T/N Viimeiset lyhyet kappaleet, loput kolme tulevat sitten yksitellen, kunhan ennätän suomentaa. Olen ollut vähän alavireessä kirjoittamisen suhteen, tässä kesti pidempään kuin olisin halunnut. Mutta kiitoksia kommenteistanne kovasti.
20
Koristeellisia muistoja
Joulukuun kahdeskymmenes – Keskiviikko
”Anteeksi.”
Ed kääntyi ympäri ja katsoi sinne, missä Roy oli puhumassa eräälle kauppiaalle, vanhemmalle harmaatukkaiselle miehelle, joka työskenteli joulukuusitorilla.
”Miten voin auttaa teitä?” mies kysyi pirteällä äänellä.
Eversti risti käsivartensa ja katseli hetken ympärilleen, sitten hän sanoi: ”Onko teillä yhtään kuusia, jotka olisivat pienempiä kuin nämä?” Roy viittoili kädellään kohti kuusia heidän ympärillään.
Myyntimies hymyili, heilautti kättään ja sanoi: ”Seuratkaa minua.”
Roy kääntyi ja väläytti Edille yhden niistä ah-niin-hurmaavista hymyistään, joita nuorukainen yksinkertaisesti rakasti, ja seurasi harmaahiuksista miestä.
Ed huokasi ja seurasi kahta muuta miestä. Roy oli ollut poissa koko päivän ja kun hän oli tullut kotiin, hän oli heti vaatinut, että he lähtisivät etsimään joulukuusen. Se ei ollut huono juttu, mutta nuorukainen oli yrittänyt koko päivän koota rohkeutta puhuakseen miehelle puhelinnumerosta ja siitä, mitä eversti oli tehnyt kaiken tämän ajan.
Hän oli suunnitellut puhuvansa Roylle kunhan tämä tulisi kotiin, mutta sitten he olivat kiirehtineet kuusitorille eikä hän tietenkään voinut puhua siitä, kun muita ihmisiä oli ympärillä...
”Tässä”, myyjä sanoi ja astui kuusen viereen. ”Onko tämä teille tarpeeksi pieni?”
Edin kulmakarva nyki ja hän sanoi kireästi: ”Onko tämä pieni kuusi?”
Mies nyökkäsi ja sanoi: ”Jep, aivan pikkuinen.”
Nuorukainen marssi hänen luokseen ja mulkoili häntä ennen kuin tuijotti kuusta. Se oli pidempi kuin hän ja mies sanoi sitä pikkuiseksi...
Tietenkin se oli pienempi kuin myyjä tai Mustang...
Tämä sai Edin vain entistä enemmän kuohuksiin.
”Onko teillä mitään pien...” Roy aloitti, mutta hän keskeytti, kun Ed suuntasi mulkoilunsa häneen. ”Eh... Tämä kuusi on... öh... pienempi kuin muut, mutta... ehkä jotakin...” Jälleen Royn sanat hiipuivat, kun Edin tuijotus muuttui vihaisemmaksi.
Vaaleaverikkö katseli, kuinka Roy kamppaili löytääkseen jotakin, mikä ei suututtaisi häntä, ja hän huokasi ennen kuin heilautti kättään ja sanoi ärtyneesti: ”Se käy...”
”Oletko varma?” Roy kysyi.
Ed nyökkäsi ja tunsi pahan olon pistoksen nähdessään helpottuneen ilmeen everstin kasvoilla. Myyjä, joka näytti nyt hiukan hämmentyneeltä, otti rahat, jotka Roy antoi hänelle, ja sanoi: ”Hyvää joulua.”
”Hyvää joulua teille myös”, Roy sanoi, kääntyi sitten Edin puoleen ja kysyi: ”Oletko varma, että tämä on okei?”
”Joo... Minä vain...” Hän ei vain pitänyt siitä, että mies oli sanonut lyhyeksi kuusta, joka oli pidempi kuin hän...
”Minä ymmärrän”, Roy sanoi ystävällisesti, nojautui sitten eteenpäin ja suukotti nopeasti Ediä poskelle ennen kuin sanoi: ”Pitäisikö meidän käväistä päivällisellä matkalla kotiin?”
Ed avasi suunsa sanoakseen jotakin, punastui sitten, kun hänen vatsansa murisi vastaten hänen puolestaan.
--------------------
Ed katseli, kuinka Roy leikkasi tomuista pahvilaatikkoa pitelevän teipin ja avasi sen. Pöly leijaili laatikon päältä ja nuorukainen astui vähän taemmas katselemaan, kuinka eversti veti esiin sarjan värillisiä valoja. (*)
”Näitä ei ole käytetty pitkään aikaan. En ole varma edes siitä, toimivatko ne...” Roy mutisi, nousi sitten ja kytki valot pistorasiaan. Kun mitään ei tapahtunut, vanhempi mies huokasi, veti töpselin seinästä ja alkoi tutkia valoja.
Ed katseli kiinnostuneena, kuinka Mustang näpläsi lamppuja sieltä täältä, sitten kytki sarjaan sähkön uudelleen. Tällä kertaa lamput syttyivät hienosti, ja Roy katsoi Ediä kasvoillaan hymy, joka olisi voinut kilpailla kenen tahansa ilahtuneen lapsen kanssa.
”Pitäisikö meidän laittaa valot kuuseen?” eversti kysyi iloisesti, eikä Ed voinut olla hymyilemättä miehen innostukselle.
Kun valot oli laitettu kuuseen, Roy siirsi laatikon lähemmäs ja sanoi: ”Siellä on myös koristeita.”
Ed kurkotti laatikkoon ja veti esiin pienen lasipallon, katsoi sitten muita, jotka olivat aivan samanlaisia. ”Tämä on viehättävä...” hän mumisi tutkaillessaan sitä. Se oli tehty erittäin ohuesta lasista, joka heijasti sateenkaaren värejä. ”Nämä näyttävät kalliilta. Tehdäänkö näitä edes enää?”
Roy veti yhden esiin ja tuijotti sitä hetken ennen kuin pudisti päätään. ”Ei... nämä kuuluivat äidilleni ja hänen äidilleen ennen häntä. Ne ovat hyvin vanhoja. Luulen, että ne kuuluivat alun perin isoisoisoäidilleni. Ne on annettu vanhimmalta tyttäreltä vanhimmalle tyttärelle...”
”Oh...” Ed sanoi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin edes ajatellut Royn perhettä. ”Joten... miten ne sitten päätyivät sinulle...?”
Toinen mies hymyili surullisesti ja sanoi pehmeästi: ”Minun äitini sai vain yhden lapsen, ja se olen minä.” Hän huokasi. ”Minä olen tavallaan kummajainen, luulisin. Olen ensimmäinen äitini sukuun syntynyt poika kymmeneen sukupolveen. Tiedän, että äiti rakasti minua, mutta tiedän, että hän toivoi, että olisi saanut tytön.”
Edin otsa rypistyi. ”No... eihän hänen olisi tarvinnut tyytyä yhteen lapseen, vai?”
Roy pudisti päätään hiukan. ”Äitini ei pystynyt kantamaan toista lasta koko aikaa...”
Ed liikahteli ja oli hiukan pahoillaan siitä, että oli kysynyt.
”Minä en ikinä halunnut mitään, mutta hän näytti aina olevan minulle hiukan etäinen. Hän puhui aina perinteistä, jotka hänen äitinsä oli jakanut hänen kanssaan hänen kasvaessaan, ja vaikka me jatkoimme niitä, se ei ollut sama, koska olin poika...”
Roy huokasi jälleen ja ripusti lasipallon yhteen oksista. Pienet värilliset valot heijastuivat sileästä pinnasta valaisten puun entistäkin kirkkaammin. ”Riippumatta siitä, mitä tein, se ei ollut koskaan riittävän hyvää. Serkkuni... tyttöjä kaikki... heillä oli paljon läheisempi suhde äitiini kuin minulla...”
Eversti poimi uuden koristeen ja ripusti senkin kuuseen. ”Mutta koristeiden ripustaminen kuuseen oli aina hauskaa ja onnellista aikaa. Hän oli silloin aina lämmin ja rakastava...”
Muutaman hetken oli hiljaista, sitten Ed kysyi: ”Mitä hänelle tapahtui?”
Roy rypisti otsaansa. ”Eräänä iltana muutamaa päivää ennen joulua äitini ja isäni olivat ulkona ja toinen auto kolaroi heidän kanssaan. He molemmat kuolivat välittömästi.” Hän ripusti uuden pallon kuuseen ja tuijotti sitä. ”Koko äitini omaisuus jätettiin tädeilleni ja serkuilleni. He olivat erittäin nopeita vapauttaessaan minut siitä, mutta tämä laatikko...” Hän nyökkäsi kohti tomuista pahvilaatikkoa. ”Tämän laatikon minä piilotin. Olin aina rakastanut koristeita ja luulen, että yhdistin ne rakastettuna olemiseen, sillä tämä näytti olevan ainoita aikoja, jolloin äitiäni ei haitannut, että olin poika.”
Ed katseli, kuinka eversti kumartui ja otti laatikosta jälleen yhden lasipallon ja piteli sitä ylhäällä. ”Tämä on ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olen ottanut nämä esille. Sen jälkeen joulu tuntui aina tuovan esille yksinäisiä tunnelmia, kun vietin lomaa itsekseni. Sitä paitsi... ei vain ikinä tuntunut oikealta laittaa näitä kauniita koristeita, kun perheeni ei ollut täällä. Ei tuntunut olevan mieltä juhlia yksin.”
Ed käveli hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan. ”No... Nyt sinä et ole yksin...”
Roy ripusti koristeen, kääntyi sitten, kietoi käsivartensa nuorukaisen ympärille ja kuiskasi: ”Tiedän...”
-----
A/N * Okei, teknisesti ottaen tiedän, ettei heillä sarjassa todennäköisesti ole jouluvaloja teknologian erojen takia (jätetään vain huomiotta se, ettei heillä todennäköisesti ole joulua lainkaan...), mutta minä haluan, että heillä oli värillisiä valoja; sen takia heillä on! Haha.
21
Riita
Joulukuun kahdeskymmenestoinen – Perjantai
Ed asteli huoneessa edestakaisin kädet puuskassa. Eversti oli sanonut, että palaisi viiteen mennessä. Ed vilkaisi kelloon ja katseli, kuinka se tuli 8:13.
Myöhässä.
Hän oli myöhässä, ja nyt Edillä ei ollut mitään keinoa saada häntä kiinni. Hän oli yrittänyt toimistoon soittamista, mutta siellä ei ollut vastattu ja se oli ollut puoli kuuden aikoihin...
Ed oli suunnitellut puhuvansa tänä iltana päivällisellä Roylle asioista, jotka kiusasivat häntä... Hän oli halunnut tehdä sen eilen, mutta eversti oli mennyt töihin eikä ollut palannut kotiin ennen kuin kuka tiesi milloin...
Ed oli nukahtanut sohvalle odottaessaan häntä.
Äkkiä ovi avautui ja Roy kiirehti sisään sulkien oven nopeasti perässään. ”Tämä myrsky muuttuu tosiaan pahaksi”, mies sanoi puistellessaan itseään ja vetäessään takkia yltään.
”Missä sinä olet ollut?” Ed vaati tietää vihaisesti.
Eversti huokasi ja sanoi: ”Olen pahoillani, minua pidäteltiin.”
”Etkö olisi voinut soittaa minulle tai jotain?”
”Anteeksi... Minun täytyi tavata joku”, Roy sanoi ympäripyöreästi ja katsoi sitten pöytään. ”Tuo näyttää todella hyvältä. Oletko jo syönyt?”
Ed laittoi kätensä puuskaan. ”Kenet?”
Miehen kulmakarvat punoutuivat yhteen hämmennyksestä. ”Kenet?”
”Niin, kenet? Kenet sinä tapasit?”
Roy katsoi poispäin nuorukaisen terävästä tuijotuksesta ja hieroi otsaansa. ”Jonkun vain. Ei se ole tärkeää.”
”Oliko se Lisa?” Ed murisi.
Eversti kohotti päänsä ja tuijotti Ediä tyhjästi hetken. ”Kuka?” Vaaleaverikkö ei sanonut mitään ja äkkiä Royn silmät levisivät hiukan aivan kuin jokin olisi valjennut hänelle. ”Ed...” mies aloitti, mutta Ed keskeytti hänet.
”Petätkö minua hänen kanssaan?”
”Mitä? En!” Roy parahti puolustellen. ”Miten voit edes kysyä minulta tuota!”
”Mitä minun pitäisi ajatella, kun sinulla on hänen numeronsa lompakossasi?” Ed huusi pidellen käsiään ojennettuina pyytävällä tavalla.
”Minun lomp... mitä sinä olet tehnyt penkoessasi lompakkoani?” mies kysyi hiukan vihaisesti.
”Minä en ’penkonut’ sinun lompakkoasi, se vain sattui tipahtamaan, kun siivosin jälkiäsi!”
Roy katseli alaspäin ja veti kättään hiustensa läpi. ”No, minä en petä sinua hänen kanssaan.”
”Kuka hän sitten on?” Ed kysyi kädet puuskassa.
Eversti kohotti katseensa ja pudisti päätään. ”Se ei tosiaankaan kuulu sinulle, Ed.”
”Ai? Se ei siis kuulu minulle, miksi olet käynyt ulkona hänen kanssaan koko tämän ajan?” hän syytti.
”Minä en ole ollut ulkona hänen kanssaan koko aikaa! Minä en ole ’käynyt ulkona’ hänen kanssaan lainkaan!”
”Niin varmaan...” Ed mutisi ja käänsi katseensa. ”Miksi sitten olet koko ajan poissa? Miksi sinulla ei ole yhtään aikaa minun kanssani vietettäväksi?”
”Ed...” Roy mumisi ja nuorukainen vilkaisi häneen päin nähdäkseen surullisen ilmeen miehen kasvoilla. ”Olen pahoillani... olen vain ollut...”
”Työskentelemässä projektin parissa”, Ed lopetti hänen puolestaan. ”Niin, niinhän sinä olet sanonut.” Nuorukainen kulki ovelle ja nappasi takkinsa naulakosta. ”Minä menen kotiin...”
”Mitä?” Roy kysyi yllättyneenä.
Ed katsoi taakseen ja mulkaisi vanhempaa miestä raivokkaasti. ”Olet oikeassa. Eihän se minulle kuulu, mitä sinä teet”, hän murisi ja jatkoi sitten: ”Emmehän me ole perhettä tai mitään sellaista.”
”Ed...” eversti sanoi tuskaisella, pyytävällä äänellä, mutta nuorukainen jätti hänet huomiotta. Avattuaan oven Ed astui ulos nousevaan myrskyyn.