ollut erityisen nautinnollista.”
”Älä kerro enempää, parempi etten vielä tiedä.”
Ihmettelin, miten Draco saattoi puhua Potterin lähettyvillä sairaudestaan, mutta nähtävästi hän oli jotenkin saanut kuulla, että Harrylle oli kerrottu tästä hänen sairaudestaan. Olisi kovin mielenkiintoista tietää, miten Draco oli sen ottanut.
”No niin, Astoria. Olisi varmaan aika ottaa liemi.”
Matami Pomfrey käväisi luonamme tuomassa lasin, josta voisin nestettä ottaa. Se oli suunnilleen snapsilasin kokoinen.
”Kaada se täyteen lientä. Tuo on juuri oikea annostus, ei yhtään enempää, eikä yhtään vähempää.”
Kaadoin laventelinväristä, höyryävää lientä lasiin ja nostin sen huulilleni.
Tunsin Charlotten tarttuvan toiseen käteeni, jolloin pyöritin silmiäni. Myös muut olivat ottaneet asiakseen tuijottaa minua intensiivisesti.
Kaadoin nestettä suuhuni, eikä se ollut yllätyksekseni ollenkaan kuumaa, kuten höyry oli antanut ymmärtää, vaan jääkylmää. Maku ei ollut ollenkaan paha, vaan hieman makea ja jollain tavalla mystinen.
Epämiellyttävä osuus alkoi vasta, kun nielaisin rohdon.
Tuntui, että samalla kun lääke eteni sisälläni, eteni myös kylmä aalto, joka jäädytti kaiken sisältäni. Se oli hyvin kivuliasta ja muutenkin kaikin puolin epämiellyttävää, mutta ei auttanut ruveta valittamaan, sillä en hyötyisi siitä mitenkään. Samalla lävitseni kulki myös erilaisia tunneaaltoja, iloa, surua, vihaa, välinpitämättömyyttä, kaipuuta…
Yhtäkkiä Charlotte vieressäni ulvahti ja vetäisi kätensä irti omastani.
”Se on jääkylmä!” tämä huudahti.
”Kuuluu asiaan”, Kalkaros selitti.
Vähitellen, kun aine oli kulkeutunut läpi kehoni, kipu vähitellen lakkasi.
”Onko se aina tällaista, koko kehoni jäätyy?”
”Ei se oikeastaan jäädy. Kylmyys on vain ruumiillinen sivuvaikutus. Tosiasiassa liemi korjaa sieluasi. Voisin sanoa ymmärrettävämmän selityksen puutteessa, että sielussasi on ikään kuin repeämiä, jotka liemi kuroo umpeen. Kun kaikki repeämät korjautuvat, olet terve. Tämäkään liemi ei kuitenkaan pysty ihmeisiin, jos sielussasi on kovin pahoja repeytymiä, niitä ei välttämättä voi korjata. Pahimmillaan se johtaa mainitsemaani sielun tuhoutumiseen, mutta on myös lievempiä asteita”, professori selitti.
”Minkälaisia ne sitten ovat?”
”Saattaa olla, että sieluusi jää repeämä, joka muuttaa luonteesi täysin. Tästä esimerkkinä on hirnyrkin luoneet velhot, joista saattaa tulla hyvinkin julmia ja epävakaita. Hirnyrkki on siis velhon sielunpalanen, jonka tämä on tallettanut esineeseen. Voi olla myös mahdollista, ettet täydellisesti parane, jolloin sinun on varjeltava sieluasi koko loppuelämäsi, ettei se rikkoudu pahemmin.”
”Miten se sitten voi rikkoutua?”
”Normaalisti sielu ei vahingoitu helposti, mutta sinun tilassasi voi olla, että läheisen menetys tekee pahaa jälkeä myös sielullesi. Ihan pienistä jutuista sielu ei edes sinun tilassasi vaurioidu, mutta suurissa ja mullistavissa muutoksissa se on hyvinkin mahdollista.”
”Eikö elämästäni tule aika vaikeaa, jos se tulee jatkumaan tuollaisena?”
Kalkaros katsoi minua ilmeellä, joka kieli siitä, että hän oli jo paljastanut liikaa.
”Sinun ei tarvitse tietää liikoja. On turhaa murehtia asioita, mitkä ovat vain mahdollisuuksia muiden joukossa. Jos sallit, minä lähden nyt.”
”Kaiken mokomin”, mutisin, jolloin professori käänsi jälleen selkänsä minulle ja pyyhälsi pois.
”No, millainen on olo?” Daphne kysyi.
”Ihan hyvähän tässä. Sain juuri kuulla, että minun vaihtoehtoni ovat menettää sieluni, muuttua Voldemortin kaltaiseksi hirviöksi ja eristäytyä sosiaalisesti, etten vain satuta itseäni, mutta en menetä toivoani: onhan minulla pienenpieni mahdollisuus selvitä tästä ihan tuosta vain. Ainakin siihen asti, kunnes Kalkaros päättää jälleen kertoa jonkun uuden asian sairaudestani”, tuhahdin.
”Äh, piristy nyt, Astoria. On tässä se hyvä puoli, ettei sinusta ainakaan koskaan tule Voldemortin näköistä”, Harry naurahti.
Daphne katsoi tätä vihaisesti, mutta minä purskahdin vilpittömään nauruun.
”No ei sentään onneksi.”
Charlotte ilmoitti, että hänen täytyisi oikeastaan mennä, koska hänen olisi tehtävä seuraavalle tunnille valmiiksi Lipetitin tutkielma, tosin hän olisi mieluummin jäänyt minun luokseni, mutten sallinut sitä, vaan pakotin hänet lähtemään.
Draco puolestaan kumartui puoleeni, jolloin sydämeni pomppasi kurkkuun.
”Haluatko, että jään?”
”No oikeastaan minulla ei ole mitään sitä vastaan. Voisit kuitenkin odottaa hetken ulkopuolella, minulla on Daphnelle ja Harrylle asiaa.”
”Kuinka vain”, poika mutisi ja siirtyi vastahakoisesti oven ulkopuolelle.
”No niin, minä olen hieman miettinyt: Daphne, sinun kannattaisi kertoa vanhemmillemme teidän suhteestanne”, aloitin, kun Draco oli sulkenut oven perässään.
”Oletko sinä seonnut?”
”Ei, mutta eiväthän he voi pistää mitään show’ta pystyyn kuitenkaan, kun tietävät missä tilassa minä olen kaikenmaailman puhdasverisyysintoilun takia.”
”Olet oikeassa”, Daphne sanoi ja näin, kuinka jokin hänen silmissään syttyi.
”Onnea vain.”
”Kiitos, mutta sinä varmaan tarvitset sitä enemmän.”
”Ääh… Kyllä minä selviän”, vastasin, vaikken ollut siitä niin varma.
”Niin, sinä olet vahva. Me taidamme nyt mennä, että sinä ja Draco saatte olla rauhassa.”
”Ei teidän tarvitse.”
”Oikeastaan kyllä, minulla on läksyjä”, Harry huomautti, vaikka näin, että hän valehteli.
”Te vain yritätte jättää minut hänen kanssaan kahdestaan! Mutta hyvä on, menkää sitten.”
”Oikea asenne!” Daphne naurahti.
”Astoria, sitä minä vain… Minä en kauheasti pidä Malfoysta tai mitään, mutta minusta tuntuu, että hän oikeasti välittää sinusta ja hän katuu sitä temppuansa, vaikken ensin sitä oikeastaan meinannut uskoa. Poika oli aivan maassa, kun välinne olivat rikki ja paniikissa, kun ei tiennyt, miksi joudut viipymään sairaalasiivessä. Nyt kun hän tietää… minusta tuntuu, ettei kukaan ota tätä yhtä raskaasti, kuin hän.”
”Kiitos Harry, mutta minun on itse huolehdittava asioistani.”
Tämän jälkeen molemmat kaksi katosivat matkoihinsa ja heidän tilalleen saapui Draco Malfoy.
Minusta oli outoa, ettei Potterin ja Dracon välille ollut syntynyt minkäänlaista konfliktia. Pojat olivat molemmat istuneet omilla jakkaroillaan ja olleet, kuin toista ei olisi olemassakaan. Se oli minusta hyvin erikoista, sillä yleensä he eivät olleet kestäneet olla hiljaa toisen lähellä, eivät sitten millään, vaan aina jommankumman täytyi loukata toista jotenkin.
Dracon istuessa viereiselle jakkaralle, kiinnitin huomioni tämän olemukseen ja huomasin jotain järkyttävää.
Pojan silmien alle oli muodostunut tummat varjot, jotka tuntuivat hallitsevan kasvoja, kun muu iho oli niin kalpea. Tämän olemus oli täysin lysähtänyt, eikä iho näyttänyt hyvinvoivalta. Silmätkin olivat niin väsyneen näköiset, että olisi voinut olettaa, ettei hän ole nukkunut viikkoihin.
”Draco, miksi sinä näytät tuollaiselta?”
”Millaiselta?”
”Sairaalta.”
Poika painoi kasvonsa lattiaan, eikä selvästi halunnut katsoa minua.
”En minä näytä sairaalta.”
”Älä viitsi näytellä.”
”Älä sinä viitsi nöyryyttää minua jatkuvasti!”
”Nöyryyttää?”
”Niin, nöyryyttää. Sinä näet itse, mitä tämä minulle aiheuttaa, etkä siltikään usko, että rakastan sinua. Minä olen itkenyt, valvonut ja kärsinyt sinun takiasi, etkä siltikään voi luottaa minuun. Miksi sinun pitää vielä toistella kokemiani kauheuksia ja nöyryytyksiä?”
”Draco… Minä olen pahoillani.”
”Minä uskon sen, mutta sitä en ymmärrä, miten sinä et voi uskoa minua. Olen tehnyt kaikkeni, jotta sinä uskoisit. Minä en yleensä itke, enkä tee mitään muistakaan mainitsemistani asioista kenenkään tytön takia, mutta sinä olet poikkeus. En haluaisi hokea sitä enää, sillä aina kun sanon sen, minut vain torjutaan.”
Silloin kyseenalaistin ensimmäisen kerran oman väittämäni siitä, ettei Draco Malfoy rakastaisi minua. Olinko ehkä aliarvioinut pojan? Olin ainakin painanut tämän maahan ja kohdellut huonosti, suorastaan kiduttanut tätä.
”Entä jos minä yritän? Jos minä todella yrittäisin uskoa sinua? Enempää en voi luvata.”
”Voisinpa näyttää sinulle, mitä kaikkea olen kokenut sinun vuoksesi, sillä minä en todella enää jaksa ilman sinua ja luottamustasi.”
”Minä… Minä taidan uskoa, että sinä olet pahoillasi. Uskon, ettet tekisi niin kuin teit. Et enää. Et enää koskaan.”
”Kiitos”, poika henkäisi, mutta viestitti katseellaan paljon enemmän. Sillä poika viestitti, ettei hänen tänään tarvitsisi kuulla enempää ja että sanani merkitsivät tälle todella.
”Olisiko mahdollista, että pääsisin käymään ulkona täältä?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Älä rasita itseäsi yhtään liikaa.”
”En minä rasita, alan voida pahoin, kun en pääse käymään ulkona.”
”Oletko varma, että jaksat?”
”Olen, olen.”
”Voin kysyä Kalkarokselta järjestyykö se.”
”Tekisitkö sen?”
”Totta kai. Mutta voisitko sinä sitten tehdä puolestasi minulle palveluksen?”
”Mahdollisuuteni ovat rajalliset, mutta voin yrittää.”
”Lähtisit ulos minun kanssani.”
”Eiköhän se järjesty”, naurahdin.
Sitten, ensimmäistä kertaa, katsoin Draco Malfoyta aivan uudella tavalla. Siihen katseeseen kuului ainakin lämpöä ja sylillinen sitä jotain, mitä pienet suloiset kuppilat ja vaaleanpunaiset puodit pursuavat ystävänpäivisin.
Here we are
Sharing our lives
We made it through
The good and bad times
And still we stand
With hope in our hearts
No matter what
We will play our part
And now we've come so far
One chance to touch a star
Go higher and higher
Find your guiding inspiration
In a place where dreams are made
With a lifetime's preparation
It's no time to be afraid
Put our difference behind us
While we shine like the sun
See what we've all become
Together we are one
Deep inside your heart and soul
You've worked so hard
To reach your goal
With every step
With every breath
You gave it all
Till there was nothing left
Seek out the strength to win
No thoughts of giving in
Go higher and higher
Delta Goodrem – Together we are one
A/N: Valitettavasti luvusta tuli nyt aika lyhyt, johtuen siitä, että se piti pätkästä sopivasta kohdasta.
-
Ihana luku<3
En tajuu mistä oot keksiny tälläsen sairauden ja sen oireet, mut tää on kyll ihan himo hyvä:D Draco on aika sulone, ku se tunnustaa rakkauttaan. Ja mukavaa, et Astoria nyt ees vähän havahtui. Ja musta ton lääkkeen tuntemukset oli kivasti kuvailtu. joo, tosiaan oli aika lyhyt luku, mut saat sen anteeks, koska tätä tulee näin usein<3 En löytäny yhtään virhettä, mut mä en ookkaa mikään virhebongaaja. Ehkä joskus yhen virheen löytäny jostain tekstistä, vaik siin ois ollu kuinka monta:D Oo, Harry ja Draco käyttäyty kunnolla toistensa seurassa, tää on ihme. (: Mut tietyst siin oli Astoria, joka on melkee kuolemansairas, joten sillee ei mikää ihme. Okeii, mä lopetan nyt tän höpötyksen, ja on muutekii pakko lähtee, ku toi isobroidi vinkuu tos millo pääsee koneelle. Oon mukamas ollu tääl koko päivän, toi ei oo totta:D Mut kuitekii, kiitti viel kerra ihanasta luvusta<<3 Ja tottakai mä toivon jatkoa, siitä ei oo epäilystäkään.
-
Awwww<3 En tajunnut kun Kalkaros selitteli tuossa jotain koska sisko alkoi mäkättää jostain pikku asiasta. Ihanaa kun tuli jatkoa. Draco/Astoria on sellainen asia jota minun on vaikea kuvitella ja nyt olen luonut itselleni päähän oman näköisen astorian. Oikeastaan tämän ficin avulla minun mielikuvani Astoriaa kohtaan hahmona hiukan parani koska jos luen jotain 19 vuotta myöhemmin ficcejä niin yleensä siellä on Scorpius ja Draco mutta Astoria ei mainita. Mmm... Jatkoa? ;D
-
ihana luku<33 odotan innolla seuraavaa
kirjoitat todella sujuvasti
varsinkin kun kyseessä on
niiku taikamaailma
ni ei iha helposti keksi kaikkiia kuvailuja esim
toi lääkkeen otto, se oli muute hyvä kohta!!! <33
-
eFFy: Sairaus vain pälkähti mieleeni ja sen jälkeen aloin keksimään oireita ja muita alkuperäisen idean ympärille. Ei siihen sen enempää tarvittu. :D
Kiva, että annoit minulle anteeksi lukunu lyhkäisyyden, tosin tämäkään ei ole mikään kovin pitkä pätkä.
Harry ja Draco todellakin tulivat toimeen, kuin ihmeen kaupalla. Heilläkin on siis edes hieman hienotunteisuutta :D
Ja jatkoa kirjoittelen heti, kun kerkeän :)
Nabi.: Ihanaa, että olet minun ficcini pohjalta luonut Astorian. ;) Niin, tyttö/nainen harvoin pääse paljon esille, mutta parempi, että vähän, kuin ei ollenkaan :D Jatkoa jälleen, kun kerkeän.
jjanitää^^: Kiitos, kiitos jälleen kerran :)
ja vielä susitytölle: Ihan hyvä vain, että ilmoitit, olihan tuo ihan mielenkiintoista kuulla :) Olkoot nyt sitten, mikä on. :D
Kiitos kommenteista! :)
14. luku
Kesti kuitenkin huhtikuun puoleen väliin, ennen kuin sain luvan lähteä ulos Dracon kanssa. Fyysinen kuntoni oli jo muuten täysin normaali, paitsi että lääkkeet nostivat minulle välillä korkean kuumeen ja olin tavallista väsyneempi.
Kalkaroksen mukaan hoidot sujuivat odotusten mukaisesti, mutta hän ei osannut sanoa vielä, olisinko lähempänä paranemista, tosin professori oli ilmoittanut, että hoidot kestävät odotettua pidempään.
Talvi oli mennyt menojaan ja kesä oli kovaa vauhtia saapumassa. Se oli kumman aikaisessa verrattuna edellisvuoteen.
Minulle oli tullut aivan kummallisia ajatuksia. Olin muun muassa selittänyt kesän aikaisen saapumisen itselleni niin, että se olisi merkki kuolemastani. Joku korkeampi voima olisi päättänyt antaa minun elää rakastamani vuodenajan vielä kerran. Tämä oli tietenkin aivan naurettavaa, enkä viitsinyt puhua muille moisesta.
”Olemme aivan pian perillä”, Draco ilmoitti.
En tiennyt, minne poika oli minua viemässä, mutta olimme ilmiintyneet valoisaan metsään. Täällä olimme kävelleet eteenpäin kapeaa metsäpolkua.
Samassa astuimmekin kauniin niityn reunaan, se oli niin henkeäsalpaavan kaunis, että tunsin sokaistuvani siihen paikkaan. Erilaiset, toinen toistaan kauniimmat kukat olivat vielä hieman kosteita aamukasteesta ja niihin osuessa auringonvalo taittui tavoilla, jotka muodostivat raitoja ilmaan. Niitty oli keltaisenvihreän sävyinen ja keskellä sitä kasvoi ikivanhannäköinen, vaikuttava ja mahtava tammi. Ilmassa lensi hiukkasia, jotka kimalsivat valon taittuessa niihin.
”Tule”, Draco kutsui ottaen käteni omaan, silkkisen pehmeään käteensä.
”Missä me olemme?” kysyin samalla kun kuljin pojan perässä satumaisessa kauneudessa.
”Paikka ei ole kaukana kotoani. Löysin tämän muutama vuosi sitten ja saavuin tänne jos minua vaivasi jokin. Niityllä tunnen aina olevani, kuin jossain kaukana, irrallaan tästä maailmasta.
”Tämä on kuin jostain muusta maailmasta”, totesin katsellen ylös, tammen korkeisiin oksiin.
”Ajattelin, että osaisit arvostaa tätä.”
”Kyllä, minä osaan.”
”Astoria kuule”, Draco aloitti epäröiden.
”Niin?”
”Sinä olet saanut minusta esiin uusia puolia. Olen muuttunut niin kovin sen jälkeen, kun tapasin sinut. Enkä oikeastaan koskaan ole voinut olla täysin itseni muiden kanssa.”
Nyökkäsin, sillä en tiennyt, mitä sanoa. Se Draco Malfoy, kenestä oli puoli vuotta sitten kuullut juoruja ja kaikenlaista muuta ei-niin-imartelevaa tuntui olevan tämän pojan vastakohta.
”Jos minä selviän, niin en enää tiedä mitä teen. Ymmärsin vasta äskettäin, että kaikki on minulle auki. Enää ei tarvitse miettiä vain sukua.”
”Kun sinä selviät, Astoria, ei jos. Minä taas tiedän kirkkaasti mitä haluan”, Luihuisen prinssi sanoi nostaen katseensa maasta suoraan silmiini ja lävistäen sieluni sadannen kerran.
Jossain kaukana liversi eriskummallinen lintu lauluaan. En ollut koskaan kuullut vastaavaa, mutta jotenkin tunsin sen laulavan kaipuusta, rakkaudesta, sekä jopa surustakin.
”Anteeksi”, poika kuiskasi painaen huulensa yllättäen omilleni.
En vastustellut, enkä olisi edes kyennyt, sillä olin niin yllättynyt. Hetken olin paikallani vastaamatta suudelmaan, mutta pian tajusin, että juuri tätä minä halusin.
Painoin huuleni vaativammin pojan omille ja nautin jokaisesta pienestäkin liikkeestä. Tuntui, kuin se olisi ollut enemmän kuin suudelma. Olin varma, että suudelman kautta kulki jotakin muuta. Tunteita, ajatuksia, vaiko jotakin ihmisille aivan vierasta? Oli, kuin minusta kulkeutuisi jotakin Dracoon ja tästä minuun, kuin olisin saanut itseni vihdoinkin kokonaiseksi.
Vetäydyin suudelmasta varoen ja hitaasti, jonka jälkeen kohtasin jälleen hänen katseensa.
Poika nosti kätensä epäröiden poskelleni ja silitti sitä niin uskomattoman hellävaraisesti, että näytti melkein, kuin hän ei olisi uskonut minun olevan siinä ja haluaisi harhan kestävän mahdollisimman kauan.
”Minä todella rakastan sinua, Astoria”, hän kuiskasi.
Nyökkäsin, sillä nyt uskoin sen todella. Uskomatonta, että tarvitsin vain yhden suudelman, että uskoisin poikaa. Se ei kuitenkaan ollut tavallinen suudelma. En ollut koskaan kokenut mitään, joka olisi edes hieman muistuttanut sitä.
”Toivon vain, että jonakin päivänä sinäkin vastaat tunteisiini.”
”En vielä tänään, Draco, mutta ehkä huomenna”, hymyilin ja tiesin Dracon ymmärtävän täydellisesti, mitä tarkoitin.
Tämä otti kiinni kädestäni ja suuteli sitä pienesti.
”Minua väsyttää”, tokaisin.
”Meidän olisi varmaan sitten lähdettävä.”
”Olisin kiitollinen.”
Tylypahkassa saapuessamme sairaalasiiven ovelle, matami Pomfrey riensi yllättäen meitä vastaan.
”Sairaalasiipeen ei juuri nyt oteta ketään.”
”Kuinka niin?”
”Se on pitkä juttu, mutta sanotaanko vaikka, että eräs seinä vaurioitui pahoin.”
Samassa huomasin Kalkaroksenkin pyyhältävän ulos sairaalasiivestä ja pysähtyen kohdallemme.
”Herra Malfoy, vie neiti Greengrass tupanne oleskeluhuoneeseen.”
”Mut-”
”Ei mitään muttia! Heti!”
Draco katsoi vielä hetken epäilevästi professoria, mutta kääntyi sitten ympäri ja tarttui minua kädestä.
”Hirveä häly jonkun seinän takia”, tuhahdin epäilevästi päästyämme kuuloetäisyydelle matamista ja Kalkaroksesta.
”En usko, että tuo johtuu seinästä. Veikkaan, että siellä on jotakin muutakin hajalla. Ehkä jotain myrkyllisiä liemiä on kaatunut ympäriinsä tai vastaavaa.”
”Minusta kyllä tuntuu, että he valehtelivat meille päin naamaa.”
”Äh, älä viitsi. Miksi he muka olisivat valehdelleet?”
”Ehkä se oli jotakin liian järkyttävää meidän silmillemme.”
”Mitä väliä? Annetaan olla.”
”Kuten haluat.”
Asia kuitenkin vaivasi minua koko matkan oleskeluhuoneeseen. Miksi ihmeessä sairaalasiipeä oltiin niin ahkerasti peitelty? Jos siellä oli vain hajonnut seinä, niin miksi Kalkaros oli käskenyt viemään minut äkkiä oleskeluhuoneeseen, sitä paitsi, eikö yksi seinä oltaisi saatu kuntoon käden käänteessä?
Mietteeni kuitenkin keskeyttivät luihuiset, jotka ryntäsivät luokseni iloisesti yllättyneinä.
”Mitä ihmettä? Missä sinä oikein olet ollut?” Blaise kysyi ihmeissään.
”Mitä sinä täällä teet?” Daphne huudahti.
Muutkin tapittivat minua keskittyneesti ja tunsin oloni hieman levottomaksi, kun pitäisi selittää kaikille, mikä minulla on, en tosin paljastaisi aivan kaikkea.
”Minulla on eräs sairaus, joka vaatii pitkäaikaista hoitoa. Tulin vain käväisemään täällä.”
Siitä seurasi tietysti liuta uusia kysymyksiä, joihin useimpiin jouduin keksimään vastaukset omasta päästäni. Hetken päästä minut kuitenkin viimein jätettiin rauhaan, kun ihmiset olivat saaneet minusta irti kaiken, minkä vain saattoivat saada.
Silloin Daphne saattoi viimeinkin tulla kysymään minulta syytä siihen, miten ylipäätänsä olin oleskeluhuoneessa. Selitin hänelle, mitä oli tapahtunut ja hänkin vaikutti sangen mietteliäältä, mutta kehotti kuitenkin unohtamaan koko jutun.
Dracon saavuttua jälleen luokseni ja ohjattua sohvalle lepäämään, huomasin Pansyn mulkaisevan minua pahasti ja kuiskuttavan jotakin ystävilleen. Mahtavaa, häntä minä nyt viimeiseksi olisin kaivannut.
”Oletko ihan ok?” Draco kysyi.
”Joo, paitsi että Pansy ja kumppanit ovat jälleen kerran niin ärsyttäviä, kuin vain osaavat.”
Draco loi silmäyksen Pansyyn, joka juuri sillä hetkellä imitoi minun käytöstäni takanamme. Tämä oli kohottanut nenänsä pystyyn ja inisi jotain pöyhkeän kuuloisella äänellä.
”Pansy, mitä jos katsoisit peiliin, ennen kuin arvostelet Astoriaa?”
”No voi anteeksi, jos loukkasin sinun prinsessaasi, joka on muuten vaikuttanut sinuun todella negatiivisella tavalla.”
”Kuinka niin?”
”Sinusta on tullut hirveän tyly muita kohtaan ja taas häntä kohtelet, kuin kuningatarta!”
”Pansy, tarkoitat varmaan, että hänestä on tullut tyly sinua kohtaan?” heitin.
”Myös minua, kyllä.”
”Ehkä Draco vain ymmärsi, että hän voi saada parempaakin seuraa, kuin sinut.”
”Ai sinut vai?”
”No esimerkiksi.”
”Voi Merlin, tytöt, mennään! Minä en jaksa jäädä kuuntelemaan prinsessan selitystä omasta ihanuudestaan!”
Pansy käveli ohitsemme nenä pystyssä, kikattavat ystävänsä seuranaan.
”Älä välitä hänestä”, Draco totesi.
”Vaikea olla välittämättä.”
”Minä ymmärrän sen, mutta hän ei ole huomiosi arvoinen.”
”Niin, olet oikeassa.”
Muutaman tunnin oleskeltuani Dracon kanssa sohvalla, ymmärsin jotain puuttuvan, tai oikeastaan jonkun. Charlotte ei ollut oleskeluhuoneessa, vaikka oli jo todella myöhä.
”Missä Charlotte on?” kysyin Daphnelta, joka oli jäänyt seuraamme.
”En minä tiedä.”
”Entä sinä, Blaise?”
”Näin hänet viimeksi, kun tyttö lähti ulos aamulla.”
Ettei vain Charlottella olisi jotain tekemistä sairaalasiiven onnettomuuden kanssa?
Ehkä ajatus oli hölmö ja olin vainoharhainen, mutten siltikään voinut estää sen harhailemista mielessäni.
”Mietin, ettei hänellä vain ole mitään tekemistä sen kanssa mitä sairaalasiivessä tapahtui.”
Draco huokaisi:
”Yritä jo unohtaa se juttu, en ymmärrä, miten jaksat vaivata päätäsi moisella.”
”Mieti nyt! Emme voi yhtään tietää, mitä siellä on tapahtunut!”
”Eikä meidän tarvitse, tuskin se edes on kovinkaan mielenkiintoista.”
”Mutta kun Charlottekin on hävinnyt!”
”Charlotte palaa takaisin varmasti aivan pian.”
”Enpä usko.”
”Sinä nyt vain kuvittelet”, poika totesi pudistaen päätään.
Jätin aiheen siihen ja siirryimme keskustelemaan yksinkertaisesti viime päivien tapahtumista.
Sain kuulla, että muilla ikäisilläni oli ollut vaikeuksia V.I.P:eiden kanssa. Luihuiset olivat pyörtyilleet useampaan otteeseen, eikä sillä ollut mitään tekemistä Weasleyn Welhovitsien pyörrytyspastillien kanssa.
Lopulta nukahdin muiden kertomuksiin viime päivistä.
Aamulla heräsin siihen, kun kaikilla muilla alkoi tunnit ja oleskeluhuoneessa oli menossa melkoinen hälinä.
”Kalkaros kävi täällä”, totesi Draco, joka oli vaihtanut vaatteet nukkuessani.
”Miksi?”
”Hän sanoi, että sinun pitäisi mennä takaisin sairaalasiipeen, kun heräät.”
”Minä en käsitä, mitä teen siellä. Olen jo ihan hyvässä kunnossa fyysisesti.”
”Mutta et henkisesti, etkä siedä nyt minkäänlaista henkistä rasitusta, kuten professori sanoi.”
”Äsh, miten vain sitten.”
”Aika lähteä”, Draco naurahti ojentaen kätensä auttaakseen minut ylös sohvalta.
”Äh, älä viitsi. En minä mikään rampa ole”, tuhahdin nousten itse sangen ketterästi seisomaan.
Poika saattoi minut sairaalasiipeen, jonka jälkeen tämä lähti taikaeläintenhoidon tunnille. Itse keskitin huomioni sairaalasiiven tarkkailemiseen. Olisiko missään mitään merkkejä eilisestä?
En tietenkään löytänyt pienintäkään vihjettä, sillä totta kai sairaalasiipi oltaisiin huolellisesti puhdistettu tapahtumien jälkeen, ettei mitään epäilyttävää vahingossakaan löytyisi.
Lopulta luovutin ja otin kulauksen rauhanjuomaa, jota oli asetettu pöydälleni.
Yllättäen ovet avautuivat ja sisään astui professori Dumbledore.
”Saanko häiritä hetken, Astoria?”
”Totta kai. Mitä asia koskee?”
”Halusin vain kysellä vointiasi.”
”Uskoakseni se on ihan hyvä”, vastasin samalla, kun rehtori istui jakkaralle viereeni.
”Olemme professori Kalkaroksen kanssa hieman tulkinneet tuloksia.”
”Mitä tuloksia?”
”Tuloksia, mitä sinusta näkyy. Seuraamme sinua aktiivisesti, jotta saamme tietoomme kaiken mahdollisen muutoksen.”
”Aika ahdistavaa.”
Rehtori naurahti kepeästi, mutta jatkoi sitten:
”Olet edistynyt, Astoria. Lähenet jatkuvasti parantumista, mutta pidä huoli siitä, että eteneminen jatkuu. Et saa rasittaa itseäsi.”
”Sopii minulle.”
”Olet vahva tyttö, sinä pystyt paranemaan, jos suinkin yrität. Professori Kalkaros huolehtii toki lääkkeen valmistamisesta, mutta liemi yksin ei riitä. Sinun on myös pyrittävä itse parempaan.”
”Pyrin jatkuvasti.”
”Mahtavaa.”
”Rehtori?”
”Niin?”
”Mietin vain, että mitä sairaalasiivessä tapahtui eilen.”
”Seinä vaurioitui, kun siihen kaatui erään todella vaarallisen kasvin mettä. Aine syövyttää pahoin kaikki, minkä kanssa se joutuu kosketuksiin. Sen takia sairaalasiipeen ei saanut tulla.”
”Aivan, mutta Charlottekin oli pois oleskeluhuoneesta, eikä palannut edes aamulla. Mistä on kyse?”
”Hän auttoi meitä puhdistamaan sairaalasiipeä, nimittäin juuri hän kaatoi sen meden.”
”Ai, no hyvä on.”
En ollut varma, uskoisinko, mitä Dumbledore sanoi, mutta päätin ainakin yrittää toistaiseksi, jos Charlottea ei kuuluisi sairaalasiipeen minua tapaamaan, alkaisin todella epäillä.
”No niin, neiti Greengrass. Minulla on hieman asioita selvitettäväni, miellyttävää päivänjatkoa.”
”Teille myös.”
Ihmettelin suuresti myös sitä, miksei Kalkaros tai matami Pomfrey voinut kertoa minulle tuota ja sitä, minkä takia ylipäätänsä juuri Dumbledore tuli kertomaan minulle tuloksia.
Meneillä oli jotain hämärää, kunpa vain tietäisin mitä.
-
taas tosi ihana luku ja anteeksi kun
kommenttini ovat niin lyhyitä.....
tuo kohta missä astoria ja draco
oli nityllä oli koko luvun iiiihanin
kohta!!!! olikohan se oikeasti vain sitä mettä???
sitä mikä kaatui sinne sairaalasiipeen?o.-
♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥
jatkoa odotellen:jjanitää^^
-
Okei. Aika outo luku jos saan sanoa. Se tuli todella nopeasti, mutta se oli jotenkin lyhkäinen. Ymmärrän tietenkin, että ei voi kirjoittaa lyhyessä ajassa kauheita romaaneja, mutta kummiski.
Sisältö oli ihan jees. Kun Draco vei Astorian sinne ihme paikkaan, niin silloin tajusin, että Astoria on vähän paranemaan päin. Silloin kun ne tuli sieltä, niin en ymmärrä miten Astoria puhui Blaiselle siitä sairaudesta. Kun en oikein muista olisiko se käynyt siellä sairaalasiivessä Astorian luona. Pansy oli taas ärsyttävä itsensä joka on kauhea !minäminä! tyyppi (itserakas suomenkielellä).
Mmmm... Ihan näin kiva luku jatkoa tulemaan vaan. Öm. Tämä menee todella hyvin toivottavasti saat todella hyvän luvun tehtyä seuraavasta. ;D
TODELLA OUTO KOMMENTTI TÄLLÄ KERTAA
-
Tänne on tullu jatkoa<3
Oli tietenkin ihana huomata, että jatkoa on tullut. Luku oli aika lyhyt, mutta luku kuitenkin.
Plussaa Dracon ja Astorian suudelmasta, ihanaa kuvailua ja tunteiden käsittelyä. Astoria oli hellyyttävä, ku se huomas, että hän haluaakin juuri tätä, eikä mitään muuta. Sellanen herätys horroksesta(:
Tuo seinän kaatuminen sairaalasiivessä ja kun sinne ei päässyt, oli salaperäistä ja haluaisin pian tietää mitä siellä oikeasti tapahtui. Sillä minä sain ainakin sen kuvan, että Dumbledore ei puhunut aivan totta.
Pansy on inhottava ja oma itsensä, aina Dracon kimpussa ja kiusaamassa toisia. Draco on aika suloinen, kun puolustaa Astoriaa kaikessa:)
Mutta kuitenkin, taas kerran sujuvaa tekstiä, tykkäsinn<3 Jatkoa vaan tulemaan, odotan innolla mitä seuraavaksi tapahtuu. KKiitos tästä.
-
jjanitää^^: Parempi, että kommentit ovat lyhyitä, kuin että niitä ei olisi ollenkaan :)
Sairaalasiivessä on todella tapahtunut jotain, vai onko? Se selviää myöhemmin ;)
Kiitos oikein paljon kommentistasi ja kehuista. Jatkoa kirjoittelen niin pian, kuin suinkin ehdin ;)
Nabi.: En ymmärtänyt tuota, mitä tarkoitit oudolla mitä tarkoitit oudolla luvulla täysin, mutta ei se mitään. Toivottavasti tämä ei ole yhtä outo. :D Tuosta Blaisesta, Astoria oikeastaan kertoi sen kaikille läsnäoleville, sillä nämä olivat varmasti ihmeissään, kun tyttö oli ollut useita viikkoja pois koulusta. Pitihän tämän muillekin jotain sanoa.
Ja Pansy tosiaan oli jälleen ärsyttävä. Joihinkin ficceihini teen hänestä mukavamman ja ystävällisemmän, mutta mieleni teki vaihteeksi kirjoittaa tällaisesta "ilkeästä Pansystä". :D
Kiitos kommentista, toivottavasti tämä luku miellyttää :)
eFFy: Luku tosiaan oli aika lyhyt, eikä tämäkään valitettavasti kamalan pitkä ole, mutta oli välttämätöntä pätkäistä tämä tähän kohtaan, sillä halusin kertoa kokonaisuutena seuraavassa luvussa siitä, kun Astoria palaa jälleen arkeen.
Yritin tehdä Astorian ja Dracon ensisuudelmasta mahdollisimman suloisen, romanttisen ja koskettavan, mukavaa, kun pidit siitä.
Astoriakin nyt viimein tajusi mitä haluaa, eikä enää ole niin hakoteillä. :D
Tuosta sairaalasiivestä, en paljasta siitä vielä mitään, mutta jotain hämärää siinä ehkä saattaa olla takana ;)
Pansy on tässä ficissä juuri sellainen ärsyttävä ja ilkeä, jota totta puhuen tekisi mieli vetästä turpaan, mutta sellaiseksi minä hänet pyrinkin tekemään ;)
Kiitos kommentistasi, jatkoa tulee jälleen kunhan kerkeän, varmasti ainakin viikon sisällä :)
15. luku
Tunsin jälleen jäätävän tunteen kehossani, sillä olin juuri ottanut päivän annoksen lääkettä. Toivoin totisesti, että tästä olisi jotakin hyötyä. En haluaisi joutua turhaan nielemään tuota litkua, koska se ei ollut kovinkaan miellyttävää puuhaa.
Draco istui jälleen kerran vierelläni, itse asiassa hän istui nykyään aina jos vain suinkin kykeni.
”En ymmärrä, miksi minun täytyy makoilla täällä päivät pitkät. Kyllähän he itsekin huomasivat, että pärjäsin oleskeluhuoneessa oikein hyvin eilen.”
”Tiedät itsekin, ettei kyse ole siitä, pärjäisitkö siellä fyysisesti, vaan että joudut henkisen paineen alle.”
”Että olen kyllästynyt kuuntelemaan tuota”, tuhahdin narskutellen hampaitani.
Poika virnisti.
”No, tuskin tätä enää kauaa kestää, vai mitä luulet?”
”En usko, että ainakaan kauempaa, kuin koulun loppuun.”
”Niin ja sitten sinä voitkin tulla käymään minun kotonani.”
”Vanhempasi ainakin ilahtuisivat nähdessään meidät yhdessä.”
”No niin. Tuosta tulikin mieleeni… Astoria, seurustelemmeko me?”
Itse asiassa en ollut miettinyt asiaa ollenkaan. Kyllähän minä Dracosta pidin kovastikin ja viihdyin mainiosti hänen seurassaan. Poika oli osoittautunut niin erilaiseksi, kuin millaiseksi häntä ensin luulin. Itse asiassa hän oli kovin erilainen, kuin kukaan tähän mennessä tapaamani henkilö. Hyvällä tavalla. Niin että miksei?
”Minun puolestani kyllä”, totesin hymyillen.
Hymyni ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna pojan ilmeeseen. Hänen olemuksensa suorastaan säteili onnesta. Teräksenharmaat silmät tuikkivat nyt hopeisena ja kauniimpina, kuin olin niitä koskaan nähnyt.
Tämä painoi pienen suudelman otsalleni ja sanoi pahoitellen:
”Minun täytyisi oikeastaan mennä nyt. Tunti alkaa.”
”Hmph. Nähdään.”
”Älä viitsi. Kyllä sinäkin saat raataa kesällä meidän muidenkin edestä, kun luet V.I.P:eihin.”
”Niin, olet oikeassa”, huokasin.
Poika käänsi selkänsä minulle ja pyyhälsi pois kevein askelin.
Itse jäin tutkailemaan kuvioita, jotka sade muodosti ikkunaan. Oli uskomatonta, että minä tosiaan seurustelin. Se tuntui aika epätodelliselta, varsinkin kun juuri Draco Malfoy oli poikaystäväni. Jos minulle olisi kerrottu vuosi sitten, että tulen seurustelemaan hänen kanssaan, olisin varmaankin vain nauranut epäuskoisesti.
Vanhempamme tietenkin olettaisivat tämän kertovan siitä, että aikoisimme tosiaan joissain vaiheessa kihlautua, jota en tosiaan meinannut tehdä ennen kuin rakastuisin. En rakastanut Dracoa, en varmasti rakastanut, vaikka tunsinkin tätä kohtaan paljon enemmän kuin koskaan ketään.
Hetken päästä matami Pomfrey saapui antamaan lääkettä viereisessä sängyssä makaavalle pojalle, jolloin käsitin, että olisi vielä yksi ihminen jolta saatoin kysyä muutama päivä sitten tapahtuneesta välikohtauksesta sairaalasiivessä.
”Matami?”
”Niin?”
”Mitä täällä oikeastaan eilen tapahtui?”
”Eikö sinulle jo kerrottu? Erään kasvin mettä kaatui tänne ympäriinsä. Se syövytti paikkoja pahoin.”
”Hyvä on. Kiitos.”
”Professori Kalkaros sanoi, että tulee käymään luonasi pian. Hän on kuulema tutkinut lisää etenemistäsi, ja sanoi että on löytänyt jotain hyvin merkittävää.”
”Mahtavaa, kiitos.”
Mitäköhän ihmettä Kalkaros oli löytänyt? Mahtaisiko se olla huonoa vai hyvää? Olisiko tässä kyse siitä, että paranisin, vai että kohtaloni olisi lopullisesti sinetöity? Sydämeni alkoi jälleen hakata kovaa, olin varma, että kohta se pulpahtaisi ulos rintakehästäni. Yritin keskittyä sateen muodostamiin kuvioihin ikkunassa, mutta se ei tuntunut oikein onnistuvan, kun kaikki nämä ajatuksen pyörivät mielessäni.
Samassa sisään saapuikin jälleen mustiin pukeutunut professori, jonka ilmeestä ei millään voinut lukea, oliko tiedossa hyviä vai huonoja uutisia.
”Neiti Greengrass, on löytynyt jotakin hyvin merkittävää.”
”Mitä?”
”Diagnoosi kertoo, että sinä olet paranemaan päin. Jos etenemisesi jatkuu samaan malliin, pääset pois jo viikon kuluttua.”
”Mitä?! Viikon?”
”Niin. Sitä minäkin ihmettelin, mutta näyttää siltä, että olet aivan viimepäivien kuluessa edistynyt hurjasti.”
”Uskomatonta”, ihmettelin.
Mahdotonta. Minä en kuolisi sittenkään. Saisin todellakin perustaa joskus vielä perheen, hankkia hyvän työpaikan ja elää normaalia elämää ja mikä parasta, ilman jatkuvia paineita.
”Nyt on kuitenkin tärkeää, ettet rasita itseäsi liikaa.”
”En tietenkään. Tarkoitatko, että minä todella paranen viikon kuluessa?”
”Ei, en. Sinä et parane, mutta olet siinä kunnossa, että voit jo palata normaaliin arkeen. Sinun on edelleen oltava varovainen.”
”Kuinka kauan kestää, ennen kuin paranen kokonaan?”
”Se riippuu. Paraneminen voi kestää vuosia, mutta voit kuitenkin toimia normaalisti, eikä sairaus haittaa elämääsi.”
”Mahtavaa!” huudahdin lähes shokinomaisessa tilassa.
”Haluatko kenties, että kutsun ystäväsi paikalle?”
”Tee se”, sopersin.
Olin niin uskomattoman onnellinen, etten edes huomannut professorin lähtöä.
Minä todella paranisin. En sittenkään kuolisi pois, vaan sain takaisin kaiken sen, mitä olin elämältäni halunnut. Voisin seurustella Dracon kanssa normaalisti, pelkäämättä, että jokainen päivämme olisi se viimeinen.
Mutta niin kauan kuin tämä sairaus minussa eli, minun oli oltava varuillani. Minun täytyisi myös pyytää Dracolta jotain, joka saattaisi olla liian suurta toteutettavaksi ja toivoin hartaasti, ettei hänen täytyisi tehdä sitä. Sitäkin enemmän kaipasin kuitenkin sitä, että poika suostuisi pyyntööni.
Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät, kun ovet potkaistiin apposen ammolleen ja sisään ryntäsivät Daphne Greengrass, Draco Malfoy ja Harry Potter.
”Missä Charlotte on?” kysyin epäröiden.
Daphne vilkaisi muihin vaivaantuneena ja sanoi sitten:
”Hän ei päässyt tulemaan.”
Huomasin sisareni äänensävystä huokuvan epävarmuuden ja aioin nyhtää hänestä kaiken tarpeellisen tiedon aikanaan, mutta en nyt vaan myöhemmin, sillä nyt ei ollut sen aika.
”Arvatkaa mitä?” huudahdin.
”No?” kaikki kysyivät odottavasti yhteen ääneen.
”Minä paranen.”
Kaikkien osallisten suut loksahtivat auki, kykenemättä puhumaan. Daphne purskahti itkuun, Draco ryntäsi halaamaan minua ja Harry vain tuijotti edelleen. Kukaan heistä ei oikein näyttänyt uskovan sanojani todeksi.
”Sinä todella paranet? Sanoiko Kalkaros oikeasti niin?” Draco kysyi pystymättä peittämään epäuskoisuutta äänessään.
”Kyllä, hän sanoi, että jos jatkan samaan malliin, olen viikon kuluttua siinä kunnossa, että voin jatkaa normaalia opiskelua!”
”Minä tiesin, minä tiesin!” Daphne kiljaisi kyynelien valuessa alas tämän poskilta.
Tämän jälkeen kolmikko hehkutti paranemistani vielä jonkin aikaa, kunnes Daphne lopulta keskeytti sen kertomalla minulle suuren uutisen:
”Minä kerroin vanhemmillemme minusta ja Harrystä!”
”Todellako? Mitä he sanoivat?”
”Isä ei aluksi oikein tykännyt, sen huomasi, vaikkei hän tämän sinun sairautesi huomioon ottaen voinut kommentoida mitenkään negatiivisesti. Lopulta hän itse asiassa vaikutti suorastaan tyytyväiseltä, kuten hän itse totesi, niin onhan Harry sentään poika-joka-elää”, Daphne naurahti,
”Äiti vain purskahti itkuun ja kysyi minulta, ei kai hän ole pilannut minun elämääni ja muuta vastaavaa. Loppuen lopuksi he hyväksyivät suhteemme ja ilmoittivat Notteille, etteivät heidän suunnitelmansa ainakaan toistaiseksi onnistu”, tämä jatkoi.
”Uskomatonta!” kiljaisin halaten tyttöä.
”Kaikki näyttää kääntyvän parhain päin”, Harry totesi hymyillen.
Samassa minulle tuli mieleeni kysymys Charlottesta.
”Daphne, minä huomasin, ettet äsken puhunut totta.”
”Niin mistä?”
”Charlottesta.”
”No kun… Älä nyt loukkaannu, suutu hänelle tai mitään, mutta hän lähti lomalle vanhempiensa kanssa. Sinä tiedät, etteivät he ole yhtä varakkaita, kuin me muut. Hän ei voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.”
En tiennyt, uskoako vaiko en. Toisaalta, tuo olisi kyllä syy, mitä he olisivat saattaneet haluta pimittää minulta, sillä he varmaankin pelkäsivät minun suuttuvan tytölle, joka lähti mieluummin lomalle, kun olisi ystävänsä kanssa tämän mahdollisesti viimeiset hetket.
Mutta silti, olivatko Dumbledore ja Kalkaroskin lähteneet mukaan moiseen juoneen? Jos olivat, olin todellakin yliarvioinut heidät. Se olisi nimittäin uskomattoman epäreilua ja lapsellista käytöstä.
”Vai että niin. Hän lähti mieluummin jonnekin lojumaan, kuin viettäisi minun kanssasi mahdollisesti viimeiset hetkeni.”
”Mutta sinähän paranet! Kaikki on hyvin!”
”Charlotte ei ole mikään näkijä! Hän ei tiedä, että minulla on kaikki hyvin ja se ratkaisee.”
”Matka oli oikeasti todella tärkeä. En osaa selittää sitä sinulle, mutta ymmärrät kyllä jonain päivänä.”
”Mitä? Vihjaatko sinä, että olen liian nuori ja typerä ymmärtämään teidän asioitanne?” rääkäisin.
”RAUHOITU ASTORIA! ET SAA KIIHTYÄ LIIKAA!” Draco huudahti
Yritin tasata kiukkuni, mutta se tuntui todella vaikealta moisen jälkeen. Kuinka Daphne kehtasi puhua minulle noin? Minulle, joka nuoresta iästäni huolimatta oli kokenut tuplasti enemmän, kuin hän.
”En vaan, että saat lisää tietoa myöhemmin”, tyttö sanoi tuijottaen lattiaan.
Nyökkäsin, vaikka mieleni olisi tehnyt huutaa keuhkoni pihalle.
”No, me varmaan sitten lähdemmekin”, Daphne totesi.
”Alkakaa painua, paitsi Draco, jää sinä tänne”, pyysin.
Kaksi muuta nousivat ylös sänkyni reunalta ja alkoivat astella käsikädessä kohti ovea.
”Daphne –”
”Niin?”
”Jos nyt valehtelit minulle Charlottesta, niin tiedä, en anna sitä sinulle ikinä anteeksi.”
Tyttö näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten ja poistui.
Jos Daphne oli valehdellut minulle, kyse oli jostain erittäin pahasta asiasta, sillä ei hän muuten olisi pitänyt sitä sisällään. En kuitenkaan uskonut enää, että tyttö valehteli, ainakaan kovin pahasti. Oli vain muutamia asioita, jotka minun vielä täytyisi selvittää Charlotten itsensä kanssa. Hänellä täytyisi kuitenkin olla hyvä syy matkaansa, tai en antaisi hänelle anteeksi sitä, että hylkäsi minut tällaisella hetkellä.
”Astoria?”
”Ai anteeksi, olin aivan vaipunut omiin ajatuksiini.”
”Oliko sinulla jotain erityistä asiaa?”
”Kyllä minulla oikeastaan. Tämä, mitä pyydän sinua tekemään, saattaa olla todella vaikeaa, mutta tiedän, että pystyt siihen. Se on vain omaksi parhaakseni.”
”Kerro.”
”Jos kävisi niin, että tilani yllättäen pahenisi ja mahdollisuuteni näyttäisivät olemattomilla, niin lupaa, että surmaat minut.”
”MITÄ SINÄ SANOIT?” Draco huudahti, eikä voinut piilotella järkytystään.
”Sinun on tehtävä se, sillä muuten menetän jotain paljon arvokkaampaa, iankaikkisen sieluni.”
”Miten minä muka voisin tehdä sen?”
”Kyllä sinä voit. Tee se minun takiani. Voin itse kertoa Dumbledorelle tahtoni. Hän kyllä ymmärtää. Sinulle ei tule siitä mitään seurauksia, lupaan sen.”
”Hittoako minä mistään seurauksista välitän! En minä voi tappaa sinua, minä rakastan sinua!”
”Jos todella rakastat minua, niin silloin teet sen, sillä muuten tuomitset minut johonkin paljon pahempaan.”
Poika näytti kärsivältä. Hänellä tuntui olevan todella kiusaantunut, epämukava ja järkyttynyt olo.
”Miksi juuri minä?” hän kysyi epätoivoisesti.
”Koska tiedän sinun pystyvän siihen ja koska sinä rakastat minua, joten tiedän sinun lopulta tekevän sen.”
”Etkö voi pyytää Dumbledorea?”
”Ei, se ei vain tunnu samalta. Ole kiltti ja suostu. Tiedät itsekin, että on erittäin epätodennäköistä, että joudut tekemään sen.”
Draco oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten luovuttaneena.
”Hyvä on, minä lupaan.”
”Kiitos.”
Muutaman päivän kuluttua tuosta lupauksesta vanhempani saapuivat jälleen katsomaan minua. Kalkaros oli kertonut heille tilastani, jolloin nämä olivat viipymättä ilmoittaneet saapuvansa koululle.
Siinä me sitten istuimme, minä sängyssäni ja vanhempani kahdella jakkaralla. Medwin hieroi hermostuneena leukaansa ja Jeanne pidätteli kyyneliä.
”Sinä siis todella paranet?” nainen nyyhkytti.
”Kyllä, minä paranen.”
Katsoin äitini kauniisiin silmiin ja yllättäen purskahdin itkuun. Kaikki purkautui sillä hetkellä, vaikken ollut osannut odottaa itkukohtausta. Tuntui, kuin kaikki jännitys ja paine olisi vuotanut pois sillä hetkellä.
Huomasin isänikin silmien kostuvan, mutta tämä koetti pidätellä kyyneliään itsepintaisesti.
Äitini syöksyi halaamaan minua ja siinä me yhdessä vuodatimme ulos kaikkea sitä pelkoa ja painetta, joka näiden viikkojen aikana sisällemme oli patoutunut. Isäni taputti minua kömpelösti olalle ja sanoi:
”Olet upea ja vahva tyttö, Astoria.”
Jeanne purskahti vielä äänekkäämpiin kyyneliin, joka herätti jo muidenkin sairaalasiiven potilaiden huomion.
”Shh, Jeanne!” rauhoitteli Medwin punan noustessa tämän kasvoille.
Mutta äiti ei kuunnellut vaan hyökkäsi vuorostaan isän kaulaan, joka lopulta heltyi halaamaan naista. Äidin päästäessä irti, isä halasi vielä minuakin ja sanoi:
”Olen niin ylpeä sinusta.”
Miehen ääni värähti hieman, muttei kuitenkaan sortunut.
”Kiitos, isä.”
”Minun pitäisi varmaankin kertoa eräs asia.”
”Niin?” äiti kysyi.
”Minä seurustelen Draco Malfoyn kanssa.”
Jeanne joutui nyt vuorostaan pidättelemään kyyneliään, sillä oli varmasti mielestään itkenyt tarpeeksi ja olin salaa samaa mieltä naisen kanssa.
”Mahtavaa! Minähän sanoin, että olet upea tyttö! Isäänsä tullut!” Medwin huudahti nyt välittämättä vuorostaan muiden katseista.
Naurahdin kepeästi.
Lopun aikaa puhuimme kaikenlaisesta, mitä oli tapahtunut ulkomaailmassa sairauteni aikana. Loppuen lopuksi ulkomaailma ei ollut juurikaan muuttunut siitä, mitä se oli ennen sairauttani, mutta itse olin muuttunut senkin edestä.
Vanhempieni lähdön jälkeen pyysin matami Pomfreyta hakemaan luokseni rehtori Dumbledoren. Aluksi nainen näytti epäröivältä, mutta suostui sitten pyyntööni.
Kesti muutamia minuutti, joiden aikana lähinnä pyörittelin peukaloita. Yllätyksekseni sain huomata, että professori oli koululla ja mikä ihmeellisempää, vapaana.
”Astoria, sinulla oli asiaa”, mies sanoi istuen jakkaralle, jossa isäni oli jokin aika sitten istunut.
”Niin. Tämä on aika raskas ja vaikea asia.”
”Sitä suuremmalla syyllä toivon sinun kertovan sen minulle.”
”Minun on oikeastaan pakko, ei oman etuni vuoksi vaan erään toisen. Jos minun tilani huononisi tästä ja alkaisi näyttää toivottomalta, niin toivon, että minut surmataan. Toivon, että sen tekee nimenomaan Draco Malfoy.”
Yllätyksekseni professori ei väittänyt minulle vastaan, tai sanonut, ettei minun kuuluisi edes miettiä moista.
”On hyvä, että olet miettinyt asiaa ja olen tyytyväinen päätökseesi. Sinulla on oikea tärkeysjärjestys asioissa. Sielusi on ruumistasi tärkeämpi ja minäkin luopuisin ruumiistani mieluummin, jos olisin sinä.”
”Kiitos, professori, ettet estellyt minua, sillä olen päätökseni tehnyt ja joutuisin näkemään vain turhaa vaivaa yrittämällä vakuuttaa muita, että haluan todella tätä.”
”Kuten jo sanoin, päätöksesi on mielestäni oikea. Oletko jo puhunut herra Malfoylle?”
”Kyllä ja taivuttelun jälkeen hän suostuikin.”
”Niin arvelinkin. Hän todella rakastaa sinua”, Dumbledore totesi hymyillen vaivihkaa.
”Voisitteko pyrkiä siihen, että jos hetkeni koittaa… että se olisi mahdollisimman kivutonta?”
”Totta kai. Professori Kalkaroksen varastossa on muutamia myrkkyjä, jotka tekevät sen nopeasti ja täysin kivuttomasti.”
”Kiitos.”
Panin merkille, että rehtori puhui kuolemasta kepeään sävyyn, kuin se olisi pikkujuttu. Kai se oli yksi niistä asioista, joita vanhuus tuo mukanaan.
”Näyttää nyt kuitenkin siltä, että sinä paranet, eikä meidän tarvitse edes miettiä asiaa. Oli kuitenkin viisasta, että kerroit minulle tämän, ettei tule mitään väärinkäsityksiä”, rehtori totesi.
”Sitä minäkin ajattelin.”
”Nyt Astoria, lepää. Älä murehdi mitään, sillä siihen sinulla on rutkasti aikaa myöhemminkin.”
A/N: Ajattelin tässä vaiheessa ilmoittaa, että lukuja tulee nyt varmaankin vielä muutama 2-4 + epilogi :)
-
Jes Astoria on paranemaan päin ;)
Draco<3Astoria, ne seurustelee viimeinkin;D
sujuvaa tekstiä,hyvin oot kirjottanu ;)
jatkoa :D
-
Onko Charlotte kuollut? Ihan pakko kysyä kun kaikki (tarinassa) välttelee aihetta, siis sitä missä Charlotte on...
Tosi sujuvaa tekstiä ja lukujakin on tullut hyvää vauhtia.
Jatkoa!!
-
Jatkoa on tullut, nam<3
Taas mukava luku, jota oli helppo lukea, kun on niin sujuvaa tekstiä. Astoria ja Draco on yhessä, hihiii.<3
”No niin. Tuosta tulikin mieleeni… Astoria, seurustelemmeko me?”
Toi missä Draco kysyy on jotenkin hellyyttävä kohta. Jotenki Draco ottaa ton seurustelun esille hyvässä kohdassa.
Jee, Astoria on paranemaan päin. Mutta heti kun luin tuosta, että Dracon pitäis surmata Astoria, jos se sairaus meneekin vielä pahemmaks, tuli heti mielee et voi ei, tässä tapahtuu vielä jotakin traagista. Mutta mistäs sitä vois tietää..
Charlotte on myös mysteeri, mut sekin varmasti selviää myöhemmin, joten en utele siitä sen enempää.
Enää 2-4 lukua, miten mä kestän tän?:D Mutta hyvä, että ilmoitit jo nyt, että tää ficci lähenee loppuaan, kerkeen nyt valmistautumaan. (: Ja parempi näin, et kirjotat ficin loppuun, ku et jättäisit sen kesken. Kiitos taas tästä luvusta, odottelen vielä viimeisiä lukuja(:
Ai niin, siitä mun pitikin vielä mainita! Ajattelin aluksi, että kun Daphnen ja Harryn suhde tulee Astorian ja Daphnen vanhemmille tiedoksi, siitä tulee isokin juttu. Olin väärässä, ja tämä kieltämättä sopi tähän hyvin.
Okei, nyt taidan olla hiljaa, tai muuten nää mun jutut menee ihan yli, en enää itsekään tajuu mitä kirjotan tänne: D hei ja kiitos.
-
Tessuu: Kiitos oikein paljon kommentistasi :)
justnu: En voi sanoa vielä mitään Charlottesta, mutta paljon selviää tässä luvussa ;) Kiitos kommentista!
eFFy: En voi sanoa mitään ficin tulevista tapahtumista, ettekä te varmaan sitä oikeasti edes halua, sillä pilaisin lukunautintonne ;)
Joo, tosiaan aletaan vähitellen edetä kohti loppua, mutta voin luvata vielä ainakin kaksi lukua ja epilogin.
Anteeksi, etten pidemmin kerkeä vastaamaan, kun on vähäsen kiire. Kiitos kuitenkin oikein paljon kommentistasi, arvostan sitä :)
16. luku
Avasin sairaalasiiven oven käsittämättömän onnellisena. Koettelemukseni oli jo suurimmaksi osaksi ohi, ei vielä täysin taakse jätetty, mutta kuitenkin ylipäästy. Minun ei myöskään tarvinnut nauttia lääkettä enää ollenkaan.
Poikaystäväni, aivan niin poikaystäväni Draco Malfoy tarttui minua kädestä nauraen iloisesti. Oli suorastaan uskomatonta, että kaikki oli lopulta kääntynyt hyvin ja että tuo poika, sukulaissieluni ja paras ystäväni oli todella nyt vierelläni.
Kävelin innoissani tyrmille, jossa saisin nähdä lähes kaikki tupatoverini. Viime viikolla en oikeastaan ollut kerjennyt keskustelemaan heidän kanssaan kovinkaan paljoa.
Astuessani sisään oleskeluhuoneeseen kääntyivät jälleen lähes kaikki päät katsomaan minua. Pansy Parkinson ja muut pettyneenä, Blaise ja tämän ystävät hymyillen, sekä Daphne hypäten kaulaani.
”Mahtavaa, että sinä olet täällä nyt vihdoinkin!”
”Ota ihan rauhallisesti nyt!” naurahdin tytön rubiininpunaisten hiusten kutittaessa poskiani.
”Anteeksi, mutta minusta on vain niin ihanaa nähdä sinua muuallakin, kuin sairaalassa.”
Pansy ja muut tirskahtivat takanamme ja yllättäen Daphne kääntyi heihin päin.
”Kukaan ei jaksa tuota. Emme ole Dracon ja Astorian kanssa ainoita, joiden mielestä olette säälittäviä ja lapsellisia, joten ihan oman maineenne kannalta: olkaa hiljaa!”
”Mitä sinä olet sanomaan mitään maineesta, Greengrass, kun seurustelet Potterin kanssa?”
”Jos sinusta maineeseeni vaikuttaa negatiivisesti seurustelu valitun kanssa, joka on vielä uskomaton huispaajakin, niin ehkä en vaivaakaan itseäni tällä keskustelulla.”
”Muka valittu, Potterko? Älä viitsi!” Parkinson ähkäisi.
”Luulen, että tiedän siitä asiasta paljon enemmän kuin sinä”, sisareni sanoi mairea hymy kasvoillaan.
Katsoin häntä kysyvästi, mutta tyttö väisti katseeni.
Pansy näytti kohdistaneen energiansa muualle, sillä kuiskasi ystävilleen jotain, joka sai koko tyttöporukan kikattamaan.
Blaise Zabini oli jo jonkin aikaa koettanut tavoittaa katsettamme, kunnes lopulta poikaystäväni vilkaisi tätä.
”Hei Draco, lähdetäänkö ulos porukalla? Siellä paistaa aurinkokin!”
”Mikäs siinä”, poika totesi kohauttaen olkiaan.
Niinpä lähdimme Blaisen, Theodoren, Millicentin ja Dracon kanssa kohti tiluksia. Daphne mutisi jotain, eikä tullut mukaan, vaan perääntyi makuusaliin.
”Mikä hänelle tuli?” kuiskasin Millicentille.
”Eihän hän tietenkään voinut tulla mukaan, kun Theo on kanssamme.”
Aivan, totta kai, kaksikon välit olivat varmasti huonontuneet, kun sisareni ja Harryn suhde tuli julki.
Blaise oli ollut oikeassa sään suhteen. Aurinko todellakin porotti kirkkaalta taivaalta tuoden mieleen keskikesän. Monet oppilaat olivat saapuneet pihamaalle ottamaan kaiken irti ensimmäisistä lämpimistä päivistä.
Asetuimme lähelle rantaa, jossa oli suurin osa muistakin. Saimme joiltakin rohkelikoilta halveksuvia katseita osaksemme, muttemme kiinnittäneet näihin mitään huomiota.
”Sinulla on kyllä uskomaton tuuri päästessäsi juuri sinä päivänä sairaalasiivestä, kun tuli näin upea ilma.”
”Niin, olisi voinut olla ikävää katsella muiden pitävän hauskaa ulkona, kun itse lojun sairaalasiiven kuppaisella sängyllä.”
”Minun mielestäni Dumbledoren pitäisi satsata enemmän sisustukseen. Sairaalasiipikin on aivan järkyttävän näköinen”, Millicent tuhahti.
”Totta”, totesin hieman vastahakoisesti, sillä ymmärsin olla koulun henkilökunnalle kiitollinen hoidostani, sillä ilman heitä olisin tuskin tässä.
En viitsinyt aloittaa riitaa aiheesta, sillä Millicentillä oli tosiaan taipumusta väittelyyn, enkä minä jaksaisi nyt moista.
”Pansy nähtävästi kantaa sinulle edelleen kaunaa?” tyttö kysyi.
”Mm-m.”
”En oikeastaan ymmärrä, miten hän jaksaa. Kun ettehän sinä ja Draco edes seurustele!”
”Tuota, oikeastaan me seurustellaan”, totesin hieman nolostuneena.
”Mitä? Miksei minulle ole kerrottu mitään?” älähti vuorostaan Blaise.
”Anteeksi, mutta meillä ei ollut mitään kiirettä kertoa sitä eteenpäin.”
”Aivan niin, ymmärrän kyllä miksi”, Blaise naurahti.
Millicent oli mennyt hiljaiseksi, hän ei varmaan keksinyt, mitä olisi voinut sanoa, sillä oli sekä minun, että Pansyn ystävä.
Muut syventyivät keskusteluun viime viikon huispausmatsista, joka oli ollut Luihuinen vastaan Korpinkynsi. En kuitenkaan jaksanut kuunnella kaikkia yksityiskohtia, kun en itse ollut mukana, vaan päästin katseeni harhailemaan.
Yllättäen huomasin tuijottavani Hermione Grangerin, sen kuraverisen silmiin. Tein jotain harkitsematonta ja minulta vähintäänkin odottamatonta, nimittäin hymyilin tytölle.
Tämä näytti tarkalleen yhtä ällistyneeltä, kuin se, miltä minusta tuntui, enkä jäänyt sen enempää katsomaan vastasiko tämä hymyyn. Käänsin nopeasti kasvoni poispäin nolostuneena.
Draco katsoi minuun hieman ihmeissään ja rukoilin, ettei tämä vain olisi huomannut äskeistä. Nähtävästi ei ollut, sillä tämä tarttui kiinni kädestäni ja kysyi:
”Mikä sinulle tuli?”
”Ei mikään”
Tämä hymyili minulle hieman oudoksuen ja huomasin Hermione Grangerin tuijottavan meitä. Hänen kasvoillaan oli hieman paheksuva ilme. Valitettavasti myös Draco pani merkille tämän tuijotuksen ja kysyi:
”Mikä sinua vaivaa, kuraverinen? Oletko mustasukkainen, vai?” tämä naurahti.
”Draco, ei aloiteta mitään riitaa nyt, en jaksa –”
”Mitä sinä sanoit Hermionelle?” tiuskaisi Weasley.
”Kysyin mitä tämä tuijottaa. En kyllä totta puhuen ihmettele enää, en minäkään jaksaisi katsoa tuollaisen poikaystävän naamaa!”
”Minä ottaisin Ronin miljoonasti mieluummin, kuin sinut!” tyttö huudahti.
”Olen siitä ihan kiitollinen, en kaipaa kuraveristen huomiota!”
”OLKAA NYT JO HILJAA, MINÄ EN JAKSA KUUNNELLA TUOLLAISTA JUURI, KUN PÄÄSIN POIS VUOTEESTA!” kiljaisin.
Draco loi parivaljakkoon vielä vihantäyteisen ja halveksivan katseen, kunnes kääntyi minun puoleeni.
”Älä heistä huolehdi, mokomatkin ääliöt.”
”Eivät he minua haitanneet, sinua enemmänkin.”
”Miten vain. Mitä jos kääntäisimme huomiomme kuitenkin vähän muunlaisiin asioihin?”
”Kuten?”
”Tiedän oikein hyvin mihin, mutta odotetaan ensin että muut lähtevät.
Moinen kommentti sai minut tyrmistyksen valtaan, jolloin kohotin kulmiani kysyvästi.
”Siis äh.. Ei mitään sellaista. Näet sitten.”
Hymyilin ilkikurisesti ja syvennyin keskusteluun muiden kanssa. Lopulta ihmiset alkoivat kuitenkin lähteä takaisin sisälle illan hämärtyessä. Viimeisenä poistuivat Blaise ja Theodore, jotka vielä huikkasivat meille:
”Yrittäkäähän sitten tällä kertaa selviytyä jäämättä kiinni!”
Mieleeni muistui edellinen kerta, kun olimme Dracon kanssa olleet liian myöhään ulkona ja jääneet aivan viime metreillä kiinni. Purskahdimme molemmat nauruun.
”Yritetään”, huikkasin.
Katselimme molemmat hetken poikien menoa, kunnes uskaltauduin kysymään:
”Mikä se sinun asiasi oikein oli?”
”Tämä”, poika huudahti ottaen minut yhtäkkiä käsivarsilleen ja juosten kohti järveä.
”Mitä sinä teet? Oletko aivan sekaisin?” kiljuin.
Räpiköin hulluna, yrittäen päästä irti pojan otteesta. En kuitenkaan sattunut ymmärtämään, että olimme jo sen verran pitkällä järvessä, että sen pinta yli Dracon lantiolle. Päästessäni irti, mätkähdin siis suoraan veden alle.
Säikähtäneenä nousin nopeasti ylös hyytävästä vedestä aivan läpimärkänä.
”Sinä.. Sinä!” kiljuin.
”Mitä? En minä tehnyt mitään?” poika nauroi.
”Ethän sinä tietenkään!” huudahdin.
Hetken tuijotin Dracoa mököttäen, mutta sitten ymmärsin yhden asian, jolla voisin näpäyttää takaisin:
”Olet itsekin vedessä napaa myöten!”
”Mit -? Yyh!” tämä kiljaisi.
Nauroin kippurassa pojan reaktiolle ja tyhmyydelle, eikö tämä tosiaan ollut ymmärtänyt kastuvansa itsekin?
”Näkisivätpä muut sinut nyt!” nauroin.
”Et ole itsekään kehuttava näky!”
Kostoksi roiskutin vettä pojan päälle, joka syöksyi luokseni kaataen minut päistikkaa veteen.
”TUON SINÄ SAAT VIELÄ MAKSAA!”
Mutta sitten ymmärsin jälleen tuijottavani noihin lävistäviin silmiin, jotka katsoivat takaisin räpäyttämättä. Pojan maidonvalkealla iholla kiilteli vesipisaroita, jotka loistivat kuunkajossa.
Tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuisi, kun pojat kasvot lähenivät hiljalleen omiani ja lopulta huulemme kohtasivat toisensa.
Suudelma erosi jonkin verran ensimmäisestämme, sillä siihen sekoittui nyt myös himoa, sekä hieman jotakin, jota en osannut kuvailla. Tunne oli sellainen, mitä olin jo kauan kaivannut tietämättäni, se tuntui täyttävän minussa tyhjiä monttuja, joita en tiennyt olevan olemassakaan.
Dracon kädet hivelivät selkääni ja tunsin olevani aivan toisessa maailmassa. Minulle alkoi kuitenkin tulla jo todella kylmä, enkä halunnut, että poikakaan jäätyy hyiseen järveen, joten irrottauduin tästä varovaisesti.
”Alkaa tulla kylmä”, totesin.
”Niin. Meidän kannattaisi varmaankin jo lähteä, vai mitä luulet?”
”Olen täysin samaa mieltä.”
Laahustimme rannalle vaatteet märkinä ja painavina, hieman katuvina siitä, mitä oli tullut tehtyä.
”Sinun seurasi ei ole hyväksi minulle. Saat minut tekemään kaikkea hullua ja päätöntä, mitä en normaalisti harkitsisikaan tekeväni.”
”Hah! Älä syytä minua äskeisestä! Minä en pakottanut sinua hilaamaan minua sinne jääkylmään veteen”, hihitin.
”Et niin, se on totta. En oikeastaan tiedä miksi tein sen, mutta mieleni teki tehdä jotain päätöntä”, poika sanoi katuvaisena.
”Hei, ei se mitään. Se on joskus ihan sallittuakin”, sanoin hymyillen rohkaisevasti.”
”Malfoyt eivät tee tyhmyyksiä. Malfoyt harkitsevat tekojaan. Isäni ei koskaan olisi tehnyt mitään tuollaista.”
Kuulin pojan äänestä samanlaisen sävyn, kuin omastani ennen kuin sairauttani oli ruvettu hoitamaan ja sanoin:
”Hei, älä viitsi. Etkö muista, mitä me sovimme? Emme saa enää ottaa suvun velvoitteita niin kirjaimellisesti. Joskus on hyvä tehdä jotain päätöntäkin.”
”Niin, olet oikeassa”, poika totesi pieni hymynkare huulillaan.
Tällä kertaa pääsimme oleskeluhuoneeseen jäämättä kiinni. Itse asiassa emme olleet edes nähneet käytävillä Voroa, Norriskaa saati sitten Riesua.
”Draco muuten?”
”Niin?”
”Missä Charlotte oikein on lomalla?”
”Öö… Muistaakseni Ranskassa, Pariisissa.”
”Ai, hyvä on.”
”Hyvää yötä, Astoria”, poika kuiskasi ja tiemme erosivat.
Makuusalissa oli aivan hiljaista, sillä kaikki muut nukkuivat jo, paitsi minulla oli pieni epäilys, että Parkinson oli hereillä. Olin näkevinäni tämän räpäyttävän silmiään. Ehkä hän oli huomannut poissaoloni ja nähnyt lähtöni Dracon kanssa. Silloin hän tietenkin jäisi päivystämään, milloin saapuisin takaisin.
Otin yöpukuni tyynyni alta sujauttaen sen nopeasti märkien vaatteideni tilalle, jonka jälkeen sukelsin nopeasti pehmeään ja lämpöiseen sänkyyni. Se tuntui todella suloisen kodikkaalta hyisen järviseikkailun jälkeen.
Aamulla heräsin, enkä tuntenutkaan mitään. En yhtään mitään.
Odotin hermostuneena kamalaa kipua, jonka odotin pian koettavan, mutta sitä ei todellakaan tullut, vaikka kuinka makasin paikallani.
Lopulta uskalsin liikahtaa, olettaen, että viimeistään silloin jokin laukaisisi tuskan, muttei sittenkään. En todellakaan ilokseni enää tuntenut kipua.
Yhtäkkiä ymmärsin toisenkin asian, valot eivät vaivanneet minua enää. Olin nukkunut yön vailla yhtäkään unta. Ilman yhtäkään valoa. Ne olivat poissa.
En ollut uskoa sitä todeksi. Miten kaikki saattoi päättyä näin nopeasti ja hyvin? Ei tämä voisi olla millään mahdollista.
”Huomenta, prinsessa! Sinäkin heräsit!” Daphne naurahti.
”Joo, niin tosiaan.”
”Vaikutat kauhean yllättyneeltä, mikä on?”
”Ei yhtään mikään”, totesin hymyillen.
”Hyvä no.”
”Mitä se valittu –juttu oli eilen olevinaan?”
”Niin mikä?”
”Se mitä sanoit Harrystä.”
”Äh, ei se ollut mikään, kunhan näpäytin. Katsos, halusin nolata Pansyn”, sisareni naurahti.
”Miten vain.”
Samalla päähäni pälkähti idea. Saattoi olla, ettei siitä olisi mitään apua, mutta saatoinhan minä koettaa.
”Daphne, mihin Charlotte lähti lomalle?”
Tyttö käänsi kasvonsa poispäin minusta ja alkoi viikata vaatteitaan.
”En ole ihan varma… muistaakseni Espanjaan, Barcelonaan.”
Mitä ihmettä tämä nyt oli?
Draco oli sanonut tytön olevan Ranskassa, Daphne taas Barcelonassa. Nyt todellakin huomasin, että minua yritettiin huijata pahemman kerran.
”Ai, hyvä on”, vastasin kuitenkin.
”Oletko sinä jo valmis?” sisareni kysyi.
”Kyl –”
Samassa äkkäsin jotain Daphnen yöpöydällä – tämän päiväkirjan.
Tiesin tämän kirjoittavan sitä säännöllisesti ja kirjaavan pikkuiseen kirjaan päivän tärkeimmät tapahtumat. Olin monesti salaa lukenut hänen kirjoituksiaan, jos tyttö ei ollut myöntänyt minulle suoraan, kuka olisi hänen milloin kukakin ihastuksensa. Siitä oli kuitenkin jo aikaa.
”Tai siis, minun täytyy tehdä eräs asia. Nähdään suuressa salissa”, selitin hätäisesti.
Daphne nyökkäsi kasvoillaan hieman epäilevä ilme, mutta lähti lopulta. Katselin tytön menoa ja tämän kadottua näkyvistä odottelin vielä, jos tämä tulisi takaisin jostakin syystä – en halunnut jäädä kiinni itse teossa.
Onneksi makuusali oli muuten jo aivan tyhjä, joten saatoin tarttua pieneen, vaaleanpunakantiseen päiväkirjaan ja selata merkintöjä viime viikolta.
15. 04.
Uskomatonta! Draco kertoi, että hän sai professori Kalkarokselta luvan viedä Astorian ulos! Olen hänelle hieman katkera, sillä olisin itse halunnut olla mukana, mutta Draco sanoi, että heidän on ehdottomasti tavattava kahdestaan. Kyllä minä sen tavallaan ymmärränkin, vaikka Astoria väittääkin ties mitä, tiedän hänen pitävän pojasta.
Minä todella kerroin vanhemmilleni kaiken, kun kävin kotona eilen. Isäni ei oikein tykännyt. Hän haukkui minut hyödyttömäksi luntuksi, joka heilastelee ties minkälaisten puoliveristen kanssa. Äitini kuitenkin puuttui tähän… ja hän uhkasi isää erolla, ellei tämä lopeta. Yllätyin, oikeastaan järkytyin, kun isä vain pudisteli päästään ja poistui olohuoneesta. Myöhemmin tämä kuitenkin pyysi anteeksi ja totesi, että olenhan minä onneksi kuitenkin valinnut kaikista puoliverisistä juuri valitun.
Olen huolestunut Astoriasta. Eihän se toki uutta ole, onhan hän vakavasti sairas. Haluaisin puhua hänelle, kertoa miten rakastan häntä, eikä kukaan koskaan ole ollut minulle parempi ystävä, kuin hän. Emme aina ole olleet niin hyvissä väleissä, mutta silti. Hän on ollut aina se tärkein. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään, sillä pelkään, että se muistuttaisi liikaa jäähyväisiä.
Teksti liikutti minua kovasti. Daphne välitti minusta enemmän, kuin olin koskaan saattanut kuvitella. Sillä hetkellä olin varma, etten voisi saada parempaa sisarta. Ajatellessa Daphnea huulilleni nousi pieni hymynpoikanen.
Hän ei ollut kuitenkaan kertonut aivan kaikkea siitä, mitä tapahtui, kun hän kertoi Harrystä vanhemmillemme. Esimerkiksi sitä, kun isä haukkui häntä luntuksi. Samalla, kun kiintymykseni ja säälini sisartani kohtaan kasvoi, kasvoi myös inhoni isää kohtaan.
En ollut kuitenkaan saanut mitään irti edellisestä merkinnästä, joten siirryin seuraavaan merkintään.
16.04
Tämä on uskomatonta! En uskonut, että mitään tällaista voisi tapahtua. Ei nyt, kun Astoriakin on niin pahasti sairaana. Dumbledore puhui minulle, Harrylle ja Dracolle. Mies käski meitä valehtelemaan tapahtuneesta, varsinkin sisarelleni, sillä tämä järkyttyisi kovasti. Kaikki olisi silloin turhaa, voisi olla, että hän vaipuisi huonompaan tilaan, kuin koskaan aikaisemmin.
Minä pelkään, etten osaa valehdella Astorialle, tai että hän ei usko meitä ja ottaa itse selvän tapahtuneesta. Ei hän ole niin tyhmä, että uskoisi sairaalasiiven ”onnettomuutta”, kun Charlotte katosi samalla hetkellä.
Enkä ymmärrä, miten Charlotte saattoi olla niin itsekäs, että teki tämän meille, mutta erityisesti Astorialle. Eikö hän ymmärtänyt, mitä tästä voi seurata?
En tiedä, miten tästä selvitään, vai selvitäänkö ollenkaan.
Minä myös pohdin: Mikä oli niin kamalaa, että se sai Charlotten surmaamaan itsensä? Mikä meni vikaan?
-
apua :o
tahtoo tietää miks Charlotte teki itsarin..
Dracon ja Astorian "kuutamouinti" oli tosi ihana :D
ja tietenkin Dracon "tyhmyys" kun se ei tajunnu et se kastuu itsekin :)
jatkoa ;D
-
Itsarin? :o
Yllättävä juonen käänne, enkä todellakaan oottanut mitään tälläistä.
Tuun huomenna kommentoimaan lisää, kun nyt on vähän kiire:)
-
Mä tiesin!!!
Kaikki oli niin vaivautuneita puhuessaan Charlotesta, että se oli pakostikkin kuollut/ tai sille oli käynyt jotain....
Lisäksi apuna oli tuo varoitus alussa.
Mutta itsemurha...
Nyt jäi vaivaamaan juuri tuo: Miksi??
Toivottavasti syy selviää ja tietysti miten Astoria tuon itsemurhan ottaa....
Lisäää!!!!
Ei pahalla,
mut tahallaan
-
Nonii, nyt on enemmän aikaa.
”Olet itsekin vedessä napaa myöten!”
”Mit -? Yyh!” tämä kiljaisi.
Toi oli ihana kohta, jotenki niin Dracoa, tai sit ei, mut silti sulone<3
Uuu, voi Astoria... lukea nyt toisen päiväkirjaa. Toisaalta tajuun sitä, toisaalta en. Tietysti se halus saada selville mitä toiset salaa, mut apuaaa : D nyt astoria alkaa kuitekii taas oireilee:l Mut vaik sattu näi ikävä jutsku(SanavarastoniOnTyhmä), tää on silti lisä tähän tarinaan ja se tekee tästä hyvän.
Ja viel tosta ku toi Astoria kysy noilta, että mihin Charlotte meni lomalle, ni siin heräs heti mielenkiinto.
Yks asia vaan vaivaa. Dumbledore.. Ni oisko se sitten valehdellu Charlottesta, ja käskeny muita valehtelemaan. Tietysti siin oli kyse Astorian terveydestä, mutta silti se mietityttää.
Mut kiitos taas tästä, jatkoa odotellessa. :)
-
Tessuu: Edellinen luku oli tosiaan alkupuolelta aika suloisen pehmeä, siirappinen ja todella fluffyinen kaikkine kuutamouinteineen :D
Charlotten itsemurhan syy selviää vielä, kunhan maltat odottaa ;) Kiitos kommentistasi!
eFFy: Ajattelin, että joku voisi keksiä tuon Charlotten kuoleman, joten keksin vielä vähän lisää jotain, mistä yllättyä. Syy ilmenee vielä, malta vielä jonkin aikaa :)
Ja tosiaan, luku oli kyllä aika fluffyntäyteinen ja kliseinen alussa :D
Tuosta päiväkirjajutusta, Astoriahan on luihuinen, joten hänen luonteensa on vähän sen kaltainen, eli että hän ei oikeastaan pahemmin kaihda keinoja. Oli se sitten hyvä, tai huono asia.
Dumbledore tosiaan valehteli, sillä vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Ymmärrät kyllä tulevien lukujen myötä paremmin, tai ainakin toivon niin :D Kiitos paljon kommentistasi!
justnu: Sinä tosiaan arvasit tuon kuoleman ja rupesin jo ajattelemaan, että taisin tehdä jutusta vähän turhan läpinäkyvän. Onneksi kuitenkin yllätyit itsemurhasta. Jatkoa tulee pian, en itsekään malta olla kirjottamatta saman tien lisää.
17. luku
Tuijotin viimeistä lausetta sanattomana.
Ei tämä voisi olla mahdollista. Tämä olisi jokin kepponen.
Aivan, Daphne olisi loihtinut päiväkirjaansa jonkinlaisen loitsun, joka sai lukijan näkemään pahimmat pelkonsa.
Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiesin, mikä totuus oli. Charlotte oli kuollut. Surmannut itsensä, enkä tiennyt ollenkaan miksi.
Kuinka hän saattoi tehdä tämän meille? Miten hän saattoi lähteä?
Rinnassani puhkesi syvä ahdistus.
Halusin löytää Daphnen ja muut. Tahtoisin löytää Dumbledoren ja vaatia selitystä.
Mutta ei… Ei Charlotte… Ei hän voinut olla kuollut. Ei tytöllä olisi ollut mitään syytä tehdä itsemurhaa, eihän?
Tunsin, kuinka maa veti minua puoleensa. Se houkutteli minua lyyhistymään, mutten millään voinut nyt: minun täytyi löytää ystäväni. Mieluiten Charlotte. Hän voisi selittää, mitä tämä kaikki tarkoittaa.
Mutta sitten ymmärsin, etten enää koskaan voisi puhua Charlottelle. En voisi enää koskaan tavata tätä tai yhtään millään lailla kommunikoida hänen kanssaan.
Yllättäen näin Daphnen lähestyvän minua.
Hän ei kuitenkaan näyttänyt normaalilta. Mikään ei näyttänyt samanlaiselta, kuin tavallisesti.
Minun ympärilläni sykki satoja pieniä valoja, niitä petollisia, pelottavia, ja ne tuntuivat kauheammilta kuin koskaan.
”Daphne”, huudahdin saaden aikaan valittavan rääkäisyn.
”Astoria! Mikä ihme sinulla on?”
”Miksi, Daphne?”
Minusta tuntui, että tyttö näki totuuden silmistäni, sillä hänelle näytti valkenevan jokin. Se ei kuitenkaan näyttänyt ilahduttavan Daphnea kovinkaan.
”Mitä tarkoitat, Astoria?”
”Charlotte… Charlotte on kuollut”, ulvahdin.
”Mistä sinä olet kuullut tuollaista?”
”Sinun… sinun päiväkirjasi. Kuinka te saatoitte salata tämän minulta? Kuinka te voitte? Minä sanoin sinulle, Daphne, minä sanoin, etten ikinä antaisi anteeksi valehteluasi. Silti sinä valehtelit.”
”Minun oli pakko. Dumbledore sanoi, että sinä saatat kuolla – sinun sielusi voi tuhoutua noin järkyttävästä tiedosta näin kriittisellä hetkellä. Olisimme kertoneet sitten, kun olisit tarpeeksi hyvässä kunnossa!”
Jalkani pettivät allani ja valahdin maahan nyyhkyttämään.
Ihmiset ympärilläni katsoivat minua kummissaan ja kyselivät toisiltaan, mitä on tapahtunut. En halunnut kuulla heidän ääniään, sillä se sattui kovasti päähäni. Tuntui, kuin joku hakkaisi sitä.
Huomasin Harryn juoksevan ystäviensä kanssa suuresta salista luoksemme, mutten kyennyt muistamaan tämän kumppanien nimiä.
”Mitä on tapahtunut?” Harry huudahti.
”EI! OLKAA HILJAA! SATTUU…”
”Mitä? Mihin sattuu?” Daphne parahti.
”Päähän, joka paikkaan…”
”Meidän täytyy viedä hänet sairaalasiipeen!” Potter huudahti vierelläni.
Mitä hyötyä siitä muka olisi? Ei se toisi Charlottea takaisin! Eikä se auttaisi ketään millään tavalla. Minulla oli kaikki kunnossa, toisin, kuin ystävälläni, joka…
En voinut edes ajatella asiaa.
”Ne valot, Daphne…”
”Mitä?”
”Ne ovat täällä, joka puolella. Niitä on paljon enemmän kuin koskaan, auttakaa. Ne sattuvat niin paljon.”
”Hän puhuu aivan sekavia! Harry mitä me teemme?”
”Viedään hänet sairaalasiipeen!”,
”Astoria! Kuuletko minua?” poika huudahti.
Nyökkäsin.
”Ota tukea minusta ja Daphnesta, me viemme sinut sairaalasiipeen.”
En nähnyt siinä mitään järkeä, mutta ehkä Harryllä olisi jokin suunnitelma. Olihan hän kuitenkin valittu, poika-joka-elää. Ehkä hän voisi tuoda Charlotten takaisin. Minun täytyisi vain tehdä niin kuin hän sanoo.
”Onko hän kuullut Charlottesta?” poika kysyi.
”Hän luki minun päiväkirjaani… eli kyllä”, Daphne nyyhkytti.
Harry näytti säikähtäneen pahemman kerran. Nähtävästi oli tapahtunut jotakin, joka ei miellyttänyt poikaa vähääkään.
Harry ja Daphne ohjasivat käteni heidän niskojensa kiinni, jolloin sain tukea. Sitten he nostivat minut pystyyn ottaen varovaisesti muutaman askeleen eteenpäin.
”HAKEKAA JOKU DUMBLEDORE! SANOKAA, ETTÄ ON KYSE ASTORIASTA, ETTÄ TILA ON HUONO!” Potter huusi väkijoukkoon.
Tämän ystävät, se punapää ja tyttö juoksivat suureen saliin perässään suuri joukko muita, jotka näyttivät järkyttyneiltä, mutta myös hieman uteliailta.
Miksi minun ympärilläni oli näin suuri hässäkkä? Eihän minulla ollut mitään hätää. Miksei kukaan surrut Charlottea?
Tunsin Harryn ja Daphnen raahaavan minua jonnekin, enää en muistanut minne.
”Harry? Kai sinä tuot Charlotten takaisin?”
”Älä nyt, Astoria. Ole ihan hiljaa!”
”Mutta miksi?”
Valot seurasivat minua edelleen. Ne olivat piirittäneet minut, Harryn ja Daphnen, jotka eivät näyttäneet edes huomaavan mokomia.
Valot muistuttivat pieniä aurinkoja.
Nämä lähenivät jatkuvasti. Lähenivät kutsuen minua luokseen. Vetäen puoleensa.
”Ne lähenevät…”
Daphne vinkaisi ja vilkaisi Harryä.
”Älä anna niiden tulla”, poika huudahti.
”En voi… pidätellä kauempaa.”
Samassa koko käytävä valottui, enkä kyennyt enää näkemään. Olin, kuin sokea. Joka paikaan sattui vain enemmän, kuin koskaan. Tuska oli sanoin kuvaamaton ja hirveä. Halusin kuolla. Tunsin menettäväni tietoisuuden vähitellen tasapainoni mukana, kunnes mätkähdin maahan nuorten otteesta näkemättä enää mitään.
A/N: Joo, eli luku oli nyt todella, todella lyhyt, mutta tämän ei oikeastaan ollut tarkoituskaan olla ihan sellainen kunnon luku. Anteeksi, olen huono selittämään. :D Minun oli vain jätettävä välttämättä tämä juuri tuohon kohtaan, enkä keksinyt millä enää venyttää lukua, niin ettei siitä tule ikävystyttävä. Uusi luku ilmestyy kyllä pian. :)
-
Hmmm... Nyt tajusin miksi tämän ficin nimi on Valot. Mielenkiintoista. Nyt kun on kesäloma ja olen sukulaisissa en oikeen kerkeä olla koneella. Mmmm.... Draco <3 Astoria Se toimii ihan hyvin. En osaa kuvitella Harryä tuossa ficissä mut kun kuvittelen Danielin ilman silmälaseja hyvin menee. Jatkoa tulemaan vaan!
-
Apua! ei saa jättää tollaseen kohtaan :o :)
Ei kai Astoria masennu uudestaan,toivottavasti ei? :-X
vaikka toi luku lyhyt olikin,se oli ihana ;)harmi ku tässä ei ollu yhtään Dracoa :)
mutta jatkoa! ;D
-
Nabi.: Onhan se vähän outoa kuvitella Harry luihuisten ympäröimänä varmaankin, mutta itse olen tottunut ajatukseen, kun hän välittää niin paljon Daphnesta :) Kiitos kommentistasi!
Tessuu: No, ei hätää, tässähän tätä jatkoa jo on :D Tässä luvussa on ainakin Dracoa luvassa, kun koko luku on kirjoitettu hänen kannaltaan ;)
18. luku
Draco
Käytävä, jonka varrella suuri sali oli kuhisi oppilaista. Miksi he eivät mene sisälle? Tähän odottelemiseen turhautuu.
Onkohan täällä tapahtunut jotakin?
Tarkastellessani käytävällä seisovia ihmisiä ymmärsin, että jotakin oli todella tekeillä.
Etsin katseelleni jonkun, jolta voisi kysyä, mutten nähnyt muita, kuin Grangerin ja Weasleyn. Yllättäen nämä kuitenkin hölkkäsivät luokseni, tuntien kuitenkin selvää vastenmielisyyttä. Heistä näki, että nämä olisivat olleet mieluummin missä tahansa muualla.
”Malfoy! Mitä ihmettä sinä täällä teet?”
”Olen menossa syömään, kuten on varmaan oletettavissa” naurahdin pilkallisesti.
Pari vilkaisi toisiinsa vaivaantuneina, jonka jälkeen kuraverinen sai sanotuksi:
”Astoria on sairaalasiivessä. En oikein tiedä, mistä on kysymys, mutta hän hoki, että joku on kuollut.”
”Mitä? Mikä hänellä on?”
”Hän sai jonkun kohtauksen”, Weasley totesi.
Paniikki iski minuun. Oliko Astoria kuullut Charlotten kuolemasta? Oliko hän saanut jonkun kamalan kohtauksen? Paheniko hänen tilansa merkittävästi?
Työnsin kumoon tielläni seisovat puuskupuhit ja juoksin täyttä vauhtia kohti sairaalasiipeä. Vereni tuntui kiehuvan ja sydämeni kohta räjähtävän. Pelkäsin enemmän, kuin koskaan.
Muotokuvat seinillä katsoivat etenemistäni kummissaan ja hieman oudoksuen.
Kauhuni yltyi sekunti sekunnilta. Totta puhuen minun olisi tehnyt mieli itkeä, mutta siitä nyt viimeisenä mitään hyötyä olisi.
Lopulta, kiduttavan pitkän ajan jälkeen riuhtaisin sairaalasiiven ovet auki ja kiirehdin Astorian sängyn vierelle, johon olivat kerääntyneet, rehtori, professori Kalkaros, Daphne ja Potter.
”Mitä on tapahtunut?” huudahdin.
”Astoria sai tietää ystäväraukkanne kuolemasta. Se aiheutti hänessä jonkinlaisen… kohtauksen ja tyttö pyörtyi”, Dumbledore selitti.
”Samaan tapaan, kuin silloin, kun minä…”
En pystynyt jatkamaan loppuun, sillä tiesin, että tytön edellinen kohtaus oli yksin minun syytäni.
”Emme tiedä vielä. Professori Kalkaros tutkii häntä.”
”Itse asiassa alan vähitellen saada tutkimustani valmiiksi”, professori totesi katse tiukasti Astorian kasvoissa.
”Miltä näyttää, Severus?”
”Tuota… tilanne on kovin monimutkainen ja selittäisin sen mielelläni yksin rehtorille ensin. Muut, poistukaa.”
”No emme varmasti poistu! Hän on meidän ystävämme!” Potter huudahti ja yllätyksekseni olin tämän kanssa aivan samaa mieltä.
”Potter, sinä joko poistut itse, tai minä heitän sinut ulos. Meillä ei ole aikaa tällaiseen vitkutteluun!”
Halusin Astorialle parhaan mahdollisen avun, joten jos me vitkuttelullamme vain veisimme aikaa, olisi paras mennä ulos, vaikken ajatuksesta kovin pitänytkään.
Myös Potter näytti suostuvan tähän pitkin hampain, purren huultaan varmaankin siksi, ettei vahingossa lipsauttaisi professori Kalkarokselle mitään ilkeää.
Poistuimme siis ja asetuimme istumaan penkeille, jotka oli asetuttu sairaalasiiven edustalle.
Odottaminen tuntui ikuisuudelta. Entä jos kaikki Astorian näkemä vaiva olisi ollut turhaa ja tämä joutuisi aloittamaan hoidot alusta? Entä jos hänen luonteensa muuttuisi jotenkin ratkaisevasti? Tai entä jos…
En halunnut edes ajatella vaihtoehtoa, joka oli kiusannut minua jo jonkin aikaa. Puristin käsillä päätäni, kuin yrittäen työntää moisen vaihtoehdon pois mielestäni.
Myös muut näyttivät poikkeuksellisen hermostuneilta ja enemmänkin.
Daphne oli purskahtanut itkuun. Hänen kasvonsa olivat aivan märät ja laikukkaat. Paidan rinnus oli aivan märkä ja meikit levinneet, mutta tämä ei näyttänyt välittävän.
Potter oli kietonut kätensä tämän ympärille, näyttämättä kuitenkaan itse juurikaan kehuttavammalta.
Hän ei itkenyt, mutta tämän huulet olivat menneet verille liiasta pureskelusta. Hänen otsaansa oli ilmestynyt huolestuneilta ryppyjä, enkä ollut koskaan nähnyt tätä niin hiljaisena.
Yksi puuttui joukostamme, Charlotte. Kuinka hän oli saattanut surmata itsensä tällaisella hetkellä? Tyttö tiesi oikein hyvin, miten Astoria reagoisi hänen kuolemaansa, mutta silti…
Se tuntui mahdottomalta. Charlotte oli jättänyt meille kirjeen, johon oli kirjoittanut toivovan meidän pitävän hänen kuolemansa salaisuutena Astorian sairauden ajan.
Miten tämä oli kuvitellut, että se onnistuisi?
Charlotte oli jättänyt myös Astorialle kirjeen, joka kuuluisi antaa tytölle hänen parannuttuaan. Siihen emme olleet koskeneet, vaikka olin ehdottanut sitä. Kirje oli kuulemma yksin Astorialle, eikä kuuluisi meille muille. Minusta kuitenkin meidän oli oikeutettua saada tietää, mikä oli syy siihen, että Astoria joutui kokemaan kamalaa tuskaa ja miksi Charlotte jätti meille tällaisen salaisuuden taakan kannettavaksemme.
Totta kai olin pahoillani hänen kuolemastaan, mutta olin silti tytölle vihainen.
Samassa Kalkaros astui ulos sairaalasiiven ovista sanomatta meille sanaakaan. Tämä vain jatkoi matkaansa eteenpäin.
Potter nousi ja talutti Daphnen sisään auki jääneestä ovesta. Kun heitä ei kuulunut takaisin, uskaltauduin seuraamaan perässä.
Dumbledore istui yksin Astorian sängyn reunalla katsellen tajutonta tyttöä hieman surumielisin silmin. Huomatessaan meidät, mies loi meihin tutkimattoman katseen ja sanoi, ennen kuin kukaan kerkesi kysymään:
”Olen niin pahoillani, mutta professori Kalkaros sanoi, ettei hän selviä. Ollenkaan. Astoria ei enää herää.”
(A/N: Jos haluatte lisätä tunnelmaa, laittakaa soimaan Evanescencen My immortal, youtubesta sen voi kuunnella seuraavaa linkkiä painamalla: http://www.youtube.com/watch?v=idd_92ajjwY&feature=fvst (http://www.youtube.com/watch?v=idd_92ajjwY&feature=fvst) )
Jotain kylmää tuntui tipahtavan vatsani pohjalle.
Ehkä tässä oli sattunut erehdys, kyllähän Astorian olisi pakko selvitä. Eivät pahimmat pelkoni voisi käydä toteen.
”Ei, et sinä tarkoita tuota”, kuiskasin.
”Olen pahoillani.”
En ollut koskaan sanonut sitä tytölle itselleen, mutta tiesin sen koko ajan: en selviäisi ilman häntä. Minä rakastin häntä oikeasti, eikä se koskaan tulisi muuttumaan. Jos hän kuolisi, kuolisin minäkin.
”Draco, tiedät mitä joudun pyytämään sinulta”, Dumbledore sanoit katsoen minua suoraan silmiin.
”Minä… en tiedä pystynkö siihen.”
”Annan sinulle aikaa. Yritä kuitenkin päättää nopeasti. Astorian sielu tuhoutuu kovaa vauhtia ja jos et tee sitä, niin minä teen.”
Nyökkäsin jäykästi.
Rehtori ohjasi muut pois sairaalasiivestä, jättäen minut kahdestaan tytön kanssa.
”Astoria..”
Odotin melkeinpä, että tyttö olisi vastannut ja hymyillyt sitä minulle jo tutuksi tullutta ilkikurista hymyään.
Naurahdin ilottomasti tyhmyydelleni, mutta jatkoin:
”Minä tiedän kyllä, mitä lupasin sinulle. En kuitenkaan vieläkään tiedä pystynkö siihen. Minä en voi jatkaa tämän jälkeen, uskon että tiedät senkin. Todennäköisesti seuraan sinua pian.”
Saatoin melkein kuulla tytön väittävän vastaan, mutta sillä ei ollut väliä, sillä hän ei väittänyt. Ei koskaan tulisi väittämään. Ei olisi väliä puheilla, jotka sanoisivat, että hän elää ikuisesti muistoissani. Eivät ne kuitenkaan mitään auttaisi, vain sattuisivat. Astoria Greengrassia ei kohta enää olisi ja minä joutuisin itse tekemään hänestä lopun.
Katsoessani tyttöä päätin kuitenkin, että minun täytyisi saattaa hänet lepoon. Juuri minun, joka rakastin häntä. Saattaisin Astorian ikuiseen uneen pitäen tätä jatkuvasti kädestä ja silittäen tämän hiuksia. Mielelläni lähtisin tämän mukana saman tien, mutta tiesin, ettei Dumbledore sallisi sitä.
”Minä rakastan sinua aina, muista se”, kuiskasin suudellen tytön huulia kevyesti.
Ne olivat edelleen lämpimät. Olin jotenkin odottanut tytön huulien muuttuneen jo kylmiksi, kuin tyttö jo olisi kuollut.
Astelin vastahakoisin askelin pois tytön luota ja viitoin muut sisään.
Severus Kalkaros oli palannut mukanaan pullo jotakin.
Oikeastaan osasin arvata, mitä se oli. Myrkkyä.
Hänen perässään seurasi myös alakuloisen, mutta silti asiallisen- ja lempeännäköinen Dumbledore, itkuinen Daphne ja Potter, joka näytti myöskin masentuneelta.
”Minä teen sen”, sanoin nieleskellen.
”Rohkea päätös”, sanoi Dumbledore hiljaa.
Kalkaros katsoi minuun, mustat silmät porautuen syvälle omaani ja sillä hetkellä tunsin niissä käväisevän jotain, joka saattoi viitata hieman myötätuntoon. Tämä ojensi minulle pienen, laventelinsinisenpullon.
Pitelin sitä sormissani, ainetta, joka veisi rakastettuni hengen pian. Vihasin sitä, enkä olisi halunnut koskea moiseen, mutta tiesin, että minun on tehtävä tämä. Juuri minun, ei kenenkään muun.
”Uskon, että Astoria olisi halunnut kuolla juuri näin”, Dumbledore sanoi.
”Ei hän olisi halunnut kuolla sairaalasiivessä noin nuorena!”
”Käsitit väärin, hän olisi halunnut kuolla rakastettunsa sylissä ystäviensä ympäröimänä. Uskon hänen vanhempiensa saapuvan pian, sillä Kalkaros ilmoitti heille juuri.”
Kuin kutsusta, ryntäsivät sisälle Medwin ja Jeanne Greengrass, molemmat itkuisina. Olin huomannut naisella olevan taipumusta itkemiseen, mutta en olisi uskonut Medwinin itkevän koskaan. Se oli melkein sama asia, kuin oma isäni oli itkenyt.
Jeannen jalat pettivät alta tämän nähdessä tyttärensä velton kehon makaamassa sängyllä.
”Onko hän…?” nainen änkytti, kun tämän mies auttoi häntä pystyyn.
”Ei vielä.”
”Onko se varma? Kuoleeko hän todella?” Medwin kysyi järkyttyneenä.
Dumbledoren silmät näyttivät uppoavan tämän miehen silmiin, kun hän selitti Astorian isälle vaihtoehtoja.
”Astorialla on mahdollisuus, että hänen sielunsa tuhoutuu, mutta ruumis säästyy tai toisinpäin. Me emme voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta uskon, että se on parempaa, kuin se kamala kohtalo, että sielu tuhoutuisi.”
Medwin Greengrass näytti ymmärtävän asian, sillä tämä mutisi jotain nyökäten ja istuen vaimonsa kanssa läheiselle sängylle.
”Olkaa kiitollisia siitä, että Harry ja Daphne toivat hänet ajoissa. Voisi olla, ettemme voisikaan pelastaa hänen sieluaan.”
Astorian vanhemmat eivät osanneet sanoa rehtorille mitään, vaan Jeanne Greengrass painoi kasvonsa entistä tiukemmin miehensä rintaa vasten.
Minusta oli niin epäreilua, että Potter sai pelastaa Astorian käytävältä, kun minä, joka tyttöä rakastan, joudun vain päättämään tämän päivät. Se oli aivan liian julmaa. Liian epäreilua.
”Draco,” rehtori sanoi merkikseni.
Nyökkäsin ja istuin rakkaani viereen tämän sängylle.
”Olen niin pahoillani Astoria”, kuiskasin ja tunsin kyynelien tekevän tuloaan.
”Sinun ei tarvitse pelätä. Lupaan, ettet koskaan enää tule kärsimään. Pääset paikkaan, jossa kaikki on hyvin, eikä mikään satu. Tulet onnelliseksi ja jonain päivänä, jonain päivänä minä seuraan perässäsi ja kohtaamme taas.”
Kuulin Daphnen purskahtavan jälleen itkuun.
”Olisin halunnut kysyä sinulta erästä asiaa, mutten ehtinyt. Muistatko, kun sanoit, että haluat rakkausavioliiton? Se oli silloin, kun emme vielä oikeastaan tunteneet. Minä nauroin sinulle, ajattelin, ettei meillä ole mahdollisuutta sellaiseen, koska olemme puhdasverisiä. Olen kuitenkin muuttanut mieleni, sillä minä löysin rakkauteni sinusta. Olisin tahtonut kysyä sinulta, tuletko vaimokseni. Nyt se on kuitenkin myöhäistä”, selitin ja tunsin, kuinka kyynel vieri alas poskeani, tipahtaen Astorian huulille.
”Hyvästi, Astoria. Nuku hyvin”, kuiskasin avaten pienen, laventelinsinisen pullon korkin.
Oli kerran kaksi kuninkaan lasta ja he rakastivat toisiansa,
heidän välillään oli yksi lahti ja juokseva pien puronen.
”Kuinka voisinkaan luoksesi tulla,
lahti syvä on välillämme”.
”Pue itsesi valkoiseen vaippaan ja ui sitten tänne mun luo.”
Kaksi vihollista seisoivat rannal ja he kuulivat keskustelun
ja he sammuttivat kynttilät rannalt ja nuorukainen vaipui aaltoihin päin.
”Kerro terveiset isälleni, kerro rakkaalle äidillleni, kerro, että minä aalloissa lepään,
kerro että mua surra ei saa.”
A/N: Kuten huomasitte, tämä luku oli kirjoitettu vaihteeksi Dracon kannalta.
Kappale, joka tuossa lopussa esiintyi on nimeltään Kaksi kuninkaan lasta. Esittäjää en oikeastaan edes tiedä, vaikka yritin sitä etsiä. Sanatkin ovat ulkomuistista, uskon niiden olevan oikein, mutta joitain pikkuvirheitä voi tietenkin olla. :) Joka tapauksessa, en omista kappaletta.
-
SNIIIIIIIIIIIIIIIIIF!!!! :'(
Miten minä aina päätyn lukemaan death ficcejä! Surullista. Dracoa kyllä käy sääliksi. Mmmmm.... Tuleeko vielä jotain jatkoa? Toivottavasti.... Yhyyy! EN OSAA SANOA ENÄÄ MITÄÄN...
-
Siis toi oli aivan järkyttävää :'(
voi Draco parkaa :( , iha säälittää :(
no muuta ei oikee pysty sanomaan :-X
jatkoa!
-
Tänne on tullu jo 2lukuu, mut, apua.. Astoria is dead:o
Mä aattelin, että jotain tollasta tässä tulee tapahtumaan, mutta tota Astorian kuolemaa en odottanu. Draco parka. Draco oli nii rakastunu, vihdoin ja nyt se rakkaus vietii häneltä pois. :l Haluan tiietääää mitä siinä Charlotten kirjoittamassa kirjeessä luki..
Mut tosta viel, ku vastasit tohon, et astoria on luihunen, ni aina välil unohan sen.. ups, en lainkaan rohkelikko mielinen :D outoo et aina kuitekii luen tälläsii ficcei, mut tää ainakii on nii hyvä, et pakko lukee:p
Muthei, ihana ficci, ihanat luvut, niisk lukujakin täs.. joten pidin taas kerran, vaik nyt tulikii aika haikee mieli. kiitos, ei täs nyt sen enempää.
sry, outo kommentti, oon niin sekasin tosta Astorian kuolemasta.
-
Nabi.: Luku oli tosiaan traaginen, mutta toivottavasti tämä uusi osa auttaa tuohon haikeuteen ;)
Tessuu: Tässähän tätä jatkoa nyt on. ;) Dracoa kävi kyllä todella paljon sääliksi ihan kirjoittaessakin... Viimeinen osa ilmestyy muutaman päivän kuluessa.
eFFy: Draco parka tosiaan... Ihan kamalaa. Charlotten kirjeen sisällys selviää tai sitten ei selviä enemmin tai myöhemmin. Se selviää vain lukemalla ;) Toivottavasti tämä uusi luku auttaa haikeuteen.
19. luku
”Olen niin pahoillani, mutta professori Kalkaros sanoi, ettei hän selviä. Ollenkaan. Astoria ei enää herää.”
Kaikkialla oli pimeää. Koetin avata silmiäni, mutta yksikään ruumiini jäsen ei tuntunut toimivan.
”Ei, et sinä tarkoita tuota.”
Draco?
Pojan ääni kuulosti olevan murtumaisillaan, enkä ollenkaan ymmärtänyt, mikä sai hänet noin surulliseksi. Kunpa vain pääsisin hänen luokseen…
Mistä he oikein puhuivat?
Sisälläni myllersi, tunsin kipua, mutta myös jotain muuta. Jotain outoa tunnetta, jota en ollut kokenut koskaan, mutta silti se tuntui jotenkin tutulta. Valot olivat kadonneet jättäen jäljelle pelkän pimeän.
Nyt kuitenkin ymmärsin asioita paremmin. Ei ollut sitä sykkivää verhoa minun ja muun maailman välillä, vain tämä pimeys.
En vieläkään keksinyt, mikä olisi ollut syy Charlotten itsemurhaan. Ymmärsin kuitenkin, miksi se oli peitetty minulta. Juuri tuon äskeisen kohtaukseni takia.
Nyt nimittäin käsitin, että olin ollut shokissa ja sairauteni oli jälleen saanut minusta otteen. Sitten kaikki oli pimeää…
Yhtäkkiä tajusin, mistä ne kaksi ääntä olivat puhuneet. Ne olivat puhuneet minusta.
Onko totta, etten selviäisi? Jäisinkö iäisyydeksi tänne pimeään mustuuteen, vai mitä minulle tapahtuisi? Enkö tosiaan näkisi Dracon kasvoja enää koskaan?
Mieleesi palautuivat kaikki yhteiset muistomme. Ensimmäinen keskusteluni pojan kanssa, no jaa, olin ollut hänelle aika tyly, lievästi sanottuna. Hänen pitämänsä lentotunnit… Muistan pojan hämmästyksensekaisen innostuksen, kun lentäminen olikin ollut minulle kuin lasten leikkiä. Voi, kuinka kaipasinkaan tuota aikaa.
Harhailumme öisillä käytävillä ja kiinnijääminen Vorolle, jälki-istunto, jossa olin ensimmäistä kertaa päästänyt Dracon lähelle sisintäni. Muistan, kuinka peloissani silloin olin. Pelkäsin, että hän paljastaa kaikille, miten haavoittuvainen todellisuudessa olen.
Valeraiskaus, jonka tämä järjesti. Nyt se lähinnä nauratti minua, eikä tuntunut vähääkään loukkaavalta.
Sitten sairauteni… hän oli tukenut minua täysillä koko tämän ajan ja vannonut rakastavansa minua, jota en aluksi uskonut.
En olisi halunnut lähteä vielä. En olisi halunnut jättää poikaa yksin maailmaan. Pelkäsin, että tapahtuisi jotakin pahaa, että tämä tekisi itselleen jotain pahaa.
Minä en kuitenkaan ollenkaan tiennyt, miten olisin voinut palata. Tuntui, kuin olisin liimattu kiinni alustaani, vailla irtipääsyä.
Todennäköisesti olin kuitenkin vielä elossa, sillä Draco ei ollut vielä tehnyt sitä, minkä olin pyytänyt häntä tekemään.
”Astoria..”
Draco? Draco! Ole kiltti ja kuule minut!
Hetken mietin, oliko tämä kuullut jotain, sillä oli hiljaa. Lopulta poika kuitenkin naurahti ilottomasti ja jatkoi:
”Minä tiedän kyllä, mitä lupasin sinulle. En kuitenkaan vieläkään tiedä pystynkö siihen. Minä en voi jatkaa tämän jälkeen, uskon että tiedät senkin. Todennäköisesti seuraan sinua pian.”
Ei! Ei! Sitä sinä et saa tehdä! Mitä tahansa minulle tapahtuukin, sinun täytyy jatkaa elämääsi ja unohtaa minut! Ei ole mitään hyötyä, että surmaat itsesikin!
Tunsin halua itkeä, mutten pystynyt. Kaikki neste oli kuin kuihtunut olemattomiin kehostani.
”Minä rakastan sinua aina, muista se.”
Halusin huutaa. Haluisin huutaa pojalle, että jäisi, eikä poistuisi ovelle.
Hetken päästä kuulin kuitenkin muiden tulevan sisään ovesta. En kuitenkaan kiinnittänyt huomiotani heihin, vaan poikaan, joka sanoi epävarmasti:
”Minä teen sen.”
Draco piti lupauksensa. Hän tekisi sen, minkä lupasikin ja tiesin sen tapahtuvan kohta.
Päässäni jyskytti vielä halu elää ja tarve selviytyä. Ei ehkä kuitenkaan pitäisi antaa sille tilaa, sillä ehkä olin todellakin niin huonossa kunnossa, että tämän kuului tapahtua. Minun saattaisi kuulua kuolla.
”Uskon, että Astoria olisi halunnut kuolla juuri näin.”
”Ei hän olisi halunnut kuolla sairaalasiivessä noin nuorena!”
”Käsitit väärin, hän olisi halunnut kuolla rakastettunsa sylissä ystäviensä ympäröimänä. Uskon hänen vanhempiensa saapuvan pian, sillä Kalkaros ilmoitti heille juuri.”
Rehtori oli oikeassa, minä todella halusin kuolla Dracon sylissä ja vaipua hiljaiseen, iankaikkiseen uneen. Mieluummin niin, kuin että joku tuntematon päättäisi päiväni ilman ainuttakaan ystävää lähelläni.
Samassa kuulin rakkaiden vanhempieni äänet ja isä…
Isä itki.
Se tuntui niin uskomattomalta, en koskaan ollut nähnyt isän vuodattavan yhtäkään kyyneltä. Äiti puolestaan kuulosti maansa myyneeltä, enkä olisi halunnut kuulla sitä tuskaa, mikä heidän äänistään huokui. Yllättäen aloin toivoa hartaammin, että tämä päättyisi pian. En halunnut enää kuunnella tuskaa ympärilläni.
Kuulin jälleen Dumbledoren äänen, kuulin tämän käskevän vanhempieni olla kiitollisia Harrylle ja Daphnelle, kun olivat tuoneet minut ajoissa sairaalasiipeen.
Sillä hetkellä minä tunsin suurta kiintymystä noita kahta henkilöä kohtaan. Heidän ansiostaan sieluni säästyisi. Olisin Harrylle ja Daphnelle sieluni velkaa.
Yllättäen tunsin jonkun istuvan sängylleni. Vaistosin sen olevan Draco ja vakuutuin siitä tämän ottaessa kiinni kädestäni. Se oli lämmin ja pehmeä, kuten aina ennenkin.
”Olen niin pahoillani Astoria.”
Pojan äänestä kuuluivat jo kyyneleet, joka tuntui murskaavan sydämeni tuhansiksi palasiksi.
Niin minäkin, Draco. Todella pahoillani.
”Sinun ei tarvitse pelätä. Lupaan, ettet koskaan enää tule kärsimään. Pääset paikkaan, jossa kaikki on hyvin, eikä mikään satu. Tulet onnelliseksi ja jonain päivänä, jonain päivänä minä seuraan perässäsi ja kohtaamme taas.”
Nyt mieleni teki naurahtaa. Mistä Draco muka tiesi, millaista tuonpuoleisessa oli? Mutta toivoin sydämeni pohjasta hänen olevan oikeassa. Tiesin myös pojan itsensä toivovan samaa.
Rukoilin kuitenkin, että päivä jolloin jälleen kohtaisimme, olisi vuosien, ei, vuosikymmenien päässä. En halunnut hänen seuraavan liian pian perässäni, tosin kuulin hänen äänestään, että juuri niin saattaisi käydä.
”Olisin halunnut kysyä sinulta erästä asiaa, mutten ehtinyt. Muistatko, kun sanoit, että haluat rakkausavioliiton? Se oli silloin, kun emme vielä oikeastaan tunteneet. Minä nauroin sinulle, ajattelin, ettei meillä ole mahdollisuutta sellaiseen, koska olemme puhdasverisiä. Olen kuitenkin muuttanut mieleni, sillä minä löysin rakkauteni sinusta. Olisin tahtonut kysyä sinulta, tuletko vaimokseni. Nyt se on kuitenkin myöhäistä.”
Voi, kunpa olisin saanut elää siihen päivään. Juuri nyt tuntui, kuin mikään ajatus ei olisi suloisempi, kuin loppuelämä Dracon rinnalla, tämän vaimona. Miksi se oli riistetty minulta?
”Hyvästi, Astoria. Nuku hyvin.”
Hyvästi, Draco. Minä…
Minä rakastan sinua.
Oli ihmeellistä, kuinka minun oli kestänyt niin kauan ymmärtää se. En tiedä, kuinka kauan olin poikaa rakastanut, eikä sillä ollut väliäkään. Tunsin vain, että mikään asia ei ollut yhtä oikein ja totta, kuin se. Kunpa vain olisin ymmärtänyt sen hieman aikaisemmin…
Sitten tunsin jotakin kylmää huulillani, voisin veikata sen olevan jonkinlainen pullo.
Hetkinen… Minä tunsin?
Aikaisemmin en ollut tuntenut yhtään mitään.
Koetin liikauttaa kättäni ja yllätyksekseni se onnistui.
”Draco! Älä!”, kuulin sisareni huutavan.
”Daphne, sinä tiedät, että minun täytyy. Ole kiltti, äläkä pidättele minua enää, tai saatan muuttaa mieleni.”
”Mutta hänen kätensä liikahti!”
Samassa tunsin sen kylmyyden poistuvan huuliltani.
”Tämä muuttaa tilannetta hieman”, kuulin professori Kalkaroksen selittävän.
Tunsin pojan kehon lyyhistyvän omani päälle ja värisevän niin, että ymmärsin hänen itkevän.
”Astoria? Kuuletko minua?” Severus Kalkaros kysyi korottaen ääntään.
Koetin sanoa kyllä, mutta suustani pääsi vain pieni ynähdys, joka kuitenkin vaikutti kaikkiin läsnä oleviin.
Dracon kädet kietoutuivat kehoni ympärille entistä tiukemmin. Kuului askelia ja kahden naispuolisen henkilön nyyhkytystä, sekä vapautunutta naurua.
Pimeyskään ei ollut enää niin sankkaa ja liimautunut tunne oli kadonnut yhtäkkiä. Tunsin allani pehmeän sängyn ja Dracon paino päälläni sai oloni hieman epämukavaksi.
Koetin raottaa silmiäni. Se tuntui hyvin raskaalta, mutta vähitellen tunsin saavani silmäni auki.
Maailma tuntui sen pimeyden jälkeen hyvin epätodelliselta ja kirkkaalta. Näköni tuntui olevan vielä hyvin sumea. Oloni oli, kuin olisin syntynyt uudestaan.
”Astoria!” Draco henkäisi nousten pois kehoni päältä, tuijottaen ällistyneenä silmiini.
”Draco”, kuiskasin vaivalloisesti.
”Kuulitteko! Hän sanoi minun nimeni! Hän sanoi minun nimeni!” poika huusi.
”Rauhoitu, Draco!” Kalkaros sihahti ja kumartui puoleeni.
”Severus, mitä luulet?” Dumbledore kysyi.
”Hmm… En osaa sanoa oikein mitään, mutta on yksi keino selvittää…”
Dumbledore ei hoputtanut miestä, vaan odotti tämän vastaavan.
”Se liemi, mitä olisimme käyttäneet myrkkynä, se oli samaa, mitä hän otti pienempinä annoksina lääkkeeksi. Sillä voi myös testata hänen tämänhetkisen tilansa. Potilas tuntee kipua niin paljon, kuin hänen sielussaan on rikkinäistä. Hän voisi ottaa sitä, jolloin voisimme päätellä kipujen määrästä, mikä hänen tilansa on. Otetaan kuitenkin huomioon myös se, että tyttö voi olla kovin huonossa kunnossa. Tämä tarkoittaa loogisesti sitä, että myös kivut olisivat sanoinkuvaamattoman hirveät. Uskon, että se olisi kidutuskirous moninkertaistettuna ja niin pitkäaikaisena, kuin kaikki lääke olisi poistunut hänen elimistöstään.”
En ymmärtänyt vielä kaikkea, mitä mies puhui, sillä maailma oli vieläkin hyvin sumea. Ymmärsin kuitenkin, että lääkkeen avulla voisimme selvittää tilanteeni ja että se voisi tulla aiheuttamaan suurta kipua.
”Hmm… Ei ole minun päätettävissäni, mitä teemme.”
”Jonkun se on kuitenkin päätettävä, mitä paremmin pääsemme jatkotoimenpiteisiin, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on selvitä.”
”Minä.. haluan”, voihkaisin.
”Eiköhän se vastaus tullut siinä”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien.
”Minä en menisi takuuseen neiti Greengrassin mielentilasta ja ajatusten selkeydestä.”
”HERRANJUMALA! ETKÖ SINÄ JUURI VAATINUT ASIAN NOPEAA KÄSITTELYÄ! NYT SINULLA ON VASTAUS! EIKÖ SE MUKA KELPAA?” isäni huusi yllättäen.
”Herra Greengrass, ette varmaankaan halua, että teemme mitään hätiköityä!” professori huusi ärtyneenä.
”Haluan vain, että tyttäreni tulee kuntoon ja nopeasti!”
Dumbledore vaiensi kaikki pienellä kädenliikkeellä ja sanoi:
”Minusta tuntuu, että Draco Malfoy voisi olla oikea henkilö päättämään tästä.”
Kaikki tuijottivat poikaa, joka näytti sangen avuttomalta jouduttuaan päättämään moisesta asiasta.
Hän katsoi epäröiden minua ja yritin kaikin voimin viestittää katseellani, että haluaisin todella ottaa sen lääkkeen, sillä en jaksanut enää puhua. Draco näytti kuitenkin ymmärtäneen viestini, sillä sanoi epäröiden:
”Hänen varmaan pitäisi ottaa se lääke.”
”Asia on siis päätetty! Severus, annostelisitko liemen tytölle?”
Kalkaros kaatoi snapsilasini jälleen täyteen lääkettä, jonka antoi sitten Dracolle käteen.
Valmistauduin tulevaan kipuun, sillä olin varma, että sellaista joutuisin kokemaan.
Poika asetti varovaisesti lasin huulilleni ja kaatoi vähitellen nesteen kurkkuuni.
Odotin hetken, että lääke alkaisi vaikuttaa.
Vähään aikaan en tuntenut mitään ja aloin käydä kärsimättömäksi, kunnes oivalsin jotain.
Voisiko se olla mahdollista?
Kipua ei todella kuulunut, joka sai minut hämmennyksen valtaan. Kaikki muutkin tuijottivat minua odottavasti.
”Miltä tuntuu?” Kalkaros kuiskasi.
”En tunne kipua… ollenkaan”, sain sanotuksi.
Siirsin katseeni juomamestariin, jonka kasvoille levisi ymmärrys, tosin epäuskoinen sellainen.
”Mitä se tarkoittaa?” isäni tiukkasi.
”Se tarkoittaa… että hän on parantunut… Täysin.”
Kaikki tuijottivat miestä epäuskoisena, minä mukaan lukien. Odottelin vielä, että josko kipu sittenkin saapuisi, mutta se oli turhaa, koska en tuntenut minkäänlaista tuskaa. Ainostaan väsymystä.
Daphne rikkoi hiljaisuuden naurahtaessaan ja syöksyessään halaamaan minua:
”Minä tiesin, että sinä et kuolisi, minä tiesin!”
Jokainen huoneen ihminen joko hymyili tai purskahti itkuun, lukuun ottamatta Dracoa ja Kalkarosta. Professori oli täysin ilmeetön, kuten yleensäkin.
Draco puolestaan vain tuijotti minua epäuskoisena. Hän ei varmaankaan osannut päättää, miten reagoisi. Itkisikö, vai nauraisiko?
”Meidän on varmaan nyt paras poistua. Tyttö on hyvin väsynyt. Paitsi, että minusta tuntuu, että herra Malfoy on ansainnut pienen kahdenkeskisen hetken Astorian kanssa.”
Niinpä muut astelivat käytävälle vieläkin epäuskoisina ja vastahakoisina, tosin professori Kalkaros näytti olevan mielissään, ettei tämän tarvitsisi enää olla keskellä sitä tunteidenvuodatusta.
”Hei, Draco”, sanoin hetken päästä hymyillen pojalle.
”Tervetuloa takaisin, Astoria”, tämä sanoi.
”Et usko, miten upeaa nähdä sinut jälleen.”
”Se ei varmaankaan ole mitään verrattuna siihen, miltä minusta tuntuu kuulla sinun puheesi ja nähdä, että todellakin.”
”Minä kuulin sinut koko ajan.”
”Kuulitko?”
”Kyllä. Kuulin kaiken.”
Poika näytti menevän hieman hämilleen tuosta tiedosta, mutta oli selvästi myös iloinen.
”Miten ihmeessä sinä onnistuit paranemaan?”
”En minä tiedä. Makasin vain liimattuna mustuuteen ja sitten yhtäkkiä.. yhtäkkiä olin täällä taas.”
”Hmm… Kuinka vain. Sinä näytät väsyneeltä. Tarvitset unta.”
”Olen kanssasi aivan samaa mieltä.”
Vähitellen tunsinkin silmieni alkavan painua kiinni, enkä edes koettanut vastustella. Muistin yhtäkkiä, että oli eräs asia, jonka halusin vielä sanoa.
”Draco?”
”Niin?”
”Minä rakastan sinua.”
A/N: Hahaa, onnistuin huijaamaan teitä kaikkia. Astoria ei sittenkään kuollutkaan ;) Minun oli tarkoitus julkaista tämä vasta myöhemmin, mutten itsekään jotenkin kyennyt siihen, vaan tällein kiireellä nyt julkaisen tämän :D Olen kyllä nyt vihainen itselleni, mutta no... ainakin te olette tyytyväisiä :D
-
huh!mä oon huojentunu siitä et Astoria ei kuollutkaa :)
toi luku oli ihana! :D
-
Apua, sä huijari(:::
Mä olin sillee, mitä ihmettä?? : D Mut sit vaa hymyilytti(: Ihana luku, Astoria ja Draco oli molemmat sulosia. No reiluu, mä oon vielkii ihan tööt:f(:
No kuitenkii, toi oli hyvä, ku Astoria kuuli ton kaiken, sitte se oli nii hätääntyny ja yritti puhuu. Mut onneks Daphne huomas, et sen käsi liikahti;> Hihii, mä tästä lähen lukee yhen toisen ficin, mihin on tullu jatkoo, mutta kiitos tästä.
Ei tullu nyt mtn erikoista tähänn...
-
Ensiks haluan pyytä anteeks. En ole kommentoinut tähän kuin yhden tai pari kertaa, ja seuraa lukukin on jo viimeinen. Ja kun jotku on kommentoinu jokaiseen lukuun. Kuitenkin.
Olet kirjoittanut tätä ihailtavan nopeasti, ties kuinka monta lukua päivässä. Olin joskus viime viikon loppupuolella tästä suhteellisen ajan tasalla, ja pöyristyin kun huomasin, että lukuja oli jo ilmestynyt 19/20 :o
Ja tässähän on ehtinyt tapahtua vaikka mitä :o
Ovathan luvut ehkä hivenen lyhyitä, mutta hienoa, että joku kirjoittaa noin nopeasti, melkein luvun päivässä.
Mutta ne ei oo liian hätäisesti tehty, vaan hyvää luettavaa, ja tykkäänkin tän lukemisesta :)
Mä jotenkin arvasin, ettei Astoria kuitenkaan kuole, vaan avaakin silmänsä juuri ennen kuolemaa tjs. Onneksi niin kävi, sillä sitten olis tullu vähän sellanen tunne että kaikki henkilöt potkii tyhjää. Tykkään tarinasi Dracosta, pidän hänestä nyt enemmän kuin alussa. Vaikka Draco on vähän pehmentynyt, ehkä hän on vain aikuistunut. En muutenkaan näe Dracoa kovinkaan OoC:sena, päinvastoin hän pysyy minusta ihan hyvin IC:nä, ku on Harrylle mustis ja kaikkea. Astoriasta pidän myös, hänen on helppo ainakin minun samaistua ku henkilö on minulle aika outo, enkä ole hänestä tällaisia ficcejä ennen lukenut. Kiva juttu myös, että Draco suhtautuu edes hieman paremmin Harryyn, tai ainakin siltä se tuntuu. Mutta haluan tietää todella paljon siitä Charlotten itsemurhasta, olin kyl ihan ällistyny siitä myös. Sellaista en todellakaan odottanut. Toivottavasti saat sen selityksen tarpeksi järkeväksi, etkä jätä sitä puolitiehen. Se menee helposti överin tuntuiseks, et sitä kohtaa ootan. Sitten tykkään myös Daphnen ja Astorian suhteesta, se on jotenkin luonnollinen ja kiva juttu että Astorialla on välittävä isosisko.
Muutenkin tykkään hahmoista, tai siis siitä, miten he ovat jutussa mukana ja toimivat jne. Esim. Kalkaros ja Dumbledore on oikein IC.
Olen tykännyt kaikista luvuista, ja tykkään varmasti myös viimeisestä :) Virheitä ei ole silmiini osunut, ja luvut on ok mittasia.
Kuvailu on hyvää, varsinkin Astorian sairaus ja sen aiheuttama tuska on aitoa. Tätä on ollut kiva lukea. Toivottavasti laitat jatkoa pian :)
Ja kiitos vielä paljon :D
-
Tuleehan vielä Epilogi?! Jossa mainitan Scorpius tai Dracon ja Astorian häät??!!! Minä haluan vielä sellaisen!!! *sniiif*
Oli todella hyvä luku. Todella vaikuttava. Olen nyt todella sekaisin ja olisin todella kiitollinen jos kirjoittaisit epilogin.
-
Tessuuu: Kiitos oikein paljon. :) Totta puhuen meinasin ensin tapattaa Astorian, mutta luovuin ajatuksesta, kun ei minulla ollut siihen sydäntä ja tämä ficci olisi jäänyt vähän vaillinaiseksi.
eFFy: Hahaa :D Sinä siis menit halpaan. Ajattelin ensin, että kaikki varmasti arvaavat, ettei Astoria mihinkään kuole, mutta yllättävän moni todellakin luuli niin. Olin siis onnistunut yllättävän hyvin. Sydäntäni kuitenkin riipi antaa teidän olla luulossa, että hän on kuollut, joten lisäsin jatkon mahdollisimman nopeasti :D Mutta kiitos sinulle kommentistasi :)
Kuurankukka: Ei se mitään, ettet ole muistanut joka luvun jälkeen kommentoida. Olen iloinen, että olet ylipäätänsä kommentoinut. :)
Tätä ficciä on ollut ilo kirjoittaa, josta johtuu, että luvut ovat ilmestyneet nopeasti, toisaalta, eiväthän ne kovin pitkiä olleetkaan.
Mahtavaa, että olet pitänyt lopputuloksesta. Minä ajattelin, että tulikohan tästä jo liian pehmoinen, kun en kyennyt uhraamaan Astoriaa.
Tosiaan, jotkut saattoivat saada Dracosta hieman OoC - vaikutelman, mutta loppuen lopuksi - rakkaus muuttaa ihmistä ja juuri noilla Dracon mustasukkaisuudenpuuskilla ym. pyrin luomaan hänestä enemmän oman itsensä. Mukavaa, että olet sitä mieltä, että minun versioni pojasta oli IC :) Mukavaa, että olet pitänyt myös sekä Astoriasta, Kalkaroksesta, että Dumbledoresta.
Charlotten itsemurhan syyt selviävät tästä luvusta, toivottavasti syyt ovat tarpeeksi painavat mielestäsi, eikä koko juttu lässähdä.
Kiitos paljon pitkästä kommentistasi! :)
Nabi.: Tässä on vielä yksi luku, mutta epilogikin on tulossa :) Mukavaa, että pidit! Kiitos kommentistasi!
20. luku
Kesti muutamia päiviä, ennen kuin kehoni toipui täysin koettelemuksesta. Enimmäkseen minä nukuin noiden päivien aikana.
Draco oli ollut vierelläni suurimman osan ajasta ja jos tälle sattui jokin pakottava meno, saapui joko Daphne tai Harry vierelleni.
Seuraavalla viikolla kuitenkin koitti päivä, jolloin tunsin oloni jo täysin virkeäksi. Olinkin odottanut aikaa, jolloin voisin keskustella muiden kanssa kunnolla, ilman että väsymys tulee väliin. Näihin aikoihin Dumbledorekin saapui tapaamaan minua.
”Millainen on olosi?” tämä kysyi.
”Oikeastaan loistava.”
”Mukava kuulla, se on ollut viime kuukausien aikana varmaan monesti jotain aivan muuta, kuin loistava.”
Värähdin muistellessani niitä kaikkia kamalia ja kivuliaita aamuja, jotka olin jo melkein mieltänyt arjeksi.
”Todellakin”, vastasin.
”Olet ollut todella vahva.”
”Niin… mutta rehtori, keksittekö te mitään selitystä sille, että paranin niin äkillisesti. Sehän oli kaikkea muuta, kuin odotettavissa!”
”Oikeastaan kyllä, mutta ensin haluan kuulla kaiken siitä päivästä. Kaiken mitä tunsit ja ajattelit milloinkin. Siten näen, onko teoriani paikkaansa pitävä.”
Aloitin kertomaan tarinaani, kertoen pienetkin yksityiskohdat. Tuntui kivuliaalta muistella kaikkia niitä asioita, muun muassa Charlotten kuolemaa, jota en ollut ajatellut ollenkaan viime päivien aikana, kun olin vain nukkunut. Nyt se kuitenkin palasi mieleeni hyvin elävästi.
”…ja viimeiseksi jätin hyvästit Dracolle ja ymmärsin rakastavani tätä. Sitten yhtäkkiä olinkin taas todellisessa maailmassa.”
Odotin malttamattomana, oliko rehtorilla teoriaa parantumiseni suhteen. Yllättäen tämän kasvoille nousi hymy.
”Niin. Minulla taitaa tosiaan olla teoria.”
”No?” kysyin hoputtaen.
”Katsos, sielusihan oli todella pahasti rikki. Mieleeni tuli, että oli vain yksi asia, joka sen voisi pelastaa. Se on rakkaus. Rakkaus on niin vahva voima, että todennäköisesti ymmärtäessäsi, että rakastat Dracoa todella, se paransi sinut. Niin on tapahtunut ennenkin, tosin pienemmässä mittakaavassa. Mieti nyt kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämä on rappiolla, mutta yllättäen he saavatkin jonkun ihmisen, jonka vuoksi haluavat jälleen elää normaalia elämää.”
”Älä viitsi Dumbledore! Rakkausko muka?” kysyi Kalkaros ivallisesti.
Aikaisemmin en ollut edes huomannut miehen olevan läsnä, mutta siinä tämä seisoi, hieman huvittunut ja epäuskoinen katse silmissään.
”Severus hyvä… Tiedät itsekin vallan mainiosti, kuinka suuri vaikutus rakkaudella voi olla. Itse asiassa olet jopa tainnut itse kokeakin sen. Jopa sellaisesta ihmistä, jota tuntuu inhoavan hyvin paljon, voi tulla sellainen ihminen, jota rakastaa kaikista eniten maailmassa. Valitettavasti kaikki eivät halua näyttää tätä, parasta puolta itsessään nimittäin kykyä rakastaa ja suojella toista henkensä uhalla.”
Kalkaros näytti hyvin vaivaantuneelta, mumisi jotain ja poistui kiireesti.
”Mikä hänelle tuli?” kysyin yllättyneenä.
”Omakohtaisia kokemuksia”, mies naurahti kääntäen katseen poistuvasta Kalkaroksesta minun silmiini.
”Mitä sinä olet mieltä teoriastani?”
”En oikein tiedä.. Kuten professori jo sanoikin. Oliko se todella pelkkä rakkaus?”
”Pelkkä rakkaus, Astoria? Kuvailisitko sinä sitä tunnetta, mitä tunnet Dracoa kohtaan niin vaatimattomasti?”
”No… en.”
”Niin. Eikö se juuri vaikuta sellaiselta voimalta, niin puhtaalta ja viattomalta, että voisi korjata rikkoutuneimmankin sielun?”
”No tuota, kyllä, mutta…”
”Saat kaikessa rauhassa kypsytellä teoriaa mielessäsi, sillä minulle oli sinulle muutakin asiaa.”
”Ensinnäkin, olen niin pahoillani siitä, ettemme kertoneet sinulle ystäväsi kuolemasta. Idea oli kokonaan minun, syytä siis yksin minua. Ymmärrät varmaan, etten voinut ottaa sitä riskiä, että tilasi huononisi.”
”Minä ymmärrän täysin.”
Se oli totta. Olisin itsekin tehnyt samoin, jos olisin ollut Dumbledore tai kuka tahansa muista. Olin jo antanut heille anteeksi.
”Sitten oli vielä eräs asia…”
Katsoin kiinnostuneena professoria, joka kaivoi kaapunsa taskusta pienen, valkoisen kirjekuoren.
”Charlotte Gabourie jätti tämän sinulle.”
Otin kirjeen Dumbledorelta vapisevin käsin. Tuijotin sitä epäuskoisena, sillä siinä lappusessa saattoi olla vastaus kaikkiin niihin Charlottea koskeviin kysymyksiin, joita olin mielessäni pohtinut.
”Nyt, hyvää päivänjatkoa”, rehtori sanoi ja ennen kuin kerkesin vastaamaan, tämä oli jo poissa.
Outoa, että hän oli noin nopea liikkeissään, vaikkei enää ole kovin nuori.
Olin saanut jälleen niin paljon uutta mietittävää. Ensinnäkin tuo Dumbledoren rakkausteoria.. se tuntui itse asiassa hyvinkin mahdolliselta, muttei kuitenkaan kauhean realistiselta loppuen lopuksi. En oikein osannut päättää.
Sitten katseeni siirtyi kirjeeseen, joka lepäsi käsissäni. Siinä olisi Charlotten viimeinen viesti. Viimeiset sanat, jotka hän oli koskaan kirjoittanut. Sivelin kirjekuoren pintaa, johon tyttö oli kirjoittanut nimeni. Tuntui niin uskomattomalta, että en koskaan enää istuisi tytön vieressä luokassa ja katsoisi, kun hän kirjoittaa tuolla minulle hyvin tutulla käsialalla.
Lakkasin kuitenkin viivyttelemästä ja avasin varovaisesti kirjekuoren kaivaen sen sisältä itse kirjeen.
Rakas Astoria,
Minä en ollenkaan tiedä, mistä aloittaisin. Mietit varmasti, miksi tein, minkä tein.
Minä en oikein koskaan tottunut siihen, etten ollut samanlainen kuin te muut. Kaikki te olitte rikkaita ja maineikkaita, toisin kuin minä. Minusta tuntui, etten yltäisi koskaan mihinkään, kun en ollut teidänlaisenne. Enkä minä ollut mitään sinun rinnallasi. Sinä olet kaunis, älykäs ja muutenkin minua paljon kiinnostavampi persoona, mutta älä syytä itseäsi, päätökseni ei ole millään tapaa sinun syytäsi.
Toinen asia, mitä en oikeastaan halunnut sisäistää oli, että minä olen rakastunut Dracoon. Olen niin pahoillani, mutta mitä enemmän hän vietti aikaa meidän seurassamme, sitä enemmän tunsin tätä kohtaan. Näin kuitenkin pojasta, ettei tämä koskaan tulisi välittämään minusta, hän näki vain sinut. Tiesin, että jonain päivänä sinäkin rakastuisit häneen. Siksi en edes yrittänyt poikaa. Toisaalta, olin aivan liian ujokin.
Kolmas syy oli, että minä pelkäsin. Pelkäsin, että menetän sinut sairautesi takia, nimittäin olit ainut oikea ystäväni. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa. Tosiasiassa taisin olla sinusta hyvin riippuvainen. Tunsin, että jos sinulle käy jotain, niin murrun lopullisesti.
Välillä myös tuntui yksinkertaisesti, etten kuulu tänne. Siihen en oikein osaa sanoa syytä, mutta tunsini vain, että minun oli päästävä pois. Olen pahoillani, etten kestänyt odottaa paranemiseesi. Yritin kyllä.
Olen niin pahoillani, että tuotan sinulle paljon surua ja tuskaa, jos voisin tehdä tämän jotenkin sinua satuttamatta, tekisin niin.
Toivoin sinulle kaikkea hyvää ja tiedän, että tulet saamaan elämässäsi paljon.
En tiedä, onko turhan rohkeaa sanoa näin, mutta minusta todella tuntuu, että sinä ja Draco kuulutte toisillenne. Ehkä te joskus menette naimisiin ja saatte lapsia. En yhtään yllättyisi.
Mitä tahansa tapahtuukin, olet paras ystäväni ja vielä kerran: anteeksi.
Ole kiltti äläkä unohda minua. Sano kaikille, että olen pahoillani.
Charlotte Gabourie
P.S. Muistatko sen piirroksen, jonka tein ollessamme makuusalissa? Sen maiseman. Se on sinulle.
Kirje sai kyyneleet valumaan poskilleni.
Miten minä en ollut ymmärtänyt, ettei se Charlotten loputon tuijottelu Dracoa kohtaan johtunut pelkästään pojan upeasta ulkonäöstä? Miten en ymmärtänyt, että tämä todella rakasti poikaa?
Tiesin, että olisin ikuisesti Charlottelle kiitollinen, kun tämä piti asian omana tietonaan. Jos tämä olisi kertonut minulle heti alussa olevansa rakastunut Dracoon, en olisi koskaan varmaankaan tutustunut poikaan kunnolla. Hän oli ollut oikeassa siinä, että minä rakastuisin poikaan vielä.
Oli ironista ajatella, että tyttö oli kuvitellut, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia elämässä, koska ei ollut rikas ja maineikas. Samalla minä olin ajatellut itsestäni, että kaikki ovet olivat minulle kiinni vain, koska olin molempia edellisiä.
Ymmärsin Charlottea nyt kuitenkin paljon paremmin. Käsitin, ettei hän yksinkertaisesti pystynyt odottamaan paranemiseeni asti. En syyttänyt häntä siitä.
Kirjeen jälkikirjoituksen luettua mieleeni muistui saman tien muisto minusta ja Charlottesta makuusalissa.
"Mitä sinä piirrät?" kysyin uteliaana.
"Maisemaa."
"Mistä?"
"En minä oikeastaan tiedä.. jostain kaukana täältä."
"Saanko nähdä sen?"
Purskahdin nyt vuolaaseen itkuun muistaessani tuon kauniin kuvan, joka oli ehkä kaunein koskaan näkemäni piirros.
”Toivottavasti sinä pääsit siihen kauniiseen maailmaan, josta unelmoit”, kuiskasin ja taittelin kirjeen takaisin taskuuni.
Yhtäkkiä huomasin yöpöydälläni jotain kimaltavaa. Loin siihen katseen ja tajusin, mikä esine oli, Charlotten joululahja, smaragdikoru.
”Mistä sait rahat tähän?”
”Säästin.”
”Mutta miksi?”
”Halusin vain, että sinulla olisi jokin konkreettinen muisto minusta.”
”Miksi juuri nyt?”
”Minusta vain tuntui siltä. Eihän tässä enää ole montaa vuotta, kun lähdemme omille teillemme, lisäksi olisin varmaan käyttänyt rahat itse, jos en olisi ostanut sitä nyt.
”Olet kultainen.”
Oliko tyttö jo silloin päättänyt kohtalonsa? Oliko hän jo silloin ollut niin masentunut, ettei jaksanut enää, vaan jätti minulle lahjan, jonka toivoi minun pitävän itselläni koko elämäni.
Samassa muistin Charlotten ulkonäön, joka oli ollut jotakin karmaisevaa niihin aikoihin. Luulin sen johtuneen stressistä, joka seurasi V.I.P. –kokeista, mutta taisin olla totaalisen väärässä. Hän oli ollut aivan rappiolla, enkä minä ollut huomannut mitään.
”Anteeksi, Charlotte”, kuiskasin nyyhkyttäen ja pyrin piilottamaan muiston tytöstä, sillä se sattui.
And I still hold your hand in mine
In mine when I'm asleep
And I will bear my soul in time
When I'm kneeling at your feet
Muutaman tunnin kuluttua Draco saapui jälleen vierailulle sairaalasiipeen. Olin päättänyt, etten kertoisi tälle Charlotten tunteista. Poika ei tarvitsisi moista taakkaa kannettavakseen. Pyrin muutenkin pitämään kirjeen omana tietonani.
”Minkälainen on olosi?”
”Kaikki kysyvät tuota samaa”, naurahdin.
”No?”
”Ihan hyvä tosiaan.”
”Mukava kuulla.”
”Joo, niin tosiaan. Hieman vain ärsyttää, kun joutuu lukemaan V.I.P-kokeisiin kesällä.”
”Niin, aivan. Minä onnekseni pääsen tämän vuoden jälkeen eroon tästä koulusta.”
”Etkö pitänyt olostasi täällä?”
”No jaa, pidinhän minä loppuen lopuksi jonkin verran. Pidin siitä, että sinä olit täällä”, poika naurahti.
”Kylläpäs sitä nyt ollaan siirappisia”, sanoin hämmästyneenä.
”Eikö sinulle tule yhtään ikävä minua ensi vuonna?” poika uteli.
”Tietysti tulee!”
”Minä vain mietin… Haluaisitko sinä viettää lomat minun kanssani? Ei meidän tarvitse vanhempieni nurkissa pyöriä, ajattelin ostaa talon jostain.”
”Tuota… En tiedä tuleeko tämä vähän yllättäen, mutta minulla on talo jo. Ajattelin, että haluaisitko asettua sinne asumaan kanssani? Tulisin käymään lomilla aina. Sinä voit tietysti asua vanhempiesi kanssa muulloin, jos haluat.”
”Tuohan on mahtava idea! Ja tuota… jos sinua ei haittaa, niin voisin oikein mielelläni muuttaa sinne uuteen taloosi, katsos kun haluaisin jo itsenäistyä”, poika naurahti.
”Kyllä sekin sopii.”
”Tämä on todella outoa.”
”Niin mikä?” kysyin.
”Minä jo pelkäsin, etten näe sinua enää koskaan, mutta tässä me nyt olemme, suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta.”
”Mutta parempi näin, eikö niin?” nauroin.
”No todellakin!” poika huudahti.
”Sanoiko Dumbledore mitään siitä, miten paranit niin nopeasti?”
Selitin pojalle koko Dumbledoren teorian, odottaen tämän nauravan.
”En minä oikeastaan ihmettele yhtään”, tämä kuitenkin vastasi yllätyksekseni.
”MITÄ?” huudahdin.
”Niin, minäkin aluksi vähän ihmettelin tuota, mutta kun selitit nuo Dumbledoren perustelut, niin tuo käy oikeastaan järkeen.”
”Voi olla”, sanoin kohauttaen olkiani.
Yllättäen poika otti kiinni kädestäni ja katsoi minua suoraan silmiin:
”Minulla on sinulle jotain.”
En sanonut mitään, vaan odotin, kun poika otti esiin pienen korurasian. Katsoin sitä mykistyneenä ja mietin, olisiko se todella se, minkä luulin sen olevan.
”Astoria Greengrass, tuletko vaimokseni?”
”Tuota Draco… totta kai tulen. Mutta onko nyt aika aikaista? Tarkoitan, minähän vasta täytän kuusitoista.”
”Viime tapahtumat mielestäni tekivät hyvin selväksi, ettei kannata jäädä odottelemaan.”
”Olet oikeassa. Kyllä, kyllä minä tulen.”
Ja jälleen kerran vaihdoimme yhden niistä makeista suudelmista, joihin minulla oli tapana uppoutua syvemmälle, kuin siihen pimeyteen, johon oli vajonnut viikkoa aikaisemmin.
VIIKKOA MYÖHEMMIN:
”Daphne, Daphne! Katso tätä!” kiljuin juosten vähän matkan päässä odottavaa siskoani kohti.
”Mikä tuo on?” hän kysyi lähes järkyttyneenä katsoen tummanlilana hohtavaa jalokiveä vasemmassa nimettömässäni.
”Miltä näyttää?” naurahdin hengästyneenä tavoitettuani tämän.
”Ei helkkari, oletteko te menneet kihloihin?”
”Kyllä! Hän kosi minua viikko sitten!
”No voi… Minä missasin turhan paljon vietettyäni aikaa vanhempieni kanssa”, tyttö naurahti.
”Todellakin!”
”Mutta eikö ole aika aikaista, kun sinä olet kuitenkin vasta kohta kuusitoista?”
”Niin minäkin aluksi ajattelin, mutta mieti nyt! Mitä tahansa voi tapahtua! Parempi tehdä se nyt saman tien.”
”No joo, tuossa on perää ja ymmärrän sen oikein hyvin sairautesi jälkeen. Tiedättehän kuitenkin, että voitte mennä naimisiin, vasta, kun olette molemmat täysi-ikäisiä?”
”Äh, en minä tyhmä ole!” naurahdin.
Niin, siitä päivästä lähtien, minä Astoria Greengrass tunsin olevani maailman onnellisin ihminen rakastettuni vierellä.
Eivätkä valot enää koskaan saapuneet kummittelemaan uniini, saati sitten todellisuuteen.
A/N: Siinä sitten tuli se viimeinen luku. Ette arvaakaan, miten haikea olo minulla nyt on, kun epilogikin on jo valmiina kirjoitettuna. Tahdon kiittää kaikkia lukijoita ja erityisesti teitä kommentoijia. On ihanaa, että olette jaksaneet raapustaa kommenttia, ne ovat minulle arvokkaita. Kiitos!
Ja tästä luvusta vielä, anteeksi, tuo kihloihinmenemisjuttu oli aika klisee, mutta minulla oli kamala himo lisätä se tähän, enkä voinut vastustaa kiusausta. Toivottavasti annatte sen minulle anteeksi :D
Luvussa mukana ollut kappale on James Bluntin Goodbye my lover.
Kiitos kaikille ja toivottovasti jaksatte lukea vielä sen epiloginkin :D
-
Tämä oli aivan käsittämättömän ihana :D
”Astoria Greengrass, tuletko vaimokseni?”
melkein tuli itku silmään :) jee ne on kihloissa,ihanaa:D(joo sekosin)
epilogia odotan innolla ;D
-
Ihana luku<3
Anteeks, en kerkee nyt kommentoimaan muuta, kun pitää mennä pakkaa huomista varten. Tuun kommentoimaan tänne lisää kun kerkeen(:
Kiitos tästä luvusta..
-
Tessuu: Voi ihanaa, että olet pitänyt. Kiitos paljon kommentistasi! :)
eFFy: Mukavaa,että pidit. Kiitos kommentistasi! :)
Epilogi
7 vuotta myöhemmin
”Daphne! Mekko on hieman liian löysällä!” huudahdin ahdistuneena.
”Ihan rauhassa siskoseni”, nainen naurahti.
”Mutta kaikki odottavat jo!”
”Kyllä he kestävät odottaa vielä muutaman minuutin.”
Purin hermostuneena huultani, sillä aloin olla kärsimätön. Daphne ja Matilda olivat sählänneet viimeisen tunnin hääpukuni kanssa, eikä sille meinannut tulla loppua ollenkaan.
”Älä pure huultasi! Huulipunasi leviää!” sisareni huomautti.
”Hups.”
”No niin!” Matilda huudahti merkiksi siitä, että he vihdoinkin olivat valmiita.
Blondi tyttö oli kihartanut hiuksensa samanlaisiksi, kuin Charlottellakin aikanaan oli. Hänen verenpunaisten huuliensa välistä irvisti muutama nuppineula.
Matildasta oli tullut muotisuunnittelija. Hän valmisti kaikkea arkikaavuista hääpukuihin ja oli siinä hyvin taitava.
Juuri Matilda oli suunnitellut upean, valkoisen hääpukuni. Tosin se välkehti myös kultaisena valon osuessa luomukseen. Takaa paljastui mekon korsettimallisuus, sitä saattoi kiristää silkkinauhojen avulla. Yläosaan oli kiinnitetty timantteja, jotka heijastivat valoa ja saivat mekon näyttämään siltä, kuin se itse loisi valoa ympärilleen. Hihoja luomuksessa ei ollut ollenkaan ja se oli suhteellisen avonainen.
Alaosa oli hyvin muhkea ja leveä, se koostui kerroksista valkoista silkkiä, pitsiä, harsomaista kangasta, joka muistutti hieman tylliä, jota itseään oli myös mukana hameen kerroksissa.
Lanteilleni oli kiinnitetty oikea, valkoinen ruusu, joka mielestäni kruunasi koko puvun.
Lähdin astelemaan sydän pamppaillen kohti Malfoyn kartanon laajennettua juhlasalia, jossa vieraat, sekä sulhaseni odottivat.
Ilmestyessäni oviaukkoon väki salissa alkoi taputtaa. Jokainen oli pynttäytynyt parhaimpiinsa, mutta jokainen vieras jäi itse salin loisteliaisuuden varjoon. Olimme Dracon ja vanhempiemme kanssa tarkkaan harkinneet koristeet, ruoat, musiikin ja kaiken muun oleellisen, joka vaati todellakin suurta raatamista. Onneksi tulos oli sen mukainen.
Isäni tarttui kiinni kädestäni saattaakseen minut salin toiseen päähän, ohi kaikkien vieraiden. Hän näytti hyvin ylpeältä saadessa saattaa minut kunnialliseen avioliittoon, kuten väkijoukossa itkevä äitinikin.
Tunsin vieraiden hymyilevät katseet selässäni ja koetin hymyillä niin säteilevästi, kuin suinkin osasin.
Olin aivan shokissa, kun lähenimme Dracoa, joka näytti tyrmäävältä valkoisessa smokissaan. Olin lähellä pyörtyä, kun astelin tämän viereen.
”Näytät kauniimmalta kuin kukaan”, tuleva mieheni kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, jolloin hymyilin tälle taistellen kyyneliä vastaan.
En kuullut meidät vihkivän velhon sanoja, sen verran haltioissani olin. Tuijotin vain Dracon hymyileviin kasvoihin. Tämä hetkeä olimme molemmat kärsimättömästi odottaneet monta vuotta. Olimme kuitenkin nähneet parhaaksi siirtää häitä hieman, sillä halusimme matkustella hieman kouluni loputtua.
”Tahdotko sinä, Draco Lucius, ottaa Astoria Jeannen puolisoksesi ja rakastaa tätä myötä- ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema teidät erottaa?” velho kysyi.
”Tahdon”, Draco vastasi katsoen minua syvälle silmiin, jolloin en kyennyt enää pidättelemään kyyneliä.
”Tahdotko sinä, Astoria Jeanne, ottaa Draco Luciuksen puolisoksesi ja rakastaa tätä myötä- ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema teidät erottaa?”
”Tahdon”, sanoin kyynelieni läpi.
”Julistan teidät iäksi toisiinne sidotuiksi!” mies huudahti kohottaen sauvansa yllemme, jolloin hopeisten tähtien sade peitti näkevyyteni ja samassa tunsin aviomieheni suutelevan minua.
Seremonian jälkeen monet minulle tutut, sekä tuntemattomat tulivat onnittelemaan vastanaineita. Vasta viimeisimpien joukossa näin kuitenkin Harry- ja Daphne Potterin saapuvan luoksemme. Harry ja Draco katsoivat toisiaan jokseenkin kopea ilme kasvoillaan, mutta olivat näiden vuosien aikana oppineet olemaan naljailematta toisilleen.
”Näytät tyrmäävältä!” Daphne sanoi.
”Kiitos”, naurahdin.
”Eikä Malfoy Juniorkaan näytä hirveästi vielä näkyvän”, Harry totesi.
”Shh! Hiljempaa! Emme halua vanhempien vieraiden kuulevan, että olen tahrannut Astorian ennen hääyötä”, Draco naurahti, jolloin Harrykin nauroi.
Katsoin noita kahta suorastaan järkyttyneenä. Ihme täytyi olla tapahtunut, kun nuo kaksi nauroivat yhdessä ja samaa päättelin Daphnen ilmeestä. Tämän näyttivät myös miehet huomaavan, sillä vakavoituivat äkisti.
”Onko se muuten tyttö vai poika?” sisareni kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta Draco on aivan varma, että se on poika.”
”Niin ja sen nimeksi tulee Scorpius”, mies ilmoitti ylpeänä.
”Mitä me olemme keskustelleet? Sen nimeksi ei todellakaan tule Scorpius! Minä en halua, että minun poikani joutuu kantamaan moisesta nimestä seuraavaa häpeää!”
”Häpeää? Se on hieno nimi!”
”Hmph...”
”Sovitaan, että sinä saat keksiä toisen ja kolmannen nimen, jos sen nimeksi tulee Scorpius?” Draco ehdotti.
”Hyvä on, sitten sen nimeksi tulee Scorpius Harry Ronald Malfoy”, sanoin muka vakavissani.
”MITÄ? EI MUUTEN TODELLAKAAN TULE!”
”Me voimme miettiä sitä myöhemmin, vanhempasi tulevat!” sihahdin.
Narcissa Malfoy näytti kauniilta, mutta myös hyvin itkuiselta, kun tämä toivotti minulle onnea. Lucius puolestaan oli aivan yhtä kopean ja arvokkaan näköinen, kuin yleensäkin.
”Milloin te olette meinanneet hankkia jälkikasvua?” Lucius kysyi miellyttävällä äänellä, mutta tehden sangen selväksi, että sellaista olisi tultava.
”Tuota pikaa”, Draco totesi.
”Älkää viivytelkö liian pitkään.”
Harryltä näytti vaativan paljon pitää naama peruslukemilla, mutta onnistui kuitenkin tekemään sen.
(A/N: Tässä vaiheessa kannattaa laittaa soimaan The Red Jumpsuit Apparatusin Your Guardian Angelin instrumentaalinen versio, joka löytyy tästä http://www.youtube.com/watch?v=1sGWzOYwr4E )
Juhlat sujuivat päivällä hyvin arvokkaan ja juhlallisen kaavan mukaan, mutta iltaa myöten ihmiset alkoivat olla jo hieman hiprakassa, jolloin juhlien tunnelma vapautui ja alkoi muuttua vähemmän arvokkaaksi, jolloin Draco sanoi, että haluaisi viedä minut käymään jossakin.
”Mihin me olemme menossa?” kysyin, kun olimme päässeet vähän matkan päähän kartanosta.
”Kohta näet, ilmiinnytään.”
Ja niin minä tartuin pojan käteen ja tunsin kieppuvan tunteen ottavan minut valtaansa, kunnes saavuimme metsän reunaan.
Samassa käsitin, missä me olimme. Olimme sen niityn reunalla, jonne Draco oli minut seitsemän vuotta sitten tuonut, kun sairastin Victorien syndroomaa.
Niitty oli melkein ennallaan, jopa se vanha tammikin. Kukat hohtivat edelleen mitä kauneimmissa sävyissä, tosin nyt, auringonlaskun aikaan paikan valaistus oli tosin aivan toinen kuin viime käynnillä. En osannut päättää kummin se olisi ollut kauniimpi.
Mieheni johdatti minut tammen suojiin katsomaan punakeltaisena hohtavaa aurinkoa, joka laski horisonttiin.
”Täällä on kaunista”, henkäisin.
”Kuten aina. Sinä olet kuitenkin tätä näkyä paljon kauniimpi.”
”Ja sinä minua.”
Draco ei voinut estää itsetyytyväisen hymyn kohoamista kasvoilleen.
Pieni tuulenvire leikki hiuksillani ja sai tammen lehdet lepattamaan. Minusta se oli kauniimpaa musiikkia, kuin se mitä kartanolla oli kuulunut. Täydellinen hiljaisuus lukuun ottamatta tuollaisia aivan pieniä luonnon ääniä.
Sulhaseni kääntyi kohti minua lävistäen sieluni noilla kauniilla silmillään varmaankin tuhannen kerran, enkä siltikään ollut tottunut niiden katseeseen.
Hänen huulensa lähenivät omiani hitaasti, saaden aikaan saman sykkeen sydämessäni, kuin joka kerta.
Lopulta huulemme kohtasivat toisen hamuten toisiaan, saamatta koskaan tarpeekseen.
Tuo mies oli kauneinta tämän kaiken upean keskellä. Kauniimpi noita satoja kukkia, kauniimpi suurta tammea, kauniimpi auringonlaskua, kauniimpi maailmaa.
When I see your smile
Tears run down my face I can't replace
And now that I'm stronger I've figured out
How this world turns cold and breaks through my soul
And I know I'll find deep inside me I can be the one
I will never let you fall
I'll stand up with you forever
I'll be there for you through it all
Even if saving you sends me to heaven
It's ok. It's ok. It's ok.
Seasons are changing
And waves are crashing
And stars are falling all for us
Days grow longer and nights grow shorter
I can show you I'll be the one
'Cause you're my, you're my, my true love, my whole heart
Please don't throw that away
'Cause I'm here for you
Please don't walk away,
Please tell me you'll stay, stay
Use me as you will
Pull my strings just for a thrill
And I know I'll be ok
Though my skies are turning gray
A/N: Siinä se nyt tosiaan sitten oli, epilogi. Vaikeaa uskoa, etten tosiaan enää kirjoita tätä ficciä, kun jotenkin olin jo oppinut siihen, että kirjoittelen tätä melkein joka päivä. Tuntuu todella uskomattomalta, mutten minä viitsinyt tätä venyttää loputtomiinkaan. Lopputulos olisi voinut olla silloin huonomman puoleinen.
Kiitos kaikille lukijoille, erityisesti teille, jotka olette kommentoineet! Kirjoitelkaahan jatkossakin kommenttia, otan sitä oikein mielelläni vastaan. :)
Kiitos
-
Okei. Ihanaaa! Olin eka!!!!!! *sniif* en voi olla koneella koska virtapiuha hajos :(( Mutta tämä oli mahtava ficci! *taputusta* *halaa* *ojentaa ruusun*
Kiiiiitos ihanasta Draco/Astoria ficistä! <3 *lento suukkoja*
-
Tämä oli aivan loistava, luin epilogia lukuunottamatta yhteen pötköön. Paritus epäilytti aluksi, mutta ei epäilytä enää. Epilogi kruunasi koko ficin, laitoin biisin soimaan käsketyssä kohdassa ja tulipas sellainen.. herkistynyt olo. Tai siis, hymyilyttää ihanasti :D Lisää tällaista!
Aivan, ja lisättävä vielä se että luvut paranivat koko ajan loppua kohti, hauska huomata aina kun kirjoittaja oppii koko ajan itsestään kirjoittaessaan ja parantaa. Hienoa työtä.
-
Ihana!
tuli tosi ihastunut olo..:)
söpöö että Astoria oli jo raskaana:)
tälläsiä lisää!:D
-
En ollenkaan odottanut epilogia ja yllätyin kun huomasin sen. Ihanaa että Draco ja Harry tulevat toimeen...
”Milloin te olette meinanneet hankkia jälkikasvua?” Lucius kysyi miellyttävällä äänellä, mutta tehden sangen selväksi, että sellaista olisi tultava.
”Tuota pikaa”, Draco totesi.
”Älkää viivytelkö liian pitkään.”
En voinut kuin vain nauraa... Kun Lucius vain tietäisi kuinka pian! ;D
Tosi fici!! :D
Ei pahalla,
mut tahallaan
-
oi tää on nii ihana <33 mie oikeesti itkin ku luin tätä ficcii!! ♥
sie osaat kirjottaa tosi hyvin ja juoni on ihana♥♥
tää oli eka ficci jonka luin täl parituksel ja oikeesti tykkäsin ♥
mitä negatiivista en osaa sanoa....
kiittäen♥♥♥♥
-vieläkin itkevä redapple
-
Yritin jo muutama päivä sitten keksiä jotain, kokeillaan nyt sitten uudestaan ::)
Tavallaan kaikki oli aika ennalta-arvattavaa. Kosinta, samaan asuntoon muuttaminen, häät, lapsi. Ehkä hieman kliseistä, mutta mitä siitä. Valtaosa ficeistä kuitenkin päättyy onnellisesti, kuten tämäkin. Mitä muuta oikeastaan voikaan odottaa? Ja sitä paitsi, onnelliset loput ovat aina ihania :)
Epilogissa oli jotenkin mukavan haikea tunnelma, mutta hauskojakin kohtia löytyi, kuten se nimi juttu esimerkiksi. Ja se loppui myös jotenkin ihanasti, vähän kuin osoittaakseen että kaikki on oikeasti hyvin. Oikeastaan kohtaan kyllä osasit lopettaa. Olisi kiva lukea, jos kertoisit myöhemmin jotain heidän lapsesta/lapsista. Pidin myös niistä pienistä vihjeistä, joita olit viljellyt, tai vihjeiltä ne ainakin tuntuivat. Hahmot olivat IC, mukava juttu myös että Harry ja Draco tulivat hieman paremmin toimeen.
Viimeinen luku, noh.. Tottakai se oli hyvä, ja Charlotten jäähyväiskirje oli kerrassaan ihana. Samoin Dumbledoren rakkausteoria sopi ihan hyvin syyksi, Kalkaros oli juuri oma itsensä epäillessään sitä kaikkea jne. Mutta kuitenkin, minua jäi hivenen painamaan edelleen se Charlotten itsemurha. Siis että miten hän sen teki?
Ja miksei kukaan muu, kuin ihan sisäpiirin ihmiset huomanneet sitä? Tai siis, olisihan joidenkin muiden pitäny edes vähän ihmetellä. Mutta toisaalta, se on kuitenkin lukijan itsensä päätettävissä. Se seikka, että Charlotte olikin rakastanut Dracoa, yllätti. Se ei kuitenkaan tunnu liian yliammutulta, vaan ihan sopivalta.
En oikein keksi muuta sanottavaa. Olen tykännyt jokaisesta luvusta, tätä oli mukava seurata :)
Tästä viimeisestä luvusta ja epilogista en muistaakseni löytänyt virheitä.
Kiitos paljon :D
-
Menin täysin sanattomaksi. Sait minut itkemään, juuri silloin kun ihastukseni ja tämän kaveri päättivät tehdä visiitin meille noin 5 minuuttia ennen saapumistaan. Loistavaa todella, no kuitenkin... Ihanaa. Olenkin aina halunnut tietää kuka ja millainen ihminen tuo Astoria oikein on. Sairaus oli hienosti keksitty, omalla tavallaan todella mahdollinen velho maailmassa ja toi erilaisen, omalla tavallaan todellisen käsityksen masennuksesta ja paineista joita vanhemmat onnistuvat (joskus vahingossakin) tuottamaan.
Tämä ficci oli kuitenkin kaunis muistutus siitä, että Luihuisessa on varmasti ollut monia viisaita naisia (eikä vain Pansyn kaltaisia apinoita, tai ehkä mopseja paremminkin). Ja myös sen, että myös luihuisilla on tunteet, vaikkeivät he niitä aina osaa näyttääkään. Myös Malfoyilla. ;)
Ja lopuksi, kiitos mahtavasta lukukokemuksesta. Parempaa kommenttia en saa aikaiseksi, tämäkin on jo yllättävän hyvä. Annoit minulle mittimisen aihetta.
-
A/N: Jos joku haluaa tietää Charlotten kohtalosta enemmän, sitä löytyy tuosta vastauksesta, jonka olen kirjoittanut Kuurankukalle! :)
Nabi.: Kiitos paljon kommenteistasi, joita olet ahkerasti lähetellyt. Mukavaa, että olet pitänyt tuotoksestani. :)
recidivist: Tuo paritus on epäilyttänyt monia ja ymmärrän sen täysin, sillä Astoria ei ole kovin tuttu hahmo. Hienoa kuitenkin, että päädyit lukemaan tätä ja pitänyt!
Niin ja tosiaan, tämä ficci opetti minulle paljon ja kehitti minua kovin kirjoittajana. Kiitos kommentistasi! :)
Tessuu: Kiitos paljon, että olet jaksanut lukea tämän ficin, kommentoinut siihen usein ja pitänyt tästä. :)
justnu: Joo, kyllähän minä tähän epilogin sitten väsäsin, sillä en ollut valmis jättämään ficciä aivan vielä :D
Joo, tuo Lucius-tapaus oli kyllä omastanikin mielestä sangen huvittava. :D Kiitos oikein paljon kommentoinnistasi!
Eara: Niin, kamalahan se Charlotten itsemurha oli, mutta oli minun pakko lisätä tähän sellaisiakin elementtejä, ettei ficistä tulisi aivan liian onnellinen. Astoria ei tosiaan huomannut tämän tunteita Dracoa kohtaan ja toisaalta ihan hyvä niin. Nyt tyttö on ainakin onnellinen Dracon kanssa. Kiitos paljon kommentoinnistasi ja mukavaa, että pidit!
redapple: Voi kiitos oikein paljon kehuistasi, kirjoittaja on otettu. :) toivottavasti sinulle nyt jäi hyvä kuva tästä parituksesta.
Kuurankukka: Tosiaan, ficci oli aika kliseinen, huomasin sen itsekin ja nyt hieman kaduttaa. Ei se kuitenkaan loppuen lopuksi maailmaani kaada, kunhan en jää historiaan eniten kliseitä käyttävänä kirjoittajana. :D
Tuosta lopusta, minä tosiaan yhdessä vaiheessa harkitsin Astorian surmaamista, mutta sitten tämä olisi jäänyt jotenkin uupumaan, kuten olen jo aikaisemminkin maininnut. Tykkään enemmän tästä lopusta. :)
Epilogin haikeus johtuu varmaankin omasta haikeudesta sitä kirjoittaessa, sillä en ollut uskoa, että se todellakin nyt olisi siinä. Vieläkin on vaikeaa uskoa, että tämä on valmis.
Kirjoitan varmasti vielä lisää Astoria/Draco ficcejä, myös sellaisia, missä heidän lapsensa ovat suuressa osassa, elleivät jopa keskeisimmät henkilöt. En tiedä vielä kuitenkaan milloin, mutta tulossa niitä on :)
Tuosta Charlottesta minun olisi varmaankin pitänyt kertoa enemmän. Uskoakseni kysymyksiä heräsi, sillä aikaa kun Astoria oli sairaalassa. Muillekin selitettiin sama versio, kuin Astoriallekin aluksi, eli että tämä on lähtenyt matkoille. Lopulta totuus tietenkin paljastui muillekin. Itse olen kuvitellut tuon Charlotten kuolintavan hukuttautumiseksi. En tiedä mistä se johtuu, mutta mielestäni rauhallinen astelu järveen auringonlaskun aikaan on jotenkin enemmän hänen tyyppistään, kuin esimerkiksi hirttäytyminen.
Kiitos oikein paljon kommentistasi! :) Ihanaa, että olet pitänyt!
Lozku: Uskomatonta, että olen saanut ihmisiä itkemään tällä. Tosin olen pahoillani, sain sinut itkemään tuossa tilanteessa. :D
Minuakin kiinnostaa Astoria ja loin hänestä jonkinlaisen kuvan mieleeni ja se kehittyi vielä lisää tämän ficin myötä.
Olen itse oikein ylpeä tuosta sairaudesta, sen luonti sujui yli odotusten. Mielestäni olen onnistunut siinä kaikista parhaiten koko ficissä ja on mukavaa, että myös sinä olet ollut tyytyväinen siihen.
Minua ärsyttää suuresti tuo mainitsemasi seikka, että monet olettavat kaikkien luihuistyttöjen/naisten olevan samanlaisia, kuin Pansy, tosin hänestäkin fanit ovat muovanneet erilaisia versioita, mutta minusta hänessä on aina ollut jotain ärsyttävää. Rupesi vähän naurattamaan tuo mainitsemasi mopsijuttu :D
Kommenttisi oli oikein mukavaa luettavaa, kiitos siitä oikein paljon! :)
-
IHANA<3
Tuo loppu oli täydellinen(:
-
ihana loppu!!!! häihin on hyvä lopettaa(ennen kuin jotakin kamalaa taas sattuu)
toi lucius-kohta oli kyllä hauska... :D en keksi mitään sanottavaa toi oli niin mykistävä tuo tarina....!
-
Uskomattoman ihana ficci! Sait minut kyynelehtimään aika reilusti. Oli pakko nojautua reilusti taaksepäin, ettei näppäimistö kastunut. Ja tuo loppu oli aivan ihana.
Taustamusiikit kruunasivat kaiken.
Nuo valot olivat lukijallekin (, ainakin minulle,) todella ahdistavia. Ne vain tuntuivat kovin tutuilta.
Minua häiritsi se, kuinka Drecosta käytettiin nimitystä blondi pariin otteeseen. Se jotenkin tuntui irralliselta ja tähän ficciin kuulumattomalta ja se vähän kuin 'pilasi tunnelman' tai jotakin.
Oli oikein söpöä, että Daphne rakastui Harryyn.
Ja Astorian suhtautuminen Scorpius-nimeen kirvoitti naurut. :>
-
Kiitos kaikille kommenteista!
eFFy: Mukavaa, että olet pitänyt. Olen kiitollinen, että olet jaksanut kommentoida noin ahkerasti. :)
jjanitää^^^: Häät oli tosiaan hyvä kohta lopettaa, tosin musta tuntuu, että ihan noin kamalia tapahtumia, mitä Astoria ja Draco joutui sairauden suhteen kestämään, ei enää tule eteen. Toivottavasti ainakaan. :D Lucius-kohdalle nauroin itsekin. :D Kiitos ahkerasta kommentoinnistasi!
Viisisataakaksi: Ihanaa kuulla, että olet pitänyt tästä ja olen aivan otettu, kerran olen saanut sinut jopa kyynelehtimään.
Valot ovat todella ahdistava ilmiö ja jokaiselle varmasti jollain etäisellä tavalla tutut.
Harmi, että lukemistasi on häirinnyt tuo sana "blondi". Jälkeenpäin kun ajattelen, niin ei se kyllä välttämättä minhinkään vakavimpaan tai romanttisimpaan kohtaukseen sovi, että olet aivan oikeassa.
Daphne ja Harry vain jotenkin tuntuivat luonnolliselta parilta, sillä en halunnut tytölle enää sellaista miestä, kun ficcini Theodore, sitten kun olin kirjoittanut hänestä enemmän, kerkesin kiintyä Daphneen. Hauskaa, että olit pitänyt tuosta nimijupakasta! :D Kiitos oikein paljon kommetistasi!
-
Valoilla oli pituutta (suunnilleen 150 sivua tai ainakin lähemmäs), mutta teksti oli sen verran mukaansa tempaavaa, että sain ficin luettua jossain kolmessa tunnissa. Aikaisemmin en ollut lukenut Astoria Greengrassista muuta kuin joitain lyhyitä one-shotteja, joten Valot toi vaihtelua. Ficci oli pääasiassa vaaleanpunaisinta ja pehmoisinta fluffya, vaikka Astorialla olikin sairas hankaloittamassa elämää. Mystinen sairaus ja nuori neitonen ovat romanttisen kliseyden yhdistelmä number one - varsinkin kun reseptinä on kaiken parantava teinirakkaus. :D Tuosta yhdistelmästä ja parannuskeinosta tulee jossain määrin mieleen Harlekiinit tai joku vastaava hömppäsarja.
Astorian parhaan ystävän itsemurhaa edeltävässä käytöksessä ja alakuloisuudessa oli kunnon teiniangstia. Hän sekoitti mielestäni rakkauden ihastumiseen ja teki yksipuolisesta ihastuksestaan elämänsä tärkeimmän asia, mutta minusta hänellä ei ollut kyllin painavia syitä itsemurhaan. Niin sanonut teinirakkaudet ja -ihastukset ovat tiuhaan vaihtuvia ja ohimeneviä.
Pidin Valoistakin, vaikka se ei vedäkään vertoja Your starille ja Nemolle, sillä ne ovat kiistatta korkeatasoisempia. Siirappisuus ei ole niiden pääteema. Valot on ehdottomasti sellaista luettavaa, mitä luetaan romaanimittaisten HP-ficcihömpän nälkää. :)
Thanks.
-
Lavinia: Wow, olen vaikuttunut, että olet jaksanut kaivaa tämän ficin esiin pölyyntymästä. :D
Olen iloisesti yllättynyt siitä, että pidit tekstin kulusta, sillä itseäni suorastaan kirpaisee lukea tätä, mutta kaipa se johtuu siitä, että omia vanhoja tekstejään yleensäkin saattaa pikkaisen hävetä.
Tämä tosiaan oli aikamoista fluffyä, eikä mitenkään erityisen syvällistä tekstiä, niin ja kliseitä täynnä, mutta kaipa voin antaa sen itselleni anteeksi, sillä onhan kyseessä sentään yksi ensimmäisistä pitkistä ficeistäni.
Teiniangstiapa hyvinkin ja se oli tarkoituskin. Voin paljastaa, että hahmolla on esikuva oikeassa elämässä, juuri tuollainen erittäin herkästi haavoittuva ja huonon itsetunnon omaava tyttönen, joka masentuu helposti pienestäkin asiasta. En olisi itsekään Charlotten paikalla tehnyt itsemurhaa, mutta tämä oli hänen luoteensa puolesta oikeastaan ihan looginenkin ratkaisu.
Yhdyn loppukommenttiisi täysin, ja kiitän palautteesta! :)
-
Hyvä fini mua kiinostaisi että saiko Harry ja Daphe lapsia.
-
Kiitos kommentistasi Cassie Cullen! :) Uskon, että Harry ja Daphne lopulta saivat lapsen, ehkäpä tytön. :)
-
Löysin tämän ficin muistaakseni Lavinian linkittämänä jostakin topicista - en tosin muista enää mistä - ja oli pakko tulla lukemaan, sillä olen pitänyt hirveästi kaikista ficeistä, jotka olen sinulta lukenut. Lisäksi rakastuin heti tähän nimeen - niin tylsä ja tavallinen, mutta silti jotenkin niin omaperäinen ja kiehtova. Vaikeaa selittää, mutta se on täydellinen tähän ficciin(varsinkin näin jälkeenpäin ajatellen).
Sitten täytyy myöntää, että itkin silmät päästäni lukiessani lukuja 18 ja 19, varsinkin kun soitin koko ajan taustalla My Immortalia - se muuten sattuu muutenkin olemaan yksi lempikappaleitani, ihanan herkkä ja niin edelleen. Onnittelen sinua miten hyvin olet osannut kuvailla nuo tunteet, kerrassaan upeaa - minä en en nimittäin yleensä itke kun luen ficcejä. Niin on tapahtunut vain kerrain aiemmin, ja silloinkin vain pari yksinäistä kyyneltä. Tämä fic todella, todella kosketti minua. Rakastan lukea kaikkea riipaisevan surullista, sillä olen itse jokseenkin herkkä ja synkähkö ihminen, ja menettänyt paljon läheisiä. Ja tämä fic oli sellaista tekstiä parhaimmillaan! Itse asiassa - tämä taitaa olla paras koskaan lukemani fic, mistään genrestä.
Lempikohtiani olivat ne, joissa Astoria kertoi valoista, varsinkin lopussa. Jahtaavat valot... en edes keksi sanaa kuvaamaan, kuinka upeaa luettavaa se oli. Yleensä pelätään pimeää, mutta Astoria pelkäsi valoja. Erinomainen idea, pitää myöntää.
Valot muistuttivat pieniä aurinkoja.
Rakastuin <3
Tekisi niin mieli viljellä hymiöitä tähän, mutta eihän näin surullisen ficin jälkeen voi. Kiitos!
-
Shayl, olen _otettu_!
Tämän ficin suhteen täytyy myöntää, että häpesin tätä, koska ajattelin tämän olevan erittäin huonosti kirjoitettu. Itsekin pidän ideasta ja tunnekuvaus on aina ollut lähellä sydäntä, mutta muuten tämä ei ehkä ole parasta minua. Kommenttisi sai minut kuitenkin ihan totaalisen hiljaiseksi enkä oikein tiedä miten kiittää. Tiedän tuon tunteen mikä tulee, kun löytää oikein hyvän ja koskettavan ficin, enkä voi sanoa muuta kuin että olen älyttömän ylpeä itsestäni, kerran olet pitänyt noin paljon.
Kiittäen,
Belsissa
-
Mitäs ihanaa oikein aarrearkun pohjalta löytyikään? Olen aivan myyty. Löysin tämän lomalukemiseksi ja muutama tunti tähän kuluikin tätä päivää. Olen oikein kiitollinen että tällainen on kirjoitettu. Pidän kovasti siitä, että pääsen sukeltamaan luihuisten maailmaan ja heidän oleskeluhuoneeseen ja siellä tapahtuviin asioihin. Olen aina pitänyt siitä ajatuksesta, että Draco ja Astoria ovat menneet rakkaudesta naimisiin, joten pidin tästä kovasti. En ole ehkä lopullisesti pohtinut Astorian luonnetta, mutta se että hän on luihuinen, kertoo jotain ja olet tässä kyllä hyvin löytänyt sellaisen luihuisen Astorian esille, joka ei ole niin vain höynäytettävissä.
Tässä tapahtui paljon ja oli käänteitä. Astoria lentämässä ja kisaamassa huispausjoukkueeseen pääsystä. Mukavaa luettavaa. Ja hienoa, että Astoria teräväkielisenä luihuisena uskaltaa antaa jollekin Jerryn tapaiselle sontiaiselle takaisin. Ja Dracosta löytyi sitä terävää Dracoa, mutta myös se pehmeämpi puoli, joka rakastuneessa Dracossa on ihan taatusti, kuten tässä. Oli oikeastaan hyvin kutkuttavaa, että Draco rakastui ensin, eikä Astoria lämmennyt heti koko asialle.
Ehkä ihan pikkasen häiritsi tuo Harryn mukanaolo niin tiiviisti näissä Astoriaa koskettavissa tapahtumissa, mutta se olkoon sivuseikka. Harryttomat ficit kun ovat tervetulleita. Muillekin sattuu ja tapahtuu Tylypahkassa ja onneksi tässä oli eri henkilöiden näkökulmia mitä aika usein on. Astoria on ainoa tyttö (nainen) jonka hyväksyn Dracolle ja siksi olen täällä sulanut nojatuolilleni monista suloisista kohdista. Tuossa lopussa mietin hymyillen, että Draco muuttaa siihen Astorian vaaleanpunaiseen taloon. Itse ole ajatellut mielessäni, että Astoria pitää enemmän lilan sävyisistä väreistä, eikä niinkään vaaleanpunaisesta, mutta ihana yksityiskohta tuo talo ja se värikin tässä.
Mitäs vielä?
Sait mun itkeä tirauttamaan tuossa Charlotten jäähyväiskirjeen kohdalla. Harva ficci onnistuu näin koskettamaan.
Kaikenkaikkiaan oli mukavaa lukea nimenomaan Astorian näkökulmasta. Ja hienoa, että hänellä on siskoonsa hyvät ja lämpimät välit. Daphne kuvataan usein hyvin jääkylmäksi ihmiseksi, mutta ei tässä. Kiitos että olet tämän aikoinaan kirjoittanut. Oli todella mukavaa pureutua valmiiseen jatkikseen ja uppoutua siihen ja elää taas hetki Tylypahkan tapahtumia.