Finfanfun.fi

Muiden fandomien ficit ja RPF-tekstit => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: jossujb - 13.06.2021 22:04:18

Otsikko: Doctor Who: Jago & Litefoot: Söpö vai höpö? (S) Henry Gordon Jago/George Litefoot, fluff
Kirjoitti: jossujb - 13.06.2021 22:04:18
Nimi: Söpö vai höpö?
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Fluff
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Canonisesti herra Jago ja professori Litefoot tutustuivat siinä viisissäkymmenissä vuonna 1889. Aikamatkustushölmöilyjen takia, he ovat tavallaan kohdanneet aiemminkin. Siksi ajattelin, että olisi aika söpöä, jos he tapaisivat lapsina. Kommentoinnin muoto on vapaa.



Muut tähän verseen sijoittuvat tekstit tägin alla:
Spoiler: näytä
I Kosmista on jupinaa (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=50339.0) K-15
II Se ystävän ottaa (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=50639.0) K-15
III Vauvakuplia, herra Jago (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49663.0) S
IV Herra Randallin paluu (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49665.0) K-15
V Tapahtui Hähkäjärven rannalla (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=50727.0) K-18
VI Sammakkonaama (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51001.0) S
VII Pikkulusikka (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51110.0) K-15
VIII  Miten lyhyt on aikamme (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51171.0) K-15
IX (lat. Neurasthenia) (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51192.0) K-11
X Vaimo tykkää saunoa (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51219.0) K-18
XI Lempinimiä (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51224.0) K-11
XII Söpö vai höpö? S
XIII Sikarirasia (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51238.0) K-11
XIV Pantomiiminainen (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51245.0) K-18
XV Mitä sitten kuuluu? (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51252.0) K-15
XVI Osmium (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51279.0) K-15
XVII Cameron (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51342.0) K-11
XIX Hyvät neuvot fiksun Alviksen (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51395.0) S
XX Sokerikauppiaan tytär (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51437.0) K-15
XXI Narsissinsipulit (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51479.0) S






Söpö vai höpö?


Ensimmäistä kertaa kalamarkkinoilla Margaten kaupungissa, Kentissä. Kaunis, kuiva, kesäinen ilma, ja George Litefoot juoksi hatullisten kojujen välisillä kapeilla kulkuväylillä ihan hätäpäissään karanneen vuohen perässä.

”Barbara, Barbara, ei!” hän huusi, mutta liian myöhään. Mustavalkoinen vuoksi loikkasi vaivatta yli heinäpaalin, ja puski luisella päällään jotain vierasta poikaa takalistoon. Poika kaatui rymyten hedelmäkauppiaan kojua vasten. Laverien päälle viritetyt korit, joissa oli monenlaisia eksoottisia hedelmiä esillä, romahtivat kuin puupalikat toistensa päälle. Mandariinit kierivät pitkin toria ja kauppiasemäntä hutki. 

”Sinä senkin onneton syöttöporsas! Tules tänne, ansaitset selkääsi tällaisesta tihutyöstä”, kauppias huusi ja tarttui tätä viatonta vierasta poikaa niskasta ja retuutti ilmaan.

”Ei älkää, älkää, en se minä ollut!” poika vinkui, mutta olisi aivan varmasti saanut kovasti selkäänsä, ellei George olisi rohkeasti mennyt väliin ja tunnustanut olevansa sotkuun syypää.

”Oi, rouva, lyökää minua, vuohi oli minun! Olen pahoillani, se oli vahinko”, George aneli. Vuohikin nauroi hänen määkimiselleen. Se oli Georgen huomaamatta syönyt talutushihnansa poikki ja päättänyt ruveta elämään vapaaherran elämää.

Kauppias ei olisi  mielellään päästänyt kurittamaansa poikaa pälkähästä – heidän välillään oli selvästi jotain henkilökohtaisia kaunoja – mutta koska George Litefoot oli silmin nähden herrasväen lapsia, ja syytöntä poikaa vanhempi ja oletettavasti fiksumpikin, ei kauppias halunnut riskeerata konfliktia herrojen kesken. George kiitteli vuolaasti, kun kauppias pitkin hampain päästi pojan menemään. Hänen oli kuitenkin omista taskurahoistaan maksettava liiskaantuneet hedelmät ja auttaa kojun pystyyn panemisessa.

Kun George oli saanut syntinsä sovitettua, häntä vähän harmitti. Sitä paitsi, hänen vuohensa oli tipotiessään. Onneksi hänen ei tarvinnut kauaa etsiä, vaan hänen tarvitsi vain seurata yleistä mekkalaa tientukoksen suuntaan. Barbara-vuohi oli päättänyt mennä keskelle väentungosta pötkölleen, ja örisi nyt jokaiselle, joka tohti sen peräpäätä lähestyä.

Barbara  ei pyrkinyt enää karkuun, mutta sen itsepäisyys oli jopa kuumottelevampaa. Läpi torin juostessaan George ei ollut ehtinyt ihmettelemään muiden tuijotusta. Nyt hän tunsi aikuisten paheksuvat katseet niskassaan.

George sai vuohen kytkettyä uudestaan, mutta hänen piti ihan hiki päässä vetää, että se suostui nostamaan sorkkaansakaan. Lopulta hän sai sen kuitenkin maaniteltua viheriölle, pois kauppapaikan kiivaimmasta keskuksesta.

”Mitä pirua sinä oikein syöt?” George tiukkasi Barbaralta. Se määkäisi vain ja jyysti menemään jotain mystistä vihreää, joka ei ollut ruohoa.

”Minun putiparhaita pöksyjäni, jos todella haluat tietää”, sanoi epäonninen poika, joka oli mennyt piiloon kauppiaan kynsistä päästyään. Hän oli ollut kuitenkin liian utelias Georgen ja vuohen suhteen, ja oli sitten seurannut Barbaraa sillä aikaa, kun George oli kuunnellut kauppiaan sättimistä. Se oli vissiin onnistunut puremaan häntä, sillä hänen olkaimellisissa housuissaan olikin kankun kohdalla vuohenturvan kokoinen aukko.

”Pirkale! Kuinka tästä tuli niin paljon harmia”, voivotteli George. Housuista oli tullut Barbaralle makoisa välipala, eikä se siitä anteeksi pyytelemällä miksikään muuttunut. Vieras poika oli kuitenkin enemmän huvittunut kuin vihainen. Hänellä oli päällään vihreiden housujen lisäksi raidallinen paita ja eriparisukat. Hänen polvensa ja kyynärpäänsä olivat naarmuilla, mutta hän ei ollut yhtään noloissansa. Itse asiassa, hän oli hyvin iloisen ja mukavan näköinen! George ei osannut oikein arvioida hänen ikäänsä. Ei varmaankaan vielä kymmentä? Georgea hämäsi hänen pulleutensa ja veikeä tapa puhua käsillään.

”Erikoisen näköinen uuhi sinulla. Musta ja valkoinen, ja noin paksu villa! Ja paksu oli kallokin, kyllä pyllyyn jää varmaan kamala pahkura”, sanoi poika.

”Se on itse asiassa todella harvinainen lammasvuohi. Sen emä oli itäfriisiläinen maitolammas. Sen nimi on Barbara”, selitti George. Hän oli kertonut saman jutun monta kertaa ihmettelijöille, sillä Barbara tosiaan oli samaan aikaan sekä lampaan, että vuohen näköinen, ja herätti paksulla karvallaan ihastustam ja paksulla kallollaan kauhistusta. Itsepäinen kuin kaikista määkivin lammas, mutta tuhma kuin vuohista ilkein. Mahdoton tuholainen, jääräpää vailla vertaa. Georgen mielestä Barbara oli hyvä nimi sille, sillä se tuli samasta juuresta kuin barbaari.

”Onko se sinun?”

”Tätini Agatha kasvattaa vuohia. Hän käski minua pitämään Barbarasta huolta hänen käydessä asioilla, mutta taisin vähän herpaantua...” selitti George. Hän jatkoi kertomalla, että he olivat matkustaneet Margateen nimenomaan Barbaran takia. Agatha-tädin oli nykyään liian hankala käsitellä niin valtavan suurta ja äkkipikaista elukkaa, sillä hän oli jo melko vanha ja nivelreumaatikko.

Agatha-täti oli etsinyt ja kaiketi löytänyt Barbaralle ostajan Margatesta. Jonkun, joka keräili harvinaisia risteytettyjä eläimiä. George oli nimittäin  oppinut, että englantilaiset jostain syystä tykkäsivät kaikenlaisesta epätavallisesta. Siksi ympäri maata pidettiin suosittuja koiranäyttelyitä, jossa etsittiin mahdollisimman pientä tai mahdollisimman suurta koiraa, tai sellaista, jolla on naurettavan lyhyet jalat, tai maata viistävät lurppanat korvat. Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta sellaisia olivat englantilaiset ja sillä hyvä.

Joka tapauksessa, Barbaran kanssa matkustaminen junalla Lontoosta Kenttiin oli kyllä melkoinen sirkus. Vieraasta pojasta tarina oli hauska. George ei ollut ennen ystävystynyt kenenkään kanssa niin helposti.

”Minäkin olen täällä tätini kanssa! Tai, vain kylässä käymässä, oikeasti asun mammani tykönä Lontoossa”, kertoi poika.

”Minunkin perheeni on Lontoosta!” George ilostui.

”Mamma synnytti minulle kaksi uutta pikkusiskoa, niin siksi olen täällä, pois jaloista. Olisiko ollut liikaa, jos edes toinen vauvoista olisi ollut veli? Siskoja minulla on jo entuudestaan viisi. Ja nyt jo siis seitsemän! Ihan kamalaa, siskot ovat kyllä sitten riesa. Onko sinulla veljiä? Mikä sinun nimesi on?” höpötti poika sujuvasti menemään, ja rapsutteli Barbaran hanuria, vaikka Barbara katsoi häneen vähän sillä silmällä, että se kohta puraisee toistakin persposkea.

George epäröi. Hän ei halunnut valehdella, mutta veljen muistamisesta tuli niin paha mieli, eikä hän mielellään olisi jutellut uuden ystävänsä kanssa surullisista asioista.

”Minä olen George. Ja oli minulla yksi isoveli”, sanoi George varovasti. Joko poika ei huomannut mennyttä aikamuotoa, tai oli kohteliaampi kuin monet aikuiset. Hän sivuutti asian noin vain. George huokaisi helpotuksesta.

”Minun oikea nimeni on Henry, mutta mamma kutsuu minua Hettieksi.”

”Eikö se ole tytön nimi?” kysyi George

”Urgh, no äläpä! Seitsemän siskoa, eikä vielä riitä...”

Kävi ilmi, että tämä Henry, tai ’Hettie’, oli noin kahdeksan, tai ehkä juuri ja juuri yhdeksänvuotias teatterinäyttelijän ainoa poika. Hän oli tästä seikasta erityisen ylpeä, siitäkin huolimatta, että George ymmärsi hänen olevan perheen mies isän otettua jalat alleen ja hylänneen heidät puille paljaille. Hettien äiti työskenteli kapakassa, jossa hän myös tanssi ja lauloi.

Se selittikin, miksi Hettie oli niin hauska jutellessaan. Hän oli myös harjoitellut esiintymistä! George kysyi kävikö hän koulua, mutta siihen Hettie totesi vain, ettei ehtinyt. Ilmeisesti hänen oli jo pakko hankkia rahaa, tai hänen siskonsa olisivat jääneet nälkäisiksi.

Georgella ei ollut ikinä ollut hänen kaltaisiaan ystäviä ennen. Sellaisia, jotka puhuivat poskettomia juttuja yrittäen saada nauramaan. Hän oli iloinen, ettei hän tuntenut Margatesta ketään, eikä hänen entiset kadettikoulutoverinsa olleet täällä kiusaamassa, sillä he olisivat varmasti pilkanneet häntä nuoremman kanssa leikkimisestä. Tai leikkimisestä ylipäätänsä.

”Haluaisitko mandariinin?” kysyi Hettie. Hän näytti Georgelle erään santalaatikon taakse piilottamaansa säkkiä, jossa oli kaikenlaista joutavaa tavaraa. George tajusi hänen olleen näpistelemässä, minkä takia kojun kauppias oli ollut niin valmis antamaan hänelle selkään. George ei kuitenkaan moittinut häntä. Itse asiassa hänen kävi Hettieta sääliksi – hänen omaisuutensa koostui pelkistä pullonkorkeista ja myytäväksi varastetuista kuparinauloista.

Eikä Hettiella ollut edes kunnollisia kenkiä jalassaan. Ja Barbara-pentele oli syönyt hänen housunsa rikki!

”George! George! Missä sinä olet, kultaseni?” huusi Georgen täti Agatha etsiessään häntä. George näki hänen korkean sulkahattunsa muiden päiden yli. Hän katsoi paremmaksi käydä viemässä Barbara hänen hoteisiinsa. Samalla hän kertoi vahingosta, ennen kuin hän kuulisi siitä kenenkään muun suusta. Agatha oli hyvin pettynyt häneen, mutta ei vihainen.

George kertoi totuudenmukaisesti sen, miten Barbara oli tönäissyt Hettien ja kuinka kauppias olisi lyönyt häntä rangaistukseksi, ellei hän olisi mennyt väliin. Agatha-täti moitti häntä laiskuudesta, ja muistutti, että annetuista tehtävistä oli kunnia-asia pitää huolta.

”Toivottavasti opit nyt läksysi. Teit kuitenkin hyvin, kun kannoit vastuusi aiheuttamastasi sotkusta. Mitä sille pojalle sitten kävi?”

George vei Agathan Hettien luokse ja näytti hänen revenneitä housujaan. Tästä heltyneenä täti antoi kukkarostaan muutaman shillinginkolikon. Agatha käski  Georgea etsimään markkinoilta lumppuja myyvä rouvan, tai jonkun ompelutaitoisen, sillä hänestä oli kohtuutonta, että edes köyhän lapsen olisi pakko juoksennella pitkin kaupunkia pikkuvaatteet vilkkuen. George oli huojentunut. Hettie taas meinannut pysyä jäljellä olevissa housuissaan.

”Mutta siitähän tulee tosi kivaa! Minä tiedän mistä meidän kannattaa kysyä. Tule, George, hippa! Ota kiinni jos saat!” hän huikkasi ja pinkaisi salamana juoksuun. Vaikka Georgesta tuntui, että hän oli ehkä hieman liian vanha näin lapsellisiin leikkeihin, hän intoutui yllytettynä mukaan. Itä paitsi, hän oli aina ennen ollut se joukon viimeisenä nitkutellut rääpäle. Vaikka hän oli jo kolmetoista, niin ei kai häntä voinut pahasti tuomita siitä, että halusi mennä mukaan hippasleikkiin, johon häntä erityisesti pyydettiin?

Agatha-täti oli jo pitkään vaatinut Georgelta päivittäistä opiskelua, eikä hänellä todellakaan ollut lupa lukea edes sarjakertomuksia, ennen kuin oli lukenut läksynsä. Vaikka George oli otettu isoveljen kuoleman jälkeen kotikouluun, niin se ei kuulemma ollut mikään syy joutenoloon. Onneksi George oli oikeasti tiedonhaluinen lapsi ja pääsääntöisesti tykkäsi pänttäämisestä…  vaikka ihan joskus toki olisi halunnut pelata vaikka potkupalloa. Agatha-täti oli hankkinut hänelle opiskelun tueksi parhaat tuutorit, joten hän odotti, että George myös otti niistä kaiken irti.

Hippa oli kuitenkin aina hippa. Eikä olisi käynyt hänet ylpeydelleen antaa jonkun (noin) kahdeksanvuotiaan päihittää häntä kilpajuoksussa! Hettiella oli tosin etulyöntiasema siihen nähden, että Margaten kalamarkkinat olivat hänelle entuudestaan tutut, kun taas George oli ensimmäistä kertaa kaupungissa.

”Kyllä minä sinut vielä nappaan!” huusi George.

”Sen kun yrität, et sinä minua juksaa.”

Hettie pysähtyi markkinoiden itäisellä laidalla. Siellä useampia kojuja, joissa myytiin kaikenlaista kangastavaraa, sekä mattoja, että kenkiä. George ei ehtinyt nähnyt minkä kojun taakse hänen uusi ystävänsä meni piiloon, mutta ennen kuin hän ehti tuskastua ja pelätä, että hänet oli jätetty yksin, tuli Hettie takaisi mukanaan nyssykällinen kankaita.

”Otetaan nämä!” hän virkkoi ja näytti Georgelle kirjavia palasia, jotka olivat mitä ilmeisimmin jääneet vaateompelijalta tilkuiksi. Oli siellä muutama vähän isompikin pala. Hinta ei ollut kuitenkaan kummoinen. Vanha mummo pyysi niistä vain joitakin hassuja pennyjä. George ei nähnyt mitään syytä kieltäytyä. Kuusipenninen hänellä oli omastakin takaa, eikä hänen tarvinnut rikkoa tätinsä shillinkejä.

Hettie kietoi kangasnyytin selkäänsä kiinni ja johdatteli Georgen markkinapaikkaa lähimpänä olevan rakennuksen takapihan kautta tasanteelle, josta kukaan ei voinut nähdä heitä, mutta he näkivät helposti melkein koko torialueen.

”Siellä menee Agatha-täti”, huomasi George. ”Tuo mies taitaa olla se, joka on Barbaran ostamisesta kiinnostunut.”

Agathan ja herran välillä jonkinlainen kahnaus menossa, joka kiinnitti muunkin toriväen huomion. Agatha huitaisi miestä hopeanuppisella kävelykepillään. Liekö herrasmies tarjonnut sovittua pienempää hintaa? Tämän takia mustavalkoinen Barbara pääsi mieheltä karkuun. George tunsi olonsa nyt vähän vähemmän tyhmäksi.

”Hah hah, sehän on kiivennyt kreivin patsaan tasanteelle! Millähän ilveellä meinaavat kiskoa sen alas?” nauroi Hettie. Aivan totta, Barbara oli kuin olikin saanut muhkeasta muodostaan huolimatta itsensä niin korkealle, ettei joko osannut tai viitsinyt tulla alas. Ihmisiä kerääntyi vielä enemmän ympärille katsomaan. Kyllä mahtoi tätiä hävettää! George tirskahti.

Tällä välin Hettie oli riisunut pöksynsä ja istahti Georgen viereen alushoususillaan tutkimaan vuohen puraisemaa reikää. Tilkkunyssykässä ei ollut aivan samaa tummanvihreää, joten Hettie päätti tehdä päinvastaisen ratkaisun, ja valita paikaksi mahdollisimman räikeän palan, jossa oli punaisia pilkkuja limetinvihreällä pohjalla. George irvisti.

”Osaatko sinä itse ommella sen kiinni?” hän kysyi. George itse ei ollut koskaan pitänyt neulaa kädessään. Hän oli korkeintaan auttanut äitiään tai tätiään neulomisessa pitämällä kiinni lankakeristä. Kerran hän oli kokeillut virkkaamista, mutta kadettikoulussa pojat olivat kiusanneet häntä, joten koko juttu oli menettänyt makunsa. Hettie oli paksuista sormistaan huolimatta melko näppärä ja muotoili kangaspaikasta sydämenmuotoisen.

”Parsia, paikata, päärmätä, poimuttaa. Eipä ehdi usein uutta ostaa!” lallatteli Hettie. Lopputulos oli kyllä siisti, Hettie ompeli sen piilopistoin.  George itse olisi mieluummin pukeutunut vaikka perunasäkkiin, kuin kuljeskellut ihmisten ilmoilla pilkullinen sydän kiinni peräpuolessaan.

”Mitä ajattelin lopuista tilkuista tehdä?” kysyi George.

”Ehkä räsynukkeja… Täällä on kokonainen ehjä pitsinauhan pätkä! Ehkä voisin tehdä vauvasiskoilleni vaikka hilkat”, mietti Hettie ja sorttasi tilkkuja erivärisiin pinoihin. Suurin palasista oli ohutta harjattua villaa. George oli nähnyt vanhoilla mummoilla kaulan alta sidottuja huiveja, joissa oli samanlaisia, geometrisiä kuvioita. Hettie osasi kertoa enemmän värjäämisestä, siihen käytettävistä kasveista, ja miten langat upotettiin eri väriliemiä sisältäviin saaveihin, pestiin hyvin ja kudottiin sitten värilliseksi kankaaksi. Se oli Georgesta aika mielenkiintoista. Hän ihmetteli, ettei sitä sivuttu yhdessäkään hänen lukemassaan koulukirjassa.

Hettie kokeili värjättyä kangasta päähänsä. Hänen hiuksensa pilkottivat sen alta. Hän ei ollut selvästi käynyt parturissa aikapäiviin. Liekö itse nippaillut tukkaa lyhyemmäksi? Se oli pitkähkö, niin kuin joillakin tytöillä, mutta hän ei pitänyt sitä leteillä.

”Saanko minä kammata tukkaasi?” kysyi George. Hän ei oikein itsekään tiennyt miksi hän ehdotti sellaista, se oli aika epätavallinen leikki. Hettie katsoi häntä oudosti.

”Miksi?” hän kysyi. Georgen vatsassa tuntui omituiselta. Hän tiesi, ettei ollut oikein sopivaa sanoa, että hän halusi jostain syystä silittää ja hyväillä hänen päätänsä. Siksi George vain kohautti olkiaan.

”Siksi vaan”, hän sanoi. Hettielle se riitti syyksi.

George kaivoi taskustaan taittuvan kamman. Hettie istuutui selin hänen eteensä, kangaspala nyt huivina olkapäillään. George sadatteli mielessään, että kunpa hänellä olisi ollut äitinsä hevosenharjaksista tehty hiusharja. Hettien hiuslaatu oli niin karkea, että sitä olisi pitänyt kunnolla käsitellä, jotta sen olisi saanut kiiltämään. Kammallakin sen sai kuitenkin siistittyä. Latvojen taipuvainen luonne ja kohtalainen kiharuus peitti sen, miten epätasaisesti sitä oli yritetty kyniä. Georgen mielestä lopputulos voisi olla parempikin.

”Olihan sinulla sakset? Saanko lainata niitä?”

Jos Hettie yhtään epäröi, niin hän peitteli sen hyvin. Hän antoi Georgelle pikkuiset ompelurasiasta kähvelletyt sakset. Ne eivät olleet parhaat hiustenleikkuuseen, mutta hyvin terävät kuitenkin. Georgen käsi pysyi sydämen kiivaasta pamppailusta huolimatta tasaisena. Hän ei juuri lyhentänyt pituutta, vaan hän muotoili sen kauniisti. Hän jätti sen vähän villiksi. Tyttömäiseksi. Ehkä häntä huvitti ystävänsä epäsovinnainen tyyli, housunpaikkoineen päivineen. Hettien pyöreät, punaiset posket olisivat näyttäneet yksinäisiltä, ellei kasvoja olisi kehystänyt boheemi pehko.

Kummallakaan ei ollut peiliä mukana, mutta karistettuaan kutittavat irtokarvat niskastaan Hettie suki tukkaansa ja koetti nähdä heijastuksensa eräästä sameasta ikkunasta.

”Sinähän teit minusta ihan tytön!” Hettie parahti. George punastui, ja meni ihan sanattomaksi. Hän pelästyi kovasti uuden, ja oikeastaan ainoan liki ikätoverin ystävänsä suuttuvan. Mutta Hettie ei taivasteluistaan huolimatta solvannut häntä. Itse asiassa, hän pyyhki ikkunaa nähdäkseen kuvansa paremmin. Hän pani kangassuikaleen uudestaan päähänsä, mutta nyt sillä tavalla hiuspannaksi, kuin eräiden tiettyjen tyttökoulujen univormuissa oli tapana.

”Toisaalta, tytöt ovat poikia ja pojat ovat tyttöjä”, hän sanoi ja keikisteli.

”Mitä oikein tarkoitat?”

”Että tytöt eivät saa hutkia puumiekoilla, eivätkä pojat hoivata mollamaijoja, sitä minä tarkoitan. Molemmat ovat huonompia ja parempia”, selitti Hettie. George mietti sitä hetken ja tuumi, että kylläpä oli ikäisekseen kummallisen filosofinen. Tai, ehkä hän puhui mitä sylki suuhun toi, hänestä oli vaikea sanoa oliko hän tosissaan. Georgesta hän oli erityinen.

”Olenpas minä tosiaan sievä! Oletko samaa mieltä? Olenko minä sinun mielestäsi söpö vai höpö?” kysyi Hettie.

”Höpö nyt ainakin.”

George tunsi ensimmäistä kertaa mahassaan sellaista kipristelyä, joka ei tehnyt varsinaisesti kipeää. Hänen teki mieli ottaa pitää Hettieta kädestä ja silitellä sitä heidän istuskellessa vierekkäin tarkkailemassa markkinoiden liikehdintää. Mutta vaikka George oli monellakin tapaa erittäin  lapsellinen kolmetoistavuotiaaksi, niin hän tiesi myös, että Hettie oli näennäisestä kypsyydestään huolimatta kuitenkin vain noin kahdeksan.

Hettie ei kuitenkaan ymmärtäisi kädestä pitämistä samalla tavalla kuin George. Hän saattaisi suostua ihan vain, koska oli antanut leikata hiuksensa, ja koska George oli kiltti. Ei George halunnut hänelle mitään pahaa, joten hän istui vain hänen vieressään ja kuunteli Hettien loppumatonta tyhjänpulinaa. Jo se tuntui pelkästään ihmeelliseltä.

Hettie repäisi kankaista kolme eriväristä suikaletta, käänsi reunat sisäänpäin ja kieritti ne narulle. Sitten hän solmi ne yhteen ja teki siitä rannerenkaan, jonka hän ujutti Georgen käteen.

”Ystävännauha. Ollaan parhaita kavereita”, hän sanoi. Georgesta oli omituista, että hän oli niin välitön ja luottavainen. Ehkä näyttelijänlapset olivat sellaisia? He olivat tunteneet toisensa vasta vähän aikaa. Georgesta tuntui, että hänen sydämensä hakkasi rinnan rikki, eikä hän meinannut uskaltaa sanoa mitään, ettei Hettie vain ottaisi petollisen helposti tarjoamaansa ystävyyttä takaisin.

”Kiitos. Olet tosi kiva”, sanoi George. Tuskin Hettie tajusi miksi hän oli niin herkistynyt. He tarkkailivat sitten ihmisiä vielä jonkun aikaa lisää. Hettie osoitti sormellaan erästä pulskaa naista.

”Tuo on minun tätini Maude! Uh, onpa hän kipakan näköinen, etsii varmaan minua”, hän sanoi. Naisen perässä viipotti jonossa viisi tyttölasta, ja liinarepussa selässään hänellä oli vielä lisäksi  yksivuotias taapero.

”Siskojasi?” George kysyi.

”Joo. Magnolia on vanhin, minua vuotta nuorempi. Sitten on Eulalia, kuusi vuotta, Louvenia viisi, Paulina neljä, Filomena on vasta kolme, ja sitten on vielä serkkuni Popo.”

”Popo? Uh… onpa teillä perheessä, öh, runsaasti mielikuvitusta”, George yritti muotoilla asiansa kohteliaasti. Hettie pyöräytti hänelle kuitenkin silmiään.

”Ei Popo tietenkään ole hänen oikea nimensä! Koko nimi Tuesday Porpentina.”

Koko sisar- ja serkkukatraan kutsumanimet olivat Hettie Henrysta, ja muista Maggie, Lollie, Lulu, Pollie, Filly ja Popo. Mahtoi siinä olla sukulaisilla sormi suussa. George oli hänelle hieman kateellinen, hän olisi mielellään ottanut niin monta leikkikaveria – vaikka olisivatkin kaikki olleet tyttöjä. Hettie sanoi, että ei se ole niin hauskaa, sillä tytöistä lähti niin paljon kovempaa ääntä. George ajatteli veljeään, jota hänellä ei enää ollut. Olisipa ollut tosiaan hauska, jos hänellekin syntyisi pikkusisko tai kaksi! Mutta sellaisesta ei hänen kohdallaan kannattanut edes haaveilla.

Jotenkin George ei ollut enää niin yhtään ihmeissään siitä, että Hettie-nimisellä pojalla oli pokkaa kuljeskella räikeästi paikatuissa housuissa ympäriinsä. Taiteilijoiden perheessä lienee pakkokin olla eksentrinen tullakseen nähdyksi. Hettien tapauksessa kai aivan erityisen supererikoinen, erottuakseen kaikista siskoistaan ja serkuistaan.

Hettien Maude-täti huusi veljenpoikaansa ja George katsoi, että hänen Agatha-tätinsä miestuttavineen oli saanut vuohen pois patsaalta ja hänenkin olisi jo hyvä mennä. He kiersivät saman talon takapihan kautta torille ja kävelivät hetken aikaa kaksistaan. Sitten heidän pitikin jo erota.

”Hei sitten Hettie. Ei, mutta odotapas! Ota sinä nämä kaksi shillinkiä”, sanoi George, pidellen käsissään kahta kolikkoa. Hettie hämmentyi. Hän oli sitonut kangasnyssykän selkäänsä samalla tavalla kuin Maude-täti serkkulapsen. Hiukset pannalla näytti entistä enemmän erittäin hassun näköiseltä tytöltä. Hän olisi voinut olla vaikka Magnolian kaksoissisko! Niin kovin näköisiä olivat koko katras.

”Huh?” sanoi Hettie, eikä ensin tajunnut edes ojentaa kättään. George pani rahat väkisin hänen taskuunsa, ennen kuin Maude ehtisi ihmetellä miksi hän kuhni. Georgea punastutti niin kovasti.

”HETI TÄNNE HETTIE, senkin paha kakara”, Maude komensi. Hettielle tuli niin kiire, ettei hän ehtinyt kovasti kiittää. Hän tuikkasi Georgelle suukon lähtiessään. Huulille suoraa, ja vilkutti sitten juostessaan pois.

”Hei hei sitten George! Tule katsomaan minua Lontoossa!”

George jäi seisomaan paikalleen kuin suolapatsas. Eihän hän ollut kysynyt missä päin Hettie asui. Ei varmaankaan lähelläkään Ranskill Gardenia. Agatha-täti ei ikipäivänä antaisi hänelle lupaa etsiä sitä kapakkaa, jossa hänen äitinsä olisi kenties töissä.

”Voi surku”, sanoi George tajutessaan, että tuskin näkisi ystäväänsä enää uudestaan. Hettie tervehti tätiään ja serkkujaan myös suukoin, joten eleessä ei varmasti ollut mitään sen erikoisempaa. George pani kädet mouruavan mahansa päälle.

Suudelma, se oli suudelma, Hettie suuteli minua”, George toisteli itselleen. Hän ei tiennyt miksi se yht’äkkiä merkitsi hänelle niin paljon. Hän ei ollut koskaan ennen suudellut ketään muita kuin äitiään, eikä hänen ollut sellaista tehnyt edes mieli. Koko hänen vartaloaan kihelmöi. Iho oli noussut kananlihalle. George tunsi olonsa kevyeksi ja jalkansa raskaiksi. Hän oli pihkassa.

”Täällähän sinä olet, George. Joko hyvästelit ystäväsi?” kysyi Agatha-täti, jonka hattu oli kaikesta kepillä huitomista mennyt vinoon. Rahat hän oli kuulemma Barbarasta saanut, ja hyvät rahat olikin. George olisi kyllä itsekin maksanut mitä vain päästäkseen eroon Agatha-tädistä silloin, kun hän paukutteli kepillään.

Agatha nipisti Georgen poskea. George vinkaisi.

”Olet ihan punainen. Et kai vain ole tehnyt tuhmuuksia?” kysyi Agatha-täti. Ei kai hän vaan ollut nähnyt suukkoa? George ei osannut arvata mitä Agatha-täti olisi siitä mieltä. Hän päätti valittaa mieluummin nälkää, kuin kertoa aivan totuudenmukaiseksi, miksi oli niin näkyvästi tolaltaan.

Toisaalta, eihän hän ollut tehnyt mitään väärää. Hettie oli hyvästellyt hänet ihan omasta tahdostaan tavalla, jonka oli hänelle luontevin. Ei kai sitä voi pitää hänen vikanaan, jos se oli tuntunut hyvältä?

”Tule, ostan sinulle karamelliomenan”, sanoi Agatha. Georgen jalat liikkuivat kuin tönköt puupalikat, mutta sisältä hän oli hellä, ensilemmen ravistama.


FIN

 


Otsikko: Vs: Doctor Who: Jago & Litefoot: Söpö vai höpö? (S) Henry Gordon Jago/George Litefoot, fluff
Kirjoitti: Omam-Thot - 22.06.2021 17:57:14
Höpöä! Heillä synkkaa kyllä niin hyvin naskeinakin. Jagon ja Litefootin maailmojen erilaisuus on hauskan yksinkertainen nyt kun Litefoot on päässyt hieman "normalisoitumaan" Agathan hoteissa. Barbara oli kyllä hauska lisä kaartiin.

Kiitos fikistä!
Otsikko: Vs: Doctor Who: Jago & Litefoot: Söpö vai höpö? (S) Henry Gordon Jago/George Litefoot, fluff
Kirjoitti: jossujb - 25.06.2021 20:44:55
Omam-Thot, ai sinäkin eksyit tänne alhaisten ikärajojen söpöhöpöilyihin <3 He ovat kovin ihania toisilleen, niin että kaikki paha unohtuu <3 Kiitos kommentista <3

jjb