Nimi: Sotatorvet soittaisivat sumuverhon takana
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: The Witcher
Paritus: Calanthe/Eist
Ikäraja: S
Tyylilaji: hetki ennen väistämätöntä
Haasteet: Defence of Guenevere -haaste, FinFanFun1000 (883. Ylpeys), Otsikoinnin iloja -kevätkurssi 2020 (lopetusotsikko)
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Noiturin ja sen eri medioiden luojille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Calanthe on ehdottomasti yksi lempihahmoistani sarjasta. Sanoisin, että se ja Jaskier on olleet mulle henkilökohtaisesti sarjan parhain anti. En ihan uskaltanut astua Calanthen saappaisiin tässä tekstissä, mutta ehkäpä hänen kuvauksensa Eistin silmin on jotenkin osunut kohilleen!
S O T A T O R V E T S O I T T A I S I V A T S U M U V E R H O N T A K A N A
The beating of her heart, his heart beat well
For both of them, till here, within this wood,
He died scarce sorry; easy this to tell;
After these years the flowers forget their blood.
– William Morris, Defence of Guenevere
Sotatorvet soittivat sumuverhon takana.
Utu liikkui kuin aaveen huokaus metsässä. Calanthe seisoi ylpeänä aukealla, kuin punaisen pihkan tahraama tammi. Hän oli yltä päältä veressä, ja silti hirvittävän kaunis. Hirvittävä ja kaunis.
Mutta hän ei pystynyt enää poimimaan miekkaa, joka oli livennyt hänen käsistään.
Eistiä heikotti, kun hän seurasi kuningattarensa, vaimonsa, rakkaimpansa jalanjäljissä metsään. Hän huojui pahemmin kuin heinikko kesätuulessa. Hänellä ei ollut ollut koskaan samanlaista tahdonlujuutta, kuin Calanthella oli aina ollut. Aikoinaan hän oli kannatellut Calanthea, kun Pavetta oli kuollut ja Geralt Rivialainen oli vienyt Cirillan turvaan, mutta lopulta se oli ollut aina hän, joka oli kaivannut jotain, kenestä ottaa kiinni. Hän ei ollut rohkea mies, ei täällä, ei samalla tavalla kuin Calanthe.
Hän saavutti metsäaukean sydämen ja lyyhistyi Calanthen jalkojen juureen. Veri maistui karvaalta hänen suussaan. Hän katsoi ylös naisen kasvoja, ja Calanthe katsoi häntä takaisin enemmän pettyneenä kuin kuolevan surulla. He olivat hävinneet taistelun. Cintran Naarasleijona oli kaadettu. Calanthen hymy oli iloton ja katse harhaili poissaolevana Eistin pään yli takaisin metsään.
”Calanthe”, Eist henkäisi ääni vapisten ja pelosta käheänä. Hänen kurkkuunsa nousi lämmintä raudankitkerää syvältä kurkusta.
”Eist”, Calanthe sanoi. Hänen äänensä oli uupunut ja kitkerä sekin, muttei Eistille vihainen tai katkera. Hän laski kätensä Eistin verisille hiuksille ja hymyili kyynelten takaa.
”Älä pelkää.”
Eistin suupielet nykivät kieronlaiseen hymyyn. Vain Calanthe saattoi pyytää häntä olemaan pelkäämättä kuoleman edessä. Mutta miten hän saattoi olla pelkäämättä? Se oli lopullisuutta, jota hän ei halunnut ajatella. He vetäisivät viimeisen kerran henkeä ja sitten he unohtuisivat maahan ja trubaduurien balladeihin. Ensi kesänä kukatkaan eivät enää muistaisi, minne Cintran Naarasleijona kaadettiin.
Calanthen käsi valui Eistin hiuksilta hänen poskelleen. Eist nosti taas katseensa ja nyt Calanthen ilme oli hurja, kuin viimeinen solvaus itse Kohtalolle.
”Älä pelkää”, Calanthe sanoi. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta Eistille se oli kuin leijonan karjaisu.
”Älä pelkää, Eist. Älä pelkää.”
Eist suuteli Calanthen rannetta ja sulki silmänsä. Sotatorvet eivät enää soittaneet. Hän tunsi sydämensykkeensä kipeänä rinnassaan ja korvissaan, keuhkoissaan ja kylkensä haavassa – ja hän tunsi Calanthen sydämenlyönnit huulillaan, veressään, syvällä oman sydämensä onteloissa. Eist itki, muttei surusta. Jos hänen oli lähdettävä, hän lähtisi rakkaimpansa mukana.
Eist kaatui, ja kaatui viimein myös Cintran Naarasleijonakin. Se ei ollut loppu, ei todella: huomenna aurinko nousisi, jossain itkisi vastasyntynyt ja seuraavana kesänä kukat aukesivat aurinkoon.
Trubaduurit kirjoittaisivat heistä lauluja.
Ja sotatorvet,
sotatorvet soittaisivat sumuverhon takana.