(https://i.imgur.com/Ulo8xOy.png)
(https://i.imgur.com/aRtJ6X3.png)
S
Tämä teksti on kirjoitettu alun perin Kuuden lauseen lahjat (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48882.0) -tempaukseen Kaarneen toiveesta (”jotain pehmeää helmikuutunnelmointia, missä ois oikeasti lunta”). Editoin tämän tasan satasanaiseksi raapaleeksi, jonka julkaisen nyt omillaan blokinpurkuna ja muistona Tarvehuoneen kätköihin siirtyneestä lahjatempauksesta. :) Alkuperäiselle idealle uskollisesti tekstissä on yhä kuusi virkettä. Tämä on tällaista kevyttä hömppää, ei kummempaa, mutta ehkäpä lumitunnelmointi kuitenkin ilahduttaa vielä jotakuta näin kylmän ja lumisen talven kääntyessä pikkuhiljaa kohti kevättä!
Kirma oli kotoisin lumettomasta maailmasta, ja hänellä oli vaikeuksia sisäistää, että lumi oli kylmää ja upottavaa ja joskus märkääkin. Kirma kahlasi helmikuun hangissa nivusiaan myöten, yritti tehdä lumipalloja pakkaslumesta ja lumienkeleitä suojalumesta. Kerta toisensa jälkeen Kaisla sulatti Kirman pakkasen puremat sormet vesihauteessa, vuorasi tämän kylmän kangistamat varpaat villasukkiin.
”Etkö sinä koskaan aio oppia lumen rajoja?” kysyi Kaisla kerran, kun Kirman kaivama lumitunneli oli romahtanut Kirman päälle ja vuorannut tämän valkoiseen.
”Onko lumella rajoja?” kysyi Kirma valkoisia kulmiaan kurtistaen.
Kysymyksessä oli jotain niin vilpitöntä ja välitöntä, että Kaisla alkoi ajatella: niin, onko sittenkään, jos ei niitä ole myöskään maailmoilla eikä meillä.