Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Sokerisiipi - 09.09.2019 22:04:03
-
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: maaginen realismi, huumori, slash
Paritus: Mars/Lieko
Yhteenveto: Mars ja Lieko asuvat salaperäisen Kerättären kartanossa, jossa heidän lisäkseen asuu sekalainen joukko erilaisia ihmisiä. Jotta he voisivat vielä joskus elää normaalia elää, jokaisen heistä täytyy keksiä keino voittaa omat ongelmansa.
Varoitukset: myöhemmissä osissa käsitellään itsetuhoisuutta
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII, Kirjoita & kommentoi (maaginen realismi) ja Sana/kuva/lause10 #2 (kuva (https://imgur.com/Jq1uOmf))
A/N: Ei ole tulossa mikään pitkä teksti (lol, kuuluisat viimeiset sanat), kunhan vähän häiritsi, kun tuo eka rapsu ihan selvästi aloittaa jotakin, joten aloitetaan sitten :---D Tällaista kevyttä, huumoripitoista fantasiaa tulossa. Toivottavasti joku viihtyy :3
MYRSKYNTEKIJÄ
1.
Siristelin silmiäni nähdäkseni rankkasateen läpi Kerättären valtaville tiluksille, mutta näin vain siluetteja, joista oli mahdoton sanoa, kelle ne kuuluivat. Pian siluetitkin katosivat, ja jäljelle jäi pelkkä myrsky ja sen mukana lentävät puutarhakalusteet. Ikkunalasit helisivät. Minua ärsytti. Oman turvallisuutenikin uhalla olisin halunnut mennä ulos, jotta olisin saanut tietää, mitä oikein tapahtui. Onneksi järki voitti uteliaisuuden. Tuuli oli niin väkivaltainen, että se pakotti puutkin taipumaan vaakatasoon. Osa niistä repeytyi juuriltaan maahan saakka. Kaikessa hurjuudessaan myrsky kuitenkin kiehtoi minua, tai pikemminkin sen aiheuttaja, koska tämä ei ollut luonnon synnyttämä myrsky. Lieko oli syypää tähän kaaokseen, ja hän todennäköisesti veisi meiltä kaikilta vielä hengen.
2.
Seuraavana päivänä Liekon aiheuttamat tuhot paljastuivat kaikessa järkyttävyydessään. Kartanoa lukuun ottamatta koko lähitienoo oli hävitetty. Kartanossakin neljä huonetta olivat nyt asuinkelvottomia. Lieko ei tullut aamiaiselle. En nähnyt häntä seuraavaan kolmeen päivään. Sää oli kuitenkin rauhoittunut eli joko Lieko oli myrskytessään heittänyt henkensä tai sitten hän oli niin väsynyt purkauksestaan, ettei jaksanut nostattaa kevyttä tuulenvirettäkään. Kerätär oli vaitelias, joten Liekon täytyi olla yhä elävien kirjoissa. Voi paska. En voinut olla ihmettelemättä, miten Kerätär jaksoi yhä uskoa, että Lieko vielä oppisi kontrolloimaan voimiaan, jotka olivat suunnilleen jumalallista alkuperää. Eihän Lieko osannut edes hillitä herkkää temperamenttiaan. Me oltiin niin kusessa sen jätkän kanssa.
3.
Lieko menetti ne muutamatkin ystävänsä "pikku" hermoromahduksensa jälkeen. Kaikki pelkäsivät häntä ja hänen voimiaan. No ihan syystäkin. Halutessaan Lieko olisi voinut nostattaa semmoiset hurrikaanit, ettei meistä jäisi jäljelle märkää länttiäkään. Totta kai sellainen tosiasia sai tyypit paskahalvauksen partaalle. Kai minäkin häntä varoin, mutta en varsinaisesti pelännyt. Lieko ja hänen ylimaalliset voimansa oikeastaan kiehtoivat minua. Hän oli vaarallinen, ehdottomasti, mutta hän oli myös ihmeellinen. Kerätär ei tiennyt ketään toista, joka olisi kyennyt edes puoliksi samaan kuin Lieko, ja se kertoi jo paljon. Minä tahdoin tietää Liekosta enemmän, mutta Kerättärestä ei saanut irti kuin teatraalisia arvoituksia, joten siksi päätin tehdä hurrikaanipojasta ystäväni.
A/N2: Tästä tämä matka alkaa! Mitä pidit? :>
-
Kommenttikampanjasta hei!
Mä oon tällainen nimifriikki ja voi miten tykkäsin Liekon nimestä. Kerätär kuulostaa myös salaperäiseltä ja siksi kiinnostavalta. Liekolla vaikuttasi olevan tosi voimakkaita taikakykyjä. Jännä nähdä jatkossa oppiiko hän hallitsemaan niitä.
Mulle oli jotenkin yllätys, että Mars on minäkertojana. Tai yhteenvedon takia oletin, että tässä on kolmannen persoonan kertoja. Ei siis moitetta, kunhan huomioin ;) Mars muuten vaikuttaa sellaiselta vähän kovikselta, jolla kuitenkin on mieli ja sydän paikallaan ja vähän väärällään oleva, kuivakka huumorintaju.
Sanavalinnat ovat humoristisia esim. "nostattaa semmoiset hurrikaanit" ja "Kerättärestä ei saanut irti kuin teatraalisia arvoituksia" saivat hymyn huulille. Tykkäsin myös, että kuvasit Liekon tempperamenttia herkäksi tavallisemman tulisen sijaan. Täytyykin jatkossa tarkailla kertooko tuo sanavalinta enemmän Liekosta vai Marsista itsestään.
Hauska nähdä miten toinen kirjoittaja on aihelmaa myrskynnostattamisen kyvystä soveltanut. Käytin itse aihelmaa yhdessä originaalissani sivulauseissa, mutta toisin kuin sinä.
Olipa tämä kiintoisa, jään seurailemaan! 8)
-
Minua veti puoleensa itse otsikko. Olen siis jo viikon ajan tuijottanut tätä otsikkoa. :)
Kuten Kelsier tuossa mainitsi, myös minä pidän näistä nimistä, Lieko. Kerätär.
Jäin miettimään eletäänkö tässä ihan normaalia nykyaikaa vai ollaanko tässä jonkinlaisessa muussa ajassa tai yhteiskuntatyypissä. Jostain syystä Marsin käyttämä kieli ohjaa minut nykyaikaan ja ainakin lähelle tätä nykyteknologian aikaa. Tuo Kehrättären kartano tiluksineen kun voi olla jossain muuallakin, mutta tuollainen myrskyntekijä ei voi olla "vapaan" tuhoamassa kaupunkeja, jos tuolla tavalla voimat tursuilevat hurrikaaneiksi saakka.
Aloitus toimii kyllä hyvänä koukkuna. Myös minä jään seuraileman mitä tapahtuu.
-
Kelsier: Ihanaa, että henkilöiden nimet ovat kiinnostavia ja kivan kuuloisia! Ajattelin kokeilla ei-puhekielistä minäkertojaa pitkästä, pitkästä aikaa. Vaikutelmasi Marsista on varsin osuva! Jee, kivaa, että tarina herätti kiinnostuksesi ja kiitos kovasti kommentista!
Fairy tale: Itsekin tykkään otsikosta kovasti! Ihanaa, että sen vetovoima sai sinut tämä tekstin pariin! ^^ Aika lähelle nykyaikaa sijoitan mielessäni tämän tekstin. Kerättären kartano tiluksineen tosiaan on syrjässä ja kaukana kaikesta juurikin siksi, ettei hänen eriskummalliset vieraansa herätä huomiota ja pelkoa tavallisissa ihmisissä. Mahtavaa, että aloitus nappasi! Kiitos hurjasti kommentista!
4.
Olin kolunnut koko kartanon etsiessäni Liekoa, kunnes vihdoin löysin hänet pieneltä kuntosalilta, jossa Lieko pelasi aggressiivisesti tennistä seinän kanssa. Katselin sitä hetken. Seinäparkaa murjottiin ihan urakalla.
”Huvittaisiko sinua pelata ihmistä vastaan?” huikkasin.
”Ei. Häivy”, Lieko sanoi tylysti irrottamatta katsettaan pallosta. Menin aivan ymmälleni. En ollut odottanut, että minut torjuttaisiin. Olin kuvitellut, että Lieko suorastaan matelisi seurankaipuusta. ”Olet kuuro? Painu vittuun siitä!”
Tunsin, kuinka huoneen ilmavirta tiivistyi. Vaatteeni lepattivat kuin rajussa tuulessa. Tennispallot alkoivat lennellä ja kimpoilla toisiaan vasten kuin näkymätön voima olisi liikutellut niitä. Liekoa näytti kiinnostavan tasan kaksi peliä: seinän hajottaminen ja kuolettava polttopallo. Äkkiä vittuun painuminen tuntui loistoidealta.
5.
Aloin olla sen kannalla, ettei Lieko ehkä sittenkään ollut tullut ystäviensä hylkäämäksi vaan päinvastoin. Päätin nyhtää lisätietoja Talvikilta. Valitettavasti hän ei ollut erityisen puheliaalla tuulella.
Talvikki oli harjoittelemassa kokovalkoisessa huoneessa. Talvikki osasi hallita värejä. En ollut aluksi ymmärtänyt, mitä varten Talvikki oli täällä – hänen kykynsä vaikutti suhteellisen harmittomalta – kunnes minulle oli selvinnyt, että Talvikki oli aiheuttanut kuuden ihmisen kuoleman muuttamalla vahingossa liikennevalojen väriä.
”Sinä haluat nuuskia!” Talvikki syytti. ”Liekolla on tarpeeksi rankkaa ilman kaltaistasi visvasyylääkin!”
”Talvikki kultaseni –” aloitin hunajaisesti, kunnes katsoin kättäni ja mykistyin kauhusta.
”Kun et kerran puhetta ymmärrä”, tyttö virnisti tyytyväisenä. Se noita oli muuttanut ihonvärini neonpinkiksi!
6.
Talvikin häijy temppu oli menestys, ja minulle annettiin raikuvat pilkka-aplodit joka kerta, kun astuin huoneeseen. Yritin olla välittämättä, mutta oli hyvin vaikeaa olla ottamatta viiden ihmisen kiusaamista henkilökohtaisesti. Vasta silloin minulle selvisi, ettei kukaan tainnut erityisesti pitää minusta. Se satutti enemmän kuin olisin välittänyt. Minun sisuksissani kyti polttava halu kostaa, koska ainakin sitten heillä olisi ollut oikea syy olla pitämättä minusta. En kuitenkaan tehnyt niin. Jopa säännöllinen nöyryytys voitti sen, mikä odotti minua ulkomaailmassa. Entinen elämäntyylini oli kuluttanut minut jo aivan loppuun. En jaksaisi sitä enää. Tekisin mieluummin vaikka koko loppuelämäni töitä Kerättärelle kuin pakenisin perääni usutettuja agentteja maailman ääriin.
-
Oi, tämäpä oli varsin mielenkiintoinen alku! Tässä on hauskasti yhdistettynä jotain vanhaa ja luonnonläheistä, mutta myös sellaista modernia, jonka estetiikka/tuntu muistuttaa mua vähän kaikista supersankarielokuvista ja niiden spin-off tv-sarjoista. Tässä on kivoja nimiä, jotka muistuttavat minuu muinaissuomalaisista nimistä. Erityisesti pidän Kerättären nimestä, se on mystinen ja arvokas! Juuri nämä nimet, kartano ja Lieko myrskyntekijänä toivat minulle heti sellaista vanhan ajan tuntua (ehkäpä se johtui myös siitä, että olen itse nyt niin syvällä omassa suomimytologiassani ja näen kaikkialla kaikkea vanhaa ja ihanaa sen tarinan estetiikkaan sopivaa), mutta nuo agentit ja päähenkilön moderni tapa puhua toivat tähän myös hippusen nykyaikaa. Minä olin jo sanomassa, että mielenkiintoista saada selville, mikä päähenkilön nimi on, mutta sehän luki alkutiedoissa ;D Hups. Toivottavasti Lieko alkaisi pian pehmetä Marsille, hän tuntuu itsekin kaipaavan kaveria elämäänsä. Mikäköhän Marsin voima on ja mitä hän on sillä tehnyt menneisyydessään.
Kiitos näistä!
-
Avaruuspiraatti: Kivaa, että alku nappasi mukaansa! Tykkään tästä itse kovasti juurikin sen takia, miten tässä vanha luonnonläheisyys sekoittuu moderniin nykyaikaan. Nimet on minustakin ihania! Mars on tosiaan kertoja :'D Olen ollut sniikki hänen kanssaan, ei nimeä missään! Marsin voima ja menneisyys selviää pikkuhiljaa! Kiitos kovasti kommentista!!
A/N: En yleensä etsi oikeita henkilöitä hahmojeni "kuviksi", mutta nyt löysin täydellisen Liekon. Tässä (https://46af2cea9904c8563bc2-1e4edc33db629a3cbabae32f17c146c4.ssl.cf3.rackcdn.com/2639_ce08ab90-5ce7-45ac-b3e4-bfb7f5a824df.jpg) ja tässä (https://trace.tv/wp-content/uploads/2017/02/Leo-Hoyte-Egan-1.jpg). Kuvissa siis Leo Hoyte-Egan.
7.
Luin happamana huoneessani vanhoja sarjakuvia, jotka olin penkonut esiin Kerättären ullakolta. En jaksanut näyttää enää naamaani muualla kartanossa, koska olin edelleen vehkeitäni myöten räikeän pinkki – olin ollut jo viikon – ja nokkelimmistakin heitoista maku oli mennyt jo pari päivää sitten.
Siksi en vastannutkaan heti, kun joku ääliö alkoi taas koputella huoneeni ovea. Käänsin vain sivua ja irvistin supersankareiden korneille iskulauseille.
”Mars?” Talvikin ääni huhuili.
”Mene helvettiin”, tokaisin tympääntyneenä.
”Voisin muuttaa sinut ennallesi”, Talvikki sanoi varovasti. Tuhahdin epäuskoisesti. Niin varmaan joo.
”Mistä moinen suopeus?”
”Minä pyysin”, matalampi ääni vastasi. Loikkasin ylös. Se oli Lieko! Menin ovelle ja päästin kaksikon saman tien sisään.
8.
Tuskin edes näin Talvikkia, kun Lieko oli paikalla. Liekon rinnalla Talvikki vain näytti – ironisesti sanottuna – värittömältä. Vaikka Liekolla ei olisi ollut eeppisiä voimiaan, hän olisi silti kääntänyt päät pitkällä, komealla ulkomuodollaan. Liekon iho oli lämmintä kinuskia ja tummanruskeat hiukset tyylikkäillä kiharoilla.
”Ymmärsin, että sinä olit tavoitellut minua”, Lieko sanoi kevyt hymynkare huulillaan. ”No, tässä minä olen. Mitä asiaa?”
”Ihan vain kiinnostaisi tutustua”, sanoin. Suorasukaisuuteni näytti yllättävän Liekon. Hän varmaan mietti, pilailinko minä. No, en minäkään välttämättä olisi ottanut flamingonväristä jätkää heti täysin tosissani. Lopulta Lieko kuitenkin hymyili. Se hymy oli kuin aurinko, yhtä kuuma ja säihkyvä. Minua heikotti.
”Tutustutaan ihmeessä.”
9.
Lieko oli nyt aivan toinen ihminen kuin se kiukkuinen pyörremyrsky, joka oli uhannut rusikoida minut tennispalloilla.
”Olen pahoillani siitä. Olen yleensä hirveän räjähdysaltis sen jälkeen, jos menetän hallinnan, mutta ethän sinä sitä voinut tietää.”
”Kaikilla on huonoja päiviä”, yritin lohduttaa. Liekon kasvot synkkenivät välittömästi. Pieleen meni ja kunnolla.
”Muiden huonot päivät eivät aiheuta hengenvaarallisia myrskyjä”, Lieko sanoi totisena.
”Uh.” Siihen oli vaikea sanoa mitään, koska tottahan se oli.
”Mikä sinun voimasi on?”
”Osaan lukea ajatuksia”, heitin läpällä. Lieko ja Talvikki säpsähtivät ja perääntyivät heti pari askelta. Nauroin heidän järkytykselleen. Sitä kesti vain sekunnin, mutta hetken ajan Lieko näytti hyytävän murhanhimoiselta.
-
Olipa mukava lukea monta osaa eteenpäin.
Äkkiä vittuun painuminen tuntui loistoidealta.
Kyllä vain. Kun ihminen nostattaa tuulta ja myrskyä, siinä voi tulla hiukan orpo olo.
Koko kartano tuntuu nyt heräävän eloon, kun lukee että siellä on kuntosali ja paljon muitakin jotka opettelevat hallitsemaan voimiaan. Naureskelin noille viimeisille osille. Vai ollaan sitä vehkeitä myöten pinkkinä, sepäs mielenkiintoista.
No niin, Lieko on tyyntynyt. Hauskaa että "satuit löytämään" hänestä kuvan. Ja minä kun alussa kuvittelin hänet aivan toisenlaiseksi. Hyvä että asia korjaantuu nyt näin alkuvaiheessa.
-
Fairy tale: Kivaa, että lukeminen oli mieleistä! ^^ Kyllä, Marsilla on tervettä itsesuojeluvaistoa, kun on kyse Liekon voimista! Kiva kuulla, että Liekon "kuvista" oli apua hänen kuvittelemisessaan, kiitos kommentista!!
A/N: Rikon kaavani ja julkaisen vain yhden osan.
10.
Talvikki oli kerrankin kunnon tyyppi ja palautti salskean ulkomuotoni ennalleen. Sen tehtyään hän jätti minut ja Liekon ”tekemään tuttavuutta”. Aloin aavistaa pahaa, koska heti tytön poistuttua, sarjakuvani alkoivat lepattaa. Liekosta oli mahdoton sanoa, millaisella tuulella hän oli.
”Mikä sinun voimasi on?” Lieko tivasi.
”Se varmaan selviää sinulle aikanaan.” Lieko kuristeli kulmiaan.
”Melko epäreilua, kun sinä kuitenkin tiedät, mihin minä pystyn”, Lieko ärähti.
”Mitäs olet tuollainen mahtipontinen liehuletti”, sanoin. Väkivaltainen ilmavirta tönäisi minua rintaan, mutta en näyttänyt pelkoa. ”Me ei olla yhtään samankaltaisessa tilanteessa. Minä olen täällä töissä, en koulussa.”
Samassa huoneen atmosfääri muuttui sähköiseksi.
”Töissä?” Liekon ääni oli uteliaisuudesta kirkas.
-
Töissä! No kylläpäs nyt vetää salaperäiseksi. Olen vähintään yhtä utelias kuin Lieko. (Tai mistä minä sen voin tietää). ;)
Hienosti kuvattu tuo Liekon ilmavirtojen nostattaminen miten se ilmenee pienessä huoneessakin. Sarjakuvien lepatus ja rintaan tönäisy.
Yksi osa ja sait siihen kyllä mahtumaan sen olennaisen - odotuksen tuskan seuraavasta osasta ja uteliaisuuden.
Tähän asti tuo Marsin voima ei ole ollut niin oleellinen.
-
Fairy tale: Mahtavaa, että sain herätettyä kiinnostuksesi Marsin todellisella syyllä oleskella kartanossa! Liekon voimien kuvailu sadassa sanassa on välillä osoittautunut sangen haastavaksi, joten hyvä, että vähälläkin ilmasulla on toivottu teho. Kiitos kommentista!!
11.
”Jep. Kerätär palkkasi minut hyvin erityiseen hommaan”, sanoin. Kerättären palkkalistoille suostuminen oli ollut vaihtoehdoista viimeinen. Kerättären tarjous oli kuitenkin pelastanut henkeni. Se oli fakta. ”Työnkuvani yksityiskohdat eivät tietenkään kuulu sinulle.”
”Paskat säännöistä”, Lieko tuhahti.
”No, eipä ihme, että olet täällä”, sanoin. ”Tuollainen mentaliteetti todennäköisesti tuhoaa sinut.”
”Ehkä minä haluankin niin tapahtuvan”, Lieko sanoi hiljaa järkyttäen minut perinpohjin katkerilla sanoillaan.
”Jos tosissasi haluaisit sitä, et olisi edes tullut tänne”, veikkasin. Yllättäen Liekon ilme pehmeni.
”Olet outo ja hämmentävä tyyppi, Mars”, Lieko naurahti häkeltyneenä.
”Tiedetään”, virnistin, ”ja juuri siksi aivan mielettömän seksikäs.”
Lieko nauroi, mutta panin mielissäni merkille, ettei hän kieltänyt asiaa.
12.
Seuraavana yönä oli työkeikka. Minut herätettiin tylysti kesken unien. Asialla oli Kerättären korsto, Silvia, joka käski minun pukeutua ja saapua keittiön ovelle tasan viiden minuutin kuluttua. Pukeuduin varuillani ja kiukkuisena. Siitä oli aikaa, kun minua oli viimeksi käskytetty näin. Se toi pintaan monia ahdistavia muistoja. Viimein selviäisi, eroaisiko Kerättärelle työskentely aiemmista "työpaikoistani" vai oliko vapauteni jälleen harhaa. Olin lähtöpaikassa täsmällisesti, ja Silvia antoi minulle hyväksyvän nyökkäyksen. Mukana olivat yllättäen myös Kerättären suojatit Kreeta ja Odette. Tarkastelin heitä kiinnostuneena eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä meidän oli tarkoitus tänä yönä tehdä, mutta pitkästä aikaa olin virkeä ja innoissani. Se tuntui hyvältä.
-
A/N: Marsin kyky selviää viimein!
13.
Ajomatka oli pitkä ja puuduttava. Minä ja Kreeta torkahtelimme toisiamme vasten. Odette oletettavasti valvoi. Silvia ajoi, joten oli toivottavaakin, että hän pysyi hereillä. Vihdoin moottori sammui ja ajattelin, että jes, perillä, mutta vielä mitä. Seurasi tunnin verran patikointia pimeässä, vaikeakulkuisessa maastossa, jossa ei saanut käyttää edes valoja. Miten selvisimme ehjin raajoin perille, oli minullekin suuri mysteeri.
Edessä oli jonkinlainen… pimeä, aidattu laitos, jonne meidän oli oletettavasti tarkoitus murtautua.
”Sisäänkö sitten vain?” kysyin Silvialta, joka nyökkäsi. Menin lukitulle portille. Tartuin kahvaan ja tunsin, kuinka lukitus reagoi kosketukseeni. Tuntemus oli yhtä hivelevä kuin aina. Avasin oven ja kumarsin.
”Teidän jälkeenne, arvon neidit.”
14.
Yleisavaimena toimiminen oli minulle tuttu, mutta vastenmielinen rooli. Minua oli käytetty, uhkailtu, manipuloitu, lahjottu ja pakotettu tähän homman siitä asti, kun kykyni oli tullut jonkun toisen ihmisen tietoisuuteen. Se, että pystyin murtamaan minkä tahansa lukon tai salauksen, avasi – tahallinen sanavalinta – niin törkeitä mahdollisuuksia, että moni tahtoi minut sen takia hengiltä. Minut oli yritetty tappaa tai tapattaa niin monta kertaa, etten enää pysynyt laskuissakaan. Lyhyen ajan olin toiminut freelancerina, mutta en ollut nauttinut siitä sen enempää kuin jonkun alaisuudessa (tai pikemminkin orjuudessa) työskentelystä. Vaikka Kerätär maksoi minulle palkkaa ja piilotteli minua kartanossaan, minusta tuntui silti siltä kuin olisin vain vaihtanut omistajaa.
-
15.
”Eikö täällä ole kameroita?” hermoilin, kun me kävelimme kaikessa rauhassa kohti laitosta täysin näkyvillä.
”Sähköt ovat poikki”, Odette sanoi.
En kysynyt, mistä hän sen tiesi. Silvia johdatti meidät rakennuksen sivulle, jossa ei ollut mitään oven tapaistakaan. Vain tasaista seinää. Silvia osoitti ylös.
”Kolmannessa kerroksessa on ikkuna. Menemme siitä sisään.”
”Miten?” kysyin. ”Erikoistaitoihini ei nimittäin kuulu lentäminen.”
Kreeta pärskähti ivallisesti.
”Ei tarvitsekaan kuulua. Kreeta”, Silvia sanoi hämmentymättä. Kreeta loi minuun alentuvan katseen samalla, kun Silvia kytki häneen köysiä. Selvästi rehvastellen Kreeta meni seinälle kädet ja jalat paljaina. Hän asetti varpaansa ja kämmenensä seinälle ja alkoi kiivetä sitä pitkin kuin mikäkin kummajainen.
16.
Kiipeäminen ikkunalle ei ollut kivaa, ei etenkään silloin, kun Kreeta oli leikillään pudottavinaan minut. Silvia käski hänen pysyä ammattimaisena, mutta Kreeta oli selvästi niitä ihmisiä, jotka tekivät, mitä halusivat, ja hän selvästi halusi temppuilla kustannuksellani niin paljon kuin mahdollista. Me inhosimme toisiamme jo muutenkin eikä tämä yhteistyö ollut omiaan lämmittämään kalseita välejämme. En luottanut Kreetaan, mutta pakko minun oli sitä kusipäätä sietää. Olimme täällä, ja tämä työ oli tehtävä. Odette sentään oli kunnon tyyppi. Aika hiljainen, mutta asiallinen ja tyyni. Silvia oli mission ehdoton pomo enkä minä hänestäkään erityisemmin pitänyt, mutta hän hohkasi tietynlaista varmuutta, joka piti meidät kaikki rauhallisina.
17.
Laitos vaikutti hylätyltä. Kiinteitä kalusteita lukuun ottamatta huoneet ja laboratoriot olivat tyhjiä. Paksu pölykerros peitti pintoja. Silvia ei vaikuttanut hämmästyvän tippaakaan. Hän johdatti meitä rautaisella itsevarmuudella eteenpäin. Minä availin ovia. Olisin kysellyt tehtävämme tarkoituksesta, ellen olisi tiennyt, ettei Silvia vastaisi.
Sitten tulimme sellaiselle ovelle, jonka lukituksen avaamisesta ei ollut juuri hyötyä. Ovi avautui sivusuuntaan, ja se oli niin raskastekoinen, ettei minulla ainakaan riittänyt muskelit sen auki repimiseen.
”Mitä, loppuiko ihmepojulta mehut?” Kreeta irvaili minulle. Että hän oli sietämätön.
”Se on sähkökäyttöinen liukuovi”, sanoin purevasti. ”Että siitä vain kiskomaan, prinsessa.”
Odette painoi kämmenensä oven metallipinnalle ja sähköä saadessaan ovi liukui auki.
-
Voi että kuinka monta osaa sainkaan lukea. Minulta oli tuo lokakuun alun päivitys mennyt näköjään ohi ja havahduin vasta näihin viimeisiimpiin.
Mainiota, oikein mainiota, nimittäin nuo kaikki erityiskyvyt. Kaikkien taitoja näemmä tarvitaan. Mars on todella puun ja kuoren välissä taitonsa kanssa.
Tykkäsin muuten myös tuota kirjoitusasun "tehostekeinosta" osissa 12, 14 ja 16 kun rivit ovat tiivistettyjä. Erottuu kerronta ja vuoropuhelut toisistaan.
Jäin miettimään kuinka pitkän takana tuo työkeikka oikein onkaan, jos pitkän ajon jälkeen vielä patikoitiin tunti. Pimeässä kävelee tunnissa ilman isoja kantamuksia ehkä 3-4km kun maasto on vaikeakulkuinen. Eli mikä ihmeen laitos on jossain korvessa (jonne varmaan kyllä menee tiekin mutta tämä keikka pitää hoitaa korvesta kävellen käsin). Pidät kyllä mielenkiintoa yllä näillä osillasi. ;)
-
Poimin tämän kommenttikampanjasta itselleni, koska jonkin matkaa tutkailtuani huomasin kiinnostuvani yhä enemmän. :) Olen aina pitänyt tarinoista, joissa joukko enempi vähempi satunnaista väkeä kokoontuu yhteen ja ryhmäytyy porukaksi. Minäkin ihastelen nimistöä, tätä on mukava lukea.
Lieko ja hänen ylimaalliset voimansa oikeastaan kiehtoivat minua. Hän oli vaarallinen, ehdottomasti, mutta hän oli myös ihmeellinen. Kerätär ei tiennyt ketään toista, joka olisi kyennyt edes puoliksi samaan kuin Lieko, ja se kertoi jo paljon. Minä tahdoin tietää Liekosta enemmän, mutta Kerättärestä ei saanut irti kuin teatraalisia arvoituksia, joten siksi päätin tehdä hurrikaanipojasta ystäväni.
Lieko vaikutti kiehtovalta minustakin. Myös hahmon ulkoasu pörröisine hiuksineen vastasi hyvin mielikuvaa. Täytyy ihan kysyä, olitko nähnyt tuon kuvan tyypin ennen kuin aloit kirjoittamaan, vai oliko kuvan vastaan tuleminen puhdas ylläri? :)
Talvikki osasi hallita värejä.
Talvikki kohosi hassun (joskin silti vaarallisen) taitonsa ja huumorintajunsa kanssa suosikikseni. :)
Vasta silloin minulle selvisi, ettei kukaan tainnut erityisesti pitää minusta. Se satutti enemmän kuin olisin välittänyt. Minun sisuksissani kyti polttava halu kostaa, koska ainakin sitten heillä olisi ollut oikea syy olla pitämättä minusta. En kuitenkaan tehnyt niin. Jopa säännöllinen nöyryytys voitti sen, mikä odotti minua ulkomaailmassa. Entinen elämäntyylini oli kuluttanut minut jo aivan loppuun. En jaksaisi sitä enää. Tekisin mieluummin vaikka koko loppuelämäni töitä Kerättärelle kuin pakenisin perääni usutettuja agentteja maailman ääriin.
Kuinka surullista ajatella, että huomaa yhtäkkiä ettei kukaan pidä. :'( Tietenkin sellainen satuttaa. Mutta miten ikävää että ensimmäinen reaktio siihen olisi kostaminen...
Tässä kohtaa jo tuli vastaan tuo miten Kerättärellä on jotakin piilotettua takanaan, muutakin kuin viatonta koulun pyöritystä. Ja Marsilla on oma lehmä ojassaan. Vai agentteja usutettuna hänen kannoilleen... Mitä se entinen elämä lie pitänytkään sisällään? Selvästikin jotakin epärehellisen tuntuista.
”Me ei olla yhtään samankaltaisessa tilanteessa. Minä olen täällä töissä, en koulussa.”
Ja mitä ilmeisimmin koulun julkisivu peittää taakseen jotakin ihan muuta toimintaa... ;) Olipa muuten jännä oivallus, että ajatustenlukukyky tepsi omalla tavallaan myös lukkoihin.
Raapaleissa on aina se haittatekijä, että ne ovat kovin lyhyitä. ;) Siksi olikin ilo lukea kerralla vähän pidempi pätkä ja päästä sisään tarinaan. :) Tähänastinen herätti uteliaisuuteni ja mielenkiintoni. Nämä kyvyt ja taidot, joita tässä esittelet, ovat mukavasti vähän erilaisia ja niinpä alkaa itsekin miettiä, mitä kaikkea niillä pystyisikään tekemään. Väriaistin sotkemisellahan pystyisi vaikuttamaan helposti ja merkittävästi toisen hahmotuskykyyn, olipa kyse etäisyyksistä, pinnanmuodoista tai monesta muusta asiasta. Voisi käydä kohtalokkaasti, jos maailma muuttuisi vaikkapa tasaisen harmaaksi, riippumatta kaikesta, mitä siellä voisi eteen tulla.
Seuraan kiinnostuksella, mitä tuleman pitää. :)
-
Fairy tale: Erikoiskykyjä on ollut hauskaa keksiä! Kaikkien taitoja todella tarvitaan. Se, miksi nelikko joutui menemään korven kautta tien sijaan, selviää kyllä ;) Kiva, että jännitys pysyy yllä! Kiitos huisisti kommentista!!
Fiorella: Kivaa, että valitsit juuri tämän tekstin! Olen innostunut tästä ihan kunnolla, kun tämä vihdoin lähti ikään kuin käyntiin. Minulla oli fiilis Liekon ulkonäöstä ja tuo kuva, kun se sattui eteen, ikään kuin varmisti asian. Talvikki on minustakin ihana <3 Marsin historiasta kertoo paljon se, että hänen ensimmäinen vaistonsa olisi kostaa. Kerättärellä tosiaan on pelissä paljon muutakin kuin kykykoulu. Mars siis ei osaa lukea ajatuksia. Hän heitti sen vain läpällä vitsaillakseen Talvikin ja Liekon kustannuksella. Kerätär on itse asiassa kieltänyt Marsia jakamasta tietoa voimistaan. Siksi hän ei kertonut. Olipa kivaa, oivallista pohdintaa Talvikin voimasta. Sitä todella voisi käyttää vakavastikin väärin. Kiva, että oot tykännyt. Kiitos hurjasti kommentista!!
18.
Oven takaa paljastui hissi. Koneisto hurahti käyntiin yhdestä Odeten kosketuksesta.
”Kuinka sinä teet tuon?” ihmettelin.
”Kuinka sinä avaat lukkoja?” Odette heitti.
”Minä ikään kuin… menen niiden sisälle ja tulen osaksi niiden koneistoa”, yritin selittää autuaan kihelmöivää kokemusta, joka lukkojen avaamiseen liittyi.
”Tuo ei kuulostanutkaan yhtään psykolta”, Kreeta kommentoi.
”Minulle sähkö tuntuu melkein kuin hengeltä, joka kanavoi voimaansa minun kauttani”, Odette sanoi. ”Kuin olisin osa suurempaa, kosmista sähkövirtausta.”
”Te olette kumpikin kajahtaneita”, Kreeta tuhahti ja yritti astua hissiin, mutta Silvian käsivarsi pysäytti hänet.
”Ennen kuin menemme tuonne alas, teidän on tiedettävä, mikä teitä uhkaa”, Silvia sanoi hiljaa. Tunnelma muuttui äkisti kuolemanvakavaksi.
19.
”Meidän tehtävämme on noutaa mies nimeltä Reinar Kiiveri”, Silvia sanoi. ”Ei muuta. Te ette puhu tai anna katseenne edes harhailla. Tuijotatte vain minun selkääni, kunnes löydämme Kiiverin. Onko selvä?”
Silvian äänensävy oli ankara, ehdoton. Ihoni nousi kananlihalle. Mikä kammottava meitä alhaalla oikein odotti?
”Jos jokin menee pieleen, seuratkaa Odettea. Hän tietää, missä on poistumistiet”, Silvia sanoi. ”Pahimman sattuessa minä hankin teille pakenemisaikaa.”
”Mihin meidän tulisi varautua?” Kreeta kysyi. Silvia epäröi. Olin kerrankin Kreetan kanssa samaa mieltä ja painostin:
”Miten voimme puolustautua, jos emme edes tiedä, mikä meitä uhkaa?”
”Alhaalla on vankila”, Silvia suostui viimein paljastamaan, ”ja selleissä istuu teidän kaltaisianne.”
20.
”Vankila meidän kaltaisille?” Kreeta toisti typertyneenä. ”Mitä helvettiä?”
”No, pikemminkin tutkimuslaitos.”
”Ihmiskokeita varten?” kysyin hiljaa. Silvia hätkähti ja katsoi minuun terävästi. Katsoin pois. Tunsin hirvittävien muistojen väijyvän minua.
”Muun muassa”, Silvia sanoi jäykästi, ”ja paljon kamalampia asioita.”
”Miksei me voida vapauttaa heitä kaikkia?” Kreeta tivasi. ”Kun heitä pidetään täällä vastoin tahtoaan kuin labrarottia!”
”Vain Kiiveri”, Silvia sanoi painokkaasti. ”Ei muita, ja voi olla, että jos Kiiveri on kaapattu –”
”No eikö ole aivan ilmiselvää, että hänet on kaapattu?”
”Silvia tarkoittaa, että Kiiveri voi olla aivopesty”, Odette selvensi, ”ja jos näin on –”
”– meidän tehtävämme on eliminoida hänet”, Silvia päätti.
-
21.
Minun ja Kreetan järkytys ilmeni täydellisenä sanattomuutena. Eliminoida. Se kuulosti sotilaalliselta termiltä. Ensimmäistä kertaa kyseenalaistin sen, kuka Kerätär oikein oli. Jos Kerättärellä kerran oli tarpeeksi pokkaa, resursseja ja valtaa organisoida tällaisia eliminointitehtäviä, hän saattoi todellisuudessa olla kaikkea muuta kuin suojelusta ja ohjausta tarjoava kartanonpitäjä. Mitä jos Kerättärellä ei ollut aikomustakaan päästää meitä käsistään? Me saatoimme olla Kerättärelle vain uhrattavissa olevia työkaluja, joilla hän voisi saavuttaa hämärät päämääränsä. Ajatus kuvotti minua. Olinko minä sittenkin päätynyt taas toisen tyrannin niin sanottuun ”suojelukseen”? Vilkaisin metallista liukuovea, ja haluni perääntyä oli suuri. En tahtonut olla osallisena uuteen väkivallantekoon. Minun historiani oli jo liiankin verinen.
22.
”Kuka Kerätär on päättämään, saako tämä Reinar Kiiveri elää vai kuolla?” kysyin.
”Jotkut ihmiset ovat niin vaarallisia, että väärissä käsissä heidän vaarallisuutensa yltää globaalisiin mittasuhteisiin. Jos joku kykenee ohjailemaan heitä omiin tarkoituksiinsa, heidän ihmisyytensä on menettänyt merkityksensä. Heistä on tullut aseita, joiden olemassaolo uhkaa miljardeja ihmisiä. Sen vuoksi heidän on kuoltava”, Silvia sanoi. ”Luulisi sinun, jos kenen, käsittävän tämän.”
Sävähdin hänen sanojaan. Minusta tuntui, että se voisin olla ihan yhtä hyvin minä, joka istui Kiiverin sellissä.
”Sanotko sinä, että minun ihmisyyteni on kyseenalaistettu?” kysyin suoraan. Silvian katse oli tunteeton.
”En. Sinulla on vielä toivoa”, Silvia sanoi. ”Muuten olisit jo kuollut.”
23.
Hiljaisuus oli jännittyneisyydessään hyvin epämukava. Kreeta, Odette ja Silvia katsoivat minua kuin olisin kantanut tappavaa loista, joka liian läheisessä kontaktissa saattaisi tarttua heihinkin. Minulla oli sairas, petetty olo. Tuntemani viha oli niin voimakasta, että näkökenttäni oli kaventunut ja hengitykseni raskasta.
”Selvä”, totesin. ”No, haistakaa kaikki pitkä vittu. Meikä häipyy.”
Tartuin liukuoveen, käskin lukituksen väistymään ja kiskoin voimieni takaa. Ovi liikahti ehkä muutaman sentin. Urisin turhautuneisuudesta ja kiskoin, revin ja kiroilin. Ovi pysyi kiinni, mikä oli vielä suurempi pettymys. Fysiikan lait koituivat pakoni kohtaloksi. Kuinka ironista. Silvia tuli repimään minut irti.
”Sinulla ei ole vaihtoehtoja”, Silvia totesi. ”Tämä tehtävä suoritetaan loppuun.”
-
Ohhoh, nyt tuli paljastuksia. Jännittäviä sellaisia.
Ensimmäistä kertaa kyseenalaistin sen, kuka Kerätär oikein oli. Jos Kerättärellä kerran oli tarpeeksi pokkaa, resursseja ja valtaa organisoida tällaisia eliminointitehtäviä, hän saattoi todellisuudessa olla kaikkea muuta kuin suojelusta ja ohjausta tarjoava kartanonpitäjä.
Pelkästään Kerätär-nimitys kuulostaa ensialkuun melko viattomalta, mutta täti taitaakin olla ehtaa rautaa? :D
Voi kylläpä tämä on mielenkiintoista. Meneeköhän kaikki kerralla putkeen ja pakettiin? Hiukan jaksan epäillä. Kyllä matkassa aina jotain haaveria pitää tapahtua. Kiitos taas jatko-osista. :)
-
Fairy tale: Hyvä, että tarinan käänteet pitävät otteessaan! Kerätär on ehdottamasti rautaa! Sittenpä näet ;) Kiitos jälleen kommentista!
24.
Hiljaisuus oli jännittynyt, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, miltä minusta tuntui. Raivon kuohu sai minut tärisemään.
”Hillitse itsesi, Mars”, Odette kuiskasi. ”Meillä ei ole varaa tuollaisiin tunteenpurkauksiin.”
”Haista vittu”, sihahdin. ”Teillä ei ole oikeutta vaatia minulta mitään, ei äskeisen jälkeen.”
Odette ei pystynyt puolustautumaan, joten hän pysyi hiljaa.
Hissin ovet avautuivat. Edessä oli pitkä, hämärä käytävä, jota valaisivat ainoastaan himmeät, oranssit valot lattianrajassa. Aivan kuin koko laitos olisi ollut energiansäästötilassa. Se oli omituisuudessaan pahaenteistä. Liikuimme ripeästi. Sellejä lähestyessämme minä avasin niin monta järeästi suojattua ovea, että sekosin laskuissa. Minua alkoi todella pelottaa se, mitä löytäisimme, kun pääsisimme perille.
25.
”Miksei täällä ole vartijoita?” Kreeta kuiskasi. ”Tai edes kameroita.”
”Kameroita on”, Odette sanoi, ”mutta minä ylikuormitin järjestelmän heti tullessamme.”
”Okei, hyvä, mutta se ei selitä vartijoiden puutetta”, Kreeta intti. ”Minua hermostuttaa. Tuntuu kuin kävelisimme suoraan ansaan.”
”Friikillä on pointti”, sanoin, ja Kreeta potkaisi minua kipeästi polvitaipeeseen. ”Senkin ämmä!”
”Hiljaa kumpikin!” Silvia sähähti.
”Sinä tiedät jotakin”, syytin. ”Me ansaitaan totuus!”
Kreeta nyökytteli.
”Odette”, Silvia sanoi. Odetten sormi hipaisi niskaani ja sain niin mojovan sähköiskun, että tuuperruin hetkeksi. Kreetalle kävi samoin. ”Te kaksi ette kysele! Teidän tehtävänne on totella! Onko selvä?”
En vastannut.
”Odette.”
”Ei, älä!” henkäisin ja kompuroin ylös. ”Selvä on.”
26.
Saavuimme leveälle käytävälle, jossa oli numeroituja ovia. Niitä oli viisi. Jokaisessa huoneessa oli viisi selliä. Viimeisessä ovessa ei ollut kahvaa lainkaan, toisin kuin muissa ovissa. Kämmeneni hikosivat.
”Odota”, Odette sanoi, kun nostin tärisevää kättäni. ”Ovessa on voimakas sähkövaraus.”
Odette painoi kätensä ovelle. Odetten hiukset nousivat pystyyn ja hänen ihonsa kipinöi. Me kavahdimme hänestä kauemmas.
”Kaikki hyvin”, Odette sanoi hymyillen. Kipinät katosivat. ”Heidän virheensä. Nyt olen entistä vahvempi.”
”Hyvä. Luulen, että se on tarpeen”, Silvia sanoi. ”Mars, sinun vuorosi.”
”Entä jos ovessa on lisää ansoja?” uikutin.
”Ne eivät laukea sinun kohdallasi”, Silvia sanoi, mutta hänen ilmeensä kertoi, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
-
27.
Silvia pakotti käteni ovelle. Valmistauduin kipuun, mutta ovi tuntui samanlaiselta kuin mikä tahansa ovi. Se taipui tahtooni. Olimme vihdoin perillä.
Huoneessa oli viisi selliä, joissa oli moninkertaiset lukot. Hermostuttavinta oli, että ovet olivat läpinäkyvät. Neljä vankia nukkui, mutta yksi oli hereillä. Hän tuli uteliaana tirkistelemään meitä.
”Älkää välittäkö hänestä. Hän ei pääse meihin käsiksi”, Silvia sanoi, mutta minun oli mahdotonta kääntää katsettani. Vanki oli muuttanut muotoaan. Minä katsoin itseäni silmästä silmään. Kauhu lamaannutti minut paikoillani.
”Mars, tule!” Odette komensi kärsimättömästi. Osoitin muodonmuuttajaa. Odetten pää kääntyi. Muodonmuuttaja vaihtoi heti hahmoa ja keikisteli nyt Odettena edessämme. Odette kavahti.
”Mennään.” Odetten ääni värisi.
28.
Reinar Kiiveri näytti olevan taju kankaalla. Näin hänestä vain villin kuontalon ja laihan vartalon. Hän näytti huonolta, ei, pahemmalta. Kiiveriä oli kidutettu. Minua kylmäsi.
”Mars, toimimme näin: sinä avaat sellin, minä menen sisään ja sinä vedät sellin kiinni etkä päästä meitä ulos, ellen anna sinulle merkkiä”, Silvia sanoi.
”Hyvä on.” Tilanne oli niin kuumottava, ettei niskurointi edes tullut mieleeni. Avasin sellin oven. Silvia astui sisään. Suljin oven. Selli oli äänieristetty. En kuullut, mitä Silvia sanoi, mutta hän sai Kiiverin hereille. He puhuivat jotakin. Kiiveri nousi ylös ja näytti suhteellisen tervejärkiseltä. Silvia antoi minulle merkin, mutta juuri silloin kaikki meni pieleen.
29.
Sellien ovet avautuivat. Sellejä vastapäätä oleva sileä seinä liukui syrjään ja paljasti sellaisen asearsenaalin, että eloonjääntimahdollisuutemme pienenivät saman tien desimaalitasolle. Vangit menivät seinälle ja alkoivat varustautua. Heidän liikkeissään oli tehokasta järjestelmällisyyttä. Tiesin heti, että he olivat tämän paikan todellisia vartijoita.
Silvia toimi salamannopeasti. Hän teloitti Kiiverin yhdellä laukauksella päähän. Silvian astuessa sellistä hänelle kävi samoin. Ampuja oli se virnistelevä muodonmuuttaja. Aseet osoittivat meitä, mutta Odette vapautti käsistään salamoita, joka tainnutti kaikki neljä vankia. He kouristelivat ja nytkähtelivät lattialla kuvottavan näköisesti.
”Hienoa, enää kaksikymmentä vihollista jäljellä!” totesin.
”Säästä suunsoittosi turvallisempiin hetkiin!” Odette huusi. ”Napatkaa tuosta seinältä itsellenne ase ja seuratkaa minua!”
-
30.
Laitos oli nyt kirkkaasti valaistu. Huoneen ulkopuolella Odette tarttui käteeni samaan aikaan, kun kaksikymmentä päätä kääntyi kohti meitä. He olivat aseistettuja ja valmiita. Me todella olimme kävelleet suoraan ansaan.
”Tapahtui mitä hyvänsä, älä päästä irti”, Odette käski. Panin merkille, ettei Kreeta saanut samaa ohjeistusta. Samassa valot sammuivat rätsähtäen. Syntyi sekasorto. Aseet laukesivat.
Odette kiskoi minua eteenpäin. En tajunnut, miten Odette edes kykeni suunnistamaan pimeässä, mutta hän eteni määrätietoisesti. Odette antoi sähköiskun jokaiselle, joka sattui eteemme, mutta hänen iskuistaan ei syntynyt edes yhden yhtä kipinää. Toisinaan Odette horjui, mutta hän toipui nopeasti. Selliosaston jäätyä taakse aloin uskoa, että me todella selviäisimme.
31.
Selviytymisviettini oli niin voimakas, ettei se jättänyt tilaa Kreetalle tai Silvian väkivaltaiselle kuolemalle. Odette valaisi kulkuamme kourallisella kirkkaita sähkökipinöitä. Juoksimme ovelta ovelle kohti hissiä, mutta takaa-ajajamme lähestyivät. Yritimme katkaista heidän kulkureittinsä lukitsemalla ovet takanamme, mutta he etenivät silti. He pääsivät jopa edellemme. Joko täällä oli salaovia tai he osasivat teleportata tai kävellä seinien läpi, mikä ei sekään ollut mahdoton vaihtoehto. Odette ei epäröinyt. Hän kävi päälle tai sähköisti kohteensa etäältä. Olin itse kelvollinen ampuja, joten autoin parhaani mukaan. Odetten täytyi muutenkin säästellä voimiaan hissiä ja sähkölukkoja varten, joten aseille tuli käyttöä. Emme jääneet katselemaan, olimmeko osuneet, sillä eteneminen oli tärkeintä.
32.
Juuri ennen hissiä luoti osui Odettea olkapäähän. Odette kaatui ja minä hänen mukanaan.
”Vangitkaa heidät elävänä!” kuului käsky. Meidän piiritettiin. Odette piteli veristä olkapäänsä.
”Olen pahoillani, Mars”, hän kuiskasi. Ajattelin, että hän pahoitteli kiinnijäämistämme, mutta kun Odette nosti kättään minua vastaan, oivalsin hänen aikomuksensa. Odette aikoi tappaa minut, koska olin liian vaarallinen vangittavaksi.
”No ei helvetissä”, sihahdin. Ammuin useita harhautuslaukauksia ja hajotin ympärillämme olevan ihmispiirin. Kierimme kauemmas. Kaivoin takataskustani painekranaatin. Vedin sokan irti ja heitin kranaatin taaksemme. Johan porukkaan tuli vipinää. He pakenivat vastakkaiseen suuntaan, kauemmas meistä. Tie hissille oli nyt esteetön. Pääsimme sisälle, mutta vasta hissin liikkuessa uskalsin hengähtää.
-
33.
Sain nyrkistä heti, kun hissin ovet avautuivat. Päälleni hyppäsi se irvistelevä psykopaatti, jolla oli minun kasvoni. Yritin lyödä ja potkia häntä, mutta hän torjui ja väisti. Kaksoisolentoni ahdisti minut hissin seinää vasten. Hänellä oli käsissään pitkät veitset. Odettesta ei ollut avuksi. Hän taisteli kahta tyyppiä vastaan. Miten perkeleessä he olivat päässeet ylös ennen meitä? Minua kyrpi tulla yllätetyksi tällä tavoin.
”Sinusta tulee oiva lisä kööriin, lukkopoika”, kaksoisolentoni sanoi. ”Mitä me voimmekaan tehdä voimiesi avulla!”
Hän hymyili nautiskelevasti ja hyökkäsi. Minä kyyristyin, ja iskin häntä polveen aseeni perällä. Se ei psykopaattia kaatanut, hämmensi vain. Hän sivalsi minua kohti ja osui selkääni.
34.
Älähdin kivusta ja yllätyksestä. Hoipertelin kauemmas. Minua pyörrytti. Paitani kastui verestä. Haava tykytti ja poltti niin, että minun oli vaikea keskittyä. En tiennyt, mitä tehdä. Minä kuolen, ajattelin paniikissa.
”Oi, se oli vasta alkua”, kaksoisolentoni ilmoitti ja lähestyi minua. Konttasin kauemmas. Se oli epätoivoinen yritys paeta. En nähnyt Odettea. Kaksoisolentoni potkaisi minua kylkeen. Rämähdin lattialle ja tiesin hävinneeni.
Psykopaskiainen oli sitomassa käsiäni, kun joku yllätti hänet takaapäin. Hän kaatui viereeni tajuttomana. Minut autettiin ylös.
”Lieko!” henkäisin yllättyneenä. ”Mitä helvettiä sinä täällä teet?”
”Huomasin, kun lähditte. Olin utelias, joten seurasin teitä”, Lieko sanoi. ”Pystytkö kävelemään?”
”Varmaan.” Lieko tuki minua.
”Hienoa. Mennään.”
35.
”Lieko, mitä – miten sinä – mitä tapahtuu?” huohotin. Minua huimasi, väsytti ja oksetti. Käveleminen oli helvetin rankkaa. Teki hirveästi mieli vain pysähtyä ja jäädä maahan makaamaan. ”Miten sinä pääsit tänne?”
”Lentämällä”, Lieko vastasi typerryttävän arkipäiväisesti. Olin varma, että hän vittuili kustannuksellani pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olisin suuttunut, ellen olisi ollut jo aivan loppu.
”Oikeastiko?”
”Jep.”
”Lentämällä?” minä toistin. ”Osaatko sinä vittu lentää!”
”Se on enemmänkin kyky ohjata ilmavirtoja.”
”Mitä vittua?” nauroin sekapäisenä, kunnes viimeisetkin voimat hiipuivat. Jalat pettivät altani. ”En jaksa enää.”
”Olemme melkein ulkona”, Lieko sanoi rohkaisevasti. ”Jaksa vielä vähän.”
”Mitä jos en halua?” kuiskasin. Katsoin asettani synkkien ajatuksien hiipiessä lähemmäksi.
-
36.
Kuoleminen ei houkutellut minua ensimmäistä kertaa. Olin rämpinyt niin monen helvetin ja juoksuhaudan läpi, että kuolema oli tuttu näky. Tässä vaiheessa me olimme melkein jo ystäviä, ja minä mietin, mietin ihan tosissani, että olisiko parempi vain iskeä kuula kalloon, niin sekin olisi sitten hoidettu.
Kerätär ei ollut pelastanut minua. Hän ei välittänyt minusta. Kerätär oli vain pitänyt minua vaihtopenkillä, kunnes oli nähnyt tilaisuutensa hyödyntää minua, kuten niin monet ennen häntä. Kaikki näkivät minussa vain kykyni, joka mahdollisti mahdottoman. Kykyni vuoksi minua oli jahdattu, kaupattu, hyväksikäytetty ja kidutettu. En oikeastaan tuntenut itseäni enää edes ihmiseksi. Mitä iloa tällaisesta elämästä muka oli?
37.
”Mars.” Kyyneleet valuivat kasvoilleni. Asekäteni tärisi. Olin tehnyt päätöksen. En jaksanut enää. Nyt tämä paska sai riittää.
”Mene”, kuiskasin.
”En”, Lieko kieltäytyi. ”En ilman sinua.”
”Älä viitsi leikkiä sankaria. Kadut sitä vielä.”
”Luulin, että halusit tutustua minuun”, Lieko sanoi. Ruskeiden silmien katse oli intensiivinen. Lieko näki minut, todella näki, eikä hän halunnut luopua minusta. Se oli käsittämätöntä. Eihän Lieko edes tuntenut minua. ”Vai puhuitko vain paskaa?”
”En, mutta –”
Yhtäkkiä Lieko suuteli minua. Tämä on absurdia, ajattelin, mutta olkoon. Itsemurha ei ollut ihan niin läpihuutojuttu, että olisin sen vuoksi jättänyt väliin näin kuuman kokemuksen. Puristin Liekon käsivartta ja vastasin suudelmaan.
38.
”Miksi sinä noin teit?” kuiskasin, kun Liekon huulet vetäytyivät omiltani.
”Koska teki mieli”, Lieko sanoi. ”Olisi kiva pussailla enemmänkin, mutta mielellään rennommissa olosuhteissa, vai mitä luulet?”
”Et kai sinä suudellut minua vain sen takia, että saisit perseeni ylös?” kysyin.
”En vain sen takia”, Lieko sanoi. ”Kuule… En kiinnostu ihmisistä kovin helposti, jos ollenkaan, mutta jokin sinussa on – no, erilaista.”
Kuulimme ääniä kauempaa. Lieko kietoi kätensä vyötäisilleni ja veti minua ylös. Nousin tajuamattani.
”Kunhan päästään kotiin, voin kertoa tunteistani kaiken”, Lieko lupasi. ”Riittääkö se?”
”En tiedä, mutta ylhäällä ollaan.” Ajatukseni pyörivät Liekon yllättävässä suudelmassa, ja minä sanoin kuolemalle: toiseen kertaan, mulkero.
-
39.
Pääsimme ulos taisteluitta. Piha oli tyhjä. Se oli epäilyttävää, mutta meillä ei ollut varaa kyseenalaistaa vapaata kulkureittiä. Kun verinen Odette ilmestyi näkyviin rakennuksen toiselta laidalta, minä ja Lieko pysyimme etäällä hänestä. Meillä oli syymme olla epäileväisiä, oliko kyseessä todella Odette. Ajattelin nopeasti ja päähäni pälkähti kysymys:
”Kun puhuimme voimistamme, mitä kerroit omastasi?”
Odette ei heti vastannut. Puristin asettani, ja Lieko jännittyi vierelläni.
”Sähkö on kuin henki ja minä osa sen virtausta”, Odette sanoi.
”Hän se on”, totesin.
”Lieko, kuuntele”, Odette sanoi, ”et saa käyttää voimiasi täällä. Se on erittäin tärkeää. Ymmärrätkö?”
”Ymmärrän, mutta –”
”Ei ole aikaa!” Odette tiuskaisi. ”Tulkaa.”
40.
”Entä Kreeta?” kysyin. Odette ei vastannut. Hän viittoi meitä liikkumaan ripeämmin. Hiljaisuus ei riittänyt minulle. ”Emmekö me edes yritä pelastaa häntä?”
”Emme”, Odette tiuskaisi. Näin, miten uupunut hän oli, mutta silmien tumma vimma oli vain voimistunut. ”Kreeta tiesi riskit.”
”Onko tuo lause, jota toistelet itsellesi, ettet tuntisi syyllisyyttä?”
”Mars, turpa kiinni!” Odette huusi, mistä tiesin osuneeni hermoon. ”Kreeta on mennyttä. Vauhtia tai meille käy samoin!”
”Tällaisissa tilanteissa täytyy ajatella itsekkäästi”, Lieko sanoi. ”Meidän on mentävä.”
En olisi tahtonut suostua siihen, mutta minusta ei yksin ollut pelastajaksi. Kolmisinkin olimme pahasti alakynnessä. Kreeta oli apumme ulottumattomissa, ja minun oli pakko hyväksyä se.
41.
Liikuimme hitaasti. Minä ja Odette olimme kumpikin kehnossa kunnossa. Kun kuulimme konekiväärin tulituksen takaamme, emme voineet muuta kuin heittäytyä maahan ja hakea suojaa vartijakopin takaa. Taistelukuntoiset vangit lähestyivät tulituksen suojin. He eivät olleet tappoaikeissa, mutta mahdollinen haavoittumisemme tuskin huoletti heitä.
”Saanko nyt käyttää voimiani?” Lieko kysyi.
”Et”, Odette sihahti. ”Yritän keksiä jotakin.”
”Salamoi ne kuoliaaksi tai jotakin!”
”En pysty sellaiseen”, Odette sanoi. ”Voimamme eivät tee meistä mitään helvetin supersankareita, Mars! Juuri siksi vastapuoli onkin aseistanut hampaisiin asti. Ainoa, joka pystyy todella eeppisiin tekoihin, on Lieko ja juuri siksi –”
”Emme voi riskeerata hänen paljastumistaan”, oivalsin. ”He jahtaisivat häntä maailman ääriin.”
-
A/N: Lisäsin 34. ja 39. osan väliin 4 uutta osaa. Tuli tunne, että se kaipaa täydennystä ja tapahtuipa siellä jotain merkittävääkin!
42.
”Arvostan sitä, miten te yritätte suojella minua, mutta en usko, että meillä on enää vaihtoehtoja”, Lieko sanoi. Hän kuulosti hämmästyttävän rauhalliselta kuin kuolonkamppailu olisi ollut kovinkin luonnollinen tilanne, josta ei kannattanut turhia vauhkoilla. Uskomaton tyyppi.
”Minulla on muutama savukranaatti”, Odette sanoi. ”En tiedä, miten saan heitettyä ne noin kauas, mutta ne voisivat luoda tarpeellisen harhautuksen, jotta pääsemme metsään.”
”Ei sinne röteikköön”, ähkäisin. ”Yksikin juurakko tässä kunnossa ja olemme mennyttä. Miksemme pakene tielle?”
”Tie on ansoitettu. Älä huoli. He eivät seuraa meitä metsään”, Odette sanoi. Hän kuulosti varmalta eikä minulla ollut varaa epäillä.
”Anna kranaatit minulle”, Lieko sanoi. ”Tiedän, mitä tehdä.”
43.
Minä ja Odette valmistauduimme juoksemaan. Suunnitelma oli seuraava: Lieko heittäisi kranaatit ja ilmavirtaa manipuloimalla hän saisi kranaatit kulkemaan tarpeeksi pitkälle, jotta ne soisivat meille kaikista suurimman edun. Pahimmassa tapauksessa he luulisivat Liekoa tavallista vahvemmaksi, mutta Liekon todellinen minä pysyisi salassa. Se oli paras ja ainoa suunnitelmanne.
”Tähtää heidän keskelleen”, Odette sanoi. ”Sillä tavoin he eivät pysty ampumaan osumatta toisiinsa.”
”Selvä”, Lieko sanoi, irrotti kranaattien sokat ja heitti ne. Seurasin vaikuttuneena, kuinka taidokkaasti Lieko ohjasi kranaattien ilmalentoa ja sai sen näyttämään täysin luonnolliselta. Kranaatit laskeutuivat juuri sinne, minne pitikin. Heti, kun tulitus taukosi, me juoksimme. Katsoin metsänreunaa ja päätin, että selviäisin.
-
Tämähän jännäksi etenee. :) Tykkään lukea vähän pidemmän pätkän kerralla, kuten nytkin, kokonaisuus hahmottuu siinä helpommin.
Aika julmaa on meno, eikä taaksepäin käännytä katsomaan. Jäin toivomaan, että Kreeta selviäisi omillaan, kun tuli kylmästi jätetyksi jälkeen. Mutta lieköhän niin, että on joutunut manipuloiduksi vihollisen puolelle.
Odotan uteliaana jatkoa. :)
-
Fiorella: Tässä on tosiaan julma meno. Kreetan mahdolliseen kohtaloon ja Silvian kuolemaan palataan vielä, mutta poppoon paetessa henkensä edestä heidän ajattelemiselleen ei juuri jää tilaa. Kivaa, että tarinassa pysyy jännitys yllä! Kiitos hurjasti kommentista!!
44.
Kompuroimme aluskasvillisuuden läpi. Oksat löivät kasvoja ja raapivat ne pienille haavoille. Yritin parhaani, mutta ryteikkö vei minusta voiton. Kompastuin. En olisi voinut nousta, vaikka olisin halunnutkin. Olin enää hädin tuskin tajuissani.
”Mars, ylös siitä!” Odette kirkui ja jopa potkaisi minua, mikä oli tässä tilanteessa poikkeuksellisen alhaista.
”Lopeta!” Lieko huusi ja veti Odetten kauemmas. ”Mars ei pysty kävelemään.”
”Marsin on pakko!” Odette huusi. Hän kuulosti hysteeriseltä. ”Muuten minun on tapettava hänet.”
”Mikä vittu sinua riivaa?” Lieko tivasi järkyttyneenä.
”Kerätär käski”, Odette sanoi. ”Kiiverin jälkeen Mars on tehtävän tärkein prioriteetti. Häntä ei voi jättää jälkeen. Marsin on noustava tai minä eliminoin hänet.”
45.
”Sinä olet sekaisin. Ei Kerätär niin voinut sanoa”, Lieko sanoi.
”Sellaiset käskyt minä sain”, Odette sanoi. ”Tiedän, että teille lapsukaisille Kerätär näyttäytyy pelkästään herttaisena kartanonrouvana, jolle teidän hyvinvointinne on tärkeintä, mutta todellisuudessa me olemme vain osa kokonaisuutta, keino saavuttaa Kerättären päätavoite. Eihän se kivaa ole, mutta joskus rauhan ylläpitämiseen tarvitaan kovia ratkaisuja.”
”Mikä Kerättären päätavoite sitten on?” Liekon ääni oli raivosta kalsea.
”Suojella valtaväestöä terrori-iskuilta ja näkemämme tutkimuslaitoksen kaltaisilta tahoilta.”
”Joten, mitä, me olemme hänelle pelkkiä työkaluja?”
”Emme tietenkään. Jokainen meistä osallistuu vapaaehtoisesti, koska uskomme Kerättären tehtävään.”
”Puhu vain omasta puolestasi”, kähähdin. ”Minun saamassani briiffissä ei puhuttu tällaisesta sissisodasta mitään!”
46.
”Jos pystyt puhumaan, pystyt kävelemään”, Odette sanoi sivuuttaen sanani täydellisesti. ”Ala tulla. Meidät voidaan löytää hetkenä minä hyvänsä.”
”Painu vittuun”, tuhahdin, ”ja etkö sinä sanonut, etteivät he tule metsään?”
”Eivät he tulekaan, mutta henkilöt, joille he vastaavat, ovat varmasti jo paikalla”, Odette sanoi. Yritin nousta, mutta lysähdin takaisin maahan. Odette varmaan yritti päästä luokseni tekemään pahojaan, mutta Lieko asettui hänen tielleen. Kuulin käsikähmän ääniä ja Odetten villiä, eläimellistä rähinää. Hän oli seonnut. Yön tapahtumat olivat olleet Odettelle liikaa.
”Sinä et koske Marsiin!” Lieko ärisi. ”Minä kannan hänet.”
”Et sinä pysty siihen, et tässä maastossa”, Odette ähkäisi.
”Sehän nähdään”, Lieko sihahti.
-
Kas vain. ;) Lieko on selvästi päättänyt, että juttu jäi kesken, joten kaveria ei jätetä. ;D Siihen on nyt Odetenkin vain tyytyminen. Mitä mahtaa Kerätär olla mieltä asioitten saamista käänteistä?
Mitä meinasin jo aiemmin sanoa, tässä tarinassa on kiehtovasti vielä epäselvää, kuka lopultakaan on hyvis ja kuka pahis, vai onko porukka pelkkää harmaiden sävyjen sekoitusta? ;)
-
Fiorella: Kyllä, Lieko on jääräpäinen päätöksessään saada Mars turvaan ;D Odette ei oikein enää ajattele kovin järkevästi tuossa vaiheessa, kun shokki ja paniikki iskevät vihdoin läpi. Kerätär esiintyy pian kaikessa komeudessaan. Hyvä, että hahmojen hyvyys/pahuus ei ole mustavalkoista! Sellaista se useimmiten on. Kiitos jälleen kommentista!!
47.
”Okei, katsotaanpa.” Lieko käänsi minut selälleni. Voihkaisin. Hän nosti polveni pystyyn. ”Tehdään tämä palomiestyyliin.”
Lieko veti minua käsivarresta pystyyn, kumartui ja painoni keinahti hänen yläselkäänsä vasten.
”Vou, hei, olen imarreltu, mutta en ole nyt oikein sillä tuulella”, sokelsin, kun tunsin Liekon käsivarren jalkojeni välissä. Yllättäen Lieko kuitenkin tarttui ranteestani niputtaen minut siististi selkäänsä.
”Ole hiljaa, Mars”, Lieko sanoi, mutta hänen äänestään kuului hymy. Lieko nousi pystyyn. ”Kyllä tämä sujuu. Hän ei ole kovin painava. Jos alan uupua, voin ottaa avuksi tuulen.”
”Selvä on, supersankari”, Odette sanoi. ”Menoksi.”
Harmikseni en saanut kauaa nauttia Liekon sankarillisista otteista. Muutama askel, ja menetin tajuntani.
48.
Silvia teloitetaan yhdellä laukauksella päähän. Pudotessaan maahan hän on jo kuollut. Tiedän sen, mutta järkytyn silti, kun Silvia ei enää nousekaan. Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Ehdinkö nähdä yllätyksen Silvian kasvoilla? En ole varma, mutta tuskin.
Silvia on kuollut enkä minä käsitä sitä.
Kreeta. Ärsyttävä muija. Kärkäs ja röyhkeä. Vähän niin kuin minäkin. Hyljimme toisiamme kuin samannapaiset magneetit. Hän ei ansainnut tulla hylätyksi sillä tavalla. Oli väärin jättää hänet jälkeen. En näe, missä hän on. Hapuilen Kreetan kättä, mutta tunnen vain pimeyttä.
Kreeta on poissa enkä minä käsitä sitä.
Hälinää. Käsittämättömiä keskusteluja. Riitelyä. Seinään paiskautuvia tavaroita. Myrskyn pauhu.
Lieko.
Avasin silmäni.
-
Kommenttikampanjasta moikka!
Hui, tämähän eskaloitui nopeasti alun kodikkaista, fantastisen arkisista raapaleista! Aluksi tämä tarina näyttäytyi mulle esteettisesti sellaisenä aika lämminvärisenä ja vanhahtavana, mutta tämän laitosseikkailun jälkeen tämä taitaakin olla enemmän sellainen steriili, sinertävä, teräksentäyteinen ja futuristinen. Oikeastaan tykkään tämän uuden mielenmaiseman ristiriidasta hahmojen vanhahtaviin, osin muinaissuomalaisiin nimiin! Tämä voisi hyvin tapahtua jossain tulevaisuudessa, koska nimillähän on tapana kiertää.
Lieko on tosi komea ja voimakas, mutta samalla ehkä vähän naiivi. Hänellä on varmasti vielä paljon opittavaa ja ehkäpä tietynlainen rooli, johon hänen on kasvettava. Mars tuntuu kypsemmältä kuin Lieko, vaikka he ovat varmaankin aika lailla samanikäisiä. Silti musta tuntuu, että Mars olisi useamman vuoden Liekoa vanhempi. Mars on kokenut paljon enemmän elämänsä aikana, eikä välttämättä näe ihmisiä samalla tavalla naiivisti kuin Lieko. Häntä on hyväksikäytetty ja uhkailtu, manipuloitu ja mitä vielä, joten hän tietää hyvin, etteivät ihmiset ole aina epäitsekkäitä ja että kaikkiin ei voi aina luottaa, vaikka voisi heitä luulla ystävikseen. Mielenkiinnolla odotan, mitä sanottavaa Kerättärellä on, kun hänelle selviää, että Lieko on omin päin hiippaillut iskuryhmän perässä vaaralliselle tehtävälle...
Toivottavasti tulevissa osissa päästään tutustumaan Marsiinkin vähän enemmän! Tuntuu, että tässä vaiheessa ollaan saatu nähdä muut hahmot monipuolisina Marsin silmin enemmän kuin Mars ittensä. Jännä nähdä, missä hän lopulta seisoo ja millaiset arvot hänellä on. Kerätär myös kiehtoo mua. Edelleen hänen nimensä on mun lemppari koko tarinassa, miksi ehkä olenkin hieman puolueellinen ja haluan häntä enemmän elämääni ;D Hän vaikuttaa kovalta ja sotilaalliselta, mitä ei tosiaan olisi voinut odottaa alussa, kun hänet nähtiin vain kartanonpitäjänä ja voimakkaiden lasten/nuorten auttajana/piilottajana/elättäjänä(?). Ja sekin minua kiinnostaa, minkä ikäinen hän on! Ihan vain siksi, että onko mielikuvani hänestä sellainen badass hottisnainen vai rautainen mummo xD
Minulla ei tähän hätään sen erikoisempia ajatuksia! Jatkon jälkeen nähdään o/
-
Paljon kiitos näistä vauhdikkaista ja tapahtumantäyteisistä osista, joita sain nyt lukea useamman peräkkäin. Yhtäkkiä porukka onkin täydessä rytinässä eikä kukaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Mahtavaa että Lieko pitää Marsin puolia, kaveria ei jätetä. On taustalla sitten vaikka monta Kerätärtä ärsyttävine käskyineen. Juuri nyt Kerätär tuntuu melkoiselta bitchiltä, mutta enhän minä tiedä kaikkea.
Kaikille osallistujille on ilmeisesti annettu erilaiset taustatiedot ja erilaiset toimintaohjeet. Kas kas.
-
Tämä onkin jännä, kuten Fairy talekin edellä totesi, vaikuttaa että tosiaan jokaisella on vähän omat missionsa mielessään yhteisellä retkellään...
Kyllä se Lieko keinot keksii, kun on päättänyt pärjätä, vaikka sitten mentäisiin luolamiesten tapaan perässä raahaten. ;) Mars protestoi mutta jaksaa kuitenkin kuittailla, vaikka onkin selvästi voimiensa äärirajoilla. Onhan siitä apua, jos tuuli toimii taustavoimana, mutta kuulostaa siltä, että aina Lieko yhden Marsin kannattelee. ;)
Kaikki tapahtuu liian nopeasti.
Tähän on helppo samaistua, niin hengästyttävään tahtiin tapahtumat lähtivät yhtäkkiä etenemään, ja kaikki alkuperäisen harkitun suunnitelman ajatukset joutui hylkäämään taakseen, kun oli enää selviytymisen pakko jäljellä.
Hapuilen Kreetan kättä, mutta tunnen vain pimeyttä.
Kreeta on poissa enkä minä käsitä sitä.
Tuo, miten Mars kaipaa Kreetan läsnäoloa, vaikka toinen olikin hänestä ärsyttävä ja rasittava. Siinä on jotain koskettavaa. Jokin osa minusta toivoo, että nämä kaksi vielä törmäävät toisiinsa - tosin se kieltämättä voi olla ihan oma lukunsa, millainen siitä kohtaamisesta mahtaakaan sukeutua. ;)
Tajunnan palaillessa Mars kuuntelee ympäriltään melkoista hässäkkää rekisteröidessään tilannetta jo ennen silmiensä avaamista. Mitähän onkaan tekeillä? Joko ollaan perillä? Odotan mielenkiinnolla uutta lukua! :D
-
Avaruuspiraatti: Minäkin tykkään vanhahtavien nimien ja nykyfantasian kombosta! Lieko on juurikin vähän naiivi eikä tajua kyseenalaistaa ympäristöä ja sen ihmisiä samalla tavalla kuin Mars. Lieko on vasta havahtumassa siihen, kenen suojeluksessa hän todella on ja mikä tämä kuvio hänen ympärillään on. Mars taas on epäluuloinen ja kyyninen hänenkin puolestaan! :'D Kerättärestä selviää lähiosissa enemmän, kun hän pääsee parrasvaloihin. Kiva, että tykkäsit ja kiitos kommentista!!
Fairy tale: Kaikki tosiaan olivat melkoisen pihalle, kun kaaos rytisi niskaan odottamattomilla tavoilla. Kaveria ei jätetä, juuri näin! Odette taas toimi hieman toisella tavalla, mutta onneksi Lieko pysyi jämäkkänä <3 Kyllä, tehtävän hämäryydestä ja eri ohjeista lisää tulevissa osissa. Kiitos kommentista!!
Fiorella: Lieko on varsin kekseliäs ja lojaali tositilanteessa! Mars jaksaa aina soittaa suutaan, oli kunto mikä hyvänsä ;D Se on hänen toinen supervoimansa. Itse en hirveästi toimintaa kirjoita, mutta yllättävän helppoa ja viihdyttävää se lopulta oli. Ihanaa, että Marsin ajatukset onnistuivat koskettamaan! Häntä tosiaan kaduttaa Kreetan hylkääminen, vaikkei siinä tilanteessa ollut juuri mahdollisuutta muuhun. Kiitos kommentista!!
49.
Sairastupana toimiva huone oli kaaoksessa. Patjoja, tyynyjä ja peittoja lenteli ympäriinsä. Lääkekaappi oli kumollaan ja lattialla lasinsirujen joukossa velloi pakkauksittain ensiaputarvikkeita. Ainoastaan minun sänkyni oli koskematon. Syy seisoi suoraan edessäni.
Oli kummallista kuulla tuulen pauhu ja nähdä tavaroiden lentelevän, kun en itse tuntenut edes heikkoa ilmavirtaa ihollani. Katsoin Liekon varmaa asentoa ja tummia kiharoita, jotka olivat yhtä tuulen kanssa. Lieko oli hurja ja kaunis. Tahdoin nähdä hänen kasvonsa.
”Mitä sinä riehut?” Lieko kääntyi heti ja nähdessään minut hänen kova, tuima ilmeensä pehmeni. Tuuli asettui. Lieko riensi viereeni. Hän puristi kättäni, ja minä melkein ulvoin ääneen sitä, kuinka lohdulliselta se tuntui.
50.
Minusta tuntui kuin en olisi nähnyt Liekoa vuosiin. Tapitin ihmeissäni hänen komeita, hienostuneita kasvonpiirteitään, tummia kulmia ja täyteläisiä huulia. Upposin Liekon lämpimänruskeisiin silmiin, ja jos raajani eivät olisi tuntuneet painavan tonnin, olisin nostanut käteni hänen tummiin kiharoihinsa.
”Mikä olo?” Lieko kysyi.
”Ei kaksinen”, vastasin. ”Mitä tapahtui? Mitä tuo meteli on?”
Sairastuvan ovea ryskytettiin. Jotkut yrittivät epätoivoisesti päästä sisään.
”Kerätär tahtoo kuulustella sinua yön tapahtumista. Sanoin, ettei onnistu ja telkesin oven”, Lieko sanoi. Hän hymyili häkeltyneelle ilmeelleni. ”Ristikuulustelu voi odottaa. Sinun pitää levätä.”
Hänen huolenpitonsa liikutti minua. En tiennyt, miten olin onnistunut voittamaan Liekon kiintymyksen, mutta pidin siitä hyvin paljon.
”Kiitos.”
51.
Lieko kertoi minulle loppuyön tapahtumat. He olivat päässeet autolle ja ajaneet ”noutopaikalle”, josta Kerättären työntekijät olivat hakeneet meidät ja kuljettaneet meidät salassa takaisin kartanoon.
”He eivät voineet riskeerata sitä, että kartanon sijainti paljastuisi”, Lieko puuskahti. ”Kriisinkin hetkellä Kerätär käyttäytyi kuvottavan kliinisesti.”
”Tuskin oli ensimmäinen missio, joka meni päin helvettiä.”
”Olet varmaan oikeassa.”
”Miksei Kerätär kuulustele Odettea? Hän osaisi varmasti kertoa kaikesta minua paremmin.”
”Mitä?” kysyin nähdessäni Liekon synkän ilmeen.
”Odette… no, hän ikään kuin romahti, kun pääsimme takaisin”, Lieko sanoi. ”Hän on kai vieläkin suhteellisen sekava. Kukaan ei ole saanut Odettesta mitään järkevää irti.”
”Ei vittu helvetti…”
”Niinpä”, Lieko myönteli.
52.
”Kuinka kauan he aikovat jatkaa tuota?” puuskahdin, kun ovea yritettiin yhä avata ja murtaa kaikin keinoin. Liekolle huudettiin useita pyyntöjä, käskyjä ja lopuksi kirouksia.
”Voin hoidella heidät pois häiritsemästä”, Lieko sanoi ja nousi.
”Ei, älä”, pyysin. ”En usko, että he luovuttavat. Parasta päästää heidät sisään. Hoidetaan se raportti mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä.”
”Oletko varma?” Lieko kysyi kulmat kurtussa.
”Olen”, vakuutin. ”Kyllä minä pärjään.”
Lieko näytti yhä huolestuneelta ja haluttomalta avaamaan ovea.
”Lieko”, sanoin pehmeästi. ”Kaikki hyvin.”
Lieko hengitti syvään ja haroi kiharoitaan.
”Hyvä on.”
Lieko siirsi voimillaan raskaan kaapin oven edestä. Sisään kaatui kasa ihmisiä, ja heidän jäljessään saapui Kerätär.
-
Oho, jännä tilanne jälleen! :D
Pidin siitä, miten Lieko otti nyt ohjat käsiinsä ja huolehtii siitä, että Mars saa edes hetken toipua. Mutta mitähän Odetelle kävi?
Lieko siirsi voimillaan raskaan kaapin oven edestä. Sisään kaatui kasa ihmisiä, ja heidän jäljessään saapui Kerätär.
Iiks, saapa nähdä, mitä Kerätär nyt haluaa. Missio meni mönkään, vai menikö sittenkään - ehkäpä hän vain halusi testata Marsia tositilanteessa?
-
Fiorella: Lieko on kyllä ihanan tarmokas ja huolehtiva <3 Hyvä, että jännitys pysyy yllä! Odeten kohtalosta lisää myöhemmin. Kiitos taas kommentista!
53.
Kerätär oli pitkä, vaikuttava ja peloton nainen. Musta tukka oli leikattu asiallisen lyhyeksi. Kasvonpiirteiden sievä herkkyys oli merkillisessä ristiriidassa Kerättären muun olemuksen kanssa.
”Lieko, pyytäisin, että poistut siksi aikaa, kun puhun Marsin kanssa.” Kerättären ääni oli matala ja kuivakka.
”Minä en mene minnekään!” Lieko tulistui. ”Ansaitsen kuulla totuuden yhtä paljon kuin Marskin!”
Yllättävä ankaruus Kerättären kasvoilla sai meidät kavahtamaan. Hän napsautti sormiaan. Kerättären henkilökunta kävi Liekoon kovakouraisesti käsiksi. Yhdellä heistä oli neula.
”Ei, älä!” pyysin ja yritin nousta, mutta kehoni ei kantanut minua. Jouduin voimattomana todistamaan, kuinka Lieko huusi ja rimpuili, kunnes hän valahti veltoksi. Tuijotin Kerätärtä järkytyksen kyyneleet silmissäni.
54.
”Miksi sinä noin teit!” huusin, kun Kerättären muskelit nostivat tajuttoman Liekon viereiselle sängylle.
”En valitettavasti voinut muutakaan”, Kerätär vastasi. ”Liekoon ei yllä järkipuhe, kun hän on kiihdyksissä. Näin on parempi.”
Kerätär nyökkäsi työntekijöilleen, jotka poistuivat sairastuvasta ja sulkivat oven mennessään. En saanut silmiäni irti Liekon liikkumattomasta ruumiista. Kerättären kovat otteet kuvottivat minua, vaikka olisihan minun pitänyt tietää jo paremmin.
”Hänellä ei ole hätää, Mars”, Kerätär vakuutti, ”mutta hän rikkoi sääntöjä, ja sellaista ei suvaita minun talossani.”
”Sinä saat painua sääntöinesi vittuun! Minä ja Odette emme olisi edes hengissä ilman Liekoa!” tiuskaisin.
”Niinkö?” Kerättären kylmät, älykkäät silmät välähtivät. ”Kerro, mitä tapahtui.”
55.
En aikonut kertoa Kerättärelle yhtään mitään. Kaikki tapahtunut oli hänen syytään.
”Haista paska”, sihahdin ja yritin taas nousta, mutta Kerätär piti minut aloillani.
”Pitääkö sinut sitoa?” Kerätär kysyi, ja vasta nyt huomasin, että sängyssä oli nahkaiset lepositeet. Kerättären ilme koveni. ”Mars, kyse on kansainvälisestä turvallisuudesta. Minulla ei ole aikaa sinun lapsellisuuksillesi.”
Pysyin hiljaa.
”Hyvä on”, Kerätär huokaisi. ”Et jätä minulle vaihtoehtoja.”
Kerätär katsoi minua silmiin, mutta katse oli eri tavalla intensiivinen ja vangitseva kuin aiemmin. Siinä oli jotakin yliluonnollista.
”Mitä Kiiverille tapahtui?”
”Silvia tappoi hänet”, suuni sanoi ilman lupaani, ja silloin käsitin, mihin Kerättären valta-asema perustui. Hänelle ei voinut valehdella.
-
56.
Peräännyin Kerättärestä niin vauhdilla, että olin tipahtaa sängystä, mutta Kerätärtä kiinnosti enemmän minusta kiskomansa informaatio.
”Hyvä, oikein hyvä”, Kerätär huoahti. ”Silvia saattoi toiminnallaan pelastaa meidät kaikki.”
Kerätär katsoi minuun. Katsoin lattiaa. Sydämeni jyskytti. Hänen voimansa pelotti minua.
”Mars, tahtoisin, että kertoisit kaikesta omin sanoin. Minun erityismetodini on hyvin hidas ja työläs. Saan vastauksen yhteen kysymykseen kerrallaan, ja senkin vain, jos kysymykseni on selkeä ja yksinkertainen.”
”Sinun voimasi vaikuttaa toisten mieliin.”
”Niin, mutta en käytä sitä kuin pakon edessä.”
Oloni oli häväisty. Mikään minusta ei ollut enää vain minun. Kerättärelle oli nyt avaimet kaikkein salaisimpiin ja häpeällisimpiin ajatuksiini. Se tuntui hirveältä.
57.
Kerätär istui sänkyni vieressä ja odotti minun tokenevan. Minä tuijotin kyynelsilmin lattiaa ja toivoin, että olisin sittenkin ampunut itseni silloin, kun minulla oli ollut siihen mahdollisuus. Olin vankina Kerättären kartanossa, se oli nyt selvää. Hän ei antaisi minun lähteä täältä. Minulla ei ollut todellista arvoa. Olin pelkkä häkkieläin, joka päästettiin ulos vain tarvittaessa.
”Jätä minut rauhaan”, kuiskasin muserrettuna.
”Heti, kun olet kertonut, mitä tapahtui. Sen jälkeen annan sinun olla”, Kerätär sanoi ehdottomaan sävyyn, ”kerrottuasi yön tapahtumat voin vastineeksi vastata sinun kysymyksiisi. Niitä on varmasti monta.”
Niitä oli ollut monta, mutta nykyisissä olosuhteissa keräämilläni kysymyksillä ei enää tuntunut olevan juuri merkitystä.
58.
Hengitin raskaasti. En tahtonut puhua, en tahtonut edes katsoa Kerätärtä. Olin niin uuvuksissa.
”Mars.” Kerättären ääni oli varoittava. Armonaikani oli loppunut. Jos en nyt kertoisi, Kerätär pakottaisi minut. Ajatus oli niin vastenmielinen, etten voinut muuta.
”Me menimme tutkimuslaitoksen sisälle”, sanoin hiljaa ja välinpitämättömästi. ”Kaikki eteni suunnitellusti, kunnes päästin Silvian Kiiverin selliin. Ennen kuin ehdin päästää heitä ulos, kaikki muut sellit avautuivat ja vastakkaiselle seinälle avautui saatananmoinen asearsenaali. Silloin kävi selväksi, että olimme kävelleet suoraan ansaan. Silvia ampui Kiiverin, ja kun hän tuli ulos, yksi vangeista ampui hänet. Odette käski meitä kahmimaan sylin täydeltä aseita ja kranaatteja. Ja sitten me juoksimme.”
59.
Pyyhin vuotavaa nenääni peiton reunaan. Suuni tuntui kuivalta ja hauraalta. Tähyilin vesikannua, mutta sellaista ei näkynyt. En halunnut pyytää Kerättäreltä mitään. Yritin kostuttaa suutani syljellä, jota ei ollut.
”Vettä”, tokaisin lopulta. Kerätär nousi oitis ja täytti muovisen vesikannun. Join monta lasillista ennen kuin pystyin jatkamaan. ”Odette katkaisi sähköt ja me taistelimme tiemme yläkerroksiin. Kreeta jäi jälkeen. En tiedä, mitä hänelle tapahtui. Kun tajusin, että olit käskenyt Odetten tappamaan minut, ellemme selviäisi ulos, sain uudenlaista puhtia hankkiutua helvettiin sieltä. Olisin varmasti jäänyt kiinni ilman Liekoa, joka pelasti minut. Me saimme Liekon avulla luotua harhautuksen ja pakenimme yhdessä läheiseen metsään. Siinä kaikki.”