Edvinin mieli tuntui taas kevyeltä, eikä häntä huvittanut enää vatvoa murheitaan. Niin hänelle aina kävi, kun hän oli Joken kanssa. Vaikka tilanne olisi ollut mikä, pienikin hetki Joken kanssa riitti siihen, että Edviniä jo hymyilytti ja rinnassa tuntui lämpimältä.
Edvin ei enää ymmärtänyt, miten oli voinut pärjätä niin monet vuodet ilman koiraa, eikä hän varsinkaan käsittänyt, miten ihmeessä oli koskaan tullut toimeen ilman Jokkea. Nyt hänestä tuntui, että ilman miestään hän tuskin osaisi edes hengittää. Oli ehkä vaarallista tarvita toista ihmistä niin paljon. Edvin oli aikuinen mies ja tiesi sen, muttei voinut itselleen mitään.
Mutta nyt Edvinistä tuntui, että tämä oli hänen tilaisuutensa olla rohkea ja uskaltaa toimia ensin. Ehkä Jokke toivoikin tällä kertaa ensimmäistä siirtoa häneltä? Tai sitten ei toivonut. Eihän Edvin voinut sitä varmaksi tietää. Saattaisihan olla, että jos hän rohkaistuisi kysymään, Jokke vain hymyilisi vaivaantuneesti ja sanoisi, että onhan meidän ihan hyvä näinkin, ja että mihin niitä sormuksia, lupauksia ja kaiken maailman muodollisuuksia oikeasti tarvitaan.
”Mä tarkoitin sitä. Mulla on ihan älyttömän hyvä olla sun kanssa. Mä en ole ikinä ollut näin onnellinen, enkä ole koskaan elämässäni voinut paremmin kuin nyt. Ihan kuin olisin edelleen parikymppinen jätkä, vaikka henkilöllisyystodistus yrittääkin väittää muuta.”
”Äläs nyt. Sähän nyt oot vasta tollanen keskenkasvuinen poika”, Edvin sanoi eikä voinut olla nauramatta.
Mut kun näin sut taas, silloin mä tiesin heti, että mulle se on joko sä tai ei mitään. Etten mä osaa rakastaa ketään niin kuin sua, enkä oo koskaan osannukaan.”
”Ei sun tarviikaan osata”, Jokke sanoi ja Edvin kuuli hänen äänessään pienen särähdyksen. Jokke ei itkenyt pienestä eikä helposti, mutta nyt se kuulosti olevan lähellä. ”Mun sydänparka on ollu ihan myyty sulle ysiluokasta lähtien, eikä se oo siitä toipunut, joten… Edvin, mä oon sun, eikä sun tarvii ikinä pelätä, että katoaisin johonkin. Mä oon tässä nyt ja aina, jos vaan niin haluat.”
”Kyllä mä haluan”, Edvin sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Just sitä mä haluan. Ja just sitä mä oon tässä yrittänyt sanoa koko ajan.”
”Siksi vaan, koska rakastan sua, ja… ehkä ihan vähän myös siksi, että kaikki muutkin tietäis, että sä oot mun.”
”Mä oon aina sun”, Jokke sanoi ja nojasi otsansa hänen otsaansa.
”No? Suostutko sä?”
”Edvin. Mä suostuin jo ennen kuin edes kysyitkään. Mutta näin selvyyden vuoksi: Kyllä, mä ihan ehdottomasti haluan mennä naimisiin sun kanssa ja olla sun aviomies. Mä vähän jo pelkäsin, ettet sä ikinä kysyis.”