K/H: Ja näin, viimeinen osa! :)
Kahdeksas osa
Palattuaan Tylyahosta Susan viettää aikansa Puuskupuhin oleskelutuvassa ja yrittää saada itsensä viimeistelemään esseen, jotta aika kuluisi nopeammin ja hän voisi saada vihjeen siitä, onko kirjoitus jo nähty ja arvaako joku hänet tai Ginnyn tai Nevillen tekijäksi. Se kaikessa on pahinta: odottaminen. Hän ei osaa pelätä rangaistusta tietämättä, onko edes jäämässä kiinni. Siksi hän pakottaa aivonsa työskentelemään ja uppoutuu työhönsä, jotta iltapäivän hitaat tunnit kuluisivat.
Päivälliseen mennessä koko koulu on saanut tietää kirjoituksesta.
Se käy ilmi heti Susanin astuessa Suureen saliin. Hän kuulee sanat ”Potter elää” ja ymmärtää heti, että kirjoitus on nähty ja uutinen on alkanut kiertää oppilaiden keskuudessa. Kaikkialla supistaan, naureskellaan ja monet vilkuilevat opettajien pöytää kohti, jossa Carrowin sisarukset ja rehtori Kalkaros istuvat. Susankin vilkaisee sinne, tahtomattaan, ja tukahduttaa hymyn nähdessään kolmikon happamat ilmeet. Hän kulkee omaan tupapöytäänsä ja istuu Ernien ja Justinin viereen.
”Kuulitko jo, mitä on tapahtunut?” Ernie kysyy muka vakavasti, vaikka Susan näkee tämän olevan yhtä innoissaan kuin heidän vieressään istuvat kakkosluokkalaiset.
Susan pudistaa päätään ja antaa Ernien kertoa, mitä on kuullut. Tämä sai kuulla kirjoituksesta Hannahilta, joka puolestaan oli kuullut siitä Seamusilta, joka taas oli joutunut käymään opettajanhuoneessa saatuaan jälki-istuntoa ja nähnyt kirjoituksen. Tiedottamisessa suurimman roolin on kuitenkin hoitanut Riesu, joka ilmeisesti on varsin ilahtunut kepposesta ja siitä, että Voro on yrittänyt kuurata maalia pois seinästä jo muutaman tunnin ajan siinä onnistumatta. Räyhähengen riimittelevä laulu on löytänyt tiensä jo monien huulille, ja Ernie hyräilee sen hänelle:
”Kirjoitus seinällä kertoo sen, / että joku on vihainen pikkuisen. / Punainen on maali, ja Voro myrtsi kuin kaali / kun joutuu kuuraamaan kirjoituksen.”
Susan tukahduttaa nauruntyrskähdyksen vain vaivoin. He alkavat syödä, ja päivällisen edetessä Susan alkaa kuulla saman laulun yksinkertaista melodiaa melkein jokaisessa tupapöydässä. Vain luihuiset tuntuvat olevan asiasta hieman nyreissään. Nyreydessään voiton vievät kuitenkin Carrowin sisarukset, jotka melodian kuullessaan alkavat viittoa Kalkarokselle vimmastuneina. Rehtorin vieressä istuvat McGarmiwa, Verso ja jopa matami Huiski näyttävät varsin tyytyväisiltä.
”Tiedetäänkö jo, kuka sen teki?” Susan kumartuu vielä kysymään Ernieltä. Tämä pudistaa päätään.
”Ei vielä. Ilmeisesti Riesua kuulustellaan, kuten myös muita aaveita ja kotitonttuja. Niin ja Froderick Oikeamielistä kuulustellaan myös. Hänen muotokuvansa roikkuu aivan opettajien huoneen oven lähettyvillä.”
Se saa Susanin hermostumaan. Maalaamisen aikana hän oli pelännyt ja kuulostellut opettajien ja aaveiden ääniä niin paljon, että oli unohtanut kokonaan muut mahdolliset silminnäkijät. Hän kohottaa katseensa ja etsii sydän yhtäkkiä hakaten Ginnyä tai Nevilleä katseellaan, mutta ei löydä näitä heti. Kun hän viimein näkee Ginnyn punaiset hiukset ja kohtaa tämän katseen, rohkelikko katsoo häntä ilmeettömänä ja pudistaa päätään pienin, lähes huomaamattomin liikkein. Susan pakottaa itsensä rentoutumaan ja hengittämään syvään. Sitten hän alkaa kysellä pojilta Tylyahon joulumarkkinoista. Vähin, mitä Susan voi tehdä, on yrittää korostaa sitä, että hän osallistui joulumarkkinoille koko aamupäivän ajan - aivan kuten kunnon oppilaan pitääkin.
***
Päivällisen jälkeen jokaisen tuvan oleskeluhuoneen ilmoitustaululle ilmestyy pergamentti, johon on kirjoitettu seuraavaa:
Opettajanhuoneen käytävällä tapahtunutta ilkivaltaa tutkitaan ja syyllistä selvitetään. Kuulusteltavaksi päätyvät kaikki, joilla koetaan olevan minkäänlaista yhteyttä tekoon tai epäiltyihin. Mikäli tiedät jotain tapahtuneesta, kerro asiasta Amykus tai Alekto Carrowille. Vihjeistä annetaan tupapisteitä, mutta tietoa pihtaavia odottaa rangaistus.
Ilkivaltaa eli tahallista häiriötä tai vandalismia eli koulun omaisuuden vahingoittamista ei hyväksytä millään tavalla ja siitä seuraa asianmukainen rangaistus.
Ilmoituksen on allekirjoittanut rehtori Kalkaros.
Loppuillan Susan on levoton, mutta hänen onnekseen Pomfrey on käskenyt hänet Sairaalasiipeen illaksi. Siellä, saadessaan tekemistä käsilleen, mieli alkaa vihdoin käydä läpi päivän tapahtumia. Aamuisesta pahoinvoinnista tuntuu kuluneen ikuisuus eikä Susan voi uskoa, että istuu nyt Sairaalasiivessä lajittelemassa kuivattuja yrttejä rasioihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Hän tuntee olevansa aivan eri ihminen.
Hän ei ole koskaan aiemmin elämänsä aikaan rikkonut sääntöjä. Ei yhtäkään. Hän on kertonut valkeita valheita, ehkä harmaan sävyisiäkin keväällä feikkisuhteen aikana, mutta koulun tai velhomaailman sääntöjä ja lakeja hän ei ole rikkonut. Hän ei ole pinnannut tunneilta, luntannut kokeessa, on aina sanonut kiitos ja ole hyvä ja puhunut opettajille kunnioittavasti. Tänään hän on kuitenkin pujahtanut Hunajaherttuassa asiakkailta kielletylle alueelle, kulkenut salakäytävää pitkin Tylypahkaan (mikä tuskin oli sallittua), rehtoria lainatakseen vandalisoinut koulun omaisuutta ja vielä vältellyt vastuuta pitämällä salaisuuden itsellään.
Tänään hän on tehnyt täysikäännöksen, ottanut paikkansa jossain itseään suuremmassa ja osoittanut mieltään - ja se tuntuu hyvältä. Hän on ylpeä itsestään. Ei ehkä niinkään teosta, vaan siitä, että uskalsi tehdä sen pelosta huolimatta. Pelko on varjostanut hänen elämäänsä koko syksyn ja talven, tehnyt taakan hänen hartioillaan yhä raskaammaksi, mutta nyt pelko on väistynyt rohkeuden tieltä ainakin hetkeksi. Susan voi jälleen hengittää.
Mutta siitä hän ei ole ylpeä, että suuteli Nevilleä. Vaikka koulun sääntöjen rikkominen tuntuu oikealta, jopa oikeutetulta, parisuhteen rikkomista Susanin on vaikea hyväksyä. Hän ei kadu niinkään suudelmaa tai halauksia, ei orastavia tunteitaan Nevilleä kohtaan, mutta hän katuu sitä, että antoi sen tapahtua, vaikka rohkelikkopoika on parisuhteessa - ja ennen kaikkea Hannahin kanssa.
Susan tuntee huonoa omatuntoa siitä, että on näiden muutamien viikkojen aikana onnistunut todistamaan Hannahin pelon todeksi: tämä ei voi luottaa siihen, että Susan ja Neville ovat vain ystäviä, sillä jotain heidän välillään on. Oikeastaan Hannah oli tehnyt keväällä oikein pitäessään Nevillen ja Susanin erillään. Se oli pitänyt heidät erossa toisistaan, estänyt tunteita kehittymästä. Ja nyt, Hannahin antaessa heille hieman köyttä, he ovat käyttäneet sitä heti hyväkseen.
Sitä Susanin on vaikea antaa itselleen anteeksi.
Kun Pomfrey päästää hänet lähtemään Sairaalasiivestä muutaman tunnin työn päätteeksi, Susan tietää, että hänen on vihdoin etsittävä Neville käsiinsä ja puhuttava tämän kanssa.
Hänen on yritettävä kääntää se suunta, johon hän ja Neville ovat kulkeutumassa.
***
Seuraava ilta on hiljainen ja hyytävän kylmä. Tähtitaivas loistaa kirkkaana ja lumikinokset Susanin ympärillä tuntuvat hehkuvan valkoista, viileää valoa. Hän kulkee linnanpihan läpi kädessään lyhty, joka valaisee hänen tietään kohti kasvihuoneita. Kauempana Susan huomaa kaksi kuudesluokkalaista luihuista, jotka kävelevät kohti Pöllölää, melkein samaan suuntaan kuin hänkin, mutta Susania ei pelota. Hän pitää katseensa koholla eikä piiloudu talviviittansa karvakaulukseen. Ulkokäytävien risteyksessä luihuiset kulkevat hänen ohitseen, tuskin edes vilkaisevat, ja Susan jatkaa matkaansa.
Kasvihuone kolmessa loistaa jo valo, ja Susania alkaa hymyilyttää. Vaikka hän aikookin puhua Nevillen kanssa vakavasti ja ennen kaikkea rehellisesti, hän ei silti voi olla tuntematta vatsanpohjassaan pientä kipinää, joka saa suupielet kohoamaan. Vaikka Ginnystä on viime aikoina tullut Susanille yhä tärkeämpi ystävä, Neville on edelleen hänen paras ystävänsä ja Susan odottaa, että saa vihdoin puhua kahden kesken rohkelikkopojan kanssa eilisestä tempauksesta.
Hänen noustessa portaat ylös kasvihuoneelle ja käden tavoitellessa taikasauvaa viitan sisätaskusta, tunne Susanin sisällä on kuitenkin ristiriitainen: samanaikaisesti hän tuntee sekä iloa että pelkoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Alohomora”, hän kuiskaa ja oven lukko naksahtaa auki. Susan astuu sisään, sammuttaa lyhdyn ja asettaa sen pöydälle. Sitten hän kääntyy kohtaamaan Nevillen.
Hän ei ehdi edes riisua viittaansa, kun Neville kaappaa hänet halaukseen. Paksusta nahasta valmistettu työvaate painautuu jäykkänä häntä vasten.
”Olen sinusta niin ylpeä!” Neville huudahtaa. “Koko koulu on aivan sekaisin ja Carrowit aivan raivoissaan! Se on aivan täydellistä, juuri sellainen reaktio, mitä toivoinkin.”
Nevillen huudahdus on tukahdutettu, mutta sanojen välistä kuuluu ylpeys ja jokin kihelmöivä, ihana tunne. Susan puristaa silmänsä kiinni ja nauttii Nevillen tuoksusta ja lämmöstä hetken ennen kuin irrottautuu halauksesta.
”Oletko tehnyt hiljennysloitsut?” hän varmistaa ja vilkaisee ympärilleen. Kiinnijäämisen pelko tuntuu iholla. Neville nyökkää ja Susan hengähtää. Hän riisuu viittansa ja ripustaa sen naulakkoon, käy sitten hakemassa taikapihlajansa kaapista ja nostaa pokkuroijan tuttuun tapaan olalleen nauttimaan korkeuksista.
Koko sen ajan Neville seuraa häntä, aina muutaman askeleen kauempana, mutta silti niin lähellä, että Susan ei osaa ajatella selkeästi. Kuinka hän haluaisikaan unohtaa vastuun ja sen, mikä on oikein, ja antaa itsensä tehdä juuri niin kuin haluaa. Hän tuntee huulillaan sen saman kihelmöinnin, jota tunsi heidän suudelmansa jälkeen.
Nevillen myrkkylonkeroinen seisoo unohdettuna työpöydällä, ja Susan vie oman kasvinsa sen lähelle. Hänen istuessa alas Neville jää viereen seisomaan, ja lopulta Susan kohottaa katseensa. Nähdessään Nevillen intoa säteilevät silmät, Susan joutuu nielaisemaan kerran ennen kuin pakottaa itsensä puhumaan.
”Meidän pitäisi puhua.”
Kipinä Nevillen silmissä muuttuu epävarmuudeksi ja hän kiertää pöydän toiselle puolelle oman kasvinsa ääreen.
”Onko kaikki hyvin?”
Susan hymähtää. Jälleen tuo kysymys. Mutta nyt kaikki todella on hyvin, kaikesta huolimatta, ja hän nyökkää.
”Mistä sitten haluat puhua?” Neville kysyy, vetäen samalla käsiinsä lohikäärmeennahkahansikkaat.
Susan katselee, kuinka tämä alkaa painella taikasauvallaan myrkkylonkeroista sieltä täältä, tunnustellen sen vointia kuin kysellen, mitä se tarvitsee. Rohkelikon katse on kuitenkin mietteliäs eikä harras, kuten yleensä tämän työskennellessä kasvien parissa. Susan painii itsensä kanssa, huudattaa järkeään sydämensä sykettä vasten, ja saa lopulta sanottua:
”Se meidän… suudelmamme. Se ei olisi saanut tapahtua.”
Kylmät väreet kulkevat hänen käsivarsiaan pitkin aina pohkeisiin saakka. Hän inhoaa itseään. Hän inhoaa tätä tilannetta ja sitä, että joutuu sanomaan ei. Susan ei millään haluaisi tehdä tätä ja näkee mielessään, kuinka hän toisenlaisessa maailmassa, toisenlaisessa tilanteessa kiertäisi Nevillen luo, painautuisi tätä vasten ja uppoutuisi suudelmaan. Mutta…
”Se ei ole oikein Hannahia kohtaan”, Susan saa vielä sanottua. Se saa Nevillen puuskahtamaan.
”Tiedän, ettei se ole oikein. Ei hän ole sitä ansainnut. Mutta samalla…”, Neville riisuu toisen hansikkaan ja vie kätensä hiuksiinsa, raapii niskaansa, kohottaa lopulta ujon katseensa Susaniin. Siinä katseessa on pieni palanen vanhaa, tuttua Nevilleä. ”Se tuntui niin oikealta. Tiedätkö, mitä tarkoitan?”
Susan nyökkää ja ihana lämpö leviää jälleen koko hänen kehoonsa. Tieto siitä, että Nevillekin piti suudelmasta, saa koko hänen kehonsa tuntumaan kevyemmältä. Susan miettii hetken, kiertää sitten pöydän toiselle puolelle Nevillen viereen, pitäen kuitenkin sopivan etäisyyden myrkkylonkeroisesta, jonka köynnökset alkavat heti innokkaasti tavoitella hänen käsivarttaan.
”Minä… tunnen sinua kohtaan asioita”, Susan aloittaa ja pitää katseensa myrkkylonkeroisessa, kuten Nevillekin. Kumpikaan ei kuitenkaan liikahda, ei melkein edes uskalla hengittää. Ainoastaan pokkuroijan pienet, rahisevat äänet kuuluvat aivan Susanin korvan vierestä tämän tutkiessa hänen neuleensa ompeleita. ”Pidän sinusta. Enemmän kuin ystävänä.”
Empien Susan vie kätensä Nevillen hanskasta vapaalle kädelle, johon tämä tarttuu ja puristaa lempeän tiukasti. Vihdoin Neville kohottaa katseensa jälleen häneen.
”Minäkin pidän sinusta enemmän kuin ystävänä.”
Se saa Susanin hymyilemään ja hetken he katsovat toisiaan. Neville nousee seisomaan ja kietoo hänet jälleen halaukseen. Susan vie kätensä Nevillen vyötärölle ja puristaa, painaa otsansa tämän rintaa vasten ja tuntee sydämen sykkeen. Hän hengittää kerran, kaksi, nauttii vielä hetken tutusta multaisesta tuoksusta ja turvallisuuden tunteesta ennen kuin sanoo hiljaa Nevillen vaatteita vasten:
”Mutta me emme voi.”
Nevillen syleily muuttuu tiukemmaksi. Lopulta Neville vastaa:
”Emme niin.”
He erkanevat, katsovat toisiaan. Susan miettii sanojaan, mutta Neville ehtii ensin:
”Ajoitus ei vain ole oikea. Tai oikeastaan koko tämä… tilanne.”
Susan naurahtaa ja kohottaa kulmiaan. Hän ymmärtää täysin, mistä Neville puhuu.
”Haluaisin kyllä tietää, mitä meistä voisi tulla”, Neville jatkaa. ”Mutta en halua aloittaa mitään nyt, kun kaikki on sekaisin. Pelkään sinun puolestasi jo nyt, mutta et ole sentään Carrowien kohde, kuten minä ja Ginny. Jos alkaisimme seurustella, saattaisit joutua vaikeuksiin. Ja sitten minulla on tietenkin Hannah, jota minun on mietittävä.”
Susan katsoo häntä odottavaisesti. Neville puree alahuultaan ja empii.
”En voi päättää suhdetta noin vain”, Neville sanoo lopulta. ”Se ei olisi oikein. Me olemme jo tehneet suunnitelmia joulua varten ja Hannah ansaitsee parempaa. Mutta lupaan, että mietin, miten haluan suhteen kanssa tehdä, miten vien kaiken päätökseensä. Tiedän, ettei se ole oikein sinua kohtaan, mutta…”
”Kyllä se on oikein”, Susan keskeyttää ja puristaa Nevillen kättä. ”Olen kanssasi samaa mieltä. Meidän hetkemme ei ole nyt, se on joskus myöhemmin, mutta haluan, että yritämme olla reiluja Hannahia kohtaan.”
Neville nielaisee ja näyttää hermostuvan. ”Haluatko kertoa hänelle suudelmasta?”
”En”, Susan pudistaa päätään. ”En usko, että siitä seuraa mitään hyvää. Kaikilla on jo riittävästi muitakin huolia. Mutta… On parempi, että emme tee enää enempää väärin häntä kohtaan. Että olemme vähemmän kahden, edes täällä. Ajattelen, että se tekee kaikesta meillekin… helpompaa.”
Neville empii hetken, mutta nyökkää, ja Susan yrittää hymyillä. Sanojen sanominen on raskasta, vaikka hän tietääkin toimivansa oikein. Lopulta hän kiertää takaisin pöytänsä luo ja istuutuu alas, ottaa taikasauvan pöydältä ja alkaa tehdä tarkastusloitsuja taikapihlajalleen. Hän katsoo vielä kerran Nevilleä, joka katselee häntä hellästi. Kaipaus tuntuu rinnassa jo nyt, kun Susan miettii, mihin aikaan voisi alkaa käydä kasvihuoneella näiden iltojen sijaan, ettei näkisi Nevilleä ja asettuisi kiusauksen tielle.
”Kiitos”, hän sanoo vielä, ja Nevillen nyökätessä Susan tuntee jonkinlaisen helpotuksen tunteen: kaikki on hyvin heidän välillään.
Silloin kasvihuone kolmannen ovi pamahtaa auki, ja ensimmäisenä Susan kuulee Norriskan pahaenteisen mourunnan ja näkee sitten katin tämän hypätessä pöydälle. Pokkuroija Susanin olkapäällä kauhistuu ja pinkaisee hänen paksun palmikkonsa taakse piiloon, olennon terävien jalkojen ja käsien pistellessä Susanin niskaa. Norriska sähisee Susanille ja kävelee lähemmäs myrkkylonkeroista, mutta kasvin puolustaessa itseään Norriska hypähtää takaisin alas. Neville katsoo Susania varoittavasti: he molemmat tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kymmeniä sekunteja myöhemmin kissan perässä saapuu huohottaen Voro, jonka hartioille on varissut lunta. Vanhan vahtimestarin hengitys vinkuu, kun tämä kerää hetken happea, ja osoittaa heitä sitten sormellaan.
”Professori Carrow tahtoo teidät työhuoneeseensa. Heti.”
”Kumman?” Neville kysyy rauhallisesti, osoittamatta ripaustakaan hermostuneisuutta.
”Molemmat.”
”Ei, vaan kumpi Carrow?”
Voron silmät pullistuvat raivosta. ”Amykus Carrow, senkin idiootti. Vauhtia!”
Voron ja Norriskan vahtivan katseen alla Susan ja Neville vievät kasvinsa nopeasti takaisin kaappeihinsa, lukitsevat ne ja pukevat päälleen. Heidän lähtiessä Voron johdattamana kohti linnaa, Neville tarttuu nopeasti hänen käteensä ja puristaa.
”Kaikki menee hyvin”, tämä kuiskaa. ”Sinulla ei ole mitään pelättävää. Minä otan kaiken vastuun.”
Susan puristaa Nevillen kättä, mutta irrottaa otteensa ennen kuin Norriska huomaa mitään. Hän suoristaa ryhtinsä ja pieni hymy kohoaa hänen huulilleen.
”En minä pelkää”, hän kuiskaa takaisin.
Sillä tuli mitä tuli, jäi hän kiinni tai ei, Susan tuntee olevansa elossa.
K/H2: Tämä Susan-teksti on kaihertanut mieltäni kovasti, sillä en saanut tämän tunnelmaa ja sisältöä aivan sellaiseksi kuin olin toivonut. Tästä viimeisestä osasta kuitenkin pidän ja siinä onnistun tavoittamaan sen, mitä lähdin ficillä hakemaan: Susanin kasvua itsenäisemmäksi ja vähemmän pelokkaammaksi ihmiseksi. Toivottavasti viihdyit tämän tekstin parissa ja kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia se herätti :) Kaikenlaiset kommentit ja pohdinnat ovat tervetulleita! Kiitos, että luit ♥