Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Phodos - 27.02.2009 23:11:44
-
title: Headphones
author: Phodos
genre: Angst, Fluffy, Romance
pairings: Jasper x Zoe
rating: k-11
beta: -
summary:
a/n: Mun eka stoori jonka laitan nettiin, toivottavasti saan ees joitain kommentteja ja lukijoita. Osien määrää en osaa sanoa, katotaan sitten. Enjoy !
Makasin sängyllä kyljelläni. Seinäkello tikitti taustalla tasaiseen tahtiin television pauhatessa hiljaa olohuoneesta, jonka ääni kantautui mun huoneeseeni välillä naurahduksen saattelemana. Nauru. Sitä ei ole vähään aikaan mun suustani kuulunut. Nauruhan kasvattaa ikää. Musta tuntuu, että en edes haluaisi että minun ikäni enää tästä kasvaisi. Haluaisin vain lähteä täältä. Mutta niin, syitä, jonka vuoksi jäisin? Perhe? Ystävät? Ehei. Mitään niistä mulla ei ole. Ei ainakaan aitoja, ei mun mielestä. Ne ei tiedä mun elämästä mitään, vaikka niin ne luulee. “Mikä sulla on?“ ja “Zoe kulta, kerro mikä sua vaivaa“ Siinä maatessani, kyynelten vieriessä helminauhana poskiani pitkin, mieleeni avautuivat viimeisien päivien, viikkojen tapahtumat, vaikka en haluaisi muistaa, ei, en. Ne pyörivät kuin elokuvana, saivat minut painumaan kippuralle, sai tuntumaan, että sydämeni repeäisi liitoksistaan, haluan kuolla, haluan unohtaa, mutta en pysty siihen, en pysty hallitsemaan mieltäni, joudun näkemään kaiken aina uudestaan ja uudestaan...
2 kk sitten.
Heitin koululaukun olalleni, ja pujottelin ihmismassan ohi koulumme käytävälle. Lysäytin painavan laukun maahan pukiessani mustaa nahkatakkia ylleni. Vilkaisin olkani yli, hyvä. Vain tyhmä blondi, Amanda ja hänen yhtä tyhmät kikattelevat ystävänsä, outo ja harmaa Joe, joka laahusti tyhjä katse silmissään ja luokan ylimielisin poika, Zac uskollisineen jengeineen, joiden puoleen Amanda ja hänen ystävänsä koko ajan vilkuilivat.
Tungin juuri kenkiäni jalkaan, kunnes tunsin olalleni laskeutuvan käden. Käännähdin tämän puoleen, ja mieleni mustui nähdessäni hänen kasvonsa. Opettajamme, Susan Brownin tuimat kasvot olivat suoraan mun edessäni katsoen silmiini.
“Zoe, meidän täytyy jutella. Minun huoneeseeni, heti“, hän sanoi, ja jo kopsuttelikin kiiltävillä korkokengillään huonettaan kohti.
“Mitä? Et tee tätä nyt! Mulla on kiire!“ kiljuin hänen peräänsä Amandan ja hänen kavereidensa katsoessa kiinnostuneina, ja jopa Joe kohotti pääkallomaisia kasvojaan mua kohti.
Mulla oli kaksi vaihtoehtoa. 1. Juosta pakoon, tietäen, että huomenna olisin vielä pahemmassa pulassa. Eli ei.
2. Mennä Brownin huoneeseen kestämään sitä iänikuista soopausta. Huokasin kirotessani hiljaa kumpaakin vaihtoehtoa vilkaisten ovea joka oli jätetty merkitsevästi auki, ja totesin mielessäni, että mun oli pakko mennä sinne. Lähdin laahustamaan ovea kohti, ja läimäytin sen tullessa perässäni kiinni.
“Istu, ole hyvä“, Kuului ystävällinen kehotus hänen suustaan.
Vetäisin tuolin alleni, ja rämähdin siihen tunkien käteni taskuihin ja luoden katseeni maahan.
“Ottaisitko sen soittimen pois korviltasi? Minulla on sinulle tärkeää asiaa.“ Riuhtaisin iPodini kuulokkeet korviltani, ja tungin sen laukkuuni.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kunnes hän aloitti puhumisen hiukan hermostuneeseen sävyyn.
“Zoe, olen huolissani sinusta. Lintsaat, et syö nykyään mitään, olet aina vaan hiljaisempi, arvosanasi tipahtavat. Mitä sinulle on tapahtunut? Ennen olit niin reipas ja iloinen tyttö“, hän sanoi kulmat kurtussa.
“Mulla on kaikki ihan okei. Ei tarvitse huolehtia, mä en oo mikää 5-vuotias. Sitä paitsi, mitä se sulle kuuluu? Tai kenellekään muulle?“
“Haluaisin vain tietää mistä kiikastaa. Onko kotona sattunut jotain? Kavereiden kanssa? Zoe, olen pahoillani, mutta minun pitää pian ilmoittaa vanhemmillesi, jos tämä meno jatkuu“, hän sanoi surullisen kuuloisena.
“Mähän sanoin että kaikki on okei!“, huusin kovempaa mitä oli tarkoitukseni, ja mä pystyin tuntemaan kuinka kiukku nousi mun sisälläni yhä vaan kovempana ja kovempana.
“Muista Zoe, että voit aina tulla puhumaan minulle jos sinulla on huolia.“
“Joojoo, ihan sama“, tiuskaisin ja heitin laukun olalleni pinkoen ulos huoneesta. Juoksin portaat alas, läpi liikuntasalin, ja juoksin niin kovaa kuin pystyin, enkä edes tajunnut minne juoksin, ja huomasinkin yllättäen olevani kaupungin keskustassa, ja panin myös merkille, että ulkona oli jo vähän hämärää. Haukoin henkeäni ja istuin lähimmälle penkille huohottaen yhä.
Kelasin vieläkin opettajan sanoja mielessäni “Mitä sinulle on tapahtunut?“ Sitä en itsekkään tiedä. Mua ei vaan enää kiinnosta, ei mikään.
Kaivoin kassistani iPodini, ja tungin sen kuulokkeet korville katsellessani kaupungin valoja ja ihmisiä. Onnellisia ihmisiä.
“Aika kovalla noi sun kuulokkeet“, kuului vierestäni huvittunut ääni.
// eka osa vähän lyhkänen, tulevat pitenemään.
-
Aw, tykkäsin tästä. :3 Katrii, soot hyvä kirjottaa, vaikket sitä uskokkaa. :3
Itteasiassa ainoo hettitarina, mistä mä tykkään. :---------)
Haluisin jostain syystä kuulla tuosta Joesta lisää 8o en tie miks ees tykkäsin siitä niin paljon, ko se on varmaakii tarkotettu vaan tollatteeks ohimeneväks sivuhahmoks. ja jopa Joe kohotti pääkallomaisia kasvojaan mua kohti ja outo ja harmaa Joe, joka laahusti tyhjä katse silmissään, en tie oonko ainoo jolle toi kuulosti mielenkiintoselle, mut voisit mainita sen myöhemminkii. *kilttii*
Paitti huomasin tuon yhen jutun mitä en aikasemmin huomannu:
Mitään niistä minulla ei ole. Ei ainakaan aitoja, ei mun mielestä.
Tuossa vaihtuu kirjakielestä puhekieleen. Kannattaa kirjottaa aina vaan jommallakummalla.
Mä en jaksa oottaa sitä seuraavaa lukua.
*nostaa kyltin missä lukee isolla jatkoa*
-
aww, kiitos sun kommentista. piristääpiristää. joo, korjasinkin ton kirjotusvirheen tuolla, phiuuw.
-
Mä tykkäsin :) Kirjottaisin pidemmän kommentin, mutta faija on tossa vieressä, eli.
Jatkoa!
-
kiitos sullekkin ! joo, olen nyt äidin luona, ja isän luona netti toimii todella huonosti ja tarina on sillä koneella, yritän saada sen mahd. nopeasti tänne finiin. kiitos vielä !
-
Otsikko herätti mielenkiinnon :D Ja hyvähän tuo oli, tykkäsin, vähän lyhyt mun makuun, mutta eipä paljoa haitannut. Kirjoitusvirheitä en ainakaan minä bongannut ja teksti oli sujuvaa. Ehkä hiieman lisää kuvailua olisin kaivannut, mutta toi oli kyllä ihan loistava kuvailu tosta öö... Joesta, harmaa ihminen ;D Ja muutenkin henkilöt oli mielenkiintoisia ja tykkäsin nimivalinnoista ;) Mielenkiinnolla oottelen jatkoa<3
-
puhvo, kiitos, ja jatkossa tulee pidempiä osia !
Säpsähdin hypähtäen miltei ilmaan riuhtaisten samalla kuulokkeet pois korviltani, ja käännyin äänen suuntaan. Mun piti melkein läpsäyttää käsi suulleni kun näin hänen kasvonsa. Hän oli poika, ehkä suurin piirtein mun ikäiseni, eli 14-16, pitkä ja… kaunis. Hänellä oli kapeat kasvot, vaalea iho ja vihreät loistavat silmät. Hänen leukansa oli hienopiirteinen ja vahva, ja nenänsä suora. Voi luoja mikä ilmestys. Hänen silmänsä siristyivät hiukan hymyillessään mulle. Se pörrötti tummanruskeaa, tuulen tuivertamaa tukkaansa mittaillessaan katseellan mua. Käänsin katseeni muualle tajutessani että tuijotin häntä suurin piirtein suu auki, mutta mun oli pakko kääntää taas katseeni hänen puoleensa ja sain vastattua sönköttäen “Joo.“ Tunsin saman tien oloni todella typäräksi ja punastuin paloautonpunaiseksi. Toivoin todella ettei hän nähnyt sitä iltahämärässä.
Poika tutkaili mua, päästä varpaisiin. Mä katselin edelleen hänen kauniita kasvojaan hänen äkkiä nostettuaan katseensa taas silmiini.
Äskeinen hurmaava hymy palasi hänen kasvoilleen paljastaen valkoiset, suorat hampaat. Hän ojensi kätensä ja sanoi “Moi, mä oon Jasper.“
Hänen kätensä ote tuntui hyvin miellyttävältä, kuin mun käteäni varta vasten tehdylle. Mun ei olisi tehnyt mieli päästää irti, mutta tein sen ja sanoin itsekkin hymyillen “Oon Zoe. Asutko sä täällä? En oo nähnyt sua ikinä kylillä tai missään.“
“Asun joo, tosin me muutettiin vasta äsken.“
Kuin huomaamatta, me nousimme penkiltä ja lähdimme kävelemään yhdessä lähintä pikaruokalaa kohti. Mielessäni risteili kysymyksiä, ja pieni ääni huusi päässäni “Zoe! Mitä sä teet? Menet vieraan ihmisen matkaan, hei haloo!“ Niin, mutta unohdin totaalisesti tämän yksinäisen pikku äänen ja vajosin yhä syvemmin tähän salaperäisen ihanaan Jasperin maailmaan. Tilasimme cokikset mukaan, ja tarvoimme hiukan kylmissämme eteenpäin koko ajan jutellen. Huomasin, että hän tärisi hiukan, ja mun teki niin paljon mieli kietoa käteni sen ympärille lämmittäkseni ja sanoakseni jotain sydäntäkin lämmittävää, mutta hillitsin vaivoin meinaukseni. Kerroimme itsestämme, perheestämme ja mistä pidämme, ja mistä emme. Mietin, että mikä ihme mut sai lähtemään sen mukaan. Tiedän, että se on tyhmää, mutta en voi itselleni mitään. Hänen äänensä oli kuin musiikkia korvilleni, sen sointu sai mut muihin maailmoihin, sai mut tuntemaan jotain uutta ja ihmeellistä. Olisin voinut kuunnella hänen ääntään ja katsella hänen kasvojaan vaikka koko yön, mutta kännykkäni hälvensi tämän ihmeellisen sumun ympäriltäni saadessani yllättäen hysteerisen soiton äidiltä. Kerroin olevani ihan kunnossa, ja että olen jo tulossa kotiin “ihan kohta”. Kun tungin puhelintani takaisin taskuun pahoittelin, että mun pitää jo nyt lähteä ja mä todellakin tarkoitin sitä. Mun jalat tuntuivat sulalle vahalle hänen hymynsä nähdessäni ja kauhistuin itsekkin kelloa, joka näytti jo puolta yhtätoista.
“Joo, munkin varmaan pitäis mennä“, Jasper totesi tähyillessään pimeyteen. Taas jollain ihmeellisellä keinolla hän käänsi katseensa salamannopeasti muhun, niin kuin aiemminkin. Hänen silmänsä välähtivät valoissa niin että ne näyttivät hätkähdyttäviltä illan hämärässä. Katsoimme sekuntin toisiamme suoraan silmiin, ja se sekunti, se helvetin sekunti tuntui tunnilta. Mun niin teki mieli kumartua eteenpäin, maistaa mille Jasperin huulet maistuvat, tuntea ne omillani…
Hetken uskoinkin, että niin voisikin käydä, mutta innostukseni katkesi kuin seinään hänen kääntäessään katseensa ja astuessaan askeleen taaksepäin. Pettymys lankesi ylleni, vaikka tiesinkin, että omat tyhmät kuvitelmani eivät toteutuisi. Kyyneleet kumminkin kihosivat silmiini, ja käänsin äkkiä katseeni maahan.
“Olis kiva tavata vielä, tässä on mun numero.“ Jasper oli taas hätkähdyttävän nopeasti mun vieressäni ojentaen pikkuista lappua. Otin sen tärisevin käsin ja mutisin jotain epämääräistä vastaukseksi.
Hänen ilmeensä oli hetken hämmentynyt, mutta hän sai järjestettyä kasvoilleen välinpitämättömän näköisen maskin.
“Tai siis, jos sua ei kiinnosta, ei sitten“, hän sanoi olkiaan kohauttaen ja kääntyi lähteäkseen.
“Ei!“ huusin, ja hän kääntyi taas hämillisen näköisenä suuntaani. “Tai siis, haluan mä sua nähdä! Mä soitan sulle!“ mokelsin ja punastuin taas tulipunaiseksi.
Hänen kasvoilleen palasi se hämmästyttävä hymy, ja hän heilautti vielä kättään kadotessaan pimeyteen. Mä jäin seisomaan lappu kädessäni tielle, miettin ja kelaten, miten se on mahdollista. Miten on mahdollista, että mä, saan tutustua tuollaiseen tapaukseen. Hymy levisi huulilleni ja miltei lensin kotiin innostuksen vallassa. Kasvojani vasten pieksevä kylmä tuuli ei tuntunut tämän ihmeellisen olotilan kanssa miltään. Mielestäni haihtuivat pieni stressi huomisesta koulupäivästä ja elämästä. Ennen kuin huomasinkaan, olinkin jo kotiovella, sitten olohuoneessa kuuntelemassa äidin ja isän saarnaa kellonajoista. Heidän äänensä oli kuin taustakohinaa, näin vain hänet ja kuulin vain hänen äänensä korvissani, hänen kuvansa mielessäni, Jasperin. Jätin vanhukset napisemaan keskenään nykyajan nuorista ja liitelin yläkertaan hymy edelleen huulillani. Miten olo voikaan tulla tällaiseksi yhdestä pikku illasta, jolloin ei tapahtunut edes mitään?
Astelin kylpyhuoneeseen ja riisuuduin. Vedin suihkuverhon syrjään, ja napsautin suihkun päälle. Annoin kuuman veden valua vartaloani pitkin, ja pitkään annoinkin. Pesin itseni ja hiukseni hitaasti, ja vetäydyin lopulta ulos suihkusta. Olin juuri kietomassa pyyhettä ympärilleni, mutta valautinkin sen lattialle ja jäin katselemaan peilistä alastonta vartaloani. Mä mietin, mä katselin, ja mä tajusin tosiasiat. Mitä olinkaan ajatellut kun olin ollut niin iloinen Jasperista? Miten mä pystyinkään edes kuvittelemaan meidät yhdessä? Se kaunis oli kuin joutsen, ja mä ruma ankanpoikanen. Mutta kyllähän rumasta ankanpoikasestakin kasvoi vielä kaunis, voisimme olla kauniita yhdessä. Ei ei, ne ajatukset mun täytyy torjua, ja miettiä realistisesti. Miks mun olo oli tuntunut Jasperin vierellä rauhallisemmalta, turvallisemmalta? Katselin epätoivoisena paksuja reisiäni ja käsivarsiani, piikkisuoria mustia hiuksia ja vaaleaa ihoa. Vajosin hiljaa lattialle ja ratkesin nyyhkytykseen. Siinä mä nyyhkytin, ja kuulin kun isä ja äitikin menivät jo nukkumaan, he eivät huomanneet mitään. Eivätpä tietenkään. Kello oli varmasti jo paljon, mutta siinä mä istuin, kippurassa vessan lattialla, kelaamassa. Mistä mä voin tietää, Jasperillahan voi olla jo tyttöystävä? Ja miks ihmeessä se kiinnostuis sellaisesta tyypistä kuin mä? Tylsästä, arkipäiväisestä ihmisestä. Viimeiseksi kohotin oikeaa kättäni, jonka toista puolta verhosivat viiltelyjäljet, tuskan jäljet. Mun teki niin taas mieli nousta ja mennä keittiöön, kestää se mitä mä ansaitsen, antaa veren valua… Senkin ajatuksen sain vaivoin torjuttua, ja haparoivin jaloin nousin ylös ja kiedoin pyyhkeen tiukasti ympärilleni, kuin tuudittaisin itseäni, heiluin puolelta toiselle, ja valahdin taas lattialle. Mua itketti, mutta kyyneleitä ei vaan tullut, vaikka äsken niitä oli vuotanut kuin vettä koskessa. Miten, miten ihmeessä, yksi tuntematon poika, voi saada mut tälläiseksi? Mielialani heitti volttia mielipuolisesti, tuntui kuin pääni voisi haljeta. Tiedän vastauksen, olen ihastunut. Ei, ihastunut en ole, se on aivan liian laimea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Olen rakastunut. Kyllä, olen rakastunut, käsittämättömän paljon olenkin. Muutamassa tunnissa. Kyllä, uskomatonta. Ja niin vitun rasittavaa, mielipuolista. Rakkaus on niin helvetin vahva sana, mutta musta tuntuu, että tarkoitan sitä ihan tosissani ensimmäistä kertaa mun tylsässä elämässäni, todellakin tarkoitan. Jasper tuntui sille puuttuvalle palalle, toiselle puolikkaalle, jota mä en ole elämääni löytänyt. Kiedoin pyyhkeen vielä entistä tiukemmin ympärilleni, ja raotin hiljaa ovea. Oven saranat nirskahtivat hiljaa ja kirosin meidän vanhaa rapistunutta taloamme mielessäni. Vessasta tulviva valo valaisi hiukan käytävää, ja hipsin oman huoneeni ovelle hiljaa. Painoin otsani oveeni ja nojauduin sitä vasten. Henkäisin kuuluvasti ennen kuin astuin huoneeseeni. "Kaikki kääntyy hyväksi" vakuuttelin itselleni ja astuin öisen huoneeni pimeyteen.
--------------
juoni eteni aika nopeaan, mutta toivottavasti tykkäätte.
-
Jei jatkoa :D Juoni eteni tosiaan aika nopeeta, niinkun sanoitkin, ja kuvailua ois voinu olla ehkä himpun verran enemmän. Mutta tykkäsin miten toi Jasperiin tutustuminen oli tehty se eteni tosi kivasti ja jotenkin tosi luontevasti<3 Kirjotusvirheitä en ainakaan huomannu ja oli kivan pituinen :) Noi oli hyvin kans kirjotettu toi angstikohtaus, tosi tossa alkuvaiheessa se eteni hitusen nopsaa, mutta ei suuresti haitannu. Hyvä oli, tykkäsin kyllä kovasti<3
-
voi kiitos puhvo! se on oikeesti kiva että joku jaksaa kommentoida, jatkoa tulee niin pian kun mahdollista ! lupaan, että kuvailua tulee jatkossa enemmän.
-
Naeeww, en muistanu kommentoida aikasemmin. No nytten tulee jtn randomitekstiä ennenko lähen kouluuuun. :----)
Tykkäsin. Ja rakastuin Jasperiin, niiko tijät jo. Miksei sellasii oo oikeesti. ><
Ja olis nyt vaan suudellu Zoeta. Zoe on muute aika mielenkiintonen nimi, tällein by the way, en oo kuullu sitä paljooka muualla. :------)
Painoin otsani oveeni ja nojauduin sitä vasten. Henkäisin kuuluvasti ennen kuin astuin huoneeseeni. "Kaikki kääntyy hyväksi" vakuuttelin itselleni ja astuin öisen huoneeni pimeyteen.
Okei nyt ko luen tota nii tajusin, et siinä sanotaan kaks kertaa et se astu huoneeseensa. Vai onks toi siitä, et se henkäsee 'kaikki kääntyy hyväksi' ennenko toi eka astuminen tapahtuu? :----o
Mutta jooo ! Katri, jatkoo! :3
-
Aika kaunis tarina 8)
Tykkäsin paljon, vaikka jäinkin kaipaamaan tosiaan enemmän sitä kuvailua. Jasper kuulosti aivan mahtavalta tapaukselta ja Zoekin on mielenkiintoinen, ehkä hieman perinteinen nuori, (no sellainen surullinen ja sitten iloinen, kun tapaa tuollaisen pojan ja noh, joo...) mutta tämä tarina sai todellakin mielenkiintoni nostamaan päätään.
Olen tottunut lukemaan pitkiä lukuja ja hyvä, että jatkossa saadaan pidempiä lukuja. Silloin tähän tarinaan pääsee syventymään kunnolla ja toivotaan, että silloin olisi sitä kuvailuakin enemmän...? :]] Sain tästä tarinasta nopeasti kiinni ja kyllä nämä lyhyemmätkin luvut ruokkii nälkääni.
Kiitoksia
death
-
kiitos kamalasti teille. tänään alan kirjoittamaan kolmatta osaa, ja osat saattaa tosiaan tulla aika hitaasti tämän meidän tosi hitaan nettiyhteyden takia. mutta kyllä te ne saatte !
// sainkin tänään kolmannen osan aikaiseksi, ja se onkin vähän pidempi. toivottavasti kelpaa! kommentit ovat tietenkin edelleen mukavia. tässä osassa ei kauheasti vielä mitään tapahdu, mutta jatkossa kyllä. :------------)
-----
Potkiskelin samalla sotkuisen huoneeni lattialla lojuvia tavaroita syrjään hiipiessäni ikkunani luo jäädessäni katselemaan katua.
Kadulla liikkui pari juopunutta vanhempaa miestä viinapullot kourassaan. Kuu loisti pilvien lomasta luoden tielle aavemaista hehkua.
Juuri tällaista olen joutunut koko elämäni kestämään.
Aina me ollaan asuttu “huonommalla” alueella.
Totta kai ollaan.
Kiskaisin turhankin rivakasti verhot kiinni niin, että toinen niistä valahti kirskahtaen lattialle. Näin pienikin epäonnistuminen sai olon tuntumaan sille, että tekisi repiä hiukset päästä.
“Helvetti…”, kirosin ääneen kun yritin epätoivoisesti saada verhoa takaisin paikoilleen. Se lipesi yhä uudelleen ja uudelleen sormistani ja putosi lattialle.
Mä luovutin. Luovutin kuten tänään. Luovutin kuten seiskaluokalla, kun mua kiusattiin heittelemällä kiviä mun niskaan, luovutin, kuten joskus pentuna, kun en osannut piirtää mielestäni onnistunutta hevosta.
Mä oon luovuttaja. Luuseri.
Valahdin lattialle kuin se verho mun tärisevistä käsistäni. En antanut itseni itkeä, vaikka se auttaisikin.
Tai niin ainakin väitetään. Vitut se mitään auttaa. Mä kyllä tajusin itsekkin, että kuulostin todella säälittävälle. Idiootille.
Nostin polveni kippuraan ja kiedoin käteni niiden ympärille alkaen keinua sivulta toiselle. Lausuin kuiskaamalla itselleni ääneen yhtä ja samaa lausetta : “Sä pääset siitä yli, sä pääset siitä yli” vaikka kuinka kauan. Mutta miks mä hoin tuota yhtä lausetta itselleni? Ja mistä mun pitäisi päästä yli? Pojasta, jonka olen tavannut vain kerran, ja josta tiesin sataprosenttisen varmasti ettei mulla ja sillä tulisi koskaan olemaan minkäänlaista juttua. Asia kuulosti omissakin korvissani niin teinimäiselle ja tyhmälle, että tunsin punan leviävän hitaasti poskilleni, tässä yksinäisessä, pimeässä huoneessa. Toisen verhon välistä kadulla loistava katulamppu toi vain vähän valoa huoneeseen.
Silmiäni kirveli, ehkä itkukin, mutta myös väsymys. Fyysinen, että henkinen. Olen elämäni aikana kuullut paljonkin sellaista lässytystä, että henkinenkin kipu sattuu fyysisesti. Enhän mä siihen silloin siihen uskonut. Nyt uskoin.
Tällaisena hetkenä muistot jotenkin palasivat mieleen. Mua sattui muukin kuin tämä Jasper-episodi. Tällaisina hetkinä, kaikki asiat tuntuvat palaavan taas pintaan. Kuin haavat revittäisiin auki, ja heitettäisiin vielä suolaa päälle. Mua puistatti.
Ja niin se alkoi. Mä näin kirkkaana, kuinka mut hakattiin ensimmäisen kerran. Se ei jäänyt viimeiseksi kerraksi.
“Kato Jake, kato miten vitun ruma toi on!” Zac virnisteli ilkeästi. Mua pelotti.
Mä arvasin mitä ne aikoivat. Olen nähnyt, mitä ne tekee.
Yritin hivuttautua kauemmas Zacista ja hänen jengistään, mutta yksi kahmaisikin mun käsivarresta kiinni ja retuutti mua ilmassa. En pystynyt sanomaan sanaakaan. Olin kauhuissani. Zac nauroi kasvoillaan ilme, jossa velloi iva ja viha hurjasti ristiriidassa Jaken tullessa hänen rinnalleen ja virnistäessään samaan tyyliin kuin Zac aiemmin.
“Niin, ehkä meidän pitäisi…luoda sille vähän uutta ilmettä!” Jake sanoi edelleen se typerä virne naamallaan. En voinut itselleni mitään. Sylkäisin sen päälle, ja viimeinen asia mitä muistan, oli Zacin inhoava katse. Sitten kaikki pimeni.
Heräsin päässäni jomottavaan kipuun. Raotin toista silmäluomeani kivuliaasti. Valo pisteli silmiä. Nousin istumaan hitaasti ja vilkaisin peilikuvaani jonkun loksan kiiltävästä ovesta.
Näin edessäni kasvot, joidein huulten välistä valui verinoro. Silmien ympärillä oli tummat ympyrät. Kasvoni olivat kauttaaltaan veressä ja mustelmilla. Kylkeni oli miltei yhtä kipeä kuin pääni. Pienikin kosketus sai mut säpsähtämään, niin se sattui. Hilasin itseni ylös ja raahauduin nilkuttaen tyttöjen vessaan. Tänä päivänä en tunneille palaisi.
Siitä hetkestä, päivästä alkaen mä erakoiduin totaalisesti muista ihmisistä.
Koulussa välitunnit seisoin yksin nurkassa ehkä kirjaa lukien, tai musiikkia kuunnellen.
Tunnit mä istuin yksin, ja tein tehtävätkin yksin. Mä olin kokonaan yksin.
Siitä päivästä alkaen mun hakkaamisesta alkoi tulla jokaviikkoinen tapahtuma. Tällaista mulla on vieläkin. Itse asiassa, kukaan ei pitänyt musta silloinkaan, kun muutimme tänne. Olin uusi, outo lintu koulussamme. Kaipa mulla ei ole koskaan ollut täällä oikeasti ketään. En ole ihan varma, olinko tästä järjestelystä onnellinen vai enkö. En ole varma nytkään.
Pudistin rajusti päätäni, kuin unohtaakseni muistot jotka satuttivat edelleen.
Vilkaisin seinäkelloa, se näytti puoli neljää. Nousin haparoivin jaloin huoneeni lattialta, ja raahustin sänkyni luokse.
Tuntui kuin mut olisi hakattu juuri puoli tuntia sitten. Muhun sattui.
Enhän mä saanut unta. Mä kelailin edelleen mun menneisyyttä.
Enää mä en edes osannut pelätä sitä että mut hakataan. Aina, kun Zac ja sen jengi lähestyy mua, niin tiedän mitä odottaa. Enkä mä enää tunne mitään. Mua ei vaan enää kiinnosta. Mua ei kiinnosta, miten mulla menee. Eikä kiinnosta enää mun vanhempianikaan.
Ensimmäisen kerran, kun tulin koulusta kotiin ruhjottuna, äiti sai kohtauksen. Se itki hysteerisesti ja vaati tietää että mikä mulla on ja että mikä muhun on sattunut. Mä olin hiljaa. En kertonut sille mitään.
Isä katsoi mua järkyttyneenä ja veti hiljaa mut syliinsä. Nykyään äiti vaan puhdistaa mun haavat ja ei edes katso mua silmiin. Ei kysy mikä mua vaivaa. Ei kysy, että onko mulla kaikki kunnossa. Ei sen kai tarvitsekkaan. Kai sen näkee jo kysymättäkin. Tai jotain.
Lopulta mä vaivuin levottomaan uneen. Näin unta Jasperista.
Unessa mä kävelin tuntemattomalla pimeällä kadulla eteenpäin hyvin hitaasti, turhauttavan hitaasti. Edessäni en nähnyt muuta kuin pimeyttä, ja loittonevan selän. Yritin juosta sen perään, mutta askeleeni tuntuivat lyijynraskaille. Hahmo kääntyi muhun kohti ja hymyili ilkikurisesti. Tunnistin sen heti Jasperiksi. Yritin huutaa hänelle, mutta kurkustani ei lähtenyt ääntäkään. Huusin huutamistani, niin kauan että kyyneleet kohosivat taas silmiini. Silloin lopetin ja vajosin kadulle polvilleni. Hahmo lähestyi mua kohti ja olikin kohta jo edessäni. Kohotin katseeni sitä kohti, ja se katsoi mua tällä kertaa raivon vallassa. En ymmärtänyt miksi, ja yritin taas huutaa, mutta hän muuttui siitä vaan raivostuneemmaksi. Jasper nosti mut yllättäen voimakkaasti ylös, ja heitti mut pimeyteen mun kirkuessani Jasperin nimeä : “Jasper, auta mua! Jasper, Jasper…” Niin pimeys nielaisi mut.
Ponnahdin ylös huohottaen kiivaasti. Tarrasin sängyn reunasta kiinni yrittäen saada hengitykseni tasaantumaan. Vilkaisin yöpöydälläni hiljalleen tikittävää herätyskelloani. Se näytti puoli kuutta. Voihkaisin ääneen : Olin nukkunut kaksi tuntia. Mahtavaa. Tuleepas olemaan hilpeä koulupäivä. Samassa eilisilta palautui mieleeni ja sydäntäni survaisi suru. En aikonut miettiä sitä nyt. Muistaakseni päätin jotain sellaista illalla. Mutta monia asioita jäi silti päättämättä. Esimerkiksi se, että soittaisinko Jasperin antamaan numeroon vai enkö. Lappu oli edelleen farkkujeni taskussa.
Nousin vaivalloisesti sängystä ja horjahdin päästessäni ylös sängystä. Otin nopeasti seinästä tukea. Mun oli pakko hymähtää itsekseni kömpelyydelleni, kiitos isän. Siltähän mä olen sen perinyt.
Mielessäni käväisi vaihtoehto, että en menisikään ollenkaan kouluun, mutta niin säälittäväksi en alkaisi. Isä ja äiti olivat lähteneet jo töihin. Se on hyvä juttu. Toisaalta on itse asiassa ihan hyvä että heräsin näin aikaisin, ompahan aikaa valmistautua kouluun. Olen nimittäin todella, todella hidas aamutoimissani. Se ominaisuus on taas peritty äidiltä.
Ensimmäiseksi päätin raahautua kylpyhuoneeseen.
Peilin edessä mä oikeasti järkytyin. Näytin kamalalle.
Hiukseni olivat takussa ja ne muistuttivat lähinnä harakanpesää. Silmieni alla kulkivat tummansiniset juovat, ja ihoni oli kalpea kuin vampyyrilla. Semmoiselle mä vähän muistutinkin. Hihitin ajatusta ääneen. Paitsi tarujen mukaan ne on paljon kauniimpia. En ollut mikään kaunis ilmestys.
Kuten arvelinkin, aamutoimissani meni kauan. Kello oli jo 7:20 kun saavuin alakertaan syömään jotain. Nälkäkään mulla ei nykyään ollut. Pakko sanoa että olen laihtunut. Päätin silti ottaa bussiin mukaan myslipatukan. Kaappasin sen laukkuuni ja juoksin ulos tihkusateeseen kohti bussipysäkkiä.
Jasperin PoV.
“Miten mun vaatevarasto on näin helvetin pieni?” ihmettelin siskolleni Lucylle. Hän nauroi kevyesti ja tuli viereeni katsellen tarkasti arvioiden olematonta vaatevarastoani.
“Sulle pitää tosiaan hankkia uusia vaatteitä, nämä samat kuteet on olleet sulla ties kuinka kauan!” Lucy totesi totisena. Mun oli pakko nauraa, niin huvittava näky se oli. Se katsoi mua muka loukkaantuneena, mutta Lucykin purskahti lopulta nauruun mun kanssani. Otin ensimmäiset vastaan tulevat rääsyt käteeni ja päätin laittaa ne päälleni. Lucy seisoi edelleen vierelläni katsellen vaatekaappiini.
“Saisinko yksityisyyttä, kiitos?” kysyin Lucylta.
“Ai, joo. Siis joo! Mä meenkin tästä itkekin pukemaan päälle”, Lucy sanoi ja liiteli pois huoneesta. Jäin pudistelemaan päätäni muotifriikki-siskolleni. Pukeuduin nopeasti. En mä olisi mun pukeutumistani varmaan niin paljon muuten miettinyt, mutta tänäänhän olisi mun ensimmäinen päiväni uudessa koulussani. Mahassani muljahti.
Mitä helvettiä, jännittikö mua? Mun teki mieli läppäistä itseäni poskelle ja huutaa “Ryhdistäydy!” mutta en mä voinut.
Mä olen ollut ihan usvassa eilisillan jälkeen. Ikävä kyllä mun tarkkanäköinen siskonikin huomasi myös sen, ja piti mulle kauhean tentin. Mä vaikenin, ja pakenin huoneeseeni käyttämällä nukkumaan menemistä syyksi. Mutta mä valvoin miltei koko yön miettimällä sitä tyttöä. Zoe. Me tavattiin eilen ihan sattumalta, ja niin me vaan…ajauduttiin juttelemaan. Mä huomasin kaipaavani sen seuraan. Sen seurassa oli niin helppo olla.
Huomasin kauhukseni, että kello oli tosi paljon. Mulla oli enää 10 minuuttia aikaa kävellä kouluun. Sieppasin laukkuni, ja astuin sateiselle kadulle. Sisälläni sykki pieni toivon kipinä : Ehkä Zoe ja mä olisimmekin samassa koulussa? Sehän asui tässä lähellä? Lähdin kävelemään koululle päin hymy huulillani ja toivo rinnassani.
-
Hienosti kuvailtu kaikki! Mahtavaa oikeasti. Heti tuossa alussakin tuo miten Zoe turhautui itseensä.
Kerroit hienosti millaiseksi se hakkaaminen oli muuttunut, miten ei enää edes välitä siitä, ja miten ei edes yritä lähteä paikalta pois. Omalla tavallaan tämä tarina satuttaa, mutta on kuitenkin kaunis.
Jasperin näkökulmasta asiat olivat aika suloisia. Todella selvää miten erilaisia Zoe ja Jasper ovat niin fyysisesti että henkisestikin. Zoe tuntuu hakkaavan itsensä maahan pienimmästäkin epäonnistumisesta, ja on aika surullinen. Hänen elämänsä ei todellakaan ole mitään parasta mahdollista. Jasper taas vaikuttaa aika iloiselta ja läheiseltä perheensä kanssa. Molemmat ovat aivan ihania henkilöitä.
Zac, Jake ja muut tuollaiset saisivat hävetä - säälittäviä hakkaajia ja kiusaajia!
death
-
voi kiitos taas kommentista! ihana että edes sä seuraat ja jaksat kommentoida tätä, se piristää oikeesti, ja tollasen takia jaksaa kirjottaa eteenpäin.
totta, olen tehnyt jasperista ja zoesta tarkoituksella erilaisia, mutta tarinan edetessä huomaa, kuinka paljon heissä onkaan samaa.
kiitos vielä!
-
Sinulla on aivan upea tyyli kirjoittaa!<3
Zoe vaikuttaa suorastaan masentuneelta... Eikö kukaan koulussa huomaa hakkaamista?
Juoni oli mielenkiintoinen ja aion lukea jatkossakin :p Jatkuuko tämä vielä paljonkin?
Huomasin muutaman kohdan, johon itse olisin laittanut pilkun, mutta en niitä hoksannut eritellä. Noh, ehket niitä tässä tarvitse? :D :D
Niiiiiin, mitäs rakentavaa tästä keksisi? Unohdin jo kaiken mitä meinasin sanoa :D
Angstisuus oli aidon tuntuista ja teksti uskottavaa, ja mielestäni rakkaustarina tuolla välissä oli aivan ihanaaa<3 Ahh, Jasperin ja Zoen jutusta voisi tulla jotain, että Zoekin saisi elämänsä taas raiteilleen, mutta alun perusteella pahasti epäilen, että niin ei käy :(
Muttah, jatkoa? Kiitos tästä! :p
-
kiitos! totta, pilkkuvirheitä voi olla, pitääpi kiinnittää niihin sitten enemmän huomiota!
kyllä, jatkoa tulee mahdollisimman pian. alan todennäköisesti tänään kirjoittamaan jatkoa, eli huomenna ehkä saisitte uuden osan
kiitos hirveästi kommentoijille!
-
Oo, tykkäsin jälleen. Hyvää kuvailua ja oli kiva saada Jasperin PoVia mukaan tähän :)
Valahdin lattialle kuin se verho mun tärisevistä käsistäni. En antanut itseni itkeä, vaikka se auttaisikin.
Tai niin ainakin väitetään. Vitut se mitään auttaa. Mä kyllä tajusin itsekkin, että kuulostin todella säälittävälle. Idiootille.
Tosta tykkäsin varsinkin, ihanaa tekstiä<3 Ei, en toki tykkää angstista tai mitään ;D
Jatkoa oottelen kans innolla, jännä nähä mite etenee.
-
noniin, tässäpäs se uusi osa! okei, pakko sanoa, että tässäkään ei mitään ihmeemmin tapahdu, mutta seuraavissa osissa kylläkin. ja pituus tulee kasvamaan kyllä.
-----
Zoen PoV.
Sade yltyi yltymistään. Mustat hiukseni valuivat vettä ja vaatteeni olivat melkein yhtä märät kuin olisin käynyt uimassa vaatteet päällä.
Tihensin tahtiani bussipysäkille liukastellen märällä kadulla. Katu kävi selvästi mua vastaan, ja lätsähdin kadulle erittäin epätyylikkäästi. Kirosin kömpelyyttäni ja lähdin urhoollisesti yrittämään uudestaan.
Huomasin bussini tulevan juuri pysäkille, ja lähdin todella juoksemaan sitä kohti ja huutamaan sen perään, bussikuskin katsoessa kummeksuen horjahtelevaa tuloani.
Työnsin rahat kuskille, ja rämähdin huohottaen ensimmäiselle silmään sattuvalle penkille. Bussin lämpö tuntui piiskaavan sateen jälkeen mukavalta. Korotin vasemman käteni silmieni yläpuolelle, ja huomasin, että se oli naarmuuntunut kaatuessani.
"Paskat!" huudahdin automaattisesti, kun huomasin että valkoisen paitani hihan reuna oli punainen verestä. Käytävän toisella puolella istuva mummo loi muhun paheksuvan katseen, ja tyydyin mulkaisemaan tätä takaisin. Se käänsi nopeasti katseensa pois ja alkoi rupatella toisen mummelin kanssa.
Hamuilin kädelläni laukkuni pohjalta paperia, että voisin painaa sen haavani päälle. Sitä ei löytynyt, joten painoin siihen bussin penkiltä löytyneen lehtisen. Toivottavasti se oli suhteellisen puhdas.
Tajusin, että bussikuskin hienoisesti paheksuva katse oli johtunut läpimärästä olemuksestani. Yritin puistella suurimman osan vedestä pois, mutta se osottautui huonoksi ajatukseksi. Puolet vesistä räiskähtivät parin edessäni olevien ihmisten päälle, puolet niiden epäonnekkaiden, jotka olivat takanani. Se mummokin sai osansa. Piilouduin nolona koulukirjani taakse ja selasin sitä muka kiinnostuneena. Tunsin kyllä katseet, jotka porautuivat selkääni, mutta päätin olla välittämättä niistä.
Lopulta kyllästyin esitykseeni, ja tungin koulukirjan laukkuuni. Kaivoin puhelinta taskustani, mutta samassa huomasinkin, että siellä oli muutakin. Jähmetyin paikoilleni. Pari tyyppiä loi muhun huolestuneen silmäyksen, mutta mä en uskaltanut liikkua. Puhelinnumero oli edelleen taskussani. Tungin kännykän taskuuni ottaessani hiukan repeytyneen lapun käteeni. Katselin vuorotellen numeroita ja kännykkääni, jonka olin taas kaivanut taskustani käteeni. Eräs keski-ikäinen nainen teki pienen liikkeen tullakseen luokseni kysymään olenko kunnossa, tai jotain sinne päin. Hän jäi kumminkin paikoilleen epäilevän näköisenä silmäillen välillä mua.
Bussimatka oli mennyt yllättävän nopeasti, pysäkkini oli vain minuutin ajomatkan päässä. Havahduin puristaen edelleen lappusta nyrkissäni keräten vieläkin ihmetteleviä katseita. Järjestin tavarani laukkuuni ja astuin ulos valmiina uuteen kylmään vesisuihkuun, mutta sade olikin loppunut ja taivaalle oli ilmestynyt sateenkaari vesipisaroiden kimaltaessa auringossa.
Käännähdin laitosmaista kouluamme kohti, mutta koin uuden järkytyksen kääntyessäni ja jähmetyin taas paikoilleni. Ei voi olla totta. Ei, ei, ei. Sydämeni alkoi hakata tuhatta ja sataa, näkymättömät sähköiskut kulkivat kehoni läpi. Huomasin haukkovani henkeä kuin hapenpuutteessa. Kurkkuani ahdisti. Samassa tunsin ilon hypähtävän sisälläni.
Oli niin mielettömän helpottavaa nähdä hänen kauniit kasvonsa, nähdä hänet pörröttämässä tummia hiuksiaan. Mun teki samassa mieli juosta sen luokse ja hypätä sen kaulaan ja huutaa hänen nimeään. Suuni toimi omia aikojaan. "Hiljaa! Mä sanoin hiljaa!" puhuin yksin omassa päässäni, mutta siitä huolimatta, mun huulilta pääsi huudahdus :
"Jasper!" Kaikki tapahtui samalla hetkellä. Se käännähti mua kohti hymyn koristaessa kauniita, säihkyviä kasvoja. Tunsin polvieni notkahtavan vaarallisesti, ja nopeasti Jasper olikin vierelläni ottamassa mua kiinni.
"Moi", Jasper sanoi hiukan huvittuneella äänellä. Sen äänestä kuulsi nauru.
"Hei vain", sanoin taas hengästyneenä. Mikä ihme mua vaivasi. Kuulostin varmaan sille, että olisin saanut jonkun sairaskohtauksen. Ei luoja.
"Aika hyvä sattuma, että satuttiin samaan kouluun!" Jasper sanoi hymyillen edelleen häikäisevästi.
"Tosiaan..."
"Millä luokalla sä olet?" Jasper kysyi, kun lähdimme kävelemään koululle päin. Mä haparoivin askelin, se itsevarmasti kävellen. Sitä ei nähtävästi häirinnyt hidas tahtimme.
"Susan Brownin luokalla. Voin varoittaa, se on todella tiukka maikka. Entä sä?", kysyin ääni värähtäen. Olin ehtinyt viidentoista minuutin sisällä nolata itseni suhteellisen pahasti.
"Et ole tosissasi! Me ollaan samalla luokalla!" Jasper hihkaisi. Sen äänestä huokui iloisuus, joka helpotti mua suunnattomasti. Väläytin sille säihkyvän hymyn mennessämme eteenpäin.
Huomasin saavani kateellisia katseita kulkiessani Jasperin kanssa. Se oli nimittäin harvinaisen komea tapaus, ja harvinaisen uutta mulle. Kävellessämme Zacin ja sen jengin ohi, huomasin niiden lautasen kokoiset silmät, ja muiden samankaltaiset katseet. Iloinen mielialani poksahti äkkiä rikki, kun Amanda käveli omahyväisen näköisenä eteemme jauhaen purkkaansa. Mietin mielessäni houkuttelevaa ajatusta, kuinka Amanda alkaisi kakomaan kurkkuaan ja vajoaisi maahan tukehtuen purkkaansa. Pieni hymy karkasi väkisinkin huulilleni.
Amanda loi kasvoilleen ällöttävän siirappiseen katseen ja hymyn. Huomasin Jasperin katsovan silti edelleen mua, jonka myös Amanda taisi huomata. Sen innostunut katse laantui vähän, mutta se silti asteli luoksemme yhtä itsevarmasti kuin se aina on. Se selvästi meinasi seivästää Jasperin haaviinsa.
"No hei! Meillä onkin täällä uusia tyyppejä! Siistiä!" Amanda aloitti säihkyen. Oksettavaa. "Meillä täällä koulussa on tietysti parempaakin sakkia kuin tämä pikku ystäväsi",Amanda jatkoi katsahtaen muhun ivallisesti ja sanoi "Joten voit tulla hengaamaan meidän kanssa!" hän sanoi viitaten kavereihinsa päin. Jasperin ilme oli muuttunut koko ajan vaan inhoavammaksi Amandan selostuksen aikana, ja Amandakin taisi käsittää sen.
"Kiitos, mutta mun seurani on ihan riittävän hyvä", Jasper sanoi ääni kylmyyttä tihkuen.
Amanda häipyi sanaakaan sanomatta nakellen näyttävästi niskojaan. Tyytyväisyys levisi sisälleni, samoin kiitollisuus.
Sanaakaan sanomatta astuimme sisään luokkaamme. Sanoja ei tarvittu. Jasperkin tiesi kiitollisuuteni ilman ääntäkään. Taas yksi hyvä puoli siitä ihmisestä.
Jasperin PoV.
Istuuduimme tuoleihimme pulpettiemme eteen. Koulu oli tosiaan erilainen kuin edellinen. Tästä paikasta kyllä huokui, kuinka kaikilla oli omat piirinsä, kuinka juorut täällä kulkivat tuulen nopeudella. Toki oli poikkeus. Tämä tyttö vieressäni.
Ensimmäinen tunti oli fysiikkaa. Helppoa. Nämä jutut osaan jo. Kaivoin kuitenkin vihkoni esille ja aloin kirjoittamaan. Opettajan ääni vaimentui taustakohinaksi vajotessani ajatuksiini.
Onkohan kukaan koskaan huomannut, kuinka kaunis Zoe onkaan? Kuinka hänen hiuksensa kiiltävät auringossa, kuinka hänen silmänsä välkehtivät välillä ilosta. Välillä ne taas ovat täynnä surua, turhautuneisuutta. Haluaisin niin kuulla hänestä lisää. Haluaisin tietää hänen salaisuutensa, oppia lukemaan häntä. Hymyilin hänen kasvoilleen nyt, kun ne olivat keskittyneet opettajan selitykseen.
Kynä liikkui paperillani tajuamattani edes mitä kirjoitin.
Niin, se vaalea pitkä omahyväinen tyttö, joka tuli puhumaan mulle tänään. Mitä jotkut hänessä näkevät, kun Zoe on hänen vierellään?
Katsahdin taas Zoen suuntaan. Hänkin oli kääntänyt katseensa muhun, ja tuijotimme toisiamme hetken suoraan silmiin. Hänen silmänsä kiilsivät - kyynelistäkö? Mun teki niin mieli kysyä, että mikä sitä vaivasi, auttaa sitä. Mutta sitten kellon pirinä täytti luokkahuoneen, ja kaikki alkoivat pakkailla tavaroitaan. Zoe oli heistä nopein. Hänen kauneutensa sai mut huokaisemaan ääneen. Zoe kohotti taas katseensa ja huomasin nyt kyynelten kimaltelevan hänen poskillaan. Sujahdin hänen vierelleen. Luokkahuone oli jo tyhjä. Oli vain mä ja Zoe. Hiljaisuus.
Liikahdin häntä lähemmäs, kuivasin hänen kyyneleensä. Zoe jähmettyi paikoilleen ja sulki silmänsä. Vedin äkkiä käteni pois peläten, että teinkö jotain väärin. Zoe sujahti ohitseni ja oli jo ovella kuiskaten:
"Sori."
Ja sitten se katosi. Jäin yksin luokkahuoneeseen. Sydämeni pampatti edelleen rinnassani kovaa. Viimein nostin koululaukun olalleni ja poistuin luokasta. Mun on pakko löytää Zoe.
-
No aw, ihana osa. :------)
Niin, se vaalea pitkä omahyväinen tyttö, joka tuli puhumaan mulle tänään. Mitä jotkut hänessä näkevät, kun Zoe on hänen vierellään?
Ihan mielettömän ihana kohta. Tosi hyvin kirjotettu ja jotenkin sai pointsit Jasperin puolelle tässä luvussa. Jotenki mukava tietää et se välittää noinki paljon Zoesta ja pitää siitä noinki paljon. 88)
Eli, um, sori, ATK- tunti loppuu kohta niin tuli vähän kiire, mut JATKOA nopeesti !
-
Tämän tarinan nimi nappasi huomioni sanan säilää selatessa joten avasin sen uteliaisuuttani. Hyvä että avasinkin! Ihanaa kun joku tekee näin ajankohtaisesta ja tutusta aiheesta tarinaa, kuulostamatta silti kliseiseltä. Jatkoa pyytelen o:]
-
voi kiitos ! uutta osaa alan tänään kyllä kirjoittamaan, kiitos kommentoijille miljoonasti! ♥
~phodos
-
Ja edelleen yhtä hyvää tasoa kun ensimmäisetkin osat, aivan mahtavaa. Zoe on edelleen se sama itsekriittinen Zoe, mutta on hyvä, ettäjoku oikeasti välittää hänestä ja, että Zoekin pystyy tuntemaan iloa ja onnen tunnetta.
Jatkoa! :p
-
kiitos päksy! hienoa kuulla, että tästä pidetään.
tässäpä tulee sitä teidän toivomaa uutta osaa.
varoitan nyt, että tässä osassa on sitten vähän enemmän tätä kiroilua, ja että osa on turhan lyhyt. uusi osa tulee kyllä pian, siihen aion käyttää kauemmin aikaa ja tehdä siitä pidemmän.
enjoy !
-------
Harpoin laitosmaisen kouluni käytävää eteenpäin sujahdellen ihmisten ohi.
Meikkini olivat valuneet pitkin poskia, joiden vuoksi sain osakseni kummeksuvia katseita, joita aina saan, oli tilanne mikä tahansa.
Jotkut ihmiset tuuppivat mua puolelta toiselle mulkaisten mua paljonpuhuvasti, vaikka yritin ohittaa heidät mahdollisimman varovasti ja huomaamattomasti.
Mitä helvettiä äsken oikein tapahtui? Poika, johon olin ihastunut, no okei, rakastunut, teki jotain ihanaa, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin, ja mitä mä tein? Niin, mitä vittua mä tein? Juoksin karkuun. Mähän sanoin että mä oon luuseri. Enkä mä edes tiedä miksi mä sen tein. Mun jalat toimivat omia aikojaan.
Me ei olla oltu niin lähekkäin kertaakaan.
Itse asiassa, en ole ollut kenenkään miespuolisen henkilön kanssa niin lähekkäin, yllätys yllätys.
Jasper se pyyhki mun kyyneleet, pyyhki ne, ja sipaisi hellästi ja nopeasti, liian nopeasti mun poskea.
Mä katsoin suoraan sen silmiin, ja se katsoi mun, suoraan mun silmiin.
Sillä on muuten harvinaisen ihanat silmät, sellaiset, joiden katseeseen uppoaa, joiden takana näkee jotain suurempaakin, jotain hyvää ja kaunista, niin kuin se muutenkin on. Niiden hehkuvan vihreyden vierellä kaikki on laimeaa. Kaikki.
Ja miksi mä sitten itkin tunnilla? Kai kiitollisuudesta. Olin niin kiitollinen, kiitollinen ilman yhden yhtä sanaa. Kiitollinen siitä, ettei Jasper hylännyt mua niin kuin moni muu olisi. Ja kaikesta mitä tässä maailmassa voisi keksiä itkemisen aiheeksi. Musta vielä ilmeisesti tihkui samoja kyyneleitä kuin yöllä, tai sitten mun silmät vain erittää keskimääräistä enemmän kyynelnestettä.
Joka tapauksessa, olen aina kaivannut ihmistä, joka pyyhkisi mun kyyneleet, joka välittäisi musta oikeasti.
No, en mä voi tietenkään voi varmaksi sanoa että se musta välittäisi, mutta sille se tuntui, sen katse näytti juuri sille, tutkiskelevan välittävälle. Tai sitten mä olen vainoharhainen, se nimittäin kuulostaa todenmukaisemmalle. Mutta silti se tuntui mukavalta.
Olen kaivannut ihmistä, joka kuuntelisi mun huolia, ei vain ynähtäisi jotain epämääräistä vastaukseksi ja alkaisi sen jälkeen puhua omista “suurista” ongelmistaan ja huolistaan, jotka olivat yleensä arkipäiväisiä asioita. Ei sillä, että mun asiani olisivat sitten jotenkin tärkeämpiä, mutta… Kaikki se mun kokemani tuska on vain patoutunut näiden vuosien varrella, ja nyt olenkin yllättäen tässä, kyyneleet silmissä. Se tuntuu oudolle.
Kuin huomaamattani, olinkin jo selvittänyt tieni valtavan oppilasmassan läpi toiseen kerrokseen tyttöjen vessan lähelle.
Paikkaan, jonne yleensäkkin karkasin, kun olin taas tullut hakatuksi, tai jos mua on uhattu sillä.
Ei se mikään hohdokas ollut, ei tietenkään, mutta toisen kerroksen vessassa ei ollut koskaan ketään.
Sinne siis.
Kulkuni pysähtyi äkisti tömähtäessäni johonkin tuntemattomaan, ja pian tunnistinkin katsomatta tätä henkilöä edes kasvoihin, että hän oli Amanda. Nostin lopulta inhon vallassa katseeni hänen kylmän sinisiin silmiinsä, jotka näyttivät raivostuneilta hänen jauhaessaan edelleen purkkaansa.
“Vittu mikä muija, tyyppi kaappaa heti ensimmäisenä sen jätkän, joka tuli tähän kouluun, saatana mikä huora!” Amanda huudahti. Kiukku alkoi poreilla kurkussani, lopulta se poltti kielelläni, enkä voinut pitää suutani ummessa.
“Ahaa, eli täällä kaikki on varattu sulle? Niin, koska kaikki haluaa tuollaisen ylimeikatun blondin. Sitä paitsi, pitäähän sitä uudelle oppilaalle paikkoja esitellä”, sanoin virnistäen mielihyvästä, jota sain Amandan ilmeestä.
“Pidä poikaystäväs, mutta ihmettelen, kuka tuollaisen haluaa”, hän sanoi ja kopsutteli tiehensä takapuoli heiluen.
Sen viimeinen lausahdus jäi kalahtelemaan mun päähän.
“Pidä poikaystäväs…” Niin, tuo pätkä. Ei niinkään sen haukkuminen, siihen olen jo tottunut. Mutta että poikaystävä…
Tajusin, että olin edelleen jumittunut samaan asentoon käytävälle, ja pujahdinkin tyttöjen vessaan, joka oli tyhjä, kuten arvelinkin, onnekseni siis.
Huokaisin ääneen helpotuksesta, että meillä on kaksi hyppytuntia.
Eli saan olla kaksi seuraavaa tuntia yksin, sitä mä nyt jostain syystä kaipasin.
Raahustin lavuaarin eteen katsomatta peiliin, ja huuhtelin jääkylmällä vedellä kasvoni. Sen kylmyys sai mut hätkähtämään, mutta se myös kuljetti aamuväsymyksen pois kokonaan.
Nostin vettävaluvat kasvoni ja kuivasin ne laukussani olevaan pyyhkeeseen, nostaen laukustani puuterin ja luomivärin.
“Sä olet suloinen ilman meikkiä”, kuului tuttu ääni takaani.
Hätkähdin ääntä niin rajusti, että pudotin sylissäni olevat tavarat. Puuterini tipahti mustaa laminaattia vasten ja sen muruset lentelivät ympäriinsä. Hienoa, nyt Jasper näkee mut tämännäköisenä. Näytin rotalta.
“Voi anteeksi, ei ollut todellakaan tarkoitus säikäyttää!” Jasper sanoi hätääntyneen näköisenä ja syöksyi nostamaan puuterin lattialta. Hujauksessa hän oli jo laikaissut loputkin puuterit lattialta ja viskannut ne roskikseen. Hän poimi luomivärin lattialta, ja ojensi sen mulle. Otin luomivärin ja sudin sitä nopeasti luomilleni kääntyessäni Jasperin puoleen. Hänen huolestuneet vihreät silmänsä tuikkivat valon osuessa niihin, voi apua.
“Ei se oikeasti mitään, mä…Se oli huono puuteri”, sössötin ja käännyin nopeasti tunkemaan meikkipussiani takaisin laukkuuni.
“Hei..”, Jasper aloitti epäröiden. Arvasin heti mistä oli kyse, tätä olin yrittänyt vältellä.
Käännyin uudelleen hänen puoleensa, ja katsoin häntä taas suoraan silmiin. Jasper astui askeleen eteenpäin, olimme miltei kiinni toisissamme. Hengitykseni oli katkonaista, nolon ja huomattavan katkonaista. Hän tuli vielä hiukan lähemmäs niin, että hänen mintuntuoksuinen hengityksensä leyhähteli kasvoilleni hypnoottisesti, niin lähellä…
“Mmm, mitä…mitä meinasit äsken sanoa?” sain änkytettyä välistä katsoen edelleen hänen silmiinsä.
“Mä vaan sitä, että anteeksi se mitä tein luokassa, sä selvästi ahdistuit, en olisi saanut tehdä niin, anteeksi”, hän miltei kuiskasi hengittäen myöskin hyvin katkonaisesti.
“Ei, ei se susta johtunut! Anteeksi, mä en ole vaan pitkään, tosi pitkään aikaan ollut ketään niin lähellä, se tuntui vaan niin oudon…hyvälle”, puuskahdin takaisin lehahtaen saman tien tulipunaiseksi katuen paljastustani.
“Niinkö?” Jasper kysyi tullen edelleen vain lähemmäksi niin, että hänen rintansa oli vain parin sentin päässä omastani.
“Niin…”, kuiskasin. Painauduin itsekkin vähän lähemmäs, olimme jo miltei kiinni toisissamme, huulemme melkein yhdessä, se oli niin pienestä kiinni…
Puhelimeni pärähti soimaan juuri sillä hetkellä. Kavahdimme molemmat toisistamme kauemmas häkeltyneinä, molemmilla kasvot punoittavina.
Hän hymyili mulle taas sitä häikäisevää hymyään, ja kuiskasi ennen lähtöään :
“Tavataan kuudelta meidän penkillä, nähdään sitten.” Oliko siitä todella vain yksi päivä kun tapasimme?
Hymyilin vastaukseksi heilauttaen kättäni hänen peräänsä.
Miten meidän koulumme ei enää näyttänytkään niin laitosmaiselle ja karulle?
Odotin iltaa niin helvetin paljon.
Nähdään sitten.
-
Eka!
Ihana luku, hitto ku inhoan Amandaa >:( Anna sille turpaan tai jotain tässä tarinassa jooko ;D Huomasin yhdessä vaiheessa että Zoen puhe oli välillä osoitettu jasperille että "sinä sinusta" jne ja sit yhtäkkiä se oli taas "se, sen" jne. Tässä:
Sillä on muuten harvinaisen ihanat silmät, sellaiset, joiden katseeseen uppoaa, joiden takana näkee jotain suurempaakin, jotain hyvää ja kaunista, niin kuin sä muutenkin olet. Niiden hehkuvan vihreyden vierellä kaikki on laimeaa. Kaikki.
Ja miksi mä sitten itkin tunnilla? Kai kiitollisuudesta. Olin niin kiitollinen, kiitollinen ilman yhden yhtä sanaa. Kiitollinen siitä, ettet hylännyt mua niin kuin moni muu olisi. Ja kaikesta mitä tässä maailmassa voisi keksiä itkemisen aiheeksi. Musta vielä ilmeisesti tihkui samoja kyyneleitä kuin yöllä, tai sitten mun silmät vain erittää keskimääräistä enemmän kyynelnestettä.
Joka tapauksessa, olen aina kaivannut ihmistä, joka pyyhkisi mun kyyneleet, joka välittäisi musta oikeasti.
No, en mä voi tietenkään voi varmaksi sanoa että se musta välittäisi, mutta sille se tuntui, sen katse näytti juuri sille, tutkiskelevan välittävälle. Tai sitten mä olen vainoharhainen, se nimittäin kuulostaa todenmukaisemmalle. Mutta silti se tuntui mukavalta.
-
Fubuki, voi kiitos kun huomautit näistä virheistä, mielestäni kyllä luin tämän monesti läpi ja korjasin juuri nuo virheet, mutta en tiedä mikä tässä on ö________ö' korjaampas ne nyt heti, jos vaikka onnistuisi tällä kertaa.
mutta kiitos kommentista! kyllä, amanda on ilkeä hahmo, muakin houkuttaisi antaa tälle turpaan tai jotain sen tyylistä! 8D
jatkoa tulee mahdollisimman pian :----------3
// virheet korjattu !
-
Ahh, niin mahtava, niin ihana originaali, joka vetää minutkin sanattomaksi. Niin kaunis.. "Virheet" eivät minua niinkään haitannut. Lyhyt kommentti johtuen sanattomuudestani.
Meidän luokalla on muuten just samanlainen tyttö ku tuo Amanda! Senki nimi on Amanda, se käyttää liikaa meikkiä, jauhaa aina purkkaa ja on I N H O T T A V A .
-
Ihanaa, kun Zoe saa kokea onnea ja kun jotain säpinääkin Jasperin kanssa alkaa olla ; D
Säpinää lisääkin, sitä ei ole ikinä liikaa ; P
Kommentoitavaa ei ole sen kummempaa, kun rakentavat olen jo kommentoinut aiemmin :p
Jatkoa!
Ainiin, paitsi huomasin yhden itsekkin -sanan, olen hölmö kun en kiinnittänyt kohdan sijaintiin tarkempaa huomiota, mutta tiesitkin varmaan, että se kirjoitetaan yhdellä K:lla (itsekin). :D Sori, oli pakko sanoa kun sen huomasin, vaikkei se pahasti edes häiritse. :D
//Joo, annetaan Amandalle joukolla turpaan, ihan hemmetin hyvä idea! :D
-
Anteeksi offi mutta Ivana, tää ei oo ficci vaan original teksti :D
-
Anteeksi offi mutta Ivana, tää ei oo ficci vaan original teksti :D
Kiitos kun huomautit ! :) Ensimmäistä kertaa olen tutustumassa näihin "tarinatyyppeihin", ymym. Ja olen vasta aloittelija finissä, joten kai pienoinen sekoiluni on sitten ymmärrettävää ? 8)
-
suuuuuuret kiitokset taas kommentoijille!
hienoa kuulla, että tarina teitä miellyttää.
* offfaaan *
Ivana, tottakai aloittelioiden virheet ovat ihan normaaleja! itselläkin näitä virheitä tulee eteen, että ei siinä mitään :--------)
-
Uhaaaa, sulla siis oliki tullu lisää ! (okei joo sherlock essi, sanoit mulle msn, mut siltiii~..) Yhtä hyvänlaatusta tekstiä kun aikasemminkin, tosin en yks juttu mulla pisti silmään, mut sit taas en oo todellakaan varma, että voi olla et pelkkää mun mielikuvitusta; mut hyppikö toi "kerronta-aika" (EHHEHE essinsanat.com) nykyajan ja menneisyyden välillä? Osaan selittää, hihi, mut siis esimerkiks;
Kävelen koulun käytävää pitkin ja ajattelen mansikkasörsseliä.
Kävelin koulun käytävää pitkin ja ajattelin mansikkasörsseliä.
Tuntu et noi sekottu jossain kohtaa. Uaah, voisin ettii esimerkin, mut niin. Grr. En osaa. ;___;;
Ei tosin tuokaan mitenkää häirinny lukemista, yhtä awawaw- tekstiä, mutta niiin. Keksin taas omiani ehehe. Tuli vaan tuollanen mieleen et jos kukaan muu huomas. YAY sekoon.
Sun syys, mitäs kirjottelet tälläsiä awpaw tarinoita.
Meikkini olivat valuneet pitkin poskia, joiden vuoksi sain osakseni kummeksuvia katseita, joita aina saan, oli tilanne mikä tahansa.
Uhaaa, vaihtuuko tuossa se? APUA sekosin oikeesti nyt en oo yhtään varma. Anteeksikiitos unohda tää kohta jooooko, ellei joku muu yhtä fiksu kun mä tätä huomaa. ^^'
Ja miksi mä sitten itkin tunnilla? Kai kiitollisuudesta. Olin niin kiitollinen, kiitollinen ilman yhden yhtä sanaa. Kiitollinen siitä, ettei Jasper hylännyt mua niin kuin moni muu olisi. Ja kaikesta mitä tässä maailmassa voisi keksiä itkemisen aiheeksi. Musta vielä ilmeisesti tihkui samoja kyyneleitä kuin yöllä, tai sitten mun silmät vain erittää keskimääräistä enemmän kyynelnestettä.
Rrrrakastuin tuohon kohtaan O___o varsinkiin tohon lopetukseen. :3~ n___n
“Niin…”, kuiskasin. Painauduin itsekkin vähän lähemmäs, olimme jo miltei kiinni toisissamme, huulemme melkein yhdessä, se oli niin pienestä kiinni…
Pisteiden jälkeen tohon ei kuulu pilkkua. :----)) Ja tykkäsin muuten tästäkin lauseesta, oot osannu muodostaa tän tosi upeesti, kadehdin sun kirjottajataitoja. 8)
Tykkään tästä tarinasta tosi paljon, ja ootan jatkoaaa. :3 Taisit sillon kerran paljastaa mitä tulee tapahtuun (ehehhe, olispa mukavaa jos tässä menisin sen paljastaaaan) ja ootan sitäkin. :---) Tykkäisin myös enemmän Jasperin kuvakulmasta, vinkvink ;3 Ja sen sisko vaikutti tosi mielenkiintoselta hahmolta, onko siitä tulossa enempää? :----)
Mutta siiis, jatkoa >
-
sateenvarjo dear, kiiiiiitos suuuuri rakentavasta ja pitkästä kommentista!
noita virheitä joista puhuit todella voi olla, ihan mahdollista, ja kiitos, että mainitsit kirjoitusvirheistä, niitä tulee esiintymään ihan varmasti vielä tässäkin osassa, sekä jatkossa, vaikka yritän niitä parhaani mukaan välttää.
tässä osassa tulee enemmän juttua Jasperin näkökulmasta, ja Jasperin siskokin tulee tarinassa esiintymään enemmänkin ! >:---------3
kiitos vieläkin pitkästä ja kivasta kommentista.
----------------
A/N - noniin, rakkahat lukijat. pakko selvittää yksi juttu nyt vielä ennen kuin pääsette lukemaan uutta osaa!
muistatte varmastikin ensimmäisen osan, jossa palattiin taaksepäin, menneisyyteen. tämäkin osa on vieläkin tätä menneisyyttä, en tiedä onko asia ihan niin selkeä, tajusin juuri itse sen !
okei, lopetan tämän turhan höpötyksen, ja päästän teidät lukemaan uutta osaa. kommentit ovat suotavia, kiiitooos !
--------
Helpotus. Koulun kello pirisi vihdoin ja viimein viimeisen kerran tältä päivältä, eli koulu oli loppu.
Olin koko tylsän ja miljoonalta tunnilta kestävän historian tunnin hypistellyt jotain mikä oli ensimmäisenä sattunut käteen. Purrut kynsiäni, piirrellyt sydämiä vihkoni reunaan ja sukinut hiuksiani.
Hetkinen - piirrellyt sydämiä vihkoni reunaan? Piirsinkö mä todella sydämiä mun vihkooni?
Tilanteen täytyi todella olla vakava jos olen tehnyt jotain tuon kaltaista.
Pakko myöntää, että mua jännitti, jännitti ihan saatanasti.
Se oli niin helvetin outoa, että mä edes tunsin jotain, vaikka vain sitten jännitystä tai iloa, ihan miten vain.
Mä en edes muista kuinka kauan siitä on, kun pystyin tuntemaan jotain.
Paitsi kahta vaikeinta ja kauheinta tunnetta olen joutunut kestämään liikaakin.
Kipua ja surua.
Toinen hyvin outo asia on hymyily. Niin, hymyily.
Sellainen arkipäiväinen, ja monille myös jokapäiväinen mukava ja miellyttävä asia.
Kuinka oudolta tuntuikaan, kun hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin.
Ja sekin tapahtui Jasperin seurassa, kuten kaikki muukin positiivinen.
Musta tuntui, että olisin kokonaan unohtanut kuinka hymyillään, mutta niin mä hymyilin. Hymyilin aitoa ja syvältä tulevaa hymyä.
Se tuntui uskomattoman helpottavalle, tuntui pitkään aikaan jopa suhteellisen inhimilliseltä ja 16-vuotiaalta tytöltä.
Outoa silti.
Olin selvittänyt tieni historian tunnilta koulumme ruuhkaiselle pihalle. Lähdin kävelemään bussipysäkille pujotellen teinilaumojen ohi raahaten samalla painavaa koululaukkua mukanani. Mulla oli kolme minuuttia aikaa kävellä pysäkille, olin tapani mukaan taas myöhässä.
Kovensin tahtini juoksuksi, joka oli muuten hyvin kohtalokasta mun tasapainollani, mutta se oli pakko tehdä.
Bussi kurvasi juuri mutkan takaa, kun saavuin puuskuttaen kovaäänisesti pysäkille. Pari sporttityttöä loi muhun huvittuneen ivallisen silmäyksen, mutta se oli mulle yksi ja sama.
Istahdin samalle penkille kuin aamullakin. Mulla oli seitsemän minuuttia aikaa miettiä asioita bussissa yksin, tiesin, että äiti on päässyt jo töistä. Hemmetti.
Okei, pieni tilannekatsaus olisi varmaan paikallaan.
Eli siis, olen lähdössä treffeille - EI. Ei, en treffeille, vaan tapaamiseen.
Olen lähdössä tapaamiseen Jasperin, jumalaisen ja ihanan Jasperin kanssa -
En aio sortua hehkutukseen.
Aloitetaan alusta.
Olen lähdössä erittäin asialliseen tapaamiseen Jasperin kanssa. Ja tulen sieltä kotiin viimeistään kello kahdeksan.
Ehkä.
En tiedä mikä ihmeen taito mulla on kadottaa ajantaju, sillä en ollut taaskaan huomannut, että siitä seitsemästä minuutista oli mennyt jo kuusi ja puoli. Painoin Pysäytä - nappia ja jäin pois bussista - horjahtaen. Kiitos tasapaino.
Raahustin ehkä hiukan hoiperrellen kotiovellemme, näytin varmaan suhteellisen huvittavalle.
Kuntoni on surkeampi kuin koskaan kenelläkään tässä maailmassa.
Työnsin avaimeni valkoisen kotioveni lukkoon. Se aukesi naksahtaen.
Heitin laukkuni eteisen nurkkaan ja ripustin takkini naulakkoon huhuillessani äitiä - ei vastausta.
Loistavaa. Olin siis yksin, tätä olin kaivannutkin.
Tapahtui se mitä pelkäsinkin. No okei, se oli jo tapahtunut.
Jännitys eteni aaltoina kehoani pitkin, värisytti jokaista raajaani.
Voi helvetti, munhan ei pitänyt sortua tällaiseen…
Yritin koota itseni, mutta se ei onnistunut. Ajatukseni harhailivat aina vaan uudestaan tapaamiseemme ja siihen kohdistuvaan jännitykseen. Kai se on ihan ymmärrettävää, kun ei ole koskaan ennen ollut treffeillä?
Tai siis, asiallisessa tapaamisessa.
Yksi pieni jännityksen osa oli pukeutuminen, se kliseisin ja pinnallisin osa koko jännittämisessä.
Mulle tuli samankaltainen olo, kuin olisin katsonut jotain hyvin, hyvin kliseistä ja pinnallista teinileffaa, jossa pohdittiin samanlaisia “elämän suuria kysymyksiä” - mitä laittaa päälle? Aina kun olen niitä joutunut katsomaan, olen nauranut juuri noille kysymyksille. Nyt olen samassa tilanteessa.
Mutta entä jos Jasper nauraisi mulle?
Pitäisi mua ja mun vaatteita idiootteina?
Hyvin mahdollista.
Tänä mun zombikautena en ollut kiinnittänyt paljoakaan pukeutumiseeni. Kunhan olin vain tunkenut jotkut vanhat rievut päälleni, ettei tarvitsisi mennä alasti kouluun.
Kyllä äiti oli monesti ehdottanut, että mentäisiin ostelemaan mulle uusia vaatteita. Arvaa suostuinko.
En.
Ja nyt, kun seisoin tässä vaatekaappini edessä, toivoin todella että olisin suostunut.
Katselin toivottomana olemattoman vaatevarastoni sisältöä.
Kaappi oli täynnä vanhoja ja nukkaisia vaatteita, joista suurin osa oli mennyt mulle liian pieneksi jo aikoja sitten.
Alku ei ollut lupaava.
Kauankohan olen seisonut tässä?
Käänsin päätäni kellon suuntaan ja jähmetyin.
Hemmetti. Ei voi olla totta.
Kello oli jo viisi, ja monelta meidän oli määrä tavata? Kuudelta.
Ja mitä olin saanut aikaan kahden tunnin aikana?
Vau, mikä saavutus.
Olin ehtinyt syödä puolikkaan omenan, saada meikkini ja hiukseni jotenkin ojennukseen, jotka olivat nekin jääneet kesken. Eli, olin seisonut olemattoman vaatevarastoni edessä puolitoista tuntia, ja huomaamattani pinonnut suurimman osan niistä lattialle ja sängylleni.
Bussini on pysäkillä 20 minuutin päästä, ja vanhemmilta on turha yrittää saada kyytiä. Olin huomannut keittiössä lapun, jossa oli viesti, että heillä menee palaverissa myöhään.
Voi helvetti.
Katsoin vaatteita jotka olivat ylläni.
Suhteellisen epäkuluneet mustat pillifarkut ja vanha äidin paita.
Säälittävää.
Mun teki mieli polkea jalkaa kuin ekaluokkalainen, mua ärsytti tämä vaateasia jostain syystä niin paljon.
Kello raksutti eteenpäin, tik tak, tik, tak.
Aika kului.
Olin saanut heitettyä vaatteeni myttyyn vaatekaappiin ja vaihdettua paidan. Ja kello oli 16 yli viisi.
Neljä minuuttia aikaa, tik, tak.
Juoksin pysäkilleni niin kovaa kuin mun jaloista lähti. Kylkeä pisteli, jalkoja poltteli, ja mun huono kuntoni oli taas edukseen.
Vaikka ei ollutkaan enää mikään keskikesä, aurinko porotti kumman kuumana taivaalta ja sai asfaltin hohkaamaa lämpöä.
Toivoin todella että ehtisin bussiin.
Eikä, ei ole todellista.
Huidoin kädelläni vimmatusti saavuttuani kuusi sekuntia aiemmin bussia pysäkille, mutta se ei pysähtynyt. Voi ei.
Hapuilin taskustani erästä tiettyä paperilappusta, jossa oli Jasperin numero. Käänsin taskuni ympäri, mutta sieltä tipahti vain yksi viiden sentin kolikko.
Tajusin, että lappu oli jäänyt toisien farkkujeni taskuun, jotka olin tunkenut pyykkikoneeseen ja naksauttanut päälle masiinan päälle.
Lappu murskautui tälläkin hetkellä pyykkikoneessa.
Tiesin itsekin, että en ollut tallentanut Jasperin numeroa kännykkääni, mutta selasin silti vähäiset numeroni läpi.
Ei Jasperia sielläkään.
Enkä mä tiennyt sen sukunimeä. En voinut kysyä numeropalvelusta sen numeroa, en voinut tehdä mitään, en voinut pinkaista kotiin ja katsoa sitä numeroa lapulta, oman huolimattomuuteni takia.
Seuraava bussi tulisi puolen tunnin päästä, ja Jasper joutuisi odottamaan.
Pyysin ajatuksissani anteeksi häneltä, ja vaikka tiesin sen olevan mahdotonta, toivoin silti, että Jasper kuuli sen.
Jasperin PoV.
Kello oli kuusi, ja mä istuin sovitulla paikalla.
Oikeastaan kello oli jo viisi yli kuusi. Eikä häntä näkynyt.
Missä helvetissä Zoe oli?
Okei, hermoilen turhaan. Kyllä se tulee, kello on vasta viisi yli. Calm down, calm down.
Ja olenhan mä ennenkin ollut treffeillä, ei tässä mitään.
Mutta nyt mä olin ekaa kertaa treffeillä, joissa mä oikeasti viihdyn, tai treffeillä tytön kanssa, josta mä oikeasti tykkään.
Johon mulla ei ole varmaan mitään mahdollisuuksia.
Vai mitä se koulussa tapahtunut juttu olikaan?
En tiedä.
Enkä myöskään tiedä, voiko näitä kutsua treffeiksi. Ehkä tämä on vain tapaaminen. Tapaaminen, joo. Niin mä sitä kutsun.
Miten mulla oli näin epävarma ja jännittynyt olo.
Katsahdin puhelimen kelloani. Helvetti.
Puoli tuntia kulunut. Eikös se mennyt niin, että yli puolta tuntia ei saisi odottaa? Jos niin on joutunut tekemään, pitäisi poistua perse heiluen pois paikalta ja seuraavana päivänä läpsäistä oharien tekijää poskelle ja huudahtaa jotain törkeää.
Mutta tämä tyttö on tärkeä, voisin odottaa häntä vaikka vuoden tai kaksikin.
Zoe oli tietysti varmaan todella rauhallinen. Ja mä hermoilin täällä kuin vesikauhuinen koira. Missä vitussa Zoe oli? Ehkä hän ei tule ollenkaan? Ehkä sitä ei kiinnosta?
Samassa erotin ihmismassasta paistavat kasvot selvästi, hän erottui massasta heti. Kuulas iho ja tummasti rajatut silmät ja kauniin muotoiset kasvot näkyivät matkan päähän. Ilo tuntui lämmittävän jokaista jäsentäni kun näin hänen kasvonsa, luojan kiitos hän tuli, helvetti mikä helpotus mun läpi kulkikaan.
Hän näytti hermostuneelle, jopa hätääntyneelle tiiraillessaan tapaamispaikkaamme kohti, mutta helpotus selvästikin valtasi hänet huomatessaan mut. Hän tihensi tahtiaan mua kohti ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Kaunis hymy.
Pian hän olikin jo edessäni, hiukan huohottaen ja posket punaisina. Suloista.
Suupieleni kohosivat pakostikin hymyyn katsoessani hänen kasvojaan, jotka punastuivat hienoisesti hymystäni.
Katselimme toisiamme pitkältä tuntuvan hetken, kunnes hän avasi suunsa valmiina pitkään selitykseen.
“Mä oon niin pahoillani, että oon myöhässä, anteeksi!” Zoe sanoi ja jatkoi punastuen koko ajan vain enemmän ja enemmän “Ja mulla on helvetin huono ajantaju ja kunto ja myöhästyin bussista ja kadotin sun numeron pesukoneeseen -”, tässä kohdassa mun oli pakko naurahtaa hiukan, voi luoja,vai pesukoneeseen?
“Ja sitten busseja ei kulkenut enempää ja mä -”, keskeytin sen pahoittelunsa painamalla sormeni hänen huulilleen.
Hän nosti katseensa taas silmiini jäädessäni hänen katseensa vangiksi.
Turhankin tuttu suru oli taas kadonnut hänen silmistään, tilalla oli jotakin muuta, mitä?
Oh my fucking god, lähestyykö Zoen kasvot jotenkin ihmeellisesti? Okei, mä olin tullut lähemmäksi, mutta tätä mä olinkin odottanut. Päästä näin lähelle, ehkä painaa huuleni hänen huulilleen, tuntea mille se tuntuu.
Erkanimme hieman toisistamme, mutta hän tarttuikin mua kädestä kiinni, ja lähti viemään mua johonkin suuntaan, itse asiassa läheisen järven rannan luo.
Olin kuin transsissa, huumattuna. Kävelin vain siihen suuntaan johon Zoe mua vei, en välittänyt mistään muusta mitä ympärilläni tapahtui.
En olisi ihmetellut, jos jossain olisi räjähtänyt pommi, jota mä en olisi huomannut ollenkaan.
Kuin huomaamatta, olimme liplattavan järven rannalla. Järvi oli suuri ja kirkas. Zoe istutti mut hiekalle ja istui itsekin viereeni, lähelle mua.
“Mä en tiedä mitä sä haluat”, Zoe aloitti epäröiden.
“Mä…”, sopersin, mutta hän keksi jo vastauksen, mun ei tarvinnut sanoa sitä.
Kasvomme olivat lähekkäin, lähempänä toisiaan kuin edes siellä koulun vessassa. Hänen hengityksensä leyhähteli kasvoilleni painaessani huuleni hänen huulilleen.
Silloin se pommi räjähti, hyökyaalto iskeytyi.
Hänen pehmeät ja lämpimät huulensa olivat ensin hiukan tunnustelevat ja arat, mutta ne alkoivat vain tanssimaan yhä hurjemmin ja hurjemmin omien huulieni kanssa.
Ne liikkuivat yhdessä kuin olisivat liikkuneet aina, jokainen päivä.
Kuin automaattisesti kiedoin käteni hänen niskansa taa ja painoin häntä enemmän itseäni vasten. Tämä ei tainnut paljoa haitata, hän tuli lähemmäs, istui miltei sylissäni.
Zoe laski kätensä alaselälleni, näykkäisi leikkisästi ja hyvin pienesti alahuultani.
Tätähän mä olin odottanut, ja miltä musta tuntui nyt?
Taivaalliselta.
Ja mehän olimme tunteneet vain reilu päivän.
Mutta silti, Zoe oli loistava suutelija.
Nyt musta tuntui kuin olisin ollut 20 metriä maanpinnan yläpuolella, yhdessä Zoen kanssa, kuuroina ja sokeina kaikille muille paitsi toisillemme ja läheisyydellemme.
Mun oli pakko vetäytyä ottamaan happea, samalla hetkellä Zoe veti kätensä pois ja asettui istumaan viereeni kymmenen sentin päähän musta.
Vaaleanpunainen leijuva kuplani puhkesi, ja tipahdin takaisin maanpinnalle.
“Sori, se meni ehkä liian pitkälle”, sanoin yrittäessäni tavoittaa Zoen katseen.
Äkkiä hän nosti päänsä ja hänen kasvoillaan näkyi mitä kaunein hymy jonka olen nähnyt.
“Ei, älä sano tolla tavalla. Kiitos.”
Ehkä muita sanoja ei tarvittu. Hänen kasvoillaan näkyvä onni sai jonkun pienen ja lämpimän sykähtämään mun sisälläni. Surullinen ja turhautunut katse oli poissa.
Jatkosta mä en tiedä, en todellakaan. Eikä mun tarvinnut miettiä sitä juuri nyt.
Zoe nojautui muhun ja ummistin silmäni kiertäessäni käsivarteni hänen ympärilleen.
Säästin muut huolet huomiseen.
-
Ah, kaunista, niin kaunista ja taivaallista. Miten yksi pieni persoona voikaan osata kirjoittaa näin kauniisti ? Taidan nähdä unta. Ihanaisen ihanaista unta. Nipistäkää minua, arghhh.
Tuo ensimmäinen lause muuten, siinä lukee: "Helpotus. Koulun kerro .." Eli tuo kirjoitusvirhe hieman häiritsi, mutta vain 0,01%. (;
-
Iiiih, jatkoa taas tullut, mahtavaa ;D huomasin joo saman et kello olikin "kerro" ja sit että Jasper ajatteli "Come down" (=tule alas), vaikka luulen et sen pitäs olla "Calm down" (=rauhoitu)
-
waah, kiitos taas kirjoitusvirheiden bongailusta, ja yleensäkin kommentin antamisesta.
korjaan ne hetipaikalla ! ^______^
kommentointi ei ole muiltakaan kielletty juttu !
-
Ihanaa, sitä pyytämääni romantiikkaa ja actionia, ja Zoe ei enää ole surullinen! Kaikki toiveeni toteutuivat, ja loistavalla tavalla toteutettuina! Kiiiiiiitos! Olet kyllä hyvä kirjoittamaan! :p
Jatkoa pian? :p
-
kiitos Päksy ! ihana että on lukija tai oikeastaan lukijoita, jotka oikeasti seuraavat tätä ja kommentoivatkin. kiitos !
niin, olihan sitä fluffya pakko vähän tunkea mukaan, kukapa ei sitä rakastaisi!
kiitos vielä, uutta osaa alan kirjoittelemaan nyt tänään tai viimeistään huomenna!
~ootte ihania, phodos
-
Yhyy, pakko tulla kiusailemaan... (nyt kun on kevät, mihinkään jatkoficceihin ei ole tullut jatkoja...)
Millos jatkoa tähän? ;p
Tämä on vaan niin hyvä ficci, että jatkoa lukisin mielelläni. :p
Pah mitä toistoa, mutta u'know what i mean, jea? :D
-
lukijat rakkaat! (jos niitä enää edes on...)
pyydän nyt ihan ekaksi anteeksi miten laiska olen ollut osien laittamisen kanssa. on ollut kyllä kaiken maailman kiireitä, koulussa ja muuten, olen pahoillani !
toissayönä sitten iski inspis kirjottaa, ja voin luvata, että saatte seuraavan osan torstaihin mennessä.
kiitos kaikille, jotka jaksavat vielä odottaa !♥
~phodos
-
no, tässä se uusi, ja vähän lyhyehkö osa !
enjoy.
-----
Makasin sänkyni pohjalla tuijotellen kattoa puristaessani tiukasti täkkini reunoja.
Olin purrut alahuuleni terävillä hampaillani miltei rikki, nyt se oli melkein verillä puremisen jäljiltä.
Okei, moni varmasti ajattelisi, että olisin äskeisen jälkeen pilvissä, ihan muissa maailmoissa. Niinhän mä olinkin, ainakin hetken. Ihanan hetken. Mutta taas se iski. Se kauhea, mukaansa vetävä tunne. Se painostava masennus.
Mä olin saanut suudella mun rakkauteni huulia, mä olin saanut tuntea sen lämpimän hengityksen mun kasvoilla, saanut maata sen sylissä.
Olin saanut hetken, ihan pienen hetken tuntea oloni eläväksi, muiden vertaiseksi. Musta tuntui, että olin yhtä hyvä ja vahva kuin muutkin. Ihan todella tuntenut olevani vahva. Saman arvoinen. Ihminen. Mikä siinä sitten oli? Vaivasiko mua joku helvetin kirous?
Niin vitun kauan mä olin joutunut sitä helvetillistä masennusta joutunut kokemaan. Miltei koko surkean elämäni. Juuri tuollaiset mahtavat ja rikkaat hetket elämässäni olisi kai pitäneet paikata haavat, jokainen pikku katseenvaihto Jasperin kanssa olisi umpeuttanut yhden arven.
Arpien vuoto vain tyrehtyi hetkiksi kun näin Jasperin. Sitten, kun jouduin takaisin omaan, kauheaan maailmaani, ne repesivät auki, vuotivat.
Juuri niin kuin nytkin.
Käänsin kylkeäni ja painoin kasvoni sitä paitaa vasten, joka oli ollut tänään päälläni kun näin Jasperin. Se tuoksui edelleen sille. Se ei itse asiassa edes rauhoittanut oloani, sai vaan kyyneleet kirpoamaan silmiini. Heitin paidan huoneeni nurkkaan.
Milloin mä parantuisin? Koska arvet umpeutuisivat todella? Kuka sen tekisi? Jasper, vai joku muu? Musta tuntui, että mä joutuisin miettimään noita kysymyksiä vaikka kuinka kauan. Mä en todella tiennyt, selviänkö mä ikinä tästä, pääsenkö mä koskaan pois mun ahdistuksesta.
Nousin istuma-asentoon sänkyni laidalle ja kiedoin käteni ympärilleni. Hytisytti. Huoneessa oli kylmä.
Kävelin ikkunalleni ja istuuduin ikkunalaudalle painaessani pääni kylmää lasia vasten.
Näkisinköhän Jasperin huomennakin? Siitä oli todella tulossa mulle kuin huume. Tai aurinko, jonka säteet lämmittää mua. Mä olin kaivannut sitä sellaista niin kauan.
Mutta mä en voi vielä luottaa mun onneen. Voisinko koskaan? Mä haluaisin niin vitun paljon, mutta se ei vaan onnistu. Aina siinä käy niin. Mut on petetty ja jätetty liian monesti, että mä voisin enää uskoa itseeni tai keneenkään muuhunkaan. Runneltu.
Silmäluomeni painuivat hitaasti umpeen ollessani siinä ikkunalaudalla, kippurassa, kädet itseni ympärillä, kuin lämmittäen, odottaen parempaa huomista.
Niin kuin aina, joka päivä.
Auringon ensisäteet herättivät mut ennen herätyskelloa. Kopautin pääni kipeästi ikkunalasiin säpsähtäessäni hereille.
“Hemmetti!”
Oi, miten ihana aloitus aamulle. Mun tuuriani.
Bussi tärisi allani ajaen kohti koulua. Se oli täynnä unisen ja aamuisen näköisiä tyyppejä, suurin osa meidän koululaisia.
Ensimmäistä kertaa elämässäni, mä todella odotin kouluun menoa.
Mä jopa hymyilin. Mutta ihan vähän vain. Huomasin taas, että tunnetilani heittelivät oudosti. Eilen illalla, voi luoja, mulla oli paha olo. Pahempi kuin pitkään aikaan. En halua miettiä sitä.
Onkohan Jasper jo koululla? Ehkä se on mua vastassa pysäkillä. Ei pidä varmaan odottaa liikoja, mutta saa sitä kai toivoa.
Noustessani bussista näin heti aika tutun oloisen loittonevan selän menevän kohti koulua. Tihensin askeleeni sitä kohti huutaessani tervehdyksen ilmoille.
“Jasper!”
Se kääntyi mua kohti sen silmien suuretessa vähän. Se heilautti mulle kättään tosi pikaisesti, melkein vihainen katse silmissään. Jasper lähti pinkomaan ihan toiseen suuntaan missä tunti olisi alkanut.
“Minne sä meet?” kysyin vähän tärähtävällä äänellä.
“Jos satuit huomaamaan, tunnille”, Jasper sanoi muhun päin kääntyneenä. Se ihan todella näytti ärtyneelle.
Sain aikaiseksi vain lyhyen nyökkäyksen ja epämääräisen ynähdyksen. Jasper käänsi selkänsä mua kohti ja katosi.
Kello pirisi ja oppilaat virtasivat sisään laumoina. Mä jäin seisomaan pihalle hölmistyneenä. Lysähdin lähimmälle penkille istumaan.
Mitä helvettiä on tapahtunut?
Olinko mä tehnyt eilen jotain väärin?
Johtuiko se musta?
Voi helvetti.
Ei, ei se voinut johtua musta. Kai.
Mutta sehän itse aloitti kaiken! Suuteli mua ja veti lähelleen ja…
Se tuntui helvetin ihanalle. Oliko se kaikki nyt sitten pyyhitty pois?
Ehkä se oli Jasperista vitun outoa ja ahdistavaa. Sitä oksetti. Ehkä se nytkin on jossain terkkarilla puimassa tätä traumaattista kokemusta.
Mun ei varmaan pitäisi keksiä syitä sen oudolle käyttäytymiselle. Kysyä siltä suoraan mikä sitä vaivaa. Ehkä mä olin helvetin huono suutelija? Tai jos mä en ole sen tyyppiä? Voi apua. En olisi koskaan uskonut, että tulisin miettimään tällaisia asioita. Klisee, klisee ja vielä kerran klisee.
Pieni, suolainen kyynel vierähti mun silmäkulmasta ulos. Pyyhkäisin sen turhautuneena. Mikä ihmeen vollottaja musta on tullut? Ennen en itkenyt koskaan, mutta mitä mä nyt teenkään. Vollotan keskellä koulun pihaa.
Tälläkin hetkellä pyörivää kuviksen tuntia oli mennyt jo vartti.
Ehkä kukaan ei huomaisi, jos hivuttautuisin omalle paikalleni hiljaa.
No, tuskin huomaisi. Mua kukaan huomaa.
Lähdin askeltamaan kohti koulua, koittaen karkoittaa hänet mielestäni.
En usko, että onnistun, mutta aion yrittää.
Jasperin PoV.
Askeleeni tuntuivat lyijyn raskaille tarpoessani kaupunkia päin. Olin pyytänyt opettajaltani vapaata täksi päiväksi ja onnistuinkin. Onneksi.
Zoe ei tietenkään tiennyt pikku vapautuksestani. Sen naamaa en voisi nyt nähdä, mua kadutti, hävetti ja vitutti ihan liikaa. Mä olin täysi idiootti.
Menin taas pilaamaan kaiken. Kiitos, Jasper.
Mitähän se ajatteli nyt? Olin ollut niin helvetin tyly sitä kohtaan.
Tunsin punan nousevan poskilleni.
Mun tylyys sitä kohtaan oli yksi osa sitä, miksi mua hävetti. Mutta eniten mua hävetti eilinen. Se eilinen huumaava hetki, jolloin mä makasin siellä rannalla Zoen kanssa. No, se oli hetken huumaa.
Mitä helvettiä mä tein Zoen kanssa, kun mulla on oma Hayleyni?
Rakas ja kaunis tyttöystäväni, Hayley.
“Mä vihaan sua, Jasper”, sanoin itselleni hiljaa.
Kaikki oli pilalla.
Olin mennyt pettämään mulle tärkeintä asiaa tässä maailmassa, tyttöystävääni, jonka kanssa olen ollut jo vuoden, maailman ihanimman vuoden. Ja kenen kanssa olenkaan mennyt pettämään? Zoen, ihmeellisen ja kauniin tytön, jonka olen tuntenut muutaman päivän.
Idiootein teko ikinä.
Ja Zoe oli tietämättään mukana pettämässä. Miksi mä sekoitin sen tähän?
Ja miten mä koskaan voisin unohtaa Zoen? Voisinko mä vaan jatkaa elämää Hayleyn kanssa unohtaen kaiken?
En mä voisi unohtaa. Unohtaa noita massasta erottuvia kauniita kasvoja, niiden silmiä ja huulia. Ja en mä voisi ikuisuuksia vältellä. Mutta en mä voi kertoakaan. Voi luoja. Mä olin kusessa.
Olin kauhea ihminen. Annoin ihan vitun vääriä luuloja tuolle ihanalle tyypille, päästin sen sotkeutumaan tähän. Päästin itseni sotkeutumaan siihen ihmiseen. Kietouduin sen ympärille. Ja pilasin kaiken.
Mitä mä voin tehdä? Mä olin niin hukassa.
Anna anteeksi, rakas Hayley.
Anna anteeksi, rakas Zoe.
Vitut.
-
Ah, apua on tullut jo kolme lukua, enkä ole kommentoinut!
Aivan ihania, niin... Sellaisia, että tuntuu kuin itse eläisi tätä tarinaa. Kuvaat niin mahtavasti Zoen ja Jasperin tunteita. Äh, vihaan tuota Hayleyta jo nyt 8< ei saa pilata Zoen ja Jasperin onnea. Ei tosissaan, kerroit hienosti Jasperin tunteita tuossa viimeisimmässä luvussa.
En osaa nyt sanoa mitään järkevää, olen todella pahoillani siitä.
Todella ihania ja mahtavia ja loistavia lukuja. Kiitos, kiitos.
death
-
Hmm. Ihana tuo viimeisinkin.
Ei toi Jasper saa itelleen tehä mitää! Ko sillane vaikutelma vähän jäi... Zoee ahdistaa jo nytkii niin paljon... Mut... Toivottavasti sulla on tähän nyt joku hyvä ratkaisu kun itse en ainakaan keksisi mitään tuohon :D
Kiitos jo etukäteen seuraavista luvuista ja tulevista myös. Ilmoitan seuraamiseni, taas vaihteeksi :D
-
Katri, sinä homppeli, sinä teit sseeen ;___;;
Ja Jasper, sinä homppeli, sinäkin teit sen. Mursuja kaikki.
Okei, en osaa kirjottaa oikein mitään rakentavaa, kun ärjyn kaikelle tässä samalla. Voikko uskoo, mulla meni samalla hetkellä paskaks sekä netti että hiiri. ;__; No, mä nettijuoksin tänne heti ko tää toimi - jeeee, toimiiki varmaan seuraavat viis sekunttiaaa - ja nyt kommentoin ! Jotenkuten... *nolo hymy*
Yh, kauniisti kuvailit, varsinkin ton Zoen osuuden. dslndsshahalf. Ärjyn kohta Jasperillekkin, ko se teki Zoen onnelliseks, eikä ollu sit loppujen lopuks syleilemässä sitää ;__; Tai siis, okei, ei onnelliseks, mut siis Olin saanut hetken, ihan pienen hetken tuntea oloni eläväksi, muiden vertaiseksi. Musta tuntui, että olin yhtä hyvä ja vahva kuin muutkin. Ihan todella tuntenut olevani vahva. Saman arvoinen. Ihminen.
tuollein. Sen pitäis pysyä with Zoe forevahhh. ;__;
.... mähän sanoin et musta ei saa mtn fiksua...
Ja nyt jos jaksaisit olla aw ja kirjotella kaikille lukijoille jatkoaaa? =)
varjo kiittää ja lähtee juomaan ediä, ciao >
-
gr, kiitos kaikille ihanille jotka ovat vielä jaksaneet lukea, vaikka idiootti nimeltä phodos ei ole tehnyt uusia osia !
alivingdeath voi iiiiiso kiitos sullekkin sinne ruudun toiselle puolelle!
ja ei mitään anteeksipyytelyjä, ihana saada sutkin taas lukijaksi.
Päksy hihi, kiitos sullekkin !
tän pitkän tauon jälkeen mulla kyllä näitä ideoita on, ei pelkoa siitä.
sateenvarjo danke sinnekkin varjoseni :3
totta, muakin alkoi ihan säälittämään zoen puolesta. törkeää.
mutta mä olenkin aika törkee. mwhaha.
~jatkoa tulee niin pian kuin ehdin, eli ainakin tässä viikon sisällä !
kiitos kaikille, haleja teille !