Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Lyra - 11.02.2020 14:26:57
-
Ficin nimi: Odotus ennen sarastusta
Kirjoittaja: Lyra
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Summary: Hän ei usko, että he ovat turvassa, ennen kuin hänen ja Rafaelin välissä on ainakin yksi valtameri.
A/N: Tämä inspiroitui vahvasti White Collarin tästä quotesta: “You have an ex with a sniper rifle. Bare minimum - we have to stay low and avoid the windows.” Lisäksi lausehaasteen "Jotkin yöt ovat pitkiä ja piinallisia" antoi oman vivahteensa tämän syntyyn!
Odotus ennen sarastusta
Neneka raottaa verhoa ja vilkaisee kuun valaisemalle pihalle. Vanha keinuu heiluu hitaasti tuulessa ja suuren tammen paljaat oksat heittävät teräviä varjoja kellastuneelle nurmikolle. Puutalo huokailee ja Neneka päästää verhon valahtamaan takaisin ikkunan eteen.
“Sinun ei pitäisi kurkkia ulos koko ajan”, Kayden sanoo. Tyttö on käpertynyt sohvannurkkaan räsyisen viltin alle ja hänen polvillaan on avattu kirja, vaikka on liian pimeä lukea. Neneka tuskin erottaa toisen ääriviivoja hämärän läpi.
“Ei siellä ketään ole”, Neneka vastaa ja hiipii lattian poikki sohvalle.
“En olisi siitä niin varma”, Kayden sanoo. “Rafaelilla on silmiä joka puolella.” Neneka ei sano mitään, nostaa vain viltin reunaa ja siirtyy siskonsa viereen. Hiljaisuus ja hämärä ovat yhtä painostavia.
“Minä olen pahoillani”, Neneka sanoo hetken jälkeen.
“Älä turhaan”, Kayden sanoo.
“Mutta tämä oli minun vikani.” Nenekan ääni on tahmea.
“Sinun, minun, kenen tahansa”, Kayden sanoo. “Te olitte täydellinen pari. Kukaan ei olisi uskonut, että tämä päättyy näin.”
“Meihin kahteen pakomatkalla?” Neneka kysyy. “En minäkään.” Sitten he ovat taas hiljaa ja Neneka kuuntelee pihalla olevan keinun narinaa. Hänellä on nälkä ja häntä väsyttää. He eivät ole nukkuneet melkein kahteen päivään, mutta vaikka nyt olisi tilaisuus, Neneka ei uskalla sulkea silmiään.
“Luotatko sinä Mariin?” Neneka kysyy.
“Enemmän kuin kehenkään muuhun, jos sinua ei lasketa”, Kayden sanoo. “Hän on täällä aamun sarastaessa.” Kayden kääntää katseensa jälleen kirjan puoleen, mutta huokaisee sitten ja sulkee sen.
“Syödään voileivät”, Kayden sanoo. “Nyt on ihan yhtä hyvä hetki kuin myöhemminkin.” Kayden nousee sohvalta ja kulkee huoneen poikki leijuvin askelin. Hetken päästä hän palaa sohvalle mukanaan paperiin käärittyjä voileipiä, jotka he onnistuivat matkalla hankkimaan.
Neneka upottaa hampaansa lämmenneeseen sämpylään. Ruoka täyttää hänen vatsaansa hitaasti ja hetkeksi hän unohtaa mieltään jauhavan pelon. Se kuitenkin palaa nopeasti, kun ulkoa kuuluu paukahdus. Neneka säpsähtää. Kayden huomaa sen ja laskee kätensä lohduttavasti siskonsa hartioille. Kuunsäteet tunkeutuvat verhojen raosta ja maalaavat kapean viivan lattiaan.
“Se oli vain auton pakoputki”, Kayden sanoo. “Ei ole mitään pelättävää. Me olemme turvassa täällä.” Neneka nyökkää, vaikkei olekaan samaa mieltä. Hän ei usko, että he ovat turvassa, ennen kuin hänen ja Rafaelin välissä on ainakin yksi valtameri.
Yön tunnit matelevat eteenpäin. Sisarukset istuvat vieretysten kuluneen viltin alla. Kayden puristaa Nenekan kättä lohduttavasti. Neneka lepuuttaa silmiään, mutta säpsähtää aina hetkittäin ulkoa kuuluviin ääniin. He eivät voi sytyttää valoa tai tehdä mitään äänekästä, joka saattaisi paljastaa heidän olevan siellä, mutta hiljaisuus on tekemässä Nenekasta hullun. Se vahvistaa jokaista ääntä monin kertaisesti ja saa hänet odottamaan pahinta. Kuu peittyy pilveen ja huoneeseen tulee entistä pimeämpää.
“Sinun pitäisi nukkua”, Kayden sanoo. “Huomenna on pitkä päivä.”
“Sinunkin pitäisi nukkua”, Neneka väittää vastaan.
“Minä olen vanhempi. Pärjään kyllä vähemmällä unella”, Kayden sanoo ja tökkää Nenekaa kylkeen. Neneka ei voi estää pientä hymyä karkaamasta huulilleen.
“Kokonaiset kaksi vuotta”, hän mutisee, mutta asettuu paremmin sohvalla ja sulkee silmänsä. Kayden silittää hänen hiuksiaan ja pieni jännitys Nenekan lihaksista katoaa. Hän antaa itsensä vajota sohvan uumeniin ja keskittyy vain Kaydenin käteen hiuksissaan. Hän kuuntelee siskonsa hiljaista hengitystä ja vajoaa hitaasti uneen.
Neneka herää säpsähtäen ja, kun hän räväyttää silmänsä auki, hämärä on vaalennut. Kayden ei enää istu sohvalla hänen vieressään vaan istuu pöydän ääressä vanhemman naisen kanssa. Nenekan haukotellessa he molemmat kääntyvät häntä kohti. Kayden hymyilee. Vanhempi nainen näyttää levolliselta.
“Tässä on Mari”, Kayden sanoo. “Hän auttaa meidät ulos maasta.”
“Ja sinä olet Neneka”, Mari sanoo tervehdykseksi ja katsoo terävästi Nenekaa. “Rafaelin kihlattu.”
-
Tykkäsin. Joskus on vain vaikea kommentissa miettiä mistä alottaisi. Minusta tämä oli hyvin rakennettu teksti. Olen lukenut tämän pari kertaa läpi ja mieleen muodostui sellainen selvä oma mielikuva, että millainen ympäristö tässä on, ja millainen tämä kuvattu hetki on.
Mulle jäi epäselväksi, että onko tätä tarkoitus jatkaa, vai onko tämä oneshot? Kuitenkin tästä heräsi hyvin kysymyksiä ja mietitytti, että mitä tarkalleen on tapahtunut. Teksti houkuttelee lukijaa lukemaan lisää, mutta minusta tämä toimii yksittäisenäkin tarinana.
Erityisesti kosketti tuo ajatus, että nämä henkilöt eivät kerta kaikkiaan olleet uskaltaneet nukkua, vaan hetken herpaannus voisi tarkoittaa, että vaara pääsisi heidät yllättämään.
Neneka tuskin erottaa toisen ääriviivoja hämärän läpi.
Tämä on tosi hieno yksityiskohta. Tulee mieleen sellaiset illat, kun on istuttu asunnon keittiössä juttelemassa ja talvisin tulee se hetki, kun ei vielä varsinaisesti ole pimeää, mutta kun valoja ei ole sytyttänyt, niin sitä toista ei enää kunnolla näe.
Tuolta löysin pienen lyöntivirheen :)
hänen polvillaan on avattu kirja, vaikka on liian pimä lukea
-
Tämähän oli tummasta tunnelmastaan huolimatta varsin miellyttävää luettavaa. Summerbluen tavoin jäin vähän mietiskelemään, onko tämän tarkoitus olla oma itsenäinen oneshottinsa vai osa jotain pidempää? Minustakin tämä toimii tällaisenaankin hyvin, vaikka teksti jääkin sellaiseen kohtaan, että tekisi mieli lukea lisää!
Tekstissä oli runsaasti kivoja pieniä yksityiskohtia, kuten huokaileva puutalo, pihalla nariseva keinu ja verhojen välistä valaiseva kuu. Kuvailun määrä oli mielestäni juuri passeli: tekstiin pääsi hyvin mukaan mutta omille pohdinnoille ja kuvitelmille oli jätetty riittävästi tilaa. Saa tavallaan itse kuvittaa mielessään miljöön ja henkilöhahmot. On myös kiva miettiä, mitä aiemmin on tapahtunut ja mitä sitten seuraavaksi tapahtuukaan.
Pidin myös siitä, miten Nenekan ja Kaydenin suhde on kirjoitettu. He selvästi välittävät toisistaan, ja ihanaa tuo pieni "minä olen vanhempi kuin sinä" -vääntö :D Ihana minimaalinen huolettomuuden häivähdys muuten niin painostavan ja ahdistavan pakoilun ja piilottelun seassa.
Kaiken kaikkiaan kiva teksti! Kiitän.
-
Kommenttikampanjasta (hieman myöhäinen) tervehdys! Tässä tekstissä oli kaiken kaikkiaan hyvin rakennettu tunnelma: lukijalle asti välittyi sisarusten jännitys ja yön erilaiset äänet. Hahmoista sai paljon irti näin lyhessä pätkässä. Jostain syystä itse kuvittelen tekstin sijoittumaan Handmaid's talen Gileadiin, josta joku onneton nainen olisi pakenemassa.
Tykkäsin sisarusten suhteesta ja siitä, miten se oli näkyvillä läpi koko tekstin. Aluksi ajattelin Nenekan vanhemmaksi ja Kaydenin melkein lapseksi, mutta toisaalta en ole varma minkä ikäisiä kumpikaan hahmo lopulta on. Nuoria he varmasti ovat. Kiinnostuin myös Marin hahmosta. Mikä on hänen suhteensa Kaydeniin? Entä Rafaeliin? On hauskaa, että tekstiä lukiessaan alkoi spekuloimaan erilaisia mahdollisuuksia.
“Minä olen pahoillani”, Neneka sanoo hetken jälkeen.
“Älä turhaan”, Kayden sanoo.
“Mutta tämä oli minun vikani.” Nenekan ääni on tahmea.
“Sinun, minun, kenen tahansa”, Kayden sanoo. “Te olitte täydellinen pari. Kukaan ei olisi uskonut, että tämä päättyy näin.”
“Meihin kahteen pakomatkalla?” Neneka kysyy. “En minäkään.”
Tämä oli lempparikohtani. Kayden on ihanan kannustava! Ja tahmea ääni on hieno kielikuva.
Jäin muiden tavoin miettimään, onko sinun tarkoitus jatkaa tarinaa vielä. Toivottavasti on! Mielellään lukisin vielä lisää siitä, miten pakomatka sujuu tai miten tähän tilanteeseen ensinnäkään on päädytty. Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä! :)
AK