Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Kaarne - 05.02.2020 14:08:13

Otsikko: Junat kaupungin yllä, K-11, 1/4
Kirjoitti: Kaarne - 05.02.2020 14:08:13
Genre: originaali
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: steampunk
Haasteet: Finfanfun1000 (560. Kellopeli), Originaali10, Loppusanabooli.

K/H: Tämä teksti on alun perin kirjoitettu Finin Luovan kirjoittamisen keskustelupiiriä varten, mutta päätin nyt täydentää sen tajunnanvirtashotin sijaan minijatkikseksi. Tarkoitus olisi julkaista yksi osa viikossa. Tämän myötä valmistuu myös Originaali10, huh!

*

Junat kaupungin yllä


I

Työhuoneessa kaikuu satojen kellojen sydämensyke. Hermostunutta nakutusta, keveää sirinää, öljyttyä raksutusta, kumahtelua tasatunnein. René Ghislain pyyhkii hikeä otsaltaan jo valmiiksi likaisella rätillä ja vilkaisee ulos kadulle. Hellehatut ja kesämekot kiiruhtavat hänen pienen verstaansa ohi, aika tuntui pysähtyneen koko muulle kaupungille. On keskikesän päivä ja se tarkoittaa vapautta, juhlaa, humua.

Ainakin suurimmalle osalle kaupungin väestä. René ei ehdi haistelemaan kokkojen pihkantuoksuista savua tai lipomaan kinuskiomenia, hänellä on aivan tarpeeksi töitä. Vanhan maestron kuoltua poika on perinyt kellosepän tehtävät, eikä se ole hänestä alkuhuuman hälvettyä enää kovinkaan hohdokasta. Työtä on paljon, asiakkaat valittavat pienimmistäkin virheistä ja korjausten viimeisteleminen venyy usein myöhään yöhön.

Tietenkin René nauttii työstään, se nyt on sanomattakin selvää. Hän on päästäispoika, aina väritön, pelokas ja huomaamaton, mutta kellojen säntilliseen rytmiin uppoutuessaan nuori kelloseppä tuntee todella elävänsä. Hänen hintelät sormensa kääntelevät rattaita, likinäköiset silmät tihrustavat koneistoja sottaisten lasien takaa ja havaitsevat viat hämmästyttävällä tarkkuudella. Nuoresta iästään huolimatta Renéllä on joitakin vakioasiakkaita, eikä se suinkaan olevähäpätöinen saavutus Sambren rautatiekaupungissa, jossa aristokraatit pitävät kelloja hyvin suuressa arvossa.

Niin. Aristokraatit. Jotta Renén työtä voisi todella arvostaa, on lähdettävä hetkeksi pois pölyisestä verstaasta ja katsottava suoraan ylöspäin. Tulkaahan siis.

 Kaupungin yllä, satojen ja taas satojen metrien huikaisevassa korkeudessa risteilee rautatieverkosto, jolla höyryjunat jyskyttävät ja puuskuttavat päivästä toiseen. Teräspalkit, jotka kohoavat tavallisten rakennusten välissä, kannattelevat yltiömäistä rakennelmaa, joka on aristokraattien vallan (ja samalla myös suuruudenhulluuden) tunnusmerkki.

Aristokraatit asuvat omissa sukujunissaan, niiden ylellisissä vaunuissa kaukana tavallisen arjen yläpuolella. He kiertävät loputtomasti samoja raiteita, kahakoivat keskenään junien kohdatessa ja sanelevat määräyksensä luotetuille viestinviejille, jotka sitten toimittavat ne alas rahvaan keskuuteen. Harva katujen kansasta on loppujen lopuksi edes nähnyt höyryjunia muuta kuin koulukirjojen kuvissa tai museoiden maalauksissa, ne kuuluvat toiseen maailmaan. Vain mekaanikot, viestinviejät ja muut aristokraattien kannalta elintärkeät virkamiehet saavat nousta yläilmoihin vierailemaan.

Elintärkeät virkamiehet, eli tietenkin myös kellosepät. Mitä junien liikkumisesta muka tulisi ilman aikatauluja? Ja kuinka aikataulujen noudattaminen onnistuisi, jos kellot olisivat epäkunnossa, edistäisivät tai jätättäisivät?

Nyt kun tämä on tiedossa, voimmekin palata takaisin Renén verstaaseen. Ah, anteeksi, unohdin varoittaa matalasta ovenkarmista, toivottavasti kukaan ei lyönyt päätään? Nuori mies istuu yhä työpöytänsä ääressä ja kääntelee suurehkon mekaanisen koneiston rattaita kulmat kurtussa. Hän puhaltaa tuon tuostakin liian pitkäksi venähtäneitä, vehnänvaaleita hiussuortuvia pois kasvoiltaan ja muistuttaa itseään mumisten niiden leikkaamisesta.

Koneisto on kuitenkin tällä hetkellä hiuksia tärkeämpi. Se on selvästi osa jotakin suurempaa kokonaisuutta ja koska jopa rattaissa on kauniita kuvakaiverruksia, voimme olettaa, että René on saanut uusimman työtehtävänsä suoraan aristokraateilta. Jos oletuksemme on oikea, se selittää myös hänen tavallista tummemmat silmänalusensa ja hermostuneisuuden liikkeissä.

Pöydällä lojuu kellertävä kirjekuori, johon on painettu Euklideen suvun tunnus, linnan kierteistorni. Sen sisällä on kutsu. René on lukenut lyhyen viestin kymmeniä, ellei satoja kertoja, eikä hän todennäköisesti usko sitä vieläkään. Poika on tuskin ehtinyt kolmannelle kymmenelleen ja hänet kutsutaan jo korjaamaan aristokraatin kelloa. Sellaista ei edes Sambren kaltaisessa suurkaupungissa tapahdu usein, joten on vallan ymmärrettävää, että nuorukainen on hermostunut.

Varsinkin, kun hänen ennakkovalmistelunsa tuntuvat olevan pahasti jumissa ja koneiston pitäisi toimia moitteettomasti jo seuraavaan tiistaiaamuun mennessä.


 ***


Renén työskennellessä kuumeisesti verstaassaan joku toinenkin, aivan toisaalla, on yhtä pahasti hermostunut. Se ei tosin näy päälle päin – nuori neiti Magritte on huoliteltu, hänen punertavat suortuvansa kihartuvat kauniisti korvien takaa ja olkihatun sininen nauha sointuu silmien väriin. Kermanvalkoisessa kesämekossaan tyttö tuo mieleen herkullisen leivoksen, eivätkä nuoret aatelismiehet suinkaan ole jättäneet häntä huomiotta.

Magritte istuu aivan salongin laitamilla, hän on ristinyt punaisten avokkaiden verhoamat nilkkansa ja pitää katseensa kainosti käsissään. Kevyt, tuskin havaittava hymy leikittelee tytön huulilla. Hän vaikuttaa aivan omiin haaveisiinsa uppoutuneelta hupakolta, juuri sellaiselta, jollaisista aristokraattinuorukaiset pitävät. Tuoreelta ja makealta kuin vastapoimittu kirsikka.

Magritte ei kuitenkaan ole aivan sitä miltä näyttää. Hänen sievien kasvojensa takana on näet muutakin kuin hattaraa ja saippuakuplia. Tällä hetkellä tyttö tarkkailee silmäkulmastaan Arnoldin ranteessa hiljalleen raksuttavaa hopeasomisteista kelloa, eikä esineen kauneus ole suinkaan ainoa syy. Magritte tietää jo yhden vilkaisun perusteella, että kello on valmistettu satoja vuosia sitten ja että se on kuuluisan kellomestarin käsialaa. Hän osaa arvioida tarkasti kellon arvon ja myös kenelle sen voisi myydä kohua aiheuttamatta.

Eikä Magritte suinkaan hätiköi. Hän antaa Arnoldin keskustella tovereidensa kanssa koko pitkän iltapäivän, lähestyy sitten illan viiletessä joukkiota ja hymyilee hattunsa alta somasti.

”Täällä on kovin kuuma, eikö teistäkin?” tyttö valittaa ja katsoo Arnoldia vetoavasti. Sliipattu nuorukainen astuu oitis hänen vierelleen.

”Minun henkilökohtaisessa kesävaunussani sattuu olemaan mukava ilmastointi ja virvoikkeitakin, kenties haluaisit tulla vierailulle?” Arnold tarjoaa käsivartensa. Magritte nyökkää ja tarttuu smokin hihaan hansikkaan verhoamalla kädellään.

Kun ilta antaa haukotellen tilaa yölle ja Arnold viimein nukahtaa Magritten avoimeen syliin, tyttö irrottaa näppärästi kellon hänen ranteestaan ja kiipeää ulos vaunun ikkunasta. Hän pudottautuu aivan raiteiden reunalle, muutamien senttien päähän huimaavasta pudotuksesta. Sitten hän vetää syvään henkeä, kumartuu ja kiepauttaa itsensä reunan yli. Hetken näyttää siltä, että Magritte pyrkisi vain syöksymään varmaan kuolemaan uhkarohkean ryöstönsä päätteeksi, mutta tämä käännähtääkin ympäri, tarraa kiinni puisista ratapalkeista ja heilauttaa sitten itsensä yhden poikittaisen terästangon päälle. Tyttö hymähtää, nostaa hatun päästään ja riuhtaisee pois hiostavan peruukkinsa. Ilman sitä hän näyttää hämmentävän erilaiselta, tummat hiukset ovat lyhyeksi nyrhityt ja kasvoilla tanssii voitonriemuinen virnistys.

Magritte vilkaisee rannekelloa. Se kertoo, että aamuun on enää muutamia tunteja. Vaikka tyttö onkin kiipeillyt ratapalkkisokkelossa vuosikausia, matka alas kaupunkiin on silti pitkä ja raskas. Hänen ei siis auta kuin aloittaa.


Otsikko: Vs: Junat kaupungin yllä, K-11, 1/4
Kirjoitti: Avaruuspiraatti - 13.02.2020 23:17:01
Hei kivaa, että päätit kirjoittaa tästä minijatkiksen! En ollut huomannutkaan, että olit tämän julkaissut :o En nyt tässä lue ekaa osaa uudestaan, mutta kertaan sen sitten, kun jatkat tätä. Halusin nyt jättää vain miniminin puumerkin, että muistan tämän itsekin ;D