Johnin käsi oli jo käynyt hänen polvellaan, mikäli Sherlockin harmillisen hatariin muistikuviin oli luottamista. Niihin ei välttämättä ollut, sillä hän oli jo useammalla tarkastelukerralla tullut siihen samaan lopputulokseen, että muistot olivat jokseenkin sekoittuneet haaveiden kanssa eikä tietoaineisto ollut enää käyttökelpoista.
Sherlock oli toki vilpittömän onnellinen siitä, että John viihtyi taas hänen seurassaan ja jakoi asunnon hänen kanssaan sekä halusi heidän kasvattavan pikku Watsonin yhdessä. Siitä kaikesta huolimatta Sherlock… hän halusi enemmän, vielä ihan vähän enemmän. Oikeastaan hän halusi valtavan paljon enemmän. Ja toisinaan kun hän katsoi Johnia ja John katsoi häntä, hän oli näkevinään pilkahduksen siitä että ehkä, vain ehkä, myös John halusi enemmän. Halusi häntä, hänet. Yhä, jälleen, viimein. Sherlock ei ollut varma.
John tyhjensi hänen tuoppinsa kerralla. He todella olivat vielä menossa tanssilattialle. Voi hyvä luoja.NIINPÄ!
"Kuulostaa ihan sinulta", Sherlock sanoi sulkien silmänsä.Niiskaisi ja naurahti! Yhyy... ja sitten pusu! Oikein hyvin kirjoitettu pusu! It's raining menin tahtiin!! Miten ihanaa, että tämä oli tällainen ficci, jossa loppu on pehmeä ja onnellinen ja romanttinen. <3 Niitä tarvitaan! Olisin toki mielelläni lukenut myös siitä, mitä siellä kotona tapahtuu, mutta se on eri ficci sitten se. Savage Garden ilahdutti kovasti, mun teinivuosien rakkaus.
John niiskaisi ja naurahti, painoi päänsä vasten hänen olkaansa.
Hänestä ei ollut kysymään Johnilta suoraan, ei mitenkään. Hän oli pyörittänyt vaihtoehtoiset tapahtumat läpi lukuisia kertoja. John saattaisi sanoa ei. John luultavasti sanoisi ei. John sanoisi ei. John sanoisi tietenkin ei. Ei, ei, ei ja ei. Siksi Johnilta ei pitänyt kysyä suoraan.
John piti vietellä.
"Ei ole mitään tapausta, eihän?"
Sherlock nielaisi. "Ei, ei tietenkään. Ei."
"Sherlock", John mutisi hänen huuliaan vasten, ja se tuntui samalta kuin John olisi sanonut rakas.Tekisi mieli lainata tuo koko loppupuoli, se oli ihana! Ja suloista vielä, kun Sherlock näkee tuossa toisessa pariskunnassa ripauksen Brokeback Mountainia. Todellakin toiveikas ja ihana lopetus, tietenkin myös Johnin ja Sherlockin kannalta<3
Sherlock käyttäytyisi hyvin, näyttäisi hyvältä ja tanssittaisi Johnin pyörryksiin tai antaisi Johnin tanssittaa häntä, ihan miten päin John vain halusi.
"Otamme kaksi kaljaa, tuota lageria tuossa", John sanoi ja kääntyi varoittamatta katsomaan Sherlockia, "vai olisitko sinä halunnut tequilaa, rakas?"
Rakas.
Ra-kas.
Rakasrakasrakas!
John ei edes tiennyt että hänellä oli Spotify, saati että hän kuunteli Johnin mukaan nimettyä listaansa varsin usein yöaikaan. Hän istui sohvalla aivan liikkumatta, kuulokkeet korvilla ja silmät kiinni. Hän ei uskaltanut liikkua, koska jos hän olisi aloittanut tanssimisen, hän ei olisi välttämättä kyennyt lopettamaan. Hän olisi tanssinut kunnes ei olisi enää kestänyt ja sitten hän olisi mitä luultavimmin päätynyt takaisin sohvalle, mutta itkien ja housut auki. Eikä sellainen käynyt lapsitaloudessa.
"Olet ihmeellinen", John henkäisi.Jestas! Näissä sanoissa oli tunnetta mukana oikein olan takaa, hirveän suloista ja sympaattista! Erityisesti kun tietää millainen matka näillä kahdella on takanaan, ennen näitä sanoja on tapahtunut vaikka ja mitä. Tää tuntui melkein katharttiselta :D
"Sinäkin", Sherlock vastasi ja otti Johnia kädestä ja lähti viemään häntä naulakoille. John solmi heidän sormensa lomittain.
Johnilla oli ollut se sama neuletakki jo uima-altaalla, samoin kuin Baskervillessa, ja se oli jättänyt lähtemättömän muistijäljen Sherlockiin. Mielenpalatsissa se oli Johnin päällä kaiken aikaa.
"Vitutti paremminkin", John sanoi ja nosti oluttuopin mutta ei juonut. "Mennä nyt sanomaan – antaa ymmärtää etten muka olisi – että hän olisi muka jotenkin, jotenkin sopivampi."