Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Kaarne - 06.03.2021 20:45:42

Otsikko: Kellopelisydän, K-11, 7/?
Kirjoitti: Kaarne - 06.03.2021 20:45:42
Nimi: Kellopelisydän
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Tyylilaji: souda puuveneellä myrskyiselle merelle / älä katso taaksesi / meri ei palauta rakastajiaan
(eli: slow burn, filosofinen löpinä, seikkailut ja salamurhaajahygge)
Varoitukset: Murhia, filosofista löpinää, raskaita valintoja.
Yhteenveto: Se, minkä pelastamme, pelastaa meidät.
Haasteet: Finfanfun1000 (644.  Kylkiluut), Originaalikiipeily (46. Sydän), Nyt se on loppu!

K/H: Noni. Vielä viimeisen kerran. Totesin, että kun Finissä on muutoin paljon Merenkehrän maailmaan linkittyviä tekstejä, on vähän mystistä, ettei tätä ihan ensimmäistä ole. Joten tässä se nyt on. Tämä(kin) versio on aiempiin verrattuna merkittävän erilainen, enkä aio kutsua sitä "valmiiksi", mutta tarina on kokonaisuudessaan kirjoitettu ja tulee juonellisesti pysymään sellaisena kuin se nyt on. Korkeintaan jokin pieni yksityiskohta / sivujuoni voi muuttua. Iso muutos on se, että Adelen näkökulmaluvut on kirjoitettu minäkertojana, ja no... Muun näette sitten. Tää on myös nykyään preesens-muodossa, koska yolo.

Julkaisen uuden osan aina lauantaisin. Vaikka teksti on kirjoitettu loppuun, editointi on edelleen aika työlästä, joten suokaa anteeksi pahimmat kömmähdykset.

Tähän tekstiin kelpaavat kaikenlaiset kommentit.

Tässä myös Merenkehrän maailman kartta, jos se sattuu kiinnostamaan.

Spoiler: näytä
(https://64.media.tumblr.com/ed0e8d14f9ed948c760e84feddbda29b/5b6519113dbbe8a4-ba/s2048x3072/bb9e0461e6ed64b8db772f2a6492ce6a16ef6b94.jpg)


*

Kellopelisydän

Se, minkä pelastamme,
pelastaa meidät.

—Anne Michaels



*

Okaketulle,
joka piti tämän tarinan sydämen hengissä silloinkin, kun minä olin sen jo unohtanut.



*


Ensimmäinen luku

Adele

18. helmikuuta, Lauhasateiden vuosi

Herään kellopelisydämen tikitykseen rinnassani. Sen tasainen rytmi kaikuu kylkiluita vasten ja saa minut ajattelemaan oikeaa sydäntäni: sitä sydäntä, joka on jo varmaankin heitetty pois. En koskaan kysynyt Tiimalta, mitä sille tapahtuisi leikkauksen jälkeen. Ehkä on parempi, etten tiedä.

Yritän tottua ajatukseen metallisista rattaista ja putkista ja muttereista ja pumpuista, jotka nyt pumppaavat verta kehossani ja päättävät elämästäni. Kurkkuani kuristaa. En tahtoisi, mutta kohotan kuitenkin käteni ja tunnustelen rintakehääni, sen uutta arpea. Se on arka, mutta tuntuu jo eheältä. Tiima kertoi, että kellopelisydän parantaa ensimmäisen haavan muutamassa tunnissa, vaikka sen jälkeen se ei muita ihmeitä teekään.

Tornikammiossa on kylmä. Tiima on peitellyt minut huovalla, mutta olen edelleen alasti, ja kivinen leikkauspöytä tuntuu viileältä selkää vasten. Pakottaudun avaamaan silmäni ja kohottautumaan ylös ennen kuin hampaani alkavat kalista.

Sitä kuvittelisi, että maailma näyttäisi erilaiselta sen jälkeen, kun ihminen menettää sydämensä, mutta ei: kammio on edelleen samaa ankeaa harmaata ja myrskylyhtyjen pehmeää valoa, joka ei kuitenkaan onnistu puhkomaan nurkkiin kerääntyneitä varjoja. Ne ovat kai pinttyneet seiniin vuosisatojen saatossa niin tiukasti, etteivät lähtisi edes päivänvalolla hinkkaamalla.

Tai sitten minä vain kuvittelen. Sydänkammio on ankea paikka. Se on ensimmäinen huone, johon minut tuotiin kellotornissa kymmenen vuotta sitten. Muistan edelleen Tiiman jylhät kasvot ja Haaveen lempeän otteen, kun hän piteli minua kädestä. Silloin minut esiteltiin tulevalle sydämelleni. Koneiston tikitys oli pysähtynyt, mutta kun Tiima laski sen kämmenelleni, rattaisto pyörähti käyntiin. Sen tasainen tikitys on rytmittänyt uniani siitä yöstä lähtien.
Nyt kellopelisydämen odotus on päättynyt ja se on saanut haluamansa, saanut minut.

Kellopelisydämet ovat ikivanhoja. Kun edeltävä kellopelimurhaaja kuolee, hänen sydämelleen etsitään uusi kantaja, ja sitten sydän asetetaan hänen rintaansa kuusitoistavuotiaana. Kehä on jatkunut jo niin kauan, etteivät edes kellotornissa säilytetyt kronikat tunne sen alkua. Toisinaan ajattelen, että niin on vain hyvä. Se, joka aikoinaan on tehnyt näin julman keksinnön, ei ansaitsekaan tulla muistetuksi.

Sydän vaatii uhrin jokaista elettyä vuotta kohden. Aina kun kellopelimurhaaja tappaa, sydämen koneisto naksahtaa ja alkaa laskea uuden vuoden minuutteja, päiviä ja kuukausia. Minä en ole vielä tappanut ketään, mutta seuraavan vuoden aikana minun on pakko. Jos en siihen suostu, kuolen itse, ja sitten sydämelle etsitään kantajaksi joku muu. Minä olen ketjun uusin lenkki, mutten varmasti sen viimeinen.

Tiima yskähtää. Käännyn ja näen hänet ovensuussa. Tiimakin näyttää samalta kuin aina: nutturalle sidotut hopean kirjomat mustat hiukset, tasankokansan vaalea iho, ankara suu.

“Tulehan. Viedään sinut peseytymään”, hän sanoo. Äänensävy kertoo siitä, että jokin on kuitenkin muuttunut, sillä en ole koskaan kuullut hänen puhuvan yhtä lempeästi.



*


Lohtu on lämmittänyt kylvyn valmiiksi ja sekoittanut veteen sitruuna- ja bergamottiöljyä. Minä hengitän tuoksua syvään ja odotan, että Tiima sulkee oven. Vasta sitten pudotan viltin lattialle ja katson itseäni peilistä.

Minäkään en ole muuttunut. Olen sama Adele kuin ennenkin: leveäharteinen ja roteva, arkinen ja kömpelö. Tummat hiukseni palmikoitiin tiukasti leikkausta varten ja nyt niiden kärjissä on kuivunutta verta. Rintakehä on pesty puhtaaksi, mutta kaulassa on edelleen muutama punainen tahra, ja uusi arpi on selvästi ympäröivää vaaleanruskeaa ihoa kalpeampi.
Muita ulkoisia merkkejä kellopelisydämestäni ei ole, ja olen iloinen siitä, että arpikin jää vaatteiden taakse piiloon. Tikityksessä on jo kylliksi muistutusta.

Kiipeän ammeeseen ja toivon, että voisin pestä veren mukana pois myös kaikki tulevat pimeät vuodet.



*


Kun palaan keittiöön, vain Marras seisoo pilkkomassa vihanneksia pöydän ääressä. Tiedän, että hän on huomannut minut, muttei siitä huolimatta sano mitään.

Katselen häntä hetken ovensuusta. Marraksen työskentely on rytmikästä, rauhoittavaa. Kullanvaaleat hiuksensa Marras on koonnut löyhäksi nutturaksi niskaan. Hänkin näyttää tutulta ja turvalliselta, liian sievältä ja hennolta salamurhaajaksi. Ja silti: Marras on joukkomme johtaja, enkä unissanikaan tahdo aliarvioida häntä, vaikka hän viettääkin mieluiten aikansa keittiössä ruokaa laittaen, leipoen tai esimerkiksi vaatteita parsien. Tiima, Haaksi ja Sääntö kiusoittelevat Marrasta siitä toisinaan, mutta hän ei moisesta välitä. Marras on vasta yhdeksäntoista, mutta hän kantaa oman johtajanroolinsa varmasti ja juuri sellaisella tavalla, jonka kokee itselleen oikeaksi.

Toivon usein, että osaisin suhtautua tähän kaikkeen samalla tavoin.

Yöpakkanen on huurtanut ikkunat. Leivinuunissa palaa tuli ja sen liekkien hehku pehmentää Marraksen terävät poskipäät, saa hänet näyttämään tavallista lempeämmältä. Olen helpottunut siitä, että keittiössä ei ole muita, sillä en tiedä, miten hyvin kestäisin seuraa juuri nyt. Mutta –

“Haluaisitko auttaa?” Marras keskeyttää ajatukseni. Hän kohottaa katseensa leikkuulaudasta ja vilkaisee minua, nyökkää sitten kuorimattomia perunoita kohti. Ei muita kysymyksiä, ei sääliä.

Kävelen huoneen poikki ja istahdan Marrasta vastapäätä. Hetken me työskentelemme hiljaisuuden vallitessa, mutta sitten kellopelisydämen tikitys rinnassani käy liian raskaaksi.

“En minä halua murhata ketään.”

“Olet aina tiennyt, että sinun on ennemmin tai myöhemmin pakko”, Marras sanoo. Hänen vaaleiden kasvojensa ilme on tyyni, melkein seesteinen.

Nielaisen. “Miten se toimii? Jos… kun tapan jonkun. Kuinka sydän tietää sen?”

“Edes Tiima ei tiedä”, Marras kohauttaa olkiaan. “Koneisto toimii siten kuin se toimii, muttei paljasta salaisuuksiaan. Parempi olla kyselemättä.”

“Siinä ei ole mitään järkeä”, minä sanon, vaikka tiedän, että olemme käyneet tämän keskustelun jo lukemattomia kertoja. “Jos sydän kerran tahtoo yhden uhrin vuodessa, miksei se samalla hyväksy vaikka kahtakymmentä ja ole tyytyväinen? Enkö voisi vain hukuttaa yhtä laivallista ihmisiä?”

Sanat saavat minut värähtämään inhosta. Pelkkä ajatus on kammottava.

“Tiedät kyllä jo”, Marras sanoo ja pudottaa pilkkomansa porkkanapalat valurautapataan. Hän kuulostaa samalta kuin säästä tai uudesta keittoreseptistä puhuessaan. “Sydän ei toimi niin. Sitä ei voi huijata, ei maanitella, sen kanssa ei voi neuvotella. Aina vuosi eteenpäin murhasta ja siinä se. Muita sääntöjä ei ole.”

“Se on epäreilua”, minä sanon ja upotan veitsenkärjen perunaan sanojani painottaakseni.

“Ihmisten tappaminen ei ole kovin reilua”, Marras vastaa kuivasti. Hän nousee ja täyttää teepannun vedellä, asettaa sen koukkuun tulen ylle.

“Mistä minä löydän oikean uhrin? Sellaisen, joka ansaitsee sen?” Tätä kysymystä olen pohtinut pitkään, mutta sen kysyminen on ollut vaikeaa. Muut kellopelimurhaajat – paitsi Haaksi – eivät mielellään puhu murhistaan, enkä minäkään ole aiemmin halunnut tehdä niin. Nyt en kuitenkaan voi enää olla ajattelematta asiaa.

“Ei sellaisia uhreja välttämättä olekaan. Keitäpä me olemme päättämään kenenkään elämästä? Silloin kun Akatemia ei anna toimeksiantoja, me olemme omillamme. Sinun on paras tottua siihen.”

“En halua tehdä sellaisia päätöksiä!” Puristan käteni nyrkkiin. “Ehkä vain kuolen mieluummin.”

Marras ei käännä katsettaan tulesta. Hänen seuraava kysymyksensä on hyvin hiljainen: “Kuoletko? Kuoletko tosiaan?”

Sydän rinnassani tikittää tasaisesti. Minä painan pääni ja tartun jälleen yhteen perunaan.

Onhan sen kuoriminen sentään helpompaa kuin itkeminen.
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/?
Kirjoitti: Okakettu - 06.03.2021 22:46:21
♥ ♥ ♥

Tuntuu kieltämättä tosi hienolta saada lukea tämä versio vielä juuri finissä, kun täältä kuitenkin kaikki alkoi. Mahtavaa siis, että päätit aloittaa julkaisun! (Luonnollisesti myös sen vuoksi, että pääsen nyt lukemaan tätä aiemmin.) Kommentoin kattavammin myöhemmin, mutta halusin jo sanoa, että minusta Adelen minäkertoja toimii oikeasti aivan todella hyvin. Hänen tilanteensa tulee tässä sen myötä heti todella lähelle, ja tykkäsin tosi paljon, millaisia huomioita hän tekee. Tämä esimerkiksi:
Lainaus
Sitä kuvittelisi, että maailma näyttäisi erilaiselta sen jälkeen, kun ihminen menettää sydämensä, mutta ei: kammio on edelleen samaa ankeaa harmaata ja myrskylyhtyjen pehmeää valoa, joka ei kuitenkaan onnistu puhkomaan nurkkiin kerääntyneitä varjoja. Ne ovat kai pinttyneet seiniin vuosisatojen saatossa niin tiukasti, etteivät lähtisi edes päivänvalolla hinkkaamalla.

Ja heti alkoivat näemmä pitkät lainaukset, mutta tämä oli upea kohta myös:
Lainaus
Minäkään en ole muuttunut. Olen sama Adele kuin ennenkin: leveäharteinen ja roteva, arkinen ja kömpelö. Tummat hiukseni palmikoitiin tiukasti leikkausta varten ja nyt niiden kärjissä on kuivunutta verta. Rintakehä on pesty puhtaaksi, mutta kaulassa on edelleen muutama punainen tahra, ja uusi arpi on selvästi ympäröivää vaaleanruskeaa ihoa kalpeampi.
Muita ulkoisia merkkejä kellopelisydämestäni ei ole, ja olen iloinen siitä, että arpikin jää vaatteiden taakse piiloon. Tikityksessä on jo kylliksi muistutusta.
Kiipeän ammeeseen ja toivon, että voisin pestä veren mukana pois myös kaikki tulevat pimeät vuodet.
Tilanteen karuus ja kellopelisydän elementtinä korostuu jotenkin entisestään, kun Adele pohtii sitä omaa arkisuuttaan vasten. Tykkäsin lisäksi paljon, että hän kuvaa itseään leveäharteiseksi ja rotevaksi. Lopetuslause oli myös aivan todella hieno. Adelen ja Marraksen loppukeskustelu taas on yksi aiempien versioiden lempikohtauksiani, joten ilahdutti että se on myös tässä - tuo Marraksen kysymys hyytää yhä vain:
Lainaus
“En halua tehdä sellaisia päätöksiä!” Puristan käteni nyrkkiin. “Ehkä vain kuolen mieluummin.”
Marras ei käännä katsettaan tulesta. Hänen seuraava kysymyksensä on hyvin hiljainen: “Kuoletko? Kuoletko tosiaan?”
Sydän rinnassani tikittää tasaisesti. Minä painan pääni ja tartun jälleen yhteen perunaan.
Onhan sen kuoriminen sentään helpompaa kuin itkeminen.
Tässäkin synkeänraskas puheenaihe niinkin arkisen askareen kuin perunoiden kuorimisen ohessa luo myös hyvän kontrastin, kuten jaksan aina mainita, heh. Filosofinen löpinä ja salamurhaajahygge best. ♥ Ja slow burn ja seikkailu toki myös, niitäkin innolla odotan. Kiitos myös todella kauniista omistuksesta ja ylipäätään vielä siitä, että päätit taas julkaista tätä - tämä on minullekin tosi tärkeä tarina, jonka haluan ehdottomasti päästä lukemaan loppuun. Paljon tsemppiä editointiin, selvität sen kyllä aivan taatusti. ♥   
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/?
Kirjoitti: Hopearausku - 07.03.2021 16:10:21
Lainaus
slow burn, filosofinen löpinä, seikkailut ja salamurhaajahygge
Olen myyty. :D

Miten sopivasti tämä ilmestyikään finiin, juuri eilen iltapäivällä kahlailin näitä Merenkehrän maailman tarinoita läpi ja yritin löytää tätäkin! Ihanaa päästä lukemaan tätä päätarinaa, olen jo silmäillyt noita spin-offeja, mutten uskaltanut niihin kunnolla tarttua, kun en tätä originaaliteosta tunne :')

Mutta voi että, miten kiinnostavalta tämä teksti vaikuttaakaan! Tämä ensimmäinen luku tekee juuri sen, mitä ensimmäisen luvun pitääkin tehdä: herättää mielenkiinnon ja ison kasan kysymyksiä (Miksi juuri Adele? Miten kellopelisydän käytännössä toimii? Millainen on Akatemia, tilaako se murhia kellopelimurhaajilta? Mitä tapahtuu seuraavaksi?). Taisin sanoa samaa aloitellessani lukemaan Talventaittoa ja Kesänkaatoa, mutta tämäkin tarina tuntuu jo ensimmäisen luvun perusteella hirveän koukuttavalta - osansa tässä addiktoivuudessa on varmaan kirjoitustyylilläsi, joka on todella mukaansatempaava :)

Lainaus
Sitä kuvittelisi, että maailma näyttäisi erilaiselta sen jälkeen, kun ihminen menettää sydämensä, mutta ei: kammio on edelleen samaa ankeaa harmaata ja myrskylyhtyjen pehmeää valoa, joka ei kuitenkaan onnistu puhkomaan nurkkiin kerääntyneitä varjoja. Ne ovat kai pinttyneet seiniin vuosisatojen saatossa niin tiukasti, etteivät lähtisi edes päivänvalolla hinkkaamalla.
Vau, miten upeaa kuvailua! Niin hirveän surullisenkaunis ajatus, että muu maailma jatkaa normaalilla radallaan ja näyttää ihan samalta, vaikka Adelen elämä muuttuukin radikaalisti.

Kiitos tästä ja tsemppiä minultakin editointiin! Innolla seuraavaa lukua odottaen ♥
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/?
Kirjoitti: marieophelia - 07.03.2021 16:37:07
Ennen kuin muutuit Kalkarokseksi sinulla oli hyvin kaunis avatar, josta aina sen nähdessäni mietin, että haluaisin lukea tarinan, josta kuva kertoo. Ilmeisesti tämä on se tarina? Mahtavaa!

Voisin luetella tukun seikkoja, jotka takaavat, että jään tätä seuraamaan, mutta Hopearausku ne oikeastaan jo sanoikin. Jäin myös miettimään, kun muiden hahmojen nimet vaikuttavat vahvasti kuvailevan henkilöä, miksi Adelen nimi on muista poiketen niinkin perusnimimäinen kuin Adele. Ehkäpä se selviää vielä? Joka tapauksessa seikka lisää mielenkiintoa hahmoa kohtaan. :) Ja toki myös muita hahmoja! Sääntö, Tiima, Marras, kiehtovaa!

Sori, tämä on puhelinkommentti, jatkossa, jota toivottavasti pian seuraa, kirjoitan kunnon kommentin. :) Kiitos! :)
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/?
Kirjoitti: Waulish - 12.03.2021 01:17:45
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :) Kamppis tarjosi minulle oivan tilaisuuden hypätä tämän tarinan kyytiin, kun huomasin, että olit juuri alkanut julkaista tätä uudestaan. Kellopelisydän on ollut tuttu näky Finissä vuosien varrella, mutta en ole tähän saakka sitä vielä saanut aikaiseksi lukea, vaikka se on vaikuttanut kiinnostavalta ja kiehtovalta. Nytpä aion! Ihan mahtavaa, että julkaiset Kellopelisydämen täällä vielä. Tarinalla on selvästi paljon lukijoita ja ystäviä. Yritän itse olla lukematta muiden kommentteja, jotten vahingossa spoilaannu tulevista tapahtumista. Pahoittelut siis, mikäli toistelen samoja juttuja kuin muutkin tai olen sitä vastoin ihan kuutamolla!

Miten mukaansatempaava alku! Tapahtumien kuvailua ja taustatarinan kerrontaa on mielestäni juuri sopivassa suhteessa: mielenkiinto herää, kun saa tietää jo vähän tarinan kannalta olennaisista kellopelisydämistä, mutta selittelyä ei ole kuitenkaan ollenkaan liikaa eikä se siis pääse käymään puuduttavaksi. Minusta on aivan hyytävää (hyvällä tavalla hyytävää, koska se on samalla niin kiehtovaa ja ajatuksia herättävää), että kellopelisydämen koneisto rukkaa sekunteja ja pakottaa haltijansa tappamaan jonkun vuoden välein, jotta tämä pysyy hengissä. Huhhui! Se asettaa ajan vääjäämättömän kulun ja sen tiedostamisen aivan uudenlaiseen perspektiiviin, ja lisäksi se herättää paljon muun muassa moraalisia kysymyksiä. Palan halusta kuulla esimerkiksi siitä, millaisia Akatemian toimeksiannot ovat ja miten kellopelimurhaajat valitsevat uhrinsa. Adelen pohdinta siitä, mistä tietää, kuka ansaitsee tulla tapetuksi, on jotenkin tosi sykähdyttävä, koska siitä kuultaa läpi tilanteen epätoivoisuus: jos haluaa elää, on yksinkertaisesti pakko valita joku, jolta riistää henki. Itse olen todella vahvasti kuolemanrangaistusta vastaan, ja siitäkin näkökulmasta moraaliset kysymykset ovat kiinnostavia. Ehkä helpoin tie (vaikkei sekään toki helppo) olisi etsiä uhri, joka haluaa itse kuolla esimerkiksi vaikean, parantumattoman sairauden takia. Oli miten oli, on mielenkiintoista päästä seuraamaan Adelen kamppailua uuden elämänsä kanssa!

Minuun vetoaa tässä ensimmäisessä luvussa jotenkin kovasti se, miten näennäisesti kaikki on niin kuin ennenkin, mutta kuitenkin monista yksityiskohdista huomaa, että todellisuudessa kaikki on muuttunut. Tiiman poikkeuksellisen lempeä äänensävy, hiusten latvoihin kuivunut veri... Tuntuu lohduttomalta, ettei Adele pääse kellopelisydämen tikitystä pakoon enää hetkeksikään. Onneksi hänellä on tukenaan Marras, joka sentään vaikuttaa vakaalta ja varmalta, tutulta ja turvalliselta. Minusta on virkistävää, miten Marras ei voivottele eikä osoita sääliä, vaan hän vaikuttaa hyväksyneen tosiasiat ja niin oman kohtalonsa kuin Adelenkin kohtalon. Mielessäni heräsi ajatus, että loppupeleissä maanläheisestä suhtautumisesta saattaa olla Adelen kannalta jopa enemmän hyötyä kuin ylitsevuotavasta sympatiasta.

Palan halusta tutustua tarkemmin myös tämän tarinan maailmaan! Lauhasateiden vuosi, kellotorni, Akatemia, kaikki tähän mennessä nimetyt hahmot... On niin paljon sellaista, mistä lukisin mielelläni lisää. Ehdottomasti aion siis jäädä seuraamaan tätä tarinaa, ja toivotankin sinulle kovasti tsemppiä editointiin ja julkaisuun! :)

Lämpimät kiitokset! :-* -Walle
Otsikko: Kellopelisydän, K-11, 2/?
Kirjoitti: Kaarne - 13.03.2021 13:56:18
Okakettu: Vähän kyllä naurattaa, kun tämäkin versio piti sinun saada ensin lukea, mutta toisaalta – niinhän sinä tavallaan saatkin. :P Mutta ainakin editointi otti nyt aika ison harppauksen eteenpäin, ja ensimmäiset seitsemän lukua ovat jo julkaisukunnossa. :) Ei siis ole huolta siitä, että julkaiseminen hetkeen tyssäisi. :D Tässäpä nyt tämä luvattu Eebenin näkökulma, toivottavasti on odotuksien arvoinen. :P Kiitos kommentista! ♥

Hopearausku: Salamurhaajahygge on kyllä oikeasti tämän tarinan määrittävin genre ja ehkä muutenkin sellainen asia, johon tarinoissani tosi usein päädytään. (No, ei nyt salamurhaajaversioon, mutta hyggeilyyn. :P) Pidän erityisen paljon siitä, kun seikkailujen ja isojen tapahtumien äärellä pysähdytään elämään arkista elämää, ja se nykyään ehkä värittää kaikkia tarinoitani. Olen myös iloinen, että pidit alusta, ja vaikka tahti tämän luvun ajaksi vähän hidastuukin, joitakin vastauksia tulee kuitenkin jo. Ihanaa saada sinut mukaan, tervetuloa sen tarinan äärelle, josta kaikki merenkehräseikkailut alkoivat Muinaisena Vuonna 2011. Ja niin, kiitos kommentista! ♥

marieophelia: Ah, Severus. :D Hän on avatarina puhtaasti tuon juonittelupelin vuoksi, ja jahka siinä kuolen, vaihdan heti takaisin Marrakseen. (Avatarini banjonsoittaja on siis Marras.) Adelen nimen merkitys tosiaan selviää kyllä jonkin verran myöhemmin, ja samoin se, miksi salamurhaajat on nimetty siten kuin on. (Nimitematiikka on muutenkin keskeisessä osassa tarinaa, joten hauskaa, että kiinnitit siihen jo huomiota!) Tervetuloa lukemaan ja ei huolta kommenteista, minua ilahduttavat nekin, joissa on vaikka vaan yksi sana. :D

Waulish: Oi, hauskaa, että sinäkin päätit viimein hypätä tähän mukaan. :D Spoilereita kannattaa kyllä välttää jos suinkin pystyy, koska tässä tarinassa yllättävät käänteet ovat ehkä osa sen viehätystä, ja on hauskaa, että pääset kokemaan tämän nyt ensimmäisen kerran. Tarina on minulle äärimmäisen rakas, joten ihanaa, että saan jakaa sen sunkin kanssa! Tässä tulee myös olemaan paljon tuota filosofis-eettistä pohdintaa, koska Marras etenkin sitä kovin mielellään harrastaa. Hyvä siis, että se kuulosti toistaiseksi mielenkiintoiselta. Kiitos paljon kommentista ja tervetuloa mukaan seikkailuun! ♥

K/H: Tässäkin luvussa on tapahtunut isoja muutoksia sikäli, että se on Eebenin näkökulmasta ja niin ikään ensimmäisessä persoonassa ja preesensissä. Sisältö sinällään on varmaan aiemmille lukijoille tuttu. Vähän jännittää, koska en ole aiemmin kirjoittanut E:n näkökulmasta minäkertojana, mutta syteen tai saveen. :D Ja niin, uusille lukijoille hahmottamisen helpottamiseksi todettakoon, että tässä tarinassa seurataan kahta rinnakkaista tarinalinjaa, joista toinen sijoittuu Akatemiaan ja toinen kellopelimurhaajien meininkeihin. Ne kyllä limittyvät sitten myös aikanaan. :D

Lisäsin myös ensimmäiseen viestiin Merenkehrän maailman kartan spoilertägien taakse, jos se kiinnostaa. :) Kiitos vielä kertaalleen kaikille lukijoille kommenteista tähän asti! ♥



Toinen luku

Eeben

20. helmikuuta, Lauhasateiden vuosi

Luokkahuoneessa on hämärää. Ilma on täynnä savun ja mehiläisvahan tuoksua. Häivemestari Viita ei mielellään opeta kirkkaassa valossa, sillä varjot ja häilyvät liekit sopivat illuusioiden ympäristöksi paljon paremmin. Oppitunnitkin pidetään yleensä iltaisin, toisinaan jopa öisin, ja aamuvirkut opiskelijat harvoin päätyvät häivenoviiseiksi.

Minä istun täällä ihan vain tylsyyttäni. En tarvitse häivetaikuutta tai illuusioita varsinaisesti mihinkään, onhan minulla jo rohtonoviisin kaapu ja sen lisäksi riittämiin ihmisiä, jotka syövät kädestäni. Mutta jotenkin minun on luppoaikani käytettävä, ja Viita on ihan kiinnostava salamyhkäisyydessään. Pidän kovasti hänen äänensä vieraasta rytmistä ja siitä tavasta, jolla hän opettaa: terävästi ja tarkasti, ketään suosimatta. Jossain toisessa maailmassa olisin ehkä valinnut toisin ja tarttunut hänen tarjoukseensa kolme vuotta sitten, ryhtynyt häiveenkutojaksi. Tässä maailmassa myrkyt, yhtälöt, laskelmat ja Akatemian laboratoriot ovat kuitenkin enemmän minua varten.

Ja sitten on vielä Helios. Häiveet ja harhat ovat hänen unelmansa, enkä haluaisi rusentaa häntä loistamalla niissäkin häntä paremmin. Helioksella on niin naurettavan heikko itsetunto, että jos olisin saavuttanut noviisiaseman hänen suosikkioppiaineessaan vuosia sitten, hän olisi todennäköisesti antanut periksi ja hylännyt haaveensa tyystin. Hymyillyt vain ja kehunut ja lymynnyt sitten nurkassaan, alistunut kohtaloonsa tulevana kirjurina, kauppalaivan tulkkina tai akateemikkojen apupoikana.

Helios istuu vieressäni ja kurtistaa kulmiaan. Hämärässä hänen kasvonsa eivät näytä yhtä kalpeilta kuin auringonvalossa, mutta poskien pisamiin kynttilänvalo tuntuu tarttuvan. Osa niistä on jo haalistunut talven myötä, ja odotan jo mielenkiinnolla sitä, millaisia tähtikuvioita seuraavan kesän aurinko hänen kasvoilleen piirtää. Siis sen jälkeen, kun Helios on polttanut nenänsä jo kertaalleen, koska niin hän onnistuu kaikesta tarjoamastani aurinkosalvasta huolimatta tekemään joka kerta.

Tänään Helioksella on vaikeuksia pysytellä Viidan opetuksen tahdissa. Hän on valvonut yömyöhään ja yrittänyt takoa kalloonsa erilaisia tapoja käsitellä tulta. Se on tietenkin typerää, sillä Helioksen ei pitäisi yrittää opiskella asioita etukäteen. Hän kaivaa sillä tavalla vain kuoppaa itselleen. Olen vuosien varrella oppinut, että Helios oppii parhaiten kysymysten ja keskustelun kautta, ei kirjoista, vaikka niitä rakastaakin. Hän ei kuitenkaan ymmärrä itseään sitten lainkaan.

Pah.

“Mikä on paras tapa varastoida tulta? Helios?” Viita keskeyttää ajatukseni. Äh. Tietenkin hän valitsee kaikista opiskelijoista juuri Helioksen, ja tietenkin Helios menee hämilleen, joten –

“Hiillospulveri”, minä vastaan laiskasti. Viita kääntää katseensa minuun ja mutristaa huuliaan. Vaikka hän on pienikokoinen ja siro, Viidan tapa osoittaa tyytymättömyyttään on varsin vaikuttava.

“Oikein”, hän toteaa koleasti. “Mutta en kysynyt sinulta.”

“Helios olisi tietenkin tiennyt sen myös. Minä vain halusin tehdä vaikutuksen”, sanon ja isken silmää. Viita tuijottaa minua ilmeettömänä, mutta hänen suupielensä sentään nytkähtää. Hän kääntyy kaivamaan kaapista hiillospulveria ja minä vilkaisen Heliosta.

Kiitos, Helios muodostaa sanan huulillaan. Minä isken hänelle silmää, mutta samalla tunnen oloni turhautuneeksi. Tällä menolla Helios ei tule saamaan noviisinkaapuaan koskaan.





Kolme päivää myöhemmin me istumme Helioksen veneen lattialla. Seleste – Helioksen sisko – ompelee tikkauspistoja paksuun nahkasuikaleeseen. Hän näyttää väsyneeltä. Päivät parannustuvalla ovat pitkiä, eikä lääkintämestari ole lempeä nainen. Minun on parasta valmistaa Selesteä varten pieni määrä merenvälkkeestä ja mesimarjasta sekoitettua teetä. Se virkistää ja auttaa häntä jaksamaan pahimman kaamoksen yli.

Helios on kumartunut tuliriittejä käsittelevän kirjan puoleen. Minä istun lähimpänä kamiinaa – se on veneessä paloturvallisuusriski, kuten Seleste jaksaa aina muistuttaa – ja nautin lämmöstä. Tuulen synnyttämät aallot keinuttavat venettä.

Tämä kohta rannikosta ei jäädy talvellakaan ja siksi Helioksen ei tarvitse muuttaa asuntolaan, vaan hän voi asua veneessään vuoden ympäri. Aina keväisin ja alkusyksystä me kiskomme veneen ylös ja maalaamme sen kyljet, korjaamme tarkasti syntyneet vauriot. Koeviikkojen aikana leiriydymme kaikki kolme Helioksen veneeseen ja autamme toisiamme valmistautumisessa. (Minä en heidän apuaan tarvitse, mutta Seleste laittaa erinomaista ruokaa ja Helios tuskin läpäisisi kokeitaan ilman apuani. Olen totuttanut hänet siihen vuosien varrella ja nautin siitä, että hän tarvitsee minua.)

“Roihukiteet”, Helios sanoo yllättäen. Hän kohottaa katseensa kirjastaan sellaisella tarmokkuudella, että pelkään hänen niksauttavan niskansa sijoiltaan. Seleste vilkaisee Heliosta, sitten minua, eikä sano mitään. Hyvä. Jos Helios on saanut ajatuksen, on parempi olla keskeyttämästä häntä väärään aikaan.

“Hmm?” äännähdän rohkaisevasti.

“Hiillospulveri syttyy huonosti kosteassa ja savuaa liikaa. Roihukiteet ovat paljon varmempi tapa varastoida tulta”, Helios sanoo.

Minä seuraan hänen ajatuksenjuoksuaan vaivatta. Käyn läpi mielessäni kaiken, mitä roihukiteistä ja hiillospulverista tiedän ja suoritan nopean vertailun. Teknisesti ottaen Helios on oikeassa, mutta…

“Niiden särkeminen on vaarallista. Sirpaleet rikkovat ihon, joten tulta ei voi tanssittaa yhtä hyvin. Hiillospulveria on helpompi käsitellä.”

Helios nyökkää. Hän on selvästi ajatellut asiaa.

“Mutta hiillospulverin mittaaminen ja oikean määrän hahmottaminen on paljon, paljon vaikeampaa. Roihukiteet on helppo jaotella ja punnita koon mukaan, niiden vahvuutta voi säädellä ja tuli myös palaa pidempään. Sirpaleet ovat ainoa ongelma.”

“Merkittävä sellainen”, minä pudistan päätäni. Helioksen huulille syttyy hidas hymy. Se on harvinaista herkkua ja saa minut valpastumaan. Hän ei ole hymyillyt noin itsevarmasti pitkään aikaan.

“Entä ne räyhdykelehdet, joita te käytätte palovammojen hoidossa? Ne pitää murskata salvaksi ja piikit tunkeutuvat läpi villasta ja pellavasta, joten tavalliset hansikkaat eivät käy”, tällä kertaa Helios vilkaisee Selesteä kuin varmistusta hakien. Hänen siskonsa nyökkää, muttei vieläkään sano mitään, hymyilee vain rohkaisevasti. Helios jatkaa:

“Hylkeennahka taas on liian vahvaa, mutta –”

Ah. Tietenkin.

“– seittisilkkihansikkaat suojaavat käsiä piikeiltä, ja tietenkin ne suojaisivat myös roihukiteiden sirpaleilta. Ja hämärässä eroa ihon ja seittisilkin välillä ei edes huomaisi”, täydennän hänen lauseensa ja nyökkään hitaasti. Helioksen ajatus on mainio, jopa nerokas. Lääketieteen välineistön ja häivekudonnan yhdistäminen on epätavallista, ja ajatus varmasti tekisi vaikutuksen myös Viitaan. On vain yksi ongelma:

“Mutta oikea harhankutoja työskentelee paljain käsin. Se on perinne.”

Helios tuhahtaa.

“Sellaisesta perinteestä minä en aio piitata. Jos Viita välittää enemmän jostain noin turhasta pikkuseikasta kuin kaikin muin tavoin paremmasta häiveenkudonnasta, hän ei ole mikään oikea akateemikko. En usko, että hän on niin pinnallinen.”

Itsevarmuus pukee Heliosta. Minä loihdin kasvoilleni kannustavan hymyn, ja tällä kertaa se on lähes läpikotaisin vilpitön.

“Sitten sinun täytyy vain kirjoittaa ajatuksesi paperille ja esitellä se hänelle”, minä sanon.

“Luetko sen sitten ensin?” Helios kysyy. Epäilys on palannut, sillä hän puree huultaan.

“Tietenkin”, minä lupaan ja tyytyväisyys ailahtaa sisälläni.





Viita on vaikuttunut. Osansa on varmasti tarkoilla kaavoilla, jotka olen laatinut Helioksen esityksen tueksi, mutta loppujen lopuksi roihukiteet ovat sentään hänen oivalluksensa. Helios on hidas ajattelija, mutta silloin kun hän keksii jotakin, lopputulos on yleensä omaperäinen.

Juuri se vetää minua puoleensa. Helioksen tapa katsoa jonnekin totuttujen tapojen taakse, syvemmälle. Hän haluaa aidosti ymmärtää ja kyseenalaistaa. Hänellä ei ole minun terävää älyäni tai kerkeää kieltäni, mutta jotain kyllä. Jotain, jonka haluan.

Ja ilmeisesti Viitakin näkee sen, sillä Helios saa viimein noviisikaapunsa, ja minun on todettava, että hallanharmaa pukee häntä erinomaisesti. Sanon sen hänelle ääneen ja melkein kehrään, kun Helios hämmentyy ja punastuu niin, että kääntää katseensa jalkoihinsa.
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 2/?
Kirjoitti: Waulish - 14.03.2021 02:56:30
Uusia mielenkiintoisia hahmoja! Nautin kovasti tästä katsauksesta Akatemian opiskeluelämään. Rakastan ajatusta laivasta, joka keinuu rantavedessä kesät talvet ja johon kolmikko kokoontuu valmistautumaan tentteihin ja viettämään aikaa. Minuun iski ihan sellainen kaipuu, että voi kun voisikin asua laivassa, aaltojen kehtolaulussa ja kamiinan lämmössä! ♥

Mietin pitkään, onko Eebenin aavistuksen alentuva suhtautuminen Heliokseen minusta häiritsevää, mutta päädyin siihen lopputulokseen, ettei se oikeastaan ole, koska se on enimmäkseen Eebenin sisäistä ajattelua ja mielenmaisemaa ja Eeben vaikuttaa toisaalta myös toivovan Heliokselle hyvää, vaikka onkin samalla turhautunut Helioksen hitauteen ja ymmärtämättömyyteen. Selvästi Eeben vaikuttaa myös saavan jotain irti heidän yhteisistä hetkistään ja Helioksen auttamisesta. Ehkä se osittain vahvistaa hänen omaa minäkuvaansa ja itsetuntoaan, herättää tunteen tarpeellisuudesta ja merkityksellisyydestä toisen ihmisen elämässä. Eeben herätti mielenkiintoni, ja odotan innolla, että pääsen lukemaan hänestä lisää! Hän vaikuttaa monitasoiselta hahmolta. Niin vaikuttaa Helioskin, ja jotenkin huomasin symppaavani Heliosta kovasti. Minusta on todella kunnioitettavaa, kun joku jaksaa tehdä töitä unelmiensa eteen silloinkin, kun kaikkea ei tarjoilla hopeatarjottimella, ja pyrkiä aitoon ymmärrykseen ja oppimiseen. On asioita, joita ei saavuteta pelkällä terävällä päällä ja nopeilla hoksottimilla. Samaistun Helioksen epävarmuuteen ja huonoon itsetuntoon, koska itse olen kärsinyt samoista vaivoista läpi elämäni, jopa niin lamaannuttavasti että olen luopunut unelmistani ja lakannut yrittämästä. Ihailenkin suuresti Helioksen sinnikkyyttä ja uutteruutta! Ja toki täytyy muistaa, että pohdinnat Helioksen itsetunto-ongelmista ovat tässä Eebenin näkökulmasta ja siten todellisuudessa voi olla toisiakin puolia.

Palan halusta oppia lisää tämän maailman taikuudesta ja sen ilmenemismuodoista! Häivetaikuus ja illuusiot kuulostavat kiehtovalta kokonaisuudelta, ja nautin kovasti kaikista tiedonmurusista hiillospulverista, roihukiteistä, seittisilkkihansikkaista... Miten vivahteikas maailma tässä onkaan avautumassa!

Kiitos kovasti tästä luvusta, joka ilostutti yövuoroani! :-* Tällainen viikoittainen julkaisutahti on kiva käytäntö. -Walle
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 2/?
Kirjoitti: Kaarne - 20.03.2021 12:41:10
Waulish: Heh, Eeben on kyllä juuri sellainen! Hän on aidosti laskelmoiva ja alentuva hahmo, joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ja jopa minua hänen tapansa ajatella ärsyttää toisinaan. :D Olen siis iloinen, että se välittyi. Helios on hahmona minulle vaikein kirjoittaa (ehkä jopa yllättäen kaikista hahmoista koskaan!), joten ilahduin siitä, että hänkin oli vaikuttanut kiinnostavalta ja herättänyt sympatiaa. :) Ja tietenkin on myös mahtavaa, että tämän tarinan maailma kiinnostaa, koska sitä on kyllä mietitty vuosia ja taas vuosia. Kiitos kommentista, se ilahdutti ja rohkaisi paljon! ♥

K/H: Nonni! Tässä luvussa ei ole lopun yhtä kysymystä lukuun ottamatta yhtään sellaista materiaalia, mitä olisi julkaistu aiemmin. Jännittää siis vielä tavallistakin enemmän! Mutta ei se mitään, syteen tai saveen! Luvassa kellopelimurhaajaköörin esittely ja no, jotain muutakin tärkeää. (+banjo!)

*

Kolmas luku

Adele

17. huhtikuuta, Lauhasateiden vuosi

Ajattelin, että odottaisin vuoteni loppuun; etten tuhlaisi kellopelisydämen minulle suomaa aikaa. Kahden kuukauden jälkeen olen kuitenkin rauhaton. Minun on vaikea keskittyä mihinkään. Päivät pitenevät, valon määrä lisääntyy, kevät saa merta peittävän jään rakoilemaan ja lumen sulamaan. Siitä huolimatta paino rintakehässäni on raskas, eikä sydämen tikitys tunnu vaimenevan hetkeksikään.

Haluan saada ensimmäisen murhan pois alta. Sitä varten minua on koulutettu vuosia: jotta olisin valmis, jotta kestäisin kantamani painon. Sääntö on laittanut minut perkaamaan kaloja, kynimään hanhia, katkaisemaan kanalta kaulan. Askel askeleelta olen oppinut kohtaamaan kuoleman silmästä silmään.

Lohtu on opettanut minulle riitit vainajan kunnioittamiseksi. Olemme pesseet ruumiita, polttaneet puhdistavia yrttejä, lähettäneet lyhtyjä merelle joka kevät. Sarastuksen kanssa me olemme kirjoittaneet jokaisesta murhatusta kronikoihin muutaman lauseen, jottei heitä unohdettaisi. Marras on opettanut minulle kuolinhymnejä ja muistolauluja. Hänen äänensä on aina kirkas ja vakaa, mutta niitä lauluja laulaessaan hän pitää silmänsä kiinni, ja jopa banjon sävelissä on silloin surullinen sointi.

Kaikesta huolimatta en ole valmis. Muut salamurhaajat tuntuvat aistivan levottomuuteni, mutta kukaan ei sano mitään. He odottavat.

On tyypillistä, että ensimmäiseen murhaan pyydetään apua, tukea vanhemmalta. En haluaisi, sillä minusta tuntuu, että olisi oikein toimia yksin. Murha on lopulta minun vastuullani, minun taakkani. Ja ketä heistä minä edes kysyisin?

Lohtu ja Haave ovat lempeitä ja hiljaisia. He auttaisivat minua löytämään helpon kohteen: ehkä yksinäisen vanhuksen tai suruunsa pakahtuvan lesken. He olisivat helpoin valinta, mutta jos annan itselleni luvan aloittaa armomurhista, se ei valmista minua Akatemian tulevia toimeksiantoja varten.

Sarastus on mykkä kronikoitsija ja hän viihtyy kirjojensa parissa. Murhaaminen on hänelle vaikeaa, enkä tahdo pyytää häntä lähtemään kellotornista vuokseni. Tiima taas tappaa aina vuotensa viimeisenä päivänä. Hän on tehnyt niin vuosia, eikä poikkea siitä tavasta mielellään. Sääntö on jälleen yhdellä pitkistä retkistään, eikä välttämättä palaa sieltä kuukausiin.

Marras metsästää aina yksin. Hän ei koskaan puhu kohteistaan tai siitä, miten valitsee uhrinsa. Ehkä hän tekisi poikkeuksen vuokseni, tämän kerran – onhan hän meidän johtajamme. En silti uskalla kysyä.

Ja sitten on vielä Haaksi: itsevarma ja kylmä, arvaamaton. Se meistä, joka kantaa sydämensä kevyesti, aivan kuin olisi syntynyt salamurhaajaksi. Yleensä Haaksi hukuttaa uhrinsa, sillä hän rakastaa merta ja solmii mustia hiuksia palmikoidessaankin niiden joukkoon kuivunutta merilevää. Haaksi hymyilisi pyynnölleni ja lähtisi mukaani hetkeäkään epäröimättä.

Ehkä se varmuus on juuri sitä, mitä tarvitsen.





Kolme yötä myöhemmin me makaamme väijyksissä pienen maalaistalon katolla. Haaksi kiipesi sinne vaivattomasti kuin varjo, vaikka hänkin on leveäharteinen ja paljon minua pidempi. Minä seurasin kömpelömmin perässä. Hän näytti parhaat jalansijat ja auttoi minut räystään yli, viritti jalkajousen valmiiksi. Haaksi valitsi jopa kohteemme: maanviljelijän, joka on viimeisen vuoden aikana juonut itsensä humalaan yhä useammin ja laiminlyönyt perheensä ja tilan työt. Hän on kuulemma alkanut myydä lehmiäänkin saadakseen rahaa juopotteluaan varten. Ei hän ole humalassa väkivaltainen tai paha ihminen muutenkaan, vain menettämässä otteen elämästään hitaasti mutta varmasti.

Hän on täydellinen kohde: ei liian helppo, muttei myöskään vailla vikoja. Sellainen murha, jonka kanssa pystyn elämään.

Tai niin ainakin ajattelen – kunnes hän kävelee pihapolkua pitkin vihellellen, askel keveänä. On pimeää, mutta portinpieleen ripustetun lyhdyn valossa erotan vilauksen hänen kasvoistaan. Ne ovat rehelliset kasvot, arkiset. Ajattelen hänen vaimoaan, joka ehkä odottaa valveilla vuoteessa, ja tulevaa kesää. Maatilan töitä, joista yksi nainen ei varmastikaan selviä.

Puristan jalkajousta rystyset valkoisina ja tähtään. Haluaisin sulkea silmäni, ampua umpimähkään ja antaa hänelle mahdollisuuden paeta.

En kuitenkaan tee niin. Vedän syvään henkeä ja pakotan itseni tyyneksi, käännän jousta aavistuksen, etsin oikean kulman. Sitten vedän liipaisemasta ja –

– epäröin viime hetkellä juuri sen verran, että nuoli iskeytyy kaulan sijaan hartiaan.

Älähdys, sitten uikutusta, huutoa.

“Ammu uudelleen”, Haaksi sanoo tyynesti. Kuunvalossa hänen tummat kasvonsa ovat täysin tunteettomat, silmät kuin mustaa lasia. “Ennen kuin hän ehtii sisään ja turvaan.”

Käteni tärisevät, kun lataan uuden nuolen paikalleen. Yritän kääntää asetta, tähtään kyllä oikeaan kohtaan, mutta en pysty vetämään liipaisimesta. Haaksi tuhahtaa ja tempaa jousen käsistäni. Hänen liikkeensä ovat sulavat, eikä niissä ole lainkaan epäröintiä, kun hän ampuu ja vie loppuun sen, mihin minä en pysty.





Talo on edelleen pimeä. Kukaan ei ole ilmeisesti havahtunut miehen huutoihin, joten kiipeämme alas katolta kiireettä, pimeyteen kietoutuneina. Haaksi polvistuu ruumiin viereen ja painaa kellokoneiston rattaan kuolleen miehen käteen, puristaa sormet nyrkiksi sen ympärille. Hän lausuu kuolinsanat ilmeettömästi, kuin lorua ladellen, mutta lausuu kuitenkin. Minä toistan ne mielessäni hiljaa, vaikkei murha olekaan omani.

Huomaan, ettei mies haise alkoholilta, eikä hänen kasvoissaan ole lainkaan juopottelun jättämiä jälkiä. Ymmärrän häntä katsellessani, että Haaksi valehteli minulle. Ehkä helpottaakseen taakkaani, tai sitten ihan vain huvikseen. Hänestä ei koskaan tiedä.

Kun palaamme kellotornille, hän ei sano sanaakaan lohduttaakseen tai rohkaistakseen minua. Haaksi kävelee notkeasti, vailla jälkeäkään syyllisyydestä. Yö ympärillämme on hiljainen ja vasta taittumassa aamuksi. Kuu on hohtaa ohuen pilvipeitteen läpi.

Kellotornin ovensuussa Haaksi pysähtyy ja katsoo minua viimein silmiin. Hän hymyilee vinosti, mutta tällä kertaa hymy ei ole niin terävä tai alentuva kuin yleensä, vaan melkein – mutta vain melkein – myötätuntoinen.

“Ensimmäinen murha on aina vaikein”, Haaksi sanoo. Se on lause, jonka olen kuullut satoja kertoja, mutta ei se lohduta minua vieläkään. Seuraan Haaksia portaisiin ja ajattelen kuolleen miehen kasvoja, hänen ulahdustaan nuolen iskeytyessä hartiaan. Hän kärsi ja pelkäsi hetken pidempään kuin olisi tarvinnut, ja se on minun syytäni.

Tiedän, että Haaksi tappoi viimeksi vain muutama viikko sitten. Hän ei olisi tarvinnut uutta uhria kellopelisydämelle vielä pitkään, pitkään aikaan.

Minun vuokseni joku kuoli tänään täysin turhaan.





Haaksi katoaa kellotornissa pian omille teilleen. Minä haluaisin kylpyyn, vaikka se onkin turhaa. Ei minussa ole veritahraakaan, ja tiedän, etten pysty kuuraamaan omaatuntoani puhtaaksi.

Kylpyhuoneen sijaan hakeudun takkasaliin, sillä en kestä oman huoneeni yksinäisyyttä juuri nyt. (Vaikka en kyllä tiedä sitäkään, miten hyvin kestän muiden seuraa.) Takkasalissa on kuitenkin hiljaista. Tuli rätisee lempeästi, eikä huoneessa ole ketään Marrasta lukuun ottamatta. Hän istuu nojatuolissa ja virittää banjoaan.

“Miten meni?” Marras kysyy kohottamatta katsettaan soittimestaan.

“Mm.”

“Miltä se tuntui? Ensimmäinen murhasi?”

“Minä –”, aloitan ja tuijotan tuleen kykenemättä päättämään lausettani.

“Hmm?” Marras äännähtää kysyvästi. Nyt tunnen hänen katseensa painon.

“Ammuin ohi. Olkapäähän”, sanon. Inhoan sitä, miten ääneni särkyy.

“Pääsikö hän pakoon?” Nyt Marraksen äänensävy on terävämpi, valpas. Jokainen epäonnistunut murha voi johtaa paljastumiseemme, eikä sellaisiin ole varaa.

“Ei. Haaksi viimeisteli murhan”, minä vastaan. Halko räsähtää tulisijassa. Marras ei sano hetkeen mitään, näppäilee vain banjonsa kieliä. Sävelet ovat hajanaisia, mietteliäitä.

“Syytätkö nyt itseäsi?”

“En tiedä. Ehkä.”

“Ensimmäinen murha on aina vaikein”, Marras sanoo. Hänen äänensä on pehmeämpi kuin pitkään aikaan. Kohotan katseeni tulesta ja katson häntä suoraan silmiin. Ne ovat samaa harmaata kuin aina, mutta tavallista lempeämmät: vihmakuun kevätsadetta marraskuun sijaan.

“Hän kuoli aivan turhaan”, vastaan. Minun ei tarvitse selitellä, koska Marras tietää kyllä, milloin kukakin meistä on viimeksi tappanut jonkun.

“Hmm”, Marras äännähtää ja kumartuu taas soittimensa puoleen, ei kiellä sanojen totuutta. Minua väsyttää, mutta tiedän, että sydämeni valvottaisi minua, jos nyt yrittäisin saada unta.

“Oppiiko sen unohtamaan? Tämän jatkuvan tikityksen?”

“Ei”, Marras sanoo suoraan. “Ei oikeastaan. Se on aina taustalla.”

“Kuinka sinä kestät sen?”

Marras kurtistaa kulmiaan, punnitsee sanojaan. Lopulta hän vastaa:

“Minä soitan paljon ja kuuntelen kaikkea muuta: tulen räsähtelyä, tuulta hormeissa, teidän askeleitanne. Merta, jään natinaa ja laulua keväisin. Toisinaan pakotan musiikin osaksi kellopelisydämen rytmiä, tai ehkä toisin päin. Aina se ei onnistu, mutta silloin kun onnistuu – se tuntuu voitolta.”

“Voisitko –”, minä sanon ja vilkaisen hänen banjoaan sen sijaan, että kysyisin kysymyksen loppuun. Marras ei yleensä soita tai laula pyynnöstä. En tiedä miksi, sillä hänen äänensä on kaunis ja banjon laulu keveää.

Hän miettii hetken ja katsoo minua sitten silmiin, näppäilee soittimesta muutaman lempeän nuotin. Ei sen enempää.

“Ensimmäisen murhasi jälkeen, Adele”, hän lupaa pehmeästi. “Sitten minä soitan. Soitan ihan mitä vain pyydät.”
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 3/?
Kirjoitti: Okakettu - 20.03.2021 22:25:51
Pitää sanoa ensiksi vielä kertaalleen, että onpa ollut ihana palata lauantaisin taas Kellopelisydämen pariin. ♥ Eebenin minäkertoja ei kyllä yhtään pettänyt odotuksia eebenmäisyydessään, hän on todellakin juuri niin laskelmoiva ja vähän ärsyttävä ja erinomainen kuin kuuluukin olla, heh. Oli kiehtovaa lukea noista tapahtumista nimenomaan hänen silmillään katsottuna ja nähdä, miten tarkkaan hän Helioksen käytöstä analysoi ja miksi mihinkin reagoi, samalla kun hän pitää tietyn laajan kuvan koko ajan mielessään; tässä tapauksessa Helioksen noviisinkaavun saamisen ja mitä se vaatisi, esimerkiksi. Pidin toisaalta siitäkin, että vaikka Eebenin sävy on väliin alentuva, niin hänen suhteensa Heliokseen tuntuu tässä jo monitahoiselta ja on selvää, että Helios kiehtoo häntä monin eri tavoin. 

Lainaus
Hämärässä hänen kasvonsa eivät näytä yhtä kalpeilta kuin auringonvalossa, mutta poskien pisamiin kynttilänvalo tuntuu tarttuvan. Osa niistä on jo haalistunut talven myötä, ja odotan jo mielenkiinnolla sitä, millaisia tähtikuvioita seuraavan kesän aurinko hänen kasvoilleen piirtää. Siis sen jälkeen, kun Helios on polttanut nenänsä jo kertaalleen, koska niin hän onnistuu kaikesta tarjoamastani aurinkosalvasta huolimatta tekemään joka kerta.
Tykkäsin tästä kohdasta ensinnäkin kuvailun puolesta paljon, se miten kynttilänvalo tarttuu poskien pisamiin esimerkiksi, mutta myös siitä ajatuksesta, että Eeben todella ajattelee Helioksen pisamia tähtikuvioina. Tuo nenän polttaminen oli toisaalta kivan arkinen yksityiskohta ja kuitenkin hyvin eebenmäinen huomio - ja toisaalta tässä näkyy yksi tapa, miten hän Helioksesta huolehtii. Hyvää vastapainoa analyyttisuudelle. Helioksen veneen kuvauksesta yksityiskohtineen olen pitänyt paljon jo aiemmissa versioissa, joten ilahdutti huomata se jälleen tässä, kuten myös sekin, että kolmikon toverillinen tunnelma välittyy myös Eebenin minäkertojan kautta.

Lainaus
Sanon sen hänelle ääneen ja melkein kehrään, kun Helios hämmentyy ja punastuu niin, että kääntää katseensa jalkoihinsa.
En osaa näemmä sanoa tästä mitään sen kummemepaa, paitsi että pidin. Tämä puoli Eebenin ja Helioksen suhteesta kiehtoo luonnollisesti myös paljon, ja odotan innolla miten se tässä versiossa kehittyy. :D 

Ja sitten tuo uusin luku, oijoi. Hienonkamala. 😭♥ Kuten jo sanoin, niin minusta siinä kulminoitui tosi hyvin tämän tarinan vahvuudet: vaikeat moraaliset kysymykset ja miten ne henkilöityvät kohtalonsa kanssa kamppailevaan Adeleen, se miten helppoja vastauksia ei vain kerta kaikkiaan ole, kaikki tällainen. Ja toisaalta se, miten luku loppuu, on osa niitä ehdottomaksia vahvuuksia myös; sellainen, hmm, että lohdun aavistus on kuitenkin mukana. Tai ainakin toivo siitä?  En nyt osaa sanallistaa tätä, mutta luvun lopetus oli minusta kauniin hienovarainen, etenkin kaikkea tuota muuta tapahtunutta vasten.

Ja kuten sanottu, niin Adelen kellopelisydämen taakka välittyy tästä tosi vahvasti heti alusta lähtien: Haluan saada ensimmäisen murhan pois alta. Sitä varten minua on koulutettu vuosia: jotta olisin valmis, jotta kestäisin kantamani painon. Sääntö on laittanut minut perkaamaan kaloja, kynimään hanhia, katkaisemaan kanalta kaulan. Askel askeleelta olen oppinut kohtaamaan kuoleman silmästä silmään. Tykkäsin hirmuisesti siitä, kaikessa raadollisuudessaan, että Adelea on alettu valmistella tulevaa varten tällaisten näennäisesti arkisten askaraitten kautta, mutta joiden merkitys on hänen vanhenetessaan sitten ihan toinen. Tämäkin pitää luonnollisesti lainata samasta yhteydestä, koska nyyh:

Lainaus
Marras on opettanut minulle kuolinhymnejä ja muistolauluja. Hänen äänensä on aina kirkas ja vakaa, mutta niitä lauluja laulaessaan hän pitää silmänsä kiinni, ja jopa banjon sävelissä on silloin surullinen sointi.
Ylipäätään pidin myös paljon siitä, miten kellopelimurhaajat tässä luvussa esiteltiin tuon Adelen pohdinnan kautta, että voisiko hän kysyä ketään avukseen. Haaksi oli jossain määrin yllättävä valinta, mutta siksi juuri hyvä sellainen - ja kyllähän Adelen perustelu on kaikessa kammottavuudessaan ymmärrettävä tässä tilanteessa. Plus se, että Adelen auttaja on juuri Haaksi, teki tuosta hänen ensimmäisestä murhayrityksestään kyllä erityisen hyytävää luettavaa, koska Haaksi suhtautuu asiaan niin kuin suhtautuu. Ensinnäkin se, että hän valehtelee Adelelle tämän uhrista ja kehottaa täysin tyynesti Adelea ampumaan uudelleen, ja että hän itse vie asian loppuun (tuhahtaen, vieläpä). Tuo kohtaus maalaistalon luona oli kyllä ylipäätään sellainen, että sitä piti lukea henkeä pidätellen, ja Adelen tunteet välittyivät todella vahvasti.

Lopun kohtauksesta haluaisin taas vaihteeksi lainata kaiken, rip minä. 😔✊ Noh, ensinnäkin Marras näppäilemässä banjoaan, hajanaiset ja mietteliäät sävelet (tykkäsin siitä yksityiskohtana kauheasti), tämä: kohotan katseeni tulesta ja katson häntä suoraan silmiin. Ne ovat samaa harmaata kuin aina, mutta tavallista lempeämmät: vihmakuun kevätsadetta marraskuun sijaan.

Lainaus
“Oppiiko sen unohtamaan? Tämän jatkuvan tikityksen?”
“Ei”, Marras sanoo suoraan. “Ei oikeastaan. Se on aina taustalla.”
“Kuinka sinä kestät sen?”
Marras kurtistaa kulmiaan, punnitsee sanojaan. Lopulta hän vastaa:
“Minä soitan paljon ja kuuntelen kaikkea muuta: tulen räsähtelyä, tuulta hormeissa, teidän askeleitanne. Merta, jään natinaa ja laulua keväisin. Toisinaan pakotan musiikin osaksi kellopelisydämen rytmiä, tai ehkä toisin päin. Aina se ei onnistu, mutta silloin kun onnistuu – se tuntuu voitolta.”
Ah, niin hirmuisen hieno ja sydäntäsärkevä dialogi, juuri hyvä tässä kohtaa. Marraksen vastaus oli minusta aivan pakahduttavan hieno. Etenkin tuo teidän askeleitanne oli sellainen, jolle aivan herkistyin. Niin herkistyin kyllä tällekin, koska ää:

Lainaus
“Voisitko –”, minä sanon ja vilkaisen hänen banjoaan sen sijaan, että kysyisin kysymyksen loppuun. Marras ei yleensä soita tai laula pyynnöstä. En tiedä miksi, sillä hänen äänensä on kaunis ja banjon laulu keveää.
Hän miettii hetken ja katsoo minua sitten silmiin, näppäilee soittimesta muutaman lempeän nuotin. Ei sen enempää.
“Ensimmäisen murhasi jälkeen, Adele”, hän lupaa pehmeästi. “Sitten minä soitan. Soitan ihan mitä vain pyydät.”
Ihan mitä vain pyydät, toimii aina. 😭♥ Kuten toivottavasti tuli ilmi, pidin tästä luvusta hirmuisen paljon, kiitos lukukokemuksesta!

// Ai niin, pitää laittaa vielä yksi lainaus, josta pidin paljon:

Lainaus
Minä haluaisin kylpyyn, vaikka se onkin turhaa. Ei minussa ole veritahraakaan, ja tiedän, etten pysty kuuraamaan omaatuntoani puhtaaksi.
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 3/?
Kirjoitti: Waulish - 21.03.2021 21:54:22
Todella mielenkiintoista päästä tutustumaan paremmin myös muihin kellopelimurhaajiin! Pidän siitä, miten luontevasti tutustuminen käy Adelen pohtiessa, kenen puoleen hän voisi kääntyä ensimmäisen murhansa suunnittelussa ja toteututuksessa. On kiehtovaa, miten erilaisia lähestymis- ja toimintatapoja eri kellopelimurhaajilla on. Joku murhaa vasta viimeisenä mahdollisena päivänä, joku taas on kylmänviileä ja itsevarma tappaja, joku ei koskaan paljasta mitään uhreistaan... Odotan jännityksellä sitä, miten ja mistä Adele löytää oman paikkansa.

Tässä luvussa tulee kiintoisasti esiin myös niitä kysymyksiä, joita mietiskelin tuolla aikaisemmin. Uhrin valitseminen ei siis olekaan niin yksioikoista, että valitsisi jonkun kuolemaa kaipaavan tai odottavan, jos Akatemian tulevat toimeksiannot kerran voivat olla jotain aivan muuta ja niihin on syytä valmistautua. On vaikea edes kuvitella, millaista mielenmyllerrystä Adele käy tässä läpi. Toisaalta on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää, että hän kokee haluavansa saada ensimmäisen murhansa alta pois, koska vaikka siihen olisi aikaa vuoden päivät, se vuosi olisi kuitenkin lopulta kiduttavaa odotusta: sen tuskallista tiedostamista, että ensimmäinen murha on vielä suorittamatta ja se voi olla ihan minkälainen kokemus tahansa. Jos ensimmäisen saa pois alta, ovat tulevat ehkä helpompia, niin kuin muut Adelelle toistelevat.

Melkein sydämeen sattuu lukea siitä, miten Adele viime hetkellä epäröi ja ampuu harhaan ja miten Haaksi tottunein elkein viimeistelee uhrin. Ymmärrän Adelen epäröinnin täysin, koska mitä tuollaisessa tilanteessa muuta voisikaan, ellei sitten ole luonnostaan niin kylmäverinen kuin Haaksi. Varmaan Haaksikin omalla tavallaan on yrittänyt helpottaa tilannetta valehtelemalla miehen alkoholiongelmasta ja elämänhallinnan lipsumisesta, ja ehkä valhe tavallaan paljastuttuaankin auttaa siinä mielessä että se konkretisoi Adelelle sitä, miten ei välttämättä edes ole olemassa reilua peliä eikä armollista kuolemaa, mutta silti... Vaatii varmaan aika paljon opetella elämään sen tosiasian kanssa, että on myötävaikuttanut jonkun ihan tavallisen ihmisen turhaan kuolemaan. Toivottavasti Adele ei kuitenkaan vaivu itsesyytöksiin. Hän teki parhaansa, ja tuskin hän on ainoa kellopelimurhaaja, joka on joskus epäonnistunut.

Marras banjonsa kanssa on ihana. Lohtua on ehkä tarjolla vain muutaman soinnun verran, mutta sekin on jotain, eikä Adelen ainakaan tarvitse riutua yksin huoneessaan.

Huhhuh, kylläpä oli vavahduttavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Kiitos! :-* Lauantaista on kovaa kyytiä muodostumassa lemppariviikonpäiväni! -Walle
Otsikko: Kellopelisydän, K-11, 4/?
Kirjoitti: Kaarne - 27.03.2021 12:54:04
Okakettu: Jahuu, olipa hienoa, että pidit tästä uudesta luvustakin, koska kuten sanottua, näiden muutosten kohdalla on tietysti aina erityisen epävarma olo. :P (Etenkin, jos esim. banjokohtaukset muuttuvat, heh.) Ja Ihan mitä vain pyydät on kyllä aina vahva lause, nimim. Mitä tahansa. :D Olit taas poiminut paljon sellaisia kohtia, joita mietin kirjoittaessani ja editoidessani paljon, joten ihanaa, että ne olivat onnistuneita. Kiitos paljon kommentista! ♥

Waulish: Oi, olipa kommenttisi ihana! Kellopelimurhaajat ovat kulkeneet mukanani vuosien ajan ja heistä on muodostunut oma found familynsä, joten olen tosi iloinen, että he vaikuttivat sinustakin kiinnostavilta! Olen myös iloinen siitä, että kiinnitit huomiota noihin moraalisiin kysymyksiin, koska (kuten ehkä jo sanoinkin) niiden pohtiminen on Kellopelisydämessä aika tärkeässä roolissa. Yritän välttää sitä, että salamurhaajuus nähtäisiin jotenkin hohdokkaana asiana, ja siksi sen varjopuolia käsitellään paljon. (Vaikka toki mukana on esimerkiksi Haaksi, jolla on ihan omanlaisensa suhtautuminen asiaan. :D ) Ihanaa, että olet tykännyt tähän mennessä, ja kiitos paljon kommentista! ♥

K/H: Mitään tästä seuraavasta luvusta ei myöskään ole ollut aiemmissa versioissa, joten. :P Olkaa hyvät, täysin uutta Kellopelisydäntä. Kertoja on aiemmin tavatun harhankutojanoviisi Helioksen sisko ja Eebenin ystävä, Seleste. :)

*

Neljäs luku

Seleste

13. hellekuuta, Lauhasateiden vuosi

Kesäilta on helteinen ja painostava. Kävelen parantolalta takaisin Akatemialle, mutta valitsen syrjäisemmän rantapolun, sillä olen väsynyt, ja pelkkä ajatus asuntolan hälinästä uuvuttaa. Tyrskysaaren loivemmalla puolella kasvaa korkeaa kaislikkoa, jonka läpi kiemurteleva polku on usein mutainen. Nyt helteet ovat kuitenkin kuivattaneet senkin, ja maa on sileä – jos kohta lohkeillut – paljaiden jalkojeni alla. Mereltä puhaltava kevyt tuulenviri kahisuttaa kaislikkoa.

Helteestä huolimatta tunnen luissani tutun viileän, kalvavan hohkan. Se on ollut seuralaisenani keväästä lähtien, mutta pahentunut viime aikoina. Kyse on todennäköisesti uupumuksesta, sillä parantajamestari Colette on tiukka ja ankara nainen, ja päivät ovat venyneet pitkiksi. Helteet ovat koetelleet Karunkaa jo monta viikkoa, ja eräs krochenilainen kauppalaiva toi mukanaan karvasrupea, joka on levinnyt kaupunkilaisten keskuudessa. Kirvelevät, mätivät haavat pahenevat helteen vuoksi, ja siksi hoidettavaa riittää.

Olen kadehtinut Helioksen ja Eebenin vapautta useammin kuin kerran, vaikka tiedänkin, etten lopulta haluaisi vaihtaa osia heidän kanssaan. Parantajan työ on kutsumukseni. Hauskaa tai helppoa se ei silti ole, ja tällaisina päivinä tunnen väsymyksen jäytävän koko kehoani. Se on alkanut murentaa myös unieni laitoja. Nukun levottomasti ja näen painajaisia, jossa kaikki ympärilläni varisee vähitellen pelkäksi pimeydeksi. Unet romahtavat ja pelkään jääväni loukkuun, vaikka herätessäni tiedänkin, ettei niin tietenkään voi käydä.

En silti voi olla toivomatta, että kaupunkia piinaava karvasrupivitsaus laantuisi pian. Olen niin uupunut, että ennemmin tai myöhemmin minun on pyydettävä muutama päivä vapaata, ja sitä kukaan noviisi ei tahdo tehdä – ei tällaisessa tilanteessa, eikä muutenkaan. Coletten suosio on vaikea voittaa, mutta helppo menettää, eikä hän siedä vetelehtijöitä.





Kaislikon toisella puolella havahdun uupuneista mietteistäni huikattuun tervehdykseen. Eeben istuu auringon lämmittämällä kivellä ja katselee minua tuttu, nokkela hymy kasvoillaan. Hän ilmestyy usein tyhjästä ja täysin odottamatta, mutta enimmäkseen ilahdun näistä kohtaamisista. Tänään olen kuitenkin liian nuutunut, joten kohotan vain käteni ja mumisen jotakin puolivillaista.

“Väsynyt päivä?” Eeben hypähtää alas kiveltä. Hänen tumma ihonsa kiiltelee hiestä, mutta muutoin Eeben ei tunnu olevan helteestä millänsäkään. Silmät ovat yhtä valppaat kuin aina ja ääni niin virkeä, että minun tekisi mieli irvistää.

“Karvasrupea ja auringonpistoksia”, minä vastaan hidastamatta askeleitani. Eeben sovittaa kuitenkin vauhtinsa helposti omaani.

“Luuletko, että parantolassa kaivattaisiin yhtä käsiparia lisää?”

Vilkaisen häntä ja siristän silmiäni. Tiedän, ettei Eeben tarjoa apuaan ilmaiseksi, vaan vaatii myöhemmin jonkinlaisen korvauksen. Hänellä on kuitenkin näppärät sormet haavojen sitomiseen ja tarpeeksi tietoa, joten uskon, että Colette ottaisi avun vastaan mielellään.

“Voithan sinä kysyä.”

“Sitten pääsisin viettämään enemmän aikaa viehättävässä seurassasi”, Eeben sanoo. Tuhahdan.

“En ole erityisen viehättävä silloin, kun olen tyhjentänyt karvasrupipaiseita koko päivän.”

“Rohkenen epäillä.”

Tiedän, että Eeben on vain puoliksi tosissaan. Hän on pelannut kanssani tätä peliä jo vuosien ajan: kiusoitellut ja sitten vetäytynyt, kietonut minut pikkusormensa ympärille ja päästänyt vapaaksi. Joitakin vuosia sitten se sai minut turhautumaan. Nykyään olen jo niin tottunut, että Eebenin vikittely tuntuu kotoisalta.

“Mitä sinä haluat? Vai tahdoitko vain tietää, onko meillä sinulle käyttöä?”

“Luuletko, että minulla on aina taka-ajatuksia? Ehkä tahdoin nauttia seurastasi, ei sen kummempaa.”

“Tuskin”, pysähdyn ja katson häntä. “Lopeta lätinä ja mene asiaan.”

“No, tällä kertaa minä oikeasti tahdon nauttia seurastasi”, Eeben sanoo. Hänen ilmeensä on kerrankin lähes vilpitön. “Kuulin, että Usvasaaren omenat ovat kypsyneet, ja ajattelin, että voisimme käydä yöretkellä. Sinä, minä ja Helios.”

Usvasaari on pieni rauniosaari Akatemiasta lähteen. Se vetää jostakin syystä puoleensa sumua silloinkin, kun sää on aurinkoinen. Siellä kasvaa paljon omenapuita, joiden oksat notkuvat vihreiden hedelmien painosta, mutta karunkalaiset välttelevät paikkaa. Siihen liittyy paljon uskomuksia kummituksista, kirouksista ja usvan vangeiksi jääneistä. Akatemian opiskelijat sen sijaan eivät ole kovin taikauskoisia, ja siksi saari on suosittu vierailupaikka etenkin alkusyksystä.

Meillä on tapana vierailla siellä hellekuun lopussa, mutta mikäli Eeben on oikeassa, tänä vuonna omenat ovat kypsyneet harvinaisen varhain. Minä olen uupunut ja tahtoisin vain päästä lepäämään. Toisaalta ajatus painajaisista ei suuremmin houkuttele, joten hetken mietittyäni nyökkään.

“Tiesin, ettet voisi vastustaa pientä seikkailua”, Eeben sanoo ja virnistää. En kerro hänelle, että todellisuudessa pakenen sitä hetkeä, jolloin minun on jälleen kohdattava unieni pimeys silmästä silmään.





Eeben soutaa tasaisin, laiskoin vedoin. Olemme lainanneet yhden Akatemian veneistä; sen tervanhaju sekoittuu meren suolaisempaan tuoksuun. Minä istun kokassa ja Helios perässä. Veljeni uittaa kättään vedessä ja näyttää harvinaisen onnelliselta, ja se keventää minunkin sydäntäni. Suurimman osan ajastaan Helioksella on tapana suorastaan hukuttautua kirjoihinsa, eikä häntä saa helposti jättämään venettään.

Ilta on viilentynyt ja merenselkä tyyni. Usvasaari ei ole kaukana, mutta olen kiitollinen tästä lyhyestäkin matkasta, sillä etäisyys Akatemiaan ja Karunkan hälinään tekee hyvää. 

Usvasaarta ympäröivä sumu kimmeltää ilta-auringon valossa ja omenapuiden kuvajaiset heijastuvat vedenpintaan kuin toinen, väräjävä puutarha. Veneemme lipuu vihreän ja varjojen läpi. Vain keveä liplatus ja sururastaan lempeä laulu rikkovat hiljaisuuden.

Kun vene tömähtää pehmeästi vasten rantaa, hyppään penkalle ja kiskon sitä maalle sen verran, että Eeben ja Helioskin pääsevät kiipeämään pois. Helios nostaa selkäänsä repun, johon olemme pakanneet illallistarpeemme, ja Eeben sitoo veneen kiinni lähimpään omenapuuhun. Kukaan meistä ei sano sanaakaan ennen kuin olemme kävelleet puiden katveeseen.

“Kaunista”, Helios kiteyttää, ja minä nyökkään. Valo siivilöityy lehvästöjen läpi ja muodostaa maahan vaaleampia raitoja, kuin kesän kirjoitusta. Eeben poimii alempana riippuvasta oksasta omenan ja haukkaa siitä palan. Hän hymyilee tyytyväisenä.

“Huhut olivat oikeassa. Nämä ovat kypsiä.”

Minä seuraan esimerkkiä ja nautin kirpeästä mausta. Siinä on jo alkusyksyn purevuutta, vaikka hellekuu on kuumimmillaan ja kirkkaimmillaan.

Me kävelemme puutarhan ja vanhojen raunioituneiden rakennusten läpi kohti saaren keskustaa. Siellä kohoaa puoliksi romahtanut torni, jonka laelle meillä on tapana kiivetä joka vuosi. Ensimmäisillä kerroilla jaksoin valittaa siitä, miten vaarallisia murenevat portaikot ja rapistuvat seinät voivat olla, mutta nykyään olen jo tottunut välttelemään heikoimpia kohtia ja hyppäämään yhden romahtaneen askelman yli, eikä minua pelota lainkaan. Tämä torni on kestänyt jälleen yhden vuoden myrskyineen ja viimoineen. Jos se sortuu nyt, meillä on todella kehno tuuri.

Ja sitä paitsi näkymä meren yli Karunkaan on aina riskin arvoinen: Akatemian kiviholvit ja kapeat tornit, joista soitetaan hopeatorvia aina auringon noustessa. Sataman väriloisto ja kauppalaivat, toisiaan vasten nojautuvat punaiset ja ruskeat talot, kalliorannat ja matonpesupaikat, kivisillat ja torit. Itsepäiset puutarhat, jotka antavat meille satonsa joka syksy, vaikka näin pohjoisessa vuodenkierto on ankara. Kaukana siintävä vanha kellotorni, jonka viisarit liikkuvat vääjäämättä vuodesta toiseen, vaikka merimuratti onkin kietonut seinät kuristavaan syleilyynsä.

Tämä on minun kotini, se maailma, jota minä parantajana suojelen. Eeben ehkä kaipaa pois, mutta minä en osaa kuvitella elämää Karunkan ulkopuolella. Jollakin sen kaukaisemmista saarista, kenties, mutta mieluiten jään tänne ahtaiden katujen hälinästä ja jatkuvasta kalanlemusta huolimatta.

“Sinä herkistelet taas”, Helios huomauttaa. Mulkaisen häntä.

“Itse itkit kun sait kaapusi. Älä höpise.”

“Se oli vain huomio.”

Tornin huippu ulottuu sumun yläpuolelle ja kylpee auringossa. Me istumme ainoan jäljellä olevan seinän heittämään varjoon ja kaivamme repusta pullon raparperimehua ja torilta ostettua tuoretta hunajakakkua. Helios ja Eeben väittelevät jostakin illuusiotaikuuteen liittyvästä asiasta, mutta en jaksa lotkauttaa keskustelulle korvaanikaan. On kesä ja hetkeksi yön pehmeä valo pesee pois minua kalvavat varjot.

Hunajakakkua mutustaessani huomaan, että tornin nurkassa kasvaa hallakelloa. Yllätyn, sillä sen ei pitäisi kukkia tähän aikaan vuodesta, ja kurkotan käteni kukkaa kohti.

Se on virhe. Ehdin tuskin nähdä välähdyksen mustasta käärmeestä, joka sihisee ja iskee hampaansa ranteeseeni.





“Varjokäärme”, Eeben sanoo. Hän on vieressäni yhdessä vilahduksessa ja tuijottaa käärmettä, joka sihisee edelleen nurkassa. Peräännymme hitaasti kauemmaksi. Ranteessani sykkii tylppä kipu ja Eebenin lausuma sana täyttää minut typertyneellä kauhulla.

“Varjokäärmeitä ei ole –”

“Helios”, Eeben sihahtaa. “Ei nyt.”

Hän näyttää yhtä tyyneltä kuin aina, mutta leukapielet ovat tavallista kireämmät ja silmissä katse, joka kertoo Eebenin käyvän läpi vaihtoehtoja.

“Puristusside. Neuvo Heliokselle, miten sellainen tehdään, ja pidä kättäsi koholla”, Eeben katsoo minua suoraan silmiin. Hänen äänensä on pehmeä, melkein lempeä. Minä tottelen vaistomaisesti, samoin Helios, joka ryhtyy repimään irti kaistaletta vaaleasta pellavapaidastaan. Haluaisin sanoa hänelle, että kangas ei ole puhdasta ja voi aiheuttaa tulehduksen, mutta tietenkin se on tässä tilanteessa typerää. Meidän on tarkoitus hidastaa myrkyn leviämistä, eikä keskittyä itse haavaan.

Ohjeistan Heliosta kuin unessa, vaistomaisesti. Eeben on kadonnut portaisiin ja jättänyt meidät kahden tornin huipulle. En ymmärrä sitä: jos haluan selvitä, meidän pitäisi lähteä heti, soutaa Karunkaan niin nopeasti kuin suinkin, ja –

Tai ei. Se olisi jo myöhäistä. Varjokäärmeen purema tappaa puolessa tunnissa – ehkä vähän hitaammin, jos puristusside auttaa. Niin tai näin, aikaa ei ole tarpeeksi.

Katson jälleen Karunkaa kohti ja erotan näinkin kaukaa kellotornin viisarit. Helios työskentelee kuumeisesti puristussiteen parissa.

Muistan hänen aiemman lauseensa, sen, joka Eeben leikkasi kesken. Helios on oikeassa:

Varjokäärmeitä ei ole Karunkassa, ei ole koskaan ollut. Me tunnemme ne vain siksi, että varjokäärmeen jauhettua nahkaa käytetään illuusiotaikuudessa värjäämään vettä syysriiteissä iltaruskon purppuralla ja viininpunaisella. Sen jauheen kanssa on vain oltava varovainen, sillä pienikin määrä hengitettynä tappaa.





Eeben palaa kahdeksan minuuttia myöhemmin. Sydämeni hakkaa ja hengitykseni on pinnallista, mutta luulen, että se johtuu pelostani, eikä niinkään myrkystä.

Eeben on hengästynyt ja poikkeuksellisen vauhko; niin hermostunut, että hänen kätensä tärisevät. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän kumartuu maahan ja murskaa kantamiaan lehtiä maasta poimimallaan kivellä. En tunnista yrtistä kohoavaa hajua, mutta se on makea ja metallinen, melkein kuin veren lemu helteessä.

Eeben ojentaa vihreänruskeaa kasvitahnaa minulle mitään selittelemättä.

“Pureskele se huolella”, hän sanoo, ja noudatan kehotusta. Maku saa minut melkein oksentamaan, mutta vuosien työskentely parantolassa on sentään totuttanut minut siihen, että suurin osa lääkkeistä maistuu kuvottavalta.

“Se on kalmanmarjaa”, Eeben sanoo, kun olen saanut osan tahnasta nieltyä. Minä jähmetyn.

“Miksi? Luuletko, että –”

“En minä yritä tappaa sinua”, Eeben melkein kivahtaa. “Varjokäärmeen myrkyn vaikuttava ainesosa on umbraksiini, kalmanmarjan finisiini. Niiden pitäisi – teoriassa – mitätöidä toistensa vaikutukset.”

“Teoriassa?” Helios älähtää.

“Mitä sinä olisit tehnyt?” Eeben kysyy.

Pysyn vaiti. Tuskin saisin sanottua mitään järkevää, ja nyt on joka tapauksessa myöhäistä lähteä Karunkaan. Niin oli jo sillä hetkellä, kun varjokäärme puri minua.

Me tuijotamme vuorotellen toisiamme. Helios näyttää siltä, että purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä, ja minä olen liian peloissani lohduttamaan häntä. Ehkä uneni olivat enne, vaikkei minulla ole tapana uskoa sellaisiin.

Eeben vetää syvään henkeä. Näen, että hän pakottaa itsensä rauhoittumaan. Kalmanmarjan katku leijuu yhä ilmassa.

“Miksi ihmeessä sinä menit tunkemaan kätesi tuonne?” Helios katsoo ohitseni. Muistan hallakellon, mutta kun käännyn vilkaisemaan nurkkaa, siitä ei näy jälkeäkään.





Minuutit tikittävät ohi. Haavaani kirvelee. Eeben on alkanut hyräillä, ja tunnistan sävelmät: ne ovat vanhoja karunkalaisia lohtulauluja, joita lauletaan, kun odotetaan kalastajia kotiin myrskyisältä mereltä tai valvotaan sairasvuoteen ääressä. Olen usein laulanut ja hymissyt niitä parantolassa itse, ja nyt tutut nuotit ja melodiat saavat silmäni kyyneltymään. Ne toimivat silti, sillä pelkoni hälvenee hieman.

Kun aikaa on kulunut ensin puoli tuntia, sitten tunti, minä uskallan taas hengittää vapaammin. Sydämeni lyö edelleen, ja vaikka oloni on valju ja voimaton, en tunne mitään vakavammista myrkytysoireista: en huimausta, pahoinvointia, ajatusten sumuisuutta. Haavakohtakin punoittaa vain vaimeasti.

“Meidän pitäisi ehkä lähteä”, ehdotan. Haluan päästä pois Usvasaarelta niin pian kuin suinkin. Eeben pudistaa kuitenkin päätään.

“Odotetaan vielä hetki. Haluan olla varma.”

Minä nielaisen. Helios ojentaa minulle mukillisen raparperimehua ja huuhdon kiitollisena kalmanmarjan maun suustani.





Kun viimein palaamme veneelle, tunnelma on raskas ja kireä. Tiedän, että kukaan meistä ei ehdota paluuta Usvasaarelle enää seuraavana vuonna.

Ajatus kirvelee, mutta vielä enemmän sydäntäni varjostaa tieto siitä, että ilman Eebeniä voisin olla kuollut.

Hallakello, joka kukkii hellekuussa. Varjokäärme, joita ei elä Karunkassa. Usvasaaren omenat, jotka kypsyivät ennen aikojaan.

Jokin on sijoiltaan, ja tällä kertaa minun parantajantaitoni tuskin riittävät sen korjaamiseen.
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 4/?
Kirjoitti: Okakettu - 27.03.2021 22:25:22
Kommentoin tätä lukua todennäköisesti enemmän vähän myöhemmin, kun tarina on edennyt pitemmälle (koska Syyt), mutta tässä vaiheessa sanottakoon, että Seleste on ihana. ♥ Tykkäsin tosi paljon siitä, miten toit hänestä tässä esiin ensinnäkin hänen parantajanroolinsa, joka on toisaalta kutsumus mutta jättää väistämättä jälkensä, varsinkin moisen vitsauksen ollessa vallalla. Kieltämättä näin koronan aikaan sitä vastaan kamppailusta lukeminen kosketti erityisesti. Selesten mielentila uupumuksen ynnä muun suhteen oli minusta myös todella onnistuneesti kuvattu. Esimerkiksi tästä pidin paljon: Helteestä huolimatta tunnen luissani tutun viileän, kalvavan hohkan. Se on ollut seuralaisenani keväästä lähtien, mutta pahentunut viime aikoina. Kalvava hohka, upea!

Lainaus
Se on alkanut murentaa myös unieni laitoja. Nukun levottomasti ja näen painajaisia, jossa kaikki ympärilläni varisee vähitellen pelkäksi pimeydeksi. Unet romahtavat ja pelkään jääväni loukkuun, vaikka herätessäni tiedänkin, ettei niin tietenkään voi käydä.
Tämä oli samaan liittyen myös hieno kaikessa ahdistavuudessaan.

Sitten toisaalta myös kuvaus Selestestä Helioksen siskona ja Eebenin ystävänä oli erinomainen. Etenkin hänen ja Eebenin dynamiikasta pidin paljon, siitä miten Seleste ei noin vain antaudu Eebenin kaunopuheisuuden vietäväksi: "Lopeta lätinä ja mene asiaan", Seleste best, heh. Tämä taas kosketti Helioksen ja Selesten sisarussuhteen osalta: Veljeni uittaa kättään vedessä ja näyttää harvinaisen onnelliselta, ja se keventää minunkin sydäntäni. Myöskin, Usvasaari ja sen kuvaus, pidin siitä omenapuineen ja raunioineen hurjasti. ♥ Ylipäätään maailmanrakennus ja lore ovat tässä sellaisia, että voisin lukea niistä loputtomasti, olipa kyse sitten Usvasaareen liittyvistä uskomuksista tai miksi varjokäärme tunnetaan Karunkassa, vaikkei niitä siellä (yleensä) ole. Todella eläviä ja hienoja yksityiskohtia, kuten jaksan aina hokea, mutta kun se on tässä todella onnistunutta.

Mutta huh, tuo varjokäärme! Oli kyllä jälleen varsin eebenmäistä kertoa marjan olleen kalmanmarja vasta kun Seleste oli jo melkein syönyt sen. Toisaalta, kun miettii hänen oman näkökulmalukunsa itsevarmuutta, oli mielenkiintoista nähdä hänet tässä poissa tolaltaan.

Lainaus
“Miksi ihmeessä sinä menit tunkemaan kätesi tuonne?” Helios katsoo ohitseni. Muistan hallakellon, mutta kun käännyn vilkaisemaan nurkkaa, siitä ei näy jälkeäkään.
Voi Helios. :( Tuo oli minusta erittäin hyvä repliikki siinä mielessä, että juuri tuollaistahan sitä moisessa tilanteessa avuttomana kyselee, vaikkei se mitään enää autakaan. Myöskin Eeben hyräilemässä karunkalaisia lohtulauluja oli yksityiskohta, josta pidin paljon.

Lainaus
Hallakello, joka kukkii hellekuussa. Varjokäärme, joita ei elä Karunkassa. Usvasaaren omenat, jotka kypsyivät ennen aikojaan.
Jokin on sijoiltaan, ja tällä kertaa minun parantajantaitoni tuskin riittävät sen korjaamiseen.
Olipas hieno lopetus, hienovaraisen pahaenteinen ja kysymyksiä herättävä. Jäi mieleen kummittelemaan, suorastaan. Kiitos paljon jälleen! ♥ Tässä vielä pari kuvausta, joista pidin:

Lainaus
Usvasaarta ympäröivä sumu kimmeltää ilta-auringon valossa ja omenapuiden kuvajaiset heijastuvat vedenpintaan kuin toinen, väräjävä puutarha. Veneemme lipuu vihreän ja varjojen läpi. Vain keveä liplatus ja sururastaan lempeä laulu rikkovat hiljaisuuden.

**

Tämä on minun kotini, se maailma, jota minä parantajana suojelen.

**

Me istumme ainoan jäljellä olevan seinän heittämään varjoon ja kaivamme repusta pullon raparperimehua ja torilta ostettua tuoretta hunajakakkua. Helios ja Eeben väittelevät jostakin illuusiotaikuuteen liittyvästä asiasta, mutta en jaksa lotkauttaa keskustelulle korvaanikaan. On kesä ja hetkeksi yön pehmeä valo pesee pois minua kalvavat varjot.
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 4/?
Kirjoitti: Waulish - 29.03.2021 18:30:51
Mikä luku, mikä luku! Taisin löytää uuden lempihahmoni! Samaistuin Selesteen (ihana nimi muuten niin kuin kaikilla tässä tarinassa) heti alusta asti tosi voimakkaasti. Väsymys pitkän päivän jälkeen, kaikkensa antaminen tai ainakin fiilis siitä, syrjäisen rantapolun valitseminen hälyn välttämiseksi... Minäkin olen hoitoalalla, ja aika usein minulla on tismalleen samanlainen olo kuin Selestellä tässä. Sellainen kulunut, voipunut ja vähän turhautunutkin olo. Samaistumistani voimistaa vielä se, että rinnastan jotenkin automaattisesti karvasrupivitsauksen tämän maailman koronaviruskaaokseen. Vaikka on kyse aivan erilaisista sairauksista ja erilaisista olosuhteista, molemmilla on mittavia vaikutuksia parantoloihin tai sairaaloihin ja hoitohenkilökuntaan. Siksi tuntuu jotenkin samaan aikaan kotoisalta ja kipeältä lukea Selesten tunnelmista ja ajatuksista, kun hän kävelee parantolalta kohti Akatemiaa. Ne on kuvailtu jotenkin tosi elävästi ja samaistuttavasti. Erityisesti mieleeni jäi viileä, kalvava hohka, jota hellekään ei saa hiipumaan. Se kuvaa uupumusta ja sen kokonaisvaltaisuutta ja läpitunkevuutta niin hienosti, kouriintuntuvasti.

Se on alkanut murentaa myös unieni laitoja. Nukun levottomasti ja näen painajaisia, jossa kaikki ympärilläni varisee vähitellen pelkäksi pimeydeksi. Unet romahtavat ja pelkään jääväni loukkuun, vaikka herätessäni tiedänkin, ettei niin tietenkään voi käydä.
Tämäkin on jotenkin niin kipeänkaunis kuvaus, ja niin samaistuttava! Iskee melkein sellainen epäluulo, että voiko todellisuuteenkaan enää luottaa, kun unien laidat murenevat. Tämä kohta palasi mieleeni myös myöhemmin Usvasaarella (kyllä, tuntuu kuin olisin itsekin ollut siellä vierailulla!), kun Selesten näkemä hallakello onkin kadonnut. Tulee sellainen olo, että jokin todella on vinossa, niin kuin Selestekin luvun lopussa miettii. Sijoiltaan, nyrjähtänyt. Pahaenteisiä painajaisia, omituisen varhain kypsyvä omenasato, epätavalliseen aikaan kukkiva hallakello, varjokäärme jollaisia ei Karunkassa ole aiemmin tavattu... Hyytävää. Kaikki vaikuttaa olevan näennäisen hyvin, kun on kaunis hellekesä ja Karunka kuhisee elämää, mutta silti tuntuu kuin varjoissa vaanisi jotain. Apua, olen ihan investoitunut tähän mysteeriin, haluan saada tietää lisää! :-*

Tästä luvusta mieleeni jäi mystisen pahaenteisyyden lisäksi erityisesti Usvasaaren ja Karunkan kauniit kuvaukset, jotka tuovat ympäristön lähelle lukijaa, aivan kuin olisi itsekin soutelemassa tyynellä merellä kohti usvan ja ilta-auringon täplittämää saarta, kipuamassa ränsistyneeseen torniin ja ihailemassa kauas kantavaa Karunkan maisemaa, eläväistä satamaa ja kaukaisuudessa kohoavaa vanhaa kellotornia. Minunkin sydämeeni hiipii lukiessani ikään kuin sellainen kotoisa kiintymys. Olen ehtinyt jo kiintyä tähän maailmaan ja paikkaan ja siellä eläviin hahmoihin, ja kiinnostaa kovasti, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

On kiintoisaa, että Eeben on se, joka neuvokkuudellaan ja nopeatoimisuudellaan todennäköisesti pelastaa Selesten hengen, vaikka samalla hän on se, jonka houkuttelemana Seleste ylipäätään on saarella. Vaikka Eeben on kieltämättä vähän rasittava itsetietoisine kiusoitteluineen, hän vaikuttaa toisaalta myös välittävän Selestestä niin kuin Helioksestakin. Jotain varmaankin kertoo se hätä ja hermostuneisuus, jotka Eebenin yleensä tyyntä olemusta ravistelevat, kun hän palaa torniin kalmanmarjan kanssa. Onneksi vastarohto löytyy, ja onneksi kolmikko pääsee palaamaan takaisin. Nuo varjokäärmeen puremaa seuraavat pelonsekaiset hetket ovat hyytävän jännittävää luettavaa!

Kiitos kovasti, olipa jännittävä ja mukaansatempaava luku! :-* -Walle
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 4/?
Kirjoitti: Kaarne - 02.04.2021 20:02:23
Vastaan kommentteihin myöhemmin uuden luvun julkaisun yhteydessä, mutta kiitos jo nyt, Waulish ja Okakettu! ❤️ Minulla on tapana lukea aina lauantaisin luku läpi ja korjailla ennen julkaisua, mutta juuri nyt on henkilökohtaisista syistä sellainen viikonloppu, etten halua hioa juuri kellopelimurhaajatarinaa. Palaan sen pariin alkuviikosta ja luku ilmestynee maanantaina tai tiistaina.

Sama juttu 16.-18.4, mutta luvut tulevat siis kyllä, vähän vaan poikkeavana päivänä. :) Kiitos kärsivällisyydestä. ❤️
Otsikko: Kellopelisydän, K-11, 5/?
Kirjoitti: Kaarne - 05.04.2021 16:54:07
Waulish: Seleste on kyllä ihana! Kirjoittaessani mietin kyllä paljon tämänkin maailman sairaanhoitoihmisiä ja heidän työtään, ja sitä on kyllä (etenkin näin koronatilanteessa) pakko arvostaa! Huhhuh. Olen tosi iloinen, että pidit luvusta, koska se oli tosiaan täysin uusi ja erilainen, ja käytin sen kirjoittamiseen paljon aikaa. Ylipäätään sydäntäni lämmittää tosi paljon se, että olet pitänyt tarinasta tähän asti. ❤️ Kiitos hurjasti kommentista!

Okakettu: Oivoi, koston aika on koittanut. :P Ei mulla muuta, kiitos paljon kommentista, oot best. ❤️ (Tai no, arvostan kyllä hurjasti sitä, miten hienosti välttelet kommenteissasi kaikenlaisia spoilereita. Se on kyllä upeaa seurattavaa. :D )

K/H: Tämä luku ei ollut helpoimmasta päästä, eikä sitäkään ole ollut aiemmissa versioissa varsinaisesti koskaan. (Kolmen kappaleen mittainen "tiivistelmä" vähän vastaavasta tilanteesta kyllä aina ja alusta asti.) Spoilerin alla lyhyt varoitus, joka oikeasti spoilaa lukua. Se on siellä, jos on kovin herkkäsydämisiä lukijoita. Tämä on yksi koko tarinan raskaimmista luvuista, joten joten. Koettakaa kestää, kyllä sitä valoa sitten taas riittää. ❤️

Spoiler: näytä
Tutun hahmon murha.


*

Viides luku

Adele

11. hallakuuta, Lauhasateiden vuosi


Keittiössä on hämärää, mutta leivinuunissa palavan valkean lämpö tulvahtaa minua vastaan kun pujahdan sisään painavasta puuovesta. Kiviportaikon kalseuden jälkeen se tuntuu kuin ystävälliseltä halaukselta. Hymyilen haistaessani tuoreen leivän ja kahvin tuoksun. Säännön mukanaan tuomat uudet kahvipavut ovat tosin kitkerää sorttia, mutta tähän aikaan aamusta minulle kelpaa mikä tahansa.

“Huomenta”, Marras tervehtii. Hän istuu pöydän ääressä parsimassa villasukkia ja näyttää yhtä tyyneltä kuin aina, mutta sen on pakko olla pelkkää kulissia, sillä harmaan lankakerän vieressä pöydällä odottaa kermanvärinen kirjekuori. Tunnistan Akatemian purppurasinetin välittömästi. (Ei sillä, että saisimme kellotornissa muunlaisia kirjeitä koskaan muutenkaan.)

“Se on sinun toimeksiantosi”, Marras toteaa huomatessaan katseeni.

“Mutta arvonta –”

“Niin on parempi”, Marras keskeyttää. Hän siristää silmiään nähdäkseen parsimansa kohdan paremmin. “Sitten sinun ei tarvitse miettiä sitä, onko murha oikeutettu, koska se on pakko tehdä. Olet yrittänyt valita uutta kohdetta jo yli neljän kuukauden ajan. Et voi lykätä ensimmäistä murhaasi loputtomiin.”

“Mutta –”

“Puhuin jo muiden kanssa. He olivat samaa mieltä.”

Puren huultani tukahduttaakseni vastaväitteeni. Akatemian toimeksiannon sysääminen minun harteilleni ilman arvontaa on epäreilua. Aina ennen meillä on ollut tapana antaa sattuman päättää murhaaja. Vaikka Marras on tietenkin oikeassa: kirjeen tehtävä on suoritettava, eikä kohdetta saa kyseenalaistaa. Se ei jätä tilaa turhalle pähkäilylle tai jossittelulle: sellaisille, joiden kanssa olen kamppaillut viimeiset kuukaudet.

Minä ojennan käteni kirjekuorta kohti, mutta Marras naksauttaa kieltään.

“Tsk. Aamiainen ensin, työt sitten.”

“Luuletko, että saan syötyä ennen tuon lukemista?”

“Luuletko, että saat syötyä sen lukemisen jälkeen?” Marras kohottaa minulle kulmiaan ja nousee. Hänen vakava ilmeensä sulaa kiusoittelevaan hymyyn. “Sitä paitsi leivoin pähkinäleipää. Et sinä sitä voi vastustaa.”





Kohteeni on yksi Akatemian omista opiskelijoista, tuskin juurikaan minua vanhempi. Kirje ei kerro hänestä paljoakaan nimen, asuinsiiven, opintosuunnan ja karkean päivittäisen aikataulun lisäksi, mutta sen mukana on tarkka ja eloisa vesivärimaalaus. Katson pitkään nuoren naisen keskittyneitä kasvoja. Hänen mustat hiuksensa on sidottu niin tiukoille leteille, että ne varmasti kiristävät päänahkaa. Uhrini silmät ovat kirkkaat ja ystävälliset, eikä hänessä ole mitään uhkaavaa tai vaarallista.

Vaikka tiedänkin uhrini nimen, työnnän sen kauaksi mieleni perukoille. Sääntö on opettanut meidät olemaan ajattelematta sitä ennen kuolinsanojen lausumista. Niin on helpompaa, sillä nimi on yksi niistä asioista, jotka saavat meidät näkemään toisemme ihmisinä. Sen vieminen pois auttaa ottamaan etäisyyttä.

Yritän tahtomattanikin arvailla syytä sille, miksi Akatemia tahtoo nuoren parantajan hengiltä, mutta pohdintani kimpoavat tyhjinä takaisin. Pelkkä muotokuva ei tietenkään kerro mitään, enkä usko, että tieto tekisi tulevasta lainkaan helpompaa.

Taittelen kirjeen ja työnnän sen mekkoni taskuun.





“Minä tulen mukaan”, Marras sanoo kaksi päivää myöhemmin. Me istumme kellotornin verstaassa setvimässä kalaverkkoja. Se on hidasta ja tuskastuttavaa puuhaa, ja Marraksen sanat saavat minut pudottamaan selvittelemäni verkon lattialle. En kumarru poimimaan sitä, vaan kysyn:

“Miksi ihmeessä? Kyllä minä selviän.”

“Otin jo selvää siitä, missä murha olisi parasta hoitaa”, Marras sanoo. Hänen sormensa ovat paljon omiani näppärämmät ja avaavat solmuja kuin itsestään. “En tietenkään osallistu siihen, mutta tarvitset jonkun katsomaan perääsi siltä varalta, että tarvitset apua.”

“Höpönlöpön. Olen harjoitellut sen ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pärjään kyllä. Ja hän on parantaja, tuskinpa osaa taistella tai pistää vastaan.”

“Yllättyisit”, Marras hymyilee toisella suupielellään. “He nostelevat vanhoja ja sairaita ihmisiä päivät pitkät. Parantajat ovat usein vahvoja.”

“Silti. Kyllä minä selviän ilman apua. Eikä sinulla ole tapana –”

“Minun ei ole tarvinnut huolehtia kenenkään ensimmäisestä murhasta aiemmin”, Marras muistuttaa. “Olet ensimmäinen uusi kellopelimurhaaja johtaja-aikanani. Ei minulle ole varsinaisesti vielä ehtinyt muodostua mitään perinnäistapoja.”

“Mutta –”

“Suosikkisanasi, selvästi”, Marras keskeyttää kuivasti. “Minä tulen mukaan. Setvipä nyt verkkosi. Sääntö ei ole mielissään, jos ne eivät ole valmiina yökalastusta varten.”





Marras kertoo minulle suunnitelmansa vielä myöhemmin samana iltana, kun juomme teetä leivinuunin päällä istuen. Ulkona sataa kaatamalla.

“Tämä sää on aivan täydellinen, joten on paras toimia tänään”, hän sanoo. Minä yllätyn, mutta onnistun olemaan läikyttämättä teetä syliini. “Sade peittää jäljet ja näkyvyyden. Meidän – tai sinun – on helppo yllättää hänet.”

“Kaatosateessa? Hallakuussa? Me vilustumme molemmat.”

“Mm”, Marras nyrpistää nenäänsä ajatukselle. “Se riski on otettava. Mutta käytämme tunneleita Tyrskysaarelle kulkemiseen ja olemme toivottavasti ulkona sateessa vain puolen tunnin, korkeintaan tunnin verran. Jos uhrisi noudattaa aikatauluaan, hänet on helppo väijyttää kotimatkan varrelta.”

“Entä jos hänellä on seurassaan muita?”

Marras pudistaa päätään. “Hän liikkuu yleensä iltaisin yksin. Se on hänen tapansa rauhoittua raskaan päivän jäljiltä ja selvittää ajatuksiaan ennen nukkumaanmenoa.”

“Mistä sinä tiedät?”

“Otin selvää”, Marras sanoo sellaisella äänellä, joka torjuu tehokkaasti lisäkysymykset.

“Jaa.”

“Varsijousi olisi kätevä, mutta sillä osuminen luotettavasti on hankalaa tässä säässä. Joudut siis käyttämään veistä.”

“Mutta –”

“Taas”, Marras tuhahtaa. Minä napsautan suuni kiinni.

“Ei se ole niin vaikeaa kuin kuvittelet. Me odotamme kahden suuren siirtolohkareen takana. Hän kulkee aivan niiden vierestä. Sinun ei tarvitse kuin syöksähtää, tarttua häneen ja viiltää kurkku auki.”

“Hallakuussa, rankkasateessa. Maa on mutainen ja näkyvyys surkea. Mikä voisikaan mennä pieleen?”

“Sinulla on minut”, Marras sanoo tyynesti. “Ei mikään.”





Vihaan Karunkan alla kulkevia tunneleita. Osa niistä on puoliksi tai kokonaan romahtanut, joissakin katosta tihkuu hitaasti merivettä tai aaltojen kohina kantautuu kiven läpi. Kaikki niistä ovat koleita ja pimeitä, eikä pimeys ole sellaista kuin muualla. Osa siitä suorastaan lemuaa murheelta ja unohdukselta, ja joissakin ahtaissa kohdissa se tuntuu puskevan ilman ulos keuhkoista ja korvaavan sen hienolla hiekalla. Silloin lyhtyjenkin valo himmenee ja hämärtyy.

Marras liikkuu kuitenkin tunneleissa yhtä keveästi ja epäröimättä kuin aina, ja hänen tyyneytensä rauhoittaa minuakin. Siitä huolimatta pysähdyn hetkeksi ennen kuin ylitämme maanalaisen kivisillan, joka erottaa pääsaarta ja Tyrskysaarta toisistaan. Yläpuolellamme saarten välillä kuohuu meri, mutta tunneleissa rajalla virtaa vain syvä, tumma virta, joka hyrisee ja pärskyy vihamielisesti aina kun saavumme ylityspaikalle. Silta on edelleen erinomaisessa kunnossa ja sen kaiteisiin kaiverretut aallot ja tyrskyt ovat taidokasta työtä, mutta siitä huolimatta pelkään aina, että jykevä kivi allamme murtuu ja putoamme pyörteisiin.

Marras ojentaa kätensä mitään kyselemättä. Minua hävettää, mutta tartun siihen silti. Marraksen ote on luja, ja kun kuljemme sillan yli, pelkoni vaimenee askel askeleelta.





Ulkopuolella sää on vain kurjistunut entisestään. Kyyristelemme siirtolohkareen vieressä, enkä kuule sateen kohinalta mitään, ja pian varpaani ja sormeni ovat kylmästä kohmeessa. Kylmää vettä valuu niskaani. Marras on tietenkin sammuttanut lyhdyn, joten kaikkialla on pimeää, ja vaikka se tuntuukin uskomattomalta, kerrankin kaipaan takaisin tunneleihin. Siellä oli sentään kuivempaa.

“En mitenkään kuule häntä sateen läpi”, kuiskaan Marraksen korvaan. “Enkä varmaan näekään ennen kuin hän on kohdalla.”

“Niin”, Marras nyökkää. Hänen äänensä punoutuu osaksi sateen kohinaa. “Mutta sama pätee myös toisin päin. Siihen tämä koko suunnitelma perustuu.”

“Mutta –”

Marras ojentaa kätensä ja painaa sormensa huulilleni. Sade on runnonut minusta jo kaiken lämmön, mutta Marrakseen se ei tunnu vaikuttaneen samalla tavalla, sillä hänen kosketuksensa tuntuu melkein polttavan.

“Nyt”, Marras sihahtaa ja nyökäyttää päätään. Silloin minäkin erotan sadehunnun läpi epäselvän hahmon. En ehdi ajatella, vaan kiskaisen veitsen vyöltäni ja puristan sen kahvaa tiukasti, ja kun hahmo on kohdallamme, syöksähdän eteenpäin.





Kirkaisu on liian äänekäs ja varmasti terävämpi kuin veitseni. Tunnistan uhrin, sillä vaikka hän on vetänyt viittansa hupun päänsä suojaksi, palmikot valuvat vettä ja sydämeni tikittää nopeammin oikean kohteen merkiksi. Tönäisen häntä olkapäälläni rintakehään ja onnistun kaatamaan meidät molemmat mutaiseen maahan.

Sade valuu silmiini ja hetken maailma on pelkkää kaaosta, sillä törmäys saa keskittymiseni herpaantumaan. Uhri allani rimpuilee ja huitoo minua selvästi kauhuissaan. Hän huutaa jatkuvasti, mutta onnistun istumaan hänen rintakehänsä päälle ja naulitsemaan hänet maahan. Silloin ääni tukahtuu, kun hän joutuu haukkomaan henkeä.

Minä puristan edelleen veistä rystyset valkoisena. Kohotan sen, mutta teen virheen ja katson nuorta naista silmiin. Niiden katse on vauhko ja täynnä kiihkeää pyyntöä. Huulet liikkuvat edelleen, ja vaikka en kuule rankkasateen jyrinältä hänen sanojaan, tiedän silti mitä hän anelee.

Käteni tärisee. Minä –

“Seis!”

Marraksen ääni on kirkas ja läpäisee sateen kohinan kuin valonsäde. Uhrini silmät laajenevat ja hänen ilmeeseensä sekoittuu helpotusta.

“Jon!” Hän onnistuu rimpuilemaan sen verran, että saa vedettyä tarpeeksi ilmaa huutoa varten. Minä jähmetyn paikoilleni.

Joku tarttuu takaapäin veistä pitelevään käteeni ja kietoo sormensa omieni ympärille. Uhri lakkaa rimpuilemasta ja tuijottaa ohitseni, ja tiedän, että hän kohtaa Marraksen katseen. Helpotusta hänen kasvoillaan en kuitenkaan ymmärrä, en –

“Olen pahoillani”, Marras sanoo. Hän on kumartunut niin lähelle minua, että kuulen sanat huminan ja kohinan läpi. Puhuuko hän minulle vaiko uhrille, sitä en tiedä.

Kuluu silmänräpäys, toinen. Kaikki on pelkkää sadetta, uhrin katkonaista hengitystä, sydämeni tikitystä.

Marras kiskaisee kättäni eteenpäin, ja viiltää – me viillämme – uhrin kaulan auki.





Mikään määrä harjoittelua ei ole varautunut minua siihen, miltä käsilleni roiskunut veri tuntuu, tai miten kamalaa on katsoa, kuinka elämä katoaa jonkun silmistä. Eniten minua kuitenkin kalvaa se välähdys ja puhdas ahdistus uhrin kasvoilla, kun hän tajusi, ettei Marras aikonutkaan auttaa.

“Jon?” Tarraudun ensimmäiseen kysymykseen ja pyyhkin käsiäni paitani helmaan, vaikka tiedän, että sade pesisi kyllä veren pois yhtä varmasti.

Marras pudistaa päätään. “Kuolinriitit, Adele”, hän sanoo.

Minä polvistun ja kaivan taskustani kellokoneiston rattaan. Lasken sen uhrin – Selesten, pakotan itseni kutsumaan häntä nimeltä nyt kun kaikki on ohi – kämmenelle. Hänen ihonsa on vielä lämmin. Samalla hetkellä oma sydämeni pysähtyy.

Pelko suorastaan rämähtää minuun. “Minä –”

“Odota”, Marras kehottaa. Pidätän hengitystäni ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja sitten koneisto rintakehässäni nytkähtää jälleen liikkeelle. Samalla sisälleni leviää tunne jostakin muustakin: kuin joku olisi viskannut sinne kourallisen aurinkoläikkiä.

“Se on joka kerta erilaista”, Marras sanoo vastauksena hämmentyneeseen ilmeeseeni, ja sitten, kun avaan suuni: “Myöhemmin.” Hän nyökkää kohti ruumista.

Minä lausun kuolinsanat ääni väristen. Onnistun tuskin haparoimaan niiden läpi, sillä Selesten nimi polttaa suutani.

Vaikka toistan sanat kahdesti, ne eivät tunnu millään riittävän. Marras sulkee Selesten silmät ja silittää hänen poskeaan sellaisella hellyydellä, että se viiltää. Käännän katseeni pois.

“Mennään”, Marras sanoo. Hän tarttuu olkapäihini ja kääntää minut lempeästi kohti siirtolohkareita ja paluureittiämme.





Lyhty syttyy kolmannella yrittämällä. Tällä kertaa pimeys ympärillämme tuntuu kuitenkin melkein lohdulliselta: se tuntuu liikehtivän, asettuvan verhoksi minun ja tekoni välille.

Marras kantaa lyhtyä ja katsoo suoraan eteensä. En uskalla puhua tai kysyä mitään, ja toisaalta olen liian uupunut muodostamaan sanoja. Kuuntelen askeltemme kaikuja ja sydämeni tikitystä, yritän olla ajattelematta yhtään mitään.

Marras pysähtyy keskellä kivisiltaa ja seisoo hetken vaiti.

“Pitele tätä”, hän sanoo lopulta ja ojentaa lyhdyn minulle. Marras kuulostelee jotakin näkymätöntä, sulkee sitten silmänsä ja laulaa:

Ota lauluni suojaksi, pikkuinen
sen anna sinua kannattaa
ohjata yli meren ja syvyyden
se sinut perille saatella saa.


Vanhan karunkalaisen kuolinlaulun sanat kaikuvat kuulaina ja lempeinä ympärillämme. Tumma virta tarttuu niihin ja vie ne mukanaan pimeyteen. Kyyneleet kihoavat silmiini ja tavoittelen vapaalla kädelläni Marraksen kättä, mutta tällä kertaa hän ei tartu siihen.

“Myöhemmin, Adele. Laulan sinulle myöhemmin”, hän sanoo hiljaa, mutta painokkaasti. Painan pääni ja kuuntelen, kun Marras jatkaa:

Jossakin takana pimeyden
hehku lempeä kajastaa.
Siellä, sen lupaan, pikkuinen
sinun valosi odottaa.


Kun jätämme kivisillan taaksemme, minä vilkaisen olkani yli. Vaikka ajatus onkin järjetön, toivon silti, ettei minun tarvitse ylittää sitä enää koskaan.
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/?
Kirjoitti: Okakettu - 05.04.2021 19:47:59
Oli kyllä aivan erinomainen kosto, ei voi muuta sanoa. Luin luvun nyt uusiksi, ja yhä vain ottaa sydämestä. 😭 Myöskin, heh, hienoa, että arvostat spoilereidenvälttelyäni, on meinaan hankalaa välillä! Etenkin tuon viime luvun kohdalla, koska siitä teki mieli ennen kaikkea sanoa: voi ei, Selesten kohtalo tulee sen jälkeen sattumaan kyllä aivan erityisen paljon. Olin oikeassa siinä, rip minä. Koetan olla hirveästi vertaamatta tätä aiempiin versioihin, mutta haluan sanoa vielä kertaalleen, että niin vaikuttavia kuin nämä tapahtumat ovat aiemmissa Kellopelisydämissä olleet, niin tämä versio meni nyt ihan uudella tavalla ihon alle. Koko tilanteen kauheus ja rumuus ja lopullisuus välittyivät todella, todella vahvasti, ja hienosti nimenomaan sekä Adelen ja Selesten näkökulmasta. Siihen vaikutti osaltaan tuo aiempi Selesten luku mutta myös se, miten lähdit rakentamaan Adelen toimeksiantoa kirjeen saamisesta lähtien, tapa jolla murhan kuvasit, Marraksen rooli (eihhhhh 😭) ja ehdottomasti myös minäkertoja. 6/5, kaikin puolin, tämä on sellainen luku, joka jää todella mieleen kummittelemaan.

Lainaus
Keittiössä on hämärää, mutta leivinuunissa palavan valkean lämpö tulvahtaa minua vastaan kun pujahdan sisään painavasta puuovesta. Kiviportaikon kalseuden jälkeen se tuntuu kuin ystävälliseltä halaukselta. Hymyilen haistaessani tuoreen leivän ja kahvin tuoksun. Säännön mukanaan tuomat uudet kahvipavut ovat tosin kitkerää sorttia, mutta tähän aikaan aamusta minulle kelpaa mikä tahansa.
Koskaan ei voi puhua liikaa salamurhaajahyggestä, jotenka! Ah, jälleen tämä hienonhieno kontrasti kotoisan tunnelmallisuuden ja kellopelimurhaajien elämäntavan välillä, joista viimeksi mainittu ilmaantuu muistuttamaan itsestään tuon kirjekuoren muodossa. Se on vaan niin hyvä, varsinkin kun tästä välittyy se, että kellotorni todella on Adelelle koti. Niin, ja sukkaa parsiva Marras pitää mainita myös, tietty, kuten hänen hymynsä ja pähkinäleipä. Ensimmäinen hymy, mutta millä hinnalla jne. 😭♥

Lainaus
Vaikka tiedänkin uhrini nimen, työnnän sen kauaksi mieleni perukoille. Sääntö on opettanut meidät olemaan ajattelematta sitä ennen kuolinsanojen lausumista. Niin on helpompaa, sillä nimi on yksi niistä asioista, jotka saavat meidät näkemään toisemme ihmisinä. Sen vieminen pois auttaa ottamaan etäisyyttä.
Pidin tästä yksityskohtana paljon, kaikessa kamaluudessaankin: Nimi on yksi niistä asioista, jotka saavat meidät näkemään toisemme ihmisinä. Sen vieminen pois auttaa ottamaan etäisyyttä. Sopii hyvin tämän tarinan muuhun nimitematiikkaan, plus miten se toisaalta auttaa pitämään uhrin henkilöllisyyden vielä pimennossa. Myöskin, Sääntö opettamassa tällaisia asioita, en kestä 😭

Lainaus
Marras pudistaa päätään. “Hän liikkuu yleensä iltaisin yksin. Se on hänen tapansa rauhoittua raskaan päivän jäljiltä ja selvittää ajatuksiaan ennen nukkumaanmenoa.”
“Mistä sinä tiedät?”
“Otin selvää”, Marras sanoo sellaisella äänellä, joka torjuu tehokkaasti lisäkysymykset.
“Jaa.”
Erinomainen jaa tässä, 6/5. Mutta myös, kylläpäs tämä keskustelu asettui uuteen valoon noiden myöhempien tapahtumien jälkeen! Hienoa ja kamalaa. Samassa kohtauksessa fanityttöilin myös ehdottomasti tuolle Marraksen tyynelle “Sinulla on minut. Ei mikään” -vastaukselle, koska ah. Mutta sitten taas, kun miettii tuota jatkoa... voih.

Lainaus
Marras ojentaa kätensä mitään kyselemättä. Minua hävettää, mutta tartun siihen silti. Marraksen ote on luja, ja kun kuljemme sillan yli, pelkoni vaimenee askel askeleelta.
😭♥ Ei mitään lisättävää.

Lainaus
Sade valuu silmiini ja hetken maailma on pelkkää kaaosta, sillä törmäys saa keskittymiseni herpaantumaan. Uhri allani rimpuilee ja huitoo minua selvästi kauhuissaan. Hän huutaa jatkuvasti, mutta onnistun istumaan hänen rintakehänsä päälle ja naulitsemaan hänet maahan. Silloin ääni tukahtuu, kun hän joutuu haukkomaan henkeä.
Minä puristan edelleen veistä rystyset valkoisena. Kohotan sen, mutta teen virheen ja katson nuorta naista silmiin. Niiden katse on vauhko ja täynnä kiihkeää pyyntöä. Huulet liikkuvat edelleen, ja vaikka en kuule rankkasateen jyrinältä hänen sanojaan, tiedän silti mitä hän anelee.
Tätä pätkää oli todella vaikea lukea molemmilla kerroilla, eli olet onnistunut siinä minusta todella hyvin. Pidin paljon koko tilanteen kaoottisuudesta ja siitä, ettei kyse ole todellakaan mistään sulavasta ja nopeasta, vaan kyseessä on väkivaltainen ja siksi ruma tilanne; Seleste huutaa ja rimpuilee, Adelen on pidettävä häntä aloillaan, hän näkee Selesten anelun, kaikki tämä. Huh.

Lainaus
Marraksen ääni on kirkas ja läpäisee sateen kohinan kuin valonsäde. Uhrini silmät laajentuvat ja hänen ilmeeseensä sekoittuu helpotusta.
“Jon!” Hä onnistuu rimpuilemaan sen verran, että saa vedettyä tarpeeksi ilmaa huutoa varten. Minä jähmetyn paikoilleni.
Joku tarttuu takaapäin veistä pitelevään käteeni ja kietoo sormensa omien ympärille. Uhri lakkaa rimpuilemasta ja tuijottaa ohitseni, ja tiedän, että hän kohtaa Marraksen katseen. Helpotusta hänen kasvoillaan en kuitenkaan ymmärrä, en –
“Olen pahoillani”, Marras sanoo. Hän on kumartunut niin lähelle minua, että kuulen sanat huminan ja kohinan läpi. Puhuuko hän minulle vaiko uhrille, sitä en tiedä.
Kuluu silmänräpäys, toinen. Kaikki on pelkkää sadetta, uhrin katkonaista hengitystä, sydämeni tikitystä.
Marras kiskaisee kättäni eteenpäin, ja viiltää – me viillämme – uhrin kaulan auki.
Apua, en meinaa pystyä lainaamaan tätä kun tekee niin pahaa ajatella Selesteä tässä - ja toisaalta Adeleakin. Tuo Jon-kohta oli kyllä pahinta koko tässä osassa, aivan kamala, ja siksi samalla juuri niin hieno. Selesten helpotus esimerkiksi, sanattomaksi vetää. Ja tuo miten Adele ei tiedä, pyytääkö Marras anteeksi häneltä vai Selesteltä, puhumattakaan tuosta, että he tekevät murhan sitten lopulta käytännössä yhdessä.

Lainaus
Hänen ihonsa on vielä lämmin. Samalla hetkellä oma sydämeni pysähtyy.
Pelko suorastaan rämähtää minuun. “Minä –”
“Odota”, Marras kehottaa. Pidätän hengitystäni ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja sitten koneisto rintakehässäni nytkähtää jälleen liikkeelle. Sen mukana sisälleni leviää tunne jostakin muustakin: kuin joku olisi viskannut sinne kourallisen aurinkoläikkiä.
Pidin myös tästä kuvauksesta paljon, ja tuo Adelen sydämen pysähtyminen aluksi oli hienon hätkähdyttävä!

Lainaus
Vaikka toistan sanat kahdesti, ne eivät tunnu millään riittävän. Marras sulkee Selesten silmät ja silittää hänen poskeaan sellaisella hellyydellä, että se viiltää. Käännän katseeni pois.
Lainaan taas näemmä Kaiken, mutta kuitenkin; Adelen mielentila välittyy minusta hienosti osaltaan tuosta kuolinriittien lausumisen riittämättömyydestä, ja aivan oma juttunsa on tuo Marraksen hellyys ja Adelen pois kääntyvä katse. Sinua lainatakseni, sydänparkani on nyt kyllä aivan mäsänä. Tämä ei auttanut asiaa:

Lainaus
Vanhan karunkalaisen kuolinlaulun sanat kaikuvat kuulaina ja lempeinä ympärillämme. Tumma virta tarttuu niihin ja vie ne mukanaan pimeyteen. Kyyneleet kihoavat silmiini ja tavoittelen vapaalla kädelläni Marraksen kättä, mutta tällä kertaa hän ei tartu siihen. “Myöhemmin, Adele. Laulan sinulle myöhemmin”, hän sanoo hiljaa, mutta painokkaasti.
Ei vaan, tämä oli upea päätös, ja pidin todella paljon ajatuksesta, että Marras laulaa tässä hetkessä juuri Selestelle (mutta Adelelle sitten myöhemmin 😭). Nuo lyyrikat olivat myös todella kauniit, jälleen kontrastina aiemmille tapahtumille. Kokonaisuudessaan, tämä oli todella vahva, paljon tunteita herättänyt luku, kiitos paljon! ♥
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/?
Kirjoitti: Isfet - 07.04.2021 20:00:16
Ajattelin itsekseni, että nyt kun tätä on tullut jo viideskin osa niin on kyllä pakko kommentoida. Koska olen kommentoinut kuitenkin about kaikkia työn alla olevia Merenkehrän tarinoita (myös tästä nimenomaisesta tehtyjä AU versioita), niin on kyllä sinua siteeratakseni mystistä, etten ole huikannut tänne mitään. Availin tekstiä vielä hyvillä mielin, että nyt otan taukoa opiskelujutuista ja paneudun tähän kunnolla ja nostelen esiin niitä kaikkia hienoja juttuja...

Ja VOI EI! Gaah, miten tämän jälkeen pitäisi taas osata kommentoida mitään järkevää, kun sydän on aivan sijoiltaan Selesten (ja Helioksen) takia 😭 Poloinen pumppu nyrjähteli jo edellisen luvun kohdalla, mutta tämä saattaa olla loppuni!

Ehkei sentään.

Täytyy elää nähdäkseen miten tämä päättyy. Ja omiakin kirjoitusprokkiksia on kesken!  ;D

Repaleista tästä silti tulee.

Aiemmassakin Kellopelisydämen versiossa muistan alun vetäneen minut heti mukaansa, ja vaikka tämä oli jokseenkin erilainen (hah, ihan kuin oikeasti kunnolla muistaisin sitä toista, siitä on heittämällä pari vuotta) sama vetovoima on säilynyt. Ja kuvailu, se on tasan niin maalailevaa, oivaltavaa ja rakastettavaa kuin kaikissa teksteissäsi.

Lainaus
Sitä kuvittelisi, että maailma näyttäisi erilaiselta sen jälkeen, kun ihminen menettää sydämensä, mutta ei: kammio on edelleen samaa ankeaa harmaata ja myrskylyhtyjen pehmeää valoa, joka ei kuitenkaan onnistu puhkomaan nurkkiin kerääntyneitä varjoja. Ne ovat kai pinttyneet seiniin vuosisatojen saatossa niin tiukasti, etteivät lähtisi edes päivänvalolla hinkkaamalla.

Päivänvalolla hinkkaamiselle oli pakko hymyillä ihastuneena, vaikka samalla vähän sisintä kouristaa. Konsepti on hirveä, mutta siksi niin upea. Uuh, sormeni syyhyävät halusta saada tämä kirjahyllyyni nytnytheti.

Lainaus
Toisinaan ajattelen, että niin on vain hyvä. Se, joka aikoinaan on tehnyt näin julman keksinnön, ei ansaitsekaan tulla muistetuksi.

Point taken.

Lainaus
(Minä en heidän apuaan tarvitse, mutta Seleste laittaa erinomaista ruokaa ja Helios tuskin läpäisisi kokeitaan ilman apuani. Olen totuttanut hänet siihen vuosien varrella ja nautin siitä, että hän tarvitsee minua.)

Damn you, Eeben  ;D Hyvin olet tavoittanut hahmoja minäkertojalla ja preesensissä! Minusta tuntuu että pystyisin pyörittelemään korkeintaan kahta näkökulmaa ilman että sotkeutuisin omaan näppäryyteeni ja kaikki alkaisivat kuulostaa samalta  :D  Ja okei, ehkä minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että luin Kompassisydämenkin uudelleen tänään, enkä ole ihan vielä toipunut siitä  ::) Mutta hahmoja on kiva vertailla, ja aika samanlaiset vibat sieltä tulevat, vaikka AU on tietty aina AU.

Lainaus
Ja ilmeisesti Viitakin näkee sen, sillä Helios saa viimein noviisikaapunsa, ja minun on todettava, että hallanharmaa pukee häntä erinomaisesti. Sanon sen hänelle ääneen ja melkein kehrään, kun Helios hämmentyy ja punastuu niin, että kääntää katseensa jalkoihinsa.

Tässä oli Eebenin itsensä lisäksi pari muutakin mahtavuutta: hallanharmaa ja Helioksen punastuminen.  :D Koko luvusta sanon sen verran, että minuun puri hyvin salamurhaajahyggen ohella tällainen laivaan sijoittuva akatemiaopiskelijahygge! Yksityiskohdat tekevät tarinan, ja rakastan lukea kaikkea roihukiteistä ja räyhdykelehdistä ynnä muusta! Ah.

Kolmas luku oli myös omalla tavallaan raastava, ehkä se korostui vielä nyt valmiiksi haavoitettuna. Toki luvun alussa oli ihanaa kuvailua, joka ei tuntunut selittelyltä vaikka sellaisena asiansa ajoikin. Mutta sitten olivat Adelen tuskastelu paineiden alla, Haaksin valheet ja epäonnistumisen paino.

Lainaus
Minun vuokseni joku kuoli tänään täysin turhaan.

Auts, Adele-rakas ei tuo auta. Tai ehkä auttaisi toisentyyppistä ihmistä, sellaista joka sisuuntuisi enemmän piiskatessaan itseään. Adele ei kuitenkaan tunnu sellaiselta, ei ainakaan vielä.

Neljäs luku tuntui (sattuneesta syystä!) nyt erityisen raskaalta kantaa, vaikka se olikin ehkä suosikkini. Saattaa se olla yhä, ilmassa leijuvan pahaenteisyytensä vuoksi. Kaikki alkaa kalvavasta hohkasta ja päättyy viimeiseen lauseeseen, joka on aivan upean värisyttävä. Ja sitä edeltävätkin lauseet, joten otetaanpas ne nyt tähän katsottaviksi:

Lainaus
Hallakello, joka kukkii hellekuussa. Varjokäärme, joita ei elä Karunkassa. Usvasaaren omenat, jotka kypsyivät ennen aikojaan.

Jokin on sijoiltaan, ja tällä kertaa minun parantajantaitoni tuskin riittävät sen korjaamiseen.

Ah.

No niin. Aijai, nyt tekee kipeää 😭 Yritetään vielä. Tästä kolmikosta oli kivaa lukea jälleen edellisen hyggen jälkeen, mutta nyt en vain voi olla miettimättä miksi Seleste määrättiin tapettavaksi. Oliko se siksi, että hän aavisteli liikaa? Kyselikö hän jälkeenpäin jotain parantolassa? ja jos siitä edestä pääsee hengestään - no, se kertonee jotain siitä, miten helpoksi ratkaisuksi murha on Akatemialle käynyt jo kauan sitten.  Eeben oli kyllä hyvin itsensä tässä, ja niin tavallaan oli Helioskin, vaikkei hän valokeilaan päässytkään. Mutta juuri se tavallaan onkin Heliosta, eikö? 

Lainaus
Tiedän, että kukaan meistä ei ehdota paluuta Usvasaarelle enää seuraavana vuonna.

Tämä kohta teki minut yllättävän surulliseksi ensimmäisellä lukukerralla, ja tekee se vieläkin, vaikka on tässä nyt vähän muutakin murehdittavaa. En ole varma miksi se on niin tehokas, ehkä se on vain raa'alla tavalla elämänläheinen. Tiedätkö, muistuttaa niistä kaikista katteettomista lupauksista jotka raukesivat tyhjiin, kaikista perinteistä ja ihmisistä jotka vain haaltuivat pois. Kaikesta, mistä meni maku yhden ohikiitävän hetken tähden. Enkä nyt puhu kuolemanrajakokemuksesta joka tässä kerrottiin (lol, tuskin voisi kuvailla "ohikiitävänä hetkenä"), vaan ennemminkin jostain sellaisesta kuin jonkin pilanneesta sanaharkasta joka jäytää tällaista luontaista märehtijää vielä vuosienkin päästä.

Ja nyt mentiin taas niin syvään päätyyn, että en pysty tuohon viimeiseen lukuun. Välillä sitä miettii miksi sitä piinaa itseään näillä tunteilla ja lukee jotain tällaista, mutta onhan se sen arvoista. Minä rakastan tätä, ja sinua ja ehkä ihan kaikkia ♥

Ja yhyy yhyy, lauantaihin on vielä monta päivää! Mutta kuka tietää, ehkä saan siihen mennessä kasattua itseni kommentoimaan edes jotakin viidennestä luvusta. Taaskaan en lupaa mitään  :D

Ja vielä kerran: olet ihana ja tämä tarina on ihana, vaikka saattekin minut tuntemaan hengenahdistusta ♥

Pus.  :-*
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/?
Kirjoitti: corvus - 09.04.2021 17:42:00
Niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia, joten pakko vain odottaa että tälle tulisi jatkoa! Miksi juuri Seleste valikoitui uhriksi? Miksi akatemialla edes on valta määrätä toisten tappamisesta? Mitä Selesten havainnot väärään aikaan kukkivasta hallakellosta ja kummallisessa paikassa olevasta varjokäärmeestä meinaavat? Miksi Seleste kutsuu Marrasta Joniksi? Halusiko Marras mukaan auttamaan toimeksiannossa koska tuntee Selesten? Näitä kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin :D Toivottavasti myöhemmissä osissa saadaan edes jotain vastauksia.

En ole aiemin tähän maailmaan sijoittuvia kirjoituksiasi lukenut, mutta tämän jälkeen aion kyllä kahlata kaiken mahdollisen läpi. Maailma vei heti mukanaan ja sulla on todella tunnelmallinen tyyli kirjoittaa. Hahmoihinkin tykästyin heti ja haluan vain lukea lisää ja lisää ja lisää :D

Kiitos paljon!
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/?
Kirjoitti: Waulish - 09.04.2021 21:40:31
Et liioitellut yhtään, kun kerroit, että tämä luku on raskas. Minuun hiipi paha aavistus jo tuosta kirjeestä ja toimeksiannosta, varsinkin kun olin juuri päässyt tutustumaan uuteen ihanaan hahmoon, ja maininta parantajasta sinetöi sen. Piti pitää pieni paussi ja tehdä jotain ihan muuta, jotta sain itseni tsempattua lukemaan pidemmälle. Se ei johtunut siis millään muotoa siitä, ettenkö olisi halunnut tietää, mitä tapahtuu, ja ettenkö olisi edelleen ihan yhtä investoitunut tähän tarinaan (pikemminkin olen nyt entistä investoituneempi!), vaan siitä, että alkoi tehdä melkein fyysisestikin pahaa Selesten puolesta. Ajattelin ensin, että pahinta minulle lukijana olisi itse tieto ja sen jälkeen lukeminen helpottuisi, kun ei olisi enää paluuta (vähän niin kuin toimeksianto on lopulta kenties helpompi vaihtoehto Adelelle, kun ei tarvitse enää etsiä ja epäröidä niin paljon, vaan voi kiinnittää katseen valmiiseen kohteeseen ja vääjäämättömään tulevaisuuteen), mutta sitten tuli tuo murhan suunnittelu, joka ihan aidosti teki pahaa, koska tuntuu niin hurjalta ja julmalta ja käsittämättömältä, että kellopelimurhaajien pitää tehdä tällaista säilyäkseen itse hengissä - pitää ihan konkreettisesti suunnitella, miten ja milloin kohde on helpoin tavoittaa ja tappaa. Ja sen jälkeen tulikin itse toteutus, josta lukeminen ei myöskään ollut ihan helpoimmasta päästä... Huhhuh, mikä tunnekuohu! Olen syvästi vaikuttunut siitä, miten kokonaisvaltaisesti tämä tarina on tempaissut minut mukaansa jo nyt.

Pidän siitä, miten tarinan edetessä saadaan pikkuhiljaa lisää tiedonmurusia tästä maailmasta, Akatemiasta ja kellopelimurhaajista. Niin palasia voi alkaa yhdistellä isommaksi kokonaisuudeksi sitä mukaa, kun asiat linkittyvät ja alkavat soitella kelloja, eikä tule infoähkyä eikä tylsää valmiiksi pureskellun makua. Tässä luvussa käykin ilmi mielenkiintoista lisätietoa toimeksiannoista! Ilmeisesti toimeksianto on reiluuden nimissä tyypillisesti arvottu kellopelimurhaajien kesken, ja ymmärrän sen hyvin, jos uhrit kerran voivat olla tällaisia aivan viattomilta ja vaarattomilta vaikuttavia ihmisiä. Kukapa mielellään tappaisi ketään sellaista, jonka murhalle ei keksi edes yhden yhtä hyvää syytä. Toisaalta taas voi olla myös helpotus turvautua toimeksiantoon, kun tietää tappavansa jonkun, jonka joka tapauksessa on toimeksiannon nimissä kuoltava, suorittaapa veriteon sitten kuka hyvänsä. Minua kiinnostaa kovasti se, miksi juuri Seleste! Onko Selesten erikoisilla havainnoilla ja unilla jotain tekemistä sen kanssa, miksi Akatemia haluaa hänet päiviltä? Vai olivatko ne etiäisiä tulevasta?

Vaikka tiedänkin uhrini nimen, työnnän sen kauaksi mieleni perukoille. Sääntö on opettanut meidät olemaan ajattelematta sitä ennen kuolinsanojen lausumista. Niin on helpompaa, sillä nimi on yksi niistä asioista, jotka saavat meidät näkemään toisemme ihmisinä. Sen vieminen pois auttaa ottamaan etäisyyttä.
Tämä pohdinta puhuttelee minua jotenkin erityisesti. On ihan totta, että nimi liitetään vahvasti ihmisyyteen ja inhimillisyyteen ja sen lausumattomuus tai ajattelemattomuus auttaa etääntymään nimen omistajasta. Muistan true crime -harrastukseni parista monia henkirikoksia, joissa uhrin läheinen on ollut teon takana ja herättänyt tarkkakorvaisten tutkijoiden huomion muun muassa viittaamalla uhriin jotenkin muuten kuin nimellä. Samaa tarinaa syyllisyydestä ja läheisestä suhteesta uhriin kertoo myös esimerkiksi uhrin kasvojen peittely teon jälkeen.

Marraksen mukanaolo ja Selesten ja Marraksen välinen yhteys tai suhde ovat jotain, mistä odotan mielenkiinnolla lisätietoa. On sydäntäsärkevää, miten Selesten kasvoilla käy helpotus hänen huomatessaan Marraksen, mutta se helpotus hiipuu yhtä nopeasti kuin elämä hänen silmistään. Rupesin miettimään, onko Marras mukana juuri siksi, että Seleste tietää ja tuntee hänet ja ilmeisesti myös jossain määrin luottaa häneen, sillä Marras pystyy hyödyntämään mahdollista luottamusta, jos näyttää siltä, että epäröinti on vaarassa ottaa Adelesta jälleen vallan. Ja sitten rupesin miettimään, että entä jos Marras tavalla tai toisella välittää Selestestä ja haluaa mukanaolollaan varmistaa, että tämän loppu koittaa mahdollisimman nopeasti ja helposti, keskellä rankkasateen kohinaa jossa mitään ei osaa ennakoida askelta ja hetkeä pidemmälle. Ehkä jos Adele olisi epäonnistunut, olisi toimeksianto ollut joka tapauksessa jonkun tehtävä, ja Marras kokee parhaaksi vaihtoehdoksi (tai ehkä jopa velvollisuudeksi) olla itse suunnittelemassa ja toteuttamassa tuntemansa ihmisen murhaa. Spekulointia, spekulointia, mutta en mahda mitään sille, että tämä tarina saa ajatukset laukkaamaan ja että nautin siitä täysin rinnoin! :D

Tässä luvussa on käsinkosketeltavia tunnelmia ja upeaa kuvailua niin kuin aiemmissakin. Pidän siitä, miten murhaa ei mitenkään ole kaunisteltu tai romantisoitu, vaan se on veristä ja likaista ja täynnä kauhua. Pieni rikostutkija minussa alkoi heti arvuutella, millaista rikostutkintaa Karunkassa on, ovatko menneet kellopelisurmat jotenkin vaikuttaneet siihen ja missä määrin sade ehtii huuhtoa todisteita pois ennen ruumiin löytymistä.

Minusta tuntuu jotenkin tosi vaikealta kommentoida itse Selesten kohtaloa, ja huomaan tässä kommentissa vain kierteleväni ja kaartelevani sen ympärillä. Kipeä ja vaikea asia, vaikken näin lukijan roolissa ole varmastikaan murto-osaksikaan yhtä tolaltani kuin Adele, puhumattakaan esimerkiksi Helioksesta myöhemmin! Jotenkin Selesten kuolema tuntuu erityisen pahalta, kun ehdin häneen tykästyä ja kiintyäkin edellisessä luvussa, jossa vasta häneen tutustuin, ja lisäksi koin tietynlaista hengenheimolaisuutta häneen. Olisi ollut ihanaa tutustua häneen paremmin, saada tietää lisää hänen arjestaan ja elämästään ja ajatuksistaan. Huhhuh, tässä Adelen ensimmäisessä murhassa todella realisoituu minulle kellopelimurhan raakuus ja kauheus! Kyyneleet taisivat kihota silmiini siinä vaiheessa, kun luin hetken helpotuksen ja kokonaisen elämän hiipumisesta Selesten silmistä, mutta poskille ne tulvivat siinä kohtaa, kun luin Marraksen kipeänkaunista kuolinlaulua ja kuvittelin kaksikon keskelle tummaa virtaa ja kivisiltaa. Osui ja upposi kyllä jonnekin sydämeen, ja se on paitsi kamalaa, myös ihanaa, koska on ihan parasta kokea elävänsä tarinassa mukana. ♥

Kiitos kovasti, ihan huikea luku traagisuudestaan huolimatta, ja janoan lisää! :-* -Walle
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/?
Kirjoitti: Kaarne - 10.04.2021 14:31:49
Nonni. :D Joudutte nyt odottamaan lauantain luvun kanssa huomiseen siitä pöljästä syystä, että siitä on kaksi eri versiota kahden eri hahmon näkökulmasta, ja tässä pohdin kuumeisesti, että kumman valitsen. (Julkaissen sen toisen sitten ns. bonuksena varmaan myöhemmin, mutta en halua sotkea tätä tarinaa julkaisemalla kahta rinnakkaista, vaikka juonen kannalta ne ovatkin yhteneväisiä.) Lähetin molemmat luvut luettavaksi kihlatulleni ja hän lupasi kertoa Puolueettoman ja Asiantuntevan Mielipiteensä vielä tänään.

Vastaan kommentteihin myöhemmin, mutta sanottakoon jo nyt, että pahoittelut kaikille särkyneistä sydämistä ja aiheutetusta surusta. Selesten kuolema on tosiaan ollut osa Kellopelisydäntä alusta asti, mutta näin laajasti sitä ei ole koskaan käsitelty. Olen kuitenkin aidosti myös iloinen, että luku on herättänyt vahvoja tunteita, koska se oli tarkoituskin.

Palaan asiaan huomenna! ❤️
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/?
Kirjoitti: Isfet - 10.04.2021 14:34:37
Hah, ehdin vielä!

Olen sitten viimenäkemän kursinut itseäni takaisin kokoon, ja nyt viimeisen jäljellä olevan teemukillisen voimin aion kirjoittaa tähän jotain vähemmän sekavaa kuin viimeksi! Olen jo käytännössä voittanut, sillä mukana ei toistaiseksi ole yhtäkään epämääräistä äännähdystä (hah -huudahdusta ei lasketa).

En ole varma toinko tätä tarpeeksi esille edellisessä komment- purkauksessani, mutta kontrastit tässä tarinassa ovat upeita. Heti viidennen luvun alussa tunnelmoidaan leivinuunin lämmöllä, joka tuntuu halaukselta, Marras parsii kaikessa rauhassa sukkaa ja aamupalaksi on herkulliselta kuuloistavaa pähkinäleipää. Lisäksi Adelella on selvästi aamufiilis, kaikki missä on kofeiinia kelpaa.  :D  Mutta sitten samalla pöydällä lepää kalmon lailla toimeksianto, joka tarkoittaa jälleen yhtä sammunutta elämää.

Lainaus
“Minun ei ole tarvinnut huolehtia kenenkään ensimmäisestä murhasta aiemmin”, Marras muistuttaa. “Olet ensimmäinen uusi kellopelimurhaaja johtaja-aikanani. Ei minulle ole varsinaisesti vielä ehtinyt muodostua mitään perinnäistapoja.”

Ihanan kuivakkaa huumoria. Waulish kyllä nosti kommentissaan hyvän pointin esille tuosta Marraksen halukkuudesta tulla mukaan juuri Selesten murhaan, itselläni ei (ylläri!) herännytkään tuollainen ajatus mieleen ensimmäisellä lukukerralla. Lisäksi Marraksen lopussa laulama laulu on todella kaunis, ja tuntuu tapahtumien valossa erityisen sydäntäsärkevältä ja lempeältä.

Lainaus
“Myöhemmin, Adele. Laulan sinulle myöhemmin”, hän sanoo hiljaa, mutta painokkaasti.

Tämäkin oli riipaisevaa, sillä tässä vielä korostuivat Adelen onnettomuus ja tietynlainen neuvottomuus ensimmäisen murhan jälkeen, sekä Marraksen halu huolehtia siitä, että Seleste saa oman laulunsa kokonaan. Ja jälleen, tässäkin on huima kontrasti murhan kaoottisuuteen, ympärillä pauhaavaan sateeseen ja kurkunviiltämisen raakuuteen.  Pidin kuitenkin hirveästi siitä, että tämä luku alkoi ja loppui rauhallisissa tunnelmissa, vaikkakin sävyltään aika erilaisissa.

Kiitos vielä ♥

// Ja hiisi vie, pelkäsin jo että ehdit väliin! Nyt kun olen hieman rauhoittunut, niin maltan kyllä odottaa huomiseen. Ja sanon vielä senkin, että Selesten kuolema on juonellisesti kyllä onnistunut ♥ Lukijan sydän on jatkuvasti koitoksella, äkkiä ne syvätkin haavat arpeutuvat.
Otsikko: Kellopelisydän, K-11, 6/?
Kirjoitti: Kaarne - 11.04.2021 11:13:14
Okakettu: Olen nyt saanut kostamisesta tarpeeksi hetkeksi, joten ehkäpä tulevat luvut ovat vähän lempeämpiä. ❤️ Kaikesta kauheudesta huolimatta olen luonnollisesti iloinen siitä, että luku kosketti, koska sinä olet kaikista lukijoista lukenut tämän juonikuvion varmaan useimmin, ja Selesten kohtalo, Marraksen rooli ja muu olivat ennalta tuttuja. Siksi ihan aidosti huoletti, että pystynkö tuomaan tähän mitään uutta, mutta näemmä kuitenkin. Hyvä niin! Nostosi olivat myös jälleen kerran sellaisia kohtia, joita olin miettinyt paljon, joten ilahdutti myös kuulla, että ne osuivat. ❤️ (Odotahan vaan minun vuodatuskommenttia sinun jatkikseen. :P Jahka aivoni taas toimivat, pah.) Kiitos kommentista! ❤️

Isfet: Olen pahoillani sydänsurusta. :( Mutta onneksi sydän kuitenkin vielä kesti, koska olisi kyllä ollut kauheaa, jos Hypotermia olisi jäänyt kesken. :D Ja lohdullista kuulla, että tuolta oli löytynyt myös niitä lempeämpiä hetkiä surua ja kauheuksia tasapainottamaan! Niitä on luvassa jatkossa myös enemmän, koska ajattelen, että kellopelimurhaajan elämä olisi aika lohdutonta, jos heillä ei olisi tukena toinen toistaan. (Ja onneksi sinullakin on tukena teemukillisia, ne ovat kyllä paras mahdollinen lohtu moneen tilanteeseen. :D ) Adele on todellakin iltavirkku ja aamun torkku, ja Marras on sukanparsinnan ammattilainen. (Hän pitää muutenkin kaikenlaisista kotoisista käsitöistä, ja se on hauskaa, koska alkuperäinen versio ei todellakaan pitänyt. :D ) Kiitos paljon kommentista! ❤️

corvus: Oi, ihanaa saada uusi lukija, tervetuloa! ❤️ Pakko sanoa, että isoon osaan noista kysymyksistä vastausta joutuu odottamaan aika pitkään, mutta kyllä niihin kaikkiin tavalla tai toisella vastataan. Kahteen onneksi siinä luvussa, joka seuraa tätä uusinta lukua. ;) Olen iloinen kuullessani, että tämä tarina on herättänyt kiinnostuksesi. Kiitos paljon kommentista! ❤️

Waulish: Huh! Kun luin aiemmin kommenttisi Selesten näkökulmaluvusta, se otti sydämestä, ja jouduin jo Okaketun kanssa puhumaan siitä, että jos sittenkin keksisin jonkin keinon, jolla Seleste voisi elää. Tuntui oikeasti kamalalta editoida tuota edellistä lukua, kun tiesin, että Selestestä oli onnistunut tulemaan tärkeä hahmo. Siihen toki pyrinkin, enkä siksi uskaltanut vihjata hänen kohtaloonsa mitenkään, koska minulle oli myös tärkeää saada aitoja reaktioita siitä, miten uusi näkökulmaluku ja hahmoon keskittyminen toimii. (Aiemmin Selesten kuolema on tapahtunut tarinan toisessa luvussa eli Helioksen luvussa, ja häntä ei ole varsinaisesti esitelty juuri ollenkaan, paitsi myöhemmin vähän takaumien kautta. Tässä versiossa halusin antaa Selestelle oman äänen ja tavallaan "huijata" lukijaa ajattelemaan, että hän on yksi päähenkilökertojista. (Ja tavallaan Seleste on kyllä läpi tarinan tärkeä hahmo, koska kyllähän hänen kohtalonsa ajaa muita hahmoja omalla tavallaan jatkuvasi.) Olen samaan aikaan tyytyväinen, mutta myös tosi surullinen siitä, että se onnistui noin hyvin.) Lupaan, että syy vielä selviää, ja että parempaa kohti mennään askel askeleelta. ❤️ Tämän tarinan keskiössä on kuitenkin lopulta toivo, ja siitä minä pidän kiinni. Kiitos paljon ajatuksista ja tunnekokemuksen avaamisesta, se oli korvaamattoman arvokasta! Ja tietenkin kommentista ylipäätään. ❤️

K/H: Huhhuh. Tämäkin luku oli hirveä savotta, koska tässä käydään läpi joitakin sellaisia asioita, jotka heijastuvat koko tarinan myöhempään kulkuun, ja no. Helios on hahmona ollut kertojakolmikosta aina kaikkein vaikein tavoittaa, koska hänen hahmonsa ei vain suostu puhumaan minulle. Nyt tuntuu, että tavoitin ehkä jotain aiempaa paremmin, joten katsotaan, miten onnistuu jatkossa. Kiitos vielä kertaalleen kaikille kommenteista, ette tiedäkään, miten paljon ne ovat auttaneet tämän kanssa kamppaillessa. Kellopelisydäntä kirjoittaessani itken välillä turhautumuksesta ja siitä, että sanat eivät vain tahdo osua kohdilleen (ja minulla ei ole yleensä tapana tehdä ihan niin), ja siksi lohduttaa aina kuulla, jos teksti on onnistunut koskettamaan. Olette parhaita! ❤️

*

Kuudes luku

Helios

13. hallakuuta, Lauhasateiden vuosi

Ajatuksissani pudotan Eebenin teekuppiin kolme sokeripalaa kahden sijaan.

Eieieieiei.

Tee on pilalla. Kuumaa vettä ei ole tarpeeksi, joten on keitettävä uusi pannullinen, ja –

“Helios”, Eeben sanoo. “Ei haittaa.”

“Mutta sinä laitat aina kaksi, en ymmärrä miksi taas –”

“Ei haittaa”, Eeben toistaa uudelleen ja ottaa teekupin käsistäni. Hänen ilmeensä on lempeä, mutta en silti pysty katsomaan häntä suoraan, vaan käännän katseeni teepannuun. Ehkä kuitenkin pitäisi –

“Ei”, Eeben sanoo, tällä kertaa painokkaammin. “Et voi korjata jokaista tekemääsi virhettä. Niiden kanssa on vain elettävä ja mentävä eteenpäin. Sitä paitsi sinulla on nyt tärkeämpääkin ajateltavaa.”

Tietenkin hän on oikeassa, ainahan Eeben on. Peilien kaltevuuskulmien ja erilaisten valoympäristöjen koe on huomenna, joten minun pitäisi harjoitella, tai vähintäänkin nukkua. Jos ei sataisi kaatamalla, voisin harjoitella taskupeileillä kuunvalossa, mutta nyt joudun tyytymään piirroksiin, kaavioihin ja veneen myrskylyhdyn ja kaminan oikuttelevaan valoon. Eeben auttaa parhaansa mukaan, mutta hän ei voi tehdä koetta puolestani, enkä tiedä, onko minusta selviämään siitä.

Peilit eivät ole koskaan olleet vahvuuteni.

En edes tiedä, että mikä on.

Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.

“Kokeillaan vielä sitä kolmen peilin säteensiirtoa”, Eeben sanoo. En sano mitään, kun hän asettelee peilit paikoilleen ja selittää kärsivällisesti jokaisen askeleen, näyttää oikeat kallistuskulmat.

En silti voi olla tuntematta turhautumusta siitä, että Eeben on minua paljon parempi myös illuusioissa.





Kaksi tuntia myöhemmin silmäni räpsähtelevät kiinni väsymyksestä, mutta en halua luovuttaa. Olen saanut säteensiirron onnistumaan neljällä peilillä melkein täydellisesti, ja jos yritän vielä kerran, saan sen varmasti sentilleen oikein. Vika on kolmannen peilin kulmassa, eikä sitä tarvitse kallistaa kuin aavistuksen verran taaemmas. Sateen ropina väittää vastaan: se on niin unettavaa ja tasaista, että on vaikea keskittyä, eikä veneen keinunta auta asiaa.

Olen korjaamassa peilin asentoa, kun joku koputtaa veneen kanteen. Eeben kohoaa jalkeille nopeasti ja kiirehtii vastaamaan, varmaan antaakseen minulle aikaa kerätä ajatukseni tai häätääkseen tulijan tiehensä.

Luukku aukeaa, sisään valuu vettä. Erotan veneen sisältä kajastavassa valossa hädin tuskin kalpeat, vieraat kasvot, enkä ole kuulla lausuttuja sanoja myrskyn pauhulta. Ilma on selvästi vielä karmeampi kuin kuvittelin.

Onnistun kursimaan sanojen merkityksen kasaan viiveellä. Ehkä mieleni yrittää suojella minua, muttei onnistu, sillä vieras toistaa viestinsä, ja minun on pakko kuulla se, pakko ymmärtää.

Seleste on kuollut.

Siinä ei ole mitään järkeä, eikä se voi olla oikein.





“Miten?” Eeben on jälleen nopeampi. Hänen äänensä on väritön, kasvot tyynet. Minä takerrun hänen rauhallisuuteensa kuin hukkuvalle heitettyyn köyteen.

“Vaikuttaisi siltä, että –”, vieras nielaisee ja pitää tauon, “hänet on, tuota, murhattu.”

Minä ajattelen teetä. Pitäisi varmasti keittää sitä viestintuojalle, hän on kylmissään juostuaan sateen läpi, ja hän voisi odottaa veneessä myrskyn lauhtumista, ja

Seleste on kuollut

eikä ketään voi lähettää ulos tuollaiseen koiranilmaan

Seleste on kuollut

ja kuinkahan monta sokeripalaa hän haluaa, laitoin Eebenin teehen liian monta, ehkä

Seleste on kuollut

kaikki johtuu siitä, ainahan virheet ovat minun syyni, jotenkin

Seleste on –

“Helios”, Eeben keskeyttää minut jälleen. Hän läimäyttää luukun kiinni selittämättä mitään viestintuojalle. “Hengitä.”

Minä suljen silmäni ja yritän, mutta se on vaikeaa. Sydämeni hakkaa, ajatukset pyörivät, en saa mistään kiinni, ja

Seleste on kuollut

Se ei varmasti ole totta.

Eeben tarttuu olkapäihini. Hänen otteensa on luja.

“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”

Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.

“Tulen”, vastaan, ja sana saa hengitykseni jälleen virtaamaan. Tiedän, mitä teen seuraavaksi. Tiedän, mitä tapahtuu.

Eeben kääntää minut ympäri, kohti luukkua ja rajumyrskyä ja –

kieltäydyn ajattelemasta sen pidemmälle.





Me harpomme hyytävän sateen läpi. Minusta tuntuu siltä, että taivas romahtaa yllämme ja siksi vesi vyöryy hukuttavana, armottomana. Eeben puristaa kättäni, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä, joten en ajattele mitään.

Viestinviejä ei ole sanonut oikein mitään ensimmäisten lauseidensa jälkeen. Tai ehkä minä en ole kuunnellut.

Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –

“Vielä vähän matkaa”, oppaamme huutaa sateen kohinan yli. Mieleeni juolahtaa, että tunnen hänet varmasti, sillä hänelläkin on harhankutojan harmaa kaapu, mutta en kykene yhdistämään kasvoja keneenkään.

“Selviätkö?” Eeben kysyy.

“Luulen niin”, vastaan, koska en tietenkään voi olla varma.

Sade himmenee, laantuu vähitellen. Ehkä se haluaa kunnioittaa kuollutta.

Karkotan ajatuksen; sekin on järjetön.

Kun saavumme murhapaikalle, siellä on tungosta. Siirtolohkareiden päälle on nostettu myrskylyhtyjä ja suuressa lasipallossa palaa roihukiteitä. Niiden ylle on viritetty hätäisesti kolmella puukepillä kangassuoja, jottei sade pääse valumaan lasipallon pienistä rei’istä.

Häivemestari Viita, rohtomestari Kleo ja parantajamestari Colette seisovat kauempana ja puhuvat. Colette on kiihtynyt, kutoo käsillään hermostustaan ilmaan. Viita on tyynempi, mutta hänenkin kasvonsa ovat täynnä huolta. Kleo seisoo selkä meihin päin, joten en näe hänen ilmettään.

Viita nyökkää minulle, muttei sano mitään, vaikka hänen katseensa onkin myötätuntoinen. Ehkä hän tahtoo antaa tilaa.

Ruumiin – Selesten, korjaan mielessäni, vaikka se saakin sydämeni jälleen jyskyttämään – vieressä seisoo kaupunginkaartilaisia.

“Helios on hänen veljensä”, Eeben sanoo heille. Nuorempi kaartilaisista nyökkää. Sade on liimannut tummat hiukset hänen otsaansa, vaaleat kasvot ovat myrskylyhtyjen lämpimästä valosta huolimatta melkein harmaat. Sade on kohmettanut meidät kaikki.

Katseeni poukkoilee ensin kaikkialle muualle: jalanjälkiin maassa, siirtolohkareiden tummiin möykkyihin, kaartilaisten punaisten pukujen himmeässä valossa kiilteleviin nappeihin. Sitten, vilkaisu vilkaisulta, Selesteen: kuraisiin kenkiin, mudan tahrimiin käsiin, irvistävään haavaan hänen kaulallaan. Palmikkojen kärjet ovat sotkeutuneet lokaan.

Niin kauan kuin pidän katseeni poissa hänen kasvoistaan, voin uskotella itselleni, että hän on joku muu. Ehkei hän ole Seleste, ehkä on sattunut jokin väärinkäsitys.

Lopulta minun on kuitenkin pakko. On saatava tietää.

Selesten suu on avautunut äänettömään huutoon. Tiedän, ettei sillä ole välttämättä mitään tekemistä hänen murhansa kanssa, sillä jos kuolleen leukaa ei sidota ajoissa, suu avautuu aina. Silti näky saa minut voimaan pahoin.

Joku on sulkenut hänen silmänsä, ehkä kaartilaiset, ehkä Akatemian mestarit. Tieto tuntuu tärkeältä.

Voisin kysyä. Ehkä pitäisi.

En kysy.

“Vasen käsi”, Eeben kuiskaa. Riuhtaisen katseeni irti Selesten kasvoista. Kestää hetken, että se tarkentuu taas.

Seleste on puristanut kätensä nyrkkiin. En ymmärrä, miksi Eebeniä kiinnostaa. Mitä merkitystä sillä on?

“Helios”, Eeben sanoo hyvin hitaasti. Hän painottaa jokaista seuraavaksi lausumaan sanaa. “Sisaresi tarvitsee kuolinriitit. Minä autan. Pystytkö lausumaan ja laulamaan ne?”

“Mestarit hoita–”

“Sinäkin tarvitset ne. Hän oli sisaresi. Sinulla on oikeus lausua ensimmäiset siunaukset.”

En halua. En halua. En pysty. Mutta Eebenin katse on ehdoton, ja hän tietää aina, mikä on oikein. Nyökkään.

Kaartilaiset ovat kuunnelleet keskustelua ilmeettömin kasvoin. Mestarit väittelevät edelleen.

“Voisitteko kääntyä hetkeksi?” Eeben kysyy. “Antaa meille rauhan?”

Kaartilaiset epäröivät, mutta Eeben tuijottaa heitä tiukasti, ja minä näytän varmaan aika säälittävältä, joten lopulta vanhempi nyökkää. Hänen ilmeensä pehmenee.

“Olen pahoillani menetyksestäsi”, hän sanoo. Ja sitten, ankarammin: “Älkää koskeko ruumiiseen. Sade on ehkä huuhtonut suuren osa merkeistä ja jäljistä pois, mutta tutkimme silti kaiken tarkasti. On tärkeää, ettette sotke mitään.”

Eeben nyökkää. “Emme tietenkään”, hän sanoo kuuliaisesti.

Polvistumme ruumiin viereen. Kaartilaiset kääntävät selkänsä ja minä taistelen itseni kanssa. Onnistun lopulta kääntämään katseeni Selesten kasvoihin, hänen viimeiseen huutoonsa. Kuolinsanat eivät tahdo totella.

Silmänurkassani näen, että Eeben tarttuu Selesten oikeaan käteen. Sanani katkeavat kesken jo ennen kuin saan niistä kiinni, ja olen aikeissa sihahtaa hänelle, mutta Eeben pudistaa ääneti päätään. Kahden hengenvedon verran mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta päätän luottaa häneen.

Sitä paitsi tämä voi olla ainoa mahdollisuuteni hyvästellä sisareni rauhassa, ja tiedän, että Seleste haluaisi juuri merihymnin, vaikka sitä lauletaankin yleensä vain lapsille. Ääneni on kohmeesta kankea – eikä se muutenkaan ole kummoinen: aina epävireinen, ei minulla ole sävelkorvaa –, mutta onnistun silti kompastelemaan ensimmäisten sanojen läpi:

Ota lauluni suojaksi, pikkuinen
sen anna sinua kannattaa…




*

K/H 2: Olet selvinnyt tänne asti! Keitä kuppi teetä ja mene lukemaan jotain iloisempaa. ❤️
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
Kirjoitti: Isfet - 11.04.2021 18:27:26
Olin jo edelläsi ja varannut teetä valmiiksi lukukokemuksen tueksi. Ja nytpä aion olla ensimmäinen kommentoijakin! Ai että, harvinaisen skarppi sunnuntai.  :D

Minusta Helioksen näkökulma tässä oli oikein onnistunut ja koko luku oli surullisuudestaan huolimatta kuitenkin sujuvalukuinen, jos nyt ei sentään käytettä kepeä sanaa tässä yhteydessä  :P Lisäksi Eebenin ja Helioksen dynamiikka oli ilahduttavaa:

Lainaus
Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.

Tässä hymyilin hieman liikaa  ::) ♥

Lainaus
Eeben tarttuu olkapäihini. Hänen otteensa on luja.

“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”

Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.

Ja tässäkin selvästi näkyy se, miten hyvin Eeben tuntee Helioksen ja osaa myös lukea tämän ilmeitä ja eleitä, aivan kuin tietäisi miten toisen pään sisällä jyskyttää ja kaikki kiertää kehää. Helioksen shokki tässä oli myös hyvin tunnistettava ja käsinkosketeltava. Ja sitten lyhyet, painokkaat sanat Selesten ruumiin luona, kun kaikki on vielä vaikeaa ja sotkuista ja väärin.

Lainaus
“Sinäkin tarvitset ne. Hän oli sisaresi. Sinulla on oikeus lausua ensimmäiset siunaukset.”

En halua. En halua. En pysty. Mutta Eebenin katse on ehdoton, ja hän tietää aina, mikä on oikein. Nyökkään.

Eeben on myös heti tilanteen tasalla, tätä on kyllä kiinnostavaa pohtia myös hänen näkökulmastaan. Se varmaan olikin se toinen? Jos päädyt sen julkaisemaan vielä erikseen, niin käyn kyllä varmasti kurkkimassa  ;)  Mielestäni Helios kyllä istuu tähän hyvin, ja tuntuu oikealta että Selesten kuolemaa käsitellään ensin juuri hänen kauttaan. Ja uskon kyllä että riittien läpikäyminen kyllä oikeastikin tekee Heliokselle hyvää.

Kiitos, tästäkin luvusta jäävä fiilis oli kuitenkin lähinnä... Haikean lohdullinen? Ehkä? Mukavaa sunnuntaita sinnekin!
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
Kirjoitti: Okakettu - 11.04.2021 19:09:47
Voi Helios, mitäpä muuta tässä voi sanoa. 😭 Vaikka surulliseen lukuun osasikin varautua, niin kyllä Selesten kuoleman jälkipuinti otti yhä vain sydämestä; varsinkin kun se oli juuri Helioksen näkökulmasta. Täytyy hänestä muuten yleensä todeta, että vaikka koet hänet itse hankalaksi hahmoksi kirjoittaa, niin olen tosi iloinen, että olet edelleen pitänyt hänet mukana tärkeänä hahmona ja näkökulmahenkilönä. Minulle itselleni hän on ollut aina ehdottomasti helpoiten samaistuttava hahmo, ja näen, että hän tasapainottaa hyvin tätä kolmikkoa; plus, hänessä on edellytykset hienoon hahmokehitykseen tarinan edetessä. Ylipäätään pehmeät ja vähän epävarmat poikapäähenkilöt ovat tärkeitä. ♥ 

Aloitus oli minusta todella sympaattinen, ja surullinen toki myös, kun lukijana tietää, mikä Heliosta teen murehtimisen jälkeen todennäköisesti odottaa. Minäkin pidin paljon siitä, millaisena Eebenin ja Helioksen dynamiikka tässä näyttäytyi, joskin hyvin tulee esiin sekin, kuinka vahvasti Helios luottaa Eebenin mielipiteisiin ja ajatuksiin omiensa sijasta: ainahan Eeben on oikeassa, Eeben tietää aina, mikä on oikein ja näin. Se kertoo tässä vaiheessa paljon Helioksen epävarmuudesta, ja odotan mielenkiinnolla, miten tämä asetelma mahdollisesti muuttuu. Toisaalta myös ilahdutti nähdä Eeben Helioksen tukena, ja minunkin pitää lainata tämä kohta, koska syyt:

Lainaus
Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.
Pitäisihän minun se tajuta särki toisaalta huomiona vähän sydäntä. 😭 Tästä kohdasta pidin myös paljon, koska se on niin monimerkityksellinen: En silti voi olla tuntematta turhautumusta siitä, että Eeben on minua paljon parempi myös illuusioissa. Eeben ja illuusiot, niinpä niin, mutta tietyllä tapaa myös Helioksen turhautuminen ilahdutti, koska se kertoo, että kyllä hänelläkin on kunnianhimoa. Muutenkin pidin siitä, miten alussa hänen hahmoaan lähestyttiin jälleen hänen opintojensa kautta ja osoitettiin, että hän on (osaltaan Eebenin tukemana) sinnikäs niiden suhteen.

Lainaus
“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”
Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.
“Tulen”, vastaan, ja sana saa hengitykseni jälleen virtaamaan. Tiedän, mitä teen seuraavaksi. Tiedän, mitä tapahtuu.
Lainaan nyt näemmä samat kohdat kuin Isfet, mutta tämä kohta jäi minunkin mieleeni; osaltaan juuri siksi, miten hyvin Eeben Heliosta lukee, mutta toisaalta myös Helioksen reagointi järkytyksen keskellä tuntui todella aidolta ja koskettavalta: tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ennen sitä tuo Helioksen ajatusten harhailu (takaisin sokeripaloihin ja Eebenin teehen 😭) ja Seleste on kuollut -ajatuksen toistuminen oli aivan todella sydäntäsärkevä. Pitää myös mainita tuo Eebenin luukun kiinni läimäyttäminen selittämättä viestintuojalle mitään, mahtava. :D

Lainaus
Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –
Kuvauksena tämä oli ehdottomasti suosikkikohtani tässä luvussa, yön särkynyt peili ja kaikki, upea! Pidin myös siitä, miten Helioksen harhailevat ajatukset palaavat tällaisessakin tilanteessa hetkeksi aiempaan tehtävään.

Lainaus
Sade himmenee, laantuu vähitellen. Ehkä se haluaa kunnioittaa kuollutta.
Tämäkin oli todella todella pysäyttävä kohta, ja sade tunnelmanluojana oli ylipäätään tosi onnistunut elementti.

Lainaus
Niin kauan kuin pidän katseeni poissa hänen kasvoistaan, voin uskotella itselleni, että hän on joku muu. Ehkei hän ole Seleste, ehkä on sattunut jokin väärinkäsitys.
Lopulta minun on kuitenkin pakko. On saatava tietää.
😭 Tämä oli hyvin aidolta tuntuva ajatus, ettei Helios kaikesta huolimatta halua jäädä epätietoisuuteen asiasta. Ja sitten tuo, että hän päätyy laulamaan saman laulun kuin Marraskin, mutta on laulajana hyvin erilainen (ainakin omasta epävarmasta mielestään), aa. Kiitos jälleen paljon uudesta luvusta, ja siitä että tätä kirjoitat! ♥
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
Kirjoitti: corvus - 11.04.2021 20:28:28
Pakko sanoa, että yllätyin hieman että valitsit Helioksen yhdeksi kertojaksi ja näkökulmaksi kun aiemmissa luvuissa hän tuntui jäävän hieman taka-alalle ja assosioin hänet vain Selesten siskoksi ja Eebenin kaveriksi. Tämä oli kuitenkin iloinen yllätys, koska minuakin kutkuttelee tuo Eebenin ja Helioksen dynamiikka, kuten aiemmat kommentoijat jo mainitsivatkin. Kiinnostaa kovasti seurata, miten heidän suhteensa kehittyy tarinan myötä ja mitä olet heidän pään menokseen vielä keksinyt. Tästä näkökulmasta pääsitkin sitten myös raastamaan lukijan sydäntä vielä syvemmältä tuon Selesten kuoleman suhteen, sillä onhan sisaren kuolema kamalaa ja Helioksen harhailevat ajatukset ja katsomisen välttely tuovat tämän hyvin esiin. :'(

Sitten yksi ajatus, joka on pyörinyt päässäni lukemani jälkeen. Ilmeisesti kellopelimurhaajista ei tiedä kukaan muu kuin murhaajat itse ja jotkut Akatemian jäsenet. Vai tietääkö? Jos murhaajat jättävät aina kellokoneiston rattaan uhreilleen tunnukseksi, hyväksyvätkö muut ihmiset vain automaattisesti tämän mysteerisen lahkon teot ja tietävät murhatut uhreiksi, joiden kuolemalla on jokin merkitys? Liikkuuko murhaajista kenties ikivanhoja taruja tai legendoja, joita kukaan ei kyseenalaista? Tässä luvussa kuitenkin kaartilainen kehottaa olemaan koskematta ruumiiseen ja toteaa, että kaikki tutkitaan. Murha oli kuitenkin Akatemian toimeksianto, mutta puuttuuko Akatemia murhatutkintaan? Ovatko kellopelimurhaajat olleet koskaan vähällä paljastua? Mitä käy, jos murhaaja jää itseteossa kiinni?

Ja tätä kirjoittaessa mieleeni juolahti vielä sekin seikka, että Eeben ja Helios tarttuivat Selesten käsiin kuolinriittien ajaksi. Mihin katosi ratas, jonka Adele painoi Selesten kämmenelle? Veivätkö murhaajat sen mukanaan? Vai onko jollakin Akatemian mestarilla näppinsä pelissä?

En odota suoraa vastausta näihin kysymyksiin, pohdin vain ääneen ajatuksiani. :)

Loppujen lopuksi minullekin jäi tästä luvusta haikea fiilis, kiitos!
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
Kirjoitti: Waulish - 16.04.2021 04:28:26
Haluan sanoa vielä tuohon kommenttivastaukseesi sen verran, että minusta on oikeasti tosi ihanaa ja hieno juttu, että annoit Selestelle kuitenkin kokonaisen luvun ja oman äänen! Sen ansiosta hän ei jää pelkäksi persoonattomaksi murhan uhriksi tai vain Helioksen siskoksi, vaan hänestä rakentuu oma kokonainen hahmonsa, jolla on oma elämänsä, omat kiinnostuksenkohteensa, omat ilonsa ja surunsa. Minusta tässä toimii tosi hyvin se ratkaisu, ettei Selesten luvussa mitenkään petailla hänen tulevaa kuolemaansa, vaikka jonkinlaista vaanivaa pahaenteisyyttä siinä ehkä onkin havaittavissa. Se myös konkretisoi lukijalle sen, miten julma ja raaka kellopelimurha voi olla ja millaisen hyytävän kohtalon kanssa Adelekin uutena kellopelimurhaajana joutuu kamppailemaan. Vaikka jäänkin kaipaamaan Selesteä, minusta on ihana tietää, että hänen perintönsä ja muistonsa säilyy läpi tarinan. ♥ Seleste säilyy varmasti myös minun pienen lukijasydämeni nurkassa hyvässä tallessa! :-*

Kirjoitit, että Helios on ollut sinulle vaikea hahmo tavoittaa, mutta se vaikeus ei minusta yhtään näy tässä hänen luvussaan eikä siinä aiemmassakaan, jossa hän on merkittävässä osassa! Koen ainakin näin lukijan roolissa saavani hänestä hyvin kiinni. Hän vaikuttaa kompleksiselta mutta kokonaiselta hahmolta, sellaiselta jonka elämässä ja persoonassa yksi asia vaikuttaa toiseen, aivan niin kuin ihmisillä yleensäkin. Helios vaikuttaa olevan jo valmiiksi aikamoisten paineiden alla, ja on helppo uskoa, että kolme sokeripalaa kahden sijaan tuntuu lannistavalta virheeltä, jos elämään on mahtunut jos jonkinlaista epäonnistumista ja riittämättömyyden tunnetta. Tuleva koe vaikuttaa jo saavan Helioksen vähän ylikierroksille ja ehkä tavallistakin itsekriittisemmäksi, ja tuntuu kamalalta, että siihen soppaan sekoittuu nyt vielä oman siskon menettäminen. Itse asiassa luulin tätä lukua aloitellessani, että tieto Selesten kuolemasta on jo tavoittanut Helioksen ja siksi hän on niin tolaltaan sokeripalamokastaan ja jää siihen ikään kuin kiinni, mutta vaikka sitten paljastuikin toisin, Helioksen virittynyt tila tuntui minusta silti tosi luontevalta ja hahmoon sopivalta. Voi että. Jos symppasin Heliosta jo aikaisemmin, niin nyt vasta symppaankin. Hänellä ei vaikuta olleen mitenkään helppo eikä yksioikoinen elämä, eikä hän tosiaankaan ole saanut kaikkea eteensä hopeatarjottimella, ja nyt sitten vielä tämä... :'(

Jos kuitenkin jostain iloitsen, niin siitä, että juuri Eeben sattuu olemaan Helioksen kanssa sinä hetkenä, kun tieto Selestestä saapuu. Kuten jo sokeripalojen kanssa nähdään, Eeben on tosi tarkkavaistoinen Heliosta kohtaan ja osaa toimia tavalla, joka tyynnyttää tämän ja palauttaa tämän toimintakyvyn. Vaikka Eebenissä on itsetietoisuutta ja koppavuuttakin, hän ei anna sen tulla läpi tilanteessa, joka on Heliokselle haastava, ja se(kin) saa minut uskomaan, että hän myös aidosti välittää Helioksesta tai ainakin tämän pärjäämisestä. Se, miten Helios uutisen saatuaan harhailee ajatuksissaan ja tarttuu epäolennaisuuksiin ja kiertelee musertavan tiedon ympärillä pystymättä sisäistämään sitä, on minusta hyvin uskottavaa, ymmärrettävää ja luonnollista, ja se on kuvattu hienosti. Se, miten Eeben puolestaan ottaa tilanteen haltuun tyynellä toiminnalla, yksinkertaisilla sanoilla ja vakaalla kosketuksella, on jotenkin tosi helpottavaa ja huojentavaa. On kuin joku ottaisi Helioksen (ja samalla lukijankin) kiinni. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Helios olisi ollut aivan yksin sanansaattajan saapuessa laivalle? Onneksi sitä ei tarvitse tietää. Eeben vaikuttaa kyllä lähes epäinhimillisen tyyneltä ja suoraviivaiselta, mutta luulen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että näkökulma on Helioksen ja Helioksella on muutakin tekemistä kuin Eebenin reaktioiden tarkkaileminen, plus Eeben vaikuttaa oman aikaisemman näkökulmalukunsa perusteella todella jossain määrin kylmänviileältä ja laskelmoivalta. Nostan muuten sinulle hattua siitä, miten hyvin näiden hahmojen kertojaäänet erottuvat toisistaan! Minäkertoja on haastava valinta, mutta onnistuessaan todella antoisa ja säväyttävä, niin kuin tässä tarinassa kautta linjan.

Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –
Voi Helios rakas. ♥ Tällaiset ajatuskulut tuntuvat niin luontevilta tilanteessa, jossa mieli on kohdannut suuren järkytyksen. Kaikki kietoutuu yhdeksi sekamelskaksi, mieli eksyy arkisempiin asioihin jottei kaikkein kauheinta tarvitsisi kohdata. Niin inhimillistä, ja kuvaat kaiken niin kauniisti.

Tämä maailma tapoineen on niin kiehtova! Kaupunginkaartilaisia, mestareita, kuolinriittejä. On mielenkiintoista, miten niin paljon ihmisiä (ja ehkä jollain mittapuulla ulkopuolisiakin) päästetään murhapaikan välittömään läheisyyteen. Se ei ole kuitenkaan ollenkaan epäuskottavaa, vaan siitä tulee vain fiilis erilaisesta yhteiskunnasta, ajasta ja paikasta! Samaten siitä, miten sanansaattaja käy viemässä viestin Heliokselle jalkaisin ja varmaan melkein saman tien ruumiin löytymisen jälkeen. On jotenkin tosi virkistävää lukea jotain, missä ei ole tyyliin puhelimia tai taskulamppuja! Meidän maailmassamme omainen olisi ehkä saanut puhelinsoiton poliisilta ja murhapaikkaa tutkittaisiin taskulamppujen valossa, mutta Karunkassa on toisin, ja siihen on ihanaa uppoutua lukiessa.

Se, miten Eebenin huomio kiinnittyy Selesten vasempaan käteen, joka on puristunut nyrkkiin, saa minut miettimään kellokoneiston ratasta, jonka Adele painoi uhrin käteen (tosin sitä ei taidettu mainita, kumpaan käteen). Luulisin, etteivät kellopelimurhaajat jätä ratastaan käteen, vaan murhan niin sanottuun tallentumiseen vaaditaan vain hetkellinen kosketus, mutta ehkäpä Selesten käsi jäi siitä huolimatta nyrkistyneeseen asentoon. Hmm. Mahtaakohan Eeben aavistaa jotain?

On varmaan tulevaisuutta ajatellen hyvä, että Eeben pysyy lujana ja kannustaa ja vaatiikin Heliosta hyvästelemään ja saattamaan Selesten tapojen mukaisesti, koska ehkä se suo myöhemmin Heliokselle jonkinlaista mielenrauhaa. Liikutun jälleen tuosta laulusta, jonka myös Marras lauloi. Se on kovin kaunis, ja on kaunista, miten Helios tietää, että Seleste olisi toivonut juuri sen. Aloin miettiä, mahtoikohan Marraskin aiemmin tietää tai aavistaa, jos hän kerran jostakin yhteydestä tuntee Selesten, vai oliko lauluvalinta puhdasta sattumaa.

Pari pientä painovirhepaholaista bongasin, jos haluat ne napsia:
Spoiler: näytä
“Miten?” Eeben on jälkeen nopeampi.
Niiden ylle on viritetty hätäisesti kolmella puukepillä kangassuoja, jottei sade pääsy valumaan lasipallon pienistä rei’istä.


Kiitos koskettavasta luvusta, nyt on hyvä keittää teetä ja jäädä odottamaan seuraavaa. :-* -Walle
Otsikko: Kellopelisydän, K-11, 7/?
Kirjoitti: Kaarne - 27.04.2021 12:49:45
Isfet: Tee on aina hyvästä ja sopii erityisen hyvin Kellopelisydämen maailmaan, koska sitä latkitaan ehkä joka toisessa luvussa, vähintään. :D Olen myös todella iloinen, että Helioksen näkökulma sinusta toimi! Myös sujuvuuden mainitseminen hymyilytti, koska pyrin siihen kirjoittaessani ylipäätään – siis että tekstiin olisi helppo sujahtaa sisään. Ja niinpä, onneksi Helioksella on Eeben tukenaan, ei tulisi muuten hänellä mistään mitään. :D Kiitos kommentista! ♥

Okakettu: Sade on kyllä yksi sellainen elementti, joka hiipii minun teksteihini jatkuvasti. :D (Naurattaa, kun joskus kritisoin Nuoren Wertherin kärsimyksiä [surkea kirja, muuten] siitä, että luonnonilmiöitä käytetään paljon heijastamaan päähenkilön tunteita, mutta sitten teen sitä itsekin tosi paljon, heh.) Ja voihan syyt  ;D Oli myös hauskaa tietää, että Heliokseen on helpoin samaistua. Ehkä siinä huomaa sen, että meidän perusluonteemme ovat paljolti erilaiset, kun meikälle samaistuttavin hahmo taitaa monin osin olla Eeben. (Lol kamalaa. :D En kyllä ole niin laskelmoiva ja rationaalinen ja kikkaileva, mutta mutta.) Kiitos kommentista, ihanaa tietää, että luku toimi! ♥

corvus: Hah, hauskaa, että Helios yllätti! Hän oli ensimmäisessä tarinassa alun perin Adelen vastinpari (nimeltään ensin Orfeus, sitten Elior) ja hahmoista kulkenut kehitykseltään pisimmän matkan. Eeben taas oli vain sivuhahmo, joka sitten (luonteelleen tyypillisesti) tunki yhdeksi päähenkilöistä. :P Ja moneen noista esittämistäsi kysymyksistä vastataan seuraavassa Eebenin luvussa, tai ainakin niitä sivutaan! Hyviä kysymyksiä siis. ;) Ihanaa, että luku miellytti, ja että olet mukana seuraamassa tätä. Ja ai niin (toivotan tällä puolella, kun en tiedä, milloin Vuodenkierto jatkuu :D ), toivottavasti flunssa pian helpottaa! ♥

Waulish: Helios on kyllä hahmoista ehkä kaikkein helpoin sympattava, kun hän on vähän sellainen underdog, ja myös lopulta aika yksinäinen. ♥ Sokeripalajuttu oli myös se oivallus, joka jotenkin sai minut tarttumaan hahmoon viimein kunnolla, joten tosi mainiota, että se toimi! Samoin tuo minäkertojuus oli kyllä sellainen juttu, että kun aloin sillä tätä tekstiä tälleen viimeisenä Finiin tulevana versiona kirjoittaa, huomasin, että se toi hahmot viimein paljon lähemmäs. Ihanaa siis, että heidän eronsa välittyvät lukijallekin! Ja tuota murhapaikkaa miettiessäni pohdin sitä, että kun kyse on Akatemiasta (joka siis käytännössä pitää valtaa Karunkassa), sen opiskelijat/noviisit ehkä nähdään sitten tyyppeinä, jotka ovat jo osa järjestelmää ja siksi pääsevät myös tutkimaan tällaisia asioita. Se kasvattaa(?) heitä kohti sitä roolia, joka heille on yhteiskunnassa pedattu. (Tätäkin kyllä käsitellään myöhemmin.) Hyviä huomioita, joista on minulle kirjoittajana paljon apua, kiitos niistä! ♥ Ja typobongauksesta, sekin auttaa, kun ne saa sitten korjattua. Samoin vielä kertaalleen kiitos kannustuksesta tämän suhteen, lämmittää hurjasti sydäntä tietää, että tätä tarinaa seurataan innolla. ♥

K/H: Anteeksi, että tässä on mennyt yli kaksi viikkoa! Luku on ollut vaikea editoitava/kirjoitettava, ja välissä on tapahtunut monta raskasta ja stressaavaa juttua. Prosessini menee muutenkin niin, että iso osa tekstistä menee viimeisessäkin vaiheessa uusiksi, ja esimerkiksi tässä luvussakaan ei taida olla suunnilleen mitään sellaista, mitä olisi ollut aiemmissa versioissa. :P Joten joten. Olkaa hyvät!

*

Seitsemäs luku

Adele

13.–14. hallakuuta, Lauhasateiden vuosi

Emme puhu Marraksen kanssa sanaakaan kivisillan ylittämisen jälkeen. Hän kulkee hieman edelläni, hartiat kireinä ja hetkeksikään seisahtumatta. Lyhdyn valo kimmahtelee seinästä toiseen levottomana. Jossakin vaiheessa ymmärrän, että se johtuu Marraksen käsien tärinästä.

Kun kiipeämme ylös viimeisestä tunnelista, kellotornin lyönnit kaikuvat kirkkaina vuorokauden vaihtumisen merkiksi. Sade on lakannut ja taivas riekaleinen. Muutama tähti pilkistää pilvien välistä ja kuunsirppi hehkuu himmeästi, kuin hunnun takaa. Seisomme hetken tornin edessä, minä hytisen. En tiedä, miksi ovea on niin vaikea avata. Lopulta Marras tekee sen.

Astumme sisään kellotorniin. Se on raja, jonka ylitettyämme en voi enää pidätellä itseäni. Kysymykseni on yksi sana, pelkkä ärähdys:

“Jon?”

Marras pysähtyy. Hän ei vieläkään katso minuun. Vastaus on väritön:

“Puhutaan siitä pian, mutta ei tässä. Sinä olet läpimärkä. Tarvitset kuivat vaatteet ja jotakin lämmintä juotavaa, yrttiteetä ehkä.”

“Haluan selvittää tämän nyt.”

Minä tarvitsen kuivat vaatteet ja lämmintä juotavaa. En aio vilustua turhan tähden, enkä anna sinunkaan tehdä niin vain siksi, että olet tolaltasi.”

Niine hyvineen Marras astuu portaisiin ja lähtee kiipeämään niitä ylös. Seuraan häntä, vaikka sisälläni myrskyää edelleen.





Kylmyys saavuttaa minut vasta omassa huoneessani. Kolea uupumus täyttää kehoni kauttaaltaan ja rojahdan istumaan vuoteeni reunalle hampaat kalisten. Potkaisen kengät jalastani, venyttelen kohmeisia varpaitani. Kestää aikansa, että saan edes harkittua vaatteiden vaihtamista. Kun riisun paitani, en voi olla etsimättä jälkiä veriroiskeista, vaikka samaan aikaan toivon, etten löydä sellaisia. Jos niitä onkin, läpimärästä tummasta kankaasta tahrat eivät erotu.

Puen päälleni uuden vaatekerran ja kääriydyn sitten vilttiin. Tiedän, että minun pitäisi käydä lämpimässä kylvyssä tai ainakin hakea keittiöstä teetä. Marras oli oikeassa, mutta en saa itseäni silti liikkeelle. Ajatus muihin salamurhaajiin törmäämisestä on ahdistava, ja vaikka vaadinkin Marrakselta vastauksia aiemmin, en enää tiedä, kestänkö niiden kuulemista.

Minun ei tarvitse kuitenkaan tuskailla päätöksen kanssa pitkään, sillä oveeni koputetaan. Marras astuu sisään tarjotinta kantaen. Hän on kiinnittänyt banjon selkäänsä, mutta vaikka olenkin aiemmin lohduttanut itseäni Marraksen lupauksella soittaa ensimmäisen murhani jälkeen, nyt sekin tuntuu kitkerältä.

“Pärjäätkö?” Marras kysyy. Sama värittömyys, sama ilmeettömyys edelleen.

Nyökkään, vaikkei se olekaan totta. Hän laskee tarjottimen pöydälle ja ojentaa minulle teekupin. Nuuhkaisen sitä: katajanmarjaa ja vaniljaa, häivähdys hiillosmyrttiä lämmittämään. Otan kupin vastaan ja pakotan itseni kiittämään.

“Mm”, Marras äännähtää. Hän irrottaa banjon selästään ja istuu tuoliin, kääntyy minua vastapäätä. En osaa lukea hänen ilmettään.

“Kerrotko minulle nyt?”

“Ehkä”, Marras vastaa. Hän näpäyttää banjostaan ensimmäisen soinnun virettä tunnustellakseen ja kääntää sitten yhtä soittimen nupeista. “Se riippuu siitä, mitä aiot kysyä.”

“Tiedät itsekin”, minä tuhahdan. Vaikkei ole nälkä, poimin silti tarjottimelta kuivatun aprikoosin. Ne ovat harvinaista herkkua. Lohtu on varmaankin laittanut hedelmät Marraksen matkaan ja valmistanut teen, sillä hänen tehtävänsä on hoivata meitä murhien jälkeen.

“Sinä olisit jättänyt sen tekemättä”, Marras sanoo. Nyt hän katsoo minua suoraan. Silmissä ei ole syytöstä tai pettymystä, vain meren tyyni harmaus. “En voinut antaa sinun epäonnistua. Seuraava yritys olisi ollut paljon vaikeampi, eikä Akatemia pidä epäonnistumisista. He olisivat joutuneet selittelemään tilannetta.”

“Et voi tietää. Epäröin vain pienen hetken. Olisin kyllä kerännyt itseni.”

“Ehkä”, Marras poimii oman teekuppinsa toisella kädellään ja siemaisee siitä. “Mutta jossittelu ei muuta mitään, eikä ‘ehkä’ ole kyllä. ‘Ehkä’ on tyhjä sana.”

“Sinä et voi aina pelastaa minua”, minä ärähdän. “Olet tehnyt niin vuosien ajan. Silloin, kun jäimme lapsina kiinni omenavarkaissa tai onnistuin särkemään Säännön luutun. Kun pihistin Haaveelta suklaata, jonka Lohtu oli hänelle ostanut, tai syötin kalasaaliin lokeille, kun ajattelin, että niillä oli pahempi nälkä kuin meillä. Sinä otit aina syyn niskoillesi. Nyt veit minulta murhanikin, vaikken pyytänyt.”

Hetken Marras näyttää häkeltyneeltä. Hän kurtistaa kulmiaan. “Ajattelin, ettet muistaisi tuollaisia asioita.”

“Tietenkin minä muistan”, tuhahdan. “Sinä olet ollut –”

“Nimihautajaisten pitäisi hämärtää suurin osa muistoista ajalta ennen uutta nimeäni”, Marras keskeyttää. “Minä en ole enää sama. Sinäkään et ole sitten, kun saat uuden nimesi, ja me unohdamme paljon niistä muistoista, joita meillä sinusta on.”

Ajatus saa minut pysähtymään. Kyllä minä tiedän, sillä ensimmäisen murhan jälkeen minun vanha nimeni annetaan kellopelisydämelle, mutta en ole koskaan ajatellut, että minun olisi pitänyt jo nyt unohtaa iso pala menneisyydestäni. Että jo Marraksen uusi nimi on vienyt minulta muistojani hänestä.

“Ehkä yhteisiä muistoja on liikaa? En minä voi unohtaa kaikkea.”

“Eikä sinun kuulukaan”, Marras sanoo. “Ei kaikkea. Vain osa, vain… Ehkä ne pehmeimmät. Ne, joista on vaikein päästää irti.”

Kurtistan kulmiani. “Minun olisi siis pitänyt jo unohtaa tärkeimmät muistoni sinusta?”

“Mm.”

“Ehkä olen unohtanut”, sanon, vaikka pelkkä ajatus kirvelee. “Mistä minä tiedän, mikä on ollut kaikkein tärkeintä?”

Marras hapuilee yksinkertaista melodiaa banjostaan. Hän miettii hetken ja sanoo sitten hiljaa, enemmän itselleen kuin minulle:

“Niinpä. Mistäpä voisit tietää? Mistäpä minä voisin?”

Sitten hän pudistaa päätään kuin karistaakseen kysymyksen mielestään. “Mutta ei puhuta siitä. Sinulla oli kysyttävää.”

Nyt minulla on sitä vielä paljon enemmän. Mikä on ollut minulle kaikkein tärkeintä, Marras? Mitä en sinusta muista?

Marraksen kasvot ovat kuitenkin taas sulkeutuneet, ja tiedän, ettei hän suostu puhumaan nimihautajaisista enempää. Jokin sanomassani on saanut hänet hämilleen, eikä meillä riitä juuri nyt aikaa kaiken mahdollisen setvimiseen kuitenkaan. Pakotan itseni palaamaan tämän illan tapahtumiin ja Selesten murhaan.

“Hän kutsui sinua Joniksi. Onko se… oikea nimesi?”

Kysymys on typerä. Jo sen lausuessani tiedän, ettei nimi ole oikein. Jokin siinä on vinossa, ei sovi kohdalleen.

“En minä muista vanhaa nimeäni”, Marras hymähtää. Hänen silmissään läikähtää jotakin, välähtävä varjo. “Ja vaikka jollakin ilveellä muistaisin, en missään tapauksessa kertoisi sitä tytölle, jonka murhassa joudun olemaan osallinen.”

“Miksi sitten –?”

“Se oli tavallinen, arkinen nimi. Luotettava ja rehti. Sellainen, joka vierähtää kieleltä helposti”, Marras kohauttaa olkiaan. “Käytän sitä toisinaan.”

“Miksi?”

“Nimet ovat kevyitä lumouksia. Kun niitä oppii vaihtamaan, voi samalla vaihtaa kasvoja ja koko elämän. Siitä on apua kellopelimurhaajalle.”

“Meidän ei pitäisi viettää aikaa ihmisten kanssa tornin ulkopuolella. Olet itse sanonut, että mitä paremmin pysyttelemme varjoissa, sen parempi.”

“Niinhän minä olen”, Marras hymähtää. “Ja sanon niin sinulle edelleen. Mutta tämä on minun tapani metsästää. Kukaan ei epäile kirkasotsaista nuorukaista, jolla on tarttuva hymy ja kuulas ääni.”

“Joten sinä hurmasit hänet?” Ajatus saa minut voimaan pahoin.

Marraksen soittama sävelmä katkeaa. Hän nyökkää. “Niin.”

“Se oli julmaa. Hän luotti sinuun!”

“Niin oli tarkoituskin. Jos Seleste ei olisi luottanut, en olisi voinut auttaa sinua.”

“Tuo on kammottavaa. Et voi – miten saatat –”

“Se on minun tapani metsästää”, Marras toistaa tyynesti. “Sievät kasvot, pehmeät sanat.”

“Mutta –”

“Etkö ole koskaan ajatellut sitä, todella? Katso minua”, Marras sanoo. Hän hymyilee lempeintä hymyään, sitä, joka saa – sai – aina sydämeni haparoimaan lyönneissään. “Minä olen kaunis ja pehmeä. Se on paras mahdollinen syötti. Miksi jättäisin sen käyttämättä?”

“Joten sinä vokottelet nuoria naisia ja murhaat sitten heidät?”

Nyt kipu särähtää Marraksen kasvoilla. “En tietenkään!”

“Juurihan sinä sanoit –”

“Kauneus hämää melkein ketä tahansa. Ihmisillä on tapana ajatella, että lempeiden kasvojen takana on pehmeä sydän. Minä pysyttelen parhaani mukaan kaukana nuorista naisista, jotka voisivat langeta. Kohteeni ovat jotakin… aivan muuta”, Marras irvistää inhosta. “Mutta se ei liity tähän. Oli miten oli, olet oikeassa. Minä hurmasin hänet. Sain hänet luottamaan itseeni, ehkä rakastumaankin. Se oli minun tapani varmistaa, ettet sinä epäonnistu.”

“Sinä olet hirviö.” Sana ei edes riitä. En pysty enää katsomaan Marrasta silmiin.

“Kenties. Mutta tekisin saman uudelleen. Teen saman uudelleen, jos minun on pakko. Minä en anna sinun tai kenenkään muun kellopelimurhaajan kuolla vain siksi, että tunteet voittavat järjen. Etkö sinä vieläkään ymmärrä? Hän olisi kuollut joka tapauksessa. Selesteä ei voinut pelastaa. Jos sinä et olisi tappanut häntä – jos me emme olisi tappaneet häntä – joku muu olisi sen tehnyt. Akatemian toimeksiannot on täytettävä.”

“Ei tuolla tavoin. Ei noin. Tuo on väärin.”

“Sinä pidät tuosta sanasta kovasti. Olet mielelläsi kertomassa, mikä on oikein ja mikä väärin”, Marras sanoo kuivasti. “Voit toki kirjoittaa minulle jonkinlaiset eettiset ohjeet ja kertoa, kuinka kellopelimurhaajat voisivat valita uhrinsa parhaalla mahdollisella tavalla ja mikä on armollisin tapa tappaa ja miten voimme sovittaa pahat tekomme. Ehkä se helpottaisi oloasi.”

“Noudattaisitko sellaisia?”

“En tietenkään. Ei meillä ole varaa sellaisiin. Me olemme murhaajia, Adele.”

Hiljaisuus laskeutuu välillemme. Minun on vaikea olla, vaikea hengittää. Katseeni pysähtyy Marraksen sormiin banjon kielillä. Ajattelen häntä laulamassa Selestelle kivisillalla, näppäilemässä soitintaan takkasalissa, meitä istumassa nuotion ääressä alkukesästä, kun –

Kun mitä? Milloin?

“Sinä sanoit kerran, ettet pysty elämään kellopelisydämen kanssa”, minä kuiskaan. “Ettei sinusta ole murhaajaksi.”

Marras pysyy vaiti. Suljen silmäni ja tavoittelen muistoa, alan luetella ääneen niitä häivähdyksiä siitä, joista saan kiinni: haalistuvalle iltataivaalle kieppuvia kipinöitä, savuntuoksua, kutittavaa villahuopaa.

Yrttikuu. Silloin oli yrttikuu.

Marras ei pysäytä minua. Sen sijaan hän alkaa hitaasti, sointu soinnulta, punoa melodiaa banjollaan.

Sen minä tunnistan. Kun Marras laulaa ensimmäiset sanat, muisto kirkastuu, ja tartun siihen kaksin käsin:

Yrttikuu, kolme vuotta sitten. Ennen Marraksen kellopelisydäntä, ennen hänen uutta nimeään.
Otsikko: Vs: Kellopelisydän, K-11, 7/?
Kirjoitti: Waulish - 27.04.2021 18:12:50
Ihanaa, tätä on odotettu innolla! :-* Olipa mukavaa saada lukea uusi osa heti työpäivän jälkeen välipalaa mutustellessa. Ja kylläpä tämä luku antoikin välipalan ohella paljon pureksittavaa ja sulateltavaa!

Kylmässä ja sateessa värjöttelyn ja suuren tunnekuohun jälkeen lämpimät vaatteet, viltti ja höyryävä tee kuulostavat todella vetoavalta yhdistelmältä. Mieleeni hiipii lukiessa vähän sellainen miete, että ehkä Adele on vielä tavallaan vähän järkkyneessä tilassa eikä halua käsitellä juuri tapahtunutta, kun hän kyhjöttää vuoteellaan haluamatta törmätä keneenkään ja vaatii Marrakselta vastauksia ja syytteleekin tätä ja tämän toimintatapoja melko kärkkäästi. Adele vaikuttaa kokevan tosi voimakkaasti, että Marras on tehnyt väärin hurmatessaan Selesten, ja luulisin, että näin vahva reaktio voisi selittyä osittain silläkin, että on helpompaa kääntää katse toisen ihmisen tekemisiin, kun on itse tehnyt jotain kamalaa ja tuskallista ja vaikeasti kohdattavaa. On tosi mielenkiintoista, miten Adelen ja Marraksen näkökannat eroavat toisistaan! Itse huomaan taipuvani ymmärtämään Marrasta ja hänen toimintaansa, sillä alkaahan oikean ja väärän raja hämärtyä aika tavalla, jos puhutaan murhaa edeltävistä tapahtumista. Kuten ounastelinkin, Akatemian toimeksiantoa ei voi kiertää eikä kumota, eli Seleste olisi kuollut joka tapauksessa - ja parempi lopulta kai, että Marras varmisti sen tapahtuvan Adelen toimesta, jotta Adele sai ensimmäisen uhrinsa. Totta kai tapa, jolla Marras sen teki, on kyseenalainen ja väärinkin, mutta niin on tappaminenkin. Tappaminen lienee kaikessa lopullisuudessaan aika paljon pahempi asia kuin valehtelu ja luottamuksen pettäminen, ja vaikka valheellisin keinoin saavutetun luottamuksen hyväksikäyttö ei olisikaan sinetöinyt murhaa, olisi Selesten kuolema ollut joka tapauksessa edessä. Onko siihen johtavilla tapahtumilla siis loppujen lopuksi merkitystä? En tiedä, kumpiko on uhrin kannalta pahempi vaihtoehto - tajuta viimeisillä hetkillään, että ihminen, johon luotti, koituukin kohtaloksi, vai esimerkiksi pelastua täpärästi vain pelätäkseen ja paetakseen koko loppuelämänsä, kunnes sitten kuitenkin kuolee. Ei voi tietää, olisiko Adele pystynyt viimeistelemään Selesten omin käsin, mutta hänen epäröintinsä saa minutkin arvelemaan, että ei välttämättä. Ymmärrän siis Marraksen haluttomuuden ottaa riskiä ja halun suojella Adelea. Toki Marraksenkin toimintatapa voi olla melkoisen riskialtis. Mikäli hän todella tutustuu uhreihinsa etukäteen, hän ottaa väkisinkin sen riskin, että joku pääsee jyvälle hänen juonistaan - joko ennen murhaa tai murhan aikana, mikä sekin voi kai jopa johtaa uhrin pakoonpääsyyn.

Vaikka silti! Vaikka ounastelinkin, että Marras olisi käyttänyt hyväksi Selesten luottamusta, en olisi ikinä arvannut, että se oli hänen tarkoituksensa alun perinkin - että hän tutustui Selesteen saavuttaakseen tämän luottamuksen ja auttaakseen Adelea toimeksiannossa. Se selittänee sen, miksi Marras tiesi niin esimerkiksi Selesten päivärutiineista. Mikäli Marras puhuu totta (ja vaikkei puhuisikaan), on hänessä kyllä mielenkiintoisia puolia! Hän vaikuttaa tietyllä tapaa tosi yksityiseltä ihmiseltä, mutta samaan aikaan kuitenkin avoimelta niinä hetkinä, joina kokee sen sopivaksi. Olen kamalan kiinnostunut Marraksesta! Tulee sellainen kutina, että ehkä hän todella muistaa enemmän kuin Adele, ajoilta ennen nimihautajaisiaan.

“Nimet ovat kevyitä lumouksia. Kun niitä oppii vaihtamaan, voi samalla vaihtaa kasvoja ja koko elämän. Siitä on apua kellopelimurhaajalle.”
Tämä on kyllä niin totta! Aiemmin tekstissä Adele välttelee Selesten nimen ajattelemista etäännyttääkseen itsensä uhrista ja tämän ihmisyydestä, mikä on yksi esimerkki siitä, miten suuri merkitys on nimellä.

Onpa mielenkiintoista, että kellopelimurhaajat menettävät entisen elämänsä ohella myös entisen nimensä ja paljon muistoja aikaisemmasta elämästä! Samalla se on hyytävää. Onko se yksi keino pitää heidät otteessa, saada heidät kerta toisensa jälkeen hyväksymään kohtalonsa kellopelimurhaajina ja jatkamaan surmaamista ja Akatemian toimeksiantojen täyttämistä? Onpa taustalla mitä hyvänsä, ajatus on hyytävä. Sen valossa tuntuu haikealta lukea Adelen muistoista, jotka hän on vaarassa menettää. Marraksen banjonsoitto saa minut sen sijaan miettimään musiikin ihmeellistä voimaa ja merkitystä muistamisessa. Onhan todettu, että esimerkiksi vaikeasti muistisairaatkin saattavat yhä muistaa rakkaiden laulujen sanat ja puhjeta laulamaan musiikin mukana. Voisiko musiikki olla yksi Marraksen keinoista muistaa? Mistä Marras haluaa pitää kiinni? Aaa, nautin niin kovin kun tämä tarina herättelee ajatuksia ja kysymyksiä!

Lämpimät kiitokset, nautin lukemisesta jälleen! :-* Ja rakastan muuten tuota sinun profiilisi omaa tekstiä. Minut olet ainakin hurmannut tällä tarinalla! -Walle