Finfanfun.fi

Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Crysted - 29.09.2019 10:29:25

Otsikko: Ajan rajalla | S | 7 x raapale | Unenomainen tajunnanvirta
Kirjoitti: Crysted - 29.09.2019 10:29:25
Nimi: Ajan rajalla
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Postmodernistinen, tajunnanvirtainen unenomaisuus
Yhteenveto: Yhtä varma hetki kuin eilinen on tämänpäiväinen, jossa huomista ei ole, eikä menneisyyteen ole ovea, vaikka sen läpi jokaisesta ikkunasta näkeekin.
Haasteet: Spurttiraapale, Sana/kuva/lause sanalla tulevaisuus
A/N: Tästä tuli jotain tosi hämärää postmodernistista, postapokalyptista tunnelmointia, pisteet sulle, jos saat jotain irti :D Kyllä tää mun mielessä jotain tarkoittaa, mutta saa nähdä tajuaako kukaan muu sitä. Tää on kieleltään melko tajunnanvirtaa, joten pitkiä lauseita ja pilkkuja on sen tyylisesti.
Spoiler: Spurttiraapaleen sanalista • näytä

1. Itku
2. Kauneus
3. Ruska
4. Epävarmuus
5. Viisi
6. Täysikuu
7. Hoivata


Nariseva ovi avautuu unohtuneeseen kammioon. Ovi raottuu hitaasti kuin auringon herättämä kukka, joka avaa terälehtensä aamuhämärälle. Valo kiemurtelee sisään vuosien läpi, maalaten ilmaan pysähtyneet pölyhiukkaset säteillään. Pöly hengittää kuolleen huoneen tahdissa, ottaa aikaa kaappikellon pysähtyneistä hopeaviisareista ja sotkuisista kultarattaista. Repaleisten verhojen pitsi on kietoutunut toisiinsa menneisyyden tuulien toimista. Kattokruunusta tipahtaneet palaset ovat palapelinä tummien lattialankkujen väleissä. Luisuneet maalaukset seinillä esittävät tyhjäkatseisia ihmisiä, joiden silmissä loistavat menneisyyden kyyneleet.

Flyygelin säestämä itku kaikuu menneisyydestä.

Haamuaskeleet kiitävät eteenpäin verenpunaisella matolla. Kattokruunujen sirpaleet kaivautuvat jalanpohjiin, kultakutreilla lepäävät orjantappurat painavat verihelmiä otsaan. Talvenvalkeat kangassuikaleet sulavat iholle entisten viimojen viettelemänä.

Piikkilangalla kiinni ommellut haavat revitään auki.

***

Kauneus, joka joskus eli kristalliastioiden sateenkaaria välkkyvillä pinnoilla, pölyttömillä huonekaluilla ja toimivan flyygelin koskettimilla, on vaipunut ajan kuolonuneen, muuttaen asiat, jotka ennen olivat virheitä niiksi kauneimmiksi yksityiskohdiksi, joita maailmassa enää on. Valo ja pöly leikkivät ilmassa, kaappikellon viimeisestä viisariniskusta näkee ikuisesti ajan, jolloin aika loppui. Eletään unohdetun unen alkuajoissa, ajasta irtautunutta, toista todellisuutta, jotain, joka elää menneessä ajassa, muistoissa.

Ilmassa väreilee pitkän aikaa sieluun tarttuvaa, irti päästämätöntä. Marinetin kädet hapuilevat itsepunomia lankoja, repivät piikkejä ihosta. Haamukäsien koskettaessa tyhjyyttä rajan välissä tuntuu käsite tilasta yhtä kaukaiselta kuin kristalliastioille kesken jäänyt ateria, joka on kylmentynyt niin kauan, että on alkanut taas lämmetä.

***

Kuinka kauan kestää kasvi janoa, ennen kuin pudottaa palmunoksat, ruusunokat, kauneimman taikakukan sielunmarjat ja muuttaa ne maahan maatuvaksi ruskaksi? Ensin ne odottavat takaisintulevaa isäntää hoivaamaan – sitä, joka repi lehdet oksista useammin kuin antoi vettä – kunnes lopulta hitaasti kärsien muuttavat lehtensä paperinohueksi harmaaksi kalvoksi, kuolinnaamioksi, kunnes pudottavat luut oksistaan ja vetäytyvät kuivan maan sisälle odottamaan seuraavaa kevättä, jota ei koskaan tule.

Syksy on pitkä ja korjaa lopulta kaiken mukaansa.

Unohdettu pilkkaa, miksette te, jumalat, lähteneet kurkien tavoin, kun näitte syksyn saapuvan. Odotitte, kunnes halla vie sadon, mielen, ruumiin, sielun, eikä takaisin ole pääsyä, koska palapelinpalat ovat muodostaneet labyrintin toisiinsa sopimattomista osista.

***

Epävarma ei osaa päättää mitä tulipalon keskellä on tehtävä. Aaveet, jotka heiluttavat kattokruunuja eivät voi menettää enää mitään muuta kuin sielunsa alamaalle, jossa synnit odottavat viejäänsä. Jumissa nykyisyydessä, jota ei enää ole kaikkien rajojen väleissä. Haamukuvia ja heijastuksia tuonpuoleisesta näkyy joka päivä sumeasta peilistä, joista peilikuvat ovat vieneet paloja mukanaan.

Yhtä varma hetki kuin eilinen on tämänpäiväinen, jossa huomista ei ole, eikä menneisyyteen ole ovea, vaikka sen läpi jokaisesta ikkunasta näkeekin. Ne, jotka ennen olivat kokonaisia leijuvat paloina ympäriinsä, pölyisissä nurkkauksissa, hämähäkinverkoissa, osana toukan koteloa, joka on unohtanut kuoriutua.

Kotelon sisällä on turvallisempaa, sillä piikkilanka ei sovellu ompeluun, Unohdettu tietää.

***

Viisi päivää, viikkoa, kuukautta, vuotta, vuosikymmentä, vuosisataa eikä kukaan huomaa, että todellisuus on väistynyt pölyn tieltä, joka on kaikkialla. Pelkkää tuhkaa, savua, ikitulen jäänteitä, jopa siellä, joka oli ennen koskematon. Siellä, jota kutsuttiin jumalan selän takaiseksi, siellä korkealla vuoren huipulla, josta talot ovat tipahtaneet alas maan jyristessä, siellä matalalla rannan tuntumassa, jossa meri on vienyt kartanot syleilyynsä Atlantiksen toiseen valtakuntaan.

Ja samalla riemuitsee se, joka unohdettiin kaiken muun takia, suuri Unohdettu. Se, joka loi kaiken ja jonka luoma tuhosi kaiken. Unohdettu juhlii, koska viimein tuhkan ja savun keskellä voi elää ajatonta aikaa, unenomaista kuolemaa, sillä edellisestä kerrasta oli liian kauan.

***

Täysikuu paistaa yhtä kirkkaasti kuin ennen. Se ainut, joka on yhä muuttumaton, se, joka on elänyt aina elämätöntä elämäänsä ajasta tiedottomana, mutta kuitenkin ajalle niin uskollisena, että se on tanssinut samaa tanssia aikojen alusta asti. Se elää avaruuden keskellä siellä, missä kaikkialla kyyneleet jäätyvät ennen kuin ehtivät vieriä alas poskia. Kun katsoo ylös avaruuteen, katsoo menneisyyteen, koska kaikki tähdet ovat jo kuolleita ennen kuin ne saavuttavat silmän. Jos katsoo toiseen suuntaan, näkee tietysti tulevaisuuteen, joka näyttää samaan aikaan valoisalta, että pimeältä, niin kuin se on näyttänyt aina.

Mutta mitä tuumii tulevaisuus entisen maailman raunioista. Näkeekö se virheet pääkallon tyhjistä silmäkuopista?

***

Unohdettu hoivaa lapsiaan, nuolee haavoja. Piikkilanka on poissa, eikä kierry enää kurkun ympärille muka laastariksi. Ei orjantappuroita kruunuksi, ei ruusunokia huulipunaksi. Ei enää, se päättää, mutta kun tähtiä kuolee ja syntyy, ehtii Unohdettu unohtaa. Alkaa ajattelemaan oliko mennyt niin paha, vaikka ikitulet yhä loistavat taivaanrannassa, jota kukaan muu ei ole maalaamassa.

Se joka joskus ennen oli, on oleva aina, koska mikään ei koskaan katoa, niin Unohduttu loi. Menneisyyden kattokruunuja ravistavat aaveet syntyvät vielä uudestaan, koska Unohdettu on liian armollinen, liian anteeksiantava, eikä osaa kasvattaa ympärilleen muureja, jotka estäisivät mennyttä syntymään uudestaan.

Niinpä ajan rajalla uusi alku on myös uusi loppu.   
Otsikko: Vs: Ajan rajalla | S | 7 x raapale | Unenomainen tajunnanvirta
Kirjoitti: Fiorella - 10.10.2019 19:59:17
Tervehdys! Tartuin tähän kommenttikampanjasta, koska tutkin sitä vähän ja kiinnostuin lukemaan tarkemmin. :)

Tekstin kuvaus otsikossa on tosiaan osuva, sillä tämä on todellakin tajunnanvirtaista luettavaa. Teksti soljuu miellyttävästi lukiessa, mutta kun alkaa miettiä, mistähän tämä nyt varsinaisesti kertoo, sitä joutuukin ajattelemaan vähän tarkemmin.

Luen mielelläni maalailevaa, laveaa kerrontaa, mutta tässä sitä oli ehkä reilummanpuoleisesti jopa minunkin makuuni. Raapalemitta oli siinä suhteessa tähän hyvin toimiva, että se antoi lukijalle tilaa hengittää ja pysähtyä mietiskelemään aina välissä.

Tällaista tekstiä varmaan jokainen tulkitsee vähän omalla tavallaan, ja minun kiinnostukseni ehkä keräsi pysähtyneen ajan kuvailu Unohdettua ja synkeän apokalyptisia tunnelmia enemmän.

Lainaus
Kauneus, joka joskus eli kristalliastioiden sateenkaaria välkkyvillä pinnoilla, pölyttömillä huonekaluilla ja toimivan flyygelin koskettimilla, on vaipunut ajan kuolonuneen, muuttaen asiat, jotka ennen olivat virheitä niiksi kauneimmiksi yksityiskohdiksi, joita maailmassa enää on. Valo ja pöly leikkivät ilmassa, kaappikellon viimeisestä viisariniskusta näkee ikuisesti ajan, jolloin aika loppui. Eletään unohdetun unen alkuajoissa, ajasta irtautunutta, toista todellisuutta, jotain, joka elää menneessä ajassa, muistoissa.
Tämä oli lempikohtani. Siinä on jotain ihastuttavaa, että menneet virheet vielä voisivat heijastaa kauneutta.

Lainaus
heijastuksia tuonpuoleisesta näkyy joka päivä sumeasta peilistä, joista peilikuvat ovat vieneet paloja mukanaan
Olen nähnyt monta sataa vuotta vanhan kuluneen suuren peilin Venetsiassa (muitakin toki, mutta juuri tuo tuli tästä tarinasta mieleeni), ja se tuntui juuri sellaiselta, kuin ajan mittaan se olisi kulunut jotenkin kaikkien niiden siihen katsoneiden kasvojen vaikutuksesta. Muistan että tämäntapainen ajatus tuli mieleen silloin, siinä tilanteessa oli jotain samanhenkistä, kun vaeltelin yksin valtavassa palatsissa, joka näytti siltä kuin olisi ollut unohdettuna sijoillaan vuosisatoja. (Vaikka oli sitä oikeasti tietenkin hoidettu, mutta pidetty vain entisessä asussaan, ainakin jostain 1800-luvulta asti, jolloin oli kuulemma remontoitu. ;) )

Lainaus
Jos katsoo toiseen suuntaan, näkee tietysti tulevaisuuteen
Aloin heti miettiä, mikä on se toinen suunta, kun vastakohtana ovat tähdet. ;D Se alkoi hieman naurattamaankin mahdottomuudessaan. Kuin tulevaisuuden näkisi omissa varpaissaan.

Pidin lopussa siitä, miten kaikki kuitenkin aina kiertyy takaisin alkuunsa, miten ikuisuuskin on lopulta ympyrä, joka vain jatkuu uudestaan ja uudestaan. :) Siinä on jotain lohdullista ja miellyttävää, vaikka itse tarina tuntuikin tulvehtivan haikeutta ja unohtuneisuutta. Että kaikki se on kuitenkin pelkästään väliaikaista, ja jossakin vaiheessa kaikki on taas uutta ja raikasta. :)
Otsikko: Vs: Ajan rajalla | S | 7 x raapale | Unenomainen tajunnanvirta
Kirjoitti: Crysted - 16.10.2019 16:00:42
Fio: Tässä tosiaan kerronta kaartelee ummet ja lammet menemättä ollenkaan ihan konkreettisesti asiaan, mutta sitä olikin sen takia ihan hauska kirjoittaa :D kun on proosamaista lyriikkaa, niin tää on sitten lyyristä proosaa :D Tuossa "kun katsoo tulevaisuuteen" kohdassa meinasin kai sitä, että katsoo tavallaan itsensä sisälle, mutta ajatus varpaisiin katsomisesta on myös aika hauska :D Kiitos kommentistasi, mukavaa että sait tästä jotain irti :)