Ficin nimi: Takana rajan
Kirjoittaja: Odo
Hahmot: Sirius, ehkä kelmejä ja aineski Mustan sukua
Genre: draama, melankoliaakin ehkä
Ikäraja: Sallittu, ei pakollisia varoitettavia
Vastuunvapaus: J.K. Rowlingin maailma, minun mielikuvitus.
A/N: Olen pähkinöinyt Varjovuoden jäätyä kesken (aion sen kyllä aikanaan kirjoittaa loppuun!), että haluan uuden mahdollisuuden Kaamoksesta valoon. Nyt sitten osallistuin kuuden kuukauden versioon ja mietin kuumeisesti, mitä Potter-maailmassa on tapahtunut aikajanalla kesäkuusta marraskuuhun. Tajusin, että Sirius Musta kuoli kesäkuussa ja syntyi marraskuussa, joten tämä jatkis vie halki Siriuksen elämän takaperin. Tämä on ehkä yksi vaikeimpia ideoitani koskaan ja toteutus saattaa olla hieman "outo", mutta ehkä tästä silti voi nauttia!
Takana rajan
Sirius Mustan elämä ja kuolema
18. kesäkuuta 1996
Sirius katseli ensikertaa kesää vapaana miehenä. Nuoruutensa hän oli viettänyt Kalmanhanaukion vankina, äitinsä polttavan katseen alla. Sen jälkeen oli koittanut ensimmäinen velhosota, taistelut ja piiloutuminen. Oli koittanut Azkabanissa vietetyt vuodet, 12 pitkää vuotta ja sitä seurannut toisenlainen vankeus, kun hän viimein oli päässyt vapaaksi. Sirius ei ollut haamu. Sirius oli jotain muuta leijuessaan sisään viimeiseen vankilaansa, josta vain kuolema oli hänet vapauttanut. Ikkunoiden läpi kajasti keskikesän aurinko, mutta Mollyn siivouksen jäljiltä oli puhdasta. Tuuli sai ikkunoiden karmit natisemaan ja oli kuin tuuli olisi keinuttanut taloa, jonka aika oli kuluttanut. Ikkunoista viri kävi sisään asuntoon. Joskus jästeiltä piilossa oleva asunto oli ollut komea. Sen ainoa tahra oli ollut Sirius itse. Sirius kulki peremmälle. Näki hiljaisuuden ja kesäkuisen toimettomuuden. Dumbledore oli käskenyt odottaa. Odottaa mitä? Sirius ei enää muistanut.
Viimeisestä huoneesta Sirius löysi itsensä. Elävän itsensä. Kylmä kävi hänen ihollaan, vaikka hän ei tuntenut edes talon tukalaa kuumuutta aineettomassa kehossaan. Hän kuitenkin muisti. Kuumuuden ja kaipuun ulos. Elävä Sirius oli kuin kuollut. Kuolleena Sirius tunsi elävänsä. Hän voisi mennä ulos keskellä päivää ja nähdä kukkivat omenapuut, sinisen taivaan ja vehreyden, joka oli tullut kuin varkain. Harmaa kevät oli ohitse ja Sirius jätti taakseen elävän itsensä, miehen, joka oli vielä viimeisen kerran saanut taistella rakkaidensa puolesta. Hän arveli, että se oli juuri tämä ilta, kun hänen loppunsa oli koittanut.
Aineettomassa olomuodossaan Sirius ei hengittänyt samoin kuin elävät. Silti hän kuvitteli ilman virtaavan keuhkoihinsa hengittäessään syvään. Vuosia hän oli hengittänyt pinnallisesti ja pitkästä aikaa hän tunsi levollisuutta. Sirius oli jossain rajalla, ei elävä eikä kuollut, kuten kuolleiden kuuluisi olla. Sirius mietti, mikä piti hänet tässä ajassa rajan takana. Vaeltaen eteenpäin, Sirius kohtasi puiston, jossa oli lapsuudessa viettänyt aikaansa ilman äitinsä lupaa. Joskus jopa Reguluksen kanssa. Sirius mietti, kohtaisiko hän lopullisessa kuolemassaan Reguluksen. Tietenkin hän mietti myös Jamesia ja Lilyä. Kohtaamista, jota hän oli odottanut. Kaikkia menetettyjä sieluja. Sitähän hän itsekin nyt oli, menetetty. Poissa. Kuollut serkkunsa Bellatrix Lestrangen anteeksiantamattomasta kirouksesta.
Maassa lojuva päivän jästilehti varasti Siriuksen huomion. Sirius katsoi päiväystä ja huomasi, että se todella oli hänen kuolinpäivänsä 18. kesäkuuta 1996. Lehti oli kuiva, sillä viime aikoina ei ollut satanut. Sirius selasi sitä huolettomasti ja hänen mielensä oli kevyt ilman vankeuden tuomaa taakkaa. Jokin veti häntä ajassa taakse päin ja hän tiesi, että hänen aikansa lopulliseen kuolemaan ei ollut vielä. Se, miksi hän eli tässä hetkessä vielä kohdattuaan oman kuolemansa, hän ei tiennyt. Ajatukset karkasivat lehden sivuilta pian Harryyn, sillä elämästään hän kaipasi kummipoikaansa. Harry oli sitkeä ja Dumbledore löytäisi oikeat sanat silloin, kun Harry ei niitä omasta mielestään tavoittaisi. Sirius kaipasi, mutta tiesi viimein kohdanneensa loppunsa, jota hän oli odottanut. Taistellen Harryn puolesta, ainoan elävän, jota hän todella rakasti.
Sirius jatkoi matkaansa, käveli ja mietiskeli nauttien kesän merkeistä, sen läsnäolosta ja elinvoimaisuudesta. Vielä ei ollut sen aika, että hän surisi. Luonnon elo tarttui häneenkin. Sirius seisoi aurinkoisessa päivässä kenenkään huomaamatta tai tuomitsematta. Kesäkuu oli parhaimmillaan, mutta Sirius tiesi nyt, ettei voisi jäädä tähän aikaan. Hän valmistautui johonkin, tietämättä, mitä hänen edessään olisi. Viimeiseksi hän veti henkeä ja aineettomuudestaan huolimatta, tunsi kesän virtaavan sisäänsä. Hän loi katseen ympäristöönsä ja kuvitteli tuntevansa ruohon jalkojensa alla. Ensi kertaa hän huomasi olevansa ainoastaan valkoisessa kaavussa, ilman kenkiä tai mitään ylimääräistä. Kun odottamaton nykäisy viimein tapahtui, pimeni aurinko ja tuulenvire muuttui puuskiksi, jotka Siriuskin saattoi tuntea. Oli aika lähteä ja pian kesäkuinen päivä jäi hänen taaksensa.