Kataja on vakaa, muuttumaton kallio vuodenaikojen muuttuvuudessa. Heidän valvojansa, vartijansa, jotkut sanovat.Tämä kohta tuo Aanan ja Katajan suhteeseen mielenkiintoisen valtadynamiikan. Katajalla on paljon valtaa Aanaa kohtaan, mikä voi toisaalta tuoda Aanalle turvaa, mutta toisaalta sellainen voi olla myös pahaksi. En kuitenkaan usko, että Kataja väärinkäyttäisi valtaansa. Toisaalta myös vuodenajat vaikuttavat pystyvät isoon pahaan, jos heitä ei ole kukaan kaitsemassa, joten ehkä Aanallakin on jotain sisäisiä pelkoja siitä, että hän menettäisi kontrollin ja satuttaisi Katajaa ja kyläläisiä. Juuri tämän valta-aspektin takia minusta olisikin kauhean mielenkiintoista lukea kesästä ja Katajasta! Aana on aika ikävässä asemassa, kun miettii, ettei hän millään voisi auttaa Katajaa, jos kesä alkaisi oikutella.
Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.Aaa, kevätsuru! Hieno ilmaus, joka kätkee sisäänsä vielä niin paljon enemmän, kun kyseessä on vuodenajat ja hän, joka joutuu jäämään pois, antamaan oman tilansa seuraavalle.
Aana aistii, kuinka vanha taikuus kerääntyy kuiskauksiksi heidän välilleen. Se laskee hänen aikaansa: kuinka monta päivää, toivon mukaan viikkoa, hänellä on vielä jäljellä.
Mutta talvi nimeltä Aana on ainoa, jota Kataja rakastaa.
Vesi kimaltelee Aanan iholla riitteenä, lähes jäätymäisillään. Kataja polvistuu ammeen viereen ja siirtää hänen pitkät valkoiset hiuksensa syrjään, jotta pääsee suutelemaan taipunutta kaulaa. Toinen käsi liukuu sivelemään hänen olkapäitään, vatsaa. Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.
Hän antaa viimein periksi mielihalulle ja koskettaa miehen ahavoituneita kasvoja. Katajan paita kastuu sittenkin, kun Aana vetää tämän lähelleen, kärsimättömään suudelmaan. Lattialle loiskahtaa kuusamalta tuoksuvaa kylpyvettä. He tunnustelevat toisiaan sillä tavalla kuin rakastavaiset tekevät, talvi ja velho, kahden hyvin erilaisen taikuuden soidessa heidän sisällään.
Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.Palasin lukemaan tämän virkkeen moneen kertaan. Niin kaunista.
On vuodenaikoja, jotka osaavat kohdata lähestyvän kuolemansa arvokkaasti. Aana ei ole koskaan kuulunut heihin.Myös tämä on ihana kohta!
Kun hän taas herää, ovat Kataja ja kylä odottamassa häntä.
Ensimmäisinä vuosina hän oli vihannut Katajaa ja Katajan kuiskivaa taikuutta. Sitä, että tämä auttoi häntä joka kevät elämisen sijasta kuolemaan. Mutta nyt hän ymmärtää paremmin: hän ei voi, ei vain kerta kaikkiaan voi, ylittää omaa aikaansa. Kun hän taas herää, ovat Kataja ja kylä odottamassa häntä.Tässä tarinassa oli monta kaunista ja koskettavaa kohtaa ja pientä tunnelmaa tuovaa yksityiskohtaa, jotka haluaisin nostaa esille, mutta jos niin tekisin, joutuisin todennäköisesti lainaamaan koko tarinan. Jos kuitenkin jotain haluan nostaa esille, on se tämä kohta, koska koko tarina kiteytyy mielestäni kauniisti juuri tähän loppupuolelle. Tarinassa puhutaan paljon kuolemasta ja kuinka vaikeaa Aanallekin on antaa keväälle tilaa ja itse päästää irti. Mutta samalla tässä on myös lohdullinen ajatus kiertokulusta ja kaiken jatkuvuudesta, ja vaikka Aanan täytyykin nyt mennä ja antaa sisarelleen tilaa, tietää hän kuitenkin, ettei se ole lopullista, vaan hän saa palata kyllä vuorollaan.