Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: marieophelia - 06.07.2021 21:20:34
-
Nimi: Luonnon ja sattuman oikkuja
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Vanhemman vakava sairaus ja kuolema. Ja disclaimer: sairauden kuvaus on todennäköisesti virheellistä ja anakronistista, älä ota totena!!
Päähenkilöt: Petunia ja Lily Evans, (Petunia/ Vernon, pieni Lily/James) Eleanor ja Robert Evans
Tyylilaji: Draama (välillä hyvin surullinen, välillä höpsömpi), mikromitta
Haasteet: Mikroficcihaaste, FFF1000 sanalla kirkonkello, Kerää10 hahmolla Petunia Evans
Yhteenveto: Petunia työskentelee unelmatyössään postitoimistossa ja kohtaa apulaisjohtaja Vernon Dursleyn. Lilyn kuudes kouluvuosi on päättynyt, mutta kun hän palaa Tylypahkasta, jokin kotona on peruuttamattomasti muuttunut.
A/N: Koska Harrylla ei VK:n alussa ole elossa muita sukulaisia kuin Petunian perhe, olen jo pitkään pohtinut, mitä Lilyn vanhemmille mahtoi tapahtua ja miten se vaikutti Lilyn ja Petunian nuoruuteen. Tässä ficcisarjassa käsitelläänkin Evansien perhesuhteita.
Tästä on olemassa useampia keskeneräisiä, enemmän tai vähemmän tökstöks-versioita. Viimein järkeilin, että sekalaisten pohdintojen sovittaminen mikromittoihin kenties tasapainottaisi aiheiden käsittelyä niin, että voisin ottaa samaan kokonaisuuteen mukaan sekä äidin sairastumisen että kauan odotetun siskosten kiikarointihetken. Sekä tietenkin mahtavamahaisen Vernonin!
Olen kirjoittanut Lilystä myös muita ficcejä, jotka löytyvät listauksestani. Tässä on joitakin viittauksia jo aiemmissa ficeissä mainittuihin seikkoihin kuten Petunian kuoroharrastukseen. Vanhempien nimet keksin itse. Headcanon on paras canon. :)
Ja lisää osia on tulossa, piti vain nyt saada FFF-kirkonkello pois päiväjärjestyksestä ennen kuin lähden mökille!
Jätäthän kommenttia!
Luonnon ja sattuman oikkuja
1.
Petunian ei pitänyt kuulla vanhempiensa keskustelua, hänen piti olla kuoroharjoituksissa. Mutta kanttori Aubreyn umpilisäke oli tulehtunut, ja Petunia puhdisti keittiössä liesituuletinta.
”Minä en halunnut toista lasta!” Eleanor sanoi. ”Eiväthän ne pillerit edes toimineet!”
”Se ei voi olla totta”, Robert itki. ”Ei voi, ei voi –”
He olivat juuri palanneet kotiin lääkäristä. Rutiinitarkastus, äiti oli väittänyt aamulla Petunialle.
Ja niin Petunia kuuli, että hänen äidillään oli kohdunkaulansyöpä, jolle pitkäaikainen ehkäisypillereiden käyttö oli hänet altistanut. Samalla Petunia sai tietää, että hänen sisarensa syntymä oli ollut puhdas vahinko, sattuman ja luonnon oikku.
Sitä oikkua hänen vanhempansa kuitenkin rakastivat enemmän kuin toivottua esikoistytärtään.
2.
Apulaisjohtaja Dursley kävi joka iltapäivä henkilökohtaisesti varmistamassa, oliko Grunningisin kesäapulainen toimittanut yhtiön postin asianmukaisesti konttoriin.
”En voi sietää hunsvotteja”, herra Dursley toitotti.
”En minäkään!” vakuutti Petunia ja suoristi leninkiään. ”Sääli, etteivät vanhemmat enää vaadi jälkikasvultaan täsmällisyyttä ja hyviä tapoja.”
”Te olisitte erinomainen äiti, neiti Evans.”
Petunia punastui.
”Tekin olette kuin isä alaisillenne. Ankara, mutta oikeudenmukainen.”
Herra Dursley röyhisti rintaansa. Että hän osasikin olla komea mies! Miten ylväästi hän kannatteli mahtavamahaista ruhoaan!
Jossain kauempana soi kirkonkello sen merkiksi, että herra Dursley oli seissyt postitiskin tukkeena vartin. Niin omistautunut hän oli työlleen!
3.
Koksiston seurakunta ilmoitti jäsenensä kuolemasta soittamalla kirkonkelloja vainajan elinvuosia vastanneen määrän. Kun Petunia töistä kotiin polkiessaan laski viidennen lyönnin, hän kiihdytti tahtomattaan vauhtiaan.
Kahdeskymmenesneljäs lyönti.
Hiukset karkasivat tiukalta nutturalta, mutta Petunia polki yhä kovempaa.
Kolmaskymmenesyhdeksäs lyönti.
Petunia oli jo melkein perillä. Vastatuuli kävi henkeen.
Neljäskymmenesneljäs lyönti.
Petunia liutti pyöränsä nojalleen ulkorappuja vasten.
Neljäskymmeneskuudes lyönti.
”Äiti!” Petunia huudahti ulko-ovelta. ”Äiti!”
Hänen sydämensä hakkasi.
”Äiti!” Petunia parkaisi niin lujaa, ettei kuullut neljättäkymmenettäyhdeksättä lyöntiään kumisevaa kirkonkelloa.
”Tuney?” äidin hento ääni tiedusteli olohuoneesta. ”Mikä on?”
Kello kumisi viidennenkymmenennen kerran. Petunia nojasi eteisen seinään ja tärisi.
4.
”Vanhempi sisareni Marge hoitaa sukukartanoamme Derbyshiressä”, Vernon kertoi.
Petunia nielaisi.
”Sanoitko, että olet itse ainoa lapsi?”
Jos Petunia olisi uskaltanut katsoa Vernonia silmiin, hän olisi kenties nähnyt viidenkymmenen punnan setelit tämän pupillien paikalla.
Mutta Petunia ei uskaltanut katsoa Vernoniin.
”Sisareni opiskelee sisäoppilaitoksessa”, Petunia sanoi hiljaa koettaen pitää äänensä tasaisena.
”Hän lienee siis sinua nuorempi?”
”Kaksi vuotta.”
”Aivan”, Vernon tokaisi ja alkoi sitten moittia sihteerinsä käsialaa.
Petunian sydän hakkasi niin, ettei hän pystynyt kuin nyökkäämään.
Vernonia se ei onneksi haitannut. Hän nautti, kun sai paasata taukoamatta.
5.
Kesäkuun lopussa Lily palasi kotiin.
”Minä olen nyt täysi-ikäinen noita”, hän ilmoitti ja loitsi ensitöikseen eteisen kirskuvan oven äänettömäksi. Petunia ei muistanut äidin hymyilleen viikkoihin, mutta nyt hän melkein nauroi.
”Voi ihmettä!”
Isä meni niin pitkälle, että taputti käsiään.
Joka ilta ruokapöydässä vanhemmat pyysivät Lilyltä jotain pientä temppua. Pientä luonnottomuutta. Miten sammakonkuduksi muutettu maito saattoi ilahduttaa ketään?
Petunia ei suostunut syömään lautaselta, joka oli puhdistettu taialla. Hän otti tiskiharjan käteensä ja jynssäsi itse, kunnes kaikki astiat kiilsivät.
Mutta kukaan ei taputtanut.
6.
Jokainen taikatemppu, olipa se kuinka helppo tai typerä tahansa ihastutti Lilyn vanhempia. Ensin hymyili äiti ja sitten isä.
”Eikö meillä olekin taitava tytär, Eleanor”, isä ylisti. ”Meidän Lily pystyy mihin tahansa.”
Ja Lily toteutti vanhempiensa toiveet hymyillen pingottunutta hymyä, joka kätki taakseen kalisevat hampaat ja sydämen, joka saattaisi minä hetkenä hyvänsä pysähtyä silkasta epätoivosta. Joka ilta hän pelkäsi, että vanhemmat pyytäisivät häneltä loitsua, jota hän ei pystyisi langettamaan – loitsua, jota ei ollut olemassakaan.
Mikään loitsu ei tuo takaisin kuolleita.
Niin kauan kuin teepannu kikatti ja rotiksi muutetut kupit tanssivat pöydällä, kenenkään ei tarvinnut kohdata todellisuutta. Mutta Lily tiesi, että hänen äitinsä kuului jo Kuolemalle.
7.
Eräänä iltana äiti pyysi Lilyltä mahdotonta.
”Etkö voisi sopia Petunian kanssa?” hän kysyi.
”Ei meillä ole riitaa”, Lily vastasi vältellen.
”Minä en halua, että hän jää yksin”, äiti sanoi. ”Enkä tahdo, että sinäkään jäät.”
Lily alkoi itkeä. Hän tiesi, ettei äiti enää tämän jälkeen pyytäisi häneltä mitään. Saisinko pidellä lapsenlastani? Veisitkö hääpäiväkutsut postiin? Tulisitko jouluksi kotiin? Lily ei voinut lakata itkemästä.
”Ehkä voisit aloittaa kysymällä, mikä häntä kiinnostaa nykyisin”, äiti ehdotti.
”Kirjesalaisuuden rikkominen?” Lily nyyhkäisi ja äkkiä häntä melkein nauratti.
-
Olipa tavattoman mielenkiintoista hypätä tähän tarinaan! En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että mitäköhän Lilyn vanhemmille ja muille sukulaisille tosiaan oli tapahtunut. Nämä palaset tuntuvat sopivan kirjojen canoniin tosi hyvin, ostan tämän version tarinasta mukisematta! Olet saanut tähän niin monia osuvia yksityiskohtia, kuten Petunian kuoroharrastus, hänen ja Vernonin heilastelu ja kaikki pienet asiat, jotka vain kasvattavat katkeruutta siitä, että Petunia kokee olevansa vähemmän rakastettu kuin vahinkolapsi Lily, joka kaiken lisäksi on vielä noita. Petunia ei kuitenkaan taida tietää Lilyn pelosta ja ahdistuksesta, milloin joku pyytää häntä taikomaan elämän takaisin äitiin. Todella kiehtovaa, nostan hattua että olet osannut kirjoittaa näin upeasti erikoisemmasta ja aika vaikeastakin ficciaiheesta. Jään mielelläni seuraamaan, miten tämä sarja etenee :)
-
Onneksi Thelina nosteli tätä, multa on mennyt ihan ohi! Oon ajan saatossa kiinnostunut Petunian hahmosta enemmän, koska jotenkin tietyllä tapaa symppaan sitä kovasti. Musta on ihan inhimillistä ärsyyntyä pikkusiskosta joka ensinnäkin pääsee taikakouluun ja sitten vielä tekee kotona temppujaan - kyllä muakin söis :'D Sen sijaan en oo koskaan sen enempää miettinyt mitä Lilyn ja Petunian vanhemmille on mahtanut käydä, tai miten ja missä Petunia ja Vernon ovat tavanneet! Mielenkiintoisia juttuja, jotka taatusti on ficcipuolellakin jääneet vähäiselle huomiolle :)
Mikromitta sopii musta näihin tosi hyvin - tietoa ja tapahtumia on tarpeeksi ja tämä etenee sopivan mukavaa tahtia eteenpäin. Mielenkiinnolla seurailen ♥
-
Thelina: Suuret kiitokset, kommenttisi ilahdutti minua tosi paljon!<3 Petunia on tosiaan niin oman kateutensa sokaisema, ettei ainakaan tässä alussa aisti, miten onneton myös Lily on. Olen iloinen, jos nämä sujahtavat mielestäsi canoniin, canonin aukkojen täyttäminen on mulle aina hyvin inspiroiva ficcauskohde. :)
Angelina: Ihanaa, että löysit tänne! Petuniaa käy kyllä tavallaan sääliksi ja hän on mun mielestä hurjan mielenkiintoinen hahmo. Hänestä en ole kauheasti ficcejä ole löytänyt ja Petunia/Vernonia vielä vähemmän -- no joo, eihän se kovin mediaseksikäs pariskunta olekaan :D Sitäkin hauskempaa, että tälle ficille on löytynyt lukijoita. Kiitokset kommentista!<3
A/N: Tässä pari osaa lisää. Kuulen edelleen mielelläni, jos olet tänne tiesi löytänyt. :)
8.
Kun Koksiston konttorin muut postineidit lähtivät päivittäiselle kahvitauolleen, jäi Petunia vahtimaan postitoimistoa. Hän käytti ajan hyödykseen varmistamalla, että jokainen kirje oli varmasti liimattu kiinni kunnolla. Joskus asian varmentamiseen tarvittiin useampikin terävä kirjeveitsen viilto, mutta Petunia saattoi ylpeillä siitä, ettei yksikään kirjepaperi luisunut kuorestaan matkalla vastaanottajalleen! Rouva Denverin pojalleen postittamat suklaamunat eivät putoilleet matkalla Derbyshiren vankilaan, hemaisevan neiti Grimsleyn valokuva lähti takuuvarmasti (joskin silmät puhkottuna) poikamiesprinssi Charlesille ja Vernon Dursleyn muhkea palkkakuitti verohallinnolle.
Petunia liimasi kuoret huolellisesti kiinni ja käytti lähtevän postin vielä valtavan paperipainon alla ennen kuin luovutti sen eteenpäin. Kuinka Koksiston postikonttori olisikaan pärjännyt ilman häntä!
9.
”Saisinko tarjota kyydin kotiin, neiti Evans – tarkoitan Petunia-neiti?” kysyi Vernon Dursley eräänä iltapäivänä.
Vernon odotteli Petunian työvuoron päättymistä rautakaupassa. Vieressä olisi ollut kirjastokin, mutta Vernon oli tosimies, eikä perustanut akkamaisuuksista.
”Aah”, Vernon henkäisi tyytyväisenä nähdessään Petunian valkoiseksi rapatun, ylemmän keskiluokan tasaista eleganssia henkivän kotitalon ja Petunian isän uutuuttaan kiiltävän työsuhdeauton.
Mutta Petunia kalpeni. Säntillisesti tasoitetulla nurmikolla loikoili Lily ja luki kirjaa Liemistä tenhoavimmat.
Petunian oli pakko harhauttaa Vernonia jotenkin! Kaiken sopivaisuudentajunsa sivuuttaen hän muiskautti kuivan suukon Vernonin turpealle poskelle.
”No, mutta!” henkäisi yllättynyt Vernon.
Hän oli luullut saavansa odottaa suukkoa ainakin viidennelle saattoreissulle.
Petunia taisikin olla yllätyksiä täynnä!
-
Postikonttori on kyllä uteliaalle Petunialle mitä parhain työpaikka :'DD Taatusti kaikki lähetykset menevät varmasti perille, kunhan niiden sisältö on ensin selvitetty - jotenkin niin petuniamaista että vähän naurattikin ;D Kulissit on tietysti pidettävä yllä mahtavamahaisen Vernonin edessä, vaikka sitten ennenaikaisella suukottelulla - mutta Vernonia ei varmastikaan haitannut yhtään ettei suukkoa tarvinnutkaan odotella viidennelle saattokerralle ;D
-
Haha, ihan samaa mieltä Angelinan kanssa, että postitoimisto on ihan omiaan Petunian työpaikaksi! Pitäähän sitä kahvitauotkin käyttää hyödyksi :D poikamiesprinssi Charlesin maininta nauratti ja sitoi tätä hyvin aikakauteen. Myös Vernon on huvittava, totta kai hän viettää mieluummin aikaa rautakaupassa kuin kirjastossa :D oiva yksityiskohta myös tuo Petunian kuiva suukko!
-
Tämä jatkoficci on odotellut välilehdessä jo tovin, mutta olipa hyvä idea avata se nyt junamatkaa vauhdittamaan :D Tässä on nimittäin aivan loistavaa hahmo- ja tilannekomiikkaa enkä voi lakata virnuilemasta postitoimiston säntilliselle, mutta loputtoman ja hävyttömän uteliaalle Petunialle sekä Vernonille, joka rakastaa paasata ja on mielestään niin oivallinen työntekijä ;D Niin huikeita yksityiskohtia, jotka ovat samalla koomisia ja siksi niin hyväntuulisia!
Samalla tässä on vahvasti läsnä tuo synkempi sävy, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi viedä siskokset lähemmäs toisiaan, mutta näissä osissa käy selvästi ilmi se, etteivät he omilta ongelmiltaan, peloiltaan ja ennakkoluuloiltaan pysty näkemään yhteistä surua ja huoltaan. Etenkin tuo kirkonkellojen kumina ja Petunian kilpajuoksu sitä vastaan sekä Lilyn pelko mahdottomasta taiasta olivat todella synkkiä ja toivat esiin sen kurjan todellisuuden, jonka rinnalla siskojen välisen kateuden pitäisi kalveta. Odotankin jännityksellä, tapahtuuko niin - ja mitä kaikkea muuta tässä tapahtuu! Pidin nimittäin kovasti siitä, että tutkailet tässä tuota Petunian pelkoa Lilyn totuuden paljastumisesta Vernonille. Muistaakseni James ja Lily käyvät canonin mukaan ainakin kerran kahvilla Petunian ja Vernonin luona ja siitä tuskin seuraa mitään hyvää :P Ylipäätänsä mietin, miten pitkälle tarinan innostut viemään! Minä ainakin luen todella mielelläni lisää :)
Olet tavoittanut etenkin Vernonin hahmon erityisen oivallisesti. Yritin tässä kuun alussa kirjoittaa Vernon/Petuniaa itsekin, mutta huomasin harmikseni, että en muistanut yhtään, miten tavoittaisin Vernonin... hmm, viehättävän luonteen ja hänen sielunsa syöverit ;D Harmitus sai miettimään, olisiko aika lukea Potterit uudelleen. No, ainakin nämä sinut pitävät mielen vireänä ja hymyn huulilla! Nämä osat olivat todella huikeita ja jään odottamaan innokkaana lisää ;) Kirjoitusiloa ja kiitos jo näistä osista ♥
-
Kiitokset kommenteista, ihanaa tietää, että olette siellä!<3
Angelina: Hahhah, Lily taisi tietämättään edistää Petunian ja Vernonin suhteen kehittymistä. :D Kiitos paljon kommentistasi!
Thelina: Kiva, että huomasit Charlesin. :) Mietin, että Petunia varmasti kiinnostaisi kuninkaalliseen palatsiin lähtevä posti. Kiitokset kommentistasi!
hiddenben: Ihana kuulla, että tykkäsit hahmoista! Vernon on itsellenikin uusi tuttavuus, mutta vallan hauska sellainen. :) (Mutta harmi kuulla, ettei oma Vernon/ Petuniasi lähtenyt etenemään! Toivottavasti vielä joskus saat siihen inspiraatiota!) Kiitokset kommentistasi, katsotaan, mihin tässä vielä päädytään!
A/N: Pöhhöö, minulla on sen verran monta jatkista/ oneshot-ideaa kesken, että vaikea päättää, mihin tarttuisi ja lopulta yhtään mikään ei ole edennyt mainittavasti :-\ Mutta kirjoitin nyt lämmittelyksi tätä hieman, tähän kun riittää pienempikin idea. Kiitokset Lilyn kiikareista eräälle Rowenan kommentille erääseen toiseen ficciini! :)
ps. Canon ei kerro Vernonin ikää, joten otin vapauden kirjoittaa Vernonin huomattavasti Petuniaa vanhemmaksi. Petuniahan ei ole Lilya kuin pari vuotta vanhempi, mikä tarkoittaa, että hän VK:ssa olisi noin 33-vuotias. Vernonia en pysty kuvittelemaan niin nuoreksi, en sitten millään. :)
10.
”Hei Petunia – ”, Lily aloitti.
Petunia pyyhki pölyjä ikkunankarmilta, eikä osoittanut pienimmälläkään eleellä huomanneensa sisarensa läsnäoloa.
”Petunia, kenen kyydillä sinä tulit tänään kotiin?”
”Hmp”, Petunia sanoi pienelle likaläikälle ikkunalasissa.
”Minä olen nähnyt sinun tulevan samalla autolla ainakin viisi kertaa.”
”Seitsemän”, Petunia mutisi ikkunalasille.
”Kosiskeleeko joku mies sinua?” Lily uteli.
Petunia ei vastannut. Kosiskella? Ehkä Lily oli käyttänyt väärää sanaa.
”Se on hieno auto”, Lily sanoi. "Valioluokkaa."
”Hmp”, Petunia sanoi jälleen.
Lily oli erottavinaan sisarensa ynähdyksessä tyytyväisen sävyn. Sellaisella sävyllä hän ei puhutellut tahroja.
11.
Kun kastelukannu oli käynyt Eleanorille ylivoimaisen painavaksi, Lily oli ottanut tavakseen kastella pihan kukat ja kasvimaan vihannekset iltaisin. Vain amppeleissa kasvavat petuniat äiti kasteli yhä itse. Vaikka Lily rakasti puutarhanhoitoa, hänen tapansa oli enemminkin ryöpsäytellä vettä ympäriinsä kuin annostella maltillisesti. Petunioiden oli parempi antaa välillä kuivahtaa, selitti äiti.
”Tiesitkö, että Tuneylla on joku heila?” Lily kysyi eräänä iltana tukiessaan tomaatin vartta kukkakeppiin.
”Hän on vaikuttanut iloiselta”, äiti vastasi.
”Mies näyttää ainakin nelikymppiseltä”, Lily älähti. ”Ja tynnyrinpaksuiselta.”
”Oletko tavannut hänet?” äiti ihmetteli.
”Katselin ikkunasta”, Lily sanoi vaisusti. ”Kiikareilla.”
Äiti nauroi.
”Ja sinäkö väität, ettei teillä ole mitään yhteistä Petunian kanssa?”
-
Olipa ilahduttavat kaksi uutta osaa tähän tarinaan! Harmi kuulla, että kirjoitusrintamalla takkuilee. Sinulla on kyllä monta huikeaa jatkista käynnissä, mikä on näin lukijan näkökulmasta ihan mahtavaa, mutta ymmärrän sen, että voi alkaa tuskastuttaa, jos mikään ei oikein etene. Mutta älä huoli, minä ainakin jaksan odotella seuraavia osia mihin tahansa jatkikseesi :) Ja kivaa, että esimerkiksi tämä mikroficcikokoelma mahdollistaa toisistaan irralliset tarinan osat ja siten vapaamman kirjoittamisen! Uskon, että vähäkin kirjoittaminen auttaa avaamaan lukkoja :)
Ja olivathan nämä osat oikeasti tosi mainioita :D Tykkäsin aivan erityisesti siitä, miten tässä keskityttiin Lilyn ja Petuniaan väliseen yhteyteen, miten he ovat kasvaneet samassa talossa ja jakavat siten joitakin piirteitä ja ymmärtävät toisiaan melko hyvinkin. Etenkin tuo Lily oli erottavinaan sisarensa ynähdyksessä tyytyväisen sävyn. Sellaisella sävyllä hän ei puhutellut tahroja. kuvasti erityisen hyvin sitä, että Lily kyllä tuntee Petunian, vaikka heidän välinsä eivät kovinkaan hyvät olisikaan. Pidin myös tuosta Eleanorin viimeisestä repliikistä tuossa jälkimmäisessä osassa, sehän on usein sellainen ristiriitainen asia, kun kuulee muistuttavansa sisarustaan - halusi tai ei :D
Viihdyn näiden parissa kyllä erinomaisesti! Minunkin mielestäni Vernon on huomattavasti Petuniaa vanhempi, se sopii jotenkin canoniin ja Vernonin käyttäytymiseen: hän on ollut niin kauan sinkku, että on ehtinyt käydä mahtailevaksi, kun kukaan ei ole ollut opettamassa nöyryyttä, ja kun hän nyt Petunian tapaa ja löytää hänestä oivan kuuntelijan, se on menoa se :P Voi ei, tekisi kyllä välillä mieli olla vähän ystävällisempi Vernonia kohtaan, mutta hän on kaikin puolin niin inhottava, etten ehkä pysty :D
Kuinka vain, kiitos näistä osista! Oli kivaa saada lukea sinulta jälleen uutta ja toivon sinulle paljon kirjoitusvoimia ja inspiraatiota ♥
-
Jee, kivaa että tähän tuli jatkoa! Alkusanasi herättivät kyllä miettimään, että en ole oikeastaan koskaan oikein ajatellut Petunian ja Vernonin ikää. Sopii kyllä todella hyvin kuvaan, että Vernon olisi reilusti vanhempi joten sovitaan, että asia on niin! Siksipä hän onkin ehtinyt säästää rahaa hienoon autoon, jolla tehdä vaikutus nuoreen Petuniaan ;D
Hauskaa, miten Lily tenttaa Petuniaa, joka korjaa tarkasti että on tullut Vernonin kyydillä kotiin seitsemän kertaa eikä viisi. Kiinnitin myös huomiota, että äidin mielestä Petunia on vaikuttanut iloiselta - tästä tuli heti mielikuva, että ehkä hän oli jo nuorena enemmänkin hapan kuin iloinen, kun äiti noin asian huomioi :D 11. osan loppu oli hauska, löytyipäs Lilystä ja Petuniasta jotain yhteistä! Nämä ovat todella mielenkiintoista luettavaa ja hyvin kirjoitettuja, toivottavasti löydät kirjoitusinpistä jatkoon <3 kiitos näistä!
-
hiddenben: Kiitos paljon kommentistasi ja kirjoitusvoimista!<3 Minua jäi jostain syystä huvittamaan, että olit kirjoittanut samaan lauseeseen sanat Vernon ja sinkku -- se on jotenkin oksymoroninen yhdistelmä! Inspiroiduin niin paljon, että oli pakko päästä kirjoittamaan lisää sinkku-Vernonista. :)
Thelina: Paljon kiitoksia sinullekin kommentista!<3 Petunia on selvästi ylpeä ihailijastaan ja varmaan perusluonteeltaan niin nyrpeä, että iloinen ilme herättää huomiota. :) Kiva, että olet pitänyt näistä!
A/N: Nyt ollaan niin isojen asioiden äärellä, että julkaisen tämän osan yksinään. :D
12.
Petunian kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänä Vernon vei hänet pihviravintolaan ja antoi lahjaksi lattiamopin.
”Liikkeessä väitettiin, että moppi on niin tehokas, ettet muka ikinä tarvitse uutta”, Vernon sanoi. ”Pyysin tietenkin takuukuitin ja ne ketaleet todella kehtasivat kirjoittaa takuun eliniäksi.”
Vernon kaivoi kuitin taskustaan ja näytti sitä mahtaillen Petunialle.
”Katsotaan kuinka pian ne joutuvat syömään sanansa. Älä ikinä luota kauppamieheen, sanon minä.”
Vastoin Petunian odotuksia Vernon ei ojentanut kuittia hänelle, vaan talletti sen omaan lompakkoonsa. Silloin Petunia tiesi, että jotain ratkaisevaa oli tapahtumaisillaan.
”Olen ajatellut tulla tapaamaan isääsi lähiaikoina”, Vernon sanoi.
-
A/N: Vernon onkin niin kiva, että kirjoitin samantien vielä pari osaa lisää! ;)
13.
Robert Evans työskenteli työnjohtajana puunjalostusteollisuuslaitoksessa ja tiesi toki Grunningsin porakoneet. Ne joutivat suoraan metallinkeräykseen!
”Eikö Vernon Dursley ole ainakin kahdeksankymmenen?” Robert ihmetteli.
”Puhunkin hänen pojastaan, Vernon Dursley nuoremmasta.”
Robert tuhahti. Naurettava tapa nimetä lapsi itsensä mukaan!
Petunia veti kätensä puuskaan. Kaikin tavoin esimerkillinen apulaisjohtaja Dursley oli ylihuomenna tulossa pyytämään hänen kättään ja isä kehtasi kitistä pikkuasioista. Kun Lily joskus tulevaisuudessa raahaisi näytille jonkun luudalla lentävän Ylihörhön, vanhemmat soittaisivat takuulla fanfaareja.
Petunia kääntyi kannoillaan ja marssi huoneeseensa. Kyyneleet valuivat kitkerinä hänen kasvoilleen.
Sisimmässään Petunia tiesi Vernonin olevan ainoa vävyehdokas, jonka hänen äitinsä enää ehtisi tavata.
14.
”Tuney, ei isä tarkoittanut loukata. Hänellä on vain huono päivä.”
Lilyllä itselläänkin oli ollut huono päivä. Hän teki kesätyönään inventaariota Säilä & Imupaperin varastolla. Tänä aamuna Kaikki myrkkyhampaista -kirjan kolmannen painoksen viimeinen nide oli purrut häntä kivuliaasti leukaan. Säilän pomo väitti, ettei tapaturma ollut kirjakaupan vastuulla, vaan Lily saisi maksaa parantajakulunsa itse.
Tällaisina päivinä Lily toivoi, että hänellä olisi elämässään joku aikuinen, joka tietäisi, miten asiat taikamaailmassa toimivat.
Nyt Lily painoi kipeää leukaansa sisarensa huoneen suljettua ovea vasten ja epäili olevansa väärä ihminen lohduttamaan Petuniaa.
15.
Pitkien maanittelujen jälkeen Petunia salli Lilyn jäädä kotiin sunnuntaiksi.
”Muistakin, että tämä on minun elämäni tärkein päivä”, Petunia sihahti.
He olivat sopineet, että Lily sanoisi ainoastaan olevansa elokuun ajan töissä kirjakaupassa. Vernon halveksi kirjoja ja tuskin kyselisi työstä sen enempää. Hänen ei tarvinnut tietää, että Lilyn työpaikassa kirjat purivat.
”Minä ajattelin aina, ettei sinulle kelpaisi kukaan muu kuin prinssi Charles”, Lily kiusoitteli.
”Charlesin korvat ovat hyvänmaun vastaiset”, Petunia tuhahti. "Aivan liian suuret!"
”Vernonin korvat ovat oikein symmetriset”, Lily vakuutti.
Petunia myhäili tyytyväisenä.
Lily onnitteli itseään, että keksi edes yhden kohteliaisuuden sisarensa valitusta. Onneksi Vernonilla todella oli poikkeuksellisen kauniit korvat!
-
Haha, hauskaa että Lilyn ja Petunian isä tietää Grunningsin porakoneet, jotka joutavat suoraan metallijätteeseen :D hetken jo hämmennyin, että oliko Vernon niin paljon Petuniaa vanhempi, että häntä voi luulla kahdeksankymppiseksi, mutta kyse olikin hänen isästään. Jotenkin aivan Dursleyden tapaista antaa pojalle sama nimi kuin isälle. Olikohan myös Dudleyn toinen nimi Vernon, vai muistelenko omiani…
Tuokin oli hyvä oivallus, että Lilyllä ei oikein ollut ketään aikuista keneltä kysyä taikamaailman asioista. Ehkä tuohon aikaan oli myös niitä, jotka käyttivät hyväkseen sitä, ettei jästisyntyisellä noidalla voi olla kaikesta tietoa. Jotenkin aavistan, että Lilyn kirjakaupassa työskentelystä ehkä vielä saadaan enemmänkin keskustelua aikaan, vaikka Vernonin ei pitäisi lainkaan olla kiinnostunut kirjoista ;D onni, että hänellä on edes ne sievät korvat, kun muuten hän ei ole sievää nähnytkään.
Kiitos taas uusista osista, tätä on kiva seurata :)
-
Eih, olivatpa nämä osaset jälleen onnistuneen surkuhupaisia! Ja huippua, että onnistuin inspiroimaan kirjoittamaan Vernonista ;D En kyllä tiedä, pitäisinkö sitä ihan kohteliaisuutena... Mutta ehkä pidän, koska kirjoitat hänestä niin hyvin, joten on hienoa päästä ruokkimaan tätä luovuuden lähdettä :D Ja voihan sinkku!Vernon sentään. Tykkäsin todella paljon tuosta kuitti-kohdasta, sillä se oli kyllä kohtauksena vahva - ja näkihän sen siitäkin, miten paljon Petunia elettä arvosti! Harmillista, että herra Evans ei ole ihan Vernonin yrityksen suurin fani, mutta... No, sellaista se on :P
Minusta tässä oli hienosti jälleen synkkiä sävyjä mukana. Osittain tuo Lilyn toive tukihenkilöstä velhomaailmassa, joka voisi auttaa pulmallisissa tilanteissa, mutta etenkin tämä Petunian ajatus:
Sisimmässään Petunia tiesi Vernonin olevan ainoa vävyehdokas, jonka hänen äitinsä enää ehtisi tavata.
iski kyllä suoraan sydämeen. Tässä oli jotain surullista ja haikeaa ja väärää, ja samalla jotenkin ajattelen, että kai Petunia silti oli jokseenkin onnellinen Vernonin kanssa. Dudley nyt ainakin toi heille onnea! Mutta jälleen ihastelen tätä, miten saat ujutettua näihin koomisiin kohtauksiin synkkyyttä - se yllättää ja ilahduttaa joka kerta :) Kiitos jälleen näistä osista!
-
Musta on harmi, miten Petunia selkeästi kokee että edes hänen kättään pyytävä vävyehdokas ei tunnu olevan kyllin hyvä - heidän isänsä suhtautuu nyreästi (joka toki on isältä ymmärrettävää), eikä Petunia voi olla miettimättä että Lilyn tulevaisuuden miesystävä on varmasti paljon parempi, kun kerran on luudalla lentelevä Ylihörhö ;D Tykkään kuitenkin siitä, että vaikka Petunian ja Vernonin suhteesta saa vähän sen kuvan että se on käytännöllinen ja "helppo" ratkaisu, niin samaan aikaan Petunia tuntuu kuitenkin olevan tyytyväinen siihen - ovathan he Vernonin kanssa hyvinkin samankaltaisia :3 Ja lisäksi Vernonilla on vielä sopusuhtaiset, nätit korvat ;D ♥ Käytännöllisyyden lisäksi sisäinen romantikkoni haluaa kuitenkin uskoa, että Vernon ja Petunia välittävät toisistaan omalla tavallaan ja vaikka he eivät olekaan kovin romanttisia saati sitten minkään sortin haihattelijoita, ei se kuitenkaan tarkoita että suhde olisi jotenkin huonompi, varsinkaan jos se molemmille sopii!
Edelleen mielenkiintoisia osia, seurailen :3
-
Thelina: Hahhah, joo ei Vernon sentään aivan ikäloppu ole! Hmm. enpä osaa sanoa, mikä Dudleyn toinen nimi olisi, mutta voisin minäkin veikata Vernonia. :D Joo, jästisyntyiset nuoret eivät voi mitenkään olla perillä velhoelämän käytännöistä – minusta on ironista, että Tylypahkassa opetetaan jästitietoa, mutta ei minkäänlaista velhoyhteiskuntaoppia! Kiitokset jälleen kommentistasi!<3
hiddenben: Petunia elää aika vaikeaa aikaa, joten hienoa kuulla, että synkät sävyt välittyvät tästä. Vernonin läsnäolo tuo varmaan väistämättä komediallisia piirteitä, mutta pyrin siihen, että siskosten elämän eri puolet saisivat tilaa. Kiitos paljon kommentistasi!<3
Angelina: Paljon kiitoksia pohdinnoistasi!<3 Jatkossa Vernonin ja Petunian orastava suhde joutuu kovemmalle koetukselle, joten ehkäpä silloin joitain ei-käytännöllisiäkin tunteita alkaa nousta esiin. Ei siis ihan kaikkia romanttisia toiveita kannata unohtaa - vaikka toki Vernon on aina Vernon. ;)
A/N: Koska joka kuussa olisi kiva julkaista edes jotain, päätin jatkaa tätä tarinaa pikkuhiukan. Mukavaa marraskuuta!
16.
Lily tutkaili kuvajaistaan kokovartalopeilistä. Oranssiin, leveälahkeiseen vakosamettihaalariin ja pallokuvioiseen paitapuseroon pukeutuneena hän näytti yhtä upealta kuin kuka tahansa muotitietoinen jästityttö. Petunian kosija ei osaisi epäillä mitään!
Äkkiä Lilyn avoimesta ikkunasta lennähti sisään tornipöllö. Se silmäili hetken Lilyn ulkonäköä selvästi hämmentyneenä, mutta muisti sitten ammatilliset velvollisuutensa ja ojensi koipeaan.
Lily valmistautui kaivamaan kuoresta Tylypahkan kirjalistan, mutta sen sijaan hänen kämmenelleen putosi pieni hopeinen pinssi, johon oli kaiverrettu kirjaimet JT.
”Äiti! Isä! Tylypahka teki minusta johtajatytön!” Lily hihkui ja säntäsi portaat alas.
Alakerrassa Vernon Dursley oli juuri ahtautunut tuulikaapista eteisen puolelle ja pälyili epäluuloisesti ympärilleen. Lily tuiskahti suoraan päin hänen valtavaa vatsaansa.
-
Hahha, mielikuva solakasta Lilystä juoksemassa päin Vernonin mahtavaa mahaa on kyllä priceless ;D Minkähän selityksen Lily tai Petunia mahtaa keksiä Tylypahkalle? Tuskin tässä kohtaa vielä uskalletaan totuutta paljastaa, kun suhde on niin tuore... Tai mistä sitä tietää, ehkä Petunian on pakko päästä avautumaan jollekin noitasiskostaan. Tää jäi mielenkiintoiseen kohtaan, jatkoa edelleen odotellen!
-
Eih, en kestä mikä uusi osa! ;D Ihanaa, miten näin pienelläkin palasella voi ilahduttaa päivää! Yritän hermostuksissani kuluttaa aikaa ennen kuin osallistun yhteen paneelikeskustelu-esitelmäkokonaisuuteen, ja tämä toimi täydellisenä harhautuksena (oikeasti kyseessä on siis 25 minuutin juttu, jossa ei tule edes tapahtumaan mitään kovin kummallista, mutta esiintyminen jännittää silti :P).
Oranssiin, leveälahkeiseen vakosamettihaalariin ja pallokuvioiseen paitapuseroon pukeutuneena hän näytti yhtä upealta kuin kuka tahansa muotitietoinen jästityttö. Petunian kosija ei osaisi epäillä mitään!
Minusta on jotenkin huvittavaa, että Lily ehtii seitsemässä vuodessa uppoutua niin täysin velhomaailmaan, että joutuu oikein miettimään miten näyttää mahdollisimman tavalliselta jästiltä. Plus että oranssi vakosamettihaalari pallopaitaan yhdistettynä luo kyllä huvittavan mielikuvan, jotenkin aito "noita pukeutuu jästiksi" -asu. Tulee mieleen huispauksen maailmanmestaruuskilpailut :D Myös tuo loppu oli niin viihdyttävä, kun Lilyn innostus saa hänet unohtamaan peiteroolin. Ei ihme, että Vernon muodostaa niin epämiellyttävän kuvan Harryn vanhemmista, kun ensikohtaaminen alkaa noin :P
Kiitos tästä, tämä oli huippu uusi osa! ♥
-
Angelina: Kiitos paljon kommentistasi, se kannusti miettimään tälle jatkoa.<3 Ei siis tarvitse kärvistellä jännityksessä tämän kauempaa. ;D
hiddenben: Hahhah, Lilyn asu on kammottava, mutta pitää muistaa, että tässä eletään vuotta 1977, ja muoti on sen mukaista. ;) (Katselin äitini vanhoja luokkakuvia ja hain niistä inspiraatiota Lilyn asuun - mun äidillä ei tämmöistä asua onneksi toki ollut, luokkakaverit olivat vähän muotitietoisempia.) Toivottavasti paneelisi sujui hyvin ja pääset nyt viikonloppuna rentoutumaan - vaikkapa näiden jatko-osien parissa. Kiitokset kommentistasi!<3
A/N: Saapa nähdä, lähteekö tämä hetkellisesti hieman sivuraiteille, mutta en malta olla mainitsematta Naapurin pihalla sataa -ficistä tuttua Poutapilvi-pöllöä. :) Lukuiloa ja mukavaa viikonloppua!
17.
Lounaan jälkeen Eleanor ehdotti, että Petunia esittelisi Vernonille puutarhaa.
”Piditkö paistista?” Petunia piipitti ulos päästyään.
Vernon mulkoili liljapenkkiä.
”Kuuluuko siskosi johonkin lahkoon?” hän ähkäisi. ”Hippeihin?”
Vernon oli elämässään joutunut kohtaamaan jos jonkinmoista hörhöä: naturisteja, punkkareita, moppitukkaisia miehenkuvatuksia ja sekavia puunhalaajia – mennyt kuusikymmenluku ei ollut kunniallisten ihmisten vuosikymmen ja eikä kuluva vuosikymmen poikennut edeltäjästään.
Petunia nyökkäsi täristen.
Vernon puuskahti. Ja sitten hätkähti: yläkerran ikkunalaudalla näytti istuvan pöllö.
”Hänen lahkonsa lienee hulluinta laatua!”
Petunia nyyhkytti. Vernonin tweed-liivin taskussa erottui pieni korurasian muotoinen pullistuma. Mutta Vernon oli ilmeisesti tyystin unohtanut sunnuntaivierailunsa tarkoituksen.
18.
Joinain päivinä tapahtuu liikaa asioita, Lily mietti harppoessaan huoneeseensa.
Petunia ei sietänyt Lilyä silmissään. Vaikka vanhemmat yrittivät vakuutella, että Petunian kannattaisi tutustua Vernoniin kunnolla ennen kuin säntäisi vihille, Petunia ei tyyntynyt, vaan ulvoi Lilyn pilanneen hänen elämänsä.
Makuuhuoneessa Lilyä odotti jälleen yksi pöllö. Tämäkin vielä! Lily tunnisti pöllön: se kuului James Potterille ja totteli nimeä Poutapilvi.
Poutapilvi lensi sulavasti Lilyn eteen. Yhtä omahyväinen kuin isäntänsä, Lily mietti. Hän otti kirjeen pöllöltä ja siirtyi jo valmiiksi roskakorin viereen, jotta saisi viskattua kirjeen mahdollisimman nopeasti sinne, minne se kuului.
Kirjeen ensimmäinen rivi kuitenkin sekoitti hänen ajatuksensa.
”Ilouutisia Evans, MINUSTA tehtiin johtajapoika!”
-
Olipa kiva nähdä että olit postannut lisää! Aikaisemmat osat onkin jo tullut luettua, mutta lusmuna en ole muistanut jättää kommenttia.
Kuvailu tässä ficissä on niin hienoa ja elävää, etten sanoisi sitä edes kirjan jatko-osaksi, koska mielestäni se on parempaa kuin Rowlingin alkuperäinen teksti. Petunia on aina ollut kiinnostava hahmo, ja tykkäänkin tosi paljon siitä, miten paljon tässä sarjassa kerrotaan asioita hänen näkökulmastaan. Se auttaa myös ymmärtämään tämän suhtautumista Harryyn.
Petunia on kyllä tosi ristiriitainen hahmo, koska samaan aikaan tätä säälii ja myös paheksuu. Vanhempien neuvoja kannattaisi varmaan kuunnella :D toisaalta myös Lilyä käy sääliksi, kun hän yrittää tasapainotella velhomaailman vaikeuksien, sairaan äidin, äksyn siskon ja tietysti Jamesin välillä.
Kiitos tästä, jään innolla odottamaan jatkoa!
-
Esiintyminen meni erinomaisesti ja nämä uudet osat olivat oivallinen palkinto kaiken jännityksen jälkeen! Sivupolkuja tai ei, minusta oli kivaa, että Poutapilvi tekee pienen comebackin :D Omiin aikaisempiin teksteihin viittaaminen myöhemmin kirjoitetuissa teksteissä on aina hauska yksityiskohta niille lukijoille, jotka ne tunnistavat ja samalla ne eivät vie lukemisen iloa niiltä, jotka ovat lukeneet saman kirjoittajan tekstejä vähemmän. Seuraan siis Poutapilven elämää mielelläni myös tässä ficissä!
Voi Lily-raukkaa, jonka loppukesäloma saattoi mennä Jamesin kirjeen myötä pilalle :P Eikä Petuniallakaan mene ihan kuin hän oli suunnitellut. Kirjoittamasi Vernon oli kyllä jälleen niin kohdillaan, en voi muuta kuin ihailla sitä, miten saat jäljennettyä hänen Ihastuttavan Luonteensa paperille :D Vernonin lahkoehdotukseen mukaan lähteminen oli Petunialta viisas veto: on aina parempi lähteä tuossa tilanteessa tukemaan henkilön jo muodostamaa kuvaa. Saa nähdä, ehtivätkö he naimisiin ennen kuin totuus Lilyn lahkosta tulee esiin. En nimittäin muista, miten canonissa käy!
Nämä osat ilahduttivat jälleen kerran, kiitos näistä! ♥
-
Haha, mainioita tilanteita näissä osissa. Tykkäsin Lilyn asusta, mutten toisaalta ihmettele Vernonin kysymystä hipeistä :D asua ihmettelevä ja sitten velvollisuutensa muistava pöllö oli ihana myös, samoin Poutapilvi<3 ihana tuo Jamesin kirje, näinköhän Lily kirjoittaa hänelle takaisin :D
-
Hahha, Vernonin epäilys Lilyn hippiydestä oli hauska - ja varmasti Vernonin mielestä järkeenkäypä selitys ;D Mutta voi Petunia-parkaa, kun jäi sormus saamatta! Ehkä hänen vanhempansa kuitenkin ovat oikeassa ja hänen kannattaa tutustua tulevaan sulhaseensa vielä hieman paremmin. Lilykin sai sitten epämieluisan yllätyksen, joskin sekin taitaa jossain kohtaa vielä iloksi muuttua ;) Naurahdin tuolle, miten Lily ajatteli Poutapilven olevan aivan yhtä omahyväinen kuin isäntänsäkin.
Kiitos taas näistä :3
-
Musta on niin mukavaa, miten monipuolisesti kirjoitat ficejä eri hahmoista. Petunia on niitä, joista on mun mielestä kiva lukea, vaikka lähdemateriaalissa hän ei niin kovin mukava ole. Mutta juuri siksi se hänen syventämisensä kiehtoo. Canonin laajentaminen muutenkin on aina kivaa. Enpä ole itsekään kauhean usein ajatellut sitä, että kaiken järjen mukaan Lilyn ja Petunian vanhemmat ovat kuolleet, kun Petuna perheineen oli kuulemma Harryn ainoat sukulaiset.
Näissä osissa pallottelee suru ja menetykset sekä kevyet ja koomisemmatkin hetket. Toimiva valinta mielestäni, ja sellaistahan elämä joskus on. Ikävät asiat varjostavat, mutta valoakin riittää. On kyllä vain kauhea kuvitella tollaista omalle kohdalle :< (ei kyllä tartte pitkälle kuvitella, kun omassa lähisuvussa on ollut tosi samanlainen tilanne - tosin jo ennen mun syntymää)
Pakko yrittää tällaisena herkkiksenä keskittyä tämän mikroficcisarjan iloisempiin asioihin 😅 Vernoniin ihastuneessa Petuniassa on jotain todella herttaista. Sitä kaksikkoa miettiessä ei useinkaan tule mieleen mikään romanttinen, mutta aivan varmasti heidänkin välillään rakkautta on. He vain sitten toteuttavat ja ilmaisevat sitä sillä omalla kuivahkolla tavallaan :D Mä en oo sen kummemin ajatellut, kuinka vanhat Vernon olisi - ja tarkemmin ottaen että kuinka paljon Petuniaa vanhempi. Omat ajatukseni huitelevat varmaan siellä jossain 5-10 vuotta vanhempi...
Vernonia en pysty kuvittelemaan niin nuoreksi, en sitten millään.
Vernon on niitä ihmisiä, jotka ohittavat nuoruusvaiheen täysin ja kasvavat lapsesta suoraan miltei keski-ikäisiksi ;D
Hän nautti, kun sai paasata taukoamatta.
Kuulostaa niin Vernonilta ;D
Hän otti tiskiharjan käteensä ja jynssäsi itse, kunnes kaikki astiat kiilsivät.
Mutta kukaan ei taputtanut.
Voiii, tässä kohdassa mua alkoi vähän säälittää Petunian puolesta. Hän on elänyt niin pitkään Lilyn varjossa eikä saanut (ainakin tarpeeksi) tunnustusta omista taidoistaan ja teoistaan. Oot hienosti sanoittanut sellaisia hetkiä tässä.
Hän käytti ajan hyödykseen varmistamalla, että jokainen kirje oli varmasti liimattu kiinni kunnolla. Joskus asian varmentamiseen tarvittiin useampikin terävä kirjeveitsen viilto, mutta Petunia saattoi ylpeillä siitä, ettei yksikään kirjepaperi luisunut kuorestaan matkalla vastaanottajalleen!
Voi Petunia... :DD Sitähän hän, vain tarkistamassa että kirjeet ovat kunnolla kiinni!
”Katselin ikkunasta”, Lily sanoi vaisusti. ”Kiikareilla.”
Äiti nauroi.
”Ja sinäkö väität, ettei teillä ole mitään yhteistä Petunian kanssa?”
Siskoksethan ovat enemmän toistensa kaltaisia kuin sitä osasi ajatellakaan! ;D
”Charlesin korvat ovat hyvänmaun vastaiset”, Petunia tuhahti. "Aivan liian suuret!"
”Vernonin korvat ovat oikein symmetriset”, Lily vakuutti.
Lol mitä sananvaihtoa ;D No, ainakin Lily tiesi, millä tavoin kannattaa Vernonia kehua!
Petunia-parka kun ei vielä saanutkaan odottamaansa kosintaa. Mutta vielä jonain päivänä... Taisi nyt vain "lahkoon" kuuluva pikkusisko sekoittaa Vernonin ajatuksia liiaksi!
-
Luin tämän vasta nyt, koska halusin lukea pidemmän pätkän kerralla. Heti alussa iski morkkis, koska oon roikottanut liesituulettimen kunnollista putsausta "sitten joskus" -listallani jo pitkään, ja nyt siihen olis aikaa ennen illan etäkokouksen alkua, mutta paaaljon enemmän kiinnosti lukea tämä ficci! Ihanaa, että kirjoitat Lilystä ja Petuniasta <3. Ja oon sanonut tän ennenkin, mutta on ihan mahtavaa, miten saat tekstistä samaan aikaan tosi surullisen, mutta myös hervottoman hauskan!
Pari suosikkikohtaani:
Jossain kauempana soi kirkonkello sen merkiksi, että herra Dursley oli seissyt postitiskin tukkeena vartin. Niin omistautunut hän oli työlleen!
Ahh, tätä nuorta lempeä XD. Sun Vernon on mainio! Ja niin... Vernon!
Kolmannen pätkän voisin lainata vaikka kokonaan, se oli todella hieno. Samaistun hurjasti pyöräilevään ja äitinsä kuolemaa pelkäävään Petuniaan tosi vahvasti! Mulla on ihan samanlainen kokemus ajalta, jolloin isoisäni sairasti pitkälle edennyttä syöpää. Siitä on jo yli vuosikymmen, mutta muistan tosi vahvasti just tommosen pelon, että nytkö se on tapahtunut. Hienosti kirjoitettu!
”Ehkä voisit aloittaa kysymällä, mikä häntä kiinnostaa nykyisin”, äiti ehdotti.
”Kirjesalaisuuden rikkominen?” Lily nyyhkäisi ja äkkiä häntä melkein nauratti.
Ahh <3.
”Katselin ikkunasta”, Lily sanoi vaisusti. ”Kiikareilla.”
:D Ihanaa, että kiikaroiva Lily pääsi mukaan tähän! Mahtavaa, että Lilyssäkin on samaa uteliaisuutta kuin siskossaan!
Yhtä omahyväinen kuin isäntänsä, Lily mietti. Hän otti kirjeen pöllöltä ja siirtyi jo valmiiksi roskakorin viereen, jotta saisi viskattua kirjeen mahdollisimman nopeasti sinne, minne se kuului.
Tämä hihityttää niin paljon, että pitää vetää syvään henkeä ennen kuin kohta avaan Teams-kokouksen :D. Ihanaa, että Jameskin pääsi tähän mukaan!
Kiitos tästä <3!
-
Linne: Ihan mahtavaa, että olet siellä: ei koskaan ole liian myöhäistä kommentoida! Tykkään hirveästi kirjoittaa Petuniasta, joten mahtavaa kuulla, että hänen hahmonsa kiinnostaa sinua. Kiitokset kauniista kommentista!<3
hiddenben: Mä en ollut pahemmin etukäteen suunnitellut, mitä kaikkea tämä ficci pitäisi sisällään: mulla oli vain jotain ”välähdyksiä”, eikä James ollut niiden joukossa. Siinä mielessä Poutapilvi lensi jostain sumupilvien seasta. :D Mutta hieman asiaa pohdittuani totesin, että Jamesia päätarina itse asiassa kaipasikin. Ihastuttavaa Vernonia saamme valitettavasti odottaa seuraavaan julkaisukertaan, mutta on hänelläkin vielä sanansa sanottavana. Kiitokset jälleen!<3
Thelina: Vernonilla ja pöllöllä taisi olla jotain yhteistä, kun molemmat hämmentyivät Lilyn asusta.:) Nyt saadaan selville, miten Lily kirjeeseen reagoi. Kiitokset kommentista!<3
Angelina: Hippeyskin taitaa olla Vernonille jo tarpeeksi hankala paikka, vaikka toki käy enemmin järkeen kuin noituus. Molempien siskosten rakkauselämä tulee kyllä vielä kehittymään. ;) Kiitokset sullekin!<3
Larjus: Mahtavaa kuulla kommenttia vielä sellaiseltakin lukijalta, joka on lukenut kaikki osat putkeen. Joo, tässä on synkkiä juttuja, joita ei kenenkään kohdalle toivoisi (ja lisää on väistämättä tulossa, ikävä kyllä). Kiva kuitenkin, että löysit myös iloisempia ja hauskempia kohtia ja oli mukava kuulla, mitkä jutut erityisesti jäivät mieleen. Kiitos kommentista!<3
Rowena: Mä juuri eilen olin koko päivän miettinyt jatkoa tälle, joten olipa hassua, että juuri silloin keksit liesituulettimen puhdistuksen sijaan lukea ja kommentoida. Kiitokset, että niin teit!<3 Synkkyys ja hauskuus, ei toista ilman toista.
A/N: No niin. Petunian ja Lilyn on nyt valmistauduttava väistämättömään. Lisäksi kuulemme eräästä uraansa aloittelevasta menestyskirjailijasta.
19.
Lily tuijotti typertyneenä ikkunasta ulos. James Potteristako johtajapoika? Potter oli älylliseltä kehitystasoltaan jälkeenjäänyt, itsekeskeinen, äänekäs ja rasittava. Niillä perusteinko johtajapojat valittiin?
Poutapilvi näykki Lilyn päiväpeiton kulmaa.
”Mitä sinä siinä vielä teet?” Lily kivahti pöllölle. ”Ei kai hän odota minun vastaavan?”
Poutapilvi naksautti nokkaansa.
Suurta inhoa tuntien – inhostahan sydän yleensä hakkaa lujempaa – Lily pakottautui lukemaan kirjeen loppuosan.
"Minä en tiedä valvojaoppilaiden ohjeistamisesta mitään. Käytäisiinkö aloitusjutut yhdessä läpi? Nähdäänkö perjantaina Vahvahqolla?"
”Voi emäsika!” Lily älähti. ”Johtajapojan pitäisi olla johtajatytön työpari! Mutta minä joudun paimentamaan jotain keskenkasvuista idioottia!”
Lily ei kuitenkaan keksinyt syytä kieltäytyä Jamesin ehdotuksesta. Jameshan tässä oli hankala, ei hän!
20.
Lily ja Petunia söivät aamiaistaan vaiti. Petunia oli sukinut itsensä niin siistiksi, ettei kukaan saattanut arvata hänen sydämensä juuri särkyneen. Eräät osasivat hillitä tunteensa sekä käyttäytyä asiallisesti ja huomiota herättämättä. Samaa ei voinut sanoa Lilystä, joka sinä aamuna oli vetänyt päälleen kammottavan karvaisen kaavun – hänen työtehtävänään oli nimittäin mainostaa Säilä & Imupaperin edessä Gilderoy Lockhartin uutta kirjaa Lomavuosi lumimiehen kanssa.
Lilyn asu ei edistänyt sovinnon tekemistä: Petunia ei suostunut edes kaatamaan itselleen maitoa samasta pullosta kuin sisarensa.
Juuri kun Petunia oli hankaamassa desinfiointiaineella kahvipannua, johon Lily oli aiemmin koskenut, Robert saapui keittiöön.
”Äidillä on vähän kuumetta”, hän sanoi oudolla äänellä.
21.
”Se on vain kuumetta, vain kuumetta – ” Robert toisteli itsekseen.
Vanhempien makuuhuoneessa Eleanor lojui vuoteella hädintuskin tajuissaan.
”Hänet pitää vielä sairaalaan”, Lily sanoi.
”Kuumetta vain – ” Robert hoki.
Lilyllä ei ollut aikaa miettiä isänsä mielentilaa. Hän tempaisi auki vanhempiensa vaatekaapin ja alkoi sulloa äidin vaatteita kassiin.
Kaadettuaan koko sukkalaatikon sisällön matkalaukkuun Lily viimein tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä hän oli tekemässä.
”Ambulanssi on pihalla”, ilmoitti Petunian ääni makuuhuoneen ovelta.
Robert tarttui Lilyn jetinkarvakaavun hihaan.
”Vain kuumetta”, hän sanoi.
Eikä Robert irrottanut otettaan tyttärensä hihasta silloinkaan, kun hoitajat ohjasivat heidät ensin ambulanssiin, sitten sairaalan odotushuoneeseen, lopulta lääkärin puheille ja sieltä takaisin odotushuoneeseen.
22.
Petunia ei lähtenyt sairaalaan. Hän oli kunniallinen ihminen ja kunnialliset ihmiset kävivät töissä.
Postikonttorissa kuhisi. Petunia tiesi, että koko naapurusto oli nähnyt ambulanssin heidän pihallaan. Nuorempi tytärkö sillä oli viety? Eikö hänessä ollut jotain hassusti? Ei, ei, rouvahan se oli leikattu keväämmällä. Aina ollut niin kovin laiha, liekö lapamato pesinyt sisuskaluissa!
Petunia huomasi rytistävänsä herra Kalkaroksen nuuskatilauskuponkia nyrkissään.
”Kaikki hyvin”, Petunia ilmoitti, kun konttorinjohtajatar tiedusteli, oliko hänellä huolia.
Mutta kun Petunia mietti äitinsä haipuvaa hahmoa paareilla, häntä puistatti niin, että kirjeveitsi luiskahti hänen kädestään lattialle.
Prinssi Charles sai kerrankin kohdata neiti Grimsleyn katseen kiihkon kaikessa kauneudessaan.
23.
Lilykin sai postia. Säilä j& Imupaperin pomo lähetti sairaalaan räyhääjän, koska Lily ei ollut ilmaantunut töihin, saati ilmoittanut poissaolostaan. Seuraava räyhääjä saapui sydänjuuriaan myöten häväistyltä Gilderoy Lockhartilta, joka syytti Lilyä mainoskampanjansa pilaamisesta.
”Kaikenlaista te velhot osaatte!” isä hämmästeli, kun räyhääjä räjähtäessään sinkosi ilmoille sadoittain Gilderoy Lockartin ihailijakortteja. ”Valokuvatkin elävät!”
Hän puristi yhä Lilyn hihaa luottavaisena kuin lapsi.
”Se on vain kuumetta.”
”Keuhkokuume”, Lily sanoi hiljaa. ”Eivätkä mitkään taikasanat muuta sitä muuksi.”
Mutta Robert ei kuunnellut. Gilderoy Lockhart oli juuri iskenyt hänelle silmää.
-
Ihanaa, että tähän tuli jatkoa näin nopeasti sen jälkeen, kun luin aiemmat osat putkeen :). Heti alkuun hihkaisin ilosta, koska näyttää siltä, että James on tulossa mukaan tarinaan muutenkin kuin vain kirjeen välityksellä. En tiedä, mikä ihmeen James-kausi mulla on meneillään, mutta jostakin syystä kyseinen itsekäs, äänekäs ja rasittava tyyppi kiinnostaa tällä hetkellä kovasti.
Nauroin ääneen tuolle Lilyn työtehtävälle lumimiesmainoksena XD. Ja voi että, miten hienosti tommonen naurettava asu yhdistyy siihen tuskaan, mikä heti seuraavassa kappaleessa läväytetään lukijan naamalle. Ihanan elämänmakuista tekstiä jälleen kerran! Hienosti kirjoitettu tuo, miten Lily joutuu kannattelemaan isäänsä tilanteessa, joka on heille kaikille pelottava.
Jään innolla odottamaan Jamesia jatkoa <3.
-
Olipa näissä uusissa osissa hyvää kerrontaa! Etenkin tuo Lilyn ja Petunian isän totaalinen jäätyminen tuli iholle, ja kuten Rowenakin kommentoi, tuot hienosti esille sen, miten Lily joutuu kannattelemaan isäänsä vaikeassa tilanteessa. Petunia on omalla tavallaan vaikea, mutta reagoi toisaalta tapahtuneeseen hyvin tyypillisesti omalla tavallaan. Ei hänelläkään helppoa ole, kun särkynyt sydän vaivaa!
Tykkäsin tuosta Jamesin kirjeestä ja kuinka näiden kahden orastava kirjeenvaihto on täysin Poutapilven ansiota :D Myös Lilyn kesätyö Gilderoy Lockhartin kirjan mainostajana oli huikea, voi Lily-raukkaa! Hän ei tainnut tiedä, mihin suostui... Ellei Lockhartin lumo ylety myös Lilyyn ja hänestä tämä työ on unelmakesätyö. Toivottavasti ei :P Oli jotenkin sydäntä särkevää, miten Lilyn isä reagoi saapuneisiin räyhääjiin ja ihasteli taikamaailman kekseliäisyyttä. Siinäkin korostui nurinkurisesti tuo vaikea tilanne.
Hienoja uusia osia, kiitos näistä! ♥ (P.S. Minäkin odotan Jamesia - ja kuinka Lily aikoo olla kaikkea muuta kuin hankala)
// Ai niin, ja! Minulta meni tämä ohi: Prinssi Charles sai kerrankin kohdata neiti Grimsleyn katseen kiihkon kaikessa kauneudessaan. Mitä tässä kohtauksessa tapahtui? :D
-
Mä jotenkin ihan hirveesti tykkään tästä sun Petuniasta, mitähän mulle on tapahtumassa :D Vaikka hän onkin vihainen ja kiukuttelee, niin silti hän pitää itsensä kasassa ja on tavallaan koko ajan tilanteen tasalla. Tuossakin, kun Robert on aivan sekaisin vaimonsa vuoksi ja Lily ensin tarttuu päätä pahkaa toimeen ja pakkailee tavaroita valmiiksi on Petunia kuitenkin se, joka soittaa ambulanssin paikalle.
Komppaan ehdottomasti Rowenaa siinä, että tämä nimenomaan on ihanan elämänmakuista tekstiä! Vaikka muakin ihan kiinnostaa tietää miten Lilyn ja Jamesin suhde lähtee näistä lähtökohdista kehittymään, niin mun on myönnettävä että Petunian tarina kiehtoo vielä huomattavasti enemmän :D Oon ihan koukussa!
-
Näissä osissa jatkuu taas se kivan monipuolinen mutta samaan aikaan myös jotenkin ristiriitainen (mutta just siks niin elämänmakuinen) fiilis. On karvakaavuissa kuljeskeleva Lily, juoruilevat naapurit ja silmää iskevä Lockhart mutta sitten on myös tuo äidin sairaus ja muut kurjuudet :< (ja vähän mua muuten kans naurattaa, kun canonin mukaan Lockhart on nuorempi kuin Lily, niin kuvittelen että se on jo teininä saanut koko maailman hurmattua ja uskoteltua tehneensä kaikki sankaritekonsa XD mikä kyllä kuulostaa niin Lockhartilta)
Samaa ei voinut sanoa Lilystä, joka sinä aamuna oli vetänyt päälleen kammottavan karvaisen kaavun
Ja siis, tietenkin se kaapu täytyy pukea päälle jo aamiaspöytään :DD Varsinkin kun koko muu perhe on jästejä.
Juuri kun Petunia oli hankaamassa desinfiointiaineella kahvipannua, johon Lily oli aiemmin koskenut, Robert saapui keittiöön.
Voi Petunia ♥ Muuenkin symppaan häntä tässä ficisarjassa, vaikka hän tosi överi onkin (enkä mä tosielämässä häntä kestäis). Mut hän jotenkin omalla tavallaan niin reppana, kun yrittää pitää itsensä koossa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, vaikka muun perheen lailla kärsiikin vallitsevasta tilanteesta ja omista ongelmistaan. Mutta onpahan hän myös osaltaan tasapainottamassa muita, tuntuu pitelevän lankoja käsissään paremmin kuin muut, kun esim. juuri hän on se, joka soittaa ambulanssin paikalle, eikä ala pakkailemaan laukkuja Lilyn tapaan.
Jatkoa odotellen 😊
-
Hyppään tässä kohtaa kelkkaan mukaan! Oon tähän mennessä lukenut todella vähän mikrofikkejä, ja nyt mietin, että miksi ihmeessä, koska näitä on jotenkin vain niin kivaa lukea! Tässä fikissäkin on rankat aiheet, mutta silti teksti on jotenkin kivan kevyttä ja lennokasta, ja jokainen yksittäinen fikki on sen verran lyhyt, että yhden tai kaksi voi helposti lukea eteenpäin melkein missä vaan kohtaa.
Ajauduin tätä fikkiä lukemaan, kun viime aikoina on jotenkin kiinnostanut saada erilaisia näkökulmia ja syventymistä hahmoihin, joita kirjasarjassa ei käsitellä lähes ollenkaan. Erityisesti Petunia on sellainen, jonka lapsuus on paljon pohdituttanut. Tässä onkin tullut hyvin esille, kuinka katkera Petunia on Lilylle siitä, että tämä on päässyt Tylypahkaan ja oppii taikomaan. Petunian ajatukset ovat monesti todella halveksuvia Lilyä kohtaan, ja se tuntuu nousevan hyvin pitkälti kateudesta. Tuntuu, ettei Petunia ole yksinomaan kateellinen siitä, että Lily on noita ja hän ei, vaan myös siitä, kuinka paljon Lily saa vanhempiensa huomiota. Toki nämä kohdat, joissa Petunia pohtii sitä, kuinka ylpeitä vanhemmat ovat Lilystä mutteivat noteeraa tai kiittele Petuniaa, on kerrottu Petunian näkökulmasta ja varmasti siksi osaltaan värittyneitä, mutta onhan se lapselle todella epäreilua, jos sisar saakin enemmän huomiota ja kiitosta, eikä ihme, jos sellaisesta tulee katkeraksi. Toisaalta kyllä vanhempienkin innon taikuutta kohtaan ymmärtää, koska onhan taikuus heille jotain ihan uutta ja jännää, mutta silti ikävää, että Petunialle on tullut olo, että Lily saa taikuuden vuoksi enemmän huomiota.
Myös Vernon on ihan uusi hahmo itselle! Oikeastaan Vernon ei ole tainnut koskaan vilahdella missään muualla kuin kirjoissa, kun taas Dudley ja Petunia saattavat joskus pyörähtää sivuhahmoina fikeissä. Enkä siis rehellisesti sanottuna ollut edes tullut ajatelleeksi, millainen Vernon olisi ollut nuorempana, enkä itsekään osaa edes nähdä häntä kovin nuorena edes silloin, kun hän tapaa Petunian. Kuvauksesi Vernonista on kyllä todella osuva, ja hänet tunnistaa niin selkeästi samaksi hahmoksi kuin kirjoissakin. Jo tässä nuorempana Vernon ja Petunia vaikuttavat niin sopivan toisilleen, kun molemmat ovat niin ylpeästi säädyllisiä "kunnon kansalaisia" :D
Fikit jäivät nyt kyllä todella jännittävään kohtaan! Ensinnäkin harmitti Petunian puolesta, kun Vernonin huomio kääntyi Lilyn "hulluun lahkoiluun" niin, että kosiminen unohtui kokonaan (vaikka kirjoista toisaalta lopputuloksen jo tietääkin). Etenkin tuo Petunian ja Lilyn äidin kohtalo surettaa. Sinällään jännittää, selviääkö hän vielä tästä keuhkokuumeesta vai oliko tämä hänen osaltaan jo tässä, kun fikin alussa mainitsitkin jo, että on pohdituttanut, kuinka Harrylla ei ole isovanhempia, mikä viittaisi siihen, että Petunian ja Lilyn vanhemmat ovat kuolleet varhain. Perheen isällä ei vielä tunnu olevan ainakaan fyysisen kunnon puolesta mitään, joten nyt jännittääkin, millainen kohtalo hänellä tässä tarinassa on edessään.
Minäkin jään nyt innolla odottelemaan jatkoa! :)
-
Rowena: Mä ihan sua ajatellen mietin, pitäisikö mainita Severus jossain osassa. Mutta sä haikailetkin Jamesin perään! Jo on maailmankirjat sekaisin! XD No, ei hätää, Lilyllä ja Petunialla on pitkä viikko edessä, mutta eiköhän äänekäs ja rasittava James vielä jostain ilmesty. ;) Kiitokset kommentista!<3
hiddenben:
// Ai niin, ja! Minulta meni tämä ohi: Prinssi Charles sai kerrankin kohdata neiti Grimsleyn katseen kiihkon kaikessa kauneudessaan. Mitä tässä kohtauksessa tapahtui? :D
Ahhah, on tietysti riski viitata aiempien osien sivulauseisiin, kun julkasutahti on mikä on. :D Tässä siis viitataan osaan 8, jossa on kerrottu Petunian normaali työpäivänkulku. Jatkossa laitan alaviitteet! ;D Kiitokset kommentista!<3
Angelina: Mahtavaa, että oot alkanut tykätä Petuniasta - tai ehkäpä vaan et ollut ennen kiinnittänyt huomiota, miten mainio hahmo hän on. :D Voin luvata, että ennen Jamesin ilmestymistä Petuniallekin ehtii tapahtua vielä kaikenlaista. Kiitokset jälleen!<3
Larjus: Joo, Petunian reaktiot ovat hieman yliampuvia. :D Vaikka Petunia onkin tässä protagonistina, haluaisin, että hän on silti tunnistettavissa samaksi hahmoksi kuin kirjoissa (eli ei-niin-ihanteelliseksi-asuinkumppaniksi ;D).
(ja vähän mua muuten kans naurattaa, kun canonin mukaan Lockhart on nuorempi kuin Lily, niin kuvittelen että se on jo teininä saanut koko maailman hurmattua ja uskoteltua tehneensä kaikki sankaritekonsa XD mikä kyllä kuulostaa niin Lockhartilta)
Voi apua!!!🙈🙈 Mä yleensä aina tarkistan hahmojen iät Potterwikistä, mutta nyt menin vaan leffa-tuntumalla, eli: "joo onhan Lockhart nyt Salaisuuksien kammiossa vähintään 35". Koska leffoissahan tunnetusti roolitettu oikeanikäiset näyttelijät kuhunkin rooliin.🙈 Ääh, mutta olkoon Lockhart sitten julkaissut esikoisensa jo teini-ikäisenä. :D Kiitokset kommentistasi!<3
valokki: Tervetuloa seuraan! :) Joo, Petunian näkökulma saattaa olla ajoittain epäreilu sekä Lilyä että vanhempia kohtaan, vaikka hänellä onkin toki syynsä tuntea niin kuin tuntee. Mukava kuulla mietteitäsi hahmoista ja mahtavaa, että luit ja kommentoit. Kiitos paljon!<3
A/N: Koetan saada kirjoitustuntumaani paremmaksi ja kokeilen siksi kirjoittaa tätä mahdollisimman monena päivänä ainakin yhden osan eteenpäin, oli inspiraatiota tai ei. (Tänään ei erityisemmin ollut.) Olisi kiva saada ainakin yksi keskeneräinen jatkis valmiiksi: kun niitä on monta kesken, on vaikea päättää, mihin tarttuisi ja sitten ei tule tarttuneeksi mihinkään, vaikka jokaiseen olisi periaatteessa paljon ideoita olemassa. :(
Huom! Robertin höpinöistä ei ole tarkoituskaan tajuta tässä vaiheessa mitään, joten ei kannata huolestua, että jotain olisi mennyt ohi, asiat selviävät myöhemmin. Nähdään toivottavasti taas huomenna! :)
24.
Petunia saapui sairaalaan vasta illankorvalla.
”Onko mitään uutta?” hän kysyi isältään.
”Ei”, Lily vastasi. ”Meitä ei päästetä katsomaan äitiä.”
Petunia istui mahdollisimman kauas sisarestaan.
”Sahalta soitettiin”, hän sanoi katse tiukasti isässään. ”Kyseltiin, oletko ottanut varaosavaraston avaimen kotiin. He eivät löydä sitä mistään.”
Robert mutusti kaurakeksiä, eikä vaikuttanut kuuntelevan.
”Isä?” Petunia sanoi hieman kovempaa. ”Onko avain sinulla jossain kotona?”
”Kotiin ei saa mennä vielä”, Robert sanoi. ”Kuume voi tarttua Susieen tai Lauraan.”
Petunia tuijotti isäänsä kulmat kurtussa.
”Kenestä sinä puhut?”
Lily nyyhkäisi nurkassaan.
25.
Hieman ennen iltakymmentä tohtori Winston C. Wilbert huomasi Evansien yhä nököttävän odotushuoneessa.
”Ei ole mitään syytä istua täällä koko yötä”, hän sanoi. ”Hoitajat soittavat teille, jos rouva Evansin tila heikkenee.”
Sekä Petunia että Lily nousivat, mutta Robert pysyi paikoillaan.
”Lily, jää sinä tänne”, hän kehotti.
Tohtori Wilbert rykäisi.
”Herra Evans, se ei ole tarpeellista. Vaimonne hyväksi ei voi tällä hetkellä tehdä mitään.”
Robert nousi tuoliltaan ja harppoi tohtorin luo.
”Lily voi”, hän sanoi. Hän veti tohtorin aivan lähelleen ja tuijotti tätä kiinteästi suoraan silmiin. ”Lily on noita.”
Petunia henkäisi terävästi, Lily ulvahti hieman.
Mutta tohtori Wilbert taputti Robertia tyynesti olalle.
”Eiköhän teidän kaikkien ole parasta lähteä nukkumaan.”
-
Olipa näitä viimeisimpiä osia todella riipaisevaa lukea, ja hahmojen tuntema kipu oli jotenkin niin käsin kosketeltavaa. Tuntuu, että koko perhe on aika eksyksissä tilanteen kanssa, kun on viimein edetty sairauden kanssa näin pitkälle, ettei tästä enää välttämättä selvitäkään kotiin koko perheellä. Tuollainen tilanne varmasti herättää monenlaisia tunteita, ja vaikka tilanteesta onkin tiedetty jo pidempään, ei toisen poismenoon voi koskaan valmistautua kunnolla. Etenkin tällaiseen, jossa toinen sairastuu parantumattomasti ja elämä jää liian lyhyeksi :(
Malttamattomana sieluna luin ensin uudet osat ja hämmennyin Robertin höpinöistä, ja sitten vasta hoksasin lukea, ettei niistä tosiaan vielä tarvitsekaan ymmärtää mitään :D Mutta aivan erityisesti Robertista huokui, kuinka shokissa hän on, kun hän ei pysty ajattelemaan enää millään tavalla rationaalisesti (toisaalta lähdin jo omassa päässäni pohtimaan, että ovatkohan Robertin höpinät viitteitä hänen omasta orastavasta sairaudestaan? Jos hän siis kuolee sairauteen. Hmm). Lisäksi huomasi, että nyt ollaan epätoivon kanssa menty niin pitkälle kuin vain voidaan, kun Robert vetosi Lilyn noituuteen puhuessaan lääkärille. Vaikka muut tajusivatkin, mitä Robert meni möläyttämään, oli lääkäri varmasti tottunut kuulemaan vaikka ja mitä shokissa olevilta ihmisiltä.
Kiitos uusista osista <3
-
valokki: Kiitos paljon kauniista kommentistasi!<3 Pelkään, että itsekin möläytän jotakin kohtalokasta, joten sanon vain, että myöhemmin selviää lisää. :)
A/N: Pian tavataan taas ihastuttava Vernon!
26.
Lily heräsi katkonaisesta unihorteestaan ulko-oven pamahdukseen. Hän yritti kääntää kylkeä, mutta havahtui pian siihen, ettei ollut huoneessaan yksin.
Kaksi postipöllöä tappeli hänen sänkynsä jalkopäässä, kumpi saisi repiä puputohvelilta pään irti.
Lily singahti sieppaamaan pöllöiltä kirjeet ja tossunrippeet.
Ensimmäinen kirje oli irtisanomisilmoitus: Lily oli saanut potkut Säilä & Imupaperista. ”Alentunut työmoraalinne ei anna aihetta työsuhteen jatkamiselle”, kirjeessä luki.
Lisäksi Taikaministeriö lähetti hänelle kymmenen kaljuunan sakkolapun velhovalokuvien vastuuttomasta levittelystä jästirakennuksen tiloissa.
Lily lysähti lattialle.
”Äiti”, hän sanoi voimattomasti. ”Äiti, mitä minä teen?”
Silloin Lily huomasi ovenkarmissaan henkarissa riippuvan, siistiksi silitetyn jakkupuvun.
”Siltä varalta, että lähdet tänään isän kanssa sairaalaan”, puvun taskusta pilkottavassa lapussa luki.
27.
Kun Petunia käveli kotiin postitoimistosta, hän huomasi kahden pojan piirtelevän tussilla hävyttömiä kuvia puhelinkopin ikkunalasiin. Petunia erotti selvästi kirjaimet KYRP ennen kuin käänsi katseensa siveellisesti muualle.
Pari askelta poispäin kuljettuaan hän kuitenkin tajusi jotakin.
Toinen pojista oli Grunningsin kesäapulainen!
Petunia ei ollut kuullut Vernonista kahteen päivään. Se raastoi hänen sydäntään, mutta hän ymmärsi, ettei naiselle ollut sopivaa osoittaa liiallista innokkuutta vastakkaista sukupuolta kohtaan. Varsinkaan, kun mies oli vaatinut harkinta-aikaa.
Mutta nyt ei ollut kyse yksityisasiasta! Oli suorastaan kansalaisvelvollisuus ilmoittaa apulaisjohtaja Dursleylle, millaisia vintiöitä kunniallisena pidetyn yhtiön palkkalistoilla lorvi.
Petunia kääntyi kannoillaan.
Hän tiesi, missä Vernonilla oli tapana viettää aikaansa töiden jälkeen.
-
No tähänhän sitten tuli nopeasti taas lisää jatkoa, en tota edellistäkään paria ollut ehtinyt lukea tässä välissä :D Mutta nyt on kaikki parin päivän sisään julkaistut luettu! Oli kiva saada tähän vähän lisää jatkoa.
Olisi kiva saada ainakin yksi keskeneräinen jatkis valmiiksi: kun niitä on monta kesken, on vaikea päättää, mihin tarttuisi ja sitten ei tule tarttuneeksi mihinkään, vaikka jokaiseen olisi periaatteessa paljon ideoita olemassa.
Mulla on vähän tätä ongelmaa yksiosaistenkin ficien kanssa 🙈 Niin paljon ideoita ja keskeneräisiä ficejä, ettei aina ees tiedä, mitä jatkais seuraavaksi!
Mäkään en tajua lainkaan, mitä Robert höpöttää, mutta hyvä ettei ainakaan vielä edes tarvitse (tai kuulu) tajuta. Valokin pohdinnat hänenkin sairastumisesta ym. kuulostaa ihan mahdollisilta, mut myönnän et mun eka ajatus oli et sillä onkin joku salainen kakkosperhe 🙊 Ja no, periaatteessa ne molemmat ehdotukset ovat ihan mahdollisia yhdessäkin (tai sitten se voi ihan yhtä hyvin olla jotain muutakin).
”Lily voi”, hän sanoi. Hän veti tohtorin aivan lähelleen ja tuijotti tätä kiinteästi suoraan silmiin. ”Lily on noita.”
No, se kun alkaa tällaisia laukomaan suoraan lääkärille, antaa kyllä sen kuvan, ettei hänen ajattelukykynsä kovin kunnossa ole :D Vaikka tottahan hän puhuukin, mutta kyllähän tollaisilla puheilla saa helposti kajahtaneen (tai pahasti väsyneen) leimaan.
Petunia erotti selvästi kirjaimet KYRP ennen kuin käänsi katseensa siveellisesti muualle.
Voi, aina niin siveä Petunia :DD Ja hänhän on käytännöllinen nuori nainen kun keksii keinon, millä pääsee tapaamaan Vernonia vaikuttamatta mitenkään yli-innokkaalta (koska pitäähän sitä tietenkin jatkaa mahdollisimman hyvän kuvan antamista itsestään). Kansalaisvelvollisuus tosiaan :D
Jatkoa ootellen, niin paljon juttuja, joista haluaa kuulla lisää!
-
Larjus: Hahhaa, mulla on tosiaan villi aikomus julkaista tätä joka helkkarin päivä, kunnes tämä on valmis. Vauhti hämmentää itseänikin (ainakin, jos siinä pysyn.) :D Pohdintaa aiheuttaneet asiat paljastuvat sitten aikanaan. :-X ;) Kiitos paljon kommentista!<3
A/N: Tässä lupaamani Vernon!
28.
”Mitä pelleilyä se on, ettei keskustassa saa ajaa kuin neljääkymppiä! Kyllä miehen täytyy saada painaa kaasua, jos hänellä on kiire.”
Vernonin ääni kantautui kuuluvana Koksiston Sanomien toimituksen ulko-ovelle saakka. Petunia pysähtyi tuulikaappiin tarkistaakseen kuvajaisensa ikkunalasista. Häntä hermostutti.
”Haluatteko julkaista yleisönosastokirjoituksenne omalla nimellänne vai nimimerkillä?”
Petunia tunnisti vastaanottoapulaisen äänen: se kuului Sarah Cobbille, apteekkari Cobbin nuorimmalle tyttärelle. Sarahin sisaret nauttivat suurta arvonantoa Koksiston perheenäitien keskuudessa; Sarah puolestaan oli esiintynyt television saippuamainoksessa.
Petunia kurkisti varovasti tuulikaapin oviaukolta toimituksen aulan puolelle. Vernon oli kumartunut vastaanottotiskin yli ja supatti jotain. Petunia ei nähnyt hänen kasvojaan, vain punakan niskan ja kaunismuotoisen korvannipukan.
Kun Sarah purskahti saippuaiseen nauruun, Petuniasta tuntui kuin joku olisi kaatanut hänen päälleen sangollisen likavettä.
-
Voi ei!
Se oli ensireaktioni kun luin tämän päivän luvun :( Petunia parka! Vaikka en hänestä canonissa pidäkään (koska öhöm, on aika vaikea pitää jostakusta joka lukitsee siskonpoikansa komeroon) tässä ficissä hän ansaitsee parempaa! Toivoisin kovasti että hän tajuaisi jättää Vernonin omaan arvoonsa ja lähteä etsimään omaa tietään missä hän ei ole sen paremmin sisko, tytär kuin tyttöystäväkään vaan ihan oma itsensä, mutta ei kai tässä niin käy :(
Mitähän se Robert tuossa edellisessä luvussa höpisee? Ei kuulosta hyvältä. Evansien perhe alkaa pikkuhiljaa murtua ja se särkee sydämen :( Vaikka onhan niitä säröjä varmasti ollut nähtävissä jo silloin kun Lily pääsi Tylypahkaan.
Pakko muuten mainita vielä tuo Lilyn jetipuku :D Mahtava yksityiskohta.
Kiitos näistä ja odotan innolla mitä vielä tulee! Ja fiilaan tuota julkaisutahtia, on hirveän vaikea pitää sellaista yllä mutta sitten taas harmittaa kun jokin jatkis jää roikkumaan ja tuntuu ettei ikinä valmistu
-
On kyllä kunnioitettava tavoite! Tsemppiä sen suhteen 👍
Siellä taas Vernon omassa elementissään räyhäämässä :D Mistä vetoa, että jos joku keskustassa kaahaisi melkein hänen päällensä, varmasti valittaisi siitäkin ja että mikä siinä on, kun jotkut kaistapäät eivät osaa edes liikennesääntöjä noudattaa, että kortit pois sellaisilta hulluilta ;D
Petunia-parka, mutta tuskinpa Vernonin ja Sarahin välinen juttu mitään ihmeellistä on. Vernon ei vaikuta siltä että se flirttailisi hameväen kanssa tai mitään muutakaan. Varmaan vaan korkeintaan sanoi jotain hauskaa ja/tai Sarah mielistelee ja siksi nauraa. Mutta tietysti Petunia on mustasukkainen, mitäpä muutakaan se voisi, vaikka kuinka yrittää olla siveä ja oman käsityksensä mukainen "hieno nainen".
Korvannipukatkin mainittuna XD Hyvä hyvä! Ihan paras yksityiskohta.
-
Linne: Valitettavasti Petunian mieleen taitaa olla iskostunut hyvin selkeät tavoitteet, joihin kuuluu lähinnä suosio Koksiston kotirouvapiireissä. Harmi kyllä, olisihan hänelle muitakin mahdollisuuksia auki. :-\ Kiva, että pidit jetipuvusta! Kiitokset kommentistasi!<3
Larjus: Kiva, että koit Vernonin olevan elementissään! Mä en nimittäin vielä tiistaina yhtään tiennyt, missä Vernon mahtaisi viettää aikaansa töiden jälkeen - vaihtoehdot huitelivat jossain donitsikahvilan ja ratakelkkailun välillä. ;D Vernonin hyviä puolia (korvat) ei kai voi liikaa mainostaa. :D Kiitos taas!<3
A/N: Julkaisen tämän osan jo nyt, jotta pääsen rauhassa miettimään seuraavaa, vähän vaikeampaa, lukua.
29.
Sairaalan odotushuone ammotti tyhjänä. Petunia pälyili levottomana ympärilleen. Olisivatko isä ja Lily lähteneet jo kotiin? Mahdotonta – liirumlaarum-Lily tuskin osaisi edes tilata taksia! Isä taas oli voihkinut jotain pommikoneista, kun Petunia ennen töihin lähtöä oli tarkistanut, miten tämä jaksoi.
Osaston käytävältä kuului askelten kopinaa.
”Tohtori Wilbert!” Petunia hihkaisi.
”Kas – Evansin noitaneiti!” tohtori Wilbert tervehti hymyillen.
Petunia kalpeni.
”Työskentelen postivirkailijana”, hän ilmoitti kylmästi.
”Leikkiähän minä vain –”
”Eikö isäni, johtaja Evans, ole täällä?”, Petunia keskeytti.
”On toki. Perheenne on katsomassa rouvaa.”
Kahden sekunnin ajan Petunia unohti kiristää jokaista kasvolihastaan.
-
Vernonin korvat ansaitsevat erityismaininnan aina XD
Hmmm... taitaa se Robert olla sekoamispisteessä, jos puhelee jo pommikoneistakin. Tai ehkä se tietääkin asioista enemmän kuin kukaan muu :0 Jotain, mitä kukaan muu ei tässä vaiheessa tiedäkään. (Joo mulla taas villit teoriat 🙈)
”Kas – Evansin noitaneiti!” tohtori Wilbert tervehti hymyillen.
O-ou, tosta tokaisusta Petunia ei todellakaan ilahtunut, kuten odotettukin. Mutta itselleen tyypilliseen tapaan tietty vain oikaisemassa asian (vaikka mielessään ja jälkikäteen varmasti kauhisteleekin ja kiroaa Lilyn) ja sitten painottamassa isänsä titteliä ;D Kuinkas muutenkaan.
jotta pääsen rauhassa miettimään seuraavaa, vähän vaikeampaa, lukua.
Vaikee ennustaa, lupaako tämä hyvää vai huonoa, mutta mielenkiintoista ainakin! Jännityksellä odottaen.
-
Jahas jahas, täällähän on jo monta uutta osaa! Pitää selkeesti skarpata seuraamisen kanssa :D
Tää menee kyllä koko ajan vain mielenkiitoisemmaksi - muakin ehdottomasti kiinnostaa, mikä Robertia vaivaa ja miten nopeasti hän on menossa huonommaksi, kun puheet ovat tuota tasoa :< Muakin kyllä riipaisi myös tuo, miten hän kertoi tohtori Wilbertille Lilyn voivan auttaa, koska tämä on noita.
Hitto, mustakin Petunialla olisi kyllä potentiaalia muuhunkin kuin kotirouvaksi, mutta mikäpä minä olen hänen haaveitaan ja unelmiaan arvostelemaan :D Arvostin kuitenkin kovasti Vernonin motkotusta, koska pitäähän sitä nyt kaasua saada painaa jos siltä tuntuu :'D
Mielenkiinnolla edelleen jatkoa odottelen!
-
Huh, on Vernon kyllä elementissään näissä osissa kun on päässyt räyhäämään ja vieläpä tuollaisesta hyvin vernonmaisesta aiheesta :D Sääli tosiaan, kuinka Petunia hänen peräänsä kaipailee, mutta Petunialle nuo seurapiirit, tittelit ja kunnon kansalaisen maine tuntuvat olevan niin kaikki kaikessa jo ihan nuoresta pitäen.
Mahdotonta – liirumlaarum-Lily tuskin osaisi edes tilata taksia! Isä taas oli voihkinut jotain pommikoneista, kun Petunia ennen töihin lähtöä oli tarkistanut, miten tämä jaksoi.
”Eikö isäni, johtaja Evans, ole täällä?”, Petunia keskeytti.
Etenki näistä kohdista tuli niin hyvin esille, kuinka niin Petunian päänsisäinen keskustelu kuin ulosantikin tuo esille hänen ajatuksiaan siitä, millaisia ihmisiä ja elämää hän ihannoi, kun hän ajattelee siskoaan liirumlaarum-Lilynä ja korostaa sitä, kuinka hänen isänsä ei ole ihan kuka vain vaan tosiaan johtaja Evans. On hieman surullista, kuinka Petunialla menee keskittyminen niin paljon tällaisiin asioihin jopa silloin, kun perheessä on todella suuri kriisi päällä :(
Ja alkaa muuten tosiaan huolestuttaa tuo Lilyn ja Petunian isän tilanne, kun siitä nyt tuntuu välähtelevän koko ajan pelottavampia piirteitä! Hoksasin oikeastaan vasta nyt, kuinka yksin Petunia jää, kun sekä omat vanhemmat että sisko kuolevat hänen ollessaan vielä suhteellisen nuori. Toki on Vernon ja Dudley, muttei se ole täysin sama asia kuin perhe, jonka kanssa Petunia on kasvanut.
-
Oi, olipa ilo löytää monta uutta osaa täältä! On kyllä haastavaa ylläpitää useaa jatkotarinaa kerralla, huomaan itsekin, että tasapainon löytäminen on vaikeaa, vaikka ideoita tekstien jatkamiseen olisikin. Jokainen tarina vaatii kuitenkin omansa kerronnasta tapahtumiin ja hahmoihin, joten ehkä on tosiaan hyvä aloittaa yhdestä :P Toivottavasti saat kirjoitusinnon tämän suhteen takaisin ja jatkat realiteetteja uhmaten joka päivä! Minä ainakin yritän olla kannustamassa parhaani mukaan!
Sitten näihin osiin: paljon synkeitä sävyjä ja vaikeita tunteita, mutta asiat menevät silti eteenpäin. On ymmärrettävää, että Lilyn ja Petunian isä menee sekaisin vaimonsa tilasta ja palaa mielessään johonkin menneeseen, sodanaikaiseen aikaan. Samalla Petunia yrittää tasapainotella rakkaudessa ja voi Lily-raukkaa, jonka yksityiselämä alkaa vaikuttaa kaikkeen muuhunkin. Nyt kaivattaisiin vähän tukea, kuten James tai Severus, auttamaan tilanteessa - tai ehkä joku muu velhomaailmasta, niin saisi Petunia vähän jännitettä kotioloihin :D
Koko tuo noitaneiti-sähellys tuo mukanaan hyvän huumorin sävyn tähän tekstiin, vaikka siihen ensin suhtaudutaan kauhulla ja sitten Petunia onkin jo palauttamassa tohtori Wilbertia maan pinnalla toteamalla kylmästi oikean työpaikkansa :D Myös tuo huomio Vernonin korvannipukoista toi keveyttä kuin myös se, että hänellä on tapana mennä töiden jälkeen lehden toimitukseen räyhäämään. Miksi en ole yllättynyt :P Mutta oi ja voi, mitenköhän Petunian ja Vernonin käy! Ja entä Lilyn, ja koko Evansin perheen! Odotan mielenkiinnolla, mitä käänteitä tarina vielä tuo mukanaan. Kiitos, että kirjoitat ♥