Noituri seisoi yhä pystyssä, aurinko suoraan hänen takanaan niin, että se piirsi valkoisen kehän hänen hiustensa ympärille. Mutta hänen keltaisissa silmissään oli toinen aurinko. Se poltti Valvattia kuin tulinen rauta.Tämä oli ihan justiinsa eikä melkeen kuin jostain vuosisadan rakkaustarinasta!
”Ja yhtä hemaiseva.” Valvatti väläytti leveimmän hymynsä.Hihi ♥ ♥ Sano, mitä haluat, Geralt, muttet voi silti vältellä elämäsi totuuksia! Ei taida noiturimme olla niin tunteeton miehenmöykky kuin hän väittää olevansa ;)
Geralt käänsi katseensa. ”Älä luule liikoja itsestäsi.”
Valvatti ainoastaan kohautti olkiaan. Hän oli aina oikeassa.
Valvatin silmät suurenivat. Hän ponnahti pystyyn kuin vieteri. Vaikka ulkona oli polttavan kuuma, hänellä oli äkkiä kylmä. Voi peijakas, oliko hänen laulunsa houkutellut jonkun vesinymfin paikalle? Näkin? Tai sitten-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA ;D ;D ;D
”Vesihirviö!” Valvatti kiekui niin lujaa, kuin hänen keuhkoistaan pääsi. ”Hukuttaja!”
”Hukkumies”, Geralt korjasi.
”Mieskö? Naiselta tuo minusta näyttää. Sillähän on kynnetkin kuin Novigradin neitokaisella – ja katso, kaulassa roikkuu helmet!”
”Se on levää.”
Ei häntä ollut tehty ulkotöihin.
”Olet tänään poikkeuksellisen nyrpeä”, Valvatti huomautti. ”Johtuuko se säästä? Vai onko se jotain, mitä olet syönyt?”
”Ei.”
”Ei? Hyvät hyssykät, Geralt! Kerro minulle! Onko se Yennefer? Tai Ciri?”
”Vesihirviö!” Valvatti kiekui niin lujaa, kuin hänen keuhkoistaan pääsi. ”Hukuttaja!”
”Hukkumies”, Geralt korjasi.
”Mieskö? Naiselta tuo minusta näyttää. Sillähän on kynnetkin kuin Novigradin neitokaisella – ja katso, kaulassa roikkuu helmet!”
”Se on levää.”
Suudelma oli omistava ja raju mutta yhtä aikaa pehmeä ja kevyt. Aivan kuten valo saattoi sekä piiskata että koskettaa hellästi.
Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.
Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen. Valvatti ei edes yrittänyt päästää irti. Hän antautui.Tämä oli lempikohtani.
Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen.ja
Kulta pehmeni jälleen. Se kieppui ja pyörähteli tuhansina auringon pinnalla tanssivina purkauksina. Niin kirkkaina, että niihin katsominen sattui, muttei siltikään tahtonut kääntää katsettaan. Valvatti oli pieni kuu, jota tuo aurinko kieputti armottomasti otteessaan, pelkkä avaruuden halki painottomana sinkoava kivi. Aurinko veti häntä lähemmäs, ja säteet muuttuivat lämpimistä kuumiksi. Valvatti tiesi polttavansa itsensä, mutta sillä ei ollut väliä. Hän antoi valon korventaa itsensä kappaleiksi.ja
Geraltista huokuva jää oli muuttunut tuleksi. Hän oli nuotio, jonka kipinät hehkuivat kuumina Valvatin ihoa vasten. Jos hän tulisi enää yhtään lähemmäs, paloa ei voisi enää sammuttaa.Täydellisiä!! <3<3<3 Kuvaat tunteita ja mietteitä kauniisti luonnonilmiöiden avulla, ja se sopii Geraltin luonteen kuvaamiseen ja Jaskierin runoilijansielulle tosi hyvin.
Minua ei kuule liikuta pöllön pyllyn vertaa, jos aiheutan vähän pahennusta!Pöllön pylly, ahahahahahaha alan käyttää tätä <3
”Ainoa kerta? Valvatti, joka ikinen kerta kun menemme yhtään minnekään, sinä onnistut kerjäämään vaikeuksia puoleesi. Oli se sitten vihaisia vanhoja ukkoja, koska olet juoksennellut ympäriinsä kuksimassa heidän vaimojaan, tai sitten lauma ghouleja, koska jostain hemmetin syystä alat rämpyttämään luuttuasi keskellä hautausmaata.”NIINPÄ VALVATTI! Pääsiköhän ehkä jokunen kerta unohtumaan...
”Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.”Viisaita sanoja, Geralt-kultaseni, viisaita sanoja.
”Ei ainakaan sitä.” Geralt oli alkanut hidastaa hevosensa käyntiä. ”Laulaminen saa nyt riittää. Kylä näkyy jo.”
”Minä en näe mitään”, Valvatti valitti. ”Oikea hernerokkasumu. Ainoastaan haju puuttuu. Oi – ei sittenkään. Nyt minä haistan sen.”
Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen. Valvatti ei edes yrittänyt päästää irti. Hän antautui.<3
”Geralt…” Valvatti kuiskasi. ”Mitä sinä oikein teit?”Varsinkin tuossa viimeisessä lauseessa tavallaan nivoutuu näiden kahden luonteiden erilaisuus ja mielestäni tuo oli ihanasti tuotu tähän myös keskustelun muodossa! Kauniita repliikkejä sekä lauseita.
”Pelastin sinut”, Geralt vastasi. ”Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.”
Valvatti raotti silmiään. Ensimmäisenä hän näki Geraltin. Noituri seisoi yhä pystyssä, aurinko suoraan hänen takanaan niin, että se piirsi valkoisen kehän hänen hiustensa ympärille. Mutta hänen keltaisissa silmissään oli toinen aurinko. Se poltti Valvattia kuin tulinen rauta.Ai että, olipahan hieno kappale! Minusta on aina kiva lukea sitä, miten Valvatti näkee Geraltin erilaisissa tilanteissa, ja tässä kohdassa se kuvailu oli minusta erityisen onnistunutta!
”Olen jo menettänyt tarpeeksi. En voi menettää enää enempää.”Geraaaaaaalt! Oi, tykkään niin kovasti tämmöisestä, kun normaalisti vähäpuheinen ja tunteille allerginen Geralt osoittaakin omien tunteittensa syvyyden ja sitten Valvatti ei lainkaan ymmärrä, mistä on kyse. Uskomattoman upeaa ja hienoa.
”Tässä ei ollut kyse siitä. Geralt… silloin kun näin sen ihmissuden, näin siinä sinut. Joskus sinua katsoessasi unohdan, että sinäkin olet ihminen. Ja mietin vain sitä, että käyköhän yksinäisille noitureille sillä tavalla. Että kun he tappavat tarpeeksi hirviöitä, siitä tulee heidän luontonsa. He alkavat vältellä ihmisiä ja elävät vain löytääkseen seuraavan kohteensa. Aivan kuten ne hirviöt.”Äää, ihana Valvatti. Tosi hienoa pohdintaa ja mainio oivallus!
Noituri seisoi yhä pystyssä, aurinko suoraan hänen takanaan niin, että se piirsi valkoisen kehän hänen hiustensa ympärille. Mutta hänen keltaisissa silmissään oli toinen aurinko. Se poltti Valvattia kuin tulinen rauta.Jos kuitenkin olisi ihan pakko valita jokin lempikohta ekasta osasta, niin se olisi tämä kuvaus. Tämä vaan oli... oih, miten kaunis tämä olikaan. Ja vaikuttava ja hieno ja kaikkea. Ensin tämä aurinko paistamassa Geraltin takaa tavalla jonka oikein pystyy nähdä tämän kuvauksen jälkeen ja sitten tuo silmissä oleva toinen aurinko, joka poltti... Vau. Upea kohta.
”Minä en tapa huvikseen. Noituri ei ole tuomari.”Ah, ja tämä taas oli oivallisen canonmainen kohta viisauksineen. Tämä kohta olisi voinut aivan hyvin olla suoraan kirjoista!
”Se on pelkkä laulu! Sinulla ei sitten ole yhtään huumorintajua.”
”Mikään ei ole koskaan pelkästään jotakin.”
”Eivät he bardeja vihaa, vaan sinua.”Hahaa ;D Tämä taas oli erinomaisen viihdyttävää huumoria. Olisin voinut lainata koko tätä ympäröivän pätkän, sillä mua huvitti kovin kyläläisten reaktio Valvatin musisointiin ("Ilta saa-" "-tana!" oli muuten aivan loistavan nokkela oivallus) sekä sitä seurannut keskustelu mahdollisesti allergian vuoksi suorastaan hengenvaarallisesta leivänkannikasta. Ihanan kevyttä ja hyväntuulista luettavaa!
”Vaikka se ei olisikaan totta, he olivat jo tehneet päätöksensä. Se haltia ei ollut heille pelkkä haltia. Hän oli heidän poltetut kotinsa ja heidän tapetut lapsensa. Hän edusti heille kaikkea sitä, mitä he vihaavat. Tämä ei ole niin yksinkertaista.”
”Mutta se on”, Valvatti vastusti. ”Sinä näit vääryyttä ja käänsit katseesi. Tunnenko edes sinua enää?”
Nyt Valvatti oli taas sanaton. Miksi Geraltin piti seistä niin lähellä? Miksi hänen piti näyttää tuolta? Miksi Geralt…
Miksi Geralt.
”Pelastin sinut”, Geralt vastasi. ”Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.”